No niin, "kohta" hiukan venähti, mutta tässä piti mm. valmistua kandiksi välissä, joten pidän venähdystä ihan oikeutettuna. Sitäpaitsi kuten näette pian, tämä photoshoppaamisen määrä on ollut jotain ihan uskomatonta... Huoh. Noh, yrittäkää nauttia :) Linkitystä kysyneille, palaan asiaan kun olen ensin nukkunut vähän. Kello lähentelee siis aamuviittä, ja oon kirjottanu tätä jaksoa noin 16 tuntia putkeen... Tuli vaan sellainen kirjoitusfiilis. :)
Kuninkaan loukkaantuminen kuolettavasti olisi voinut lamaannuttaa minkä tahansa armeijan, mutta ei Avalonian armeijaa. Helegalanin joukot oli lyöty tehokkaalla vastaiskulla, jota kylläkin edesauttoi se, että Helegalania itseään ei näkynyt missään. Armeija oli marssinut voitokkaana kotiin, ja tunnelma pääkaupungissa oli niin riehakas, kuin juuri kuninkaansa menettäneessä valtakunnassa suinkin vain voi olla. Menetys oli raskas, mutta toisaalta näytti siltä, että pahin uhka oli nyt torjuttu. Kansa valmistautui jännittyneessä tunnelmassa uuden hallitsijan kruunaukseen.
Prinsessa Aroderil oli selvästi isänsä tytär, mutta hänen äitinsä oli suuri salaisuus. Pahat kielet kertoivat, ettei tytön äiti olisi ollenkaan avalonialainen! Epäluuloisimmat jo mutisivat, että jos tyttö ei ollut kunnon avalonialainen, kruunaus saattaisi epäonnistua...
Terhen seisoi kauhusta jäykkänä kivisen tornin parvekkeella. Kansalaiset näyttivät aivan pieniltä muurahaisilta, ja hänestä tuntui, ettei kansa nähnyt häntä itseään yhtään sen paremmin. Silti hänestä selittämättömästi tuntui, että hänen jokaista liikettään tarkkailtiin. Hymy oli jähmettynyt hänen kasvoilleen, poskilihakset kramppasivat. Kuningataräiti Belegiril oli selittänyt matkalla, miten kruunaus tapahtuisi; Terhenistä tuntui, että siinä oli aivan liian monta osaa, joka voisi mennä pieleen.
Sitäpaitsi Terhen oli aivan varma siitä, ettei Helegalanista oltu kuultu vielä viimeistä sanaa. Hänen katoamisensa oli pakko olla jokin juoni. Ne, jotka tiesivät mitä metsästysmajalla oli tapahtunut – Lenwë, Daelagos, Belegiril ja Laërwen – eivät elätelleet mitään harhakuvia siitä, että rakastajan kuolema olisi ajanut Helegalanin järjiltään. Hän yrittäisi aivan varmasti jotakin epätoivoista, ja Terhen hätkähti jokaista rasahdusta.
Belegiril oli kuitenkin aloittanut seremonian niinkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Helegalanin toiminta merkitsi sitä, että hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei yrittäisi vahingoittaa kaupunkilaisia, vaan siirtyisi suoraan Terhenin kimppuun. Paniikinlietsontaan ei siksi ollut aihetta, mutta Daelagos ja Lenwë olivat silti pukeutuneet taisteluvarusteisiinsa juhlavaatteiden sijaan. Ihan varmuuden vuoksi.
"...Pojantyttäreni, kuningas Branonin ainoa lapsi, prinsessa Aroderil... Avalonian ainoa laillinen hallitsija... Kuninkaallinen veri..." Terhen ei pystynyt rekisteröimään kuin satunnaisia pätkiä Belegirilin sinänsä ansiokkaasta puheesta. Kuningataräiti painotti erityisesti sanaa 'laillinen': jotta Helegalan ei saisi taivuteltua kansaa puolelleen, Terhen ajatteli, ja olisi halunnut puristaa kivistä kaidetta edessään.
Häntä huimasi paitsi korkean paikan kammon vuoksi, myös siksi, että väsymys, järkytys ja tilanteen valtava merkitys alkoivat kaatua hänen päälleen. Hammasta purren hän pysytteli pystyssä: mitä kansa olisi ajatellut tulevasta kuningattaresta, joka pyörtyi kesken kruunajaistensa?
Suurtorin takaosassa, jännittyneen ja innostuneen kansan seassa, seisoi jäykkänä mustaan viittaan verhoutunut hahmo, joka ei nostanut ääntään, ei kättään, kannustaakseen kruununperillistä. Kaikkien katse oli kiinnittynyt korkealle torin yläpuolelle, eikä kukaan siksi kiinnittänyt tähän kummalliseen hahmoon mitään huomiota.
"Riemuitkaa nyt vain, hölmöt ja juntit! Todellako muka tahdotte hallitsijaksenne typerän puoliverisen, keskenkasvuisen tytönheitukan? Kun voisitte saada parasta mitä on: aidon Vanhan Kansan edustajan, jonka vereen ei ole sekoittunut mitään vierasta mutaa, jonka voimille ei tässä maailmassa ole vastusta!" nainen mutisi. Hänen resuiset, värjäämättömät vaatteensa olivat omiaan olemaan herättämättä huomiota, eikä huumaavassa metelissä hänen sanojaan kuullut kukaan.
"Voisitte saada minut, Helegalan Dínechurinin! Ja vannon sen, että tänä iltana se vielä tapahtuu! Tuo naurettava huijari kammetaan pois valtaistuimelta, ja minä yksin hallitsen Avaloniaa! Minä!"
Tästä tietämättömänä kuningataräiti jatkoi puhettaan, joka oli nyt tullut seremonian huippukohtaan. "Katsokaa Avalonian kuninkaallisen veren ihmettä!" Hän julisti yhtäkkiä entistä korkeammalla äänellä, ja huusi perään jotakin käsittämättömiä sanoja, joita Terhen ei ollut koskaan kuullut. Oliko se lainkaan Avalonian kieltä...? Yhtäkkiä hänen päänsä takana välähti jokin. Tahtomattaankin Terhen hätkähti niin voimakkaasti, että puraisi poskeensa. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän sai onneksi tukahdutettua lähestyvän voimasanan. Olihan hän odottanut tätä, mutta se oli silti pelottavaa.
Yhtäkkiä kaikkialla Terhenin ympärillä välähteli. Se oli onnistunut! Avalonian hallitsijan merkki, räiskyvät, aineettomat valokipunat vilkkuivat Terhenin kasvojen ympärillä kirkkaina kuin pienet tähdet, valaisten koko parvekkeen. Kansa puhkesi hurraamaan, ja jopa vastahakoisimmatkin joutuivat myöntämään, että useimmiten edes kuningas Branonin kipunat eivät olleet välkkyneet noin kirkkaina.
Belegiril katseli tyytyväisenä työnsä jälkeä. Nyt kenelläkään ei pitäisi olla pienintäkään epäilystä siitä, kuka valtakunnan laillinen hallitsija oli! Terhen sen sijaan oli vain iloinen, että seremonia oli ohi. Hänestä tuntui, että seuraava säikähdys varmastikin pysäyttäisi hänen sydämensä.
Iltapäivä kului vastaanotolla, jossa kaikki valtakunnan silmäätekevät kävivät vannomassa uskollisuutta uudelle valtiattarelleen. Päivä oli kovia kokeneelle Terhenille loputtoman pitkä ja raskas, hän ei saanut edes syötyä välissä, kun tervehtijöitä lappasi sisään tauotta. Kipunatkin haalistuivat hiukan, mutta Belegiril sanoi sen olevan normaalia: ne hehkuivat kirkkaina yleensä ainoastaan tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Lopulta illan jo pimettyä oli aika lähteä takaisin palatsiin. Ovella kuitenkin heidät yllätti köyryinen kerjäläisnainen, joka heittäytyi polvilleen Terhenin jalkojen juureen.
Belegiril astui ylväästi askelen eteenpäin. "Hyvä rouva, vastaanotto on jo päättynyt. Kuningatar Aroderilin täytyy päästä lepäämään", hän lausui arvokkaasti. Terhen viittasi kuitenkin kädellään väsyneesti. "Sanokoon mitä hänellä on asiaa, kun on kerran odottanut pitkään." Belegiril väänsi suuta, mutta vetäytyi taaemmas.
Tuntematon nainen piti kasvonsa hupun alla piilossa. "Mää anosin teitin majesteetillisuutelta korvausta," nainen kärisi leveällä maalaismurteella. Terhen joutui pinnistelemään ymmärtääkseen naisen puhetta. Kirottua, että hän ei edes ymmärtänyt alamaisiaan kunnolla! Terhen kuitenkin nyökkäsi, ja nainen jatkoi samalla äänellä.
"Mun mies on nähkäätten kuallu, ja nyttei oo mittään millä mää elättäsin itteni ja eläimeni. Kotikin multa on männy alta ja palavelijat kuali kaik ruttoon!" Nainen heilutteli itseään edestakaisin, kasvot yhä kätkettynä. Terhen pohti kuumeisesti, mitä hänen pitikään tällaisessa tilanteessa sanoa. Miksi nainen oli pyytänyt korvausta? Eikä apua?
"Kuinka voimme auttaa teitä, hyvä rouva? Mitä tarkoitatte korvauksilla? Onko kenties armeijamme vastuussa jostakin onnettomuudestanne?" Terhen kysyi hämmentyneenä. Daelagos tuhahti äänekkäästi, muttei sentään kehdannut korjata kuningattaren puheita rahvaan edessä. Terhenin korvia alkoi kuumottaa: tästä seuraisi varmasti taas jokin luento. Mistä hemmetistä hänen olisi pitänyt muistaa, miten minkäkin arvoisia ihmisiä puhuteltiin!
Yhtäkkiä nainen käänsi kasvonsa valoon. "Kaikista suurimmassa vastuussa olet sinä, senkin letukka! Olet varastanut minun valtakuntani!" Helegalan huusi nyt normaalilla äänellään. Hovin jäsenet huudahtivat ja kavahtivat kauhuissaan taaemmas, mutta Terhen tunsi juurtuvansa lattiaan. Hän oli täysin suojaton tuota kamalaa velhonaista vastaan! Miksei hän itse voinut osata taikoa?!
Helegalan nousi seisomaan, ja kirkas valopallo syttyi hänen käsiensä väliin. Se kasvoi nopeasti, sykähteli, näytti siltä, että se purkautuisi hetkenä minä hyvänsä. "Miten saatoit kuvitella, että voisit pärjätä minun mahdilleni? Nyt maksat typeryytesi hinnan, "kuningatar" Aroderil!" Helegalan huusi onnistuen kuulostamaan sekä ironiselta että mielipuoliselta yhtä aikaa. Helegalan sylkäisi suustaan kummallisen sanan, ja valopallo räjähti kuumaksi säteeksi.
Terhen ei osannut hievahtaakaan: hän ymmärsi loppunsa tulleen. Sitten hän kuuli kovaäänisen huudon, ja jokin suuri syöksyi hänen ja velhonaisen väliin.
Caranor oli paitsi Terhenin hovinainen, myös hänen ensimmäinen henkivartijansa ja ystävänsä. Energianpurkaus osui Caranoriin täydellä voimallaan, kun hän oli loikannut sen eteen. Caranor lensi ilmaan kuin räsynukke, ja huuto katkesi kamalaan korahdukseen.
Kirkas valonsäde leikkasi ilmaa aivan Terhenin vierestä jättäen varjoonsa kaikki mahdolliset kipunat, joita hänen kasvojensa ympärillä saattoi välähdellä. Caranor roikkui ilmassa hetken kuin köysien varassa, kasvot kauhistuneessa irvistyksessä. Kuului useita muitakin huutoja, joista yksi saattoi olla Helegalanin: hän ei ilmeisesti pystynyt muuttamaan säteen suuntaa sen jälkeen, kun se oli lähtenyt matkaan. Sitten säde katkesi jättäen jälkeensä sokaisevan pimeyden, ja kuului inhottava tömähdys ja rusahdus, kun Caranor putosi kivilattialle.
Seurasi hetken kaaos, kun kukaan ei nähnyt mitään. Lenwë kompuroi sisarensa ruumiin ääreen ja asetteli hänet normaalimpaan asentoon, mutta turhaan: Caranor oli kuollut kuin kivi, ja hänen punertavat silmänsä katsoivat tyhjinä kaukaisuuteen. Kasvoilla oli kuitenkin seesteinen hymy. Lenwë huusi kuin haavoitettu eläin, muut itkivät, ja Helegalan huohotti raskaasti. Terhen huomasi hämmästyksekseen ilahtuvansa tästä: ilmeisesti Helegalanin ei ollutkaan aivan niin helppo käyttää voimiaan kuin mitä hän oli antanut ymmärtää.
"Noin käy... Sinullekin... Ellet luovu kruunusta", Helegalan puuskutti ankarien hengenvetojen lomassa. Terhen siristi silmiään. Luovu kruunusta? Miksei velhonainen ollut jo ladannut uutta energiapurkausta ja tappanut häntä sillä? Terhen päätti pelata vähän aikaa. Ilmeisesti Helegalan ei ollutkaan kaikkivoipa.
"Noinkohan käy? Mikset vain tapa minua saman tien, niin saadaan asia hoidettua pois alta?" Terhen tivasi, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman vakaana. Samalla hän vilkuili sivuilleen: Daelagos oli kadonnut johonkin.
Sitten Terhen huomasi Daelagosin. Mies viittilöi kuumeisesti Terheniä kiinnittämään Helegalanin huomion johonkin muualle, samalla kun hän hiipi tuskallisen hitaasti lähemmäs velhonaista kirkkaasti hohtava miekka kädessään. Tuo ei kyllä ole tavallista terästä, Terhen ajatteli, ja astahti sitten askelen toiseen suuntaan. Helegalanin sormet nytkähtivät kun hän kääntyi kärppänä Terheniä kohti, mutta mistään valopalloista ei ollut tietoakaan.
"Mitä, etkös pystykään enää taikatemppuihisi," Terhen jatkoi epätoivoista ilkkumistaan. "Olet tainnut väsyttää itsesi rakastajasi kanssa! Vai... Rakastitko sinä häntä ihan? Voiko olla mahdollista, että tuo sinun kivisydämesi sotkee taikavoimasi? Oletko sittenkin... heikko?" hän haastoi. Joka sanalla hän tunsi voimiensa kasvavan.
Helegalan näytti paisuvan kuin äkäinen sammakko. "Vai... Taikatemppuihin! Näithän sinä, mihin minä kykenen! Odotahan vain... Mutta jos julistat minut kuningattareksi, saatan ehkä säästää säälittävän henkesi", Helegalan jatkoi kuin mitään ongelmaa ei olisi. Hänen nyrkkinsä kuitenkin tärisivät, niin voimakkaasti hän puristi kynsiään kämmeniinsä.
"En koskaan!" Terhen huusi. "Sinunlaisesi tyranni ansaitsee korkeintaan tulla seivästetyksi ja poltetuksi! Mieluummin minä annan tappaa itseni kuin annan vapaaehtoisesti sinulle vallan tämän kansan yli!" Tunteet kuohahtivat Terhenin sisällä, ja hänen äänensä särkyi. "Anna tulla! Näytä nyt voimasi, mokoma noita-akka! Näytä mistä puusta sinut on veistetty!" Terhen jatkoi ja levitti kätensä. Helegalanin otsalla kimmelsivät hikipisarat, kun hän ponnisteli synnyttääkseen uuden energialatauksen. Sitten hänen takaansa kuuluva rengashaarniskan sihahdus sai velhonaisen käännähtämään.
Liian myöhään: Daelagos oli iskenyt hohtavan aseensa tarkasti suoraan Helegalanin sydämen läpi. Laërwen kirkaisi hämmästyneenä, kun Helegalan ei reagoinut mitenkään. Oli kuin hän ei olisi tuntenut koko asetta. Pikemminkin hän näytti vain äkäiseltä. "Hölmöt!" hän rääkäisi. "Luuletteko todellakin, että tavalliset aseet pystyvät minuun?!" Veri valui kirkkaanpunaisena pitkin aseen kummallisesti hehkuvaa terää, mutta hetken näytti siltä, että Helegalan ei sittenkään olisi vahingoittunut iskusta.
Sitten Daelagos veti miekan ulos. Helegalan huokaisi syvään kuin köysistä vapautettuna, ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun hänen kasvonsa valahtivat entistäkin valkoisemmiksi. Haava hänen rinnassaan ei parantunut, niinkuin hän ilmeisesti odotti, vaan alkoi savuta. Helegalanin silmät kääntyivät ympäri, ja hän alkoi kirkua.
Terhen ei ollut aivan varma, näkikö hän oikein: oli kuin Helegalan olisi sulanut haavasta lähtien, ja yököttävänhajuinen savu täytti koko huoneen. Kaikki seisoivat jähmettyneenä aloillaan, kykenemättä kääntämään katsettaan pois hirvittävästä näystä.
Kun savu hälveni hieman, nähtiin, että Helegalanista ei ollut jäljellä enää muuta kuin kasa tuhkaa. Laërwen nyrpisti nenäänsä oksettavalle hajulle, ja Belegiril sylkäisi kasaan. "Se oli sinulle oikein, mokoma äpärähuora!" hän huudahti raivokkaasti. Terhen hiukan hätkähti kuullessaan moista kieltä isoäitinsä suusta, mutta nyt hän ei enää jaksanut varsinaisesti järkyttyä mistään. Lenwë tuuditti siskonsa päätä sylissään mitään näkemättä tai kuulematta, ja Daelagos oli vajonnut istumaan seinää vasten.
"Melkonen isku siitä tuli," hän murahti. "Vaan en mä nyt niin tyhmä ole, että tavallisella miekalla tuollasen kimppuun kävisin. Taotin varta vasten hopeamiekan, kun tuo mun ihana naiseni sitä ehdotti", hän jatkoi. Järkytys oli ilmeisesti ollut kova hänellekin: Daelagos ja Belegiril käyttäytyivät useimmiten julkisesti niinkuin heidän välillään ei olisi ollut muuta kuin virallinen suhde. Belegirilin kasvot sulivat hymyyn, ja hän astui miehen luokse nostaen tämän pystyyn.
Terhen karaisi kurkkuaan.
"Belegiril... Isoäiti. Minulla on sinulle pyyntö. Ja tämä koskee sinuakin, Laërwen." Naiset, kumpikin vuorollaan Avalonian kuningattarena ollut, kääntyivät katsomaan uutta kuningatarta. Terhen henkäisi syvään, ja yskäisi sitten: Helegalanin jäännöksistä pyörteilevä tomu oli todellakin hirvittävän hajuista.
"Minä... minä en ole vielä valmis kuningattareksi." Terhen vaiensi protestoivat huudahdukset nostaen kätensä. "Minusta kuningattaren ei pidä olla sellainen, joka ei ole nähnyt elämää palatsin ulkopuolella. Olette tietenkin opettaneet minua hyvin, mutta tämä päivä on viimeistään näyttänyt sen, että olen aivan liian pieni ja kokematon tällaiseen tehtävään." Terheniä suorastaan hiukan nauratti: vielä muutama vuosi sitten hän ei olisi suurin surminkaan suostunut ilmoittamaan olevansa 'pieni ja kokematon'.
"Minä lähden yliopistoon. Sisarpuoleni ovat nyt kanssani suunnilleen samanikäisiä... Lenwë, sinun tyttäresi," hän lisäsi lempeästi. "Minäkin haluan oppia tuntemaan heidät. Oppia elämään niinkuin äitini maailmassa eletään. Ei kai se niin paljon voi tästä erota?"
Belegiril ja Laërwen nielaisivat protestinsa. Vaikka Terhen oli kasvanut äitinsä kodissa, oli selvä, että lapsen kokemus elämästä ei ollut mikään sellainen, jolle voisi perustaa hallitsemisensa. Ja Avalonian kruununperillisethän olivat perinteisesti oleskelleet muutaman vuoden jossakin toisen puolen yliopistossa tietääkseen, mistä oli kyse. Tämä oli vain ensimmäinen kerta, kun lähtijä oli jo kruunattu... Mutta kuningatar Aroderil oli muutenkin vähän poikkeuksellinen.
"Hyvä on, jos niin tahdot," Belegiril sanoi. "Kenen tahdot hallitsevan puolestasi sillä välin, kun olet poissa?"
Terhen kääntyi äitipuoltaan kohti. "Laërwen, minä haluan, että sinä olet minun sanani ja käteni täällä niin kauan kuin on tarvis." Valtakunta olisi hyvissä käsissä Laërwenin hallussa, etenkin kun hänellä olisi Belegiril tukenaan.
"Mutta nyt minä haluan nukkumaan."
Iki-Tammelassa kaksostytöt olivat jo lukiossa. Taajaman laitamille, vanhaan puutaloon, oli perustettu nuorisotalo, jossa oli kaikenlaista jännää toimintaa. Adaa kiinnosti eniten tietenkin bändiharjoitukset.
Vuosi takaperin Djupsjöbackat olivat muuttaneet Iki-Tammelaan: Arkkitehti-isän ja korrepetiittori-äidin jälkikasvu, Adan ja Emilien ikäinen Viveca ja heitä vuotta nuorempi Fabian olivat tulleet Julius Valonpään yhteiskouluun hämmästyttämään sekä opettajat että oppilaat. Molemmat olivat huippulahjakkaita koulussa, mutta kuitenkin tietyllä tapaa anarkistisia, niin että kyllä heitä jälki-istunnossakin aika usein näki. Mutta se, mikä Adaa eniten kiinnosti, oli heidän bändinsä, Salmiak.
Viveca oli nopeasti ystävystynyt Adan kanssa, josta hän oli löytänyt heti sopivaa seuraa musiikkikeskusteluilleen. Emilie oli lopultakin onnistunut kasaamaan itselleen klikin, jossa kuunneltiin teinipoppia ja poltettiin tupakkaa salaa nurkan takana välitunnilla, ja naureskeltiin Adan ja Vivecan rockahtavalle tyylille. Klikin ulkopuolella Ada ja Viveca olivat kuitenkin cooliuden huipentuma.
Salmiak soitti raskasta rokkia laidasta laitaan ja myös omia biisejään, mutta tällä hetkellä heillä ei ollut laulajaa. Edellinen laulaja, eräs Hanna, joka oli myös ollut kosketinsoittaja, oli häippäissyt bändistä suututtuaan siitä, ettei Fabian ollut kiinnostunut hänestä. Ilmeisesti Fabianilla oli joku salainen tyttöystävä edellisestä koulustaan, sillä hän oli torjunut kaikkien tyttöjen lähentelyt päättäväisesti. Ja niitä ei ollut ihan vähän: Fabian oli aivan syötävän suloinen, jopa siinä määrin että vanhemmatkin tytöt olivat aivan lääpällään tuohon komeaan kitaristiin.
Ada ei harmikseen ollut poikkeus massasta tässä asiassa: vaikka hän kuinka pyristeli, hänen sydämensä alkoi hakata tuhatta ja sataa, kun Fabian piipahti Vivecan huoneessa heidän kuunnellessaan vanhoja Deep Purplen levyjä, tai kun poika jammaili iPodinsa tahdissa käytävällä. Ja sitäpaitsi Fabian soitti Alexi Laiho ESP:tä melkein yhtä hyvin kuin Laiho itse... Sietämätöntä, että Fabianin piti olla varattu! Ja vielä parhaan kaverin pikkuveli... Viveca oli kertonut, että Fabian ja Heidi olivat seurustelleet melkein koko yläasteen ajan, ja jatkoivat ainakin mesessä joka päivä. Se siitä sitten, Ada oli huokaissut teini-ikäisen kohtalokkaalla varmuudella.
Vivecalla oli kuitenkin omat suunnitelmansa. Hän ei ollut koskaan pitänyt Heidistä, joka oli kummallisen pinnallinen ollakseen Fabianin tyttöystävä. Hänellä oli vähän sellainen olo, että Fabian jatkoi seurustelua tytön kanssa lähinnä velvollisuudesta. Heillä ei ollut oikein mitään yhteistä, eikä Heidi koskaan käynyt Salmiakin keikoillakaan! Joten Hannan lähdettyä Viveca oli pistänyt harmaat aivosolunsa rullaamaan ja kehittänyt nokkelan juonen.
Viveca ei suinkaan ollut aivan tietämätön siitä, miten hänen veljensä läsnäolo vaikutti Adaan, mutta se olisi lähinnä hyvä, jos Ada vain osaisi ottaa rauhallisesti. Ja sitäpaitsi Ada osasi oikeasti laulaa ja soittaa, toisin kuin Hanna...
"Hyvä, sä otit nyt kitaras mukaan. Kuule, mulla on yks idea. Mä haluaisin, että sä tulet meidän bändiin laulamaan", Viveca töksäytti.
Ada alkoi nauraa. "Joo, ja kakkoskitaristiksi ja roudariksi ja maitokuskiksi, vai mitä? Tosi hauska vitsi", Ada pilaili, vaikka hänen sydämensä oli alkanut hakata yhtä kovaa kuin Cheng, Salmiakin rumpali, paukutti bassorumpuaan.
Fabian harjoitteli sooloa korokkeella. Hän tilutti niin nopeasti ja monimutkaisesti kuin ikinä vaan osasi, vaikkei olisi halunnutkaan tunnustaa itselleen, miksi. Hän tiesi, että Adalla oli hyvä musiikkimaku, ja että tyttö osasi itsekin kai jonkun verran soittaa, mutta hän ei koskaan vilkaissutkaan Fabianiin päin. Naureskeli vain Vivecan kanssa, mokoma. Eipä sillä, Fabian puraisi itseään jälleen kivuliaasti poskeen, hänhän seurusteli Heidin kanssa! Jokin Fabianin itsetunnossa kuitenkin sai kolauksen, kun se ainoa vähänkään jännittävä tyttö tässä uudessa kaupungissa ei osoittanut mitään mielenkiinnon merkkejä häntä kohtaan. Jospa hän ei vaan soittanut riittävän hyvin? Tai jos Adaa ei vaan kiinnostanut itseään nuoremmat pojat?
Jossittelu sai Fabianin sekoamaan soitossaan niin, että Cheng repesi nauramaan. "Haetaanko sakset, niin saadaan nuo sormet solmusta?" hän hekotteli.
"Sä et VOI olla tosissasi!" Ada suhahti kiihkeästi. "En kai mä nyt voi tässä ruveta jammailemaan kaiken kansan kuullen, Emilie syö mut elävältä! Ja muutenkin... Miksei tätä vois hoitaa... öö... pelkän bändin kanssa? Ja ootko nyt ihan varma että tää on ylipäätään hyvä idea?" Ada väänteli käsiään hermostuneena. Ei muista niin väliä, mutta... Entä jos Fabian vaan nauraisi hänelle?
Viveca läimäytti Adaa sisarellisesti hartialle. "No höpö höpö, annat mennä vaan! Yllätät ne ja näytät niille mistä kana pissii!" hän hihkaisi. "Mä olen tässä sun henkisenä tukena, ajattele että soitat mulle. No, nyt skeba handuun ja höpinää tötteröön!"
Ada ei viitsinyt ruveta kiistelemään ystävänsä kanssa – sitäpaitsi itsehän hän oli raahannut Jeune Fillensä mukaan. Hän ei vain ollut ajatellut, että talolla olisi ollut tänään ihan näin paljon porukkaa, ja normaalisti Mäkin kulmalla hengaava Emiliekin oli jostain syystä paikalla. Syteen tai saveen, hän ajatteli, ja rämäytti ensimmäisen soinnun kitarastaan juuri, kun Fabian oli laskenut oman Alexi Laihonsa telineeseen.
"Eeiii, voi v***, se oikeasti aikoo ruveta järjestään jotain showta," Emilie tuskaili. "Mä en kestä, mä teen kohta itsarin jos toi ei lopeta tota pelleilyä! Mä en tunne tota!"
"Busted flat in Baton Rouge, headin' for the trains
Feelin' nearly as faded as my jeans.
Bobby thumbed a diesel down just before it rained,
Took us all the way to New Orleans...
Took my harpoon out of my dirty red bandana
And was blowin' sad while Bobby sang the blues,
With them windshield wipers slappin' time and
Bobby clappin' hands we finally sang up every song
That the driver knew..."
Ada soitti ensimmäisen biisin, mikä sattui hänen mieleensä: Janis Joplinia. Tämähän alkaa ihan hyvin, ota nyt ihan rauhassa vaan, Ada rauhoitteli itseään samalla, kun tapaili Janisin letkeää laulutapaa.
Fabian pudottautui korokkeelta ja jäi katsomaan Adaa kuin transsissa. Tyttöhän soitti ja lauloi kuin jumalatar! Miksei kukaan ollut sanonut tästä mitään? Hänen ajatuksensa lähtivät kiitolaukkaan. Jospa Ada saataisiin suostuteltua laulajaksi Salmiakiin...? Ja sitten... Fabian puraisi taas kivuliaasti itseään poskeen. Sekään ei voinut estää Adan ääntä soljumasta hänen korviinsa.
"Freedom is just another word
for nothing left to lose
And nothing, nothing was all he left me..."
Ada soitti silmät ummessa, niinkuin nykyhetki olisi kadonnut. Kappaleen tempo nopeutui, lauseet seurasivat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa niin, ettei niistä enää aivan saanut selvää. Fabian huomasi hakkaavansa jalallaan ja käsillään tahtia, ja sitten sen, ettei ollut edes ainoa: Emilien happamat tuhahdukset jäivät innostuneen metelin jalkoihin viimeistään siinä vaiheessa, kun Viveca ja Cheng liittyivät mukaan soittoon, Viveca arvoituksellisesti hymyillen, Cheng hiukan hämmästyneenä.
Biisi loppui raivokkaaseen jammailusessioon, jossa Ada sekä soitti energisen, juurevan soolorevityksen, että improvisoi kertosäkeistön sanoilla kuin Remu konsanaan. Ada näytti ikäänkuin heräävän takaisin todellisuuteen vasta kun Cheng iski lopullisenkuuloisen rumpufillin, ja punastui ankarasti. Hän kiskaisi piuhan irti kitarastaan niin, että vahvistimesta alkoi kuulua äänekästä surinaa, ja pakeni Vivecan kylkeen.
Viveca vain läiskäisi ystäväänsä selkään. "Vau mikä esitys! Mä meen puhumaan Fabille, oota tässä..." Ada vilkaisi poikaa alta kulmain ja hätkähti: hänen silmänsä loistivat villeinä ja hän selitti jotakin Chengille kädet innokkaasti huitoen.
"...siis kuulitko mikä näkemys, ja mikä ääni, ja mikä soittotaito, meillähän vois olla nyt komppikitaristi kun ei oo enää kiipparistia..." Viveca virnisti tyytyväisenä. Suunnitelma oli toiminut juuri niinkuin hän oli arvellutkin sen toimivan: Ada aliarvioi omia kykyjään jatkuvasti, ja ainoa tapa saada hänet näyttämään taitonsa oli ollut laittaa hänet selkä seinää vasten. Veljensä taas Viveca tunsi niin hyvin, että oli arvannut hänen innostuvan siitä, että joku oikeasti osasi soittaa ja laulaa.
Ada hivuttautui varovasti lähemmäs. Hänen uteliaisuutensa ei antanut periksi odotella hiljaa nurkassa tuomiota, ja sitäpaitsi Emilie oli lähestynyt häntä korvat sauhuten. Bändin kuullen sisko ei ehkä kehtaisi järjestää mitään kohtausta...
Cheng oli jo yliopisto-opiskelija, ja muutaman vuoden muita vanhempi. Hän kuunteli huvittuneena Fabianin innostunutta touhotusta, mutta oli kuitenkin samaa mieltä. Ada oli selvästi luotu bändimuusikoksi, tyttöhän ei ollut edes hätkähtänyt siitä, että hänen soittoonsa oli yhtäkkiä tullut mukaan pari muuta instrumenttia. Nuorempien suhdekuviot vaan hiukan huolestuttivat häntä; hiukan vanhemman miehen silmällä hän näki kyllä, kuinka Fabian tahtomattaankin kerjäsi katseellaan Adan huomiota, ja Ada taas päättäväisesti katsoi kaikkialle muualle paitsi Fabianiin. Noh, ehkä nämä asiat vielä selviäisivät jotenkin, hän ajatteli. Kunnollinen laulaja olisi kuitenkin tarpeen lähitulevaisuudessa, kun keikkoja ja bändikisoja olisi edessä.
Kun Fabian pysähtyi vetämään henkeä, Cheng keskeytti hänet. "Ptruu! Uskotaan kyllä, ja onhan mulla korvat päässä! Mun puolesta sopii, kunhan ei tuu sitten vaan mitään samanlaisia ongelmia kuin Hannan kanssa." Fabianin sydän heitti epämiellyttävän voltin, samoin taustalla kuuntelevan Adan, mutta kumpikaan ei näyttänyt sitä päällepäin.
"Mahtavaa! Vivi, mitä sä sanot?" Fabian läiskäisi kätensä yhteen ja katsoi siskoaan suorastaan kerjäävästi.
"No mitäs luulisit? Mutta mä sanon itse asiassa myös tän: meidän pitäis soittaa joku biisi yhdessä. Kokonaan, ja silleen että säkin oot mukana etkä vaan kuolaa taustalla."
Fabian henkäisi terävästi ja suhahti. "Sshh! Älä sano tolleen!" Viveca nauroi veljensä hätäännykselle.
"No kamaan, älä nyt noin vähästä hermostu. Mut sä saat sit sanoa Adalle mitä tehdään," Viveca virnuili, ja Fabian kalpeni silmissä. "Älä yhtään yritä, sähän olet soolokitaristi ja bändin pomo! Noh, alas nyt laputtaa siitä."
"Niin just, mä meen jo paikalleni, sanot sit vaan mitä veetään", Cheng huikkasi ja oli jo matkalla rumpusettinsä luo.
Fabian hämmästyi löytäessään Adan niinkin läheltä. "Tuota... Me tässä puhuttiin... Haluisitko, tai siis, kiinnostaisko sua tulla laulamaan meidän bändiin? Tai kun, kun, sä oot vaan aika hyvä", hän mutisi ja tunsi poskiensa kuumottavan. Ei näin, hän ajatteli ja yritti taas puraista poskeaan.
Ada oli jo saanut koottua itsensä, ja onnistui mielestään käyttäytymään tyynesti. "Joo, se vois olla tosi hauskaa. Tai siis... Ihan tosissaan, mä oon aina halunnu bändiin, ja teidän bändi on kans tosi... ee... hyvä..." Äh! Eihän tämä mennyt ollenkaan niin tyynen hallitusti kuin mitä piti.
Fabian jatkoi rohkeasti. Pieni tykytys poskessa auttoi huomattavasti pitämään ajatuksia kasassa. "Ja sit jos haluut, tai kun sulla on tosi makee toi kitarakin ja kaikkea, ja osaat soittaa ja tälleen, niin haluisitko olla kans kakkoskitaristi, kun sähän pystyt vissiin soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, eikö niin?" Äääh, miksi tämän piti mennä tällaiseksi jaaritteluksi! Fabian olisi halunnut olla selkeäsanainen ja rauhallinen, eikä änkyttävä teinipoika. Vaikka sitähän hän, parka, oli.
Ada innostui vähän liikaa, jotta reaktio olisi ollut aivan aito yllätys. "Ai mutta joo, sehän ois kans tosi hauskaa! Tulis paremmat saundit kun on kaks kitaraa, vaikka kyllä Zeppelinillä ei ollu ja nekin kuulosti tosi hyvältä, mut joo, jos haluut niin mikäs siinä..." Ada olisi halunnut iskeä itseään nyrkillä. Hän oli saanut jostain päähänsä, että Fabian ei pitänyt vanhoista kunnon heavy rock-bändeistä, vaan diggaili enemmänkin Children of Bodomin, Opethin ja Haaveteatterin tyyppisiä bändejä. Eipä siinä mitään, Haaveteatteri oli Adankin suosikki, mutta pitikö sitä ruveta heti jauhamaan Zeppelinistä kun vaan tuli tilaisuus?
"Okei, no, me haluttais kokeilla vähän että miten yhteensoittaminen sujuu. Sun ei tartte soittaa nyt ite jos et haluu, mut et jos voisit laulaa... Tota, osaatko sä mitään Nightwishiä? Tai kun me ollaan soitettu aika paljon niitten biisejä viime aikoina, ja ethän sä varmaan meidän omien sanoja osaa..." Fabian pohti ankarasti. Olihan se hankala biisi, mutta siltikin... Häntä kiinnosti iskeä Adalle kunnon haaste, ja katsoa, olisiko tytöstä siihen. "Miten ois Wishmaster?"
Adan suu loksahti auki. Kyllähän hän biisin tunsi, mutta hän ei laiskuuttaan ollut koskaan opetellut sen oikeita sanoja, vaan laulanut vaan mukana jotakin sinnepäin. Adan englanninkielen taito oli kyllä ihan hyvä, mutta ei niin hyvä, että hän olisi saanut Tarja Turusen epämääräisestä ulinasta jotakin selvää.
"Mä tiedän että se on vähän korkee, mutta jos se Anettekin pystyy sen laulaa, sehän laulaa vissiin vähän alempaakin..." Fabian kiirehti suostuttelemaan, kun Ada näytti epäröivän.
"Joo, ei se korkeus oo ongelma... Mut mä en oo ihan varma niistä sanoista," Ada takelteli ja punastui. "Mut joo, veetään vaan se," hän jatkoi, kun Fabianin ilme synkistyi vähän. "Kai mä sen nyt sen verran osaan." Hitto, kerrankos tässä eletään, ja jos tämä tilaisuus liukuisi näpeistä, Ada oli ihan varma, että hänen olisi ihan turha haaveilla paremmasta tilaisuudesta saada viettää aikaa ihastuksensa kanssa. Ja kerrankos sitä Ada oli tehnyt jotakin hullua ja varomatonta.
"Jes! Mä roudaan ton sun marsun tohon ylös, jos vaikka haluut kuitenkin soittaa jossain välissä... Käy sä laittaa mikin piuhat kiinni." Fabian oli jo menossa, ja Ada nousi korokkeelle pälyillen alta kulmain ympärilleen. Emilie oli ilmeisesti lähtenyt tupakalle, sillä häntä ei näkynyt. Ada rohkaistui tästä hiukan.
Cheng hakkasi satunnaisia fillejä, ja Fabian ja Viveca virittivät soittimensa yhteiseen vireeseen. Adan esiintymisvietti sai voiton, ja hän testaili mikkiä ihan onnessaan. "No niin mina damer och härrar, nyt seuraa erittäin mielikuvituksellinen versio Nightwishin Wishmasterista, ilman kiippareita ja kaikkea, mutta oletan että erinomainen soolokitaristimme aina yhden tuomasholopaisen korvaa..."
Fabian pärskähti nolostuneena, ja pyysi Chengiä iskemään tahdin. Ada meinasi unohtaa laulaa, mutta pääsi sentään kärryille pari sekunnin sadasosaa myöhässä.
Fabian ja Viveca iskivät pitkät soinnut soittimistaan, ja Cheng tykitti ihan itsekeksimiään fillejä alle. Adan ei auttanut kuin luottaa omaan mielikuvitukseensa, mutta toisaalta, jos Remu oli pärjännyt osaamatta englantia ollenkaan, niin miksei sitten Ada... Siispä hän kajautti melko itsevarmasti ilmoille alun:
"Hamster!
A dentist!
Hard porn, Steven Seagull!
Warrior!
This eyeball!
In me, the fishmaster!"
Kirottua, wishmaster eikä fish, kyllähän mun pitäisi se tietää, Ada kiroili mielessään sen parin sekunnin ajan ennenkuin laulu jatkui.
Fabian ja Viveca tuijottivat Adaa tietämättä, pitäisikö itkeä, nauraa vaiko vain soittaa. Noh, sehän sanoi ettei osaa sitä kunnolla, Fabian kohautti harteitaan, tukahdutti naurunpyrskähdyksen ja keskittyi soittamaan.
Ada alkoi nauttia tilanteesta siitä huolimatta, että tiesi laulavansa ihan puuta heinää. Hänellä oli luonnostaan laaja-alainen ääni, eikä oopperatyyliselle äänelle sävellettyjen korkeuksien laulaminen tuottanut hänelle suuriakaan vaikeuksia, etenkin kun kappale oli yksi bändin matalammista. Sitäpaitsi hän olisi voinut kuunnella Fabianin soittoa vaikka koko loppupäivän, heittäytyä sen virtaan ja kellua nautinnollisesti mukana minne ikinä virta sitten veikään. Soolon aikana Ada rämäytti kitarastaan komppisoinnut, ettei soolo olisi mennyt pelkän basson päälle.
"Maiden elf calling with her cunning soap
Lead me away from the sun
Hard porn... Will find a whip!"
Ada riemuitsi sisäisesti siitä, että sai laulaa lopultakin oikean, elävän bändin kanssa. Mitä siitä, että hän keksi sanoja sitä mukaa kuin niitä lauloi? Ilmeistä päätellen bändisalissa hengailijat eivät ymmärtäneet kuitenkaan mitään, paitsi Emilie, jonka ainoa taito koulussa oli erittäin tarkka kielikorva. Sisko oli rynnännyt takaisin yläkertaan kuultuaan Adan vahvistetun äänen. Joka kerta kun Ada lauloi korkealle, Emilie irvisti ja hänen seurueensa mielistellen mukana: muut hihkuivat ja vihelsivät.
"The fishmaster grows a pile of pills
The child will fire the apprentice for farming..."
Ada maalaili C-osan ennen isoja sooloja dramaattisella äänellä. Kirottu aksentti vain, wishmaster meinasi koko ajan kääntyä fishmasteriksi. Tätä pitäisi harjoitella, hänen huulensa olivat selvästi liian tiukalla. Kukahan niiden rentouttamisessa voisi auttaa...? Ada huomasi punastuvansa ankarasti päästettyään ajatuksensa vaeltamaan.
Vivecakin soitti vielä raivokkaan soolon. Tyttö oli todellakin lahjakas basisti, ei mikään yhden kielen rämpyttäjä niinkuin usein näki. Ada ei voinut uskoa että sai soittaa Salmiakin kanssa... Vaikka vain tämän yhden kerran, jos Fabian ei pitäisi siitä, että hän mieluummin keksi sanat kuin tunnusti, ettei osannut.
Kun bändi soitti viimeiset soinnut, Emilietä puistatti häpeästä. Miksi ihmeessä hänen siskonsa piti ruveta tuollaiseksi, nolata itsensä kaiken kansan edessä? KAIKKIHAN kuulivat, että Ada lauloi ihan epäloogisia sanoja! Ei tuo ollut mitään englantia! Ja pakkoko sitä oli kirkua niin korkealta, hyi hemmetti... Tämä ei voisi jatkua, tai kohta Emilielle nauraisivat kaikki, joilla oli jotain väliä.
Fabian meni Adan luokse biisin loputtua. "Musta tää on nyt tällä selvä, jos sä haluat vielä olla bändissä," hän ilmoitti. "Ihan mieletöntä laulamista!"
Ada naurahti ironisesti. "Ja sua ei haittaa se, että mä vedin remuenglannilla?" Fabian katseli nolona jalkoihinsa.
"No jos sä sit vastaisuudessa oikeesti sanot jos et osaa, tai opettelet sanat etukäteen, niin eiköhän me selvitä," hän mutisi ja kääntyi pakkaamaan kitaraansa kasaan. Ada katsoi hänen peräänsä hetken kaipaavasti: hän olisi halunnut vielä jutella, puhua jostakin muusta kuin bändistä, mutta pudisti sitten päätään. Ei hänellä ollut oikeutta... Fabian oli toisen oma. Tämäkin oli jo vähän veitsenterällä taiteilua.
Kun kaikki olivat pakanneet kamansa kasaan, bändi jäi vielä juttelemaan. Cheng ei ollut ehtinyt vielä puhua Adan kanssa, joten hän otti nyt innokkaasti selvää tytön vaikutteista ja suosikkibändeistä. Kesken keskustelun hän hipaisi hienovaraisesti Adan rannetta. Ada hätkähti, muttei vetänyt kättään pois.
Viveca ennemminkin aisti kuin näki veljensä lihasten kiristyvän ja hampaiden puristuvan yhteen, kunnes hän taas tyypilliseen tapaansa puraisi itseään poskeen. Veljellä varmasti oli kauheat arvet poskensa sisäpuolella, Viveca huokaisi sisäisesti. Miksi asioiden piti olla aina niin hankalia?
"Oo varovainen, Ada," Viveca kumartui kuiskaamaan ystävälleen, kun pojat lähtivät alakertaan kahville. "Sulla taitaa olla aika paljon vientiä tänään... Mä en haluu, että bändi hajoaa minkään kuvioiden takia, kun se oli jo niin lähellä." Ada punastui helakasti ja vannoi, ettei koskisi kumpaankaan poikaan pitkällä tikullakaan.
"Fabianhan on hei sun veli, ja sitäpaitsi nuorempikin ja vielä seurustelee, ja Chenghän on niin vanha, se nyt on vaan varmaan ystävällinen..." hän selitteli. Viveca pudisti hymyillen päätään. "Kyllä mä tiedän että suhun voi luottaa. Toivoisin vaan ettet ite kärsis tän takia. Mutta se menee ohi, tavalla tai toisella, eikö niin?"
Ada huokasi raskaasti. Miksi teini-iän piti olla niin vaikeaa? Milloin tämä kuohuilu oikein loppuisi?
"Niin, niin kai se menee..."
Pojat palasivatkin yläkertaan kahvikupit mukanaan parahiksi, kun Emilie kyllästyi odottamaan vuoroaan. Hän sieppasi Adan takaapäin tukevaan kaulaotteeseen ja myllytti nyrkillä siskonsa päänahkaa.
"Auu! Lopeta, v***, tuo sattuu!" Ada huusi ja häpesi, sillä tiesi Fabianin katselevan. Emilie nauroi niinkuin ei olisi tehnyt mitään ihmeellistä. "Eiköhän lähetä jo menee täältä. Kai sä nyt oot saanu jo tarpeeks olla esillä tänään," Emilie irvaili.
"Äläs nyt, kai tolla äänellä saakin vähän esiintyä", Fabian ei voinut olla huudahtamatta. Emilie loi poikaan niin murhaavan katseen, että hän hätkähti taaksepäin. Tuolla tytöllä ei kyllä ole kaikki ihan kohdallaan, hän ehti ajatella.
Ada nousi hitaasti ylös hieroen päänahkaansa ja kiroillen hiljaa.
"No älä ny viiti pienestä leikistä suuttua", Emilie hihkui. "Lähetää nyt, sä saat tehä mun matikanläksyt, mä en tajuu niistä hölkäsen pöläystä."
Adan silmät leimahtivat. "Sä saat tehdä kyllä omat läksys ihan ite! Tai sit pyydät äitiltä apua niinku normaalit ihmiset tekee! Mä en tee enää yhtään tehtävää sun puolesta, etkä sä kopioi multa yhtään mitään, tai mä kerron äitille että sä poltat ja käyt dokaamassa." Ada hämmästyi itseään: yleensä hän vain jätti siskonsa touhut omaan arvoonsa, mutta kipu ja nöyryytys olivat tuoneet kyynelet hänen silmiinsä. Jokin lanka oli katkennut. Emilien silmät siristyivät.
"Haista paska sä mitään kerrot! Sitäpaitsi mutsi ei kuitenkaan oo ees kotona vaihteeks, missä sekin sit taas juoksee huoraamassa. Ei sitä kiinnosta," Emilie tiuskahti ja lähti raahaamaan Adaa käsivarresta. Ada vilkutti nolona uusille bändikavereilleen, ja kiskaisi itsensä sitten irti siskon otteesta.
Riita jatkui kotona, jossa Sophieta ei todellakaan taaskaan näkynyt. Mummokaan ei ollut enää käynyt laittamassa ruokaa jääkaappiin: Madeleine oli joutunut viikko sitten sairaalaan keuhkokuumeisena. Ada pelkäsi mummon kuolemaa, Emilie ei taas oikein tuntunut tajuavan, että Madeleinelle voisi joskus tapahtua jotakin.
"Mitä sä oikeen sanot äidistä tollasta julkisella paikalla, sä tiedät ihan hyvin että se on sen työ, että se on paljon poissa!" Ada rähisi. Vielä enemmän häntä hävetti se, että hän pelkäsi pilanneensa hyvän vaikutelman, jonka toivoi Fabianin ja Chenginkin hänestä saaneen. Mutta sitähän hän ei voinut siskolle sanoa.
"Mua ei kiinnosta vaikka kaikki sais tietää millanen paskamutsi meillä on! Nytkään ei oo mitään ruokaa kaapissa vaikka me tullaan pitkän päivän jälkeen kotiin, mehän v*** kuollaan nälkään täällä! Mä haluun muuttaa pois Pasin luo, emmä jaksa enää asua tässä paskaloukossa sun ja olemattoman mutsin kanssa. Säkin oot kyllä just tollanen enkeli, et muka ikinä tee mitään paheellista," Emilie vaahtosi.
Ada irvisti. Pasi oli Emilien uusin poikaystävä, rasvanhajuinen ja lihaksikas autonasentajaopiskelija; puhdasverinen amis viiksiä ja lippistä myöten.
"No ainakaan mä en livistä minkään luontoretkien varjolla joka viikonloppu kännäämään kaupungille ja jakamaan amiksille! Sä saisit kolme vuotta kotiarestia jos äiti tietäis, mutta mä en oo kertonu, kun oon aatellu että sulle merkkaa jotain se, että me ollaan kaksosia. Mulle ainakin merkkaa!"
Emilie tuhahti äänekkäästi. "Niin mä unohdinkin jo, miss hippi jakaa vaan kitaristipojuille ja runoilijoille! Tai tuskin te ees niin pitkälle pääsette, hyvä kun uskallatte kädestä pitää! Juottekin varmaan vaan jotain v***un vihreetä teetä. Kaikkea sitä joutuu ihminen kestään ku on tollanen v***un nynnysisko!"
Adan pinna katkesi, eikä hän enää suuttumukseltaan keksinyt mitään järkevää vastalausetta.
"No haista nyt jo v***un paska!" Hän rääkäisi, juoksi yläkertaan ja paiskasi huoneensa oven mennessään kiinni niin kovaa kuin ikinä jaksoi.
Ada yritti uppoutua kirjaan, mutta hänen mielessään kuohui vähän liikaa. Hän olisi halunnut heittäytyä ihanaan rakastumisen pyörteeseen, mutta vaikka miten moni piikkilanka-aita tuntui sulkevan tien sinne. Fabianin tyttöystävä, se että hän oli Vivecan veli, se että hän oli kuitenkin nuorempi, ja sitäpaitsi vaikka Fabian olisikin ollut vaihtamassa tyttöystävää, hän olisi voinut valita kenet tahansa kaupungin tytöistä, niistä nätimmistä, nuoremmista ja vähemmän... eriskummallisista.
Emilie oli muuttunut hirvittävästi sen jälkeen, kun äiti oli esitellyt Lenwën heidän isänään kolme vuotta sitten. Adan mielestä oli tavallaan jännittävää, että hänellä oli suonissaan jonkin mystisen haltiakansan verta: Emilie taas ei halunnut puhua asiasta ollenkaan, ja tuntui väistelevän asiaa viettämällä villiä elämää aina, kun äidin silmä vältti. Adaa harmitti, koska hän olisi halunnut jonkun, jonka kanssa puhua asiasta. Äiti ei usein ollut paikalla, mummi ei tuntunut tietävän Lenwëstä sen enempää kuin Ada itsekään, Emilie vaikeni kuin muuri, ja kenellekään muulle ei voinut kertoa. Se, että ihmistä kiusataan koulussa, ei unohdu ihan äkkiä, ja Adaa ei yhtään huvittanut kokea samaa uudelleen yrittämällä näyttää kavereilleen niitä satunnaisia vaahteranlehtiä, jotka yrittivät pukata tietään hänen käsivarsiensa ihon läpi.
Lopulta Ada laski kirjan kädestään ja kaivoi lipastonsa laatikosta tyhjän vihkon. Jos hän ei voisi puhua kenellekään isästään eikä Fabianista, ehkä hän voisi kuitenkin kirjoittaa itselleen molemmista? Sydän pamppaillen Ada nosti kynän, muutti viime hetkessä mieltään, ja aloitti.
"Rakas Fabian..."
