Tavastin suvun hurjat vaiheet.

Pt. 3 - Eräs maaliskuinen aamu

2010-03-27T01:23:00.006+02:00

HUOM! Tämä on kuvattoman loppunäytöksen kolmas osa! Älä aloita lukemista tästä, vaan loppunäytöksen ensimmäisestä osasta.(Tai jos olet uusi lukija, saa hypätä aivan osaan yksi asti! :) )

***

Seuraava päivä oli aivan yhtä häikäisevän aurinkoinen kuin aikaisemmatkin. Fabian lähti kävelylle Ruutin kanssa heti aamiaisen jälkeen, niin etteivät kadut olleet vielä aivan täysin vettä ja sohjoa. Epäröityään hetken hän kääntyi risteyksessä tielle, joka kulki Suur-Tammelan ohi. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla, että Ada ei välttämättä olisi edes paikalla, ja vaikka olisikin, hän tuskin olisi ulkona. Fabian päätti vain kävellä nopeasti ohitse ja kurkata portista pihaan. Ei siitä voisi olla mitään vahinkoa.
Fabianin kaipuu Adaa kohtaan oli vyörynyt takaisin täydellä voimalla siitä lähtien kun hän oli nähnyt sen kirotun lehtijutun. Mutta jostain syystä tunne herätti hänet eloon eikä enää lisännyt hänen ahdistustaan. Ihmeteltyään asiaa aikansa Fabian oli tullut siihen tulokseen, että hänen sydämensä oli ollut niin kuivettunut, että kipeä, väkivaltainenkin tunnemyrsky sai hänet heräämään jälleen henkiin.
Tie Suur-Tammelalle oli melko pitkä, koivujen reunustama kuja joka kulki suorana peltojen halki. Itse talo oli kimaltavassa auringonpaisteessa niin kaunis, että Fabian huomasi haukkovansa henkeään. Hän ei ollut koskaan käynyt sisällä kartanon päärakennuksessa, vain kerran tai pari Vähä-Tammelassa joissakin synttäribileissä. Ada ei ollut koskaan ollut kovin innokas tuomaan kavereitaan kotiin, ilmeisesti siksi että matka Iki-Tammelan keskustasta oli aika pitkä, ja monet kadehtivat ja kiusasivat tyttöjä heidän prameista kotioloistaan.
Fabianin sydän pamppaili kun hän lähestyi kartanon puiston porttia. Yhtäkkiä häntä jännitti niin että vatsa tuntui kuroutuvan kasaan. Vaistomaisesti hän otti Ruutin syliinsä, pienen tuhisevan tytön hengitys poskea vasten rauhoitti häntä. Ympärillä oli aivan hiljaista, ja sitten hän kuuli äkkiä pienen lapsen kikatusta. Mitä ihmettä? Hän astui määrätietoisesti viimeiset askelet portin eteen ja kurkisti sen raosta puistoon.

Ehkä sadan metrin päässä, sivurakennuksen edessä, oli nuori nainen polvillaan lumessa, selin porttiin päin. Hänen vieressään touhusi istuallaan pienine lapioineen suunnilleen Ruutin kokoinen pikkulapsi iloisesti hihkuen. He rakensivat lumiukkoa, ja nainen asetteli sille juuri päätä.
Fabian olisi tunnistanut pipon alta tursuavat punaiset kiharat missä vain, vaikka ne olivatkin oudosti loiventuneet. Häntä kylmäsi. Oliko Adalla lapsi? Oliko hänellä ehkä mieskin jossakin? Sitten hän sai melkein sydänkohtauksen. Adan vierellä toheltava lapsi nousi seisomaan kovaksi tallautuneella lumella käyttäen lumiukkoa tukena. Ada taputti käsiään ja peruutti muutaman askeleen. "Tule mamin luo! Tule tule!" Hän maanitteli lasta.
Ruut ei osannut vielä kävellä. Lapsen oli siis pakko olla vanhempi. Mitä ihmettä! Ja Ada oli selvästi sanonut 'mami'... Fabiania alkoi huimata niin että hänen oli pakko tarttua toisella kädellään porttiin. Ei kai hän ollut saanut Adaakin raskaaksi? Siksikö Ada oli raivostunut niin kauheasti kun Fabian oli kertonut hänelle Heidistä? Olisi juuri tyypillistä Adaa, hän puhahti mielessään, olla ylpeyksissään kertomatta tällaisesta asiasta hänelle. Fabian oli melko varma, että lapsi ei ainakaan voinut olla Chengin, sen hän olisi huomannut kyllä silloin kun he vielä... Niin. Tämä olisi nyt pakko selvittää juurta jaksain. Hän hengitti syvään nenänsä kautta, kiskaisi päättäväisesti portin auki ja käveli kohti Adaa ja pikkulasta.

***

"Tule mamin luo! Reipas Marie!" Ada maanitteli. Marie oli juuri alkanut ottaa ensimmäisiä askeliaan tällä viikolla. Ada oli miettinyt rauhassa itsekseen vanhempiensa lähdettyä Avaloniaan, ja tullut siihen tulokseen, että Marien kannalta olisi ehkä vähemmän hämmentävää, jos hän kasvaisi pitämään Adaa äitinään. Sitten kun tyttö olisi tarpeeksi vanha, hänelle voisi kertoa asioiden oikean laidan. Tuntui jotenkin liian julmalta ajatella, että näin pienelle lapselle pitäisi selittää heti kyselyiän tultua, että äitiä ei enää olekaan. Marie taapersi horjahdellen kohti Adaa, ja tupsahti viimeiseltä askeleltaan nurin suoraan Adan odottavaan syliin. "Voi reipas tyttö!" Ada nauroi. "Mami on niin ylpeä sinusta!" hän pörrötti Marien pipoa ja rutisti tyttöä hellästi, kun yhtäkkiä varjo lankesi heidän ylleen. Ada kirkaisi ja yritti pompata Marie vielä sylissään seisomaan, epäonnistuen surkeasti ja tuiskahtaen takamukselleen upottavaan hankeen. Ada pyyhkäisi äkkiä pipon pois silmiltään ja näki edessään miehen pitkät jalat verhottuna mustiin farkkuihin ja tukeviin talvisaappaisiin. Hän vetäisi henkeä toruakseen Vilhelm-enoa säikyttelystä, mutta nostaessaan katseensa miehen kasvoihin sanat jäivät kiinni hänen kurkkuunsa.
Tämä mies ei ollut Vilhelm-enoa nähnytkään. Hän oli mahdottoman pitkä, varmasti yli 190-senttinen, harteikas, kalpeita, palavasilmäisiä kasvoja kehystivät lyhyeksi kynityt mustat hiukset. Miehellä oli niin pitkä sänki suunsa ympärillä että se oli melkein jo parta ja viikset. Hänellä oli sylissään suklaaihoinen mutta sinisilmäinen vauva, ei paljoa Marieta nuorempi. Kaiken tämän rekisteröimiseen meni Adalta ehkä kaksi sekuntia, sitten hän tunnisti miehen.

"Fabian!!" hän ähkäisi äimistyneenä ja jäi haukkomaan henkeään. Tilanne oli aivan absurdi. Hänen housujensa takamus alkoi kastua epämiellyttävästi, mutta Ada ei löytänyt itsestään voimaa nousta ylös. "Mitä sun tukalle on oikein tapahtunut?" hän möläytti, kun ei keksinyt järkevämpääkään sanottavaa. Mistä mies nyt oli yhtäkkiä ilmestynyt tähän, komeampana kuin koskaan, vaikkakin näyttäen kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta? Ja sylissään joku aivan outo lapsi? Adan päässä palaset yrittivät loksahdella kohdalleen, mutta hänen aivonsa tuntuivat olevan täynnä siirappia.
Fabianin tuima ilme lientyi yhtäkkiä, ja hän tarjosi kättään Adalle auttaakseen tämän pystyyn. "Voisin kysyä samaa sulta," hän naurahti. "Sähän näytät aivan kauhealta." Adan leuka loksahti, hän vetäisi kätensä takaisin ja heitti äkämystyneenä salamannopeasti miehen naamalle kourallisen märkää suojalunta. Kokkare meni onnekkaasti ohi, ja Ada punastui häpeästä tajutessaan että olisi voinut osua vauvaan. Nyt tummahipiäinen lapsi katseli häntä vain suurilla silmillään, osoitti sitten sormellaan ja hihkaisi. "Iii-hiii!"
Fabian nosti toista kulmakarvaansa. "No tämäpä vasta lämminhenkinen vastaanotto", hän naurahti uudestaan. Adan pää oli aivan jumissa, hänen teki mieli potkaista miestä polveen mutta jätti sen kuitenkin tekemättä, ties vaikka tämä olisi hämmästyksissään pudottanut lapsen sylistään.
"Milloin ajattelit kertoa mulle, että meillä on lapsi?" Fabian kysyi aivan muina miehinä, mutta hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla.

Ada tuijotti miestä kuin järkensä menettänyttä. Marie kaivoi ujona kasvonsa Adan hiuksiin, ja tytön kylmä poski hänen poskeaan vasten sai Adan havahtumaan. "Eihän tämä... Siis..." Sitten hän tajusi. Eikö Fabian todellakaan tiennyt? Hän ojensi kätensä ja Fabian tarttui siihen irrottamatta katsettaan hänen silmistään. Ada kompuroi pystyyn ja käänsi Marien kasvot purppurasilmineen Fabianin nähtäväksi.
"Fabian, saanko esitellä, sisarentyttäreni Marie," Ada sanoi ääni värähtäen. Nyt oli Fabianin vuoro hölmistyä.
"Sisaren...? Mutta sinähän sanoit... Mami, ja mitä vielä..." Fabian takelteli, ja Adaa alkoi huvittaa koko tilanne. Hän laski Marien maahan. "Kultapieni, haluatko tehdä lumiukon loppuun? Mamilla ja sedällä on vähän puhuttavaa." Marie heilautti lapiotaan. "Uli-ukko!" Ada hymyili lempeästi ja pukkasi lasta kevyesti selkään. Sitten hän ohjasi pöllämystyneen Fabianin tupansa portaille istumaan. Lapsi Fabianin sylissä nuokkui tämän olkapäätä vasten, joten Ada puhui hiljaisella äänellä.
"Etkö muista, kun Emilie muutti Pasin luo? En tainnut silloin sanoa siitä, mutta Emilie oli raskaana. Ja huhtikuussa syntyi Marie." Fabian näytti niin naurettavan helpottuneelta, että Adaa alkoi hihityttää. "Luulitko oikeasti että en olisi sanonut mitään, jos olisin saanut sulle lapsen?"
Fabian nojasi poskeaan kevyesti lapsen päähän ja katsoi Adaa sumuisin silmin. "Mä en tiennyt mitä ajatella... Kävelin vaan äsken tästä ohi ja näin sut ja Marien, ja kuulin kun puhuit sille... Mulla on vähän huonoja kokemuksia aiheesta." Ada vilkaisi sivusilmällä Fabianin sylissä tuhisevaa kääröä, mutta hillitsi uteliaisuutensa. Jos Fabian ei tiennyt hänen kasvattavan Emilien lasta, hän ei varmaankaan tiennyt muutakaan...
"Mutta..." Sieltä se nyt tuli. "...jos lapsi on kerran Emilien ja Pasin, miksi se on sulla ja sä puhut itsestäs sen äitinä?" Fabian rypisti hämmentyneenä kulmiaan. Ada sulki silmänsä ja hengitti syvään.
"Emilie kuoli viime heinäkuussa", hän sanoi tasaisesti tuijottaen tiiviisti Marien touhuamista lumiukon kanssa. "Eikä me voitu jättää Marieta Pasin käsiin. Se oli ruvennu juomaan ja... hakkaamaan Emilietä. Emilie oli just hakenu lähestymiskieltoa ja avioeroa kun..." Ada nielaisi eikä kyennyt jatkamaan.
Hetken oli aivan hiljaista Marien touhukasta pulputusta lukuunottamatta. Ada kuuli Fabianin vetävän henkeä kysymystä varten, mutta ei halunnut kuulla sitä. "Ei, ei se ollut... Pasi. Kerron siitä ehkä joskus toiste. Mutta Marie jäi mulle, ja mä sain virallisen huoltajuuden viime viikolla. Eli Marie on nyt mun lapsi. Se oli niin pieni kun... on parempi että se pitää mua äitinä kuin että se kasvaa kaivaten jotain sellaista jota ei enää ole." Ada ravisti päätään hiukan, kuin puistellakseen synkät ajatukset pois. "Tuota... Mikäs tämän pikkuisen tarina on? Ja miten sulla ja H..." Ada kääntyi Fabianin puoleen kysyessään, mutta vaikeni nähdessään kuinka miehen kasvot synkkenivät.

Fabian epäröi. Hänestä tuntui kuin hänellä olisi pyyhitty lattiaa ja sitten tyrkätty tasapainoilemaan köyden päälle Niagaran ylle. Hän oli uskomattoman, suorastaan kiusallisen helpottunut siitä, että Marie ei ollut Adan ja jonkun tuntemattoman miehen lapsi, ja hämmästyksekseen hän oli hiukan harmissaan, ettei ollutkaan tytön isä. Oli melkoisen hermojaraastavaa joutua jo toisen kerran vuoden sisään tilanteeseen, jossa hän luuli olevansa isä vain kuullakseen, ettei tilanne ollut mitään sinne päinkään. Mutta nyt hän ei voinut enää vältellä sylissään tuhisevaa seuraavaa suurta kysymysmerkkiä. Hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä katsomaan Adaa silmiin.
"Tämä on Ruut. Ruut on mun tytär vähän samalla tavalla kuin Marie on sun..." Adan silmät pyöristyivät. "Ruutin syntymätodistuksessa lukee, että mä olen isä, mutta se meni sinne automaattisesti kun me... oltiin naimisissa. Sä olet fiksu tyttö, kyllä sä varmaan tajuat mitä on tapahtunu." Adan katse porautui syvälle Fabianin silmiin, etsien sieltä totuutta. Hitaasti hän nyökkäsi. "Heidi ja se ...pastori." Fabianin vuoro nyökätä.
"Hetkinen... Olitte naimisissa?" Ada kysyi, ja Fabian oli kuulevinaan äänessä epäröivää toiveikkuutta. Toiveajattelua, hän kuittasi mielessään, Ada ei mitenkään voisi enää välittää hänestä... Fabian hymähti. "Heidillä oli aivokasvain. Hän sekosi synnytyksen jälkeen, eikä kukaan hoksannut, että vika olisi voinut olla jotain muuta kuin psykologista. Hän ehti olla psykiatrisessa sairaalassa melkein jouluun asti... Sitten hän sai aivoverenvuodon. Hän luuli loppuun asti synnyttäneensä maailmaan uuden vapahtajan." Fabian pudisti päätään ajatuksissaan ja silitti kevyesti Ruutin poskea.

Ada tuijotti hetken suu auki. Sitten hänen silmänsä siristyivät, kun hänen ajatuksensa löysivät tästä seuraavan väistämättömän polun. "Miten ihmeessä Heidi sitten sai sulle uskoteltua, että lapsi on sun?"
Fabian käänsi kasvonsa pois. Hän ei pystynyt, ei vain uskaltanut nähdä, mikä Adan reaktio olisi. Hän terästi itsensä kertomaan totuuden. Nyt oli turha enää valehdella, meni syteen tai saveen. "Yhtenä iltana silloin... Syksyllä, sen jälkeen kun me oltiin jo yhdessä... Mä tulin kotiin bileistä ja..." kauhukseen Fabian purskahti itkuun. Hän ei ollut kertonut totuutta tapahtumasta kenellekään, ja nyt hänen olisi kerrottava se sille henkilölle, jonka reaktiota hän oli pelännyt kaikista eniten. Hän tunsi hämmästyksekseen Adan käsien kietoutuvan ympärilleen lohduttavasti. Halu nojautua tyttöä vasten oli lähes ylivoimainen, mutta hän pakotti itsensä ryhdistäytymään ja nielaisemaan kyynelensä.
"Älä... Kuuntele ensin loppuun, voi olla ettet tämän jälkeen edes halua nähdä mua", hän sanoi, purren hampaitaan yhteen. Adan käsi laskeutui hänen poskelleen ja käänsi hänen kasvonsa yllättävän jämäkästi tytön kasvojen puoleen.
"Fabian Djupsjöbacka," Ada sanoi vakavasti. "Mä en ole halunnut nähdä sua yli vuoteen, ja nyt sä ilmestyt yhtäkkiä mun pihalle outo lapsi sylissäs ja syytät mua että olisin salannut sulta meidän yhteisen lapsen. Mitä ikinä sulla onkaan sanottavaa, jos se on lopultakin totuus, se ei voi olla pahempi kuin mitä mä olen pyöritellyt päässäni viimeiset..." Adan ääni haipui pois ja hän vavahti. "Anna nyt tulla vaan", hän sanoi lempeästi.

Fabian nielaisi ja nosti päänsä pystyyn, kiinnittäen yhtä kaikki katseensa tiiviisti kauas taivaanrantaan. Hitaasti, mutta tällä kertaa keskeyttämättä, hän kertoi rehellisesti, mitä sinä yönä oli tapahtunut: kuinka humalassa hän oli tullut kotiin, kuinka hän oli luullut sänkyynsä ilmestynyttä naista Adaksi itsekseen, kuinka hän oli herännyt ja saanut elämänsä shokin havaittuaan maanneensa eksänsä kanssa. Ada kuunteli aivan vaiti, joten Fabian jatkoi, kertoen kuinka hän oli pelännyt että Ada uskoisi hänen pettäneen tahallaan eikä siksi ollut uskaltanut kertoa asiasta. Häpeän puna hiipi kaulalta kohti Fabianin poskia ja niskaa, mutta hän jatkoi päättäväisesti nyt kun kerran oli päässyt alkuun. Kun hän pääsi jouluaattoon, hänen äänensä oli murtua jälleen ja hänen oli pakko lopettaa hetkeksi. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi Adan painautuvan kylkeään vasten ja pyyhkäisevän kapinallisen kyynelen poskeltaan. Voimatta hillitä enää itseään hän kääntyi tytön puoleen. Adan silmät punoittivat ja silmäripsissä värisivät kyynelpisarat.
"Senkin idiootti," Ada kuiskasi ja nipisti Fabiania korvasta. "Taliaivo...!" Hän otti Fabianin kasvot käsiensä väliin ja veti ne puoleensa. "Miten ihmeessä saatoit kuvitella, että syyttäisin sua?!" hän sopersi Fabianin huulia vasten. "Senkin typerä..." Ada suuteli Fabiania nopeasti sanojen välissä. "...suoraselkäinen..." Toinen suudelma. "...velvollisuudentuntoinen..." Kolmas. "...täysääliö!" Hämmästyksestä toipunut Fabian vastasi suudelmaan nälkäisesti, ja Ada kietoi kätensä miehen ympärille niin tiukasti että Ruut heräsi ja alkoi kitistä. Ada irrottautui ja kumartui Ruutin puoleen, hyssyttäen tyttöä rauhoittavasti ja tarjoten lapsen suuhun haalarin narusta roikkuvaa tuttia. Ruut imaisi ahnaasti tutin suuhunsa ja sulki tyytyväisenä silmänsä uudelleen. Ada katsahti Fabiania ja näki miehen kasvoilla niin hellän ja rakastavan ilmeen, kun tämä katsoi sylissään makaavaa lasta, että hän nyyhkäisi uudelleen.
"Sä olet aivan uskomaton mies," hän naurahti kyynelten läpi. "Sekä aivan uskomattoman hölmö että uskomattoman hieno mies. Ja Ruut on tosi suloinen lapsi," Ada hymyili. Fabian ei voinut kuin naurahtaa epäuskoisesti takaisin. Hän nosti kätensä Adan poskelle ja sipaisi karanneen kiharan korvan taakse. Äkkiä hän huomasi Adan kiharoiden palanneen ennalleen, ja hän ravisti hämmästyneenä päätään. Ada huomasi saman ja punastui ankarasti. Hän sopersi jotakin kosteasta ilmasta, kun Marie yhtäkkiä ilmestyi heidän jalkoihinsa, pamautti Fabianin kenkää lapiollaan ja hilasi itsensä ylös Adan jalkaa pitkin. "Mami leikkiih!" tyttö vaati kiihkeästi ja työnsi huulensa mutrulleen. Ada sieppasi tytön nauraen syliinsä ja nousi ylös.
"Voi kultapieni, sähän olet ihan läpimärkä! Nyt mennään äkkiä sisälle!" Ada käänsi ujosti katseensa Fabianiin, joka istui vielä hämmästyneesti virnuillen portailla. "Meillä alkaa olla ruoka-aika... Haluatko jäädä syömään?" Ada kysyi ja punastui taas. Fabian nousi hänkin ylös. Seisoessaan suorassa hän oli Adaa päätä pitempi, ja Ada ei voinut olla henkäisemättä kiivaasti.
"Kiitos mielelläni", Fabian vastasi hymyillen, katsoen Adaa syvälle silmiin. Vaikka loppuiäkseni, hän lisäsi ajatuksissaan, ja jokin Adan säteilevässä katseessa kertoi, että hänet oli kuultu.

Pt. 2 - Fabian

2010-03-27T01:20:00.005+02:00

Postiluukku kolahti. Fabian huokasi, nousi aamiaispöydästä haroen lyhyeksi kynittyä tukkaansa ja tallusteli eteiseen. Olisihan se pitänyt arvata. Lisää laskuja. Rahat riittivät hädin tuskin elämiseen, vaikka Fabian ei ostanut itselleen koskaan mitään. Hän oli viimeiset kahdeksan kuukautta kituuttanut vanhempainvapaalla ja yrittänyt saada tuet riittämään vuokraan ja ruokaan.
Veronica ja Walter eivät millään ymmärtäneet, miksi poika ei suostunut muuttamaan lähemmäs Iki-Tammelaa, vaan halusi välttämättä asua monen tunnin matkan päässä, asunnossa joka oli aivan liian iso heille kahdelle. Fabianin vanhemmat olivat olleet järkyttyneitä Heidin petoksesta, mutta viisaasti olivat jättäneet taivastelun väliin poikansa seurassa. Fabian oli kovin ylpeä ja halusi selvitä itse tilanteestaan. Veronica oli kovin huolissaan, mutta Walter asettui poikansa puolelle ja vakuutti vaimolleen, että tämä pärjäisi kyllä. Pian Ruut olisi tarpeeksi vanha mennäkseen päiväkotiin, ja Fabian pääsisi takaisin töihinkin. Ja oli jo aikakin; Fabian tulisi varmasti pian mökkihöperöksi.

Fabian oli jatkanut yliopisto-opintojaan etäopintoina niinä hetkinä kun Ruut nukkui, ja saanut vähitellen riittävästi kursseja kasaan alkaakseen valmistella kandintutkintoaan. Vain aihe puuttui. Hän oli vaihtanut pääainetta englannin kielestä ja kirjallisuudesta paikallishistorian tutkimukseen – aivan yhtä hyödytön ala työelämän kannalta sekin, mutta yksi niistä harvoista joita saattoi opiskella kokonaan etäopetuksessa. Fabian oli pyöritellyt mielessään hajamielisesti eri aiheita Simlaysonin tehdastoiminnasta Uuno Jalopaeuksen ensimmäiseen kansakouluun, mutta kaikki tuntui niin puhkikalutulta, että oli vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Professori oli jopa ehdottanut hänelle yhteistyötä naistutkimuksen laitoksen kanssa, mutta lähteitä naisten mikrohistoriasta oli niin onnettoman vähän, että Fabianista työmäärä tuntui kohtuuttomalta siihen nähden, että kyseessä oli kuitenkin vain kandintyö.
Laskupinon alta räpsähti lattialle Iki-Tammelan Kuriiri, paikallislehti jota hänen isotätinsä sitkeästi tilasi hänelle, ilmeisesti siinä toivossa että hän muuttaisi joskus takaisin. Fabian kirosi turhautuneena, tiputti laskut kasaksi eteisen pöydälle ja kumartui poimimaan lehden lattialta ennenkuin palasi pöydän ääreen, missä Ruut imeskeli tyytyväisenä tuttipulloa syöttötuolissa. Taivaan kiitos tyttö oli oppinut hiljattain istumaan – aamuista oli tullut paljon helpompia kun joka paikkaan ei tarvinnut mennä vauva toisella käsivarrella. Fabian haukotteli, haki toisen kupin kahvia, hörppäsi istuessaan ja leväytti lehden auki.
Fabian pärskäytti hämmästyneenä kahvit suoraan lehden päälle. Pääsivulta häntä tuijotti vaimeasti hymyilevä Ada Tavast. Ada oli edelleen hänen silmissään niin kaunis että sattui, vaikka tytön kiharat hiukset roikkuivat oudon surullisina, kasvot olivat meikittömät ja silmien alla erottuivat väsymyksestä kielivät renkaat. Fabian pyyhki äkkiä kädellään kahvit pois lehden päältä ja luki otsikon.

"PAIKALLISEN AATELISPERHEEN HISTORIASTA ROMAANISARJA

Maija Nyberg
Iki-Tammelan Kuriiri

Kustannusyhtiö Koivu on tehnyt sopimuksen ainakin viidestä romaanista mahdollisten lisäosien optiolla nuoren iki-tammelalaisen esikoiskirjailijan, Ada Tavastin, kanssa. Tavast valmistelee moniosaista romaanisarjaa sukunsa historiasta. Sarjan ensimmäinen, ensi syksynä julkaistava osa sijoittuu 1700-luvun loppuun. Kustantajan mukaan luvassa on ennennäkemätön yhdistelmä paikallista historiaa, sukututkimusta, pitkäjänteistä draamaa ja ennen kaikkea jännittävää juonta, jota riittää lähes nykypäivään asti.
"Yli neljänsadan vuoden aikajana on tietysti hurja käsiteltävä, mutta sukuni naispuoliset jäsenet ovat aina pitäneet tarkkaa päiväkirjaa tekemisistään. Harkitsin ensin vakavan tutkimuksen kirjoittamista, mutta tulin siihen tulokseen, että vain romaanimuoto voi tarjota nykyihmiselle autenttisen kurkistusaukon menneen maailman ihmisten ajatuksiin, ja sillä tavalla saatoin myös eläytyä esiäitieni sielunelämään ja lisätä asioita, joista heidän päiväkirjansa eivät suoraan kerro. Tämä on tunteiden ja elävän elämän historiaa," kertoo Tavast.

Jatkuu sivulla 5."

Fabian tunsi värin nousevan poskilleen. Hän oli yrittänyt painaa Adan pois mielestään Heidin kuoleman jälkeenkin: hän oli pyrkinyt keskittymään ainoastaan Ruutin hoitamiseen ja uuteen elämäänsä uudella paikkakunnalla, Ada kuului jonnekin kaukaiseen menneisyyteen. Mutta siinä hän nyt oli, katseli häntä lempein silmin kastuneelta lehdensivulta, näyttäen niin uskomattoman surulliselta ja herttaiselta että Fabian olisi halunnut siepata tytön syliinsä ja kuiskutella tämän hiuksiin niin kauan että kaikki olisi jälleen hyvin.
Fabian huomasi tuijottavansa seinää tyhjin silmin ja ajatustensa liukuvan paikkoihin, joissa ne eivät olleet käyneet kuukausiin. Hän punastui vielä ankarammin, sulki lehden nopeasti ja asetti sen sivuun. Hän pörrötti taas lyhyttä tukkaansa – hän ei ollut vieläkään oikein tottunut siihen – ja nousi ylös. "Lähdetäänkö ulos? Haluaako isin pikku Ruut ulos?" hän hihkaisi, vetäen suutaan hymyyn. Ruutin suklaanväriset kasvot syttyivät vastaushymyyn ja tyttö kiljahteli innoissaan. Fabian kaappasi lapsen kainaloonsa ja harppoi portaat ylös. Vaihtaessaan Ruutille ulkovaatteita hän kutitti tyttöä, joka kihersi riemuissaan.
Aurinko paistoi täydeltä terältä sulattaen kadut vetiseksi hiekkasohjoksi, mutta Fabian ei huomannut asiaa, vaikka rattaiden pyörät tarttuivat vähän väliä kiinni. Hänen ajatuksensa syöksyivät Adan kimppuun kuin jääkuorestaan murtautuva keväinen koski. Miksi Ada oli ollut niin väsyneen näköinen? Missä vaiheessa hän oli alkanut kirjailijaksi? Mitähän hänelle kuului? Missä hän asui? Ja sitten... Naisten päiväkirjoja neljänsadan vuoden ajalta? Entäs jos... Hyvänen aika, siinähän riittäisi materiaalia väitöskirjaksi asti. Mutta Ada ei ikinä antaisi hänen... Sillä tavalla kuin heidän tiensä olivat eronneet. Fabian puri hampaitaan yhteen ja potkaisi lumikokkaretta edessään. Se hajosi palasiksi, jotka kierivät pitkin tietä. Ruut kiljahteli siihen sävyyn, että halusi nähdä tempun uudestaan, ja Fabian havahtui ajatuksistaan. "Mitä, oliko hauska temppu? Katsopas tätä!" Fabian poimi maasta lumikokkareen ja heitti sen läheisen talon seinään. Ruut kiljui riemuissaan, ja ikkuna avautui. "Ettäs kehtaat näyttää tuollaista esimerkkiä pienelle lapselle, senkin kuriton jolppi!" äkäisen näköinen mummo raakkui Fabianille. "Hyvää päivänjatkoa teillekin," Fabian huikkasi muina miehinä ja jatkoi matkaansa. Ei, kyllä hänen pitäisi keksiä jokin muu aihe. Jospa Simlaysonin arkistoista löytyisi jotakin vanhoja päiväkirjoja tai muistiinpanoja, mitä kukaan ei ollut vielä tutkinut...?

***

Seuraavana päivänä Veronica soitti. "Kai muistat että tulevana viikonloppuna on pääsiäinen? Kai te tulette Ruutin kanssa kotiin?"
Fabian puri huultaan. Hän ei ollut käynyt Iki-Tammelassa edes jouluna, vaan vanhemmat ja sisko olivat ahtautuneet hänen pieneen rivitaloasuntoonsa jouluaatoksi. Muistot edellisestä joulusta olivat olleet aivan liian kipeitä, jotta hän olisi viitsinyt edes harkita kotona käymistä. Mutta nyt hän yhtäkkiä huomasi miettivänsä, että voisi kävellä Suur-Tammelan portin ohitse... Ihan vaivihkaa, jos vaikka näkisi edes vilauksen Adasta? Jos hän nyt edes olisi kotona? Ennenkuin hän oli kunnolla edes päättänyt mitä tehdä, hän huomasi vastaavansa äidilleen myöntävästi.
"Siis... Mitä? Kuulinko oikein?" langan toisesta päästä kuului.
"Tuota, joo, kyllä me voitaisiin tulla. Kyllähän Ruutin pitää päästä käymään kotona." Fabian tunsi korviensa punertuvan, mutta piti äänensä tasaisena. "Jospa tultaisiin torstaina, käykö se?"

***

Torstai-iltana Fabian istui keittiön pöydän ääressä siskonsa kanssa. Viveca leikitti Ruutia polvellaan, ja he kuuntelivat mietteliäänä radiosta suoraa lähetystä Matteus-passiosta, jossa heidän äitinsä soitti urkuja. Walter oli paikan päällä kuuntelemassa, joten he olivat keskenään kotona. Aurinko loimotti vielä taivaanrannassa, mutta ilta oli jo sininen. Fabian katseli mietteliäänä ulos ikkunasta. Jos hän liikutti päätään hiukan, hän saattoi nähdä Suur-Tammelan katon siluetin piirtyvän puiden latvojen yläpuolelle. Viveca leperteli Ruutille, Bachin rauhallinen musiikki soljui korviin ja ikkunasta virtasi sisään raikasta ja viileää kevätilmaa. Fabian hengitti syvään. Oli yllättävän hyvä ja rauhallinen olo olla kotona. Hetken hän mietti, uskaltaisiko kysyä siskoltaan, mitä Adalle kuului, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Sen sijaan hän hymyili raukeasti ja nojasi taaksepäin.

Blute nur, du liebes Herz!
Ach, ein Kind das du erzogen
das an deiner Brust gesogen
droht den Pfleger zu ermorden
denn es ist zur Schlange worden.

Sopraano lauloi radiossa itkettävän kaunista melodiaa, ja petoksesta kertovat sanat saivat kyynelet nousemaan Fabianin silmiin. Vuoda verta, rakas sydämeni... Yllätyksekseen Fabian ei saanutkaan ahdistuskohtausta, vaan puhtaana virtaavat sävelet tuntuivat huuhtovan surun mennessään hänen sydämestään. Hän pomppasi nopeasti jaloilleen ja käveli ikkunan ääreen, ettei sisko näkisi hänen liikutustaan. Auringon viimeiset säteet kultasivat Suur-Tammelan katon ja puiden latvat. Pilvet taivaanrannassa hehkuivat tulenpunaisina. Fabianin sydämessä liikahteli jokin, mikä oli ollut kauan unessa.
Sitten Ruut parahti itkuun, ja Fabian kääntyi silmäkulmaansa pyyhkäisten ottamaan tytön syliinsä. "Onko pienellä nälkä? Shhh, mennään syömään, shh, kultapieni..."

Viveca katseli veljeään mietteliäänä. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta silti hänellä oli sellainen tunne, että veljestä säteili jonkinlaista uutta rauhaa. Hän katsoi tarkemmin, ja nyt eroja alkoi huomata. Jouluna veli oli liikkunut kuin vanha mies, hartiat kyyryssä, jäykästi, ja vaikka hän oli ollut loputtoman kärsivällinen Ruutin kanssa, hän oli ollut jatkuvasti poissaoleva ja huolestuneen näköinen. Nyt veli hymyili välillä, hyvin pienesti, mutta hymyili kuitenkin, varsinkin tyttärelleen – Ruut oli virallisten papereiden mukaan Fabianin tytär, ja jos veljellä ei ollut halua oikaista asiaa, Viveca oli sitä mieltä, että asia ei kuulunut kenellekään muulle. Ikiryppy kulmien välissä oli silinnyt, ryhti oiennut, ääni ja sanat lämpimät ja iloiset. Olikohan veli tavannut uuden naisen, lopultakin? Viveca tiedusteli asiaa kautta rantain.
Fabian hätkähti. "Mitä, ei, ei mulle kuulu mitään uutta... Pitäisi keksiä aihe kandintyöhön." Jokin Fabianin äänensävyssä sai Vivecan nostamaan kulmakarvojaan. Fabian karahti punaiseksi; hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä valehtelemaan siskolleen. "No on mulla jotain mielessä. Mutta en mä tiedä tuleeko siitä mitään." Fabianin silmät kääntyivät kuin varkain kohti ikkunaa, jonka takana aurinko oli jo laskenut Suur-Tammelan taakse.
Viveca nielaisi. Hän ei ollut kertonut Fabianille Adan kuulumisia, sillä veli ei ollut kysynyt, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena kiusata tätä asialla. Mitähän nyt oli tapahtunut? Viveca tiesi olevansa ainoa ystävä, johon Ada vielä piti edes jonkinlaista yhteyttä, muutoin tämä oli täysin uppoutunut tutkimus- ja kirjoitustyöhönsä ja Marien hoitamiseen. Adakaan ei ollut kysynyt Fabianista mitään. Molemmat käyttäytyivät kuin toista ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja silti Viveca näki, että ero oli syönyt molempia niin paljon, että välillä hän pelkäsi, ettei kumpikaan koskaan toipuisi kokemuksesta entiselleen. Viveca kohautti harteitaan ja jätti aiheen sikseen: pääasia että veljellä oli parempi olla, johtui se mistä hyvänsä.

Loppu, pt. 1 - Ada

2010-03-27T01:18:00.004+02:00

Joo totanoinakkaa. Päätin, että 15 gigan edestä ladattuja on liikaa uudelleenmetsästettäväksi, joten vika jakso toteutuu nyt sitten ilman kuvia. Käyttäkää mielikuvitustanne :)

Tästä tulikin ehkä kymmenen kertaa pidempi kuin mitä luulin, niin julkaisen vähän luettavammissa pätkissä ettei tule yhtä hehtaaripostausta. Tästä lähtee.

***

Seuraavana keväänä, maaliskuussa

Keittiön ovi narahti ja Lenwë ja Ada astuivat sisään. "Se on sitten siinä", hän hymyili, vaikkei hymy ulottunutkaan aivan silmiin asti. "Me voitimme! Marie jää Adan huollettavaksi!"
Sophie ponkaisi pystyyn pöydän äärestä, jossa hän oli viimeiset pari tuntia istunut veljensä kanssa jäähtyvän teekupin ääressä – hänen hermonsa eivät kestäneet oikeustalolle lähtemistä ja sen kauhean hirviön näkemistä – ja kapsahti miehensä ja tyttärensä kaulaan. "Luojan kiitos!" Hän huudahti ja rutisti molempia niin lujasti että heidän päänsä melkein kolahtivat yhteen. Vilhelm nousi vähän rauhallisemmin ylös, ja kätteli naurahtaen lankoaan, joka vapautui vaimonsa rutistuksesta.
"Onneksi olkoon. Vaikka eihän tästä ollut epäilystäkään... Eihän siitä kelmistä ole pitämään huolta edes itsestään."

Ada hymyili helpottuneena äitinsä olkapään yli. Huoltajuusoikeudenkäynti oli pelottanut häntä niin, että hänen oli ollut vaikea hengittää viimeiset pari kuukautta. Enon sanoista huolimatta lopputulos ei ollut mikään läpihuutojuttu; vaikka Pasilla olikin alkoholiongelma ja pelivelkoja, hänellä oli myös vakityö ja oma asunto. Sitäpaitsi hän oli Marien biologinen isä. Ada oli joutunut nielemään pöyristyneenä Pasin asianajajan syytökset siitä, että hän oli mukamas kyvytön elättämään itseään, vastuuton ja mahdollisesti henkisesti epävakaa. Onneksi myös Tavastien asianajaja oli rautainen ammattilainen, ja kiistämättömät dokumentit siitä, että Emilie oli ennen kuolemaansa hakenut lähestymiskieltoa ja avioeroa pahoinpitelyn perusteella vakuuttivat tuomarin lopullisesti siitä, että Pasi oli sopimattomampi vaihtoehto tyttärensä huoltajaksi kuin Ada. Asiaa auttoi myös se, että Adan kaikessa hiljaisuudessa laatima Tavastin sukukronikka oli juuri saanut julkaisusopimuksen, joten mitään syytä ei ollut enää väittää, että Ada ei olisi kyennyt elättämään lasta.
Päätöksen julistuksen jälkeen Pasi oli menettänyt malttinsa, haukkunut tuomarin pataluhaksi ja yrittänyt tempaista rauhoittelemaan syöksähtänyttä Lenwëä köniin. Pasin käytöksestä järkyttynyt tuomari muutti tuomiota vielä niin, että Pasilta poistettiin tapaamisoikeus kokonaan, ja mies passitettiin yöksi putkaan miettimään tekosiaan.

Vilhelm nappasi teemukit pöydältä, kaatoi jäähtyneet teet altaaseen ja otti kaapista neljä sampanjalasia. "Oikeuden voitolle," hän julisti ja poksautti pullon auki. He kilistivät vakavina, ja Adan kurkkua kuristi jälleen. Siskon kuolema oli kuin häneltä olisi leikattu käsi irti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sai vain kuiskattua "Emilielle". Muut toistivat nimen ja skoolasivat uudelleen.
Ada tyhjensi lasinsa nopeasti ja jätti muut keittiöön, kivuten keittiön kattoluukusta huoneeseen, jossa Marien kehto oli. Marie nukkui rauhallisesti, mutta kun Ada silitti varovasti tytön poskea, hänen silmänsä aukesivat. "Äit-täh!"
Ada hymyili, vaikka kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Marie oli ollut niin pieni Emilien kuollessa, että kun tyttö oli tapaillut ensimmäisiä sanojaan, Ada oli ollut ensin "Täh-täh", kaiketi siksi että hän puhui itsestään vauvalle tätinä. Mutta niin usein hän puhui myös siitä, mitä äiti olisi sanonut tai tehnyt, että tätä nykyä lapsen sanastossa ilmaisut menivät iloisesti sekaisin.
Marien silmät olivat tummuneet vauvansinisistä syvän purppuraisiksi. Väri oli hätkähdyttävä eikä mitenkään tavanomainen, mutta onneksi ei sentään niin erikoinen kuin Adan ja Emilien synnynnäinen kirkkaanpunainen. Ada nosti Marien olkapäätään vasten ja antoi nyyhkytysten tulla. Nyt hänen ei tarvitsisi enää huolehtia tulevaisuudesta. Kustantaja pitkälle kirjasarjalle oli löytynyt, palkkiot olivat kohtuullisia, asunto pehtoorintuvassa oli aivan sopiva, elämä rauhallista, ja nyt hän oli lopultakin virallisesti sisarentyttärensä huoltaja. Se toi lohtua siskon menettämisen tuskaan.

Emilien hautajaisten jälkeen Ada oli ollut aivan hukassa itsensä kanssa. Hänen päivänsä olivat kuluneet itkien ja nukkuen, ja vasta kun isä oli tullut lyömään nyrkkiä pöytään, hän oli suostunut syömään. Vähitellen hän oli päässyt elämän syrjään takaisin kiinni Marieta hoitamalla ja jälleen kirjoitustyöhön tarttumalla. Hän tiesi, että Sophie kärsi vähintään yhtä pahasti, mutta ainakin äidillä oli Lenwë tukenaan. Vanhemmat yrittivät säännöllisesti saada Adan puhumaan ja purkamaan pahaa oloaan, mutta Ada ei vain voinut. Emilie – ja aikoinaan Fabian, mutta sitä hän ei halunnut ajatella – olivat olleet ainoat, joille Ada oli pystynyt purkamaan sydäntään, ja nyt kumpikin oli poistunut hänen elämästään.

Ada säpsähti ajatuksistaan kun Sophie pisti päänsä lattialuukusta. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena nähdessään tyttärensä kyyneleet. Ada pyyhkäisi poskiaan kämmenselällään ja hymyili. "On, on, itkin pitkästä aikaa siksi että olen niin onnellinen", hän sopersi ja painoi suukon Marien päälaelle. "Taitaa olla tämän ison tytön ruoka-aika! Sinähän kasvat hirveää vauhtia, en kohta jaksa enää edes pidellä sinua," hän nauroi tytölle ja heijasi häntä sylissään. Marie kikatti pulputtaen kuin vuoripuro. "Banskuu!" tyttö hihkui, ja Sophiekin liittyi nauruun.

"Muuten, muistathan että me lähdemme sitten yöllä", Sophie jatkoi keskustelua keittiössä samalla kun Ada istutti Marien syöttötuoliin ja alkoi muhentaa banaania.
"Selviättekö te täällä nyt keskenänne?" Ada nyökytteli ja istahti pöydän ääreen, missä Marie huitoi iloisena nokkamukillaan.
"Ja sano aaaa, täältä tulee ruuteriauto, brrmmmbrrmmmbrmmm!! – Juu, kyllä me tästä! Vie Terhenille terveisiä, ja yrittäkää nyt olla kauheasti painostamatta häntä naimisiin. Jos häntä ei vielä huvita, niin sitten ei huvita, eikö kuningattaren idea ole se, että saa tehdä mitä haluaa?" Ada virnisteli samalla kun kuljetti Marien lusikkaa mielikuvituksellisin kaartein ilmassa ennenkuin työnsi sen tytön suuhun. Marie hihkui niin että puolet banaanimössöstä tipahteli ruokalapulle.
Sophie irvisti toispuoleisesti ja hymähti. "Ei sillä minustakaan ole niin kauhean kiire, mutta anopinpuolikas on sitä mieltä, että kuningattaren pitää mennä naimisiin ja hankkia perillinen mahdollisimman pian valtaistuimen vakiinnuttamiseksi. Terhen taas haluaisi keskittyä jälleenrakennukseen eikä sulkeutua torniin melkein vuodeksi... Avalonialaisilla on niin hirveän vanhanaikainen käsitys siitä, mitä raskaana olevat naiset voivat tai eivät voi tehdä. Minuakaan ei päästetty palatsin ulkopuolelle ennenkuin oli aivan varmaa että olin pitkälle odottamassa teitä kahta, ja silloinkin muistan että jotkut hovinaiset olisivat ehdottomasti tahtoneet että olisin jäänyt kunnes synnytys olisi ollut turvallisesti ohi..."
"...ja Belegirilin mielestä Tathand ei kelpaa Terhenin puolisoksi, koska hän on vain herttuan nuorempi poika", Ada jatkoi kuivasti. "Mitä väliä? Eikö se ole vain parempi, kun hänellä ei ole vastuullaan herttuakunnan uudelleenrakennusta? Sitäpaitsi minusta hän vaikuttaa harvinaisen täyspäiseltä tyypiltä ollakseen avalonialainen. Siis isän lisäksi," hän lisäsi punastuen. Lenwë oli niin kotoutunut, että Ada joskus unohti kokonaan että hän oli talouden ainoa täysverinen avalonialainen.
"Noh, noh," Sophie torui hymyillen. "Tathand ei ole asunut kotimaassaan sitten sen kun hän oli aivan pikkulapsi, ja Belegiriliä vain huolettaa, että jos valtaistuimella on puoliverisen kuningattaren lisäksi täysin tällä puolella varttunut prinssipuoliso, kansan luottamus kuninkaallisiin rakoilee." Ada avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Sophie vaiensi hänet nostamalla kätensä ilmaan.
"Kyllä minä tiedän että Terhen on varmasti pätevämpi kuningatar kuin Belegiril itse koskaan oli, mikä on jo paljon sanottu – mutta leskikuningatar on leskikuningatar ja häntä täytyy kuunnella, vaikkei se aina olisikaan niin mukavaa. Mutta," hän jatkoi nopeasti kun Ada alkoi protestoida, "lupaan kyllä tehdä parhaani ja yrittää puhua hänelle järkeä. Pakkohan hänen on järjen ääntä kuunnella ennen pitkää." Sophien ilme oli niin tuima, että Ada ei yhtään epäillyt että kuka tahansa kuuntelisi äitiä jos hän näyttäisi tuolta. Ada ei itse ollut koskaan tavannut Terhenin Avalonian-isoäitiä, mutta oli kuullut leskikuningattaren temperamentista ja itsepäisyydestä hurjia tarinoita isosiskoltaan ja isältään.
Ada kohautti harteitaan ja työnsi uuden lusikallisen banaania Marien suuhun. "No, Terhen on niin kovapäinen, että tuskinpa kukaan saa häntä muuttamaan mieltään. Eikä Tathandkaan ole mikään lukutaidoton kuntosaliyrittäjä..."

Kohtaus V - Ada, Emilie

2009-09-21T01:51:00.002+03:00

Tästä eteenpäin en sitten tiedä, milloin saan viimeisen jakson esiin. Mun DVD-asemassa on jotain vikaa enkä saa peliä auki = loppuja kuvia otettua. Hups. Yritän kyllä saada ongelman korjattua asap. Tämän jälkeen siis luvassa vielä yksi jakso ja sitten se on ohi, finito, over, slut. Apua.

Kun kesäloma vihdoin koitti, Ada keräsi kamppeensa pikavauhtia ja lähti takaisin kotiin. Hän ei vielä tiennyt, palaisiko takaisin kouluun vai ei – sellaiset asiat tuntuivat nyt merkityksettömiltä. Sophie ja Lenwë ottivat huolestuneina vastaan tyttärensä, joka näytti siltä kuin olisi sairastunut vakavasti. Ada oli kertonut äidilleen hiukan yksinkertaistetun version siitä mitä oli tapahtunut (eli todennut ykskantaan, että suhde oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin), ja vanhemmat päättivät hienotunteisesti jättää tarkemmat kyselyt myöhemmäksi.

Ada toi vähät tavaransa pihan kunnostettuun pehtoorintupaan. Häntä ei huvittanut asettua yläkertaan neitojenkamariin, vaan hän tarvitsi omaa tilaa ja rauhaa. Jos hän saisi olla aivan rauhassa, hän saattaisi ehkä pystyä olemaan ajattelematta Fabiania. Hän tiedosti itsekin, että shokista olisi jo pitänyt päästä yli, mutta se tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta. Tarkastellessaan kuvajaistaan peilistä Ada tunsi etäisen inhon värähdyksen. Hän ei ollut jaksanut pitää itsestään huolta, hiukset laskeutuivat karheina ja elottomina, silmien alla oli mustat renkaat ja ripset näyttivät värittömiltä. Tuntui vain jotenkin ylivoimaiselta ponnistukselta tehdä asialle jotakin, joten se sai jäädä.

Pehtoorintuvassa oli enimmäkseen kirpputorilta löytyneitä tai muuten vain entisöityjä vanhoja kalusteita, liesikin oli puuhella. Adan ei tosin tarvinnut paljoa kokata, joten sitä ei tarvitsisi juuri mihinkään. Ada oli tyytyväinen majoitukseensa: yksinkertainen, suorastaan karu vanha tupa kietoi hänet syliinsä kuin lämmin halaus.

Makuuhuone ei ollut aivan niin yksinkertaisesti kalustettu, mutta pramea ulkomuoto hämäsi – Adan patja oli kivikova ja tuntui siltä kuin se olisi täytetty jouhilla. Mitä se tarkemmin ajatellen luultavasti olikin. Ainakaan se ei innoittaisi epämiellyttäviin ajatuksiin, Ada huokasi itsekseen ja nojasi otsaansa käteensä. Tämän kesän hän viettäisi hiljaiseloa ja keräilisi itsensä palasia kasaan, jotta elämä edes joskus jatkuisi. Joskus hamassa tulevaisuudessa, mitä Ada ei halunnut ajatella lainkaan.

Ada oli hankkinut uuden Macin ja ryhtynyt kirjoittamaan. Hän ei kertonut kenellekään tästä harrastuksestaan, ja Sophien ihmeteltyä kallista hankintaa Ada väitti kirkassilmäisesti ostaneensa sen pelaamista varten. Selitys aiheutti päänpyörityksiä ja taivastelua, mutta Ada jätti asian sikseen saman tien.

Adan kirjoittamisen syy oli kylpyhuoneen lukitun oven takana. Adaa hiukan ihmetytti etteivät äiti ja Lenwë – Adan oli vieläkin vaikea ajatella "isä" – olleet koskaan puolella sanallakaan ihmetelleet oven tarkoitusta, mutta Ada päätteli sen olevan yksi niistä pienistä asioista, jotka vain eivät olleet Suur-Tammelassa niinkuin normaaleissa taloissa. Piilossa suoraan nenän edessä, kävihän se toki niinkin.

Ada livahti huoneeseen silti mieluiten silloin, kun kukaan muu ei ollut kotona. Sitä tapahtui onneksi melko usein.

Madeleine oli onnistuneen manausrituaalinsa jälkeen kalustanut huonetta vähän lisää. Aataminaikuinen kirjahylly pölyisine niteineen oli paikallaan, samoin hiukan epäilyttävä alttarinkaltainen rakennelma. Ensin Ada oli vaistomaisesti säikähtänyt huoneen sisustusta, niin omituiselta se oli vaikuttanut. Madeleine-mummon muistiinpanot, jotka nököttivät lipaston pöytätasolla kuin Adaa odottamassa, olivat valaisseet asiaa kuitenkin huomattavasti.
Ada oli suorastaan hiukan järkyttynyt siitä omistautumisesta, millä mummo oli kaikessa hiljaisuudessa paneutunut – niin mihin? Ada ei oikein keksinyt mitään sopivaa kattotermiä kuvaamaan Madeleinen sielunmaisemaa, joka avautui hänen muistiinpanoistaan yli neljänkymmenen vuoden ajalta. Madeleine oli tunnustanut Adalle, ettei ollut sittenkään malttanut jättää suvun historiaa rauhaan, vaikka olikin ensin monta vuotta vältellyt edes lukitun huoneen lähellä käymistä. Lopulta Madeleine oli kuitenkin vastahakoisesti todennut, ettei menneisyys jättäisi häntä rauhaan, vaikka Gustav Adolfista olikin päästy.
Siispä mummo oli tutkinut huolellisesti ja seikkaperäisesti sukunsa historiaa, mutta perinteisen sukututkimuksen lisäksi hän oli hyödyntänyt hämmentävää kykyään, nimittäin kykyä keskustella kuolleiden kanssa. Madeleine-mummo oli ollut, paremman sanan puutteessa, meedio. Ellei Ada olisi itse niin selvästi kokenut samoja ilmiöitä itsessään, hän olisi varmaankin kuitannut ne osat mummon kirjoituksista mielikuvituksen tuotteena.

Adan salaperäinen kirjoitusprojekti liittyi juuri tähän: hän kirjoitti puhtaaksi mummon muistiinpanojen pohjalta Tavastin sukukronikkaa, alkaen niistä päivistä kun Suur-Tammela ensimmäisen kerran rakennettiin. Kiitos mummon, hän pystyi kirjoittamaan erityisen tarkasti ja kirpakasti juuri suvun naisten historiaa, heistä nimittäin viralliset lähteet ja kirkonkirjat kertoivat hyvin vähän. Kauniin ja etäisen naisen muotokuva huoneen seinällä esitti Madeleinen kaimaa, Gustav Adolfin tytärtä joka oli pakotettu naimaan tympeä serkkunsa jotta suvun nimi ei katoaisi. Adaa puistatti moinen meno, mutta kauhukseen hän huomasi, että vielä mummokin oli itse ollut vähällä joutua samantyyppiseen tilanteeseen. Projektista tulisi pitkä, mutta aikaahan Adalla oli vaikka hamaan hautaan asti.

Kun Ada ei jaksanut kirjoittaa, hän hiippaili mummon huoneeseen mietiskelemään. Kaikki muu huoneessa alttaria ja Varjojen kirjaa (Madeleinen rituaalimuistiinpanoja ja kuvauksia) myöten vaikutti aika selkeältä, mutta pieni oranssilakkinen puutarhatonttu ei saanut mitään selitystä missään. Ada makoili usein lattialla tuijottamassa tonttua yrittäen keksiä, mikä sen tehtävä oikein oli. Se vaikutti niin täysin ei-mystiseltä, ja kuitenkaan sen läsnäolo huolellisesti järjestetyssä huoneessa ei voinut olla sattumaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, tuijotettuaan tonttua intensiivisesti viisitoista minuuttia Ada kohautti harteitaan, nousi seisomaan, venytteli ja astui alttarin eteen.

Ada ei vielä joka kerta saanut yhteyttä muodostettua, vaikka yrittikin tehdä kaiken niinkuin Madeleinen muistiinpanoissa opastettiin. Hänellä oli sellainen epämääräinen olo, että hänen olisi pitänyt jotenkin soveltaa Madeleinen ohjeita ja tehdä tilanteesta omansa, mutta oli vaikea keksiä, mitä hänen pitäisi muuttaa. Siispä Ada sytytti kynttilät, tarttui vanhaan rituaaliveitseen ja piirsi sillä ympärilleen ilmaan kehän mutisten samalla haparoiden Madeleinen kirjasta lukemiaan sanoja.

Kun piiri oli avattu, Ada jäi pohdiskelemaan mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Oli ehkä vähän hömelöä heittäytyä kokeilemaan kepillä jäätä ilman sen kummempaa tavoitetta, Madeleinen muistiinpanoissahan selvästi sanottiin, että esiäitejä ei kannattanut häiritä ellei ollut jotain selkeää asiaa, mutta Ada oli varma, että jos saisi puheyhteyden eikä vain epämääräisiä välähdyksiä, hän kyllä keksisi jotakin kysyttävää. Siispä hän kohotti katseensa hopeakehyksiseen peiliin ja siristi silmiään, yrittäen antaa mielensä nähdä jotakin muutakin kuin hänen oman kuvajaisensa.

Adan järkytykseksi peili peittyi yhtäkkiä harmaaseen usvaan. Kun usva hälveni, peilistä eivät katsoneetkaan takaisin hänen omat silmänsä, vaan kaksoissiskon mukiloidut ja ehdottoman lehtevät kasvot. Ada hätkähti Emilien ulkomuotoa niin että kavahti taaksepäin ja kirkaisi, ja näky katosi yhtä nopeasti kuin oli muodostunutkin.
Adan sydän tykytti tuhatta ja sataa: tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli nähnyt peilissä jotakin muuta kuin hajanaista väpätystä tai omat sumeat kasvonsa. Mikä oudointa, hän ei ollut nähnyt ketään esiäitiä, vaikka niin oli ollut tarkoitus, vaan siskonsa, josta ei ollut kuulunut taaskaan mitään viikkokausiin. Ada oli kuvitellut että siskolla meni hyvin uudessa kodissa kaukaisessa kaupungissa, mutta peilissä näkynyt kuva oli lähes tunnistamaton. Ada sulki piirin nopeasti, sammutti kynttilät ja suitsukkeet, kiitti esivanhempia ja paikanhaltijoita ja astui ulos huoneesta lukiten oven huolellisesti perässään.

Juuri kun Ada oli saanut työnnettyä painavan liinavaatekaapin takaisin oven eteen, puhelin soi alakerrassa. Koska Sophie ja Lenwë olivat vieläkin ulkona, Ada ryntäsi vastaamaan. Hän ei ollut täysin yllättynyt siitä, että puhelimessa oli Emilie.
"Ai hei Ada... Kuule, onko äiti kotona?" Emilien ääni kuulosti hätäiseltä ja vaimennetulta. Marie-vauva parahti itkemään taustalla.
"Ei, äiti ja L... isä lähtivät käymään kaupungilla. Mikä hätänä?" Ada kysyi huolestuneena.
"Äsh, Marie kulta, älä huuda, kiltti... Mistä... Mitenniin jokin olisi hätänä", Emilie supatti puhelimeen, mutta ei kuulostanut kovinkaan uskottavalta. Saman tien sisko huokasi ja Ada kuuli pienen nyyhkäyksen. "Kuule, onko sulla yhtään rahaa siellä, tai jotain? Mä tulen sinne, mutta mulla ei oo autoa, mun on pakko tulla taksilla, pystytkö sä maksamaan sen?"

"Etkö voi tulla bussilla tai jotain", Ada ihmetteli. Vai olisiko hänen näyssään sittenkin jotakin perää...?
"Tuota... Mieluummin en," Emilie väisteli, eikä Ada viitsinyt väittää vastaan. Päin vastoin.
"Äh, tule vain taksilla, mutta laita hattu syvälle päähän," Ada sanoi ja puraisi sitten huultaan. Langan päässä tuli hyvin hiljaista lukuunottamatta Marien parkunaa.
"Mitä tuo oli tarkoittavinaan," Emilie kysyi varovasti. Taustalta kuului ovikellon pirahdus ja Emilie hengähti terävästi. Askeleita, Emilie ilmeisesti kurkisti ovisilmästä.
"Se on talonmies... Mä lähden tulemaan ihan kohta. Nähdään muutaman tunnin kuluttua, mä soitan nyt taksin. Moi," Emilie supatti ja sulki puhelimen.

Ada jäi tuijottamaan luuria hetkeksi. Jotakin oli selvästi tapahtunut, eikä Ada voinut karistaa tunnetta, että se jokin oli katkaissut kamelin selän. Hän muisti hyvin jouluna alkaneet kohtauksensa, joiden oireita olivat siskon huudot korvissa ja näkymättömän käden iskut, jotka olivat saaneet hänen kasvonsa kirvelemään niin että kyynelet valuivat silmistä. Ehkä ne saisivat pian selityksensä.

Kolmen ja puolen tunnin kuluttua pihaan todellakin ajoi taksi, ja siitä nousi Emilie, isolierinen hattu syvällä päässään ja massiiviset aurinkolasit silmien peittona. Taksikuski pinosi Emilien vähät matkatavarat pihalle samalla kun Emilie irrotti tyttärensä lapsenistuimesta ja nosti hänet syliinsä. Ada katseli pääoven portailta sisartaan tuntien selittämätöntä suojelunhalua. Emilie näytti jotenkin haavoittuvaiselta ja heiveröiseltä. Mitä ihmettä hänelle oli oikein voinut tapahtua?

Taksikuski kurvasi pois pihalta ja Ada säntäsi nostamaan Emilien laukkuja. He vaihtoivat kömpelöt tervehdykset, halaaminen kävi Adan mielessä, mutta hän oli jo nostanut käsiinsä kaksi painavaa matkalaukkua ja Emiliellä oli Marie sylissään. Vasta kun Emilien laukut oli raahattu sisään ja Emilie oli asettanut Marien suhteellisen turvallisesti lattialle peiton päälle, Ada sai katsottua siskoaan vähän tarkemmin.

Emilien kasvot olivat toden totta paitsi lehtien, myös sinelmien ja naarmujen peitossa. Ada tuijotti hetken sanattomana siskoaan ja puhahti sitten.
"Mitä helvettiä se kusipää on oikein sulle tehnyt?" hän kysyi, äänensävy sanoja lempeämpänä, ja tarttui hellästi siskoaan olkapäistä. Emilie katsoi poispäin ja nieleskeli.
"Tuota, puhutaanko siitä vähän myöhemmin? Mä voisin todella, todella mielelläni asettua johonkin ja käydä suihkussa..." hän mutisi. Ada vetäytyi hieman taaksepäin ja alkoi muitta mutkitta kantaa laukkuja yläkertaan. Siskon ulkomuoto hämmensi Adaa: hän ei ollut ikinä nähnyt Emilietä yhtä huolittelemattoman näköisenä, eikä se johtunut pelkästään mukiloiduista kasvoista. Samalla hänen sisuksensa kiehuivat vihasta Pasia kohtaan. Hänen siskoaan ei kohdeltu tuolla tavalla!
Sillä välin kun Emilie suihkutti itseään pitkään ja hartaasti, Ada kävi hakemassa Vähä-Tammelan ullakolta vanhan lastensängyn haukottelevan Vilhelm-enon avustuksella. Sillä välin myös Sophie ja Lenwë saapuivat kotiin, ja seurasi yleistä (ja hiukan hämmentynyttä) tohotusta Emilien ja etenkin Marien ympärillä, ja kesti pari tuntia ennenkuin Ada sai salakuljetettua Emilien omaan tupaansa ja istutettua hänet pienen olohuoneen nojatuoliin.

"No, alahan selittää," Ada tivasti lempeästi. Emilie oli vaihtanut päälleen vähän siistimmän neuleen ja pessyt hiuksensa ilmeisesti ensimmäisen kerran noin viikkoon. Hän näytti jo paljon parempivointiselta, vaikka mustelmat ja turvonnut huuli eivät olleetkaan kadonneet.
"Eiköhän se ole aika selvää," Emilie mutisi hiljaisella äänellä. Adaa vähän kylmäsi: sisko oli aina ollut äänekäs ja hyväntuulinen, ei mikään vetäytyvä mutisija. Miten pahasti siskon itsetunto oli oikein tallottu?
Vauhtiin päästyään Emilie kertoi Adalle kaiken siitä lähtien kun hän jouluaattoiltana oli pyörtynyt kylpyhuoneeseen ja herännyt lehdet naamassaan, siitä miten hän ei pystynyt enää vaihtamaan ihoa takaisin, miten Pasin rakkaus oli kuollut täydellisesti säikähdyksen seurauksena, miten hän oli ollut oman kotinsa ja oman häpeänsä vankina, ja miten hän oli tänään kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen.

"Mikset soittanut poliisille, tai meille, tai jotakin," Ada ihmetteli, mutta tiesi jo sisimmässään vastauksen. Jos hän olisi herännyt jonakin päivänä lehdet kasvoissaan kykenemättä muuntautumaan takaisin, hänkin olisi piiloutunut mahdollisimman tehokkaasti. Ehkä sillä erotuksella, että hän olisi varmaankin juossut kysymään isältään apua. Emilie-parka. Emilie painoi katseensa ja mutisi jotain epäselvää, oli hetken hiljaa ja nosti sitten päätään.
"Puhutaan välillä susta. Mitä sulle kuuluu, et säkään mitenkään erityisen pirteältä näytä?" Emilie kohotti kulmakarvojaan ja irvisti sitten. Kasvojen mustelmat taisivat olla melko kipeät. Oli Adan vuoro painaa katseensa. Hän ei ollut kertonut Emiliellekään koko totuutta siitä, miten hänen ja Fabianin oli käynyt. Nyt hän kuitenkin havaitsi haluavansa kuollakseen kertoa kaiken edes jollekulle joka ymmärtäisi.

Adan saatua kertomuksensa loppuun Emilie huomasi tuijottaneensa suu ammollaan jo hyvän aikaa. Hän loksautti leukansa yhteen ja kurtisti kulmiaan. "Se Heidi taisikin olla paljon pahempi biatch kuin mitä luultiinkaan... Mutta tässä on jotain mätää." Ada tuhahti.
"No kai tässä nyt on. Mun elämäni rakkaus valehteli mulle epäolennaisista asioista ja karkasi sitten naimisiin eksänsä kanssa kun oli lapsi tulossa. Ihan kuin elettäisiin jotain viiskytlukua... Eipä mullakaan mitenkään lujaa mene," hän mutisi katkerasti. Musta viha alkoi painaa rintaa, mutta sen kohtaaminen oli nyt helpompaa, kun oli sisko jonka kanssa asiasta puhua.
"Mutta... Etkö ite huomaa miten omituiselta tuo kuulostaa?" Emilie tivasi. "Miksi hemmetissä Fabian olisi valehdellu sulle jostain tollasesta? Ja se Heidihän ei muuta suunnilleen selittänykään kuin että se aikoo odottaa avioliittoon asti. Entä jos..." Emilie napsautti suunsa kiinni. Koko kuviossa oli jotakin pahasti vialla, mutta hän ei aivan keksinyt, mitä. Ensimmäinen ajatus oli ollut, että oliko Fabian edes varmasti lapsen isä, mutta miksi Fabian olisi mennyt Heidin kanssa naimisiin, jos ei olisi mahdollisuutta siihen, että lapsi olisi hänen? Eli vaihtoehdot olivat joko se, että Fabian oli valehdellut, tai sitten se, että hän oli pettänyt Adaa. Siskonsa tummuvasta katseesta Emilie näki, että hänenkin ajatuksensa kulkivat samaa rataa pitkin. Tämä ei nyt päättyisi hyvin.

"No mitä sä nyt meinaat tehdä", Emilie vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Meetkö vielä takaisin yliopistolle?"
Ada mietti hetken. "Mä en oikeasti tiedä. Näytteleminen ja teatteritiede on kivaa, mutta multa on jotenkin mennyt maku koko hommasta. Haluisin tehdä jotain ihan muuta välillä... Mutta mitä sitten, en kyllä yhtään tiedä. Entä ite?"
Emilie pudisti päätään ja hymyili vähän. "Mulle yliopisto sopii vielä huonommin kuin sulle. Mutta joku duuni pitäis varmaan löytää, että pystyn kasvattamaan Marieta ja hankkimaan kämpän..."
"Etkö aio asua täällä", Ada tiedusteli varovasti. Kartanossa oli kyllä riittämiin tilaa vaikka kolmelle perheelle, ja pihan toisella puolella oli piikojentupa ihan tyhjillään.
"Eeeen... Ei mulle taida sopia ihan näin pieni kaupunki. Pitää sitä nyt jotain muutakin elämää olla kuin seurakunnan neulekerho ja marttojen pannukakkuklubi," Emilie virnuili. Adan sydän hypähti vähän: miten hän olikaan kaivannut siskon hyväntuulista pinnallisuutta, ihme kyllä. Suurimman osan ajasta se oli ärsyttänyt häntä aivan suunnattomasti, mutta nyt kun Emilie oli ollut poissa hänen elämästään niin kauan, hän tajusi miten hyvin he tasapainottivat toisiaan.

Äkkiä tytöt olivat jaloillaan, tuuppivat toisiaan ja kiusoittelivat toisiaan seurakunnan neulekerhon kunniajäsenyydestä, rätkättäen päälle kuin teini-ikäiset. Ada ei muistanut lainkaan, milloin olisi viimeksi nauranut oikeasti, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän kaappasi siskon syliinsä ja rutisti niin että kylkiluut rusahtelivat.

"Au au au au, älä noin kovaa," Emilie huudahti ja Ada löysäsi vähän otettaan.
"Onko se helvetin paskiainen takonut sua muuallekin kuin naamaan", Ada kauhistui kun Emilie kyyristyi pidellen kylkeään.
"No on tietenkin... Mutta se on loppu nyt. Mä soitan huomenna poliisille ja haen lähestymiskieltoa ja asianajajalle ja haen avioeroa ja... ja tän sormuksen mä aion kyllä heittää johonkin niin syvälle mereen kuin vaan löydän. Mä en halua olla enää vankilassa." Emilie ojensi tällä kertaa kätensä ja halasi siskoaan vähän varovaisemmin kuin äsken.
"Mulla on ollu ikävä sua, sisko pieni", hän hyrisi Adan olkapäätä vasten. "Sovitaanko, että ei enää ikinä pidetä näin pitkiä taukoja, jooko?"
Ada naurahti vielä uudestaan. "Sehän sopii, mutta ei nyt sentään muuteta takaisin yhteen... Vaikka jos sä joskus lähdet johonkin, mä katson Marieta tosi mielelläni. Se on ihan sun näköinen, miten sä et ole tuonut sitä näytille vielä?" Ada torui.
Emilie irvisti hiukan seinään päin: Mariesta ei parhaalla tahdollakaan erottanut vielä lainkaan äitinsä piirteitä. Silti, Emilie ei voisi koskaan katsoa omaa lastaan kieroon. Se rakkaus oli täysin ehdotonta ja riippumatonta mistään ulkopuolisesta. Emilie viettäisi vaikka koko loppuelämänsä kaupan kassalla ja seurakunnan neulekerhossa, jos Marien hyvinvointi sitä vaatisi. Hän toivoi kuitenkin salaa ja hartaasti, ettei hänen tarvitsisi ikinä elämässään osallistua yhdenkään rouvaskerhon toimintaan...

Elämä asettui nopeasti selkeisiin uomiin Suur-Tammelassa. Emilien mustelmat, sekä sisäiset että ulkoiset, paranivat hitaasti mutta varmasti. Hän luki paljon, enimmäkseen yrittääkseen keksiä, mitä haluaisi elämällään tehdä. Hänen olisi vaikea työskennellä kodin ulkopuolella nyt kun Marie oli vielä pieni, mutta toisaalta hänellä ei ollut aivan mahdoton kiire. Lopulta hän päätyi soittamaan Emil-enolle ja kysymään, olisiko hänellä jotakin tulevaisuutta muotialalla, ja voisiko eno mahdollisesti ajatella kouluttavansa häntä johonkin tehtävään. Eno lupasi miettiä asiaa.

Tulevaisuudestaan Emilie ei siis ollut kovinkaan huolissaan, etenkin kun Pasista ei ollut kuulunut mitään. Avioeropaperit jumahtivat siihen, ettei Pasi reagoinut asianajajan toistuviin soittoihin ja kirjeisiin, mutta Emilie otaksui että mies oli hukuttautunut pulloon lopullisesti. Sormus odotti lipaston laatikossa matkaa meren ääreen.

Sen sijaan Adasta Emilie oli huolissaan. Sisko haahuili ympäriinsä kartanon mailla kuin haamu eikä käynyt koskaan ulkona, ramppasi vain päärakennuksen ja oman tupansa väliä. Välillä hän jutteli toki perheensä kanssa ja leikitti Marieta, mutta hän näytti sulkeneen kaikki muut ihmiset elämästään. Emilie näki usein valon loistavan Adan tuvan ikkunasta vielä pitkälti puolen yön jälkeen, kun hän heräili öisin Marien ääntelyyn. Fabianista ei ollut enää puhetta, mutta sisko kuihtui silmissä. Hiukset harottivat hoitamattomina, silmissä oli kummallinen hehku ja kylkiluut alkoivat törröttää. Ilmeisesti hän ei muistanut syödä tarpeeksi.

Eräänä painostavan kuumana heinäkuun lopun iltana Marie oli tavallista äkäisemmällä tuulella. Tyttö oli kitissyt tauotta koko illan, epäilemättä kuumuuttaan. Emilietäkin kuumotti kummallisesti ja hikeä puski joka paikasta. Hän oli lukenut koko illan muotilehtiä ja vaatesuunnittelun historiaa ja tunsi olevansa nihkeän hikinen. Kun Marie taas rääkäisi kehdossaan, Emilie nousi huokaisten ylös, nosti Marien syliinsä ja puhalteli tytön niskaan ja selkään. Se rauhoitti lasta, mutta Emiliellä itsellään oli levoton ja inhottava olo. Hän halusi uimaan.

Emilie törmäsi Adaan eteisessä, sisko ei ollutkaan vielä vetäytynyt omaan tupaansa. Sisko hätkähti kummallisen paljon hänen näkemistään, mutta virnisti sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Emilie ojensi Marien Adalle, joka otti lapsen hämmentyneenä hartialleen.
"Voitko vahtia Marieta hetken, mun on aivan pakko päästä uimaan, mä tukehdun," Emilie hihkaisi ja oli jo menossa hakemaan pyyhettä.

"Hei hei hei, mä olin just menossa omalle puolelle, mulla on, mun pitää..." Ada jäi änkyttämään.
"Äsh älä viitsi, ei mulla mee kauaa, mä oon istunu sisällä koko illan ja mä löyhkään ku tunkio, ihan järkyttävän hikinen olo," Emilie valitti. "Mee vaikka katsomaan telkkaria tai jotain, pliis, mä tuun ihan kohta takaisin," hän maanitteli. Huokaisten Ada pyöräytti silmiään ja nyökkäsi sitten.
"Jes! Oot maailman paras sisko!" Emilie hihkaisi, kipaisi kylpyhuoneesta pyyhkeen ja kipitti talon taakse uima-altaalle.

Ulkona oli pimeää, kuumaa ja ilma tuntui rätisevän loppukesän sähköä. Emilie kiskoi vaatteita yltään kävellessään ja käveli suoraan altaaseen. Molskahdus viileään veteen tuntui taivaalliselta. Emilie ryhtyi kauhomaan laiskasti altaan päästä päähän. Jossain kaukana jyrähti ukkonen.

Emilie pysähtyi hetkeksi altaan päähän polkemaan vettä. Taivaalta ripsahti pari vesipisaraa ja Emilie käänsi kasvonsa kohti sadetta avaten suunsa. Muutama makea pisara tipahti hänen kielelleen, ja hän kääntyi kellumaan selälleen. Suuret pisarat tipahtelivat laiskasti hänen kasvoilleen ja suljetuille silmäluomilleen, kun hän kellui onnellisena altaassa. Elämässä oli lopultakin kaikki hyvin: mitä siitä, vaikka hän olikin saanut lapsen liian nuorena ja keskeyttänyt koulunsa? Kyllä kaikki vielä järjestyisi.

Ada oli juuri kylvettänyt Marien nopeasti viileällä vedellä ja vienyt tytön nukkumaan, kun Sophie hiipi huoneeseen.
"Ai sinä oletkin vielä täällä," hän kuiskasi. "Missä Emilie on?"
Ada nosti sormen huulilleen ja ohjasi äitinsä aulaan. "Emilie meni uimaan, sillä oli tosi kuuma. Tekis kyllä mieli tehdä itse seuraa..." Adalla oli yllään isän vanha pyjama, jonka etumus oli epämiellyttävän märkä kylvetyksen jäljiltä. Samalla hetkellä kattoon ropsahtivat sateen ensimmäiset pisarat.
"Tai sitten ei," Sophie huomautti. "Sitäpaitsi olin kuulevinani ukkosta äsken, pitäisiköhän sinun hakea Emilie sisälle? Ukkosella uiminen ei ole kovin turvallista," hän lisäsi huolestuneena.
"Äsh, sehän on vain uima-allas eikä mikään iso järvi," Ada naurahti ja nosti kätensä taputtaakseen äitiään olalle.

Sillä sekunnilla maailma räjähti ja ikkunalasit helisivät.

Emilie havahtui altaassa siihen, että hänen oli vaikea hengittää sateen yllyttyä. Hän kääntyi ympäri uidakseen portaille, kun maailma katosi hänen ympäriltään sokaisevaan välähdykseen.

Ada ja Sophie seisoivat ikuisuudelta tuntuneen ajan suu ammollaan toisiaan tuijottaen. Sitten molemmat huusivat kuin hengenhädässä ja säntäsivät alas portaita.

Ada juoksi edeltä uima-altaalle johtavaa polkua sydän kurkussa ja vatsa kuin lyijyä täynnä. Kaatosade takoi hänen kasvojaan ja teki näkemisen ja hengittämisen vaikeaksi, mutta kun hän pääsi altaalle, sydän tipahti kurkusta jonnekin vatsan pohjalle. Emilie kellui kasvot ylöspäin vedessä aivan liikkumattomana. Ada yritti huutaa äidilleen, ettei tulisi pidemmälle, mutta liian myöhään. Sophie ulvaisi kuin leijonaemo ja yritti hypätä altaaseen, mutta Ada pysäytti hänet.
"Ei! Äiti, älä, se ei ole turvallista!" Ada sai taistella kaikin voimin, ettei äiti olisi hypännyt. Hän ei tiennyt lainkaan, olisiko vesi vielä vaarallista, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä. Päässä pyöri, mutta yhtään järkevää ajatusta ei tullut läpi. Mitä nyt piti tehdä? Oliko sisko hengissä vai kuollut? Saattoiko hänet vielä pelastaa? Apua, hän ajatteli epätoivoisesti. Sitten sateen läpi kantautui hätäisiä askeleita.

Lenwë parkaisi vähintään yhtä kovaa nähdessään toisen tyttärensä kelluvan altaassa täysin elottomana. Hänkin ymmärsi heti mitä oli tapahtunut. Hän sieppasi Sophien Adan käsivarsilta ja painoi hänet rintaansa vasten. Sophie oli lakannut taistelemasta ja itki nyt lohduttomasti. Ada oli täysin avuton.
"Isä, isä, apua, Emilie, auta!" Hän ei osannut sanoa mitään muuta, ja astui muutaman askeleen lähemmäs altaan reunaa. Lenwë ojensi toisen käsivartensa Adankin ympärille.
"Shhh, kultapieni, älä mene veden lähelle... Emilietä ei voi enää auttaa." Ada riistäytyi irti.
"Valehtelet! Ei niin voi olla, auta nyt, tee jotakin!" Ada kirkui ja pyyhki epätoivoisesti vettä kasvoiltaan. Hän ei ollut varma, oliko hänen silmiään sumentava kosteus sadevettä vai kyyneliä. Ehkä molempia.
Lenwën katse tummui. "Vaikene! Vie äitisi sisään. Nyt." hän ärähti. Ada säikähti niin että totteli heti. Lenwë ei ollut koskaan käyttänyt komentoääntään tyttärensä kuullen, ja se teki pelottavan vaikutuksen.
Sophie horjahti nikotelleen taaksepäin ja Ada astui ottamaan äitinsä vastaan nielaisten oman säikähdyksensä. Hän lähti taluttamaan äitiään sisälle kykenemättä enää katsomaan taakseen. Hän kuuli äidin nikotusten yli vaimeamman äänen takaansa. Lenwëkin itki. Oli parempi että hän hoitaisi Emilien pois altaasta, Adasta tuntui että Sophie romahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Häntä itketti ja suututti. Jossakin etäisyydessä hänen tajuntansa rajoja kolkutteli tieto siitä, että sisko oli poissa, mutta hämmästyttävän tyynesti hän havaitsi, että ei kykenyt vielä tuntemaan tiedon koko iskua.

Ada oli juottanut äidilleen kaksi isoa lasillista konjakkia, ja Sophie oli lopulta rauhoittunut sen verran, että oli kyennyt nukahtamaan. Ada oli itse vetäytynyt neidonkamariin, siihen huoneeseen missä Emilie oli asunut ja missä Marie nukkui. Hän itse ei pystynyt nukkumaan, makasi vain pimeässä peiton alla silmät apposen avoimina. Päässä pyöri sama filmi uudelleen ja uudelleen: hymyilevä Emilie lähdössä uimaan, huolestunut äiti, valtava salaman räjähdys, epätoivoinen juoksu kaatosateessa, Emilien eloton ruumis jonka ympärillä vesi kuohui ja liplatti, äidin eläimellinen kirkuna, isän pelottava jyrähdys... Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ada käänsi kylkeä seinään päin, ja filmi lähti jälleen alusta hänen tyhjänä tuijottavien silmiensä edessä.

Parin tunnin kuluttua Lenwë hiipi huoneeseen ja sytytti valon. Adan silmät olivat kiinni, mutta hän hengitti hiukan turhan tasaisesti ollakseen aidosti unessa. Lenwë ei kuitenkaan halunnut häiritä tytärtään vaan käveli Marien kehdolle. Hänen hämmästyksekseen lapsi oli hereillä.

Lenwë nosti tyttärentyttärensä syliinsä. Marie tuijotti häntä avoimen ihmettelevästi suurilla sinisillä silmillään. Lenwë puristi Marien rintaansa vasten. Hän oli ensin polvistunut uima-altaan äärellä niin kauan että oli kastunut aivan läpimäräksi. Sitten hän oli hitaasti kävellyt Vähä-Tammelaan, soittanut ovikelloa niin kauan että uninen Vilhelm oli tullut avaamaan hämmästyneenä oven. Hämmästys oli vaihtunut järkytykseen ja suruun, mutta Vilhelmin avulla Lenwë oli nostanut Emilien ylös altaasta ja soittanut sitten hätäkeskukseen. Langokset olivat odotelleet ambulanssia sateessa, Lenwë tyttärensä elottomia kasvoja silittäen, Vilhelm välillä lankonsa olkaa myötätuntoisesti taputtaen.
Lenwë katsoi uudestaan äidittömäksi jäänyttä pikkutyttöä. Hän olisi erittäin mielellään käynyt nitistämässä sen pienen nilkin, joka oli pahoinpidellyt hänen tytärtään, mutta Sophie oli selittänyt, että tässä maailmassa niin ei vain kerta kaikkiaan tehty. Pääsisikö se roisto nyt kuin koira veräjästä, kun Emilie oli... kun Emilietä ei enää ollut? Ajatus tuntui sietämättömältä.
"Siitä voit olla ainakin aivan varma," Lenwë mutisi omalla kielellään ihmettelevälle Marielle, "että me emme anna sinua koskaan sen paskiaisen armoille. Pikku orpo parka," hän lisäsi pehmeämpään sävyyn ja silitti vauvan pehmoista poskea.

Marie parahti itkuun, ja isoisän kyynelet sekoittuivat pienen lapsen kyyneliin.

Kohtaus IV - Heidi, Fabian

2009-08-26T23:48:00.002+03:00

Here we go again... Sarjassamme "suuria yllätyksiä". Nauttikaa. :D

Eräänä harmaana ja sateisena heinäkuun aamuna (niitä tuntui tänä vuonna riittävän) Fabian ja Heidi istuivat jälleen aamiaispöydässä. Heillä oli pieni asunto Heidin kotikaupungin keskustan lähellä, ja kaikki oli jo valmista vauvan tuloa varten. Päällisin puolin Fabian vaikutti melko normaalilta, mutta jos joku olisi voinut kurkistaa hänen päänsä sisään, näkymä olisi ollut melko ankea.
Heidi ja Fabian olivat menneet naimisiin toukokuun alussa. Heidi oli halunnut oikeat prinsessahäät ja empiremekon (sattuneesta syystä). Oli ollut surrealistista olla omien häidensä onnettomin henkilö, Fabian pohti monesti jälkeenpäin. Ilmeisesti Heidin ystävät olivat pitäneet onttosilmäistä ja vaiteliasta sulhasta korkeintaan kutkuttavan komeana, ja Heidillä oli käsittämätön taito kiistää todellisuus ja olla päällepäin kuin kaikki olisi niin hyvin kuin ikinä vaan olla voi.

Talouskysymys oli aina mielenkiintoinen, ja Fabian paiski hartiavoimin töitä elättääkseen itsensä ja vaimonsa. Heidi oli tehnyt muutaman opettajansijaisuuden, mutta ne rahat olivat vain rippusia, ja nyt rouva Djupsjöbacka oli jo äitiyslomalla. Fabian teki yleensä kahta työpäivää, ensin normaalin työpäivän musiikkikaupan tiskillä, sitten illat kotona kääntämässä kielestä toiseen mitä kummallisimpia kutsuja, käyttöohjeita, putkikaavioita sun muita hommia, mitkä eivät loppuun asti opiskelleille kääntäjille kelvanneet.
Rahat riittivät nipin napin vuokraan ja ruokaan, muusta ei ollut toivoakaan. Heidi oli yrittänyt painostaa Fabiania myymään kitaransa (ja parhaaseen rokkarin vaimo -tyyliin myös leikkaamaan hiuksensa), mutta tässä asiassa hän törmäsi kivimuuriin. Fabian oli vakuuttunut siitä, että menettäisi mielenterveytensä kokonaan, jos luopuisi kitaransoitosta.

"...niin sano nyt sinäkin mitä olet mieltä," Heidi tivasi. Lapsen nimestä käytiin kiivasta, joskin melko yksipuolista keskustelua säännöllisesti pari kolme kertaa päivässä. Heidi esitti vaihtoehdon toisensa jälkeen, ja hylkäsi jokaisen ennenkuin Fabian ehti ynähtääkään puolesta tai vastaan. Nyt oltiin päädytty hirveän vääntämisen jälkeen vaihtoehtoihin Kristina, Raakel tai Ruut tytölle ja Kristian tai Elias pojalle.
"Musta Ruut kuulostaa ihan hyvältä," Fabian huokasi kymmenennen kerran. Hän hiukan vierasti klassista Kristina/Kristian-vetoa lasten nimiksi, se tuntui jotenkin vähän samalta kuin olisi nimennyt lapsensa Marxiinaksi tai, öh, Kekkoseksi. Niin kantaaottavalta. Fabian piti kuitenkin ajatuksensa itsellään ja pyrki pikemminkin vaikuttamaan voimakkaasti jonkun nimen puolesta kuin jotakin vastaan. Oli ihan turha tehdä yhteisestä elämästä vieläkin hankalampaa kuin mitä se nyt jo oli.
"Oletko varma? Mutta jos se olisikin toinen nimi ja ensimmäinen Kristina, tai jos se onkin poika? Silloin... Uuuuh!" Heidi säpsähti ja laski kätensä vatsalleen.
"Mikä tuli?" Fabian kysyi huolestuneena. "Potkaisiko lapsi taas kovaa?" Fabian oli saanut itsensä joskus kiinni ajattelemasta, että lapsi oli selvästi hänen puolellaan, kun se takoi äitiään sisältä päin niin, että sinelmät vain kukkivat valkeassa ihossa. Hän aina välittömästi häpesi näitä ajatuksiaan, mutta ei sille mitään voinut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan satuttavansa Heidiä millään tavalla, mutta tuntui jotenkin oikeutetulta, että Heidi sai edes jonkinlaista höykytystä korvaukseksi siitä, mitä oli Fabianille tehnyt.
"Ei se sitä ole... Tämä taitaa... Oh!!" Heidi hätkähti ja punastui ankarasti. Fabian nousi pöydästä ja huomasi vaimonsa housuissa laajan märän läikän, joka laajeni koko ajan.
Fabian hätääntyi. Heidi oli hänen laskujensa mukaan vasta hädin tuskin kahdeksannella kuulla, ei kai synnytyksen olisi pitänyt vielä alkaa? Miten näin varhain syntynyt lapsi oikein pärjäisi?
"Älä hyysää siinä vaan vie minut sairaalaan", Heidi ulisi.

Kuuden tunnin kuluttua aika tuntui pysähtyneen. Fabian oli ajanut sairaalaan kuin piru kannoilla, mutta perillä hymyilevät kätilöt olivat tutkineet Heidin, antaneet hänelle sairaalapyjaman ja todenneet, että tässä menee vielä tunti jos toinenkin, ennenkuin pikkuinen olisi valmis saapumaan maailmaan. Kun Fabian ihmetteli varoen sitä, että miten keskonen pärjäisi ja olisiko jotakin erityistä hätää, kätilö katsoi häneen hiukan hassusti ja virkahti vain, että kyllä lapsi oli jo aivan valmis syntymään, ennenkuin kiiruhti katsomaan seuraavaa tulevaa äitiä. Fabian retkahti taaksepäin sohvalla. Ajatukset pyörivät aivan sekavaa karusellia, eikä Heidillä tuntunut olevan muuta sanottavaa kuin "Aih" ja "Voih". Toki Fabian ymmärsi, että synnytys oli asia, johon piti keskittyä, mutta miten olla vaimon tukena, jos vaimo ei puhua pukahda ja on muutenkin suunnilleen yhtä elävä kuin kivi?

Äkkiä Heidi ponkaisi istualleen ja alkoi huutaa. Fabian ei jäänyt tuhlaamaan aikaa vaan juoksi käytävään hakemaan kätilöä. Hetken etsiskelyn jälkeen ankarannäköinen täti jo löytyikin, ja molemmat viilettivät takaisin Heidin huoneeseen.
Heidi käveli horjuen edestakaisin, piteli vatsaansa ja uikutti. "Jaa, näyttää siltä että supistukset ovat sitten alkaneet oikein toden teolla", kätilö totesi ja muitta mutkitta tarttui Heidiä harteista ja lähti taluttamaan häntä kohti synnytysvuodetta. Samalla hän painoi jotakin hälytysnappia, ja huoneeseen pelmahti muutama hoitaja.

Fabian yritti epävarmasti seurata Heidiä, mutta hänen hämmästyksekseen yksi kätilöistä komensi hänet loitommaksi. "Vaimonnehan toivoi saavansa synnyttää rauhassa, ettekö muista? Voitte odottaa odotushuoneessa, siellä on lehtiä ja muuta." Niine hyvineen kätilö vetäisi verhot kiinni Fabianin nenän edestä ja jätti miehen seisomaan hölmistyneenä tyhjään lepohuoneeseen.

Hampaitaan kiristellen Fabian marssi sairaalan odotushuoneeseen. Sinne olivat ilmestyneet Heidin sisko ja tämän mies, Maria ja Juhana. Fabian tervehti heitä lyhyesti ja istui sitten toiselle penkille. Hän halusi nyt rauhaa pyörivän päänsä kanssa.
Minä hetkenä hyvänsä hänestä tulisi nyt isä. Vastuu tuntui kuristavan rintaa kuin jokin muinainen kidutusväline, eikä hän kyennyt tuntemaan pienintäkään iloa siitä, että hänellä olisi kohta lapsi. Fabian aprikoi, tekikö tämä hänestä jotenkin huonon ihmisen. Löytämättä siihen kysymykseen vastausta, hänen ajatuksensa loikkasivat jo seuraavaan ongelmaan: miten ihmeessä hän voisi koskaan kertoa lapselle, kuinka tämä oli saanut alkunsa? Käytännössä he joutuisivat valehtelemaan lapselleen hänen alkuperästään, olisi ollut kerta kaikkiaan liian julmaa kertoa totuus. Mikä tiesi taas yhtä valhetta lisää Fabianin valheellisen elämän rakennelmaan.
Fabian totesi elävänsä aika pitkälti täydellisessä valheessa, mutta itsepä hän oli itsensä siihen tilaan saattanut. Hän oli alkanut toivoa hartaasti, että Heidin hartaus- ja perhekirjat olivat oikeassa, ja että rakkaus ja arvostus syntyisivät kyllä ennen pitkää, vaikka ne olisivat välillä sammuneetkin. Jos vain jaksaisi tehdä tarpeeksi töitä asian eteen. Ongelma oli siinä, että Fabian ei uskonut jaksavansa.

Fabian puhahti äänekkäästi ja nousi hakemaan lasin vettä. Seuraava häiritsevä asia ponnahti hänen mieleensä: miksi ihmeessä Heidi oli halunnut synnyttää yksin, ja miksei siitä ollut ollut mitään puhetta? Ehkä synnytys oli vain alkanut niin odottamatta, Fabian yritti rauhoitella itseään. Silti hän ei voinut tukahduttaa tunnetta siitä, että kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan. Kukaan muu ei tuntunut olevan huolestunut lapsen ennenaikaisuudesta. Mutta jos se olikin ihan tavallista, jokin sellainen asia minkä kaikki naiset tiesivät mutta Fabian ei? Fabianin käsi vapisi hänen yrittäessään ohjata mukia vesisuihkun alle, mutta jotenkin hän onnistui sohaisemaan ohi niin, että hänen lahkeelleen loiskahti iso läntti jääkylmää vettä.
"Voi nyt helvetin perkeleen saatana", Fabian ärähti itsekseen.
"Noh, noh, nuori mies, onko tuo nyt mitään tulevan isän kielenkäyttöä", kuului käreä ääni jostain lähistöltä.

Fabian nosti katseensa ja näki, että ääni kuului punapaitaiselle mummolle, jota hän ei ollut eläissään nähnyt. Mummo tuijotti häntä tuikeasti.
"Etkös sinä ole se Heidin aviomiehenplanttu", mummo kärisi. Fabian haroi muistinsa syövereitä ja yritti paikallistaa kasvoja ja nimeä, muttei oikein osannut. "Öh", hän sai vain vastattua.
"Minä olin kyllä koko ajan sitä mieltä, että ei noin nuorista ole vanhemmiksi, mutta Heidi on aina ollut niin itsepäinen... Ja kyllähän lapset ovat Jeesuksen lahja, kyllä juu", mummo pihisi itsekseen. Fabian katsoi silmät ympyriäisinä: nainen ei näyttänyt mitenkään mahdottoman vanhalta, mutta tuntui silti olevan hiukan höpsähtänyt. Hänen tuikea katseensa haipui välillä ja kohdistui jonnekin takaseinään. Sitten katse palasi Fabianiin.
"Milläs sinä, poikaparka, meinaat perheen elättää? Kyllä minä sen sanon että ei siitä tule mitään, työttömiä olette molemmat, ja kyllähän teidät rokkarit tiedetään, juoppoja ja huumenarkkareita joka iikka, voi voi laps parka, ei taida tulla kauan tuollainen kestämään," mummo jatkoi höpötystään. Fabian oli nyt jo niin hölmistynyt ettei ollut saada sanaa suustaan. Tämän oli pakko olla joku Heidin etäinen sukulainen, mutta jo oli mummolla otsaa tulla synnytyssairaalaan haukkumaan täysin tuntemattomia ihmisiä! Hän puristi silmänsä kiinni: tällainenko käsitys Heidin suvulla oli hänestä? Ja mistä ihmeestä sellainen käsitys saattoi olla peräisin?
"Olisit sinäkin voinut poika olla niinkuin kunnon ihmiset etkä tuolla tavalla pamauttaa meidän Heidiä raskaaksi, kato nyt mitä sait aikaan, nuor nainen siellä huutaa synnytystuskissaan ja opinnot kesken, ei tule niistä enää mitään, joutuu vielä sinutkin kelvottoman nyt elättämmään", mummo sähisi edelleen. Eukkohan on täyshullu, Fabian ihmetteli, ja sai lopulta itseensä sen verran tolkkua että kääntyi kannoillaan yrittäen poistua paikalta.

"Mihinkä sinä siitä kuvittelet lähteväsi, et sinä mihinkään pääse, lapsen vankina olet loppuikäs niin, olisko kannattanut ajatella etukäteen..." mummo jatkoi polotustaan, ja Fabianin hermot katkesivat.
"Nyt suusi kiinni, saatanan akka! En mä ole..." Fabian vaikeni äkisti. Kaikki odotushuoneessa tuijottivat häntä kuin järkensä menettänyttä. Kauhuissaan Fabian tajusi, että punapaitainen nainen ei ollutkaan vanhus, eikä todellakaan kukaan tuttu. Hän oli kuvitellut koko keskustelun.
"Anteeksi", hän sopersi ja harppoi vessaan kummastuneet katseet selässään polttaen. Mikä ihme häntä oikein vaivasi? Fabian läiskytti jäistä vettä kasvoilleen ja painoi otsansa peiliin. Nyt olisi pakko koota itsensä.

Synnytyssalissa oli täysi meno käynnissä. Heidi oli saanut ilokaasua ja oksentanut välittömästi, joten hän oli erityisen pahantuulinen hirveiden synnytyspolttojen lisäksi.
"Ponnista nyt, hyvä tyttö," kätilö komensi tuskastuneena. Synnyttäjällä ei tuntunut olevan lainkaan voimaa tähän tehtävään, tyttö oli niin pieni ja hentoinen että jaksoi tuskin enää hengittää.
"En minä jaksa!" Heidi raakkui kirkumisen käheyttämällä äänellään ja alkoi jälleen itkeä vienosti. Kätilö Makkonen olisi repinyt hiuksiaan jos olisi vain kehdannut. Tässä menisi koko yö, ja mitä pidempään synnytys kesti, sitä suurempi vaara oli että lapsi saisi jonkin vaurion. Hän oli yrittänyt ehdottaa keisarinleikkausta, mutta synnyttäjä oli melkein pyörtynyt säikähdyksestä, joten ajatuksesta oli luovuttu.
"Nyt on pakko jaksaa", kätilö Makkonen ärähti tunnustellen samalla, missä lapsi oli. Pää tuntui jo synnytyskanavassa, nyt oli toimittava. Heidi ähelsi itkien puoli-istuvaan asentoon. "Nyt!" Kätilö Makkonen komensi, ja Heidi ponnisti viimeisillä voimillaan huutaen samalla kuin syötävä. Sitten hän pyörtyi.

Fabian kuuli odotushuoneeseen, kuinka Heidi kirkui, ja sitten heikkoa lapsen itkua yllättävässä hiljaisuudessa. Hän juoksi salin ovelle, mutta sama kätilö joka oli häntä jo aiemminkin komentanut, katsoi häntä niin pahasti, että Fabian hipsi takaisin istumaan. Mitä ihmettä? Ei kai mitään ollut vialla?

Odotettuaan salissa vielä kolme tuntia aivan hermorauniona, Fabian marssi lopulta kätilön puheille väkisin. "Nyt tämä loppuu tämä pelleily! Kai nyt lapsen isän täytyy saada nähdä oma lapsensa!" hän ärähti.
Fabianin hämmästykseksi kätilö hymyili ällistyneenä. "Mutta, mutta, emme me tienneet että te olette isä! Sitäpaitsi, tuota, vaimonne? oli hyvin väsynyt synnytyksen jälkeen, ja, ja..." kätilö änkytti.
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Missä minun vaimoni ja lapseni ovat?!" Fabianista tuntui kuin hän olisi eksynyt jonkinlaiseen painajaisuneen. Ei kai tämän näin pitänyt mennä?

Sitten hän kuuli askelia takaansa, ja näki kuinka horjuva Heidi talutettiin pyörätuoliin lapsi sylissään. Kesti kolme sekuntia rekisteröidä, mitä näkymässä oli pielessä.

"Heidi? Missä meidän lapsi on? Ei kai... Ei kai sille käynyt huonosti? Miksi sulla on jonkun toisen lapsi sylissä?!" Fabianin ääni nousi hysteerisesti. Heidi hymyili kummallisen tyynesti.
"Tämä on minun lapseni... Jumala on lähettänyt minulle ihmeen!" hän kuiskasi.
Fabiania alkoi pyörryttää. "Anteeksi mitä?" hän tivasi, sulkien silmänsä.
"Fabian, älä ole epäkunnioittava! Kumarra Jumalan lasta," Heidi lähes nauroi. Fabianin päässä kieppui niin, että hän horjahti ja yritti etsiä jostakin tukea, muttei löytänyt. Suurella työllä hän sai koottua itsensä.
"Heidi, mitä sä oikein hourailet? Eihän tämä voi olla mitenkään mun lapseni, näethän sä... Mutta..." Oivallus iski Fabianiin kuin rautanyrkki. Ei voi olla totta...

Heidi nosti vauvan olkapäälleen ja kompuroi ylös tuolista niin vaarallisen näköisesti, että Fabian oli jo lähes ottamassa vastaan. Sitten hän perääntyi Heidin katseen edessä.
"Älä koske Jumalan valittuun! Ettet häpeä! Shh, pikkuinen, ei hätää..." Heidi soperteli vauvalle ja heijasi sitä kevyesti olallaan. Kätilö Makkonen sai suunsa auki.
"Niin, tuota... Öh." Fabian ei edes katsonut kätilöön päin, tuijotti vain jähmettyneenä vaimoaan ja lasta, joka aivan ilmiselvästi ei missään tapauksessa ollut hänen, ja joka aivan yhtä ilmiselvästi oli erään tietyn pastorin jälkeläinen.
"Niin, vaimonne taitaa kärsiä akuutista synnytyksenjälkeisestä... eh, masennuksesta... Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että hänen lapsensa on jonkinlainen uudelleensyntynyt Jeesus... Niin ja onnea, öh, teillä on tytär..." kätilö ei tuntunut osaavan päättää, pitääkö Fabiania lapsen isänä vai ei.
"Älkää olko hölmö, näettehän itsekin ettei tämä ole minun lapseni. Vai että Jeesus-tyttö... Voi minua onnenpoikaa," Fabian lausahti ontosti, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta suoraan vessaan oksentamaan.

Toinen kätilöistä lähestyi varoen Heidiä. "No niin, rouvaseni, eiköhän ole aika käydä takaisin tuoliin, ette ole vielä tarpeeksi vahva seisoskelemaan ympäriinsä, miten lapsellekin kävisi jos vahingossa pudottaisitte hänet", kätilö leperteli. Heidi lauleli puoleenääneen vauvalle jonkinlaista virttä, ja seurasi tahdottomasti kun hänet ohjattiin takaisin rullatuoliin.

Puoli tuntia myöhemmin Fabian hoippui vessasta kalpeana kuin lakana. Suklaaihoinen pikku tyttö oli annettu Juhanan syliin, ja Maria keskusteli innokkaasti sisarensa kanssa, joka oli taas karannut rullatuolistaan. Fabian ei välittänyt yleisöstä vaan marssi saman tien Heidin eteen.
"Miten sä saatoit edes kuvitella, etten huomaisi petostasi välittömästi kun lapsi on syntynyt?! Mikä helvetti sua oikein vaivaa, nainen?!" Fabian huusi.
"Miten kehtaat puhua noin minulle," Heidi totesi täysin tyynesti. Maria oli iskenyt kätensä puuskaan, valmiina puolustamaan sisartaan.
"Joo joo, Jumalan valittu ja niin pois päin, ihan varmasti! Mä en tiennytkään että Jumala käyttää nykyään likaisia vanhoja pastorisetiä spermanluovuttajana, saatana! Eikö sua hävetä edes yhtään?!"

"Fabian, älä viitsi olla mustasukkainen. On vain suuri kunnia saada kasvattaa Jumalan lasta," Maria totesi yllättäen aivan kuin olisi puhunut säästä. Fabian vilkaisi hölmistyneenä Heidin siskoa: hän oli kuvitellut tähän asti, että Maria oli noista kahdesta se edes vähän järkevämpi.
"Tehän olette molemmat ihan järjiltänne!" Fabian puuskahti. Missä hänen perheensä oli, nyt kun heitä kaivattiin? Äkkiä hän tajusi, ettei ollut edes älynnyt soittaa vanhemmilleen; hän oli ollut niin oman hämmennyksensä ja hätänsä pauloissa.

Rastalettinen kätilö saapui juuri sillä hetkellä pelastamaan Fabianin lopulliselta sekoamiselta. "Jaa täällähän sitä ollaan, tuhma tyttö! Tulepas nyt lepäämään, nyt saa loppua tuo karkailu! Sinun pitää olla reipas jos meinaat jaksaa kasvattaa maailmaan vapahtajan," kätilö sirkutti tekopirteästi. Fabianin leuka loksahti auki, ennenkuin hän tajusi, että kaikki leikkivät mukana Heidin mieliksi. Tyttö taisi olla lopullisesti kilahtanut. Samalla kun kätilö talutti Heidin takaisin osastolle, Fabian tunsi, kuinka Juhanan käsi laskeutui hänen hartialleen.

"Fabian, on varmaan parasta että lähdetään nyt. Heidi ei nyt ole ihan tolkuissaan, etkä säkään ole kovinkaan hyvinvoivan näköinen. Haluatko...?" Juhana sanoi matalalla äänellä ja ojensi vastasyntynyttä Fabianille. Fabian otti pienen tytön syliinsä kuin unessa. Tuntui jotenkin älyttömältä, että kuukausien valmistautumisen jälkeen kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Silti Fabian havaitsi hämmästyksekseen tuntevansa kiintymystä pikku tyttöä kohtaan.
"Hei, pikku Ruut", hän huomasi sanovansa.

"Koitahan pärjäillä," Juhana sanoi ja yritti hymyillä kannustavasti. Fabian vain nyökkäsi, kasvoillaan surumielinen ilme. Maria ei sanonut mitään, ja pariskunta lähti omille teilleen jättäen Fabianin seisomaan hölmönä öiseen odotushuoneeseen vauva sylissään.

Fabian ei nähnyt, kuinka Maria ja Juhana kääntyivät katsomaan häntä ovella. Hän oli jo täysin uppoutunut katselemaan kummallisen tulokkaan silmiä, jotka olivat aivan kuin Heidin.
"Kylläpä sinä onnistuitkin sopan keittämään," hän ihmetteli lapselle. "Mutta eipä se sinun vikasi ole. Nyt taitaa olla nukkumaanmenoaika pienille vastasyntyneille..." Fabian heijasi tyttöä sylissään ja etsi katseellaan henkilökuntaa. Lopulta Ruut vietiin osastolle. Fabian istui autossaan parkkipaikalla vielä tunnin tuijottaen pimeyteen, kunnes ajoi kotiin. Kotona hän otti vihkisormuksensa pois, heitti sen kaapin perälle ja korkkasi oluen.

Heidi vietiin psykiatriselle osastolle, missä hän vietti seuraavat päivät itkien ja saaden hysteerisiä kohtauksia. Ruutia tuotiin hänelle muutaman kerran imetettäväksi, jolloin hän vähän rauhoittui, mutta sitten siitäkin luovuttiin, sillä psykiatrin mielestä lapsen näkeminen vain pahensi Heidin psykoosia.

Muutaman päivän kuluttua Ruut päästettiin Fabianin mukaan kotiin. Syntymätodistukseen kirjattiin toimistossa automaattisesti Fabianin nimi isän kohdalle, sillä hän nyt sattui olemaan naimisissa lapsen äidin kanssa, eikä toimiston väki ymmärtänyt kysyä mitään. Fabian oli yrittänyt tavoittaa pastori Kuuselaa, mutta turhaan; heppu oli kadonnut kuin maan nielemänä ja MotorolaMission toimitilojen ovet oli pahvitettu umpeen. Lopulta Fabian totesi, ettei voisi hylätä lasta yksin maailmaan: Heidin psykoosi ei ottanut parantuakseen, ja näytti pahasti siltä, että hän joutuisi pitkäaikaiseen hoitoon. Oikeastaan Fabian ei edes välittänyt: hän oli nyt Ruutin laillinen huoltaja, ja koska Heidistä ei siihen tehtävään ollut, hän joutuisi hoitamaan lapsen yksinään.

Fabian pohti joskus, olisiko hänen pitänyt tuntea syyllisyyttä siitä, että haki avioliiton mitätöintiä, kun vaimo oli niin heikossa kunnossa. Kuitenkaan hän ei osannut. Heidin petos oli pilannut hänen elämänsä niin peruuttamattomasti, että viha ei antanut tilaa sympatian tunteille. Kuuden kuukauden kuluttua tuomioistuin ratkaisi mitätöintiasian Fabianin hyväksi, ja Fabian ajoi viimeisen kerran Kauvanniemeen Heidiä tapaamaan. Heidi oli laihtunut hirvittävästi, vaikutti poissaolevalta eikä reagoinut millään tavalla Fabianin tuomiin papereihin. Fabianin sydämessä ailahti sääli, kun hän näki, minkälaiseen jamaan Heidi oli päätynyt, mutta kävellessään ulos sairaalasta hän tunsi silkkaa helpotusta. Ruut oli hänen tyttärensä kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta Heidiä hän ei koskaan halunnut enää nähdä.

Eikä hänen tarvinnutkaan. Seuraavana yönä Heidi sai äkillisen aivoverenvuodon ja menehtyi. Ruumiinavauksessa todettiin lääkäreiden hämmästykseksi pahanlaatuinen aivokasvain, joka oli kasvanut aivojen siihen osaan, jonka on epäilty olevan uskonnollisten kokemusten keskus. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään Heidin historian vuoksi tutkia, olisiko hänen äkillisen sekoamisensa syynä ollut jokin muu kuin henkinen hajoaminen.

Kohtaus III - Terhen, David.

2009-07-15T14:08:00.002+03:00

Jos joku tässä nyt kovasti ihmettelee, että montako tällaista jaksoa on vielä edessä, niin voin sanoa että monta. Silloin kun arvioin jäljellä olevien jaksojen määräksi yksi tai kaksi, tarkoitin sellaista pitkää 70-80 kuvan jaksoa. Tämän pyykin pesemiseen menee vielä aikaa, ja nyt mulla sitä alkaa olla, kun on aamut vapaat, ja heinäkuun lopusta kokonaan lomaa, eikä ole enää miestäkään jaloissa häiriköimässä. (Niin, sitä ei vaan keväällä oikein jaksanut kirjoittaa, kun kolmivuotinen suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa ja oli vähän muutakin ajateltavaa...) Mutta kaikki nyt hyvin jne. :) Ovi on tarinan kronologiassa jo auennut, mutta mennään käymään sen takana vasta vähän myöhemmin. Koettakaa kestää!

Kevätlukukausi leijui Adan ohitse kuin sumussa. Adan kaikki elämänilo tuntui kadonneen, hän ei jaksanut keskittyä koulussa eikä pitää itsestään huolta. Jopa ennen niin sähäkät kiharat veltostuivat ja oikenivat, ilmiö jonka ainoastaan Terhen tunnisti tutuksi: hänelläkin hiukset reagoivat mielialaan.
Professorit repivät hiuksiaan Adan kanssa. Ilmaisutunneilla hänestä ei saanut mitään irti: vuorosanat tulivat kyllä kuin apteekin hyllyltä, mutta ilmaisu oli tyhjää ja onttoa, eikä minkäänlaista valoa enää säteillyt Adan tulkinnoista. Teatterin historian opettaja otti Adan vakavaan puhutteluun, kun hänen analyyseistään katosi se viiltävä omaperäisyys, mikä tähän asti oli ollut joka kerta läsnä. Vakuututtuaan siitä, että Ada ei ollut syöksynyt huumeongelman kouriin, opettajan oli pakko antaa periksi: tyttö vaikeni kuin sinisimpukka siitä, mikä häneen oli oikein mennyt.

Kotona Adasta ei ollut isosiskolleen mitään seuraa, hän vain hengaili joko huoneessaan tai saunassa, tuntikausia itseään höyryssä liottamassa. Terhen yritti joskus tehdä Adalle seuraa, mutta törmättyään vaikenemisen pleksilasiin hän oli vähitellen antanut periksi.

Adan huonotuulisuus oli tarttuvaa. Terhenkin alkoi luiskahtaa siihen, että havaitsi syövänsä vielä iltapäivällä pyjamassaan eilistä kylmää pitsaa olohuoneen sohvalla. David oli tehnyt kummallisen katoamistempun, eikä häntä ollut näkynyt pariin kuukauteen. Terhen hautasi tuskastuneena kasvonsa käsiinsä: hänellä oli ikävä Emilietä ja hauskanpitoa siskon kanssa. Yksinään hän ei oikein uskaltanut liikkua missään, eikä Adaa olisi saanut lähtemään baariin, vaikka hänelle olisi maksettu siitä.

Eräänä harmaana huhtikuun päivänä puhelin soi. Ada odotti viiden pirahduksen ajan, mutta kun Terhen ei hievahtanutkaan vastatakseen, Ada tarttui vastahakoisesti luuriin.
"Haloo", hän huokaisi vaivautumatta esittelemään itseään.
"Tuota, hei, onkohan Terhen siellä? Terhen Tavast?" kuului huolestuneen oloinen miesääni langan toisesta päästä. Adaa kiinnosti soittajan henkilöllisyys suunnilleen yhtä paljon kuin märkä keittiörätti, joten hän vain ojensi luurin eteensä ja huusi siskoaan puhelimeen.

Ada heittäytyi sohvalle mököttämään. Puolella korvalla hän havaitsi, että siskon äänensävy kirkastui aavistuksen puhelun aikana, mutta puhelun loputtua hän oli jo tavallisessa murjotushorteessaan eikä vaivautunut kysymään siskolta, kuka oli soittanut.
Ada halveksi itseään saamattomuudestaan ja siitä, että oli yhden miehen takia vajonnut tällaiseen tilaan, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut itseensä liikettä. Joululoma oli heittänyt tyttöparan mielen sellaiseen myllerrykseen, että kaikki oman pään ulkopuolinen tapahtuma tuntui yhdentekevältä. Hänen päänsä pyöri tätä nykyä kolmen asian ympärillä: Fabianin, jota hän yritti epätoivoisesti torjua ajatuksistaan, mutta turhaan; Emilien, ikävä kaksoissiskoa kohtaan oli suorastaan älytön. Hehän olivat aina olleet kuin kissa ja koira, mutta nyt kun he asuivat erossa toisistaan, Ada tunsi olonsa oudolla tavalla puolikkaaksi. Itse asiassa, kun otti huomioon Fabianin jättämän tyhjän kolon, Adan sielu oli revitty aika pieniksi suikaleiksi.

Kolmas asia, joka kietoutui hieman ensimmäiseen kahteen, oli Madeleine-mummon huone. Ada oli astunut pimeään huoneeseen nirskuvan oven takana ja yskinyt pölyä keuhkoistaan seuraavat kaksi minuuttia. Saatuaan valoa huoneeseen Ada oli törmännyt sellaisiin asioihin, jotka saivat Avaloniasta kuullut asiat kuulostamaan arkipäiväisiltä. Valitettavasti huoneessa vierailu ei ollut auttanut omituisiin näkykohtauksiin lainkaan, päin vastoin. Madeleine-mummo, ja välillä toisetkin esiäidit joista Ada ei ollut edes koskaan kuullut, tuntuivat rapsuttelevan hänen tajuntansa ovia säännöllisin väliajoin. Useana iltana Ada päätyi yritykseen sulkea päätään alkoholilla, mutta siitä seuraava olo oli vielä kauheampi kuin pelkästä sitkeästä muuhun keskittymisestä seuraava päänkivistys. Siispä hän jatkoi virumista kotona mitään tekemättä: ponnistus oli niin suuri, että energiaa ei riittänyt muuhun, ja silti välillä hänen silmiinsä virtasi kivun, murheen, tuskan ja jostain syystä eriväristen hiusten täyttämiä kuvia, jotka söivät Adaa sisältäpäin.

Terhen oli livahtanut äkkiä suihkuun ja pukemaan suljettuaan puhelimen. David oli palannut! Mies oli ollut kovasti salaperäinen siitä, missä oli ollut, mutta puhelimessa hän oli vaikuttanut niin innokkaalta tapaamaan Terhenin että tämän kuningattarensydän oli sulanut. Iltapäivän muuttuessa siniseksi ovikello soi ja Terhen säntäsi avaamaan, huomaten Adan torkkuvan yhä sohvalla. Siskoparka.
David oli jotenkin entisestään komistunut, ei vähiten siksi että hän oli lopultakin ymmärtänyt kammata tukkansa hiukan järkevämmin. Miehen lämmin tervehdys ei jättänyt mitään epäilystä siitä, etteivätkö hänen tunteensa olisi olleet ennallaan. Nuoret olivat ehtineet suhteessaan jo pitkälle ennen Davidin katoamista, ja Terhen yllättyi iloisesti huomatessaan, etteivät hänenkään tunteensa olleet jäähtyneet, kaikesta salailusta ja epätietoisesta odottamisesta huolimatta.

Muodon vuoksi Terhen ja David jäivät hetkeksi olohuoneeseen juttelemaan vastaheränneen ja tokkuraisen Adan kanssa. Ada äityi jopa nauramaan Davidin jutuille, mikä oli suorastaan ennenkuulumatonta: Terhen ei muistanut lainkaan, milloin oli viimeksi nähnyt Adan nauravan. Kun David imitoi yliopiston dekaania ja tämän viheltäviä s-kirjaimia hyvin osuvasti (mies oli tullut valittamaan Davidille puuttuvista esseistä ja suorittamatta jääneistä kursseista pojan palattua kaupunkiin), molemmat tytöt repesivät hihkunauruun. Terhenin sydäntä lämmitti, vaikka pieni velvollisuudentunnon ääni, joka kuulosti pahaenteisesti Caranorilta, yritti muistutella Terheniä siitä, että hänen tulisi naida joku avalonialainen prinssinpuolikas eikä ketään ihmisenplanttua. Viis siitä, Terhen tuhahteli äänelle, tässä ja nyt hän aikoi nauttia elämästään ilman mitään ajatuksia naimakaupoista.

Ada vetäytyi kuitenkin pian alakertaan, ja David ei kauaa odottanut päästäkseen suutelemaan Terheniä uudelleen.
"Senkin ihana nainen, minulla oli sinua ikävä!" hän mutisi Terhenin huulia vasten. Terhenin päässä heitti miellyttävästi ja vatsassa kihelmöi.
"Minullakin oli ikävä sinua", hän tunnusti ujosti. "Missä sinä oikein olit? Taidan olla sinulle vähän äkäinen siitä, että katosit tuolla lailla ilman varoitusta", hän torui lempeästi.
"Se onkin pitkä tarina, joka taitaa vaatia pitkäkseen käymistä, ettet rasitu turhaan, ruususeni", David naurahti ja tarttui Terheniä käteen. Terhen seurasi miestä hihittäen eikä tajunnut sen ihmeemmin kummastella erikoista nimitystä.

"No, anna tulla jo," Terhen hoputti, kun nuoret olivat heittäytyneet pitkäkseen Tavastin osakuntatalon viime aikoina hyvin rauhassa levänneelle parisängylle. David rutisti Terhenin lähelle itseään ja katsoi tyttöä pitkään silmiin.
"Toivottavasti olet valmis kuulemaan ison yllätyksen," hän sanoi, yhtäkkiä aivan vakavana. "Täytyy kyllä sanoa että olen itsekin vielä hiukan pyörällä päästäni... Tämä on kyllä jo niin epätodennäköistä, että..." Davidin puhe haipui pois, kun hän uppoutui Terhenin vaaleansinisiin silmiin. Entä jos hän olikin väärässä, ja tulisi säikyttäneeksi hengiltä jonkun aivan tavallisen tytön? No, syteen tahi saveen.

David kellisti Terhenin taaksepäin sängyllä. "Parempi että olet pitkälläsi, ettet kolauta tuota sievää päätäsi mihinkään," hän letkautti. Terhen kohotti ylimyksellisesti kulmiaan.
"Eipäs aliarvioida naisia, hyvä herra," hän ilmoitti ylimyksellisimmällä äänellään. Jokin keskustelussa tuntui hetken vähän hassulta, mutta kupliva ilon tunne hukutti epäilykset alleen. David hätkähti hieman Terhenin sanoja, ja hänen katseensa terävöityi entisestään.
"No hyvä! Nyt voit sulkea silmäsi ja laskea kymmeneen..." David kuiskasi ja painoi lempeästi Terhenin silmäluomet kiinni.
"Min, tâd, neled, canad, leben, eneg, odog, toloth, neder..." Terhen kuiskasi ja hämmästyi sitten. Hän tajusi vasta nyt laskevansa isänsä kielellä. Mitä...? "...caer", hän lopetti ääneen ja räväytti silmänsä auki.

"Nan aear ar in elin!!" Terhen huudahti ja painoi kulmansa ryppyyn. "Kautta meren ja tähtien! Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Selitä heti!" Terhen tajusi, että keskustelua oltiin käyty Avalonian yleiskielellä jo jonkin aikaa, ja taaksepäin kavahtaen hän omaksui kuningattaren käskyäänensä.

David oli muuntautunut. Terhen tunnisti Avalonian korkea-aateliston violetihtavan pronssinkarvaisen ihon, samantapaisen kuin hänen isoäidillään.
"Etpä sitten vaivautunut mainitsemaan tätä aikaisemmin," Terhen puhahti, vaihtaen kielen tason vähemmän muodolliseksi. David näytti vähän nololta.
"En tunnistanut sinua, kuningatar... En itse asiassa edes ollut varma edes tänään, kun tulin luoksesi. Olin varma vasta, kun et hämmästynyt vaihdettuani kieltä. Pyydän anteeksi jos olen loukannut teitä, ja lähden jos niin tahdotte..." David alkoi epäillä itseään Terhenin tuikean katseen edessä. Terhen tuhahti kovaäänisesti.
"Lakkaa nyt teitittelemästä, pe-channas!" hän ärähti, mutta huulet kääntyivät jo vähän kohti hymyä. "Senkin idiootti. Sama nainenhan minä olen kuin ennenkin. Kerro nyt, kuka oikein olet? Man eneth gîn?" Terhen nojautui vähän lähemmäksi, ja vaikka mies ensin vähän hätkähti, hän rentoutui sitten.

"Olen Tathand, Mallthatharin herttuan Orthandin toinen poika. Mallthathar on Mórassin puolella," David - siis Tathand lisäsi avuliaasti kun Terhen näytti hetken hämmentyneeltä. "Pakenimme tämän maailman puolelle Helegalanin anastettua vallan, ja siitä on jo yli kolmekymmentä tämän maailman vuotta. Minä olin silloin vasta nelivuotias natiainen, eikä sinusta oltu vielä kuultukaan... Isä oli Mórassin vallanperimysjärjestyksessä vasta viides tai kuudes, mutta Helegalan kävi yksi kerrallaan isän serkut läpi, jättäen jälkeensä vain tuhkaa... Vanhempani päättivät, että on turvallisempaa paeta tähän maailmaan kuin yrittää päästä Avalonian puolelle. Olen asunut täällä niin kauan, että en edes ensin tunnistanut aksenttiasi, voitko kuvitella!"

Terhen kuunteli kuin puulla päähän lyötynä. Mórass oli Avalonian naapurivaltio, se sama jonka Helegalan oli valloittanut, ryöstänyt putipuhtaaksi ja ajanut kansan nälkäkuoleman partaalle. Terhen oli isänsä puheista käsittänyt, että maan ylimystö oli tapettu viimeistä myöten, mutta ilmeisesti Mallthatharin Orthand oli osannut peittää jälkensä hyvin. Terhen katseli Tathandin kasvoja huolellisesti, muttei löytänyt niiltä valheen häivää, ainoastaan lievän epäröinnin, jonka Terhen arveli johtuvan siitä, että naapurivaltion kuningatar nojaili hyvin lähellä hänen kasvojaan. Jos tarkkoja oltiin, tässä oli kyse majesteettirikoksesta... Mutta Terheniä ei huvittanut olla niin tarkka.

"Pari kuukautta sitten kuulimme, että Helegalan on syrjäytetty, ja kaikki oli Avalonian nuoren kuningattaren ansiota. Isäni halusi heti lähteä katsomaan, mitä maastamme on jäljellä, ja koko perhe lähti tietenkin heti mukaan. Olen pahoillani etten ilmoittanut sinulle mitään, mutta pelkäsin ettemme enää palaisi, joten... No. Se noita-akka on kyllä jättänyt jälkeensä aivan tuhotun maan. Kun on tottunut täällä täkäläisten yltäkylläiseen elämään, oli hirveä järkytys nähdä, missä kunnossa maa ja sen asukkaat olivat..." Tathandin katse synkkeni. "Sitten näin muotokuvan Avalonian nuoresta kuningattaresta ja olin saada sydänkohtauksen. Minun oli pakko tulla tarkistamaan asia, vaikka isä vastustikin..."

Yhtäkkiä Terhen tunsi itsensä todella onnelliseksi. Hän ei tuntenut Tathandia vielä läheskään niin hyvin kuin olisi tarvinnut tietääkseen, oliko hänen kanssaan tosissaan, mutta miehen paljastus nosti valtavan kiviriipan Terhenin harteilta. Tätä miestä hänen ei ainakaan tarvitsisi hylätä vain sen vuoksi, että hän tuli eri maailmasta! Ei ihme, että Terhen oli tuntenut miestä kohtaan sellaista tuttuuden vetoa, mitä ei ollut osannut lainkaan selittää. Jotakin muutakin vetoa Terhen kyllä tunsi häntä kohtaan: miehen silmät saivat hänen vatsansa kihelmöimään miellyttävästi.
"No, teidän majesteettinne", Tathand virnisti. "Täytyykö minun nyt vetäytyä kunnioittavasti kauemmas ja osoittaa teitä kohtaan sopivaa nöyryyttä?" Miehen eleet ja ilme olivat huvittavassa ristiriidassa sanojen kanssa, ja röyhkeästi hän kiepautti Terhenin uudelleen selälleen, kumartuen tytön ylle.
"Mitä turhia, ethän sinä tarkalleen ottaen ole minun alamaiseni," Terhen kihersi. "Annan teille virallisen luvan koskea kuningattaren persoonaan... iiiih!!" Terhen hihkaisi kun Tathand otti ohjeen välittömästi vastaan.

Jälkeenpäin Terhen katseli tyytyväisenä miehen kasvojen hienoja kiehkuroita. Kaikella todennäköisyydellä isoäiti olisi nytkin etsimässä hänelle jotakin vatsakasta kreiviä tai honteloa ruhtinaanjolppia puolisoksi. Jos hänen kerran piti naida omasta maailmastaan, miksi Tathand ei olisi ollut aivan yhtä kelvollinen ehdokas? Terhen hiukan hätkähti pitkälle meneviä ajatuksiaan ja punastui nolona. Onneksi mies oli nukahtanut tyytyväisenä kuin kissanpentu. Terhen silitti hellästi miehen poskea. Hän ei näyttänyt kovin vanhalta, Avalonialainen veri takasi sen, että vaikka hän oli saapunut tänne nelivuotiaana yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän näytti korkeintaan 27-vuotiaalta.
Aikoikohan Tathand palata kotiinsa nyt kun oli saanut selville, kuka Terhen oli? Terhen mietti vaihtoehtojaan. Yliopistoelämästä oli tullut todella tylsää, eikä hän oikeastaan ollut enää kovin kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin. Syyllisyys alkoi hiukan painaa häntä: hän oli jättänyt valtakuntansa toipumaan myrskytuulen jäljistä miten parhaiten taisi, paennut synnyinmaailmaansa bilettämään ja unohtamaan kaiken kun alamaiset kärsivät vielä sodan aiheuttamaa köyhyyttä ja nälkää. Ehkä hänenkin olisi pian aika lähteä takaisin...

Kohtaus II - Ada & Fabian

2009-07-11T14:37:00.002+03:00

Sitten hypätään ajassa muutama kuukausi, tai, öh, puoli vuotta, taaksepäin... Tammikuu. (Mä lupaan että tää emottaminen loppuu vielä joskus...)

Lukukausi oli jälleen alkanut. Ada oli hämmentyneenä vastaanottanut puhelun, jossa Fabian ilmoitti tulevansa käymään. Ada ei ollut kuullut Fabianista muutamaa lyhytsanaista tekstiviestiä enempää sitten aatonaaton, joten hän oli täysin poissa tolaltaan, suorastaan raivostunut. Joulunaika oli muutenkin ollut täynnä hämmentäviä kokemuksia, mutta koska mitään vahvistusta hänen kummallisille näyilleen ei ollut, Ada oli pyrkinyt kuittaamaan ne jonkinlaisena nostalgian ja raskaan syömisen aiheuttamana sekoamisena.

Ada ehti olla kuin kissa pistoksissa kymmenisen minuuttia, kunnes Fabian ilmestyi ulko-ovelle. Sanaakaan sanomatta mies heitti takkinsa nurkkaan, työnsi Adan edellään olohuoneeseen ja rutisti tyttöä niin että luut rusahtelivat. Ada hämmentyi, jos mahdollista, vielä vähän lisää – eikö Fabian ollutkaan suuttunut hänelle? Tai jotain? Päästyään hämmästyksensä yli Ada rutisti Fabiania ainakin yhtä lujaa. Ikävä oli ollut niin valtava, että hän olisi halunnut sulautua miehen ihon sisään eikä koskaan irrottautua.
"Missä helvetissä sinä olet oikein luurannut", Ada kähisi yrittäen taistella sekä saadakseen ilmaa että kyyneleitä vastaan. Hänen hämmästyksekseen Fabianin hartiat alkoivat vavahdella.
"Sssh, kulta, ei mitään hätää...", Ada kuiskaili ja silitti Fabianin selkää. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Jos joku oli satuttanut Fabiania niin... Niellen järkytyksen, pelon ja orastavan vihan tunteensa Ada talutti nikottelevan Fabianin yläkertaan ja lukitsi makuuhuoneen oven.

Ada istutti Fabianin pehmeälle matolle rauhoittumaan.
"Anteeksi, mä en tiedä mikä muhun meni", Fabian sai lopulta sanottua silmiään pyyhkien. Ada ojensi kätensä silittääkseen miestä rauhoittavasti ja yritti avata suunsa sanoakseen jotakin lohduttavaa, mutta Fabianin ilme sai sanat takertumaan hänen kurkkuunsa. Ada kiskaisi kätensä takaisin kuin kuumalta liedeltä, ja sai lopulta kerättyä itsensä.
"Voisitko... kertoisitko ystävällisesti, että mitä nyt on tapahtunut?" Ada inhosi äänensä kylmää ja muodollista sävyä, mutta pelkäsi alkavansa itsekin itkeä, jos tiputtaisi julkisivunsa alas. Hän oli joskus ihmetellyt, mistä oli perinyt taidon kätkeä tunteensa, mutta siitä oli usein hyötyä. Esimerkiksi koko kotonavietetyn joulun ajan.

Fabian huokaisi syvään. Hän oli valmistautunut tähän nyt jo kaksi viikkoa. Hän pystyisi tähän.
"Ada... Minä... Minusta... Ei helvetti, mä en..." Adan pistävä katse sai Fabianin änkyttämään kuin pikkupojan. Silmät kiinni, uusi hengitys.

"Minusta tulee isä. Siinä. Minä... Minä menen naimisiin..." Fabian oli aikonut selittää kaiken yhdellä henkäyksellä, rauhallisesti, mutta nyt hän tunsi uudelleen luhistuvansa. Väkivaltainen itku pyrki jälleen pintaan sieltä syvältä, mihin hän oli tunteensa aatonaaton jälkeen haudannut. Adan tyrmistynyt ilme oli kerta kaikkiaan liikaa. Eikä Ada sanonut mitään. Odotti vain hiljaa, suljetut silmäluomet hennosti väristen.

Tätä Ada ei ollut todellakaan osannut odottaa. Fabianin ilmoitus oli niin järjenvastainen, niin epätodellinen, että oli kuin Adan pää olisi upotettu sementtiin. Oli kuin ulkomaailma olisi lakannut olemasta. Hitaasti, hyvin hitaasti Ada alkoi tiedostaa, että tähän pitäisi reagoida jotenkin, pitäisi hahmottaa, miten se oli mahdollista, kuka, missä, milloin, miten...?! Ja samalla kun kysymykset virtasivat Adan aivoihin, ilmiselvä vastaus pomppasi kivuliaasti hänen silmiensä eteen. Heidi.

"Anteeksi nyt," Ada sanoi niin jäätävästi, että ääni suorastaan ritisi, "mutta minä ymmärsin, että pyhä Heidi ei kuulunut esiaviollisen seksin kannattajiin." Syvä hengitys. "Sinähän sanoit minulle, että te ette olleet tehneet sitä!" Adan ääni nousi loppua kohden melkein kirkaisuksi.
Fabian tukahdutti halunsa huutaa takaisin, että eivät he olleetkaan, mutta se tekisi asiat vielä pahemmiksi. Valheen voisi vielä ehkä joskus sadan vuoden aikana antaa anteeksi, mutta ei pettämistä.
"Me, äh, minä... Ei, ei tätä voi puolustaa mitenkään. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti," Fabian sanoi synkästi nostaen päänsä pystyyn. "Vastuu on yksin minun, ja jos yhtään tunnet minua, tiedät, että minä kannan vastuuni." Fabianin ääni värähti ja silmät puristuivat kiinni. "Voi luoja, Ada, et tiedä miten paljon tämä sattuu!"

Ada pomppasi ylös, ja Fabian hätkähti niin että seurasi perässä. "Ai enkö tiedä! Tiedätkö mikä sattuu eniten? Ei se, että valehtelit, vaan se, että et luottanut minuun sen vertaa että olisit kehdannut kertoa minulle jotain noin pientä! Luuletko tosissasi, että olisin jotenkin paheksunut sitä? Mikä helvetti sua oikein vaivaa?!" Ada huusi, ja hänen ärtymystään lisäsi entisestään se, että Fabian oli koonnut itsensä ja oli nyt aivan rauhallinen.

Ada tyrkkäsi Fabiania hiukan. "Okei, kerroit sen mitä sun piti. Voitko lähteä nyt, mä en nyt jaksa enää enempää draamaa... Kaikkea hyvää teille kahdelle avioliittoon, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia", hän sähisi.
"Ada..." Fabian ähkäisi. Mitä hän oli oikein odottanut? Että Ada kerjäisi häntä jäämään? Että hän vaatisi tarkempia selityksiä niin, että hänen olisi pakko tunnustaa asioiden todellinen laita?

Fabian ei kyennyt estämään itseään. "Ada, yritä edes muistaa, että mä rakastan oikeasti vain ja ainoastaan sua, nyt ja aina... Mä rakastan sua, mutta mä en voi hylätä omaa lastani, se ei vaan käy. Ymmärrätkö? Yritä muistaa se," Fabian sanoi ääni värähtäen ja nosti kätensä silittääkseen Adan poskea, mutta hänen yllätyksekseen Ada sysäsi käden sivuun.

"Eikö sua yhtään hävetä? Jos sä olet tuollaisen päätöksen tehnyt, niin ihan turha enää vääntää veistä haavassa ja vakuutella mulle jotain muuta. Mä en tajua tuollaista keskiaikaista periaatetta, että pakko mennä lapsen takia naimisiin ihmisen kanssa jota sä et rakasta, mutta jos sä niin haluat tehdä, niin sitten teet. Mutta jos sä kerran olet päättänyt mennä Heidin kanssa naimisiin, niin kunnioita sitä vaikket rakastaiskaan! Se on sentään sun lapses äiti. Älä enää koskaan sano tuollaista mulle, äläkä kenellekään muulle. Ei se mies minkä mä tunnen ole sellainen kusipää." Ada olisi kovasti halunnut lisätä lauseeseen sanat '...ja rakastin', mutta se olisi sotinut pahasti lauseen sanomaa vastaan. Jokainen sana tuntui repivän Adan sielusta pienen palasen irti, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli Adallakin kunniansa, eikä se suvainnut mitään venkoilua tai kaksilla korteilla pelaamista.

"Ada kuuntele," Fabian huudahti, "mä en halua että sä vihaat mua tän takia! Tää on mulle, tää ei... äh!" Seurasi epämääräistä sadattelua, kun mies tuntui kompuroivan sanoihinsa. Fabian ei tuntunut haluavan antaa periksi. Ada ei ymmärtänyt, miksi hän oli niin levoton ja ristiriitainen. Aivan kuin mies ei olisi halunnut kertoa hänelle kaikkea, mutta Ada kovetti itsensä.
"Älä koske muhun! Mä en halua tietää enempää. En mä vihaa sua, jos tää on sun mielestä oikea ratkaisu, mutta mä en nyt halua nähdä sua. Mee pois, ole kiltti", hän kivahti, torjuen jälleen Fabianin kosketuksen.

Ada käänsi selkänsä Fabianille ja käveli ikkunan ääreen. Fabian ojensi vielä kerran kätensä, kykenemättä estämään itseään, mutta Adan olemuksesta hohkaava kylmyys sai hänet pysähtymään. Hän jäi vielä hetkeksi, kykenemättä irrottamaan katsettaan rakastamastaan naisesta. Nuoren miehen kohtalokkaalla varmuudella hän tiesi, että oli sulkemassa itseltään iäksi mahdollisuuden onneen ja rakkauteen, mutta velvollisuudentunto oli voimakkaampi. Ehkä ajan myötä hän voisi oppia ystäväksi Heidin kanssa uudelleen, mutta Heidin tekojen jälkeen kunnioitus, saati rakkaus, tulisi olemaan mahdotonta. Hän oli silti päättänyt yrittää.

Hetken ajan hänen teki mieli huutaa ulos koko typerä totuus, peruuttaa kaikki ja käyttäytyä niinkuin normaali itsekäs nuori mies. Mutta vain hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan, avasi lukitun oven ja paiskasi sen lopullisesti perässään kiinni.

Ada kuuli oven paukahtavan Fabianin perässä kiinni, ja sitten vaimeamman paukauhduksen, kun ulko-ovi kävi. Hän tunsi olonsa omituisen irralliseksi ja tunteettomaksi, ja se huolestutti häntä. Ada yritti ajatella uudelleen läpi, mitä juuri oli tapahtunut. Ei mitään. Isku oli ollut niin voimakas, että hän päätteli olevansa shokissa. Koko tapahtuma oli niin epätodellinen, ettei hän kyennyt itkemään, ei huutamaan, ei mitään. Fabian käveli juuri silloin hartiat lysyssä esiin nurkan takaa. Adan ruumis vavahti, mutta sielu ei vieläkään tuntenut kipua. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui, karski ajatus kaikui Adan korvissa.

Fabian ei luottanut minuun, Ada vastasi, ja silloin tyhjä olo särähti hajalle kuin nyrkin iskusta. Hän ei luottanut minuun, siis ei todella rakastanut minua, ja nyt hän tuhoaa elämänsä sitomalla itsensä naiseen, jota ei voi sietää... Kipu sai Adan taipumaan kaksinkerroin ja putoamaan maahan polvilleen. Häneen sattui, sattui siksi että ihminen jota hän rakasti oli tuominnut itsensä elinkautiseen vankeuteen, ja siksi, että hän tiesi rakkautensa olleen turhaa. Hän oli antanut itsensä täydellisesti ja luullut saaneensa itse yhtä paljon takaisin. Sen sijaan hän olikin tullut torjutuksi, jäänyt toiseksi miehiselle velvollisuudentunnolle. Häpeä, pettymys ja tuska olivat kerta kaikkiaan liikaa. Adan huulilta purkautui alkukantainen valitus, tukahtunut ulina, hänen tyhjät keuhkonsa ja kouristava vartalonsa eivät kerta kaikkiaan antaneet periksi huudolle. Kyynelet kastelivat vääristyneet kasvot. Jokin Adan sisällä oli mennyt peruuttamattomasti rikki.

Loppu lähestyy - Kohtaus I, Emilie.

2009-07-10T22:02:00.009+03:00

Aloitetaanpa tällein piristävästi.

Emilie olisi luultavasti kadottanut ajantajunsa, ellei olisi pitänyt kirjaa Marien pienistä askelista kasvun polulla. Siitä, minkä ikäisenä tyttö alkoi seurata katseellaan liikkuvaa kohdetta, nostaa päätään omin päin, hymyillä, tarttua ojennettuun sormeen kuin ruuvipuristin... Marie oli syntynyt huhtikuussa. Sairaalareissu oli ollut Emilien elämän kamalin hetki: Pasi oli selittänyt hoitajille jotakin harvinaisesta ihosairaudesta, mulkoillut Emilietä joka kerta kun hän avasi suunsa vaikka vain huutaakseen kivusta, ja valvonut synnytystä joka hetki. Emilie oli kuvitellut repeävänsä kahtia kivusta, joka ei ottanut lievittyäkseen, ja joka lopulta päättyi täydelliseen pimeyteen.

Herätessään Emilie oli kohdannut henkilökunnan oudoksuvat, jopa hieman myötätuntoiset katseet. Tuskin kukaan oli uskonut Pasin selitystä, mutta mitä muuta vaihtoehtoakaan heillä oli? Ihmiset ovat erinomaisia kieltämään kaiken, mikä hajottaisi heidän todellisuuskäsityksensä, oli se sitten miten ilmiselvää hyvänsä. Hiljainen sairaanhoitaja oli tuonut vauvan Emilien käsivarsille, ja Emilie oli katsonut tytärtään ensi kerran silmiin.

Mariessa ei – ainakaan vielä – ollut mitään Emilien piirteitä. Hänen ihonsa oli vaalea, hiushaituvansa vaaleat, silmät samaa sinistä kuin Pasilla. Pasi oli piristynyt marginaalisesti tästä: ehkä hän oli pelännyt, että syntyvä lapsi olisi samanlainen kummajainen kuin hänen vaimonsa.

Niin, Pasi ja Emilie olivat menneet kaikessa hiljaisuudessa kaupungintalolla naimisiin. Pasi jakoi perheensä käsityksen siitä, että lasten piti syntyä avioliitossa, eikä hänellä ollut mitään hinkua lähteä vakuuttelemaan joillekin virkamiehille, että kyllä hän tunnusti oman lapsensa.
Emilien päivät kuluivat tätä nykyä jonkinlaisessa sumussa. Silloin tällöin äiti soitti hänelle, sisko laittoi tekstiviestin jossa varovaisesti tiedusteltiin kuulumisia, mutta jostain syystä hän antoi aina ymmärtää, että kaikki oli hyvin. Ehkä hänen ylpeytensä ei antanut periksi myöntää, että hän oli ihan omaa hölmöyttään päätynyt kotinsa ja miehensä vangiksi.

Kuten niin monena iltana tänä keväänä, tänäänkin Pasi muina miehinä ilmoitti pakollisen iltapoliisisarjan jälkeen lähtevänsä kavereidensa kanssa ’yksille’, eli käytännössä ryyppyreissulle joka saattaisi kestää mitä tahansa yhdestä kolmeen, neljäänkin yöhön. Emilie jaksoi kerrankin väittää vastaan, jostakin periaatteen puuskasta.
”Sulla on pieni tytär, jota oot tuskin vilkaissut sen jälkeen kun se syntyi. Mikset kerrankin olis iltaa kotona?” hän kivahti. Pasi vilkaisi hänen kasvojaan, ja kuten aina ne nähdessään, hänen kasvonsa kurtistuivat rumasti.

”Sano mulle yksikin syy, miksi mä mieluummin istuisin täällä muijan kanssa, jonka pärstä on täynnä mätäneviä lerpakkeita kuuntelemassa pikkuäpärän rääkynää kuin lähden kavereiden kanssa stobelle? Olisit huora tyytyväinen kun tuon rahaa taloon ja ylläpidän sua ja kakaraas.”
Emilie tiesi tämän pelin, ja tiesi myös sen, että mukaan lähteminen olisi virhe. Silti hän ei voinut kuohahtavalle verelleen mitään.

”Mun naama voi olla täynnä lehtiä, mutta mä olen silti sun vaimos, jumalauta! Marie on sun lapses, sitä tuskin säkään voit kiistää! Yrittäsit kasvaa aikuiseks ja olla kerrankin ihan oikeana isänä ja aviomiehenä!” Pasin silmät siristyivät pahaenteisesti, ja hän avasi suunsa, aloittaakseen luultavasti ikuisen mahtailunsa siitä, miten hän toi leivän pöytään, piti huolta saamattomasta ja rumasta vaimostaan ja hänen typerännimisestä kakarastaan – tämä oli kyllä kuultu. Emilien päässä naksahti isompi vaihde päälle.
”Vai... kyllä mä voin tästä lähteä ja viedä Marien mukanani, mites sitten suu pannaan? Äitis olis varmaan tosi tyytyväinen! Sitten voit nimittäin olla varma ettet näe sitä enää ikinä!” Emilien käsi hapuili jotakin esinettä minkä heittää seinään, mutta liian myöhään.

Vaikka sama tilanne toistui ainakin pari kertaa kuussa, Emilie ei kerta kaikkiaan ehtinyt väistää. Ennen kuin hän edes oli kunnolla rekisteröinyt heilahduksen näkökentässään, tähdet tanssivat hänen silmissään ja sälöilevä kipu levisi poskesta koko päähän.
”Senkun lähet sitten saatana, katotaan miten pitkälle pääset tolla naamalla ja ilman rahaa! Mutta voit olla varma, että jos lähet, niin perästä kuuluu! Älä unohda mikä mun eno on, me etsitään sut vaikka maailman äärestä ja sit katotaan, kumpi tässä voittaa jos tässä jostain huoltajuudesta keskustellaan!” Ennenkuin Emilie ehti toipua, toinen lyönti mäjähti hänen vatsaansa, ja vielä kolmas – se saattoi olla polvi – rusahti kipeästi ylähuulen ja nenän välimaastoon. Emilie tunsi lämpimän raudan maun suussaan valahtaessaan lattialle.

Maatessaan matolla mahdollisimman liikkumattomana Emilie kuuli, kuinka ovi paukahti kiinni ja varmuuslukko kilahti Pasin lukitessa hänet sisään. Niinpä tietysti, hän huokaisi apaattisesti, turvalukkoon oli vain yksi avain. Kun tykytys kasvoissa ja kylkiluissa kävi ylivoimaiseksi, Emilie raahautui pystyyn ja kompuroi seinästä tukea ottaen kylpyhuoneeseen. Viileä vesi selvitti ajatuksia hieman, mutta huimaus kieli jälleen lievästä aivotärähdyksestä. Luojan kiitos Marie oli hiljaisensorttinen lapsi, toisin kuin Pasi mielellään väitti. Huljutettuaan kasvojaan vedessä niin kauan, että tunsi verenvuodon huulesta tyrehtyvän, Emilie nosti arasti kasvonsa kohdatakseen peilikuvansa.

Umpeenmuurautuva silmä, repeilleet lehdet ja turvonnut poski ja ylähuuli eivät todellakaan kaunistaneet häntä. Kun siihen lisättiin nukkavierut vaatteet, nuhjuinen pesemätön tukka ja yleisesti väsähtäneestä olemuksesta kielivä samea iho, hän ei todellakaan ollut enää se koulunpihan kadehdituin tyttö, joka hän oli joskus ollut. Kyynelet tulvivat silmiin paitsi kivusta, myös vihasta omaa typeryyttä kohtaan.
Ilta illan jälkeen hän istui masentuneena kotona, ainoana linkkinään toisiin ihmisiin televisio, ainoana seuranaan jokelteleva Marie. Hän oli hävennyt poikkeavaa ulkomuotoaan niin paljon, että oli vähitellen alkanut uskoa Pasia ja antanut tämän murtaa itsetuntonsa haukuilla, uhkailuilla ja väkivallalla. Tällä kertaa Emilie ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan pois, vaan antoi sen porautua syvälle itkettyneisiin, verenpunaisiin silmiinsä.
Tavastin naiset eivät alistu tällaiseen, hänen päässään kaikui, eikä hän ollut varma, oliko ajatus tullut hänen omasta päästään vai jostain muualta. Eivätkä varsinkaan Avalonian, oli seuraava yllättävä ajatus. Ei helvetti, jos jään tänne, Pasi hakkaa minut ennen pitkää hengiltä, hän puhahti mielessään, tällä kertaa varmana siitä että ajatus oli hänen omansa. Kuin vahvistukseksi hänen runneltu kylkensä lähetti kipushokin koko vartaloon niin, että Emilie onnistui irvistämään huulensa haavan uudelleen auki.
”Lähettäkööt vain jonkun asianajajaenonsa perääni... Jumalauta. Isännöitsijän numero.” Emilie mutisi puoliääneen, penkoi eteisen lipastoa ja tarttui sitten puhelimeensa.

"Pieni" tauko

2009-03-17T20:28:00.003+02:00

No niin, tässä nyt tuntuu menevän ikä ja terveys, joten ilmoitan ihan virallisesti että tässä on nyt pieni tauko. Sen lienette jo havainneet kyllä muutenkin ;) Tarkoitus on saattaa tarina jotenkin tyylikkääseen päätökseen, mutta oikean elämän hillitön kiire ja väsymys tuottaa sen, että en kerta kaikkiaan jaksa panostaa tähän nyt niin paljon kuin mitä haluaisin, enkä haluaisi julkaista huonoa tai keskentekoista. Kärsivällisyyttä siis toivon niille jotka jaksavat odottaa, ja niille jotka eivät, terve ja kiitos kaloista. :)

Osa 44. Vuoden pisimmät yöt

2008-12-21T23:56:00.008+02:00

Paljon puhuttu joulujakso on nyt sitten tässä. Varatkaa viereen piparia ja termoksellinen glögiä, sillä tässä tätä pituutta sitten riittää (heh, word sanoo että melkein 7000 sanaa). No, teillähän on nyt loma ja kaikkea! :) Tämä on nyt sitten minun joululahjani teille kaikille lukijoille, tämä täti lähtee aamulla viikoksi pois koneen äärestä (tosin en takaa etten valtaa jonkun muun konetta kotipuolessa, joten laittakaa ihmeessä kommentteja :>). :P

Syyslukukauden loppu kolkutteli ovella. Oli joulukuun 22. päivän aamu, kello kävi kahdeksaa ja Adan pää nuokahteli pöytälevyä vasten. Terhenillä ei ollut ollut näin hauskaa sitten sen, kun Emilie lähti.
"Eikö Fabian anna sinun nukkua öisin? Käykö se duracell-pattereilla vai mikä sitä oikein vaivaa?!" Terhen hihitteli yrittäen turhaan pidättää huvittuneisuuttaan. Ada oli vasta viikko sitten paljastanut siskolleen tapailevansa tosissaan bändinsä kitaristia, sitä pitkätukkaista pojanjolppia, ja tyttöparan jatkuva väsyneisyys sai selityksensä.
Ada murahteli äkäisesti hiuspehkonsa takaa ja hilasi itsensä pystyasentoon.

"Kai sitä nyt saa... tuota... poikaystävänsä kanssa. Mulla ainakin on sitä paitsi hauskaa, muttakun en ole niitä aamuvirkuimpia..." – Ada haukotteli leveästi – "tyyppejä". Terhen jatkoi hihittelyään, ja Adankin suupielet alkoivat nykiä ohimoita painavasta väsymyksestä huolimatta. Fabian oli yhtäkkiä jotenkin muuttunut erilaiseksi sängyssä: vähäsanaisemmaksi, kovaotteisemmaksi ja ilmeisesti loputtoman kestäväksi. Ada todellakin nautti joka hetkestä, mutta kouluaamuista oli tullut yhtä kidutusta.
Ada yritti vaihtaa puheenaihetta. "Oletko muuten pakannut jo kotimatkaa varten?"

Se tepsi: Terhenin ilme muuttui äkisti nolostuneeksi. "Tuota... Voisitko mitenkään harkita auttamista? En oikein tule toimeen näiden retkipussien" – "matkalaukkujen", Ada korjasi noin viidennentoista kerran – "kanssa. Ymmärräthän, ettei minun ole hirveästi tarvinnut aikaisemmin pakkailla... Ja mitä sillä suoristusteräskolmiolla" – "silitysraudalla..." – "tehtiinkään?".
Jostain käsittämättömästä syystä juuri vaatteet olivat osoittautuneet hankalimmaksi asiaksi Terhenin sopeutumisessa. Ihmekö tuo sinänsä, Ada ajatteli, kun on käyttänyt aikaisemmin lähinnä jotain samettikaapuja... Nytkin Terhenillä oli megapaljastava kesätoppi, jollaista Ada ei olisi koskaan vetänyt ylleen. Keskellä talvea! Ada huokasi alistuneesti. Emilien lähtö oli tehnyt asioista huomattavan hankalia, mutta eipähän tarvinnut enää katsella Pasia nurkissa.
"Kyllä kai sitten... Kai tiesit, että vaatteet taitellaan ennen pakkaamista? Ja sitten..."

Tytöt saapuivat Suur-Tammelaan auringonlaskun aikaan. Kartanon vaaleanpunaiset seinät hehkuivat auringonlaskun kajossa, ja huvittavasti auraamaton, pitkä pihatie ei oikein kutsunut kahlaamaan matkalaukkujen kanssa pääovelle. Tytöt seisoivat hupsuina portilla, kunnes Ada kohautti harteitaan ja lähti tarpomaan, lumen tunkiessa saappaisiin, ja Terhen seurasi irvistellen ja tuhahdellen. Tälle pitäisi tehdä jotakin.

Lenwë ja Sophie ottivat tytöt lämpimästi vastaan, eivätkä jääneet harmittelemaan sitä, että Emilie oli päättänyt jäädä uuteen kotikaupunkiinsa viettämään joulua Pasin kanssa. Ajomatka oli kuitenkin todella pitkä, ja Emilie oli ollut vähän sairaana. Rasitus ei tekisi hyvää vauvallekaan.
Lenwë oli omaksunut perinteisen kartanonisäntätyylin, ja lehdet olivat tiessään. Silmänsäkin hän oli muuttanut samanlaisiksi kuin Adalla ja Emiliellä: ilmeisesti myös muutostapa periytyi. Adasta oli vähän hassua, että tyylistään huolimatta Lenwë ei ollut niin kovin paljon vanhemman näköinen kuin hänkään: Lenwë oli viettänyt koko ikänsä Avaloniassa, eikä ikääntyminen oikein ottanut nopeutuakseen. Kuitenkin hän halasi Adaa niin isällisen lämpimästi, että kaikki epäröinti katosi sen siliän tien.

Sophie kukoisti saadessaan lopultakin elää rauhassa rakastamansa miehen kanssa. Hän oli vähentänyt maailmanmatkailuaan, ja kirjoitti nykyään bestseller-romaaneja kansainvälisen seikkailijattaren elämästä. Kapteeni Irvihampaan arvoitus oli joulun myyntilistan kärjessä, tytöt olivat itsekin lukeneet sen kauhusta kankeina. Äiti ei suostunut paljastamaan, miten paljon kirjasta perustui todellisuuteen: he tiesivät vain, että äiti oli käynyt tekemässä taustatutkimuksia jossain etelämerellä.
Terhenistä oli jotenkin epätodellista olla jälleen Iki-Tammelassa. Hän ei ollut käynyt paikkakunnalla sitten lapsuutensa: onneksi äiti oli muuttanut pois Vähä-Tammelasta, jossa nykyään asui kai joku hänen veljistään. Itse kartanokin oli laitettu aivan uuteen uskoon jossakin välissä: Sophie sanoi, että se oli tehty jo melko pian Terhenin lähdön jälkeen. Hämmentyneenä hän vei matkalaukkunsa huoneeseen, jossa he nukkuisivat Adan kanssa, ja meni sitten soittamaan Davidille.

***

Aatonaattona Ada oli kutsuttu illalliselle Djupsjöbackojen luo. Fabian oli juuri kertonut vanhemmilleen alkaneensa seurustella Adan kanssa, ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun Ada näki Vivecan ja Fabianin vanhempia koko syksynä. Adaa pelotti vähän, mutta hän ravisti päätään karkottaakseen epämukavan tunteensa. Hyvänen aika, hänhän oli ollut herra ja rouva Djupsjöbackan kanssa samassa ruokapöydässä lukemattomat kerrat! Tällä kertaa vain hänen suhteensa talonväkeen oli hiukan muuttunut...

Walter Djupsjöbacka avasi oven, ja nähdessään Adan hän näytti jäykistävän kasvonsa huolellisesti pohdittuun ilmeeseen. "Jaahas, neiti Tavast. Saanen toivottaa teille hyvää joulua." Ada värähti kuullessaan Walterin muodollisen äänensävyn. Mitä ihmettä? Sitten Veronican ääni kantautui olohuoneesta.
"Älä hupsuttele, Walter-kulta. Sehän on meidän Ada. Tule sisään sieltä palelemasta!"

Veronica Djupsjöbacka kipitti korkeakorkoisilla sisäkengillään eteiseen. "Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa, Ada kulta! Oletteko vielä lauleskelleet sen bändin kanssa? Entä oletko miettinyt vielä, haluaisitko ottaa minulta tunteja, on niin kauhean sääli kun tuo sinun upea äänesi, no en nyt sano että menee hukkaan, mutta voisit silti harkita..." Walter keskeytti vaimonsa hyväntahtoisen höpötyksen, suvaiten hymyn nousta kasvoilleen. "Jospa antaisimme Adan riisua takkinsa, ja sitten voit painostaa häntä lisää", hän naurahti.
"Viveca ja Fabian ovat vielä ruokakaupassa, mutta tule toki sisään!".

Ada nielaisi vaivalloisesti. Djupsjöbackat olivat ihania ja mukavia ihmisiä, mutta juuri nyt häntä vähän edelleen pelotti heidän reaktionsa siihen, että kultapoika Fabian olikin alkanut seurustella homssuisen hippi-Adan kanssa. Eipä sillä, Ada muistutti itselleen, hänellä oli aivan yhtä hieno sukunimi kuin heilläkin...

Veronica saatteli Adan keittiöön ja jatkoi kakkutaikinan vispaamista. Ada näki, että hänellä oli piparit uunissa: Veronica oli tunnettu tehokkuudestaan. Kaiken aikaa rouva Djupsjöbacka jatkoi höpöttämistä: Veronica työskenteli oopperan korrepetiittorina, mikä Adan ymmärryksen mukaan oli jonkinlainen laulajien opettaja, joka takoi rooleja paksujen tenoreiden päihin. Veronica oli aina ollut sitä mieltä, että Adan olisi pitänyt ottaa klassisen laulun tunteja, mutta Ada ei vain kyennyt kiinnostumaan klassisesta laulutyylistä. Hän ei halunnut olla mikään Tarja Turunen junior.

Alta aikayksikön Veronica oli koristellut piparit kauniisti ja asetellut ne tyylikkääseen muodostelmaan vadille.
"Ota toki piparia, Ada hyvä", Veronica hymyili Mona Lisan hymyään. "Fabian kertoi, että te olette nykyään yhdessä. Voin kertoa, että olen iloinen siitä." Adalla oli pitelemistä, ettei hänen leukansa loksahtanut. Mokoma Veronica, hyppi tuolla tavalla aiheesta toiseen ilmeenkään värähtämättä!

Veronica kiersi pöydän ympäri ollakseen kunnolla kasvokkain Adan kanssa, ja Ada nousi kuin huomaamattaan seisomaan.
"Olen tosissani. En koskaan oikein pitänyt Heidistä. Hän oli jotenkin... mundaani, ei mitään arvostusta kulttuuria kohtaan... Anteeksi, ei minun varmaan pitäisi puhua hänestä. Mutta sanon tämän vielä kerran: Fabian ei olisi voinut valita paremmin. Älä välitä, jos Walter on vähän mörökölli, hän ei vain suhtaudu hyvin yllätyksiin. Walter on niin suojelevainen... Noh, pidät vain puolesi."

Ada nyökytteli pala kurkussaan: omalla muodollisella tavallaan Veronica oli kuitenkin lämminhenkinen ja ystävällinen ihminen, ja niin oli Walterkin kaiken sen insinöörimäisen äijäilynsä takana. Viveca oli Adan paras ystävä, ja Fabian... Hämmästyksekseen Ada tajusi rakastavansa ei vain Fabiania, vaan koko tätä perhettä. Se oli jotain niin erilaista kuin hänen oma perheensä: yhtenäinen, lämminhenkinen, aina paikalla kun tarvittiin... Ensimmäisen kerran Ada uskalsi antaa tajuntansa reunamilla pyörineen ajatuksen pysähtyä paikalleen niin pitkäksi aikaa, että hän pystyi tiedostamaan sen kunnolla: mitä jos hän voisikin jonakin päivänä olla tämän perheen jäsen?

Sopivasti Adan liikutuksen hetkellä ovi kävi, ja Fabianin ja Vivecan hilpeä sisarellinen kiusoittelu kantautui keittiöön. Ada ryntäsi heitä vastaan ja rutisti Fabianin syliinsä kuin hengenhädässä, paitsi että hän ei ollut hädässä: hän oli onnellinen.
"Hei hei hei, kaunokainen! Jos olisin tiennyt että olisit jo täällä, olisin hätistänyt Vivecan suklaahyllyltä jo tunti sitten!" Fabian nauroi ja pyöritti Adaa ilmassa.
"Hah, vai mua piti odottaa! Eräs selaili itse levyhyllyä koko sen ajan, kun minä hoidin kaikki ostokset!" Viveca napautti hymyillen takaisin. "Hauska nähdä, Ada! Miten Terhenillä sujuu Suur-Tammelassa?" Iloisesti höpötellen nuoret rojahtivat olohuoneen sohvalle sillä välin, kun Veronica ja Walter alkoivat valmistaa illallista.

Walter oli tavallista puheliaampi ruokapöydässä. Ada erehtyi möläyttämään olevansa jossain määrin kiinnostunut historiallisesta arkkitehtuurista, ja Walterin silmiin oli syttynyt valo, jonka muu perhe tiesi varoitusmerkiksi loputtomasta rakennushistoriallisesta luennosta. Korinttilaiset pilasterit Mengelin arkkitehtuurissa sitä ja Virran harvinaislaatuinen sekoaminen Småa Onsen pääkonttorin kanssa tätä kantoivat keskustelua ainakin puoli tuntia.

Kun kaikki näyttivät olevan nukahtamispisteessä, Walter tuntui itsekin tajuavan, että jopa Ada alkoi väsyä puheenaiheeseen. Hän rykäisi äänekkäästi ja vaihtoi puheenaihetta.
"Niin Ada, minä en ole tätä sinulta koskaan kysynytkään. Kuulutkos sinä johonkin kirkkoon?"

Jo melkoisen jäähtynyt perunanpala melkein takertui Adan kurkkuun, ja hän alkoi yskiä.
"Isä..." Fabian murahti nolostuneena.
"No mitä? Saa kai sitä ihmiseltä kysyä. Kun minä vain sitä, että eihän Ada tässä kuulu mihinkään sellaiseen herätysliikkeeseen niinkuin se sinun..." Veronica rykäisi niin lujasti, että Walter ymmärsi vaieta, mutta Ada tunsi lähinnä helpotusta Walterin selityksestä.

"Ei, mä en kuulu mihinkään kirkkoon. Kyllähän meillä joulua vietetään, mutta se on enemmän sellainen perheen kokoontuminen kuin... no, jotain muuta. Tarkoitus siis ei ole, tuota, hurahtaa mihinkään." Ja outoa se olisikin, Ada lisäsi päässään, kun oli puoliksi kotoisin toisesta maailmasta. Siinä ei paljoa voinut antaa painoa yhden maailman mytologisille käsityksille. Myös Walter näytti helpottuneelta, ja Ada tajusi jälleen, miten läheisiä Djupsjöbackat olivat toisilleen. Walter tiesi, miten pahasti Heidin puheet ja teot olivat loukanneet hänen poikaansa, hän oli vain huolissaan siitä, ettei Fabiania satutettaisi uudelleen.

Paitsi ihan kaikkea hänkään ei tiennyt, niinkuin ei kukaan muu kuin Fabian.

Aterian jälkeen kaikki auttoivat astioiden siivoamisessa pois ja levittäytyivät sitten ympäri taloa. Fabian pysäytti Adan keittiöön ja osoitti kattoa.
"Misteliä", hän sanoi hyvin vakavasti.
"Amerikkalaista hapatusta", Ada irvisti puolitosissaan, mutta ei vastustellut kun Fabian veti hänet syliinsä.
"Itse asiassa perinne on englantilainen, dahling", Fabian henkäisi parhaalla brittiherrasmiesaksentillaan. Adaa nauratti vielä suudelman aikanakin. Tässä oli hyvä olla.

Djupsjöbackojen koti oli hyvin moderni, mutta kuitenkin viihtyisä ja kodikas, temppu johon kuka tahansa arkkitehti ei olisi kyennyt. Ada oli alkanut ymmärtää, että Walter oli itse asiassa yksi alansa parhaita, ja hän arvosti sitä suuresti. Adalle talot kertoivat ihmisten persoonista ja siitä, mitä asioita he pitivät arvossa. Hän itse halusi ehdottomasti asettua Suur-Tammelaan, kun sen aika koittaisi. Uusi välähdys tulevaisuudesta sai Adan pohtimaan Fabianin lämpimässä kainalossa, rätisevää takkatulta katsellen, suostuisiko Fabian asumaan vanhanaikaisessa kartanossa hänen kanssaan. Talossa oli tuskin yhtään suoraa viivaa, vaikka se päällepäin näyttikin kovin kuutiomaiselta ja massiiviselta: siinä tuntui käsityön jälki ajalta, jolloin tehtiin sydämellä mutta kestävää.

Fabian oli päällepäin tyyni ja rentoutunut, mutta sisäpuolelta hän oli kuin kiveä. Heidin tempaus oli jälkeenpäin ensin tuntunut vain pahalta unelta, mutta hän ei voinut mitenkään tarkistaa, oliko tapahtunut totta vai kauhea krapulapainajainen. Sisimmässään hän kuitenkin oli varma, että kaikki vakuuttelut siitä, että hän olisi nähnyt unta, olivat turhia.
Miksi Heidin oli pitänyt tehdä tämä hänelle? Se oli äärimmäinen kosto: Fabian oli lukossa syyllisyyden, häpeän ja itseinhon kierteessä, eikä hänellä ollut ketään, jolle uskoutua. Fabian oli yrittänyt saada asian unohtumaan olemalla entistäkin aktiivisempi sängyssä Adan kanssa, kuvitellen että silkka määrä riittäisi peittämään sen yhden kerran, mitä hän ei halunnut muistaa. Totta puhuen Fabian ei muistanut itse teosta juuri muuta, kuin että hän oli kuvitellut olleensa Adan kanssa, mutta herännyt kylmästi hymyilevän Heidin vierestä. Hän värähti tahtomattaan muistikuvan liukuessa hänen silmiensä editse.
"Onko sulla kylmä, rakas? Ottaisit villapaidan", Ada kehräsi hänen kainalossaan.
"Mihin mä villapaitaa tarvitsen, sä olet lämmin kuin hiilipannu, rakas", Fabian pakottautui naurahtamaan Adan korvaan.

Ada heitti jalkansa Fabianin syliin ja rutisti miestä lujasti. "Annas kun vähän lämmitän", hän hyrisi ja kiehnäsi poskeaan Fabianin poskea vasten. Se tuntui niin ihanalta, että Fabianin kurkkua poltteli. Ada oli ihminen, jonka kanssa hän voisi viettää koko loppuikänsä. Fabian oli vakaata tyyppiä, joka kerran sydämensä jollekulle annettuaan ei sitä hevin hievauttanut. Jossain vaiheessa elämäänsä hän oli kuvitellut viettävänsä ikänsä Heidin kanssa, vaikka oli ollut niin nuori. Ellei Heidi olisi muuttunut niin paljon siitä, mitä hän oli nuorempana ollut, Fabian olisi ehkä voinut asettaa Adan sivuun niinkuin muutkin tytöt, jotka olivat häntä piirittäneet. Vai olisiko sittenkään? Ada tuntui siltä, että jos hänet irrottaisi nyt Fabianin viereltä, he molemmat olisivat vain puolikas ihminen. Fabian oli ollut syvästi kiintynyt Heidiin ja tuntenut hänen kanssaan sielujen sympatiaa, mutta samanlaista tunnetta, kuin kahden palapelin palasen yhteenloksahtamista hän ei ollut Heidin kanssa koskaan kokenut.

Fabian painoi kasvonsa Adan hiuksiin ja hengitti syvään niiden tuoksua. Ada tuoksui miedosti kukilta, mutta vielä enemmän syksyiseltä metsältä ja mullalta, niinkuin se olisi ollut hänen ominaistuoksunsa eikä jokin harvinainen hajuvesi. Tuoksu sai Fabianin rauhoittumaan asteen verran lisää. Ehkä ajan kanssa hän pystyisi, Adan rakkauden avulla, antamaan itselleen anteeksi sen, että oli langennut Heidin halpamaiseen temppuun.

Ada irrottautui sen verran, että pystyi katsomaan Fabiania silmiin. "Penni ajatuksistasi, hassu. Olet jotenkin niin hiljainen nykyään", Ada kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Mietin vain sitä, miten paljon rakastan sua. Sä teet mulle hyvää, pikku kissanpentu." Fabian alkoi silittää Adan kylkeä hellästi ja viettelevästi niin, että Ada värähti nautinnollisesti. Sitten Fabian vaihtoi taktiikkaa ja hyökkäsi molemmin käsin kutittamaan Adaa kainaloista.

Veronica Djupsjöbacka katseli poikaansa ja tyttöä, jonka hän oli tuntenut vuosia Vivecan parhaana ystävänä. Ada oli kunnon tyttö, vaikka hänessä olikin jotakin salaperäistä. Ja mikä ääni! Harmi, ettei hän ollut lämmennyt oopperalle. Veronica tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan, kun nuoret alkoivat kutittaa toisiaan ja kiljahdella naurusta minkä ehtivät. Tuollaista ei ollut koskaan tapahtunut Heidin aikana: Fabian oli kyllä vaikuttanut ihan tyytyväiseltä, mutta molemmat olivat niin varautuneita toistensa läsnäollessa, istuivat kuin seipäät ja keskustelivat hienostuneesti. Adan kanssa Fabian oli – ainakin melkein – niinkuin se iloinen ja riehakas poika, jonka Veronica oli kasvattanut.

Silti aina välillä Veronican sydäntä nakersi aavistus, että kaikki ei ollut kohdallaan. Välillä Fabian vaikutti onnelliselta ja aivan tavalliselta, mutta välillä Veronica oli huomannut poikansa kasvoilla kammottavan ilmeen, aivan kuin häntä olisi isketty veitsellä sydämeen. Ilme oli kadonnut joka kerta kun Veronica katsoi uudestaan, mutta se oli tapahtunut jo nyt sen verran monta kertaa, että äidinvaisto kielsi sivuuttamasta asiaa kuvitteluna. Oli vaikea hahmottaa, oliko kyseessä jokin ongelma Adan kanssa vai jokin muu asia. Juuri nyt ei siltä näyttänyt, päin vastoin. Teki hiukan kipeää nähdä, miten oma poika tuijotti naista palvovasti kuin taivaan enkeliä, mutta Veronica ei ollut sitä tyyppiä, joka oli mustasukkainen poikansa tyttöystävälle. Sitäpaitsi hän piti Adasta. Hän niin toivoi että tämä kestäisi, eikä mitään kamalaa enää tapahtuisi.

***

Myöhemmin illalla, kun kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan, Fabian johdatti Adan tikapuita pitkin yläkerran ateljeehen, jossa oli sekä hänen isänsä että äitinsä työtila. Huone oli monta metriä korkea, suoraan jyrkän viistokaton alla, molemmissa päissä oli koko seinän levyiset ikkunat ja huonekaluja lukuunottamatta huone oli kokonaan valkoinen.
Fabian pysähtyi valtavan valokuvasuurennoksesta tehdyn taulun eteen ja tarttui Adaa kädestä.
"Tämä on uusi", hän sanoi. "Tiedätkö kuka tuo on?"
Ada pinnisti muistiaan, kauniit, voimakaspiirteiset ja surumieliset kasvot näyttivät tutuilta, mutta hän ei osannut yhdistää niitä kehenkään.
"Se on Maria Callas, laulajien jumalatar. Ei siis tietenkään oikeasti," Fabian naurahti kun Ada katsoi häntä kuin järkensä menettänyttä, "vaan maailman paras laulaja koskaan. Jopa musta se on, tai siis oli, upea laulaja ja taiteilija, vaikken muuten äidin jutuista perustakaan. Musta sä muistutat sitä vähän", Fabian sanoi ja hipaisi Adan poskea.

Ada katsoi kuvaa tarkemmin: eihän hän ollut lainkaan tuon näköinen. Hän sanoikin sen.
"Ei hassu, en tarkoittanut sitä. Tarkoitin sitä, että kun sä laulat ja esiinnyt, sussa on samaa voimaa ja herkkyyttä yhtä aikaa. Kun Maria laulaa, ja kun sä laulat, te tunnette sen mitä ne sanat pitää sisällään, mutta se ei jää siihen, te luotte siihen ihan oikean ihmisen lihaa ja verta niiden sanojen ja sävelten taakse. Se on taikaa," Fabian hymyili.
Ada ei osannut sanoa mitään. Oli vaikea uskoa, että kaikki se, mitä hän tunsi laulaessaan, näkyisi ulospäin: hänestä tuntui, että laulaessaan hän näytti lähinnä idiootilta, kömpelöltä variksenpelätiltä joka ei tiennyt, mihin laittaa kätensä. Silti hänen oli pakko laulaa. Ei kai tuo upea ilmestys ollut voinut tuntea samoin?

Fabian istui äitinsä flyygelin ääreen ja tapaili joululaulun alkusoittoa.
"En mä uskalla laulaa kun tuo katsoo tuossa!" Ada huudahti ja vilkaisi varoen Marian kuvaa. Se ei näyttänyt tuomitsevalta, mutta siltikin... "Ja entä jos kaikki herää?"
"Elä hupsuttele. Täällä on hyvä äänieristys, miten muuten luulet että meillä pysyisi järki päässä kun äidin laulajat käy täällä tunneilla?" Fabian naurahti ja alkoi itse hymistä laulua, tahallaan epävireessä.
"Okei okei, lauletaan sitten... mutta onko sulla jossain mikkiä? Mun on jotenkin vaikea keskittyä ilman..." Ada vilkuili ympärilleen, ja kaivoi sitten laatikosta, jota kohti Fabian nyökkäsi edelleen hölmösti hoilaten, pelkän mikin. Vahvistusta hän ei kyllä halunnut, mutta mikrofoni olikin Adalle enemmänkin kuin taikasauva, johon hän kohdisti laulunsa voiman.

"... Pakkasyö on ja leiskuen pohja loimuja viskoo/
kansa kartanon hiljaisen yösydän untaan kiskoo/
ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan/
kattojen päällä on lunta, tonttu ei vain saa unta..."

Yksitoista säkeistöä vierähti kuin unessa. Fabian oli kitaristi, mutta soitti myös pianoa erinomaisesti – äiti oli pakottanut pojan tunneille lapsena. Lumihiutaleita leijaili pimeydessä maisemaikkunan takana, ja koko esikaupunkialue oli peittynyt paksuun, pehmoiseen vaippaan. Aika tuntui katoavan, ja ensimmäistä kertaa koskaan Ada alkoi ymmärtää, että joulu oli jotakin muutakin kuin tuputettua vierasmaalaista uskontoa ja materiasta stressaamista.

Fabian nousi ylös ja kietoi kätensä hellästi Adan ympärille takaapäin: molemmat katselivat hetken hiljaa maisemaa, joka oli kääritty pehmeään pumpuliin.
"Mun pitäis varmaan lähteä kotiinpäin... Huomenna on kuitenkin jouluaatto ja kaikkea. Ja sinne on aika pitkä matka kävelläkin." Ada ei olisi halunnut lähteä, mutta ikiaikainen velvollisuudentunne oli tiukkaan piintynyt. Fabian kiepautti hänet ympäri sylissään ja taivutti teatraalisesti taaksepäin.
"'Frankly my dear, I don't give a damn'", hän hönkäisi parhaaseen Rhett Butler -tyyliinsä, ja Ada ei voinut olla kikattamatta.
"Totta kai mä vien sut kotiin, hassupää. Mutta sitä ennen... huvittaisiko kokeilla, onko tuo matto oikeasti niin pehmeä kuin miltä se näyttää...?"
Ja kyllähän Adaa huvitti.

***

Jouluaatto, kello 18, Pastori Stefan Kuuselan talo

Heidi seisoi sydän pamppaillen pastori Kuuselan ovella. Vatsa oli alkanut jo näkyä, vähän liian varhain että se menisi täydestä Fabianiin, ainakin jos poika yhtään tunsi biologiaa tai osasi laskea. Ja vaikka Heidi halveksi Fabianin maallisia tapoja, tyhmä mies ei missään tapauksessa ollut. Siispä hän oli päättänyt sittenkin yrittää vielä kerran, jos jonkinlaisena joulun ihmeenä hän voisi sittenkin vakuuttaa Stefanin pitämään huolta hänestä ja lapsesta.

Ovikello soitti monimutkaisen ja Heidin mielestä hiukan hölmön melodian. Hetken kuluttua kuului pastorin lämmin ääni, joka huusi tulevansa avaamaan. Vasta nyt Heidi tuli ajatelleeksi, että pastorin vaimo olisi voinut avata oven – onneksi näin. No, ainahan hän olisi voinut esittää jotakin... öh... joulukerääjää? Pastori avasi oven, ja Heidi säpsähti pois ajatuksistaan. Hänen hämmästyksekseen pastori oli pukeutunut ylelliseen punaiseen kylpytakkiin, jonka kaula-aukosta näkyi hämmentävän paljon karvaista rintaa.
"No mutta sisar Heidi, mikä tuuli teidät tänne lennätti?" pastori kysyi hämmentyneenä, leveästi hymyillen kuten tavallista. Hän piti äänensä hiljaisena, ei varmaan halunnut tulla kuulluksi.
"Stefan, et viitsisi olla noin muodollinen", Heidi sanoi varovasti. "Tuota... Minun pitää kertoa sinulle jotakin."

Heidi astui paremmin valoon, asetti kätensä lanteilleen ja työnsi vatsaansa ulos niin, että kumpu oli selvästi näkyvissä tiukan takin alta. Pastori hätkähti hieman, mutta hänen maskinsa ei pudonnut.
"Saanko ymmärtää, että olet mennyt naimisiin poikaystäväsi kanssa? Toivotan sinulle onnea, ja hyvää joulua, olipa kivaa nähdä sinua, nyt minun täytyy kuitenkin mennä", hän sanoi liukkaasti ja oli jo vetämässä ovea kiinni. Heidi pysäytti oven yllättävällä voimalla.
"Stefan. Minä en ole naimisissa. Tämä lapsi on sinun", hän henkäisi, tyytyväisenä siitä, etteivät sanat takertuneet hänen kurkkuunsa.

Nyt pastorin ilme todellakin värähti: itse asiassa hänen kasvonsa levähtivät kuin halvaantuneina. Hitaasti hän kumartui katsomaan Heidin vatsaa lähempää, kuin yrittäen tarkistaa, oliko se aito.
"Stefan. Minä tulin raskaaksi sinulle, en poikaystävälleni. Minä en harrastanut... tiedäthän... hänen kanssaan ennen sinua. Sinä olit ensimmäiseni," Heidi sanoi hellästi. Voisiko hän sittenkin voittaa puolelleen tämän upean miehen kiintymyksen?

"Ennen minua?" Pastori sanoi kuin hidastetussa filmissä. Jos Heidi olisi kuunnellut tarkkaan, hän olisi voinut kuulla, kuinka pienet hammasrattaat raksuttivat pastorin aivoissa. "Mutta kuitenkin minun jälkeeni?"
Tätä Heidi ei osannut odottaa, ja hän kalpeni, yrittäen vastata tarpeeksi nopeasti, mutta ei pystynyt. Miten hän kykenisi valehtelemaan Jumalan miehelle? Hän loi katseensa maahan, ja Stefan suoristautui täyteen pyhän raivon mittaansa. "Vai sillä tavalla. Olen pettynyt sinuun. Juuri sinun uskoin ymmärtävän, mikä on syntiä ja mikä ei."

Heidi olisi halunnut sanoa, että hän oli kuvitellut samaa pastorista, mutta ei kyennyt. Hän vajosi polvilleen. "Rakas Stefan, minä en valehtele sinulle! On totta, että lankesin, hänen kanssaan, mutta se oli jo myöhemmin, kun minä tiesin jo että odotan lastasi... Ymmärräthän?" Pastori julmistui entisestään.

"Tyttäreni, sinä olet tehnyt suuren synnin. Et ainoastaan ole luovuttanut neitsyyttäsi ennen avioliittoa ja tullut raskaaksi, vaan olet yrittänyt naisellisen himosi ajamana väärentää lapsen isyyden! Sinä olet paha ja syntinen ihminen, Heidi Westerberg!" Heidi värähti: pastori ei puhutellut koko nimeltä muita kuin seurakunnan ulkopuolisia. Sitten hänen oikeudentajunsa kuohahti hetkeksi pintaan, ja hän ponnahti takaisin jaloilleen.
"Mutta sinähän sen neitsyyden veit! Miten voit syyttää minua synnistä, jossa itse olit osallisena, johon itse houkuttelit minut?!" Heidi kirkui. Pastori oli nyt entistä vihaisemman näköinen.
"Tuo on Saatanan päähäsi istuttama vale. Sinä itse viettelit minut, heikon miehen, sen minä tunnustan. Mutta pahan lähde olet sinä. Olen ollut sokea sinun suhteesi. Minä en tule tunnustamaan yhtään lasta! Sinä olet erotettu seurakunnastamme. Mene, ja selviä syntisi jäljistä niinkuin parhaaksi näet. Minä pesen sinusta käteni!" pastori jyrisi yrittäen samalla pitää äänensä hiljaisena, ja paiskasi sitten oven Heidin nenälle. Heidi kuuli vielä, kuinka pastorin tukahtunut ääni selitteli pehmeästi vaimolle, että se oli ollut jokin kerjäläinen.

Heidi tunsi pahoinvoinnin aallon hyökyvän ylitseen samalla, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Miten pastori saattoi olla noin ilkeä? Ja noin... epäoikeudenmukainen? Heidiä oli alkanut jo hiukan kaduttaa Fabianin naruttaminen, mutta nyt hän oli siitä pelkästään tyytyväinen. No, jos hänen piti kantaa syntinsä hedelmät, niin saman tuli koskea muitakin. Heidi nousi autonrämäänsä ja kääntyi moottoritielle kohti Iki-Tammelaa.

Kello 19.30, Djupsjöbackojen talo, Iki-Tammela

Heidi oli ajaessaan pohtinut, mitä sanoisi Fabianille. Hän luotti siihen, että paniikki ja syyllisyys auttaisivat laskutoimitusten hämärtämisessä – eikä Fabian sitäpaitsi tiennyt, mitä Heidin ja pastorin välillä oli tapahtunut. Näin ollen Heidi vakuutti itselleen, että Fabianille ei tulisi mieleenkään, etteikö hän voisi olla isä.

Ovikello soi kesken Djupsjöbackojen jouluaterian. Muutenkin hermostunut Fabian ponkaisi ylös, helpottuneena siitä, että pääsi hetkeksi pois pöydästä kuuntelemasta, miten kaikki ylistivät Adaa ja muistuttivat Fabiania siitä, että hänen tulisi pidellä tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Enempiä ajattelematta Fabian riuhtaisi oven auki. Heidin hiukan surumieliset kasvot iskivät hänen tajuntaansa kuin aaveen näkeminen, ja Fabian huudahti kauhusta.
"Mitä helvettiä sä täällä teet?!" hän sihisi hampaidensa välistä. Heidi ei sanonut mitään, tunki väkisin sisään ja riisui takkinsa.

Fabian näki ensimmäisenä tiukan paidan alta pullistuvan vatsan, ja hänen silmissään sumeni. "Ei... Mitä sinä olet tehnyt", hän kuiskasi kauhuissaan.
"Aha", Heidi huudahti ja heilutti sormeaan. "Mitä sinä olet tehnyt, pikemminkin. Ellet sitten usko joulun ihmeeseen ja neitseelliseen sikiämiseen, mutta se taitaa olla toivotonta", hän jatkoi julmasti.
Fabianin ruumis tuntui jähmettyneen kalikaksi, mutta päässä raksutti niin nopeasti kuin hänen aivonsa antoivat myöten. Miten nopeasti raskaus näkyisi päällepäin? Heidin tempusta oli vain vähän yli kuukausi, ei kai se niin nopeasti näkyisi? Toisaalta Heidi oli olemassaan todella hoikka... Totta kai se oli mahdollista. Sitten Fabian tajusi, kuin iskun saaneena, mitä oli tapahtunut. Heidin kosto oli kauheampi kuin mitä hän oli ikinä voinut kuvitellakaan.
"Niin, rakas Fabian, et kai halua olla aviottoman lapsen isä?" Heidi hymyili kauhealla tavalla, ja Fabian ymmärsi jääneensä ansaan. Hänen aivonsa kävivät yhä ylikierroksilla. Jos hän syyttäisi Heidiä siitä, mitä todella oli tapahtunut, kukaan ei uskoisi häntä ja kuvittelisi Fabianin pettäneen Adaa. Ja Ada... hän tuskin voisi antaa sitä ikinä anteeksi. Melkein yhtä paha oli, että Fabian olisikin saattanut lapsen alulle ennen Adan kanssa seurustelua, hänhän oli tunnustanut olevansa kokematon... Mutta siltikin. Kykenisikö Ada pysymään edes hänen ystävänään, jos hän tekisi sen mikä oli oikein? Kyse oli kuitenkin hänen lapsestaan. Raskas paino asettui Fabianin rintaan, eikä enää päästänyt irti.

Viveca ja Veronica kävelivät eteiseen. "Heidi, mikä yllätys", Veronica huudahti hämmästyneenä, yrittäen peittää järkytyksensä. Sitten hänen katseensa laskeutui tytön vyötärölle. Molemmat huudahtivat yhtä aikaa, Veronica kauhuissaan, Viveca raivostuneena.
"Mitä... mitä tämä oikein voi olla... Walter!" Veronica raakkui heikosti. Viveca katseli Heidiä siristetyin silmin. Oliko Heidi sittenkin antautunut Fabianille ennenkuin tämä oli jättänyt Heidin? Musta viha pulppuili Vivecan sydämessä. Miten veli oli saattanut tehdä jotakin noin alhaista? Ja Heidi sitten... miksei hän ollut sanonut mitään aikaisemmin, oli antanut asioiden tapahtua, ja tulla nyt pilaamaan ihmisten jouluaatto tuolla tavalla... Viveca ajatteli Adan reaktiota, ja häntä alkoi pyörryttää. Ystävä parka.

"Mitä täällä oikein mekkaloidaan", Walter jyrisi. "Tuolla tavalla sännätään sisään jouluaattoiltana... Ai iltaa, Heidi", hän murahti kylmästi. Kaikki katsoivat Fabiania odottavasti, ja kuin jokin muu voima olisi ohjannut häntä, Fabian astui isänsä eteen.
"Minä... Meille on näköjään tapahtunut vah..." Fabianin kurkku kuristui kasaan, ja hän joutui puremaan hampaansa niin lujasti yhteen, ettei pystynyt enää jatkamaan. Kauhistuttava epätoivon huuto pyrki ulos kurkusta, mutta sitä hän ei voinut antaa perheensä nähdä ja kuulla.

Walter risti kätensä rinnalleen ja katsoi ankarasti pojastaan hänen ex-tyttöystäväänsä. "Mitäs tämä tällainen pelleily on?!" Veronica asettui miehensä rinnalle, yhtä vihaisen näköisenä.
"Näyttää siltä, että Heidi on onnistunut hankkiutumaan neitseellisesti raskaaksi, vai mitä Fabian?" Viveca tuhahti myrkyllisesti. Heidi itse näytti viatonta naamaa. Kun kerran Fabian ei tuntunut saavan sanaakaan suustaan, hän päätti itse kertoa asiat niinkuin ne – ainakin virallisesti – olivat.

"Niinkun katsokaas, me Fabianin kanssa... No tiedättehän, olimme sillä tavalla kuin lapsia tehdään, vielä marraskuussa. Sitten tuli tietysti tämä valitettava ero, mutta sitten havaitsinkin olevani raskaana, ja olen tässä kerännyt rohkeutta tulla kertomaan asiasta. Ja no... Tässä minä nyt olen." Heidi laski katseensa moitteettoman nöyrästi. Fabian oli hiukan hämmästynyt siitä, että Heidi kertoi tarinan juuri tuossa muodossa, mutta ehkä se ei hänellekään ollut kovin imartelevaa paljastaa, että hän oli hiippaillut Fabianin huoneeseen keskellä yötä ja käyttänyt hyväkseen pojan humalatilaa...

Walter hoippui istumaan sohvalle ja hautasi päänsä käsiinsä. Veronica lennähti miehensä rinnalle, Fabianin jalat pettivät ja hän istahti olohuoneen toiselle puolelle sohvalle. Vain Viveca pysyi tolpillaan. Tässä oli jotakin epäilyttävää. Heidihän oli aina ylpeillyt sillä, että hän aikoi säästää neitsyytensä avioliittoon, ja Fabian oli hänen ymmärtääkseen kunnioittanut tuota toivetta. Eihän heillä ollut ollut yhteistä sänkyäkään! Sinänsä, eihän se mitään estänyt... Mutta silti. Miksei Heidi ollut sanonut asiasta mitään silloin, kun ero oli ollut vielä tuoreena käsillä? Miksi odottaa näin kauan? Toisaalta Fabian ei kiistänyt asiaa, ei kieltäytynyt kantamasta vastuutaan. Viveca ei silti saanut karistettua tunnetta, että tilanteessa oli jotakin pielessä. Viveca astui lähemmäs Heidiä ja antoi vastenmielisyyden näkyä kasvoiltaan.
"En ymmärrä, miten tämä on voinut tapahtua, mutta jos tämä on taas joku yritys tuhota veljeni elämä, niin pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, että sinusta ei jää mitään jäljelle", Viveca sähisi Heidin korvaan.
"Rakas käly, miten voit sanoa jotakin tuollaista," Heidi kuiskasi ja katseli jonnekin seinälle. "Fabian on kunniallinen mies. Me menemme naimisiin heti kuin mahdollista. Ajattele nyt, sinusta tulee täti", Heidi yritti hymyillä Vivecalle, joka yritti vastustaa halua sylkäistä tuota inhottavaa juonittelijaa päin kasvoja. Vain vaivoin Viveca onnistui kääntämään selkänsä, sitten hän marssi mielenosoituksellisesti huoneeseensa.

Raskaasti huokaisten Veronica keräsi hienotunteisuutensa rippeet kasaan ja nousi ylös, kun Heidi näytti jäävän aivan yksin seisoskelemaan keskelle olohuonetta. Vastahakoisesti hän kiersi kätensä Heidin olkapäälle.
"Tulehan, kultaseni... Keskustellaan asioista." Tavallisesti Veronicalla oli kohtelias lause valmiina tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta nyt hän ei kerta kaikkiaan keksinyt mitään sanottavaa. Hänestä tulisi isoäiti... Ei siinä vielä mitään, mutta täytyisikö hänen tosiaankin sietää miniänään sittenkin tätä valjua, lapsellista ja kapeakatseista olentoa?
"Aiotteko te nyt todellakin sitten... Mennä naimisiin? Ehtikö Fabian tosiaan suostua?" Heidi katsoi tulevaa anoppiaan kuin vähämielistä.
"Totta kai me menemme naimisiin. Sehän on Jumalan tahto. Et kai tahtoisi tälle lapselle äpärän kohtaloa?" Heidi lausui kuin ulkoaopeteltua kaavaa. Veronica värähti moisen vulgääriyden edessä. Tällaista vaimoa hän ei todellakaan olisi pojalleen tahtonut, mutta mikä hän oli estämään aikuisia ihmisiä? Ja entä Ada? Veronicalla oli karmea tunne, että tämä iskisi hänen poikansa sielun peruuttamattomasti rikki. Jo nyt hän näki, miten Fabian oli vetäytynyt kivisen kuoren taakse. Tämäkö oli se asia, mikä Fabiania oli piinannut viime aikoina? Mutta Heidin mukaan Fabian ei ollut tiennyt asiasta. Omituista.

Kun Heidi oli kuulomatkan ulkopuolella, Walter hyökkäsi poikansa kimppuun.
"Näinkö me olemme sinut kasvattaneet? Käytät hyväksesi tytön luottamusta, ja sitten heti jätät hänet ja karkaat villimmän tytön kanssa?! En voi uskoa, että minun poikani on voinut tehdä jotakin tuollaista!"
Fabian tärisi raivosta, muttei saanut sanaakaan suustaan. Mitä hän voisi sanoa? Toinen vaihtoehto olisi vielä pahempi. Hän veti syvään henkeä, mikä ei ollut ihan helppoa isän pelottavan vihan edessä.
"Olen pahoillani, että olen pettänyt luottamuksenne," Fabian lausui silmät kiinni. "Tietenkin mä kannan vastuuni tästä, ja vien Heidin vihille heti kun mahdollista. Lapsen vanhempien tulee pysyä yhdessä, ja tää on mun lapsi."

"No olisit silti voinut vähän ajatella pidemmälle kun aloit sellaisiin touhuihin. Ettekö te tajunneet edes ehkäisyä käyttää, hyvä lapsi! Vai eikö se sopinut Heidille? Tehän olette itsekin melkein lapsia vielä! Miten te voitte muka kasvattaa lapsen, kun itsekään ette ole aikuisia?!" Walter ei kyennyt rauhoittumaan. Häntä ahdisti poikansa puolesta: Fabian oli aina ollut niin luotettava ja varma. Miten tällaista oli voinut päästä käymään? Hän ei tahtonut, että poika tuomitsisi itsensä elämänpituiseen helvettiin naisen kanssa, jota ei selvästikään enää rakastanut, mutta miten hän voisi kieltää poikaa tekemästä jotakin, mikä oli kuitenkin sekä hänen omasta mielestään että yleisesti ajateltuna oikein? Vastuunsa piti toki kantaa... Se vain tuntui niin kovin epäinhimilliseltä juuri nyt.
Epämääräisesti urahtaen Walter taputti poikaansa olalle ja lähti lämmittämään saunaa. Nyt pitäisi selvittää ajatukset. Oli tämäkin kyllä jouluaatto!

Fabian istahti takaisin sohvalle. Tuntui sietämättömältä kuunnella isän syytöksiä kykenemättä puolustamaan itseään mitenkään. No, jos tarkemmin ajateltiin, Fabian pohti, hänessäkin oli rehellisesti ajateltuna vikaa. Jos hän ei olisi ollut niin humalassa... Jos hän olisi omilta himoiltaan ymmärtänyt katsoa, kuka hänen vieressään oli... Itsesyytökset alkoivat kuohua yli, ja Fabianista tuntui kuin hän saattaisi tukehtua. Juuri sillä hetkellä Viveca marssi takaisin alakertaan ja asettui kädet puuskassa veljensä eteen.
"Miten sä KEHTAAT tehdä tällaista Adalle! Eikö sua yhtään hävetä!! Ja nyt me joudutaan kestämään Heidiä lopun ikäämme. Mitä helvettiä sä oikein ajattelit?" Viveca vaahtosi. Fabian oli niin turtunut, ettei jaksanut alkaa huutaa takaisin.
"Et uskokaan että mua hävettää. En mä oikein itsekään käsitä tätä vielä... Voitko... voitko mennä pois, Vivi. Mä en nyt jaksa."
Vivecaa ihmetytti veljen reaktio. Normaali Fabian olisi alkanut huutaa naama punaisena, ja antanut sitten asioiden loksahtaa paikalleen. Tuollainen alistuminen vaikutti luonnottomalta. Tilanne alkoi vaikuttaa yhä epäilyttävämmältä.

Fabian tunsi maailman painon harteillaan, mutta ei kyennyt itkemään. Hänen pitäisi luopua Adasta: yhtä hyvin hän olisi voinut leikata sydämensä irti. Mutta lapsi oli lapsi, velvollisuus oli velvollisuus... Fabian olisi mielellään kuollut siihen paikkaan, juuri nyt. Mutta iskua ei tullut, vapautusta ei näkynyt. Hänestä tulisi isä, mutta se ei ollut ihana tunne, niinkuin Fabian oli joskus kuvitellut. Se oli viimeinen kivi vankilassa, jonka Heidi oli hänelle taitavasti rakentanut: viimeinen, murtumaton kivi, joka piti koko muun rakennelman kasassa.

Mitä helvettiä hän sanoisi Adalle? Hän yritti miettiä miten aloittaisi, ja se mursi padot. Fabian purskahti lohduttomaan itkuun.

***

Jouluaatto, Emilien ja Pasin asunto, Pähkinälaakson kaupunki, kello 19.30

Emilie oli pistänyt asunnon joulukuntoon: Porschen rengas oli piilotettu joulukranssin alle, ja olohuoneessa oli jopa vaatimaton kuusi. Emilietä oli jo muutaman viikon häirinnyt hankala kutina, eikä aamupahoinvointikaan ottanut loppuakseen. Siispä nuoripari oli päättänyt jäädä kotiin jouluaatoksi.
He olivat katselleet telkkaria pitkin päivää, mussuttaneet sipsejä ja karkkia, ja Pasi oli naukkaillut useamman oluen. Telkkarista tuli Spiderman 2, mutta Emilie ja Pasi olivat kiinnostuneempia toisistaan kuin elokuvasta.
Emilietä pitkään vaivannut kutina yltyi taas. Hän rapsutti vaivihkaa kättään ja korvallistaan, mutta kutina vain yltyi. Lopulta hänen oli pakko irrottautua Pasin otteesta ja nousta seisomaan.

"Anteeks, kulta, mun on pakko mennä käymään... Kutittaa taas." Emilie hymyili anteeksipyytävästi. Vastaukseksi Pasi nipisti Emilietä takapuolesta ja taputti hänen jo hiukan pömpöttävää mahaansa. "No, ala mennä siitä sitten, mutta mutta kaipaan sua joka sekunti", mies huokaisi teatraalisesti. Emilie kihersi. "Älä viiti, kuulostat ihan siltä Adan Fabianilta, pöljä!" Pasi virnisti pahanilkisesti, ja Emilie keinui hihitellen vessaan.

Emilie kaiveli kortisonivoidetta vessan kaapista, kun hän huomasi kädessään jotakin outoa. Aivan selvästi hiirenkorvallaan oleva oranssi lehti. Emilien sydän alkoi hakata nopeammin. Eihän Pasi vain ollut huomannut mitään? Tästäkö se kutina johtui? Yhtäkkiä kutina räjähti täyteen mittaansa joka puolella kehoa, ja Emilie todella tunsi, miten sadat pienet hiirenkorvat tunkeutuivat hänen ihonsa läpi. Se ei tuntunut lainkaan normaalilta muutokselta. Emilie yritti pysäyttää muutoksen, mutta ei kauhukseen onnistunut. Hänen silmissään välkkyi, ja hän yritti huitoa kutinaa pois, turhaan.

Äkkiä Emiliestä tuntui, että hänen sisältään kävi räjähdys. Hänen silmänsä rävähtivät auki, mutta hän ei nähnyt muuta kuin polttavan kirkasta valoa. Sitten hän menetti tajuntansa.

Emilie heräsi hämmästyksekseen kylpyhuoneen lattialta. Hän muisti vain katsoneensa äsken elokuvaa sohvalla Pasin kanssa, mutta nyt päätä särki ja silmissä sumeni, ja jostain käsittämättömästä syystä hän makasi kylpyhuoneen lattialla. Emilie ponnistautui vaivalloisesti pystyyn, kaatui melkein uudestaan mutta sai lavuaarin reunasta kiinni, ja hoippui eteiseen.

Pahoinvoinnin ja päänsäryn aallot huljuivat Emilien sisällä. Yrittäen hengittää syvään nenänsä kautta hän lähti olohuonetta kohti, mutta Pasi ei ollut siellä. Keittiöstä kuului olutpullon korkin sihahdus: Emilie tarrautui kahvaan, hengitti vielä pari kertaa syvään, tunsi olonsa vakautuvan ja astui sisään.

Pasi istui pöydän ääressä siemaillen olutta. Emilienkin teki sietämättömästi mieli korkata yksi, mutta niin vahinko kuin lapsi olikin ollut, hän ei sentään olisi niin idiootti, että vahingoittaisi sitä juopottelemalla. Tupakasta luopuminen oli ollut vielä vaikeampaa, mutta kokonaisuudessaan hän suorastaan ihmetteli itseään, että oli pystynyt irrottautumaan näinkin hyvin.
"Hei kulta, ei kai se leffa vielä loppunut?"

Pasi hätkähti ja hyppäsi pystyyn. "Loppui se, miten sulla menikin niin kauan? Mä vissiin vähän torkahd... Mitä VITTUA?!?!"

Emilien leuka loksahti. Mikä Pasille nyt oli tullut? Oliko hän jotenkin oudon näköinen? Emilie vilkaisi käsiään ja säikähti niin, että hänen sydämensä hyppäsi pari lyöntiä.

"Onko toi nyt susta hauskaa, pukeutua jouluna tuollaiseksi ihme keijukaiseksi? Onko tää joku rooliasu? Ja mitä helvettiä sä teet tuollaisilla pirunsilmillä?! Mä luulin että teistä Ada oli se, joka harrastais roolipelejä", Pasi mumelsi silmät ristissä. Emilie ei saanut sanaakaan suustaan. Miten hän selittäisi tämän? Hän yritti epätoivoisesti muuntautua takaisin siitä huolimatta, että Pasi näki: Pasi oli kuitenkin sen verran kännissä, ettei välttämättä muistaisi asiaa enää myöhemmin. Turhaan. Yksikään lehti ei kadonnut. Emilie oli jumissa.
"Tuota... minä..." hän änkytti. Emilien kännykkä piippasi jossakin, mutta kumpikaan ei huomannut asiaa.

Pasi kohdisti silmänsä Emilien kasvoihin. "Ovatpa nuo lehdet aidonnäköisiä", hän mumisi. "Oikeestaan tuo on aika jännittävää... Oliko tää joku sun joululahja mulle? Paljastat sun seksifantasiat?" Pasi innostui ja ojensi kätensä kohti Emilien kasvoja.
"Ei!" Emilie huudahti ja yritti kavahtaa taaksepäin, mutta Pasi oli jo ehtinyt koskettaa.
"Onpa se aidontuntuinen... ja lämmin. Mistä tuollaisia oikein saa?" Pasi ihmetteli, nypelsi yhden lehden päätä, ja repäisi sen äkisti irti. Emilie kirahti tuskasta ja taipui kaksinkerroin, ja Pasi jäi kauhistuneena tuijottamaan kädessään värisevää lehdenpalasta, jonka repeämispinnasta tihkui selvästi ihan oikea veri.
"Mitä... Mitä tää on... Ei tällanen ole totta. Unta." Pasi tiputti lehdenpalan, joka leijaili kevyesti lattialle. Hän kiskaisi Emilien pystyyn. "Sano mulle että tämä on unta, etkä sä ole mikään paholaisen sikiö, sano!" Emilie pystyi vain nyyhkyttämään kauhuissaan, kun Pasin sormi hiveli revennyttä lehteä, josta tihkui verta.

Yhtäkkiä Pasin silmissä napsahti, nyrkki kohosi ja iski Emilietä suoraan runneltuun poskeen niin että rusahti. "Saatanan friikkihuora! Vittu! Mikä helvetin demoni sä oikein olet! Mä lähden nyt!" Pasi karjui, paiskasi keittiön oven kiinni ja hetken kuluttua myös asunnon ulko-oven. Tuli aivan hiljaista.

Emilie raahautui vaivalloisesti pöydän ääreen ja kömpi istumaan tuolille. Poskesta säteili sälöilevä kipu kaikkialle päähän, mutta kipu ei ollut mitään verrattuna nöyryytykseen ja hätään vauvan puolesta. Vatsassa tuntui onneksi ihan normaalilta, ja kivun hiipuessa Emilien mieleen hiipi ymmärrys siitä, että Pasi ei ehkä ollutkaan sitä, mitä hän oli kuvitellut miehen olevan. Kaikkihan nyt kuppia ottivat, mutta Pasi tuntui ottavan joka päivä... Ja aina kun Pasi joi, hänestä tuli ensin mitä hellin ja hauskin, mutta mitä useamman pullollisen Pasi joi, sitä ilkeämpi ja vainoharhaisempi hänestä tuli. Ja nyt Emilie oli saanut tuntea nahoissaan sen, mihin Pasi todella pystyi.
Mutta mitä hän voisi tehdä? Tämännäköisenä hän ei missään tapauksessa voisi lähteä ulos. Poskeen koski niin sietämättömästi, että Emilie pelkäsi pyörtyvänsä kivusta. Vaivalloisesti hän kaivoi pakastimesta hernepussin, kietoi pyyhkeen sen ympärille ja laahusti sängylle hautomaan poskeaan.

***

Suur-Tammela, Jouluaatto, kello 8 aamulla

Ada ja Terhen oli hätistetty sängyistään, vaikka ulkona oli vielä pimeää. Kalkkunaa piti paistaa tunti kiloa kohden, ja vaikka Sophie oli laittanutkin suuren osan ruuasta valmiiksi, perunat piti keittää, kattaus valmistella, kermavaahto vispata... Tekemistä riitti vielä koko päiväksi. Ada haukotteli leveästi ja nuokahteli: yö oli venähtänyt pitkäksi, ja hän oli hiippaillut natisevia portaita pitkin huoneeseensa vasta kolmen jälkeen. Terhen virnisteli siskolleen tietäväisesti äidin selän takana, ja sekös Adaa ärsytti.
"Noh tytöt, eipäs hihitellä siellä. Kalkkunan täyttäminen on vakava asia", Sophie yritti esittää ankaraa, mutta suupielten nykiminen paljasti hänet.

Ada huojui kuin honka tuulessa, mutta alkoi silti kuoria perunoita. Terhen leijaili avuttomana ympäriinsä, kunnes Ada pyörähti ympäri. "Etkö vois tehdä jotain hyödyllistä? Ahdistavaa kun tuolla tavalla parveilet siinä olan takana", hän tuiskahti.
"Muttakun... En minä osaa mitään. Ei minua ole päästetty lähellekään keittiötä viimeiseen... No sitten sen kun lähdin", Terhen änkytti nolostuneena. Häntä vieläkin hiukan hämmensi siskon jyrkkä suhtautuminen siihen, ettei hän osannut olla niinkuin muut tämän maailman asukkaat.
"Tytöt, tytöt," Sophie hyrisi kalkkunalle. "Tule tänne, Terhen, näytän sinulle miten tämä elukka täytetään."
Terhen mulkaisi siskoaan äkäisesti. "Kyllä minä huomasin että yöunesi jäivät lyhyiksi, mutta ei sinun tarvitse minulle äksyillä", hän kuiskasi niin ylhäisesti kuin pystyi. Ada näytti hänelle kieltä ja käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä, mutta ei voinut pidättää hymyä. Kohta suuri Terhen joutuisi työntämään kätensä kuolleen kalkkunan peräpäähän: sitä hän ei jättäisi näkemättä mistään hinnasta.

Kuuden maissa otettiin viimeiset laatikot uunista, ja tytöt kerääntyivät keittiöön nauttimaan tuoksuista. Sophie kertoi, että reseptit olivat peräisin hänen isoäitinsä, eli tyttöjen isoisoäidin, kirjoittamasta kokkikirjasta vuodelta keppi ja kivi. Se oli ilmeisesti aikanaan ollut hyvin suosittu.
"Mistä lähtien äiti on osannut laittaa ruokaa näin hyvin", Terhen ihmetteli. "Silloin kun minä olin pieni, ruoka oli aina aika mautonta verrattuna siihen, mitä Avaloniassa sain, ja nykyään yliopistollakin..." Hän näki äitinsä ilmeen ja vaikeni. Ja sitten nolostui. Äiti oli laittanut hyvin harvoin itse ruokaa silloin, kun Terhen oli pieni. Suurimman osan siitä lapsuusajasta, mitä hän muisti, Midori oli lämmittänyt valmisaterioita tai Madeleine oli laittanut kaalisoppaa. Äidillä oli ollut melkein kaksikymmentä vuotta aikaa oppia laittamaan hyvää ruokaa. Ada pyöritti silmiään, mutta oli salaa tyytyväinen siitä, että Terhen oli oppinut nolostumaan. Aikaisemmin hän oli laukonut tuollaisia mielipiteitä täysin itsestäänselvyyksinä. Ehkä Terhenistäkin tehtäisiin vielä kunnon nainen.

Ruokapöydässä keskustelu kävi vilkkaana. Sophie kertoili kaikesta, mitä hänelle oli viimeisten vuosien aikana tapahtunut: olivathan he tavanneet Avalonian kuninkaanpalatsissa monta kertaa, mutta kruununperijättären kanssa ei edes hänen äitinsä saanut pitkiä aikoja olla rauhassa kahden. Tytöt kertoivat opinnoistaan ja naureskelivat Lenwën hupaisille tarinoille tämän kommelluksista Iki-Tammelaan sopeutumisen kanssa. Kaikista vaikeinta oli kuulemma oppia ajamaan autoa, mutta onneksi Sophie oli erinomainen opettaja.

Terhen mainitsi vähän väliä kuin sivulauseessa jonkun Davidin, eikä aikaakaan, kun Lenwë ja Ada olivat jo täyttä päätä kiusoittelemassa Terheniä salaisesta poikaystävästä. Sophieta ei kuitenkaan naurattanut.
"Terhen, kai sinä ymmärrät, että sinulle etsitään Avaloniasta sopiva puoliso. Muista mitä minulle ja isällesi kävi! En halua, että sinun tarvitsee särkeä kenenkään sydäntä sillä tavalla." Terhenin huulet vetäytyivät äkäiseen mutruun.
"Ei David ole mikään poikaystävä, me olemme vain ystäviä. Minusta hän on hauskaa seuraa, hän ei tiedä mikä minä olen ja kohtelee minua kuin normaalia ihmistä", Terhen puuskahti, ja punastui sitten ankarasti. Toden totta, Ada ihmetteli, miten hän oli saattanut olla huomaamatta tätä muutosta? Oli kuin Terhen olisi nuorentunut henkisesti viikko viikolta.

Sophie ja Terhen alkoivat kinastella siitä, mikä oli kuningattarelle sopivaa käytöstä, ja tuijotettuaan hetken suu auki Ada käänsi katseensa pois ja yritti olla huomaamatta koko asiaa.
"No, mitä sinulle kuuluu, tyttöseni?" Lenwë kysäisi lempeästi, jättäen itsekin hienotunteisesti vaimonsa ja Terhenin huomiotta.
Ada katsoi isänsä lempeisiin silmiin, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen omansa – kummassakin värissään.
"Minä... minä olen rakastunut", Ada möläytti ja napsautti sitten suunsa kiinni. Mistä se oikein tuli? Hänkin punastui niin, että hänen ihonsa alkoi näyttää monta astetta alkuperäistä tummemmalta. Lenwë ei kuitenkaan alkanut nauraa, torua tai julmistella, hän vain hymyili lempeästi.
"Sehän on hienoa. Toivottavasti se mies on kiintymyksesi arvoinen?" Ainakin enemmän kuin Pasi on Emilien kiintymyksen arvoinen, Ada olisi halunnut tuhahtaa, mutta puristi sen sijaan huulensa yhteen. Lenwë hymyili rohkaisevasti ja nosti Adan lautaselle vähän lisää kalkkunaa.
"No todellakin on. Hän on..." Yhtäkkiä jotakin tapahtui.

Adan henki salpautui, ja hetken hän luuli vetäneensä jotakin väärään kurkkuun. Hän yritti yskiä, mutta kurkussa ei tuntunut palaa: henkitorvi vain tuntui hetkellisesti halvaantuneen. Kuin häntä olisi isketty suoraan sydämeen puskutraktorilla. Yskiessään Ada tunsi, kuinka hänen ihoaan alkoi kihelmöidä sietämättömästi, ja hänen silmiensä edessä alkoi välkkyä. Nytkö minä kuolen, hän ajatteli sumuisesti, kunnes tajusi mitä näki. Emilie kerällään jossain lattialla... jotain punaista ja oranssia... Ja sitten Madeleine-mummon kasvot, niin kirkkaina ja elävinä että Ada olisi kiljaissut, mikäli hänellä olisi ollut ilmaa keuhkoissaan.

Yhtäkkiä Ada sai taas vedettyä henkeä, ja Madeleinen arpiset, ryppyiset kasvot katosivat. Ada alkoi yskiä holtittomasti ja haukkoa henkeään. Kaikki kääntyivät katsomaan.
"Mikä sinulle tuli?" Terhen kysyi huolestuneena.
"Ei... Ei mikään... Tuota, taisin syödä vähän liikaa. Anteeksi, mä käyn..." Ada änkytti, mutta ei kyennyt nousemaan.

Sophie rypisti huolestuneena kulmiaan. "Ada, oletko ihan terve? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen", hän ihmetteli.
"Ei, äiti, hassu, vatsaa vaan vääntää..." Ada hengitti syvään ruokasalin takkatulesta huolimatta viileää ilmaa. "Suokaa anteeksi, mä tulen kohta takaisin..." Nyt Ada sai ponnistauduttua jaloilleen ja horjui puolijuoksua ulos salista.

Yläkertaan, Ada ajatteli. Yllättävä pahoinvoinnin aalto hulvahti hänen ylitseen, ja oman huoneensa sijaan hän kääntyikin pikavauhtia kylpyhuoneeseen.

Ada nojasi hetken ylellisesti koristellun lavuaarin yllä yökkäilemässä, mutta vatsa ei onneksi kääntynyt ympäri. Olo oli täysin outo. Aivan kuin juuri olisi tapahtunut jotain kamalaa, mutta Ada ei tiennyt, että mitä. Hän yritti rauhoittua ja eritellä tuntemuksiaan. Ensin henki oli salpautunut ja rinta ollut kuin puristuksissa... Mitä se saattoi olla? Eihän hänen iässään pitänyt tulla sydänkohtauksia. Sitten se kihelmöinti, ihan kuin olisi ollut muurahaisia joka puolella vartaloa. Ada värähti inhosta. Ja ne välähdykset. Emilie lattialla... Oliko Emilielle sattunut jotakin?
Ada kaivoi kännykkänsä esiin ja oli jo painamassa vihreää luuria, kun ajatteli uudelleen. Mitä hän sanoisi? "Hei Emilie, näin äsken olemattomia, onko sinulla muuten kaikki hyvin?" Emilie nauraisi itsensä tärviölle. Ada mietti hetken ja päätyi sitten laittamaan vielä uuden hyvän joulun toivotuksen siskolleen. 'Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.' Sehän oli tarpeeksi neutraalia, eikö?

Uusi tukehduskohtaus iski yhtä äkillisesti kuin ensimmäinenkin. Ensin välähdykset olivat sumuisempia kuin aikaisemmin, ja yksi oli uusi. Mustia hiuksia, kyyneleitä... Tuskanhuuto... Ada yritti nähdä selvemmin siitä huolimatta, että hapenpuute sai pilkut tanssimaan hänen silmissään. Sitten kuva muuttui, ja Ada olisi itsekin huutanut tuskasta jos olisi pystynyt. Hänen päänsä retkahti sivulle näkymättömän lyönnin voimasta, ja hän horjahti taaksepäin.

Vähän ennenkuin Ada olisi lyönyt päänsä altaan reunaan, jokin yllättävän vahva voima otti hänet kiinni ja palautti jaloilleen. Sitten kaapin taakse pultattu ovi, se sama, jota Ada ja Emilie olivat yrittäneet lapsina saada auki, alkoi kolahdella saranoillaan. Ada huomasi pystyvänsä jälleen hengittämään, mutta häntä pelotti niin, että tuskin uskalsi vetää henkeä. Kuului narahdus, ja kaappi siirtyi muutaman senttimetrin eteenpäin. Ada tuijotti silmät lautasen kokoisina: aivan kuin mummon ryhmyiset, suonikkaat kädet olisivat vilahtaneet kaapin reunoilla sitä siirtämässä.

Äkkiä Ada muisti mummonsa sanat, ne viimeiset mitä hän oli kuullut Madeleinelta ennen tämän kuolemaa.
"Kun minä kuolen, sulkemani huone avataan. Haluan, että sinä avaat sen, ja haluan, että avaat sen tietäen sen, mitä nyt aion sanoa. En tahdo, että ajattelette minusta pahaa kuoltuani..."
Ada muisti oman pelkonsa, kun hän oli keväällä mummon hautajaisten jälkeen viimeksi yrittänyt päästä ovesta läpi. Sen kauhukokemuksen jälkeen Ada oli yrittänyt aktiivisesti sulkea mummon kertomuksen mielestään, yrittänyt selittää sen itselleen jonkinlaisena hassahtaneen vanhan naisen kuvitelmana, omat kokemuksensa mielikuvituksen tuotteena, mutta kuin varkain Adan käsi etsiytyi puseron alle, jossa Madeleinen avain roikkui ohuessa ketjussa.

Kuulisiko kukaan? Jos Ada lukitsisi molemmat kylpyhuoneen ovet... Ovi kolahti jälleen, mutta nyt Adaa ei enää pelottanut. Hänestä alkoi tuntua, että mummolla oli pikemminkin jotakin kerrottavaa. Uteliaisuus voitti, kummalliset, sumuiset näyt unohtuivat. Ada lukitsi ovet, tarttui tukevasti painavan kaapin reunoihin kiinni ja veti.

***

Disclaimer: Jos joku vielä tässä vaiheessa muistaa pastori Kuuselaa, toivon että jokaiselle tuli selväksi, että hän ei kuvaa oikeaa hengen miestä, vaan rahan- ja vallanahnetta pikku nilkkiä, jolle uskonto on vain tie näiden maallisten tarpeiden täyttämiseen. En siis henkilökohtaisesti usko, että yksikään aidosti jumalaansa palveleva ihminen, saati seurakunnan johtaja, olisi ajanut Heidiä hankeen. Ihmiset nyt vaan ovat usein heikkoja.

Kaikesta synkistelystä huolimatta toivotan kaikille oikein hyvää talvipäivänseisausta ja joulua. <3

Osa 43. Pikku matoset

2008-11-30T22:13:00.010+02:00

No niin! Anteeksi jo etukäteen se, että jakso on a. tylsä b. vähän lyhyt, mutta jouluksi on odotettavissa jouluspesiaali, joka onkin sitten varmaan erityispitkä. Nämä asiat piti vain saada pois alta ennen sitä ;) Ja jes! Kerkesin ennen kuun loppua :D

Heidi oli kusessa. Oikein korviaan myöten, eivätkä jalat meinanneet tavata pohjaan.

Kaikki oli alkanut vajaa kuukausi sitten erään harvinaisen ihanan kokouksen jälkeen. Pyhän hengen jättämässä huumassa Heidi oli tehnyt jotakin pastori Kuuselan kanssa – mutta oliko se jokin syntiä vai ei? Pastori ei suostunut vastaamaan Heidin kysymyksiin suoraan, vaikka Heidi oli aina ollut siinä käsityksessä, että se, mitä he olivat tehneet, oli pahimmanlaatuisesti väärin. Oliko hän sitten ymmärtänyt jotakin väärin?

Huono omatunto oli yksi asia, mutta Heidin oli lopulta myös myönnettävä itselleen, että hänen naisellinen pikku ongelmansa ei ilmoitellut alkamisestaan – ja itse asiassa sen olisi pitänyt alkaa jo muutama viikko sitten. Aamuisin hänellä oli ollut muutenkin jatkuvasti yhtä huono olo kuin Tavastin tyttöjen kauheiden bakkanaalien jälkeen yöllä. Ankarasti punastellen Heidi oli ostanut asianmukaisen testin, tuijottanut 20 minuuttia kauhuissaan pientä sinistä plussaa pöntöllä istuen ja melkein oksentanut uudelleen. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Pastori Kuuselalle Heidi ei missään tapauksessa voisi sanoa mitään: hän tiesi kyllä, että pastori oli naimisissa, joten häneltä olisi tuskin odotettavissa mitään apua. Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Mutta pastori oli väittänyt, ettei heidän teossaan ollut mitään maallista tai pahaa... Ja silti Heidi huomasi olevansa tilanteessa, josta häntä oli aina varoiteltu. Avioliiton ulkopuolista seksiä, avionrikkojatar, äpärälapsen äiti... Ei ei ei!

Shokista toivuttuaan Heidi oli laskenut kaiken sen varaan, että Fabian kosisi mahdollisimman pian. Silloin hän voisi lopultakin antautua pojalle ja vaatia pikaisia häitä, kun vatsakumpu alkaisi kasvaa. Ja nyt sekin suunnitelma oli mennyt pieleen. Muutaman täydellisen, helpottavan sekunnin ajan Heidi oli kuvitellut Fabianin lopultakin kosivan. Sen sijaan Fabian olikin noin vain ilmoittanut jättävänsä hänet! Se törkimys! Kaikki oli takuulla sen inhottavan, inhottavan Tavastin noita-akan syytä. Ei Heidi sokea ollut, kyllä hän oli nähnyt miten se punapäinen paholainen oli tuijottanut hänen Fabianiaan.

Mutta nyt Heidi oli aivan tyhjän päällä. Hän purskahti lohduttomaan itkuun, mutta itkun lomassakin hänen aivonsa raksuttivat ylikierroksilla: pitäisi heti järjestää muutto pois tästä paheen pesästä... pitäisi ehdottomasti keksiä jokin tapa, jolla hänen lapsestaan ei tulisi aviotonta... Mutta miten?

Heidin tilanteesta autuaan tietämättömänä Fabian vei seuraavana viikonloppuna Adan erääseen kaupungin hienoimmista ravintoloista, Casse-Couhun. Se oli valmistunut hänen isänsä arkkitehtonisella myötävaikutuksella muutamaa vuotta aikaisemmin vanhalle teollisuusalueelle, mutta Fabian ei viitsinyt hirveästi mainostaa asiaa. Ada oli tuijottanut muutenkin jo huuli pyöreänä, kun Fabian oli pysäköinyt ravintolan eteen.

Tyypilliseen tapaan, kuten tupaten täysissä ja yliarvostetuissa ranskalaisravintoloissa yleensä, ruokaa sai odottaa kaksi vuotta, mutta Fabiania ei haitannut yhtään. He juttelivat vilkkaasti alkudrinkkiensä yli, kaikesta maan ja taivaan väliltä. Melko nopeasti puhe kääntyi heidän treffeihinsä.
”On kyllä ihan älytöntä, että me ollaan nyt tässä... Mä haaveilin tällaisesta illasta jo joskus lukioaikoina, mutta...” Ada sanoi silmät jossain kaukaisuudessa, mutta vaikeni yhtäkkiä. Fabian tuijotti tyttöä silmät ymmyrkäisinä: sanat olisivat voineet olla hänen suustaan! Mutta Adahan oli lukiossa ollut aina niin ujo ja etäinen, kunnes oli alkanut seurustella Chengin kanssa... No mutta... Tietysti. Fabian havaitsi unohtaneensa hengittää ulos ja puhautti ilmat kerralla pihalle.

Ada napsautti suunsa saman tien kiinni, kun oli päästänyt sammakon ulos. Oli jotenkin yhtä aikaa hirveän helppoa ja hirveän hankalaa olla Fabianin seurassa! Helppoa, koska pystyi puhumaan mistä vain, rentoutumaan ja olemaan oma itsensä, mutta samalla hankalaa, koska Ada olisi sittenkin halunnut pitää edes joitakin salaisuuksia vielä itsellään. Tuntui pelottavalta avautua niin täydellisesti toiselle, varsinkin kun oli odottanut sitä vuosikausia. Entä jos tämä olikin vain ihanaa unta, josta hän kohta heräisi harmaaseen arkeen?
Fabian ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Adan sormiin. ”Penni ajatuksistasi, kaunokainen”, poika naurahti. Ada väänsi kasvoilleen kepeän hymyn.
”Kauhea nälkä! Ruuan olisi parempi olla just niin hyvää kuin väitit”, Ada irvisti. ”Kuule, käykö yksi juttu? Kun ollaan syöty, niin voidaanko lähteä Molly’siin... Tämä on tosi hieno paikka, mutta vähän hirvittää kun kaikki muut on täällä niin hienona”, hän jatkoi, tarkkaillen kauhuissaan Fabianin ilmettä. Ehkä hänelle oli ihan tavallista hengailla tällaisissa paikoissa? Fabianin kasvot kuitenkin repesivät huvittuneeseen hymyyn.
”No todellakin! Ei täällä voi jatkaa iltaa niinkuin minä olin aikeissa...” Fabian naurahti ja iski silmää.

Parin tunnin kuluttua hienoin ranskankielisin nimin varustetut ruuat oli syöty, ja taksi kuljettanut Adan ja Fabianin takaisin kampukselle sen perinteikkääseen irkkupubiin, Molly’siin. Adasta tuntui lopultakin, että hän pystyi taas hengittämään vapaasti.
”Onko nyt parempi?” Fabian kysyi ja silitti Adan poskea, joka lehahti tulikuumaksi hänen kätensä alla.
”On”, Ada henkäisi. ”Haetaan tuopit ja aletaan puhua... Mutta varokin sitten houkuttelemasta minua lipsauttelemaan lisää typeryyksiä!” Ada oli rohkaistunut tunnustamaan, että hänen aikaisempi lipsautuksensa oli tosiaankin totta, mutta Fabian näytti lähinnä onnellisen yllättyneeltä asiasta, ei suinkaan säikähtäneeltä tai ahdistetulta. Oli niin monia asioita, mitä Ada halusi Fabianille kertoa, mistä hän halusi kysyä, jutella ihan arkipäiväisistä, ja kaikista parasta tietysti, katsella lopultakin vapaasti noita ihania kasvoja ja koskettaa... Jos tämä ei ollut taivas, niin mikä oli?

Ilta venähti pitkäksi, kun nuoret intoutuivat vertailemaan suosikkibändejään, tällä kertaa lopultakin kunnolla: se oli paitsi turvallinen puheenaihe, molemmilla oli myös niin monta vanhaa ja uutta suosikkia, että niistä riittäisi juttua vaikka maailman loppuun asti. Niissä oli monta samaa, mutta myös monia ihan erilaisia, Whitesnakesta tuli jopa pientä kränää, kun Adan mielestä David Coverdale oli oksettava wannabe, ja Fabianin mielestä se taas oli hyvää rokkia. Lopulta Ada suostui myöntämään, että Deep Purplen Stormbringer oli ihan kelpo levy, vaikka tuo kauhistus-Coverdale olikin korvannut sillä hetkellisesti loistavan Ian Gillanin.
Lopulta Ada ja Fabian hoipperoivat jalan kohti kotia, ihan vain päätään selvittääkseen – tuoppeja oli kulunut useampi pitkin iltaa. Kun Ada näki, mikä juliste oli ilmestynyt heidän talonsa edustalla olevaan lyhtypylvääseen, hän kalpeni ensin lakananvalkoiseksi, sitten purskahti vähän liian kovaääniseen nauruun.

MotorolaMission juliste oli sateenkuluttaman näköinen, ilmeisesti siepattu jostakin toisesta lyhtypylväästä ja niitattu uudelleen tähän. Siinä välissä juliste oli kuitenkin saanut melkoisen uudelleenkäsittelyn verenpunaisella maalilla.

Ada ei oikeastaan ollut yhtään huvittunut, mutta nauru oli väkivaltainen reaktio säikähdykseen. Maalitahra tekstin alla näytti pelottavasti veriroiskeelta. Pitikö tämä ottaa tappouhkauksena? Fabian oli ainakin jähmettynyt kuin patsaaksi; kummallekaan ei ollut epäselvää, kenen käsialaa juliste oli.

Fabian tarttui Adaan tiukasti, rutisti tytön syliinsä ja suuteli lempeän suojelevaisesti. ”En ole ihan varma, uskallanko antaa sinun nukkua yksin tänä yönä”, hän kuiskasi. Pelosta huolimatta Adan vatsassa hulvahti lämmin tunne, joka oli yhdistelmä jännitystä, helpotusta ja turvallisuudentunnetta, ja vielä jotakin ihan uutta, mistä Chengin kanssa hänellä oli ollut vain kalpea aavistus... Hänen silmänsä hakeutuivat vielä väkisinkin pelottavannäköiseen julisteeseen. Fabianin katse seurasi, ja äkkiä hän repäisi julisteen nopealla liikkeellä irti ja repi sen riekaleiksi.
”Joskus harmittaa etten polta... olisin voinut kärventää tämän saman tien sytkärillä”, Fabian murahti synkästi. Ada ei voinut olla naurahtamatta, ja hän tarttui Fabiania kädestä. ”Tule, mennään sisälle... Saat suojella minua ainakin tämän yön”, hän kuiskasi käheästi. Kaikki oluen aiheuttama sumuisuus oli tiessään.

Päästyään ulkovaatteista eroon Ada ja Fabian retkahtivat yläkerran kauniistisijatulle parivuoteelle, varoen ensin koskettamasta toisiaan. He nojailivat sängynpäätyyn miellyttävässä hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain lempeä Miles Davisin musiikki pienestä kelloradiosta. Ulkona oli taas alkanut leijua lumihiutaleita.
Fabian rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. ”Tuota... Mä luulen, että mun on tehokkaampi suojella sua, jos pidän susta vähän kiinni... Eihän sitä tiedä miten nopeita reaktioita sitä saattaa tarvita”, hän virnisti ja kumartui hiukan Adan ylle. Ada upposi hänen silmiinsä kuin hypnotisoituna: miten saattoi olla olemassa jotakin noin ihanaa?

Ensin Fabian vain hyväili hitaasti Adan kasvoja, kaulaa, olkapäitä, samalla kun Ada itse makasi kuin halvautuneena paikallaan, hengittäen nopeasti ja pinnallisesti. Vanhat estot taistelivat vielä hetken vastaan, samoin kuin muistutus siitä, että Fabian ei ollut koskaan tehnyt tällaista aikaisemmin, mutta miehen polttava katse sai kaikki estot haihtumaan ilmaan. Ada kurotti käsivartensa Fabianin ylävartalon ympärille ja unohti itsensä, pelkonsa ja ahdistuksenaiheensa hetkeksi kokonaan.

Jälkeenpäin Ada käpertyi jo nukahtaneen Fabianin lämpimään kylkeen peiton alla. Vaikka tämä ei ollutkaan ollut Adalle ensimmäinen kerta, tuntui silti siltä kuin hän olisi aikaisemmin hapuillut jostain verhon takaa. Vaikka Fabian oli vielä hiukan kömpelö, hän oli silti hellä ja tuntui ymmärtävän puolesta eleestä, mitä piti tehdä. Kaikki tuntui jotenkin tuhat kertaa terävämmältä, luontevammalta, oikealta... Ada huokaisi onnellisena ja hautasi kasvonsa Fabianin mustiin hiuksiin.

***

Pari päivää myöhemmin Fabianilla oli opiskelijakavereidensa kanssa pikkujoulubileet, joista hän oli hoippunut melkoisessa tuiterissa kotiin joskus kahden aikaan. Viveca oli viettämässä pyjamabileitä Adan luona, joten Fabian oli kopeloinut tiensä sänkyyn jaksamatta suunnilleen edes sytyttää valoja. Olisi ehkä kannattanut...

Heidin sydän alkoi hakata kuin höyryvasara, kun hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa, ja hän painautui syvemmälle vaatekaapin varjoihin. Hän oli pitänyt silmällä Fabianin menemisiä ja tulemisia, sillä hänellä oli lopultakin suunnitelma. Englannin laitoksen ilmoitustaululle teipattu pikkujoulumainos ei ollut erityisen näkymätön, joten Heidi oli livahtanut säilyttämällään avaimella taloon Fabianin lähdettyä juhlimaan. Hyväuskoiset hupsut eivät olleet vaihtaneet lukkoja, vaikka Heidi oli melko varma, että hänen hetken suuttumuksenpuuskassaan tekemänsä julisteen alkuperä ei ollut jäänyt Fabianille ja Adalle epäselväksi.

Kolinasta ja vaimeasta kiroilusta päätellen Fabian oli ottanut kuppia aika raskaasti – ei Heidi ollut koskaan nähnyt häntä noin humalassa! Oliko Fabian muka rajoittanut juomistaan hänen takiaan? Kun Fabian oli rojahtanut sängylle ja kaivautunut peiton alle, ei mennyt kauaakaan kun raskas tuhina paljasti miehen nukahtaneen. Nyt tai ei koskaan.
Heidi hiippaili varoen ulos kaapista ja polvistui sängyn ääreen – rukoilemaan. ”Anna anteeksi, rakas Jeesus, aikomastani väärästä teosta. Vielä enemmän on kuitenkin väärin rikkoa sinun asettamasi pyhä avioliitto.” Heidin muodollinen sävy horjahti hetkeksi, ”...Ja sitäpaitsi minähän pelastan hänet synnistä, eikö niin? Anna minulle voimaa kestää tämä koettelemus, aamen.” Sitten hän veti paitansa pään yli.

Heidi ujuttautui alusvaatteisillaan sänkyyn nukkuvan Fabianin viereen. Häntä kauhistutti, mutta ainakin hän tiesi mitä pitäisi tehdä, kiitos pastorin. Tämä on ainoa tapa, tämä on ainoa tapa, hän hoki itselleen ja ujutti kätensä pehmeästi Fabianin kyljelle, paidan alle. Hämmästyksekseen Heidi huomasi tuntevansa kuuman sävähdyksen vartalossaan: oli siis totta, että nainen on loputtomasti himokas... Noh, ainakin siitä olisi nyt hyötyä. Toivottavasti sama päti myös miehiin, ainakin Heidin tämänastisella kokemuksella asia näytti olevan niin. Heidi saattoi vain toivoa, että Fabian olisi jo rikkonut viattomuutensa Adan kanssa.

Fabian heräsi ja alkoi kääntää kylkeä. ”Mmmahada?” hän sopersi. Hyvä, Heidi ajatteli, mies oli sen verran sekaisin, ettei tajunnut, kuka hänen vieressään oli. Heidi madalsi ääntään kuulostaakseen enemmän siltä, jota esitti. ”Sssh kulta, halusin yllättää sut... pidä vaan silmät kiinni niin saat vähän kivaa...”

Fabian yritti avata silmiään, mutta pienet valopallot välähtelivät hänen näkökenttänsä laitamilla, ja oli niin pimeää... Näkikö hän unta Adasta, vai oliko tuo ihana nainen todellakin odottanut häntä koko illan? Naisen kädet vaelsivat hänen vartalollaan ylhäältä alaspäin, ja Fabian ei voinut kuin huokaista nautinnosta ja sulkea silmänsä. Ada oli kovin hiljaa edellisiin iltoihin verrattuna, mutta ehkä häntä vain väsytti? Sitten Fabianin aivoissa räjähti, eikä hän ei jaksanut pohtia asiaa sen enempää.

Fabianista tuntui että hän oli nukahtanut hetkeksi, ja kun hän ojensi kätensä, hän osui johonkin pehmeään ja viileään. Hassua, hän ajatteli sumuisesti, Ada on yleensä niin lämmin.
”Tule peiton alle, kulta, sinähän olet ihan kylmä,” hän mumisi. Ada ei sanonut mitään, joten Fabian nousi istumaan nähdäkseen paremmin, mistä nyt tuuli. Hän hieroi silmiään ja irvisti takovalle kivulle, joka välähti hänen otsansa takana. Silmänsä tiukasti umpeen puristaen Fabian sytytti yövalon.

Fabianin selän takaa kuului kahinaa, kun Ada nousi seisomaan. Yhtäkkiä Ada naurahti todella epätyypillisesti: ääni oli pikemminkin korkea kiherrys – Fabianille kauhistuttavan tuttu nauru. Hän käännähti ympäri ja karjaisi kauhuissaan.

Heidi! Alusvaatteisillaan! Sängyn toisella puolella! Eikä Adaa missään. Mitä...?

Kännin aiheuttama sumuisuus oli tiessään, sen sijaan jäljellä oli pelkkä kauhistuttava päänsärky ja ei täysin viinasta johtuva pahoinvointi. ”Mitä HELVETTIÄ sä oikein teet täällä!? Mitä VITTUA?!” Fabian karjui, kykenemättä artikuloimaan hätäänsä sen selkeämmin.
”Mulla oli niin ikävä sua, rakas!” Heidi sirkutti. ”Äskenhän sä olit vielä niin iloinen siitä kun mä olin täällä, myönnä vaan että sullakin oli mua ikävä!”
Fabian ei voinut kuin aukoa suutaan kuin kala kuivalla maalla. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Äsken hän oli nähnyt unta lemmiskelystä Adan kanssa, mutta nyt hän heräsikin Heidin vierestä... Oliko tämä joku kauhea painajainen? Uusi päänsäryn isku todisti sen teorian vääräksi. Sitten kaikki väri pakeni Fabianin kasvoilta: eihän hän vain ollut... Mutta miten se voisi olla mahdollista? Eihän Heidi harrastanut tällaista!

”Eikö vaan ollutkin mukavaa? Oliko sulla yhtä kivaa kuin Adan kanssa?” Heidi sirkutti ripsiään räpsyttäen yhtä aikaa viattomasti ja törkeän hävyttömästi, vahvistaen Fabianin kauhunsekaiset epäilykset. Fabian veti pari kertaa syvään henkeä, yrittäen järjestää asiaa päässään.
”Onko sulla... kerta kaikkiaan mitään syytä sille, miksi sä teit näin? Mähän voisin haastaa sut oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, hän ähkäisi. Heidin ilme muuttui silmänräpäyksessä.
”Kas siinäpä onkin asia, jota sopii miettiä,” hän hymyili silmät lautasenlevyisinä. ”Katsoskun, tässä maailmassa ei kovinkaan moni usko sitä, että mies voisi harrastaa sänkypuuhia vastentahtoisesti... Olen aika varma, ettei rakas Adasi ainakaan uskoisi asiaa. Että jos olisin sinä, en sanoisi yhtään mitään, tai tiedät kyllä mitä siitä seuraa.”

Heidi puhui totta – eihän kukaan uskoisi miestä joka sanoisi tulleensa raiskatuksi. Raskas kivi asettui johonkin Fabianin rintakehän tienoille. ”Miksi”, hän sai kysyttyä heikosti.
”Kostoksi? Huvikseen? Jos kerran petit lupauksesi, niin miksen sitten minäkin? Saan kai minäkin joskus pitää vähän hauskaa.” Heidin silmät kiiluivat jotenkin pelottavasti, joten Fabiania ei paljon huvittanut käydä väittämään vastaan. ”Voisitko... voisitko vaan mennä? En oikeastaan edes halua tietää, mitä oikein ajattelit...” Hänen hämmästyksekseen Heidi alkoi kiskoa vaatteita päälleen edelleen sekopäisesti hymyillen.
”Menenhän minä... Nähdään taas joskus!” Eikä nähdä, Fabian ajatteli ja puri hampaitaan yhteen. Hän käpertyi peiton alle, veti tyynyn syliinsä ja tuijotti tyhjin silmin eteensä. Miten hän pystyisi ikinä elämään tämän asian kanssa? Jos Heidi kostoa halusi, niin sen hän oli todellakin saanut. Kaikista pahinta oli, että hän ei koskaan voisi vaatia tyttöä tilille asiasta menettämättä lopullisesti läheistensä luottamusta. Ovi sulkeutui hiljaa Heidin perässä; Fabianin tiukaksi jännittyneelle poskelle vierähti yksinäinen kyynel.

Samalla kun raskas kivi asettui Fabianin rintaan, samanlainen vierähti Heidin sydämeltä. Nyt, kun hänen sisällään hitaasti mutta varmasti kasvava pikku otus kasvaisi, sillä olisi turvattu tulevaisuus, eikä sen tarvitsi kuunnella koulussa kiusaamista, tai mikä pahinta, tulla yksinhuoltajan kasvattamaksi. Senhän näki, mitä siitä tässä maailmassa seurasi, lapset leikkivät pikkuaikuisia, tekivät rikoksia, ryöstivät toisiaan ja hakkasivat mummoja, ja Heidi oli aivan varma siitä, että yksi suurimmista syistä tähän kaaokseen oli yksinhuoltajuus, miehen mallin puuttuminen. Sitä ongelmaa tällä lapsella ei tulisi olemaan!

Seuraavana aamuna kukonpieremän aikaan Emilie oli kiskonut ensimmäisen lämpimän takin niskaansa, mikä oli tullut vastaan. Pasi oli soittanut ja käskenyt olemaan valmis kymmenessä minuutissa, hänellä olisi jotakin näytettävää.
Emilie itse oli suorastaan kehnolla tuulella: jatkuvan pahoinvoinnin seurauksena Ada oli patistanut hänet ostamaan raskaustestin, ja nyt hänen elämänsä oli aivan pilalla. Hänhän oli vasta 19! Ei se ollut mikään lastensaanti-ikä. Mutta toisaalta Emilie ei voinut kuvitellakaan tappavansa pikku matosta vatsastaan, se olisi ollut aivan liian julmaa. Siispä lopputulos oli ollut se, että Emilie oli valmiiksi piikit pystyssä täräyttänyt Pasille, että hän oli raskaana, ja sillä hyvä, sopii nyt sitten jättää hänet. Pasi oli katsonut kuin sekopäätä, ottanut syliin ja moiskauttanut ison pusun. Ilmeisesti Pasilla ei ollutkaan mitään isäksi tulemista vastaan, kuulemma puolilla hänen kavereistaan oli jo lapsi tai sellainen tulossa – ”leikkiseuraa löytyy ihan varmasti!”

Pasi ajoi vihellellen moottoritielle, ja Emilie nuokahteli epämukavassa asennossa nousevan auringon häikäistessä horisontista. Pari tuntia myöhemmin Pasi kurvasi selkeästi 70-lukulaisen kerrostalon pihaan.
”No niin, kotona ollaan!” Emilien silmät rävähtivät auki ja leuka loksahti.
”Että mitä?!”
”Mä olen vuokrannut meille kämpän! Mä olen saanut töitä tästä ihan läheltä, ja aattelin että nyt kun on pikkuinenkin matkalla niin voitaisiin ihan hyvin muuttaa saman tien yhteen. Sain faijaltakin vähän lainaa, ja tässä sitä nyt ollaan! Eikö oo kiva kämppä?” Pasi kysyi taluttaen Emilien kolmannen kerroksen asunnon ovesta sisään. Emilien silmät haravoivat asuntoa: hyvässä kunnossa, vaikka värit olivatkin aika tylsiä.

”Pistit sitten sisustaen jo vähän etukäteen”, Emilie sanoi ilmeettömästi nähtyään seinälle ripustetun autonrenkaan – onneksi se ei sentään ollut kurainen. ”Eikö oo hieno! Se on ’06 Porsche 911 Turbon eturengas! Jonain päivänä mä kyllä ostan sen koko autonkin...”

”No, kelpaako asunto rouvalle?” Pasi kysyi, nyt jo vähän vakavoitumisen merkkejä osoittaen.
Emilie suli hymyyn ja kietoi kätensä Pasin ympärille. ”Totta kai tämä kelpaa! Olet sinä vain ihme mies, täytyy sanoa!”

Emilie heittäytyi selälleen sohvalle ajattelemaan, ja Pasi alkoi heti treenata olohuoneen nurkkaan tyrkkäämällään monitoimikuntolaitteella. Pasi oli tosiaan pistänyt tuulemaan! Asunto oli talossa, jossa hänen yksi parhaista ystävistään asui perheineen, ja asunto oli kuulemma juuri vapautunut, joten Pasi oli tarttunut tilaisuuteen. Asunnossa näkyi Ikea-reissun jäljet, eikä kalusteita ollut vielä kuin välttämättömin – plus massiivinen plasmatelkkari – mutta paikka oli oikeastaan ihan viihtyisä ja asunto tilava. Emilien olisi pitänyt arvata, että Pasi suunnitteli muuttoa toiseen kaupunkiin, hän ei nimittäin oikein tullut toimeen äitinsä kanssa. Pasin vanhemmat olivat eronneet ja isä asui muutaman kilometrin päässä uudelta asunnolta, oli ilmeisesti auttanut myös uuden työn hankkimisessakin. Asunto tosin kaipasi kipeästi naisen kättä – Emilie ei suostuisi kyllä asumaan kämpässä, joka muistutti poikamiesboksia.

Iltapäivän hämärtyessä Emilie astui autiolle parvekkeelle katselemaan vähän ympärilleen. Parveke oli lasitettu, hyvä – sitä voisi käyttää talvella varastotilana ja kesällä kakkosolohuoneena. Olo oli jotenkin epätodellinen. Näinkö hänestä tosiaan tulisi pikkukaupunkilainen lähiöäiti? Yliopisto-opinnot eivät häntä koskaan olleet suuremmin kiinnostaneet, ja niiden jättäminen ainakin äitiysloman ajaksi, ellei sitten lopullisesti, tuntunut kovin raskaalta päätökseltä.
Yllättäen Adasta erossa oleminen tuntui vaikeammalta kuin olisi voinut kuvitella. Emilie ei mielestään ollut koskaan ollut kovin läheinen siskonsa kanssa – he olivat erilaiset kuin yö ja päivä, ja aina kinastelemassa, mitkä kaksoset ne sellaisia olivat? Nyt kuitenkin puolen päivän ajomatka uudelta kotipaikkakunnalta Iki-Tammelaan tuntui ihan järkyttävän pitkältä matkalta. Miten hän selviäisi ilman siskon usein ärsyttävää, mutta kuitenkin niin luotettavaa läsnäoloa? Osaisiko Emilie edes pitää huolta jostain lapsesta? Ihan yksinään? Emilie puristi parvekkeen kaidetta huomaamattaan niin lujasti, että kynsi katkesi.

Happy Halloween!

2008-10-31T18:55:00.003+02:00

Tytöillä on teille pieni tervehdys. Koska blogipohja on mitä on, kuvaa klikkaamalla näette Tavastien halloween-asut koko komeudessaan. ;)

Mitä seuraavaan jaksoon tulee, se on työn alla. Oikea elämä tappaa luovuuden, mutta kyllä se sieltä tulee. Elkää te tappako minua kun hidastelen taas ;)

Osa 42. Unchain my heart

2008-09-22T17:14:00.003+03:00

Unchain my heart, baby let me be
Unchain my heart 'cause you don't care about me
You've got me sewed up like a pillow case
but you let my love go to waste so
Unchain my heart, oh please, please set me free

Ihme on tapahtunut! Uusi jakso! Nämä on nykyään niin pitkiä, että arvioin aina pieleen sen, kuinka kauan kirjoittamisessa menee. Siispä en uskalla antaa mitään aikamäärelupauksia seuraavasta jaksosta, mutta olen 80% varma ettei mene kuukautta ;) Disclaimer: Osassa esiintyvät epäilyttävät henkilöt eivät millään tavalla vastaa yleistä kuvaani kristinuskosta (EIKÄ MYÖSKÄÄN NokiaMissiosta. Nimet ovat puolittain sattumaa, eikä Markku Koiviston persoonaan puututa millään tavalla, vaikka joku niin luulikin.), joten herneiden nenäänvetäminen kielletty. :)

Ada ja Emilie olivat istuttaneet Terhenin olohuoneen sohvalle, ja katselivat nyt siskoaan siinä kuin kaksi sulkasatoista pöllöä. Terheniä huvitti siskojen pöllämystynyt ulkomuoto, mutta samalla hän ihmetteli, miten oli mahdollista että tytöt olivat niin räjähtäneen näköisiä. Oliko tämä ihan tavallista?
Ilman viime aikojen kokemuksiaan Terhen olisi varmasti ollut hiukan hermostunut. Kuitenkin sen jälkeen, kun hän oli ollut hengenvaarassa, vankina, nähnyt isänsä kuolevan, tullut kruunatuksi kuningattareksi ja sen jälkeen vielä melkein päässyt hengestään uudelleen, ei pikkusiskojen kohtaaminen ensimmäistä kertaa ollut enää mitään. Aivan pieni, hermostunut perhonen hänen vatsassaan kuitenkin lepatteli. Terhen oli viimeksi ollut tässä maailmassa lähes kaksikymmentä Iki-Tammelan vuotta sitten – aivan käsittämättömän pitkä aika! Avalonian hidastunut ajan kulku kuitenkin aiheutti sen, että hän oli edelleen jokseenkin samanikäinen kuin sisarensa.

Ada sai ensimmäisenä suunsa auki kuultuaan Terhenin kertovan siitä, missä hän oli ollut koko tämän ajan.
"Jos isä ei olisi kertonut meille osaa tuosta jo viisi vuotta sitten, pitäisin sinua varmaan ihan pähkähulluna", hän naurahti hermostuneesti. Sitten hänen teki mieli painua tuolin läpi maan keskipisteeseen... Eihän noin voinut sanoa ihmiselle, joka oli juuri kokenut niin kauheita! Muttakun Terhen oli vaikuttanut niin tyyneltä kokemuksistaan kerrottuaan...

Emilie kysyi seuraavan hankalan kysymyksen. "Kuule... sisko? Minkä ikäinen sinä oikein olet?"
Terhenin kulmat rypistyivät kun hän alkoi miettiä. "Erittäin hyvä kysymys... Minkä ikäisiä te olette? Te synnyitte kun minä olin kahdeksanvuotias."
Emilie ja Ada vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. "Mutta sittenhän sinun pitäisi olla ainakin 27... Etkä sinä ole yhtään niin vanhan näköinen!" Emilie möläytti. Ada tyrkkäsi siskoaan käsivarteen. "Ei 27 ole vanha, senkin höhlä! Mutta se on kyllä ihan totta, että näytät ihan meidän ikäiseltä", hän lisäsi anteeksipyytävästi.

Terhen nousi ylös, venytteli ja irvisti. Totta oli, että tässä maailmassa hänen olisi pitänyt olla lähemmäs kolmekymppinen. Itse hän kuitenkin tiesi kehityksensä hidastuneen Avaloniassa, ja siskot tulisivat jossakin vaiheessa varmasti menemään hänen ohitseen fyysisessä iässä. Tuntui jotenkin hämmentävältä olla samanikäinen pikkusiskojen kanssa, jotka oli edellisen kerran tavannut vauvoina.
"Kuulkaas siskot," hän julisti. "tarvitsen oikeasti teidän apuanne. Haluan yrittää olla tässä maailmassa ihan normaalisti, joten ei mitään pokkurointia. Jos haluaisitte auttaa minua käyttäytymään niinkuin, no, meidän ikäisemme nyt käyttäytyvät, niin olisi tosi kiva. Juhlat, opiskelut, kaikki sellaiset."
"Mutta oletko nyt ihan varma että... tuota... jaksat, kun... no tuota, sitä kaikkea... tapahtui..." Emilien ääni haipui nolostuneeseen hiljaisuuteen, kun Terhenin katse lävisti hänet.
"Minä olen suremiseni surrut. Eikä tästä tarvitse enää puhua", hän sanoi yllättävän kylmästi.

Ada havaitsi hämmennyksekseen, että juuri löytynyt isosisko hiukan ärsytti häntä. Terhenin vaatteet olivat vähintäänkin omituiset, eikä siinä mitään, mutta se, miten hän automaattisesti oletti, että siskot pokkuroisivat häntä ilman eri ilmoitusta, tai se, kun tuo ihmeellinen, noh, kuningatarmainen määräilyääni pulpahti pintaan aina välillä.
"No, tuota, tervetuloa sitten vain taloon," Ada sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta ja lähestyi Terheniä halatakseen. Hänen hämmästyksekseen sisko pomppasi vaistomaisesti taaksepäin ja nosti kätensä pystyyn.
"Ei! Älä... Tai siis... Olisin mielissäni ellet tekisi noin", Terhen huudahti.

Taas se määräilevä sävy. No ei sitten, Ada puuskahti mielessään, muttei sanonut mitään, ynähti vain epäselvästi. Mikä ihme Terheniä oikein vaivasi? Oliko hän vain muuttunut niin ylimieliseksi poissa ollessaan? Tai mistäpä Ada tiesi millainen sisko oli lapsena ollut. Ada ei ollut koskaan tavannut ketään kuningatarta, mutta oli kylläkin tavannut äidin entisen aviomiehen, Severi Uusisen, joka oli nykyinen pääministeri. Ada ei voinut ymmärtää, kuka pystyi äänestämään sellaista seipäänniellyttä kääkkää, mutta niin vain oli. Ehkä valta korruptoi ihmisen iästä riippumatta? Terhen vaikutti ainakin uhkaavasti siltä, että hänestä voisi tulla ihan yhtä jäykkä kuin entisestä isäpuolestaan.

"No niin, ei tarvitse sitten pelätä, Teidän Korkeutenne", Ada tuhahti ivallisesti. "Emme toki koske teihin ellei ole aivan pakko..."
Terhenin ilme synkkeni, mutta hän ei vastannut mitään. Mitä ihmettä hän nyt oli tehnyt väärin? Hän ei vain ollut tottunut siihen, että häneen koskettiin ilman lupaa, ja edellisestäkään kerrasta ei ollut kovin hyviä muistoja. Järki sanoi, että tuskin pikkusisko häntä ripustaisi käsiraudoista kattoon, mutta sittenkin...
"Älä nyt viitsi, Ada," Emilie sanoi yllättäen. "Isosiskolla on ollut rankkaa, ei hän voi mitenkään tietää kaikkea siitä, miten pitää olla ja käyttäytyä."

"Kuule Terhen," Emilie jatkoi ennenkuin Ada ehti sanoa mitään väliin, "haluisitko lähteä kaupungille? Voitaisiin katsoa sinulle uusia vaatteita ja ehkä jotain meikkejä... Puhua tyttöjen juttuja, tai mä voin valaista sua siitä, mitä ne tyttöjen jutut ylipäätään on, jos vaan haluut."
Emilie tunsi yllättävää sympatiaa siskoa kohtaan. Tietyllä tapaa hän oli tuntenut itsensä aina ulkopuolisemmaksi kuin kaksoissisko, vaikka äkkiseltään olisi ajatellut asian olevan toisin päin. Ada oli kuitenkin enemmän sinut oman taustansa kanssa, ja vaikka Emilie raivoisasti yritti peittää ominaisuuksiaan, ne vainosivat häntä sittenkin paljon enemmän.

Ada ei voinut lähteä kaupungille mukaan, sillä hänellä oli luento. Lisäksi häntä odotti illalla kamala tehtävä: hänen pitäisi kertoa Chengille, että heidän suhteensa oli ohi. Kun siskot lähtivät hilpeästi kikatellen kaupungille, Ada jäi synkkänä seisomaan eteiseen. Miten hän ikinä pystyisi siihen? Siskon yllättävä saapuminen oli lyönyt kaikki ällikällä, ja Pasikin oli ymmärtänyt hiippailla vähin äänin tiehensä. Cheng oli kadonnut jo sohvalta siinä vaiheessa kun Ada oli tullut alakertaan. Olikohan mies jo aavistellut jotakin?

Luennon jälkeen Ada yritti lykätä väistämätöntä tekemällä kaikenlaista pientä ympäri taloa, mitä hänen oli pitänyt jo pitkään tehdä. Ahdistus tuntui kasvavan sietämättömiin mittoihin, ja hetken ajan Adan silmissä välähteli punaista ja hänen päähänsä iski särky, jolla ei ollut mitään tekemistä aamuisen krapulan kanssa. Vedettyään muutaman kerran henkeä seinää vasten nojaten Ada kuitenkin tunsi olonsa palautuvan ennalleen, ja hän suunnisti yläkerran kylpyhuoneeseen kiristämään vuotavan suihkun suutinta.

Kaupungilta palattuaan Terhen halusi jäädä vielä hetkeksi yksin puutarhaan. Emilie hilpaisi sisään painavien ostoskassien kanssa, Terhen taas saapasteli kasvihuoneeseen ja läimäytti oven perässään kiinni. Hän huokaisi syvään ja puhalsi sitten ilman hitaasti nenänsä kautta ulos. Hän oli viimeksi ollut kaupungilla pikkutyttönä, melkein kaksikymmentä tämän maailman vuotta sitten. Autoja oli tullut lisää, samoin kauppoja, samoin ihmisiä... Kadulla kulkevat vastaantulijat eivät kiinnittäneet Terheniin mitään huomiota, eivät väistäneet kunnioittaen vaan törmäsivät suoraan päin ja katsoivat vihaisena perään. Kaupoissa oli ahdasta ja tunkkaista, vaatteet olivat jotenkin mitäänsanomattomia ja höttöisen oloisia. Silti Emilie oli tuntunut nauttivan joka hetkestä. Terhenkin oli yrittänyt parhaansa tunteakseen olonsa kotoisaksi, mutta ensi-innostuksen jälkeen häntä oli alkanut ahdistaa. Onneksi Emilie tuntui tietävän täsmälleen, mitä isosisko tarvitsi, eikä hänen tarvinnut itse tehdä päätöksiä.

Voi perhanan hemmetin pyllynposki, Terhen ajatteli ja kumartui epäröiden kiskaisemaan rikkaruohon huonostihoidetusta mansikkapenkistä. Kaksosilla ei näemmä ollut juuri viherpeukaloa... Miten tähän maailmaan sopeutumisen piti olla niin vaikeaa? Hän oli varhaisteini-ikäisenä vielä jaksanut haaveilla elokuvista, cd-levyistä ja kaikesta siitä, mitä oli melkein ikänsä puolesta ehtinyt saada, mutta mikä oli sitten riistetty häneltä. Ei sillä että häntä enää olisi harmittanut, mutta tuntui sietämättömältä, että nyt kun ne haaveet olisivat olleet toteutettavissa, häntä pelotti. Niin, suurta kuningatar Aroderilia pelotti.
"Voi uloke!" Terhen puuskahti ääneen ja potkaisi varpaansa kuivakkaan multaan. Tälle pitäisi ainakin tehdä jotakin.

'

Kun Terhen palasi sisälle, Ada oli juuri lähdössä johonkin. Hän vaikutti todella hermostuneelta ja melkein säikähti Terhenin nähdessään.
"Ah, teidän korkeutenne! Kuinka sujuikaan päivänne?" Ada huudahti melkein liiankin kovalla äänellä. Terhen kohotti toista kulmaansa: yrittikö sisko provosoida häntä, vai mistä oikein nyt tuuli? Sitten hän huomasi jotakin hätkähdyttävää.
"Kiitos, päiväni oli oikein mukava. Mutta jos aiot lähteä jonnekin ulos, suosittelisin vilkaisemaan vielä kerran peiliin..." Ada rypisti vain hämmentyneesti kulmiaan, ja käveli saman tien takaisin sisälle. Terhen mietti, oliko sisko kenties syönyt jotakin sopimatonta, kun hän käyttäytyi niin kummallisesti.

Miettimättä asiaa sen enempää Terhen paineli yläkertaan leikkimään tietokoneella. Hänen oman ajanlaskunsa mukaan oli kymmenen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt tietokonetta ja nettiä, mutta täällä kehitys oli harpannut kaksinkertaisen ajan eteenpäin. Oli melkein pelottavaa nähdä, miten hienoja nettisivuista oli nykyään tullut – jopa niin hienoja, että Terhen ei meinannut ymmärtää, mistä pääsi ylipäätään eteenpäin. Onneksi pelit-valikosta löytyi sentään vanha kunnon pasianssi: se ei ainakaan ollut muuttunut kovinkaan paljon vuosien saatossa!

Ada sen sijaan ei ollut yhtä rauhallinen. Taas nuo punaiset silmät! Miksi ihmeessä he eivät Emilien kanssa enää osanneetkaan pitää ominaisuuksiaan piilossa niinkuin ennen? Lapsena tytöt eivät edes olleet tienneet siitä, että heidän ihonsa ja silmänsä eivät olleet oikeasti ne, mitä peilistä näkyi, mutta myös isän kerrottua heille, kuinka muuttaa ne takaisin alkuperäiseen muotoon, oli ollut ihan helppoa pitää yllä tämänmaailmaista ulkomuotoa. Nyt vuorokauden sisään sekä Adan että Emilien silmät olivat kuitenkin tehneet tepposet... Mikähän ihme tätä häilymistä nyt oikein aiheutti? Pinnistäen niin, että tuntui kun korvista olisi sauhunnut höyryä, Ada sai sentään palautettua silmänsä takaisin neutraalin ruskeiksi.
Sitten hänen mielensä valtasi paljon akuutimpi ongelmia. Chengin jättäminen... Nyt olisi lähdettävä. Ja se olisi sitten menoa.

Adan lähdettyä Emilie pisti Terhenin totaalimuodonmuutoskäsittelyyn. Terheniä oli ensin vähän vaikea suostutella hommaan, mutta Emilie vaatimalla vaati, että ainakin kulmakarvat on nypittävä. Kivusta irvistellen Terhen uskaltautui vilkaisemaan lopputulosta peilistä. Kun kyynelet olivat kuivaneet, hänen oli pakko myöntää, että uudet, keveät kulmakarvat pukivat häntä melko hyvin.
"No mitä muuta sitten meinaat minulle tehdä", Terhen tivasi vain puoliksi vakavissaan. Hämmästyksekseen hän viihtyi Emilien seurassa: Emilie oli kyllä pinnallinen ja hiukan hömelö, mutta ystävällinen ja iloinen. Juuri sellaista seuraa Terhen kaipasi nyt.
"No luotatko minuun sen verran, että annat leikata hiuksesi? Tuo kampaus on ihan liian raskas!" Emilie hihkui ja kiskoi jo siskoaan kohti kylppäriä. Antaa mennä sitten, Terhen ajatteli huvittuneena.

Kun Emilie sitten raahasi Terhenin takaisin eteisen peilin ääreen, Terhen ei ollut tunnistaa itseään. Hiukset oli leikattu kerroksittain, hän oli saanut otsatukan, meikin, joka taidokkaasti pehmensi Terhenin isältään perimiä voimakkaita piirteitä ja kaiken kruunuksi uudet bilevaatteensa.
"Eihän tämä voi olla tottakaan!" Terhen nauroi. "Eihän tuo ole mitenkään sama tyyppi kuin aamulla!"
Emilie myhäili tyytyväisenä aikaansaannoksensa edessä. "Tässä ei nyt sitten ole enää muuta vaihtoehtoa, kuule, kuin lähteä radalle. Mäkin käyn vaihtamassa vaatteet ja sitten mennään!"
Terhen oli jo kieltäytymässä tajuttuaan, mitä 'radalle' tarkoitti, sillä hän ei oikein pitänyt yllätyksistä, mutta sitten hän sulki suunsa. Tätä vartenhan hän oli tullut siskojensa luo.

Emilie kipaisi alakertaan niin nopeasti, että Terhen ei voinut käsittää, miten joku saattoi vaihtaa vaatteita niin nopeasti. Toisaalta, hänelle pukeutuminen oli jo kauan ollut monimutkainen rituaali, eikä siskojen tavasta heitellä vaatteita pitkin lattiaa ollut puhettakaan.
"No niin, sitten eikun menoksi. Käykö Lulun kolmas mieli?" Emilie tiedusteli. Terhen virnisti hämmentyneesti.
"En minä taida tuntea mitään noita paikkoja, hyvä kun tiedän mikä yökerho on. Saat valita ihan itse!"

Kun tytöt olivat lähteneet, Ada palasi kotiin melko itkettyneen näköisenä. Hän suunnisti suoraan jääkaapille etsimään siideriä, ja törmäsi lappuun, jonka Emilie oli jättänyt oveen. "Mentiin radalle, tullaan myöhään, hauskaa koti-iltaa!"
Ada yritti tukahduttaa uuden nyyhkäyksen. Hän olisi kaivannut ystävällisiä sylejä, suklaajäätelöä ja tyttöjen kesken -juttuja. Kyynelten valuessa pitkin poskia Ada kaivoi pakkasesta paketillisen triplasuklaajäätelöä ja nappasi jääkaapin ovesta pari siideriä. Kaipa jostain löytyisi joku nyyhkyleffa, jonka äärellä voisi pillittää ja ahmia herkkuja, kunnes olisi niin paha olo, ettei jaksaisi enää itkeä.

Täysin tietämättöminä siskonsa kamalasta olosta Emilie ja Terhen bailasivat menemään stadin yössä. Terhenin tanssityyli oli vähintäänkin erikoinen, mutta Emilie sai hänet vapautumaan parin drinkin jälkeen, ja nyt arvon kuningatar heilui kuin heinämies heinäkuussa.
"Tämä on tosi kivaa!" Terhen hihkui. Oli niin vapauttavaa antaa järjettömän kovaäänisen basson jytistä ruumiin läpi ja liikkua sen tahdissa, kun valot välähtelivät pimeässä eikä kukaan tuntenut häntä, eikä kukaan valvonut, vahtinut tai huomautellut siitä, mikä oli prinsessan tahi kuningattaren arvolle sopivaa. Äkkiä kivulias ajatus sai Terhenin pysähtymään: se, joka hänelle näistä asioista oli huomautellut, oli kuollut... Emilie tyrkkäsi siskoaan kylkeen, ja Terhen alkoi jälleen tanssia, tosin hiukan rauhallisemmin kuin äsken.

Yhdessä asiassa Terhen oli kuitenkin väärässä: vaikkei kukaan enää ollutkaan neuvomassa ja oikomassa häntä, hän ei suinkaan ollut yksin.

Lmennen ei ollut vaikea löytää kuingatartaan tanssivasta joukosta. Vanhemmiten hän oli alkanut muistuttaa entistä enemmän isäänsä, eikä kenelläkään ollut enää aihetta epäillä kuningatar Aroderilin syntyperää.
Belegirilhän Lmennen oli Terhenin perään lähettänyt. Poikansa kokemuksista viisastuneena leskikuningatar ei tahtonut jättää sattuman varaan sitä, kenen kanssa hallitseva kuingatar menisi naimisiin, saati sitten hankkisi lapsia. Lmennen tehtävä oli pitää herkeämättä silmällä sitä, kenen kanssa nuori kuningatar aikansa vietti. Sillä välin Belegiril etsisi kuumeisesti sopivaa sulhaskandidaattia...

Varsin pian Lmenne saikin huomata, ettei hänen tehtävänsä ollut aiheeton. Tuossa tuokiossa nuori kuningatar oli jo saanut miesseuraa, ja jutteli innoissaan kuin kuka tahansa tyttö.
"Oletko sinä ulkomaalainen?" David kysyi. Tuolla tytöllä oli jotenkin kummallinen nuotti puheessaan, ja hän muutenkin näytti vähän siltä, ettei ollut klubilla aivan kotonaan.

Terhenin naama venähti. Oliko se niin ilmiselvää ettei hän kuulunut joukkoon? David ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan innostui entistä enemmän, ja tenttasi Terheniltä, kuinka kauan hän oli ollut maassa, oliko hän nähnyt tätä ja tuota, oliko hän siis vaihto-oppilaana Stenvall-instituutissa? Tähän Terhen ei ollut oikein osannut varautua: onneksi mies puhui niin innostuneesti, että vastasi oikeastaan omiin kysymyksiinsä, ja Terhen tarttui onnellisena vaihto-oppilastarinaan.
"Joo, vaihto-oppilaanahan minä, tulin opiskelemaan valtiotiedettä." Terhen oli päätynyt siihen, sillä opit olivat luultavasti aivan kirjaimellisesti universaaleja, ja sitäpaitsi hän ei halunnut olla mikään koruin itseään koristeleva nukkekuningatar.

"Mutta sä puhut ihan tosi hyvin, mistä sä olet oppinut kieltä noin älyttömän hyvin? Koulussako?" David tenttasi. Tällä kertaa Terhen saattoi helpotuksekseen vastata totuudenmukaisesti.
"Asuin tässä maassa lapsena, mutta olen ollut nyt... kymmenen vuotta poissa. Tulin tänne vain opiskelemaan, sitten lähden takaisin." Terhen vastasi ja tajusi heti mokanneensa.
"Mistä sitten olet kotoisin?" David kyseli ihan viattomasti. Terhen esitti, ettei kuullut mitään, ja kiskoi pojan tanssilattialle.

Onneksi David unohti melko pian kysellä Terhenin kotimaata, kun nuoret intoutuivat tanssimaan. Kun keskustelun aiheuttama ahdistus haihtui, Terhen huomasi, ettei saanut silmiään irti pojasta. Davidilla oli hiukan hölmö kampaus, mutta hänen silmissään oli vastustamaton vilke, ja hänen hymynsä sai Terhenin polvet veteliksi.

David ei oikein käsittänyt, mistä tuo ihmeellinen tyttö saattoi olla kotoisin. Aksentti oli täysin vieras, ja kuitenkin hän puhui sitä ihan samaa kieltä mitä hänkin niinkuin ei olisi koskaan muuta puhunutkaan. Liikaa hän ei jaksanut asialla päätään vaivata: tyttö oli suorastaan hurmaava, jotenkin niin erilainen kuin kaikki muut kaupungin tytöt. Jotenkin... kypsempi, ryhdikkäämpi, salaperäisempi... David oli aivan myyty.

Välttääkseen enempiä kysymyksiä Terhen liukeni Emilien seuraan heti kun mitenkään kehtasi, mutta David ehti työntää hänelle puhelinnumeronsa anovan katseen kera. Tytöt karkasivat kerhon toiseen osaan baaritiskin ääreen, ja Terhen lysähti huohottaen istumaan baarijakkaralle. "Kuka olisi arvannut, että baarissa oleminen on näin rankkaa", hän henkäili Emilielle.

Emiliellä oli tietenkin ratkaisu ongelmaan: "Hei, Anders! Laitapa meille Sex in the Beachit, kullannuppu!" hän hihkaisi baarimikolle. Terhen lehahti punaiseksi kysyttyään Emilieltä, mitä drinkin nimi oikein tarkoitti.

"Noooh, siskosein," Emilie pukkasi Terheniä kylkeen ja virnisti, "sullahan taisi olla ihan vientiä tuolla! Kuka se komea tumma mies oikein oli?"
Terhen sai juuri sillä hetkellä suureen, kurvikkaaseen lasiin kootun kirkkaan oranssinpunaisen juomansa eteensä. Jostain muistinsa sopukoista Terhen kaiveli mielikuvia, ja alkoi ymmärtää miksi drinkillä oli sellainen nimi.
"Eh... ööh... Tuota... Hänen nimensä oli David. Joo." Terhen tunsi äkillisesti menettäneensä puhekykynsä: tämä oli jotenkin ihan liikaa. Ahneesti hän sieppasi pillin suuhunsa ja imaisi syvään. Juoma oli taivaallisen makeaa ja kylmää. Emilie virnuili siskolleen tietäväisesti, muttei painostanut häntä sen enempää. Tyttöparkahan oli ihan ulapalla!

Aika monen drinkin ja valomerkin jälkeen tytöt hoippuivat taksiin. Terhen hengitti syvään pistävän viileää yöilmaa: hän oli juonut niin paljon, ettei tajunnut edes laittaa takkia päälleen. Kylmä ilma tuntui pelkästään ihanalta hikisellä vartalolla ja sumuisessa päässä. Olihan Avaloniassakin huumaavia juomia, mutta nämä olivat kyllä jotain ihan muuta. Olo oli jotenkin raskas, päätä särki ja jalat eivät toimineet kunnolla. Terhen vähän kaipasi Avalonian viinejä: niistä tuli hilpeä, kirkas ja hyvä olo. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että vatsassa myllersi jokin pieni eläin.

Emilien vatsassa myllersi pieniä eläimiä vielä aamulla ja iltapäivälläkin. Onneksi oli sunnuntai, eikä tarvinnut tehdä mitään älykästä.

Emilie yritti tehdä jotain järkevää, harkitsi jopa Pasille soittamista mutta ei sitten jaksanutkaan. Olo oli kerta kaikkisen kauhea: hän oli oksentanut ainakin viisi kertaa, päätä taottiin moukarilla ja mikään asento ei tuntunut hyvältä. Ruoka ei pysynyt sisällä, ja Ada ja Terhen pelkäsivät Emilien saavan nestehukan. Lopulta tärisevä, yökkäilevä Emilie vetäytyi yläkertaan lueskelemaan. Nukkumisestakaan ei tullut pahoinvoinnilta mitään.

Ada oli soittanut Vivecalle ja pyytänyt saada tulla käymään. Siskot olivat niin krapulassa, että heille avautuminen tuntui vähän turhalta, ja vaikka Ada vähän arastelikin Vivecan mielipidettä koko hässäkästä, Viveca oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Siispä Ada suunnisti Djupsjöbackan sisarusten kämpälle, missä Heidikin oli ainakin tähän asti asunut.
Matkan varrella useammassa lyhtypylväässä tuli vastaan omituisen värikäs juliste. Ensin Ada ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten kirkuvanvärinen teksti veti väkisin hänen katseensa puoleensa.

Ada ei voinut uskoa silmiään: mitä ihmettä? Oliko tämä joku vitsi? Ei kai joku tosiaan uskonut, että tuollaisella julisteella saataisiin ihmisiä uskomaan Jeesukseen? Julisteen mies sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Adan selkäpiitä. Hänen silmissään oli jotakin hirvittävän epämiellyttävää, eikä kimalteleva timanttikoru toisessa korvassa juurikaan lisännyt uskottavuutta. Värähdellen jostakin ihan muusta kuin ympäröivästä kylmyydestä Ada jatkoi matkaansa, yrittäen vältellä katsomasta lyhtypylväisiin.

Ada oli tuskin päässyt olohuoneeseen, kun padot murtuivat. Häntä hävetti, mutta Vivecan myötätuntoinen ilme oli kerta kaikkiaan liikaa.
"Mi-mi-miten tästä voi i-ikinä päästä y-hyli..!!" Ada ulvoi ja romahti sohvalle. Vivecan päätös esittää tiukkaa ei pitänyt ystävän murheen edessä, ja hän istui Adan viereen rutistaen ystäväänsä lujasti.
"Oletettavasti teit sen siis? Mitä oikein tapahtui?" Hän kysyi hiljaa.
Ada nikotteli hetken, mutta rauhoittui vähitellen. "En mä ole koskaan ennen joutunut jättämään ketään... Cheng oli mun ensimmäinen ja ainoa ikinä... Mutta mitä enemmän mä sitä ajattelin, sitä enemmän tajusin, ettei tästä mitään vois tulla. Me ollaan liian erilaisia... Ja sitten kun... Ei, kyllä näin oli paras, vaikkei mitään..." – tässä kohdassa Ada posket tummuivat ankarasti – "...tuota, mitään muuta tulisikaan... ehh... vähään aikaan...", hän soperteli. Viveca tarttui yhteen lauseeseen ja jätti armeliaasti lopun huomiotta.

"Mitä sitten kun? Mitä Chengillä oli sanottavaa?" hän kysyi.
Adan silmät synkkenivät ja hän upotti naamansa nenää myöten sohvatyynyyn. "Mmmh myhyh mh-h-h", hän mumisi. Viveca kohotti kulmakarvaansa ja pyysi Adaa toistamaan.
"Se kusipää kosi minua", Ada puuskahti. "Ensin uhkasi, ettei hänen elämällään olisi mitään tarkoitusta ilman minua, ja kun sitten sanoin, että ihan varmasti on, ja että mä tukahdun sen kanssa, niin oli ihan sama vaikken ois sanonu mitään. Se tarttua mua kauluksista kiinni, pelkäsin jo että se kuristaa, ja sit se vaati että mun pitäis mennä sen kanssa naimisiin. Mä niin... pelkäsin..." Adan ääni sortui jälleen. "En mä voinut sanoa kuin ei, ei... että en mä voi... Ja kun mä sanoin etten rakasta sitä enää, pelkäsin että se lyö. Mutta ei onneksi..."
Ada ei ollut ihan varma, miten oli selvinnyt ulos Chengin asunnosta, ja sitten kun hän oli jo ulkona, hänen oli tehnyt mieli soittaa tai lähettää viesti, tarkistaa ettei Cheng tekisi mitään typerää. Mutta sisimmässään Ada oli tiennyt, ettei Cheng mitään tekisi. Pohjimmiltaan hän oli liian pelkuri, liian konventionaalinen... Ei, eikä se enää kuulunutkaan hänelle.

Viveca rutisti Adaa uudelleen. "Tämän kunniaksi meidän pitää ottaa lasilliset. Sitäpaitsi taidat muutenkin olla vahvistuksen tarpeessa", hän hymyili. Ada istui pöydän ääreen, ja Viveca taikoi jostakin pullon punaviiniä ja kaksi lasia.

Viini tosiaankin helpotti Adan oloa, ja yhden lasillisen jälkeen häntä jo hymyilytti. Hymy kuitenkin jähmettyi, kun Heidi tuli esiin työhuoneesta. Ei kai hän ollut kuullut kaikkea? Viveca tervehti Heidiä yllättävän lämpimästi, ja Ada hiukan hämmästyi. Tähän asti hän oli saanut sellaisen käsityksen, että Viveca ja Heidi eivät oikein tulleet toimeen keskenään. Jospa hän olikin ollut väärässä, tahtonut nähdä sitä minkä halusi olevan totta? Adaa kylmäsi, ja hän upottautui viinilasiinsa. Heidi vilkuili heitä hyisesti.

"Onko tuo nyt ihan sopivaa. Sunnuntaina, ja vielä keskellä päivää! Kai te tiedätte, miten turmiollinen vaikutus viinalla on", Heidi oli jo pääsemässä parhaaseen paasausvaiheeseensa. Hän ei ollut oikein vieläkään toipunut eilisestä krapulasta, ja sai omista kokemuksistaan lisäpontta luennolleen.
Viveca vain hymyili kauniisti hänelle. "Ada on ansainnut nyt lasillisen, hän on juuri tehnyt suuren ja tärkeän ratkaisun", hän sanoi hiukan ympäripyöreästi. "Etkö liittyisi seuraan?"
Heidin silmät levisivät. "En tuhannessa vuodessa! En koske enää ikinä alkoholiin!" Ada ei voinut tukahduttaa kikatusta muistaessaan, missä kunnossa neiti pyhä oli kannettu kotiin toissailtana. Heidi ilmoitti hiukan kalseasti lähtevänsä ulos, ja rymisteli ovesta melkoisella metelillä.

Kun pullo oli tuhottu (mikä kävi yllättävän nopeasti), tytöt siirtyivät takaisin sohvalle kikattelemaan. Ada päätti rohkaistua ja kysyä Vivecalta Heidistä.
"Mihin Heidi lähti? Ethän sä olisi ollut menossa mukaan," Ada kysyi. Viveca puuskahti kuin henkeään pidätellyt virtahepo.
"No en todellakaan olis ollu menossa mukaan! Se käy siellä sen ihme hihhuliäijän kokouksissa, ja tulee sieltä aina pää täynnä pyhää henkeä. Pastori Kuusela sitä ja pastori Kuusela tätä... Tuskin se heppu edes on mikään oikea pastori, onpahan vaan keksinyt tuottoisan liikeidean", Viveca tuhahti ennenkuin ehti estää itseään. Äh, eihän tästä nyt tullut mitään. Kyllähän hän Adan tunsi: ei tyttö ollut mikään häilyväinen huitukka, ja hänestä tuntui, ettei ystävä ollut koskaan lakannut kokonaan rakastamasta Fabiania, vaikka olikin seurustellut kauan toisen kanssa. Pikemminkin tuntui, että Ada oli antanut periksi, koska oli kuvitellut Fabianin olevan onnellinen nykyisessä suhteessaan.
Adan itkusta turvonneet silmät kirkastuivat hiukan, ja niihin nousi ymmärryksen valo. "Mikä tyyppi se sellainen pastori Kuusela on? Onko sillä jotain tekemistä niiden pelottavien julisteiden kanssa, mitä joku on teipannut lyhtypylväisiin?"
Viveca antoi lopullisesti periksi. "Heidi on hurahtanut ihan kympillä johonkin ihme lahkoon. Kenen luulet levittelevän niitä julisteita? Hävettää, mutta minkäs teet."

Viveca väänsi suunsa huvittavaan tekopyhään mutruun ja alkoi kimittää nasaalilla äänellä. "Minä olen Jeesuksen valittu, minä sain tänään pyhän hengen kokouksessa, pastori Kuusela on niin ihmeellinen, saan aina puhua kaikille, hänen mielestään minulla on aivan erityinen yhteys yläkertaan! Minulla on kännykässäni Jeesuksen numero!" Hän paasasi ja puhkesi lopulta hihittämään. "Ihan oikeasti. Se numero mikä niissä julisteissa on... Ne pitävät vuoroa siitä, kuka vastaa puhelimeen, ja se muka-pastori väittää, että kun he vastaavat siihen, Jeesus puhuu heidän kauttaan. Ihan mielipuolista, mutta ilmeisesti se sitten vetoaa joihinkin, sillä puhelimen tuotot ovat herra pastorin ulkoasusta päätellen melkoiset..."
Ada kuunteli tyrmistyneenä. "Ja mitä... tuota... Mitä mieltä Fabian on ollut tästä kaikesta? Onko tämä uusikin juttu?"
"Voithan kysyä häneltä itseltään. Moi, Fabian", Viveca hihkaisi. Ada käännähti kauhistuneena ympäri.

"Mmmoi, Fabian, mistä sä siihen pölähdit", Ada änkytti hätääntyneenä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki poikaa sen bileillan jälkeen. Entä jos hän olikin jo unohtanut koko jutun?
Fabian vain hymyili valloittavasti. "Hei vaan, porkkanapää", hän virnisti. "Mistäs täällä oikein puhutaan?"
Viveca tarttui syöttiin, kun Ada näytti siltä, ettei saanut suutaan auki. "Me vaan siitä Heidin Missio-tyypistä puhuttiin... Mitä mieltä sä olet siitä?"

Fabianin ilme synkkeni. "Minusta se tyyppi on likainen huijari eikä mikään oikea hengenmies. Mutta yritäpä sanoa se Heidille... No, jos Heidi viihtyy siellä kokouksissa ja saa siitä hyvän mielen, niin mikäpä minä olen häntä estämään."
Ada uskalsi nyt hymyillä kainosti. Salaa hän oli pelännyt, että Fabian olisi itsekin ollut innostunut tuosta epäilyttävästä lahkosta. Typerä ajatus, Ada soimasi itseään, kyllähän sinä tiedät miten järkevä Fabian on.
Fabian vaihtoi puheenaihetta. "Hei kuulkaa, mä olen kehitellyt uutta biisiä ja sooloa siihen. Haluutteko kuulla?" Ada vain nyökkäili hölmönä, Viveca ponkaisi ylös sohvalta. "Mikäs siinä, mennään sitten heti!"

Fabian harppoi edellä yläkertaan. Adan vatsassa oli noloja perhosia ja päässä heitti viinilasillisten jäljiltä – hän tiesi, että Fabian harjoitteli makuuhuoneessaan, mutta ei ollut koskaan kehdannut käydä siellä. Hänestä oli tuntunut jotenkin liialliselta nähdä Fabianin ja Heidin yhteinen huone, vaikka hän olikin aina salaa miettinyt, miksi pariskunta nukkui yhteisessä sängyssä, jos Heidi kerran 'säästi' itseään.

Fabian oli jo ehtinyt ripustaa rakkaan Alexi Laihonsa kaulaansa. "Mä olin miettinyt, että voitaisiin tehdä välillä vähän iloisempaakin musaa. Tota... jotain täntyyppistä..." hän sanoi ja rämäytti kitarastaan heleän soinnun.

Fabian selosti biisin kulkua samalla kun soitteli sen sointurakennetta esiin. "Mä ajattelin, että jos joku Beatles tai The Who on ollut aikoinaan kovinta mahdollista rokkia, ja niitten musiikkikin on aika duuripainotteista, niin miksei mekin voitais tehdä jotain sellaista. Mieti nyt vaikka joku Won't get fooled again..." Samassa Fabian aloitti kitarasoolon, joka kieltämättä toi Adan mieleen Pete Townshendin villin energian ja avoimen elämäniloiset soinnut.

Fabianin jammailu liukui puolivahingossa edellämainituksi The Whon biisiksi, ja Fabian alkoi hyräillä mukana pehmeällä baritonillaan. Hänen äänensä sai jotakin lämmintä ja kutittelevaa puhkeamaan Adan sisällä, ja tytön polvet osoittivat uhkaavia pettämisen merkkejä.
Vivecaa nauratti väkisinkin, kun hän näki ilmeen ystävänsä kasvoilla. Ehkäpä Ada ei ollutkaan se, jonka rakkaus vaati kyseenalaistamista ja koettelua...

Viveca ei kuitenkaan juuri nyt jaksanut olla häijy noita-akka, vaan jätti veljensä ja ystävänsä hienotunteisesti kahden kesken. Tuskin Fabian oli saanut kitaransa telineeseen, kun Ada jo huomasi olevansa pojan tiukassa syleilyssä. "Oli jo ihan hirveä ikävä", Fabian henkäisi vasten Adan huulia. Poika nuuhkaisi kevyesti ja naurahti. "Jaahas, taisitte sitten antaa kyytiä sille viinipullolle... Senkin hassut", hän kuiskasi ja hipaisi sormellaan kevyesti Adan nenänpäätä.
Adan sisimmässä oli meneillään ilotulitusesitys: se ei ollut ollut unta! Fabian oikeasti rakasti häntä!

Lopulta Ada irrottautui hämmentyneenä Fabianin käsivarsilta. "Tuota... vai tämä on teidän makuuhuoneenne", hän möläytti, kun ei järkevämpääkään keksinyt. "Teillähän on... tai siis, mä luulin, että... No... Äh." Ada vaikeni nolona.
"Ai luulit että meillä on yhteinen sänky?" Fabian naurahti. "Oli vähän tekemistä siinäkin, että Heidi suostuu nukkumaan samassa huoneessa, sekin on jo jokseenkin epäilyttävää. Mutta tässä talossa ei ole paljoakaan ylimääräisiä huoneita, ja sitäpaitsi me... silloin joskus ennen ainakin... puhuttiin aina niin myöhään, että olisi ollut hoopoa, jos..." nyt Fabiania alkoi ärsyttää. Ei hän halunnut puhua Heidistä, nyt kun Ada oli siinä haavoittuvaisen ja itkettyneen, mutta onnellisen näköisenä.

"Tekö nyt siis erositte", Fabian ei voinut olla kysymättä. Hän oli saanut yöllä kummallisen tekstiviestin Chengiltä, missä rumpali oli toivottanut hänelle onnea ilman mitään sen kummallisempaa syytä, ja ilmoittanut samalla lähtevänsä bändistä. Viimeinen lause, 'tuskin minua kukaan enää missään kaipaa', oli ollut hiukan huolestuttava, mutta unisena Fabian ei kerta kaikkiaan täysin ollut tajunnut, mistä oli kyse, eikä halunnut soittaa perään. Aamulla vähän päätään selvittäneenä hän yritti jo soittaa ystävälleen, mutta Cheng ei vastannut puhelimeen. Ihmekös tuo, jos mies syytti hänen ja Adan suhteen päättymisestä Fabiania.
"Joo... Vaikka vaikeeta se oli. Mutta oonpahan vielä hengissä", Ada naurahti hiukan kitkerästi. Ero oli selvästi ottanut koville.

"Mä en ole vielä sanonut Heidille mitään. Anteeksi," Fabian lisäsi nopeasti, "mutta luulen, että se olisi saattanut hiukan seota eilisen krapulansa kanssa."
Ada nyökkäsi hitaasti. "Ei sulla ole mikään kiire. Ota vain niin paljon aikaa kuin tarviit... ja muutenkin, näyttäisihän se hullulta jos me erotaan melkein yhtä aikaa..." Fabian tarttui Adaa käsivarresta niin lujasti, että se melkein sattui.
"Ei sillä ole väliä. Pääasia, ettei kumpikaan meistä petä ketään. Mä aion kertoa Heidille tänään. Sitten voidaan odottaa vähän aikaa, ja sitten mä aion viedä sut syömään johonkin hienoon paikkaan. Sä ansaitset oikean hemmottelupäivän, mun prinsessaiseni..." Fabian hymyili hellästi Adalle. Ada hymyili takaisin. Voiko tämä olla mitenkään mahdollista? Adasta tuntui, että hän rakasti niin paljon juuri nyt, että sydän oli repeämäisillään. He rutistivat ja suutelivat toisiaan vielä lujasti, ja sitten Ada lähti kotiin, ennenkuin Heidi palaisi. Fabianin pitäisi saada koota ajatuksiaan.

Heidi palasi myöhään illalla kokouksestaan, omituisen nolostuneen näköisenä. Hän näytti melkein säikähtävän nähdessään Fabianin odottamassa keittiön pöydän ääressä.
"Oliko hauskaa?" Fabian kysyi. Heidi punastui ankarasti.
"Joo oli, tosi hienoa, sunkin pitäis tulla joskus, past... no siellä on vain niin hyvä henki, mä todellakin tunsin Pyhän Hengen kosketuksen tänään..." Heidi änkytti. Fabian rypisti kulmiaan. Miksi ihmeessä Heidi oli noin hermostunut? No, eihän se hänelle kuulunut. Hän veti syvään henkeä.

"Heidi", hän sanoi niin muodollisella äänellä että häntä itseäänkin alkoi hävettää, "Heidi. Mun täytyy sanoa sulle nyt jotakin. Sä... Meillä on ollut tosi hienoa yhdessä, kaikkina näinä vuosina. Sun kanssa on ollut helppo puhua, mukava olla ja viettää aikaa..."
Heidin päässä tulvahti kaikesta hämmennyksestä huolimatta riemu. Nyt se tapahtuisi! Fabian kosisi lopultakin!
"Mutta mun mielestä on nyt tullut aika sille, että meidän suhde..." Fabian jatkoi raskaalla äänellä. Heidi keskeytti hänet.
"Voi kyllä! Kyllä mä suostun! Ihan varmasti, voi Fabian, et tiedä miten kauan olen odottanut tätä!" Hän hihkui. Fabianin suu loksahti auki, ja meni hetki, ennenkuin hän tajusi, mitä Heidi oikein tarkoitti.

"Heidi. Kuuntele nyt loppuun, jumalauta", Fabian hermostui. Mitä Heidille oli oikein tapahtunut? Siitä mukavasta, fiksusta ja syvällisestä tytöstä oli tullut ihan ihmeellinen sekopää, joka tuntui ajattelevan vain sitä missiolahkoaan ja naimisiinmenoa.
"Älä lausu turhaan..." Heidi yritti sopertaa, mutta Fabianin yhtäkkiä mustanpuhuvaksi muuttunut ilme sai hänet lopettamaan.
"Mä lausun mitä haluan," Fabian ärähti. "Anteeksi nyt, Heidi, mutta voisitko joskus antaa mun puhua loppuun? En mä aio kosia sua. Mä aion lopettaa tän."

Sieltä se nyt tuli. Jotenkin paljon töykeämmin kuin Fabian oli aikonut, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Heidi näytti siltä, että häntä olisi kalautettu kirveenhamaralla päähän. Sitten hänen ilmeensä muuttui niin avoimen halveksuvaksi, että Fabian ihan säikähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Heidiä tuollaisena.
"Tämä on nyt sen punapäisen huoran syytä, eikö olekin," Heidi sihisi. "Siinä näet, että tuo sinun rock-musiikkisi vie ainoastaan synnin tielle! Joko olet maannut hänen kanssaan, mitä? Senkin huoripukki!"
Fabian ällistyi niin, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan.

"Pastori Kuusela oli oikeassa! Minun olisi pitänyt pakottaa sinut mukaan kokouksiin, nyt sinä olet eksynyt jo liian syvälle pimeyteen! Rock-muusikoksi tuleminen vaatii sopimusta paholaisen kanssa, älä luulekaan etten tietäisi sitä! Miten muuten sinä muka soittaisit niin hyvin?" Heidi sinkosi äärimmäisen loukkauksen.

Fabianilla oli täysi työ hillitä itseään, ettei tekisi mitään harkitsematonta. Sen sijaan hän tyytyi painamaan etusormensa kivuliaasti Heidin olkapäähän. "Nyt sä lopetat heti tuollaiset lapselliset puheet. Etkö ymmärrä, että sä olet itse omalla käytökselläsi ajanut mut pois? Luuletko ihan oikeasti, että voit loputtomiin dissata asiaa, mikä on mun elämässä tärkeintä, ja odottaa silti, että mä kiltisti vaan lopetan ja oon sulle mieliksi?" Fabian sihisi.
"Sinä olet epäjumalanpalvoja! Rockista on tullut sulle epäjumala, se on sulle tärkeämpää kuin Jeesuksen rakkaus!" Heidi kirkui takaisin.
Fabian veti jälleen syvään henkeä. "Entäs sitten jos onkin? Sulle taas Jeesus tuntuu olevan tärkeämpää kuin mikään muu. Anteeksi nyt, mutta en mä voi elää näin. Se on nyt loppu."
Kuuntelematta enempiä vastalauseita Fabian sieppasi nahkatakkinsa naulakosta ja lähti ovet paukkuen kävelylle vähän rauhoittumaan. Oli ollut pelottavaa kohdata vihainen Heidi silmästä silmään. Oliko hän todellakin aina ollut tuollainen, vai missä vaiheessa hän oli oikein muuttunut? Pastori Kuuselan ällöttävästi hymyilevät kasvot tuntuivat ilkkuvan häntä lyhtypylväistä: Fabian repäisi yhden julisteen irti, silppusi sen palasiksi ja paiskasi palaset ojaan.

Pari viikkoa aiemmin MotorolaMission rukoushuoneella...

Heidi oli vieläkin hiukan pää pyörällä päivän kokouksesta. Kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin, tuolit oli nosteltu sikin sokin salin laidoille juuri vähän ennenkuin Pyhä Henki oli laskeutunut heidän ylleen: Heidi oli puhunut kielillä, kaatunut, kaatanut muita, julistanut sydämensä pohjasta. Täällä hän oli niin onnellinen! Olo oli aina niin ihmeellinen Pyhän Hengen läsnäollessa: kukaan ei mahtanut Heidille mitään, ei edes itse paholainen. Tänään hän manaisi pahan pois Fabianista ja pakottaisi hänet lopettamaan sen saatananpalvontamusiikkinsa soittamisen, se tuntui niin mahdolliselta.

Heidi oli puolitahallisesti jättäytynyt viimeiseksi päästäkseen puhumaan pastorinsa kanssa. Pastori Kuusela ei jäänytkään odottelemaan vaan lähestyi Heidiä heti, kun viimeinenkin seurakuntalainen oli lähtenyt.
"Todistit voimallisesti tänään, sisko. Sinulla on selvästi aivan erityinen lahja", mies sanoi kehräävällä äänellä, joka sai kaikki seurakunnan naiset aina villeiksi pyhyyden tunteesta.
"Oletteko sitä mieltä todella, pastori?" Heidi kysyi viattomasti. "Joko olette päättänyt, mikä minun tehtäväni on?"

Heidin hämmästykseksi pastori nosti kätensä hänen poskelleen ja silitti sitä hellästi. Heidi nosti kätensä kuin estääkseen, muttei pystynytkään siihen pastorin läpitunkevan katseen edessä.

"Sinä olet niin kaunis", pastori hyrisi. "Kuin enkeli maan päällä... Olet täydellinen Jumalan hyvyyden ilmentymä! Saanhan koskettaa sinua..." Heidi jähmettyi paikalleen kuin suolapatsas. "Pastori hyvä... Mitä te..."
"Sano vain Stefan", pastori suhahti hiljaa. "Olisitko niin ihana, niin hyvä, että antaisit minun tulla osalliseksi sinun pyhyyteesi?"
"Millä tavalla", Heidi kysyi pienellä, väräjävällä äänellä. Pastorin... Stefanin kasvot olivat kovin lähellä.

"Kas näin", pastori Kuusela kuiskasi ja suuteli Heidiä hellästi. Eikä Heidi vastustellut.

Osa 41. Tulenarkaa

2008-06-25T23:37:00.003+03:00

Huh ja puh, lopultakin tämä jakso on pulkassa. Jos hämmästelette pitkää latausaikaa, niin varoitan, että jakso on noin kaksi kertaa normaalia pidempi :D Suosittelen todellakin varaamaan aikaa lukemiseen.
Perinteiset varoitukset: Sisältää hieman K-18-toimintaa sekä maailmankuvien kriittistä tarkastelua. Herneitä poistetaan nenästä lähimmässä terveyskeskuksessa. :)

Sitten asiaan.

Esaiaksen kuoleman jälkeen Madeleinen epäiltiin hassahtaneen pahemman kerran. Naapurit ja ohikulkijat paheksuivat vanhoilla päivillään lopullisesti luontoihmiseksi kajahtanutta Madeleinea, joka kierteli puutarhaansa päivät pitkät juttelemassa puille ilman rihman kiertämää.
Ada oli ainoa, joka ei pitänyt mummia seonneena, ehkä siksi, että hän myös kuunteli, mitä mummilla oli sanottavaa. Vaikka hänen touhunsa olivatkin merkillisiä, kirkkaansinisten silmien katse oli suora ja älykäs, aivan kuten ennenkin.

Tosiasia kuitenkin oli, että lähes yhdeksänkymppisen Madeleinen terveys ei ollut enää entistä tasoa. Madeleine oli ennenkin ollut keuhkokuumeen vuoksi sairaalassa, mutta nyt tervaskanto oli sortunut ehkä viimeisen kerran. Madeleine oli sijoitettu saattohoitokotiin, ja vaikka hoito olikin venähtänyt jo kuukausiksi, hän tiesi itsekin, että loppu oli lähellä.
Ada ja Emilie olivat juuri saaneet tietää päässeensä ylioppilaiksi, Ada erinomaisin arvosanoin, Emilie vähän huonommin ja vähemmillä aineilla, mutta läpi oli hänkin päässyt. Molemmilla oli vakituiset poikaystävät ja yliopistojen pääsykokeet edessä. Madeleinen ryppyiselle poskelle herahti joskus kyynel, kun hän tajusi, ettei näkisi tyttöjen valmistujaisia, häitä, ei varmaankaan edes kevään ylioppilasjuhlia. Toisaalta, hänen oma äitinsä ei ollut saanut nähdä omia lapsenlapsiaan lainkaan... Kai tästäkin piti olla kiitollinen.

Oli kuinka hyvänsä, Madeleine ei aikonut antaa ainoan salaisuutensa mennä mukanaan hautaan. Vaikka hän oli onnistunut säikyttämään kaksostytöt pahanpäiväisesti heidän ollessaan lapsia, hän oli varma, että hänen piilohuoneensa avattaisiin viimeistään hautajaisten jälkeen. Se oli ihan ymmärrettävää, mutta Madeleine halusi, että edes joku tiesi, miksi siellä oli mitä oli...

"Mummi, eikö sinun ole kylmä? Tuonko sinulle huovan?" Ada silmäili mumminsa ryhmyisiä, paljaita jalkoja.
"Ei tässä mitään hätää, kultaseni. Istuhan nyt vaan siinä, niin kerron sinulle tarinan." Madeleine yskähti tuskallisesti. Kuivia limakalvoja kiristi vähäkin puhuminen, ja Ada kiirehti ojentamaan mummilleen vesilasin.

"Minä en ole kertonut teille tytöille paljoakaan elämästäni, vai mitä? Mutta usko tai älä, minä en ole aina ollut harmaatukkainen, enkä sairaalan johtaja..." Madeleine hihitti hiljaa ja yski taas vähän. "Äitinnekään ei tiedä kaikkea, eikä hänen pidäkään. Minä olen sitä mieltä, että tällaisten asioiden pitäisi kulkea isoäidiltä tyttärentyttärelle, sillä äidin ja tyttären välit ovat usein..." – yskähdys – "...valitettavan mutkikkaat."
Ada puristi nyrkkinsä hameenhelmansa ympärille. Hän tiesi vain yhdenlaisen asian, mikä kulki isoäidiltä tyttärentyttärelle, mutta eikö sellainen ole satua...?

"Minua on syytetty elämäni aikana murhaajaksi ja viettelijättäreksi, olen selvinnyt itse murhayrityksestä, olen kohdannut kuolleiden henkiä ja saanut kärsiä siitä lopun ikääni. Olen tehnyt paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, mistä en ole koskaan ennen puhunut ääneen. En edes isoisällesi." Madeleine käänsi katseensa tyttärentyttäreensä.
"Kun minä kuolen, sulkemani huone avataan. Haluan, että sinä avaat sen, ja haluan, että avaat sen tietäen sen, mitä nyt aion sanoa. En tahdo, että ajattelette minusta pahaa kuoltuani..."

Madeleine kertoi koko elämänsä tarinan, hitaasti, välillä vettä siemaillen. Ada kuunteli hiljaa, välillä tukahduttaen järkyttyneen huudahduksen. Kun Madeleine pääsi kohtaan, missä hän oli saanut arvet kasvoihinsa, Ada ei voinut enää pidätellä itseään. "Minä luulin aina että... että joku kemiallinen koe oli mennyt pieleen ja että pullo oli räjähtänyt naamallesi..." Hän vaikeni. Ei kai mummi sittenkin ollut menettänyt järkeään? Mistä tiesi, milloin puhe oli vain Alzheimerin tuotosta? Oliko mummilla edes se?
"Onhan niitä lasinsirpaleitakin joskus tullut ihosta kiskottua irti, mutta ne arvet ovat haalistuneet jo aikoja sitten... Näistä minä en koskaan ole päässyt eroon. Mutta hänestä, joka ne aiheutti, olen kyllä päässyt eroon..." Madeleine kertoi Adalle vielä Gustav Adolfista, jonka henki oli häiriintynyt kun kartanoon oli tullut uutta elämää, ja jonka hän oli passittanut takaisin manalle melko mielenkiintoisin keinoin.
Adan jokainen ihokarva sojotti pystyssä kuin sähköistettynä. Oli uskomatonta, että kiltti ja lempeä mummi olisi koskaan voinut tehdä jotakin sellaista ja puhui siitä nyt rauhallisella, yksitoikkoisella äänellä. Jos suljetussa huoneessa oli todellakin jotakin noitavälineitä, ei ihme, että mummi halusi kertoa siitä jollekulle ennen kuolemaansa. Sitten hän haukkoi henkeään kauhistuneena: entä jos mummi ei olisikaan herännyt Adan ja Emilien yölliseen seikkailuun vuosia sitten, vaan he olisivat päässeet läpi suljettuun huoneeseen? Olisiko Adalla ja Emilielläkin tuollaiset arvet nykyään kasvoissaan?

'

"Ei nyt sentään, lapsi kulta, sanoinhan, että Gustav Adolfia ei enää ole. En vain halunnut, että olisit saanut tietää ennen aikojasi. Luulen, että muistiinpanoistani voi olla sinullekin jotakin hyötyä. En käynyt huoneessa useinkaan karkotuksen jälkeen, mutta aina silloin tällöin... Jokin pieni ja hyödyllinen taika... Tai pikemminkin pyyntö, eihän se aina toimi. Hyllyssä on paljon kirjoja, joista suurin osa on kaikki sukumme historiaa. Vaan uusin, mustakantinen kirja... Se on minun tärkein perintöni. Se on sinun, ja haluan, että haet sen yksinäsi sitten, kun on sen aika."
Eli sitten kun mummi olisi kuollut, Ada ajatteli. Häntä kylmäsi ja jännitti. Mitä ihmettä mummi oli oikein voinut kirjoittaa kirjaansa?
"Avain on lipaston laatikossa... Ota se kun lähdet. Nyt minä voisin levätä... Väsyttää niin."
Ada silitti mumminsa hiuksia ja peitteli tämän. Vaivalloinen, mutta tasainen rohina kertoi Madeleinen vaipuneen uneen melkein saman tien. Ada hiipi lipastolle, ja löysi kuin löysikin suuren, vanhanaikaisen avaimen ylimmästä laatikosta. Hän sujautti sen laukkuunsa.
Ada kääntyi vielä ovelta katsomaan mummiaan. "Rakas... Hae minut..." Mummi mutisi unissaan. Ada pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan ja nyökkäsi hoitajalle mennessään.

***

Oli kesäkuun toisen päivän ilta, tai ehkä pikemminkin jo kolmannen päivän aamu. Ylioppilasjuhlat olivat olleet päivällä, ja Emilie oli ottanut juhlimisen ihan tosissaan. Hän oli livistänyt viralliselta vastaanotolta niin pian kuin ehti, heittänyt lakkinsa hattuhyllylle ja painunut ryyppäämään Pasin ja hänen kavereidensa kanssa. Juoppokuskina toiminut poika oli katsonut Emilietä erittäin epäileväisesti ja ehdottanut, että hän jäisi Pasin luo yöksi, mutta Emilie oli sopertanut jotakin hautajaisista ja vaatimalla vaatinut päästä kotiin.

Hirveällä kolinalla Emilie oli saanut raahauduttua vessaan, ja sammunut sinne.

Ada oli vielä hereillä. Hän oli myös ollut Vivecan kanssa baarissa, mutta juhliminen ei ollut oikein maittanut. Mummi oli kuollut viikko sitten, ja hautajaiset olisivat huomenna. Adaa ei yhtään huvittanut ajatus siitä, että hän olisi krapulassa mummin hautajaisissa, mutta Emilietä se ei näyttänyt häiritsevän. Jos hän nyt sellaista edes tajusi.

"Ylös siitä, senkin alkoholisti!" Ada kirahti ja potkaisi siskoaan kylkeen. Emilie käännähti vaivalloisesti ja mumelsi jotakin.
"Eikö sua yhtään hävetä olla tollasessa kunnossa? Haiset huomenna ihan vanhalle viinalle, mutta jos yrjööt hautajaisissa, niin mä kyllä vannon että saat turpaan," Ada sähisi ja ravisteli puolitajutonta siskoaan kauluksesta.

Lopulta Emilie vääntäytyi huojuen istumaan. "Mitä kello on?" hän mutisi kieli paksuna. Tuntui siltä kuin joku olisi ruiskuttanut sementtiä Emilien kielen sisään ja sen jälkeen päällystänyt sen turkiksella. Lisäksi joku toinen keinutti taloa kuin tallinnanlaivaa ja joku kolmas paukutti Emilien kalloa moukarilla sisältäpäin. "Kolme", Ada sähähti. "Nyt peset hampaat ja mä vien sut sänkyyn, ja katokin että oot aamulla ajoissa hereillä tai pistän sut kottikärryihin ja saat lähteä tukka pörrössä ja ilman meikkiä."
Se naula veti. Ilman meikkiä, julkisessa tilaisuudessa? Mummin hautajaisiin olisi tulossa hyvinkin parisataa vierasta. Moukarintaonta ei hellittänyt, mutta keinunta tuntui hiukan tyyntyvän. "Auta mut ylös", hän sopersi. Ada jäkätti jotakin, mikä meni Emilien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eikö siskolle tullut yhtään mieleen, että ehkä ryyppääminen oli ihan kätevä tapa unohtaa hetkeksi huolet?

Aamulla Emilie tallusti keittiöön, jossa Ada oli kuin kiusallaan jo siemailemassa teetään. "No, onko krapula?" Hän äsähti töykeästi. Emilie pakottautui virnistämään hilpeästi kauheasta olostaan huolimatta ja nappasi kupin espressoa.
"Ei yhtään! Pitäiskö olla vai?" Emilie kärisi, ei kovin uskottavasti. Kirottua, taisi tulla kiskottua ainakin puolitoista askia röökiä illalla, hän totesi mielessään.

Adakin näytti väsyneeltä, vaikka yritti peittää sitä, Emilie huomasi. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ruveta vittuilemaan siskolleen, ei tänään. Tajusikohan Ada, että mummi oli ollut Emilielle ihan yhtä rakas? Sisko oli käyttäytynyt viikon päivät kuin mikäkin marttyyri, pillittänyt ja arvostellut muita jos he kehtasivat nauraa tai edes vähän hymyillä. Tai tavata poikaystäväänsä... Adallakin tietysti oli nykyään, mikä oli aika omituista. Se oli kai joku niistä sen bändiläisistä, mikä sinänsä ei tietysti ollut yhtään ihme. Hullu toisen hullun löytää, Emilie irvaili mielessään.
"Tuleeko se sinun Pasisi mummin hautajaisiin?" Ada töksäytti. Emilie kohautti harteitaan, mikä oli virhe. Tuntui kuin joku olisi iskenyt puukolla silmään.
"Ei se varmaan... Mä luulen että se nukkuu iltapäivään asti, meni eilen niin myöhään." Siskon ilme synkistyi. Oli selvästi sittenkin virhe olla rehellinen.

"Olet säkin itsellesi sitten onnistunut miehen valitsemaan! Mitä ihmettä sä näet tuollaisessa lusmussa! Teettekö te ikinä mitään muuta kuin ryyppäätte ja paneskelette?!"
Tuo meni kyllä jo vyön alle. Mistä lähtien hyveellinen, maailman täydellisin Ada oli puhunut tuollaiseen sävyyn?
"No ei me sit ehkä vittu tehdä. On siinäkin mulla sisko kun haastaa riitää mummin hautajaispäivänä! Eikä se sunkaan äijäs mikään prinssi William ole, joku saakelin muusikko. Teettekste sitten ikinä muuta kuin soitatte ja vedätte käteen?"
Adan leuka loksahti, ja hetken näytti siltä kuin hän olisi halunnut ruveta huutamaan. Sisko sai kuitenkin hillittyä itsensä.
"Mä menen nyt pukeutumaan. Ja ainakin mun poikaystävä osaa herätä ajoissa. Ja omistaa mustan puvun. Sun Pasis ei varmaan edes tiedä mikä on musta puku, jumalauta..." Adan ääni haipui pois hänen tömistellessään portaat ylös. Emilie jäi lähes tyytyväisenä siemailemaan espressoaan, mutta jokin silti nakersi hänen oloaan. Olikohan tämä nyt ihan fiksua, tällaisena päivänä?

***

Syksyn tullen kaksoset muuttivat yliopistolle, ja Sophie jäi yksin taloa pitämään. Koko ikänsä hän oli ollut yksinäinen susi, juossut yksinään ympäri maailmaa ja nauttinut vapaudesta. Nyt kuitenkin, kun Sophie tiesi, ettei kotona ollutkaan enää ketään, tyhjä talo ympärillä oli jotenkin pelottava. Puhumattakaan Suur-Tammelan kolhosta hahmosta, joka kohosi pimeänä ja valottomana yössä. Sophiella ei kerta kaikkiaan ollut ollut vielä rohkeutta käydä perintönsä kimppuun... Tytöt olivat kaukana opiskelukaupungissa, veljet missä olivatkaan ympäri maata, vanhemmat mullan alla, ja ainoa, joka Sophiesta vielä välitti, oli kadonnut... Kun ovelta kuului koputus, aina niin rohkea Sophie oli saada sydänhalvauksen.
Toisen sydänhalvauksen hän oli saada avattuaan oven. "LENWË!" Sophie kiljaisi rakkaansa nimen. Miestä ei ollut näkynyt ainakaan puoleen vuoteen, ja Sophie oli pelännyt tämän unohtaneen hänet kerta kaikkiaan.

Sophie tempaisi miehen kynnyksen yli ja kiskoi hänet syleilyynsä. Hetken maailman raja oli vain lämmin, metsäntuoksuinen mies, hänen pehmeät huulensa ja pelottavan iätön ihonsa.

"Missä ihmeessä sinä oikein olet ollut?" Sophie tiukkasi itkunsekaisella äänellä, muttei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä. "Minulla on ollut niin kauhea ikävä... Ja tytötkin lähtivät jo opiskelemaan! Äiti on kuollut ja... ja... Täällä on ollut niin yksinäistä!" hänen äänensä sortui.

Lenwë oli säilyttänyt ulkomuotonsa täsmälleen samanlaisena vuodesta toiseen. Ilmeisesti haltiat eivät vanhenneet ihan samaa tahtia kuin ihmiset. "Voi rakas kulta. Et voi uskoa mitä kaikkea onkaan tapahtunut... Ja Terhen on ollut aivan uskomattoman urhea! Hän pelasti meidät kaikki." Lenwën ilme synkkeni. "Vaikka kovan hinnan me siitä saimmekin maksaa..."
Sophie katseli hetken Lenwën kasvoja. Tämän silmät tummuivat ja katsoivat jonnekin kaukaisuuteen. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Sitten mies hymyili jälleen ja veti syvään henkeä.
"Minä olen tullut jäädäkseni. Jos se sopii sinulle. Haluan asua sinun kanssasi tässä maailmassa, tavata tyttäriäni, hoitaa taloasi ja ennen kaikkea rakastaa sinua. Tahdotko sinä minut tänne?"

Sophien kyynelet eivät kuitenkaan tuntuneet häiritsevän Lenwëtä. Mies kaivoi taskustaan koruttoman, kultaisen sormuksen, johon oli kaiverrettu ohuita, spiraalimaisia kuvioita.
"Siinä tapauksessa... Tällä sormuksella otan sinut vaimokseni, Sophie rakkaani. Palvelen sinua ruumiillani ja sielullani, nyt, huomenna ja koko elämämme ajan." Lenwë pujotti sormuksen Sophien sormeen. Sormus tuntui painavalta ja lämpimältä, ja se sopi täydellisesti. Sophieta pyörrytti, itketti ja nauratti. Että hänen pitikin mennä naimisiin oman talonsa eteisessä! Mutta toisaalta, hän pohti, edellinen avioliitto oli alkanut juuri niin hienosti ja prameasti kuin mitä voisi odottaa, ja se oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Sillä perusteella tästä avioliitosta tulisi kyllä maailman paras, hän naurahti itsekseen.

Sophie toisti vielä Lenwën lausuman valan, ja nauroi sitten onnellisena. "Minulla ei ole sinulle vielä sormusta, rakkaani. Mitäs nyt tehdään?" Lenwëkin alkoi nauraa.
"Enpä kai voinutkaan olettaa, että kanniskelet vihkisormuksia ympäriinsä ja odotat että joku tulee ja päräyttää kanssasi naimisiin... Mutta nyt tehdään kaksi asiaa. Auta minua pukeutumaan niinkuin sinun maailmassasi miehet pukeutuvat, ja minä kerron sinulle, missä minä olen ollut ja mitä tyttäresi on saanut aikaan. Ja sen jälkeen voitkin auttaa minua riisumaan ne vaatteet..." Lenwë virnisti ja nipisti Sophieta pakarasta. Sophie vain hymyili onnellisen älytöntä hymyä ja rutisti miestä vielä kerran. Ehkä kaikki kääntyisi sittenkin, lopultakin, parhain päin.

***

Niin, tytöt olivat päässeet molemmat yliopistoon opiskelemaan. Adan ala oli teatteritiede, pahin mahdollinen humanistitieteenala josta ei valmistunut oikeastaan miksikään. Mutta mitäpä sillä oli väliä? Vaikka Ada halusikin vain soittaa ja laulaa, oli silti kivaa käyttää aivojaan johonkin hauskaan.

Ada oli livahtanut Suur-Tammelaan hautajaisten jälkeen, mutta kävely kolkon, hiljaisen kartanon läpi oli saanut tytön niskahiukset seisomaan. Hämärässä kylpyhuoneessa hän oli jo ollut siirtämäisillään kaappia, kun hän olisi voinut vaikka vannoa, että ovi sen takana oli kolahtanut, kuin jokin olisi heittäytynyt sitä vasten. Ada oli juossut kauhuissaan ulos ja pysähtynyt vasta kotinsa rappusille vapisemaan. Ei kai tällä olisi niin kiire? Äitikin oli vaikuttanut haluttomalta penkomaan sukukartanon soppia, ja oli vain käynyt laittamassa jääkaapin pois päältä.

Emilie käyttäytyi kuin mitään perintökartanoa ei olisikaan. Puheet Pasin kanssa yhteenmuuttamisesta olivat toistaiseksi jäissä, sillä Emiliellä ei ollut mitään työpaikkaa, ja kun hän oli lopultakin tajunnut, että kouluttamattomana hän ei noin vain pääsisikään vaikka nyt markkinointipäälliköksi, hän oli taistellut itselleen opiskelupaikan kauppatieteellisestä tiedekunnasta. Mallinura houkutteli yhä, mutta sekin olisi vaatinut vaivannäköä, ja Pasi suhtautui ajatukseen nihkeästi. Pasin palkalla ei kuitenkaan mitään kaksiota vuokrattaisi, joten toistaiseksi Emilie opiskeli - tai lähinnä vietti villiä opiskelijaelämää.

Adakin oli Emilien mielestä alkanut muuttua jotenkin hauskemmaksi. Hän oli alkanut juodakin joskus - ei niin paljon kuin siskonsa eikä niin usein, mutta kuitenkin aina välillä. Ehkä seurustelu bändimuusikon kanssa vaikutti asiaan? Hassua oli silti, että Ada saattoi korkata oluen joskus ihan keskellä päivääkin, etenkin jos hänen poikaystävänsä oli tulossa. Sitten sisko istuskeli nojatuolissa ja naukkaili ohraisen juomansa hitaasti, tyhjyyteen tuijottaen. Sitten hän taas yhtäkkiä saattoi olla yhtä pirteä kuin ennenkin. Emilie hymähti mielessään. Ehkä Ada ei ollutkaan niin tyytyväinen elämäänsä kuin mitä esitti olevansa? Mutta mitäpä se hänelle kuului. Pasi tulisi tänään, ja heillä olisi ison makuuhuoneen käyttövuoro... Emilie ei todellakaan aikonut antaa minkään pilata iltaa!

Pasi saapui ennen kuin Adan poikaystävä ehti paikalle, mikä olikin hyvä, sillä yleensä sen jälkeen talossa ei kuullut enää omia ajatuksiaankaan. Emilie kiemurteli viettelevästi pojan edessä ja kujerteli tauotta.
"Mennään yläkertaan, meillä on siellä se iso makuuhuone ihan kahden kesken käytössä, ja kaapissa on olutta, mulla on huomenna luennot vasta iltapäivällä... Eikö ole hauskaa?" Ja sitäpaitsi saamme kohta oman yksityisen rock-konsertin, Emilie tuhahti mielessään, muttei viitsinyt mainita asiasta. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta...

Emilie johdatteli Pasin yläkertaan, jossa viehkeästi sisustetun makuuhuoneen käyttötarkoituksesta ei juurikaan voinut erehtyä. Pasikaan ei ollut sitä ujointa sorttia, ja hän silmäili Emilien paljastavaa toppia röyhkeästi.
"Meneekö toi rikki jos repäsen sen pois?" Pasi kysäisi.
"Menee, ja sit mä huudan. Mutta oota sen aikaa että noi kaks on uppoutunu omiin touhuihinsa, sit voidaan pitää just niin paljon meteliä kuin halutaan..." Emilie kihersi.

"Hei muru, kuinka hurisee?" Cheng kysyi kun Ada avasi oven hänelle. Ada tunsi alkoholin rentouttavan ja pehmentävän vaikutuksen vartalossaan, ja hymyili poikaystävälleen aidon iloisesti. Ahdistus oli melkein ottanut jo vallan, mutta Emilie oli ollut oikeassa: juominen helpotti oloa.

"Emilie ja Pasi on yläkerrassa," Ada mutisi Chengin huulia vasten. "Mennään äkkiä soittamaan, ne varmaan oottaa ihan kärsimättöminä ettei tarvii varoa..." Vanhan talon seinät olivat kuin paperia, joten poikaystävien yhtäaikaiselle saapumiselle oli myös käytännöllinenkin selitys.

Adan liityttyä bändiin Cheng oli nopeasti haudannut periaatteensa siitä, että bändin sisäisiä suhteita ei kannattaisi suosia. Vaikka Cheng arvasikin, että Ada jutteli enimmäkseen hänelle ja vältteli Fabiania juuri siksi, että luuli sillä antavansa ymmärtää ettei välittänyt pojasta, mustasukkaisuus oli jäytänyt Chengiä kuukausitolkulla. Lopulta Ada oli kuitenkin lämmennyt Chengille, joka oli hauska, vanhempi, kokeneempi ja omisti valtavan levykokoelman. Ei millään muotoa niin sykähdyttävä, jännittävä ja karismaattinen kuin Fabian, mutta Ada oli kieltänyt itseään ajattelemasta Fabiania enää siinä mielessä. Cheng oli turvallinen, ystävällinen, hellä ja mukava, ja heillä oli paljon yhteistä. Eikö sekin ollut ihan hyvä pohja suhteelle?

"Oon kirjoittanu uuden biisin", Cheng ilmoitti. "Haluutko kokeilla sitä? Mulla on tabut mukana ja sanat, mut voitais kattoa niitä sanoja vielä vähän..." Ada hymyili edelleen ja nyökkäsi. "Katotaan vaan. Kiva vaan että tulee useamman ihmisen kirjoittamia biisejä", hän jatkoi ja seurasi Chengiä alakertaan, joka oli muutettu harjoituskämpäksi.
Fabian kirjoitti suurimman osan Salmiakin biiseistä, sanoja myöten. Adasta oli jotenkin sietämättömän intiimiä laulaa Fabianin sanoja, varsinkin kun niiden aiheet tuntuivat osuvan häntä suoraan sydämeen. Cheng tiesi, että Adan vimmaiset ja elävät tulkinnat eivät olleet aina pelkästään luontaisen ilmaisu- ja eläytymiskyvyn tuotetta, mutta paljon helpompaa molemmille oli teeskennellä, että asiassa ei ollut mitään kummallista.

Ada oli kirjoittanut bändiin liittymisensä jälkeen muutaman kuukauden ajan salaista päiväkirjaa, johon hän oli luonnostellut biisien sanoja ja vuodattanut kaikki ne tunteensa Fabiania kohtaan, jotka hänen oli päiväsaikaan salattava. Jossain vaiheessa hänen pragmaattinen puolensa oli kuitenkin voittanut, ja vihko oli hautautunut jonnekin kaapin pohjalle. Pelkkä keltaisen kulman näkyminen sai Adan punastumaan häpeästä ja jostain muusta, mutta hän ei hennonut heittää vihkoa pois. Ja kun Cheng sitten oli osoittanut kiinnostuksensa avoimesti, Ada oli tarttunut häneen kuin hukkuva oljenkorteen: seurustelu toisen kanssa saisi hänet varmasti viimeistäänkin unohtamaan kiusalliset tunteensa. Fabian ei nimittäin ollut osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi ollut kiinnostunut jostakusta muusta kuin Heidistään, eikä Ada ollut halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi torjutuksi.

Kun alakerrasta alkoi kuulua kitaran virittämisen ääntä ja rumpujen pauketta, Emilie huokaisi helpotuksesta. He olivat kumonneet muutaman oluen Pasin kanssa ja puhelleet, tai lähinnä Emilie oli höpissyt omia kuulumisiaan ja Pasi murahteli myönnellen mukana.
"Mieti miten ihanaa on sit kun meillä on oma kämppä... Saadaan olla ihan rauhassa ja tehdä mitä halutaan! Ootko sä miettiny yhtään sisustusta? Mä haluaisin kukalliset verhot, ja sit paljon sellaisia pieniä söpöjä valkoisia koriste-esineitä... Ja kynttilöitä ja tuoksusekoituksia..." Emilie haaveili.
"Niin, mikäs siinä," Pasi myönteli ja pohti samalla, hankkisiko BMW M3:n vai kenties sittenkin vain tuunatun Toyotan.

"Ja sit tää kertosäkeistö menis näin..." – Cheng hyräili melodiaa – "ja tän fillin jälkeen tulis sit soolot, ja C-osa. Se menee näin..." Cheng paukutti polviinsa rytmiä ja lauloi melodiaa ilman sanoja. Ada hiukan irvisti, sillä Cheng lauloi usein vähän nuotin vierestä. Idea tuli kuitenkin selväksi. Ada tapaili melodiaa kitarastaan ja sovitti samalla mielessään sanoja säveliin.

"Your red hair
burns like flames
in my heart
But you're mine
in spite of
my charred soul"

Ada huokasi syvään. Taas tätä. Biisi oli selvästi kirjoitettu jonkinlaiseksi todisteluksi siitä, että Ada seurusteli Chengin kanssa. Tavallaan oli tietenkin imartelevaa olla runoilijan muusa, mutta olisi ollut hauskempaa, jos runot olisivat olleet fiksumpia, tai edes kerta kaikkiaan parempia. Sanat olivat jälleen kerran kömpelöt ja aavistuksen mauttomat, mutta Ada tiesi, että mies yritti kyllä kaikkensa. Chengin teksteissä ei kerta kaikkiaan vain ollut samanlaista henkeä ja sielua kuin Fabianin lyriikassa, mutta Ada ehdotti kohteliaisuuttaan vain muutamaa pientä korjausta, jotta sanat olisivat istuneet melodiaan paremmin.
Yhtä kaikki, oli hellyyttävää, että Cheng kirjoitti hänelle kappaleita. Kirjoittaahan eräs toinenkin, pieni ääni yritti huudella Adan korvaan, mutta hän huitaisi sen saman tien pois. Sitäpaitsi, hän puhisi itsekseen, ihan hyvin ne tekstit saattoivat olla kirjoitettu jollekin ihan muulle, tai vaikka ei kenellekään.

Sillä aikaa Emilie ja Pasi pitivät yläkerrassa omaa, estotonta meteliään.
"Oi, oi! Ihanaa! Älä vaan lopeta!"
"Räyh!"

Kun biisi oli pistetty kasaan siinä määrin, mitä Ada ja Cheng kahdestaan saattoivat saada aikaan, Cheng halasi tyttöystäväänsä lujasti.
"Musta on ihanaa, että me voidaan tehdä musiikkia yhdessä. Sä olet niin kaunis ja lahjakas, mä saan susta niin paljon inspiraatiota..." hän kuiskutteli Adan korvaan ja antoi käsiensä vaeltaa tämän vartalolla melko vaativasti.

Ada vetäytyi kuitenkin poispäin. Tänään häntä ei kerta kaikkiaan huvittanut, niin paljon kuin hän Chengistä pitikin.
"Anteeksi... Mulla on aamulla tentti, mun on pakko mennä nyt nukkumaan. Mutta nähdään varmaan huomenna illalla?" Ada hymyili vaivautuneesti. Chengin suupielet kääntyivät alaspäin, mutta hän lähti kuitenkin enempiä kinaamatta pois. Ada ei tiennyt, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai ärsyyntynyt. Miksei tuo mies voinut kerrankin ajaa omaa tahtoaan läpi! Oli jotenkin raivostuttavaa, kun mies oli liian kiltti. Parempi sekin kuin itsevaltainen roisto, Ada yritti tolkuttaa itselleen, muttei ihan onnistunut.

Myöhemmin Emilie ja Pasi olivat saaneet vaatteet jälleen päälleen. Pasi touhusi paitansa taskun kanssa hetken, kaivoi enemmittä kursailuitta esiin pienen, samettisen rasian ja rojahti polvilleen. "Kaunehin Emilie," hän lausui kuin ulkoaopeteltua fraasia, "suotko minulle sen suuren kunnian että tulisit vaimokseni?"
Emilie kirkaisi niin, että kattolampun varjostinsäleet helähtelivät. "Ihan varmana tuun!" Hän hihkui.

Emilie ihaili sädehtivää kiveä, joka lähetti sateenkaarensävyisiä välkkeitä joka suuntaan. "Ihan mielettömän iso kivi, miten ihmeessä sulla on varaa tällasiin! Siis ihanaa!!" Pasi ei viitsinyt mainita, että kivi ei ollut aito timantti, vaan briljantti, mutta koska hän ei itsekään ihan tajunnut mitä eroa siinä oli, oli ehkä vain parempi olla hiljaa.

Ada oli jo nukkumassa, eikä ollut havahtunut edes Emilien riemunkiljahduksiin, mutta kun sisko ryntäsi sisään makuuhuoneeseen, räväytti valot päälle ja huusi kuin palosireeni, ei Adakaan voinut enää teeskennellä nukkuvaa.
"Nyt ylös senkin unikeko, äkkiä äkkiä, kato mitä mulla on!!!"

Ada yritti kääntää kylkeä, mutta Emilie polki jalkaa ja kuulosti niin innostuneelta, että hän ajatteli pääsevänsä siskosta nopeammin eroon myöntymällä tämän hullutuksiin. Mitähän ihmettä nyt oikein...? Sitten Ada muisti minkälaista unta oli juuri nähnyt, punastui, ja totesi herätyksen olleen sittenkin ehkä paikallaan.

Emilien sanat sekosivat toisiinsa innostuksen ja oluen seurauksena, mutta nimettömässä kimaltelevasta sormuksesta ei voinut erehtyä.
"Olette menneet kihloihin sitten", Ada ei voinut olla virnistämättä. Tokkurassa oli vaikea päättää, paheksuako elettä vai ei. Toisaalta seurustelu oli jatkunut jo pidempäänkin, ja kihlat kenties todistivat siitä, että Pasilla oli sittenkin jonkinlainen alkeellinen kunniakäsitys.

"Niin ollaan! Ja sit kun mä saan perusopinnot kasaan" – Emilie pysähtyi vetämään henkeä ja rauhoittui vähän – "me muutetaan yhteen ja perustetaan oma firma. Ei tää opiskelu oikein oo mun juttu, mutta onhan se ihan hyvä olla ees jonkinlaiset paperit", hän sammalsi hiukan epäselvästi mutta kuitenkin järkevää sävyä tavoitellen. Ada hätkähti.
"Mutta sehän on ihan kohta! Jäänkö mä sit yksinäni tähän jättiläismäiseen taloon?" Hymy hyytyi hänen huuliltaan.

"Elähän nyt, siskoseni, voithan sä vaikka pyytää sen Chengis tänne asumaan tai jotain! Kyllähän sä aina kämppiksen saat, älä nyt siitä viiti huolehtia." Emilie mutristi vähän huuliaan.
"En tietenkään, ja tietenkin olen tosi iloinen teidän puolesta", Ada kiirehti sanomaan ja rutisti siskoaan sydämellisesti. "Joko te ootte häät päättäneet?"
"Eeei me ihan vielä, kerätään varmaan eka vähän rahaa niitä varten. Mut mä meen nyt niin sä saat nukkua, hyvää yötä!" Emilie sirkutti ja hypähteli takaisin isoon makuuhuoneeseen.

Ada jäi hetkeksi makaamaan hereille. Niin, miksei? Talo oli suuri, aivan liian suuri kahdelle, saati sitten yhdelle. Jos Cheng olisikin joka päivä täällä... Heräisi miehen vierestä joka aamu, laittaisi yhdessä ruokaa... Jakaisi siivousvuorot, tiskikoneen täyttövuorot... Pyykinpesun? Adaa vähän hävetti, ettei ajatus innostanut yhtään. Eikö hän muka ollut tosissaan Chengin kanssa?
Sama kiusallinen pieni ääni korvanjuuressa, joka Adaa joskus häiritsi, kuiskasi vielä kaksi sanaa hänen painettuaan päänsä tyynyyn.
"Et ole", se sanoi.

Emilie ja Pasi olivat pitäneet hirmuiset kihlajaisbileet perjantaina, ja lauantaina Ada oli luvannut kutsua koko bändin mahdollisine aveceineen bilettämään. Emilie aloitteli tasoittavilla melkein heti herättyään. Ada ihmetteli, miten sisko pystyi edes vilkaisemaan alkoholiin päin, sen verran vihertävä Emilie oli kasvoiltaan, mutta tuossa tuokiossa Emilie hihitteli jo ihan omiaan sohvalla odotellessaan Pasia viinanhakureissulta ja Adaa ruokakaupasta.

Muutamaa tuntia myöhemmin kaikki oli valmista, jääkaappi oli täynnä kaljaa ja siideriä, pöydillä oli sipsejä ja karkkia, keittiössä höyrysi pari pitsaa ja Emilie ja Pasi kuhertelivat toisiinsa liimautuneina sohvalla. Ada oli suorastaan vaatinut, että Heidi tulisi mukaan – kun kerran muillakin oli seurustelukumppanit mukana. Vain Viveca oli tällä hetkellä sinkku, mutta hän ei tuntunut panevan asiaa pahakseen.

Fabian oli muuttunut todella paljon parin vuoden aikana, muunmuassa kasvanut pituutta kohisten, hiuksia myöten. Söötit lapsenkasvot olivat muotoutuneet jykevämmiksi, mikä ei lainkaan vähentänyt hänen viehätysvoimaansa. Älykäs ja kärsimätön kun oli, hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi etuajassa ja lähtenyt siskonsa kanssa yhtä aikaa yliopistoon, englantia opiskelemaan.
Opiskeluelämän myötä Fabian oli myös saanut uudenlaista itsevarmuutta käytökseensä, ja oli nykyään avoin ja hauska tyyppi, joka herätti hilpeyttä luennoilla fiksuilla ja huumoripitoisilla välihuomautuksillaan. Hän oli ehtinyt jo vauhdilla mukaan ainejärjestötoimintaankin, mutta ehti silti puuhata bändin kanssa aivan yhtä tosissaan kuin ennenkin. Ada joskus ihmetteli, miten hän ehti kaiken sen mitä teki.

Nytkin Fabian otti tilan heti haltuun tervehtimällä kaikkia vilpittömän ilahtuneesti ja halaten sekä Emilietä että Adaa. Ada karahti tomaatinpunaiseksi halauksesta, mutta Fabian oli jo ottanut oluen ja alkanut kertoa jotain hauskaa juttua. Adakin korkkasi nopeasti, ettei olisi jäänyt hölmönä seisoksimaan keskelle olohuonetta.

Osoittautui, että Heidi Westerberg oli Adan, Emilien ja Vivecan ikäinen, ja oli aloittanut opinnot tänä syksynä yliopiston opettajainkoulutuslaitoksessa. Ada oli nähnyt Heidin aiemmin vain vilaukselta, sillä hän ei useinkaan käynyt Salmiakin keikoilla. Pieni ilkeä ääni Adan korvan juuressa oli pohdiskellut pitkin syksyä, mikä ihme sai Fabianin viihtymään Heidin seurassa: Heidi oli suorastaan hauras, nukkemaisella tavalla kaunis ja erittäin varautuneen näköinen nuori nainen, joka harvoin avasi suutaan seurassa. Konservatiivinen kampaus oli saanut Adan vaivihkaa etsiskelemään kultaisen ketjun kimallusta Heidin kaulalta ja lyijypallon laskeutumaan vatsaan: entä jos molemmat olivatkin jotakin seurakunta-aktiiveja? Tavasteilla ei kuuluttu kirkkoon, ja Adan hengelliset näkemykset olivat vähintäänkin hataria. Toisaalta Viveca ei ollut koskaan puhunut mistään jeesusjutuista, sikäli kun se mitään todisti.
Tänään Heidillä ei ollut mitään kaulakorua. Ada ei kuitenkaan osannut rauhoittua vaan otti pitkän siemauksen oluestaan. Heidi ei ollut vielä koskenutkaan tarjoiluihin.
"Istu nyt alas, Heidi, ota olut tai jotain", Viveca maanitteli, kun Heidi ei osannut päättää, mitä tekisi. Ada pakottautui hymyilemään tytölle ystävällisesti.
"Vai pidätkö enemmän siideristä? Limsaakin taitaa olla," Ada lisäsi pahaa aavistellen.
"Joo, limsa vois olla ihan kiva," Heidi vaivautui sanomaan.

Ada lähti hakemaan kokista jääkaapista, ja Heidi alkoi tanssahdella jotain tehdäkseen. Musiikki oli sentään vanhaa rokkia, josta Heidi piti, toisin kuin niistä uusista kamalista metallibändeistä, mitä kaikki Fabianin kaverit tuntuivat kuuntelevan. Oli raivostuttavaa joutua aina Fabianin kanssa tällaisiin bileisiin, missä kaikki puhuivat musiikista ja ryyppäsivät minkä ehtivät.

Heidi oli tavannut vuotta nuoremman Fabianin seurakunnan nuortentoiminnassa, kun Fabian oli lähtenyt isoskoulutukseen riparinsa jälkeen. Heidi oli hardcore-aktiivi, joka oli perustanut koko sosiaalisen elämänsä seurakunnan ympärille. Sinänsä toimiva ratkaisu, koska valtaosa kaupungin nuorista hengaili 'seuriksella' joka tapauksessa.
Fabian ja Heidi olivat päätyneet viettämään yökaudet leireillä ja joskus jopa jomman kumman kotona keskustelemassa loistavin silmin maailmankaikkeuden olemuksesta, jumalasta, musiikista ja filosofiasta teekupin äärellä. Lopulta kahden älykkään ja syvällisen nuoren suhde oli kehittynyt ujoksi seurusteluksi, jonka muuttuminen vähän myöhemmin etäsuhteeksi ei ollut haitannut ainakaan Heidiä tippaakaan. Nyt he asuivat samassa osakunnan asuntolassa, ja Heidi oli varma, että näin pitkään kestäneen seurustelun oli pakko olla jotain todella erityistä.

Fabian katseli mietteliäänä Heidiä. Oli kummallista, miten omassa kaveripiirissään niin itsevarma, sanavalmis ja fiksu tyttö muuttui aina sulkeutuneeksi ja murjottavaksi, kun oltiin Fabianin kavereiden kanssa. Ehkä asialla oli jotain tekemistä sen kanssa, että Heidi ei yleensä juonut alkoholia?
Muutenkin Heidi oli muuttunut jotenkin erilaiseksi tänä syksynä. Hän oli vihjaillut jo useamman viikon, että olisi aika ottaa 'seuraava askel', eli ilmeisesti mennä kihloihin. Fabian ei ollut ideasta yhtään niin innostunut. Lisäksi Heidi oli alkanut Fabianin hämmästykseksi nalkuttaa siivoamisesta, juhlimisesta ja musiikista. Eräänä päivänä Fabian oli huomannut, että hänen Children of Bodomin nimmarilliset levynsä olivat yhtäkkiä kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt Exitiä ja Bass'n Heleniä. Kaikki kunnia gospelrockille, mutta CoB:iin kajoaminen oli jo vähän liikaa. Tästä oli kehkeytynyt heidän ensimmäinen todella vakava riitansa, jonka jälkeen kyynelehtivä Heidi oli suostunut palauttamaan levyt pitkin hampain. Fabian oli yrittänyt ystävällisesti selittää, että jos Heidi halusi joskus kuunnella omia suosikkejaan, hänen tarvitsisi vain pyytää, eikä aiheuttaa poikaystävälleen sydänkohtausta. Heidi oli lopulta nielaissut vastalauseensa metallin turmiollisuudesta, mutta siitä lähtien Heidi oli valinnut, mitä hänen läsnäollessaan kuunneltiin.

Fabian ei ollut oikein päässyt yli lyhyestä ihastuksestaan Adaan. Oli selvää, ettei tyttö ollut ollut kiinnostunut hänestä, ja miksi olisikaan ollut, kun tiesi Fabianin varatuksi. Eikä isosisko bestiksenä varmastikaan yhtään auttanut asiaa. Yleensä Fabian oli sitäpaitsi viitannut kintaalla muille tytöille, juoksivat he hänen kannoillaan tahi eivät: Heidi oli yksi älykkäimpiä ja syvämietteisimpiä ihmisiä, mitä hän tunsi, ja se oli hänelle tärkeämpää kuin imutteleminen koulun käytävällä tai mikään muu.
Ada oli kuitenkin hetken, pari jännittävää, syyllisyydentäyteistä ja ihanaa kuukautta vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa Fabian olisi mielellään viettänyt enemmänkin aikaa, ellei... Kuitenkin, vaikka Fabian ei ollutkaan koskaan 'tullut uskoon' samalla tavalla kuin Heidi ja heidän seurisystävänsä, piireissä vietetty aika sai Fabianin silti pohtimaan asioita tarkasti. Ei ollut tuntunut oikealta jättää Heidiä vain hetken ihastuksen vuoksi, ja sitten Ada olikin jo alkanut seurustella Chengin kanssa. Fabian oli melkein iskenyt nyrkkinsä seinästä läpi ystäviensä seurustelusta kuultuaan, mutta oli julkisesti näyttänyt tyyntä naamaa. Sitä hän teki nytkin, vaikka parin julkinen kuhertelu sai hänet voimaan pahoin ja haluamaan mojauttaa jotakin oikein kunnolla. Mutta ehkä asioiden oli vain ollut tarkoitus mennä näin, ehkä Heidi todellakin oli se, jonka kanssa Fabianin pitäisi viettää koko loppuelämänsä.

Heidi oli lähtenyt hetkeksi käymään keittiössä, ja muutamasta oluesta rohkaistunut Fabian päätti avautua siskolleen. Adasta hän ei ollut siskolle maininnut koskaan mitään – eikä mainitsisi! – mutta sisko tunsi Heidin hyvin, ja hänelle voisi uskoutua.
"Kuule Vivi... Onko Heidi sinusta jotenkin muuttunut viime aikoina?" Hän aloitti varovaisesti.
Viveca jäykistyi. Tietenkin oli, ja jos Vivecalta kysyttiin, hän ei olisi sietänyt koko tyttöä enää näköpiirissään, mutta Fabianin vuoksi... Heidi oli Djupsjöbackan perheen muutettua toiselle paikkakunnalle alkanut ilmeisesti käydä joissakin epämääräisissä cityseurakunnissa, ja hänen mielipiteensä olivat radikalisoituneet epämiellyttävästi. Ehkä tyttö käytti jonkinlaista filtteriä Fabianiin, ettei pelottaisi tätä tiehensä, mutta Viveca oli saanut kuulla kunniansa yhden jos toisenkin kerran.

Viveca ei kuitenkaan halunnut aloittaa mitään metakkaa kesken bileiden, ja pohti hetken mitä sanoisi.
"Lyhyesti sanottuna... On, aika paljonkin," hän sanoi. "Mitenniin?"
Fabian huokasi ja rentoutui hiukan. "Olen vaan miettinyt... Että onko Heidi oikeasti erilainen kuin ennen, vai olenko mä vain muuttunut. Meillä on vieläkin hienoja keskusteluja, mutta jotenkin tuntuu, että suurimman osan ajasta Heidi haluaa kuitenkin olla oikeassa, mä en saisi enää kyseenalaistaa sen näkemyksiä. Tulee vain hölmö olo, kun nyt yhtäkkiä nähdäänkin joka päivä, ja Heidi on niin... niin kireä. Onko se aina ollut sellainen, ja mä en ole vain nähnyt sitä, vai onko se jotenkin mun vika, oonko mä tuottanu sille pettymyksen?" hän puuskahti.

"Kaikki muuttuu vuosien mittaan. Et sä ole sama ihminen mitä olit 15-vuotiaana, etkä sä ole 35-vuotiaana sama ihminen kuin mitä oot nyt. Kaikki se, mitä sä näet ja koet, muuttaa sua, ihan vähän. Ei pohjimmiltaan, mutta se ikäänkuin terävöittää sitä, kuka sä olet. Ymmärrätkö?"
Fabian nyökytteli hitaasti. "Tuollaista mäkin olen ajatellut. Kun musta tuntuu, että mä haluaisin sittenkin siltä ihmiseltä, jonka kanssa mä olen, jotain muutakin kuin..." Fabian punastui helakasti ja vaikeni. Viveca siristi silmiään. "...Muutakin kuin vaan puhetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, sellaista putkielämää, ymmärrätkö? Häät ja perhe ja työ ja sitten sitä samaa seuraavat kolkyt nelkyt vuotta, ja sit eläkkeelle... Mä en tiedä olenko mä sellainen ihminen! Mä haluaisin elää nyt, pitää hauskaa ja kokeilla asioita, matkustella ja... ja..." Fabianin rohkeus loppui.
Vivecan teki melkein mieli nauraa, mutta hän ymmärsi, ettei veli ehkä kaivannut sellaista juuri nyt. "Tarkoitatko että te ette ole... vielä... krhm...?" Vivecalla oli täysi työ pysyä vakavana, mutta Fabiania ei näköjään naurattanut yhtään.
"Heidi on vannonut jonkun hemmetin valan", hän suhahti. "Ei seksiä ennen avioliittoa, joten nyt se sitten loogisesti vihjailee, että meidän pitäis mennä äkkiä naimisiin." Äkkiä Fabian vaikeni ja nousi ylös. Heidi käveli heitä kohti.

Heidi kietoi oikopäätä kätensä omistavasti Fabianin kaulaan. "Eiks mekin voitais välillä jutella? Mä en tunne täältä ketään, kauheen yksinäistä", Heidi mutisi suu mutrulla. "Ja noikin tossa vaan kutee, kihlapari ja kaikkee... Mieti, et noi on meidän ikäsiä. Ei se niin mahdotonta ole..." Heidi antoi äänensä haipua kainosti pois. Fabiania kylmäsi, mutta hän hymyili kuitenkin tyttöystävälleen.
"Niin, ja kato miten hauskaa niillä on, ja kato miten hauskaa näillä kaikilla muilla on, kun ne juttelee keskenään eikä mökötä nurkassa! Mee nyt rohkeesti tekemään tuttavuutta, Adakin on tosi kiva tyyppi, te tulisitte varmaan hyvin toimeen", hän sanoi, ja tunsi veistä väännettävän vatsassaan. "Kokeilisit edes? Ota vaikka siideri ja mee juttelemaan jollekin, mun mieliks! Jeesuskin joi viiniä, ei se nyt voi sitä oikeesti paheksua."

Heidi mietti hetken. "No jos lupaat sitten että lähdetään kun mä oon ottanu sen yhden? Ja kyllä mä joskus oon maistanukin vähän jotain, mut en vaan haluais tulla känniin..." Fabian naurahti.
"Edes sunkokoinen pikku hyttynen ei tule känniin yhdestä siideristä", hän virnuili ja silitti tytön poskea.
"No hyvä on sitten, mutta sun on paras puhua totta! Mä oon luvannu itelleni etten oo ikinä kännissä."
Heidi oli niin suloinen ja mukava, miksi ihmeessä tämän sitten piti olla niin kauhean vaikeaa? Ja nyt tyttö teki itsestään marttyyrin uhrautumalla juomaan yhden siiderin miellyttääkseen Fabiania. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Fabian lähti keittiöön Heidin kanssa valitsemaan tälle sopivaa juotavaa, ja Pasi irtautui hetkeksi Emiliestä venytelläkseen vähän. "Mun mielestä sä voisit vähän rajottaa tota toisten miesten tuijottelua nyt kun ollaan kihloissa", Pasi töksäytti odottamatta. Emilien suu loksahti auki, mutta hän muunsi hämmästyksensä nopeasti vähätteleväksi hymyksi.
"Mitä ihmettä sä höpiset, kulta, enhän mä näe ketään muita kuin sut!" Emilie kujersi ja hipaisi Pasin rintaa sormellaan. Pasi ei kuitenkaan vitsaillut.
"Kyllä mä tiedän, että sä kattelet ton kitaristipojun persettä mun selän takana", Pasi sanoi ja hänen äänensä nousi uhkaavasti. Emilie painoi lujasti kätensä Pasin polvelle.
"Nyt hiljempaa! Sä tiedät itekin että toi on ihan soopaa, nyt taitaa kyllä puhua kuningas alkoholi eikä mun Pasini."

Ennen pitkää Pasi kuitenkin rauhoittui, tosin sinä aikana Heidi olikin yhtäkkiä innostunut tuhoamaan siideripulloja useammankin kappaleen.
"Hupsh, kolmas pullo ja pohja näkyy? Mitesh mä nyt tällein, voi kamala, että mä olen huono ihminen..." hän alkoi voivotella. Viveca, joka istuskeli nojatuolissa vastapäätä keskustelemassa Chengin kanssa, pyöräytti silmänsä kohti kattoa. Hän oli seurannut mielenkiinnolla, kuinka Heidin panssari oli yhtäkkiä murtunut, kun hän ja Ada olivat yhteisvoimin vähän pehmitelleet. Viveca oli hyvin nokkelasti houkutellut Heidistä hänen suunnitelmansa ulos – sikäli kuin se oli kovin vaativaa; kun Heidi oli tajunnut, että hänellä oli innokasta yleisöä, hänen siiderin liukastama kielensä oli alkanut laulaa kuin satakieli.

Ada oli kuunnellut hiukset pystyssä Heidin uhoamista. Hän oli kuin olikin ollut oikeassa! Lyijypallo vatsassa vain kasvoi. Tavallaan olisi pitänyt olla helpotus, että Fabian olikin henkisesti noin saavuttamattomissa, etenkin kun jokainen ajatus siihen suuntaan sai Adan tuntemaan musertavaa syyllisyyttä. Silti pettymys oli valtava. Fabian oli kätkenyt sen niin hyvin... Ada ei olisi ikinä voinut uskoa, että rohkea, hauska, älykäs ja karismaattinen Fabian olisikin ajatusmaailmaltaan yhtä kapeakatseinen kuin tyttöystävänsä. Ajatus tuntui järjettömältä, mutta toisaalta, eiväthän kaikki kristityt mitään hihhuloivia hulluja olleet, kyllä Ada sen tiesi.

Viveca oli kuin vaivihkaa saanut Heidin nappaamaan lisää, ja kun Heidi oli päässyt saarnaamaan pidättyvyyden hyveestä ja varhaisen avioliiton auvosta, Ada oli alkanut voida pahoin ja lähtenyt pois. Olohuoneessa hän törmäsi Fabianiin, joka tarttui Adan seuraan kuin takiainen. Fabian oli selvästi juonut vielä enemmän kuin Heidi, mutta oli kuitenkin vielä ihan järkevä. Ada hymyili kohteliaasti ja ihasteli soivaa biisiä, jota Fabian innokkaasti kehui, kuin kaikki olisi ollut ihan normaalisti. Hymynsä takana Ada oli kuitenkin kauhuissaan. Hyvänen aika, Fabian oli vasta 18, olkoonkin ikäistään vanhemman ja kypsemmän oloinen. Ajatus hänestä menemässä naimisiin vuoden sisällä tuon evankelisprinsessan kanssa tuntui jotenkin... väärältä. Yhtä väärältä kuin suuren tiikerin lukitseminen kuutiometrin häkkiin.

Viveca oli tyytyväinen itseensä. Oli ihan oikein tuolle pikkuprinsessalle erehtyäkin joskus. Viveca oli suojelevainen isosisko: Fabian oli kuitenkin pohjimmiltaan niin itsepäinen ja kunniantuntoinen, että ellei joku puuttuisi asiaan, hän vielä tekisi itsestään onnettoman loppuiäkseen silkkaa ylpeyttään.
Fabian oli yhtäkkiä vakavoitunut ja katsoi Adaa syvälle silmiin. Ada nielaisi vaivalloisesti: näytti siltä, että Fabian oli sanomaisillaan jotakin, mitä hän ei välttämättä olisi halunnut kuulla. Oli se sitten ilmoitus siitä, että hän aikoi kihlata Heidin, tai sitten jotain muuta, Ada ei osannut päättää kumpi olisi pahempi, mutta joka tapauksessa hän ei halunnut kuulla sitä keskellä olohuonetta. Ada kääntyi kannoillaan ja livisti keittiöön.

Ada kuuli Fabianin seuranneen häntä, ja kumartui penkomaan jääkaapista lisää tarjottavaa peittääkseen hämmennyksensä. Fabianin melkein mustien silmien intensiivinen katse oli saanut Adan pahan kerran pois tolaltaan. Yleensä, kun Cheng näytti tuolta, sitä seurasi suureellisia rakkaudentunnustuksia tai jotain vastaavaa. Adaa hävetti, että oli tulkinnut Fabianin katseen niin: saattoihan hänellä olla jotain ihan muutakin asiaa. Herranen aika, Adalla oli ollut melkein kolme vuotta aikaa tottua Fabianin läsnäoloon, eikö tämä koskaan loppuisi? Välillä, etenkin silloin kun Chengin kanssa meni todella hyvin, Adaa ei häirinnyt Fabianin seura niin paljon, mutta nyt kun häntä oli alkanut epäilyttää heidän suhteensa toimivuus, tutut värähdykset olivat alkaneet taas vainota Adaa bändiharjoituksissa. Tunteiden kieltäminen tuntui vain pahentavan asiaa.

Fabian katseli hellästi Adan hoikkaa niskaa ja valtavaa hiuspörröä, jotka kurkistelivat jääkaapin syvyyksiin. Tämä oli kerta kaikkiaan sopimatonta, eikä hän olisi selvin päin antanut itsensä missään tapauksessa käyttäytyä tällä tavalla. Hänestä vain jotenkin tuntui, että olisi pakko sanoa Adalle jotakin, jotain rohkaisevaa tai hauskaa tai jännittävää... Fabian ei ollut sokea, vaan oli kyllä huomannut, että vaikka Ada kyllä selvästi piti Chengistä, hän vaikutti silti yhä useammin kyllästyneeltä tämän seurassa. Fabian tunsi syyllisyydensekaista tyydytystä siitä, että sai Adan aina innostumaan enemmän, oli kyse sitten uudesta biisistä, jostain jännittävästä bändistä jota hän ei ollut ennen kuullut tai vaikka ihan vain jostain hullusta tempauksesta, kuten esimerkiksi koko bändin ekskursiosta fantasialeffaan roolipeliasut päällä.
Fabian oli hiukan äkäinen Chengille siitä, että tämä ei tuntunut arvostavan Adaa ja tämän räiskyvää luonnetta tarpeeksi. Toki Cheng kirjoitteli Adalle kömpelöitä rakkauslauluja ja omisti melkein yhtä paljon levyjä kuin Fabian, mutta he olivat silti erilaisia kuin yö ja päivä. Jos Fabian olisi ollut Cheng, hän olisi vienyt Adaa jännittäviin paikkoihin, käyttänyt hämyisissä ravintoloissa syömässä, yllättänyt eksoottisilla kukilla... Ada ansaitsi niin paljon enemmän kuin vain loputtomia koti-iltoja ja koiramaista palvontaa!
Fabian värähti syyllisyydestä. Hemmetin olut, että ajatukset karkailivat näin. Hän kavahti hiukan taaksepäin.

Ada hidasteli kaivellessaan kaappia ja saattoi melkein tuntea Fabianin hengityksen niskassaan. Yhtäkkiä Fabian värähti kuin äkillisen tuulenpuuskan voimasta. Miksiköhän? Ada ei enää kestänyt hiljaisuutta, vaan sieppasi lopulta lähimmän sipsipussin äänekkäästi rapistellen ja oikaisi itsensä. "Oisitko halunnu jotain? Onko kalja lopussa?" Hän kysäisi luonnottoman kovaan ääneen. Fabian oli niin lähellä, että Ada saattoi haistaa hänen tuoksunsa: bändikellaria, deodoranttia ja oluen makeanpistävää aromia.
"Oisin," Fabian kuiskasi lempeästi. Sitten hän ei kyennytkään jatkamaan. Ada pakottautui katsomaan häntä suoraan silmiin. "Onko sulla jotain asiaa?" Hän kysyi, ja tuntui kuin hänen sisuskalujaan olisi revitty palasiksi tylsällä lusikalla. Ennenkuin Fabian ehti jatkaa, Ada vetäisi syvään henkeä. "Me juteltiin äsken Heidin kanssa, se sano että te... onko mulla aihetta onnitella?"
Ada olisi yhtä hyvin voinut mojauttaa Fabiania suoraan vatsalihaksiin. Mitä hemmettiä! Olihan Fabian huomannut, että Heidi oli unohtunut ottamaan useammankin kuin yhden siiderin, mutta puhua tuollaisia nyt ulkopuolisille! Miksi ihmeessä? Fabianista tuntui, että häntä vietiin nyt kuin pässiä narusta. Ja sitten toinen kauhea ajatus pulpahti hänen päähänsä. Oliko Heidi huomannut jotakin? Jos hän olikin sanonut sellaista vain mustasukkaisuuttaan? Ei ihme, että Ada oli yhtäkkiä muuttunut kauhean muodolliseksi.

Sillä välin Heidi oli vääntäytynyt ylös sohvalta. Nyt tämä saisi riittää, ei enää yhtään siideriä... Vaikka se oli kyllä kauhean hyvää, ja oikeastaan olokaan ei ollut hirveän paha. Olisi vain ollut niin kauhean noloa myöntää, että hänellä oli oikeastaan vähän hauskaa. Ainakin se punatukkainen heitukka oli selvästi tullut synnintuntoon, kun Heidi oli riittävän voimallisesti julistanut. Heidin oli ollut aina kauhean vaikea puhua vieraille ihmisille: omassa tutussa porukassa hän saattoi pitää vaikka kuinka palavia puheita, mutta kun kyseessä oli joku ennestään tuntematon, Heidi pelkäsi. Ehkä sitä, että vastassa olisikin yllättäen jokin paholaisen valtaama sieluparka, jonka auttamiseen hänellä ei olisikaan voimia. Tai yksinkertaisesti sitä, että joku sanoisi riittävän lujasti vastaan hänelle, mutta sitä hän ei aivan voinut myöntää itselleen. Ei, kyllä se oli paholainen joka sellaisia puhui.
Jos siideri antoi hänelle voimaa puhua ja kenties jopa käydä sielunvihollista vastaan, ei kai se niin väärin voisi olla? Heidi rukoili nopeasti varmuuden vuoksi anteeksipyyntöä, ja lähti hakemaan neljättä pulloa.

Cheng oli myös menossa keittiöön viemään tyhjää pulloa kaappiin. Hän hämmästyi hiukan nähdessään Adan ja Fabianin kahdestaan, ja mustasukkaisuus ailahti hänen vatsassaan. Fabian näytti siltä, kuin Ada olisi juuri ilmoittanut, että joulu on peruutettu, kun Ada taas oli jotenkin epätavallisen pirteän oloinen.
"Mistäs täällä puhutaan", Cheng kysyi vähän kireästi. Ada hymyili kuin krampissa. "Ei yhtään mistään, me vaan haettiin lisää... öö... sipsejä, ja olutta, ei tässä mitään sen kummempia", hän vakuutteli ja kääntyi kaivamaan alakaapista uutta kulhoa sipsejä varten.

"Mikä sulla oikein on", Cheng kuiskasi, kun Fabian näytti siltä ettei kuunnellut. "Et oo sanonu mulle suunnilleen sanaakaan koko bileitten aikana, mutta Fabianin kanssa kyllä kelpaa viettää aikaa." Mustasukkaisuus lakkasi läikkymästä ja alkoi korventaa hiljaisella tulella Chengin vatsaa. Hän oli aina tiennyt, ettei ollut yhtä komea tai lahjakas kuin Fabian, mutta Ada oli monta kertaa vakuutellut pitävänsä hänestä juuri sellaisena kuin mitä hän oli. Tuntui vain niin käsittämättömältä, että juuri hän oli saanut tytön itselleen. Juuri nyt ei tuntunut oleelliselta, että Fabianillakin oli tyttöystävä. Olisihan hän voinut asialle tehdä jotakin, jos olisi ollut tosissaan, vai mitä?
"Älä nyt viitti", Ada tuhisi sipsipussiin. "Mehän nähdään joka päivä ja melkein joka iltakin, kai säkin haluat välillä viettää aikaa jonkun muun kanssa kuin mun? Johan sä kyllästyt mun naamaan kohta."
Chengin silmät siristyivät. "Mä en kyllästy sun kauniisiin kasvoihin ikinä, kulta. Vai tarkotatko sanoa, että sä alat kyllästyä mun pärstään? Haluaisit vähän vaihtelua, jotain jännittävämpää?"

Heidikin oli ehtinyt hoipperoida keittiöön. Kun hän näki Fabianin, hän liimautui poikaystäväänsä refleksinomaisesti. "Fabian, tää on ihanaa!" hän hihkui pienellä äänellään. "Mä en ollu tajunnu tätä aikasemmin, mutta eihän tää voi olla sellanen niinkuin mitä kaikki sanoo että känni on, mulla ei oo yhtään paha olla! Musta tuntuu että Jumala on antanu mulle erilaisen olon kuin muille, musta tuntuu että voisin tehdä ihan mitä vaan!"
Fabianilla ei ollut sydäntä heittää ensimmäistä mieleen tulevaa kommenttia, joka liittyi viininjumala Dionysokseen, sillä Heidi olisi vain loukkaantunut. Eräs toinen olisi vain nauranut iloisesti sillekin...
"Sehän on hyvä, kulta pieni", Fabian sanoi niin kovaa, että Cheng varmasti kuuli. Olihan hänellä korvat päässä, ja hän halusi pelastaa Adan nololta tilanteelta. "Otetaanko yhdessä yhdet? Ja mä voin tulla sit kohta näyttämään sulle meidän bändikämpän tuolla alakerrassa, käykö?" Hän näki, miten Heidin silmien takana taisteli paheksunta bändiä kohtaan ja halu miellyttää poikaystävää. Fabian värähti. Miksi Heidin piti niin kauheasti paheksua hänen rakkainta harrastustaan? Olihan hän soittanut kitaraa milloin missäkin nuotiopiirissä, eikä siinä silloin ollut ollut mitään paheksuttavaa, päin vastoin. Fabianista oli epämiellyttävästi tuntunut siltä, että Landola hänen kädessään olisi merkinnyt joillekin samaa kuin julkinen uskonratkaisu.

Cheng jätti Adan rauhaan ja muksautti Fabiania toverillisesti hartiaan. "Mites teillä menee? Kuulin vähän jotain huhua, että aikoisitte lähiaikoina tehdä pasit ja emiliet..." Chengin hymy ei ulottunut ihan silmiin asti, eikä se jäänyt Fabianilta huomaamatta. Kirottua! Eikö se Heidi todellakaan ymmärtänyt, että hiljaisuus ei aina ollut myöntymisen merkki?
"No en mä nyt tiedä, katsotaan vähän miten asiat etenee. Ei tässä nyt mikään kiire ole", Fabian toppuutteli hymyssä suin. Hitto vie, miten tämän nyt saisi ilmaistua niin, ettei Cheng luulisi hänen olevan Adan perässä? Etenkin kun se oli jopa vähän totta? Vaikkei olisi saanutkaan olla... Fabianista tuntui, että hänen päänsä räjähtäisi.
"Lisää kaljaa!" hän karjaisi ja nappasi jääkaapista kaksi pulloa, jotka kilahtivat äänekkäästi vastakkain. Toisen hän ojensi Chengille, toisen korkkasi ja joi melkein puolet kerralla. No nyt on parempi, hän huokaisi mielessään...

Heidi oli jäänyt kuuntelemaan eteiseen keskustelua. Mitä? Miksei Fabian voinut avoimesti sanoa aikovansa kosia? Mitä häpeämistä siinä oikein oli? Ellei sitten... Mutta Heidi tiesi, että Fabian halusi sänkyyn. Eivät he mihinkään pussailuun ja käsien pitelemiseen olleet pelkästään tyytyneet, mutta Heidi oli tuntenut paitsi itsensä hyveelliseksi kun ei päästänyt asioita pidemmälle, myös valtavaa vallantunnetta. Monet hänen seurakuntakavereistaan olivat jo täyttä häkää suunnittelemassa häitä. Oli tylsää, kun Heidi ei voinut vielä pyytää ketään kaasokseen, varata sopivaa kirkkoa ja pyytää suosikkipappiaan vihkijäksi... Ennen pitkää Fabian tekisi sen, hän oli siitä ihan varma. Ellei joku pistäisi kapuloita rattaisiin. Heidi oli onnistunut päättelemään, että se punatukkainen tyttö oli vaarallinen ja moraaliton tapaus: hän jotenkin näytti siltä. Olihan hänen siskonsakin jo kihloissa, ja sitäpaitsi Heidi oli nähnyt, miten lähelle se eukko oli tunkenut hänen Fabianiaan. Tämä ei nyt käynyt ollenkaan laatuun, Heidi pyöritteli päätään.

Pasi oli taas hermostunut Emilielle, tällä kertaa jostain vanhasta jutusta.
"...senkin kerran kun sä katoit sitä Anttia, voisin kyl vaikka vannoo että sulla oli jotain ihan muuta mielessä kuin ajelu mun kanssa!"
"Mä katoin sitä oudosti koska sillä oli valtava maalitahra perseessä, ootko sä ihan sokea ite?!"
"Mut Antilla on vuoden uudempi Corolla kuin mulla. Ja mulla on pienempi subbari. Eiks ne enää riitäkään sulle?"

Ada yritti pujotella mahdollisimman huomaamattomasti riitapukareiden ohi olohuoneeseen. Ei hyvää päivää! Pasi oli kerta kaikkiaan aivan mahdoton kännissä, ja ilmeisesti ei ehkä tarkoittanut kaikkea, mitä sanoi, mutta että hän kuvitteli Emilien harkitsevan pettämistä jonkun Corollan vuosimallin takia? Adaa puistatti. Toivottavasti Pasin mustasukkaisuuskohtaukset eivät yltyisi liikaa.

"Anteeks nyt kulta, mutta mä en oikeasti jaksa tuota. Luuletko sä, ettei mulle merkkaa mitään se, että ollaan kihloissa? Kattelethan säkin aina milloin minkäkin pornotähden tissejä netissä, mutta mä en valita. Ai miksen? Koska mä RAKASTAN sua, senkin hölmö!" Emilie tuhahti ja otti ivallisen diiva-asennon.
"Mutta se Corolla... Mä en oo ehtiny vielä virittää..." Pasi änkytti.
"Nyt annat olla sen helvetin Corollan kanssa! Mun puolesta saat työntää sen vaikka PERSEESEES ja kokeilla sitten, miten se subbari jumputtaa, saatana. Mä lähden nyt röökille." Emilie työnsi Pasin tieltään ja meni kiskomaan takin päälleen.

Heidi oli hiippaillut omille teilleen, ja Fabian oli hetken etsiskeltyään antanut periksi ja lysähtänyt sohvalle. Yhtäkkiä kovaääninen metakka, joka ylitti jopa Doorsin Alabama Songin humppakompin, rämähti alakerrasta. Ada katsoi ensin hölmistyneenä vieraitaan, laski seitsemän miinus yksi ja säntäsi alakertaan.

Heidi rämpytti Adan rakasta Jeune Filleä sydämensä pohjasta ja niin pieleen kuin vain voi, hoilaten samalla jotakin Adalle tuntematonta gospellaulua eri sävellajista. Kielet rämähtelivät uhkaavasti: Heidillä ei ilmeisesti ollut mitään käsitystä siitä, miten kitaraa soitettiin, ja pikemminkin näytti siltä, että tähtäimessä oli kitaran hajottaminen.

Ennenkuin Heidi ehti tehdä Pete Townshendit, Ada tarttui kitaran kaulasta niin, etteivät kielet enää soineet, livautti kantohihnan irti ja nosti kitaransa varoen takaisin telineeseen. Heidi näytti vähän hölmistyneeltä, ja alkoi sitten yökkiä kohti Adan uutta vahvistinta.

Se oli jo liikaa. Ada tarttui Heidiä harteista ja pyöräytti tytön ympäri. Heidi horjahti hiukan, mutta pysyi sentään pystyssä.
"Mitä helvettiä sä oikein touhuat?!" Ada kiljahti. "Jos kerran seurustelet kitaristin kanssa, sun pitäis tietää, ettei kukaan tykkää siitä että niiden kitaraa soitetaan ilman lupaa, saati että yritetään rämäyttää kielet poikki!" Pieni häijy ääni korvan juuressa heräsi jälleen. Entä jos Heidi tosiaan tiesi sen, ja teki sen tahallaan?
"Älä sano... tolleen", Heidi mutisi heikosti. Hänen silmänsä harottivat vähän ja kasvonsa vihersivät.
"Ja totta helvetissä sanon ihan mitä haluan. Sovitaanko, ettet koske mun kitaraan enää?" Heidin silmät etsiytyivät kohtaamaan Adan katseen. "Fabian on mun. Mun, ymmärrätkö sä. Etkö sä tiedä, että Raamattu kieltää aviorikoksen? Ja että se riittää, että sen tekee mielessään?"
Ada pyöritteli silmiään. Nyt hänellä ei kerta kaikkiaan ollut kärsivällisyyttä olla hyväntahtoinen: kitara oli hänelle melkein yhtä rakas kuin perheenjäsen, ja Heidin temppu oli saanut hänet täysin pois tolaltaan.
"Eikös aviorikos koske vaan sellaisia, jotka on naimisissa? Te ette oo vielä edes kihloissa, eikä olla mekään", Ada tiuskaisi, ja tunsi kauhukseen palan nousevan kurkkuunsa. 'Vielä', hän oli sanonut.

Heidi oli tosin ensimmäinen, joka alkoi itkeä. "Miten sä voit olla noin ilkeä, miten kukaan voi olla noin... Hal-juuuh!" hän ulisi. Adaa alkoi välittömästi ärsyttää uudelleen.
"Kuka täällä on ilkeä? Kiristät pihtaamalla miestä naimisiin kanssas, kun tiedät että se on niin kunniallinen että se oikeasti tekee sen ja tukahduttaa koko oman persoonansa sun takia! Sekö ei muka ole itsekästä ja ilkeää! Haista nyt jo kuule paska", Ada huudahti ja kääntyi kannoillaan.

Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän tiesi vaistomaisesti olevansa oikeassa.
Sanat olivat tulleet suusta enempiä miettimättä, mutta niin sen täytyi olla. Mikään Fabianissa ei ollut koskaan viitannut siihen, että hän olisi yhtään tavallista uskonnollisempi, korkeintaan huomattavan filosofinen. Sen sijaan poika oli aina pitänyt pienimmätkin lupauksensa, huolehtinut siitä, että kaikilla oli asiat hyvin ja ollut heti tarjoamassa apua, jos jokin oli pielessä. Heidi oli täydellinen kohde sellaisen ihmisen kiintymykselle: fiksu mutta avuton, syvällinen ja herkkä, hento ja pieni, jota teki mieli suojella kaikelta maailman pahalta. Adan oli pakko myöntää itselleen, että jotakin noista ominaisuuksista Heidillä oli pakko olla: muuten Fabian olisi varmasti jo siirtynyt elämässään eteenpäin.

Ada marssi äkäisenä portaat ylös, ja Heidi jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Pari viimeisintä siideriä olivat tehneet tepposet hänen tottumattomalle viinapäälleen, ja yhtäkkiä kännissä oleminen oli juuri niin kamaa kuin kaikki olivat aina sanoneet. Vatsassa velloi, kieli tuntui paksulta, katsetta oli vaikea keskittää mihinkään, eikä Heidin loputtoman valmiiksi mietittyjen vasta-argumenttien arkun kansi auennutkaan enää riittävän nopeasti. Heidi alkoi ulvoa surkeuttaan ja rojahti lopulta lattialle pillittämään, kitaranvahvistimeen nojaten.

Yläkertaan päästyään Ada huomasi, että melkein kaikki olivat lähteneet ulos, paitsi Cheng, joka veteli hirsiä sohvalla Riders on the Stormin tahtiin. Musiikki oli niin kovalla, että se oli varmaankin peittänyt heidän pienen kinansa äänet. Jim Morrisonin hypnoottinen ääni ja Ray Manzarekin psykedeellinen urkusoundi saivat Adan tuntemaan olonsa jotenkin epätodelliseksi.

"Girl, ya gotta love your man/ girl, ya gotta love your man/ take him by the hand/ make him understand..."

Ada astui ulos takapihan ovesta samalla, kun kappaleen taustalle sovitettu ukkosenjyrähdys halkoi ilmaa. Dramaattista, hän hymähti itsekseen.

Oli jo melko pimeää. Fabian seisoskeli ajatuksiinsa vajonneena kasvihuoneen edessä ja katseli puutarhan kuihtuvia kukkia. Ada käveli hänen viereensä ja katseli myös tiiviisti läheistä ruusupensaan rankaa. "Voisit vähän katsoa tuon tyttöystäväsi perään", hän sanoi pakotetun rauhallisesti. "Mun kitarasta meni melkein kielet poikki, ja ois varmaan menny muutakin kohta..." Fabian hätkähti.
"Mähän olen sanonut sille ettei toisen soittimeen saa koskea ilman lupaa", hän hämmästeli.
"Ei se varmaan muistanu... Se on ottanu aika paljon tänään", Ada jatkoi. "Haluaisitko nyt vastata siihen, mitä kysyin aikaisemmin?" Hän purskahti ennenkuin ehti hillitä itseään. Fabian rypisti kulmiaan.
"Mennäänkö vähän sivummalle? En haluais että kaikki kuulee." Odottamatta vastausta hän tarttui Adan käsivarteen ja talutti tämän kasvihuoneen taakse. Tosi hyvä piilopaikka, Ada ajatteli vähän hysteerisesti. Läpinäkyvien seinien takana!

"Miksi sua kiinnostaa niin paljon se, että mitä mä aion tehdä Heidin suhteen?" Fabian tiedusteli, teeskennellen viatonta. Ada karahti punaiseksi, ja lähetti kiitokset jonnekin siitä, että oli pimeää.
"Ei mua kiinnosta mitenkään paljon, mua vaan... no, kiinnostaa", hän selitti laimeasti. Oli vaikea keskittyä, kun koko vartaloa kihelmöi kuin tulessa. Miksi tuon kirotun miehen piti seistä noin lähellä? Fabian vain katseli häntä kiinteästi silmiin, eikä sanonut mitään. Selvästikään selitys ei kelvannut. Ada veti syvään henkeä.
"No kun... Mä ajattelin tossa aikaisemmin... Tää on kauhean röyhkeää! Mutta... Haluatko sä oikeasti mennä naimisiin noin nuorena ja alkaa tehdä lapsia, niinkuin Heidi sanoi?" Ennenkuin Fabian ehti reagoida, Ada jatkoi päättäväisesti. "Kun mä tiedän että sä olet älykäs ihminen – en oikeesti varmaan tiedä ketään fiksumpaa! – niin sullahan on opinnot vasta alussa, ja entäs meidän bändi, mä luulin että sä olet sen kanssa tosissasi", Ada keksi hysteerisesti järkiperäistä selitystä kiinnostukselleen. Hänen aivonsa eivät toimineet oikein normaalivauhtia, ja hän pelkäsi, että se, mitä hän ei sanonut, paistaisi hänen kasvoiltaan.

Fabian hymyili hellästi Adalle. Tyttö yritti niin selvästi esittää, että hänen kiinnostuksensa oli pelkästään ammatillista, että Fabianin sydän oli särkyä. Tämä on väärin, joku ärsyttävä ääni kirkui hänen korvansa juuressa, kun hän vaistomaisesti nosti kätensä Adan poskelle ja silitti sitä kevyesti. Hiljaa, hän murahti takaisin mielessään.
"Tarkoitatko sä kysyä, että olenko mä onnellinen?" Hän kohotti toista kulmakarvaansa. Ada oli kuin sähköiskun saanut, liikkumaton ja säkenöivä. "Hengitä nyt vähän", Fabian naurahti. "Mä olen nimittäin miettinyt susta ihan samaa. Mä tiedän että Cheng on tosi mukava tyyppi ja hauskaa seuraa, mutta musta... Musta se ei arvosta sua tarpeeksi. Mä en tiedä huomaako se sitä, mutta sä olet kuin häkkiin suljettu pantteri... tai puuma itse asiassa, senkin porkkanapää. Sä voisit lentää tähtien keskellä ja loistaa kirkkaimpana, mutta sä et pääse irti niistä kahleista, mitä sä itse vapaaehtoisesti kannat mukanas."

Adan hengitys oli noussut pintaan ja häntä pyörrytti. Hän oli varma siitä, että jos joku nyt koskisi heitä kahta, se joku saisi elämänsä sähköiskun. Häkkiin suljettu kissaeläin... Jopa heidän vertauksensa olivat samoja. Moraalin ääni kirkui Adan takaraivossa kilpaa sen toisen, pienen äänen kanssa. Tämä on väärin! Cheng on tuossa ihan lähellä! Ja Heidi myös! – Entä sitten! Eikö onnellisuus ole tärkeämpää kuin velvollisuus! – Ei ole korkeampaa velvollisuutta kuin uskollisuus! – Niin, uskollisuus itselleen ja omalle persoonalleen!
Ada nosti kätensä kevyesti Fabianin käsivarrelle. "Niin... tarkoitan minä. Oletko sinä onnellinen Heidin kanssa?" Hän vilkuili hermostuneesti ympärilleen, mutta ainoa todistaja taisi olla halloween-koristukseksi tarkoitettu linnunpelätin. "Etkö sä itse kanna itselläs ihan samanlaisia kahleita?"

Fabian oli valmistautunut kysymykseen, muttei siihen, mikä vaikutus sillä oli. Oli kuin Ada olisi pamauttanut muurinmurtajalla päin hänen sydämensä suojalinnaketta. Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja ajattelematta sen enempää hän suuteli Adaa kuin hengenhädässä.

Jännitys heidän välillään purkautui ja maadoittui suudelman aikana. Oli kuin kaikki ympärillä olisi imenyt itseensä heidän vapautuneen elinvoimansa. Adalla oli yhtäkkiä ihanan raukea olo.
"Saatanhan minä kantaa", Fabian kuiskasi hiukan hengästyneesti. "Haluaisitko auttaa minua pääsemään niistä irti? Ja jos haluat, minä voin auttaa sinua..."
Raukea olo katosi kuin salamaniskusta, mutta Ada halusi kieltäytyä ottamasta vastaan kaikkea sitä, mitä moraalin ääni hänen päässään edelleen kirkui. Silti...

– TÄMÄ ON VÄÄRIN! – HILJAA!! – Haluatko muka pilata mahdollisen elämäsi ihanimman suhteen sillä, että se alkaa petoksesta? Voitko silloin ikinä luottaa häneen? Tai hän sinuun? – Mutta...

Ada sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tämä olisi ehkä vaikeinta, mitä hän tulisi ikinä sanomaan.
"Minä... Minä haluan! Mutta odota..." – Fabian näytti jo siltä, että suutelisi Adaa uudelleen – "...En halua, että tämä käy näin. Minun pitää itse päästä irti omista kahleistani, ja sinun omistasi. Jos me nyt teemme näin... Voisitko sinä koskaan luottaa siihen, että niin ei tapahtuisi uudelleen? Juuri nyt haluaisin ajatella, että voisin, mutta silti... Jos tämän on tarkoitus tapahtua, haluan, että se on täydellistä. Vapaata kaikista epäilyksistä. Jaksaisitko sinä...?" Tuntui siltä, että joku olisi kaatanut sementtiä Adan kurkusta alas, mutta hän seisoi silti sanojensa takana, puristaen Fabianin käsivarresta niin, että sen oli pakko tehdä kipeää.

Yllättäen Fabian naurahti. "Sinä olet niin viisas, Ada pikkuinen... Ja tietenkin ihan oikeassa. Tehdään tämä niinkuin on oikein. Mutta me tehdään se, eikö niin? Vapautetaan itsemme ja lennetään yhdessä tähtiin", hän virnisti.
Adakaan ei voinut olla naurahtamatta. "Vai pikkuinen... Minähän olen sinua vanhempi." Fabian tarttui Adaa lempeästi hartioista.
"Saatathan sinä olla, mutta minä olen sinua silti aika paljon isompi. Ja nyt, jos sopii, aion suudella sinua uudestaan."

Emilie oli tullut sytyttämään uuden tupakan, ja veteli ärsyyntyneitä henkosia rappusilla hytisten. Hän oli vieläkin äkäinen Pasille tämän kummallisesta mustasukkaisuuskohtauksesta. Yhdessä vaiheessa hän oli kuvitellut olevansa niin raivoissaan, että näki punaista: vain Vivecan ilmestyminen näköpiiriin oli saanut Emilien hillitsemään itsensä ja olemaan heittämättä Pasia kukkamaljakolla.
Savuverhon lomasta Emilie luuli näkevänsä liikettä puutarhassa, ja hän siristi silmiään. Eivätkö kaikki olleetkaan vielä tulleet takaisin sisälle? Mutta... Emilie huudahti tukahtuneesti ja melkein pudotti tupakkansa.

"Vai tällaista peliä täällä pelataan," Emilie virnuili itsekseen, "Onhan noissa muusikkopojissa sittenkin munaa."

Emilie pudotti sätkänsä maahan ja tallasi sen korkonsa alle. Olkoot nyt rauhassa sitten, ehkä tämä ei tarvitse todistajia, hän ajatteli, ja kääntyi takaisin valoon.

Sillä välin Viveca oli rientänyt alakerran vessaan, josta oli kuulunut selkeitä pahoinvoinnin ääniä. Hän itsekin tunsi olonsa vähän omituiseksi; hän oli juuri tullut vilkaisseeksi ulos, ja sitten sohvalle, ja ellei Cheng osannut olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, Ada pussaili jotain ihan toista pitkän, mustan tukan omaavaa miestä puutarhassa. Hän ravisti päätään keskittyäkseen käsillä olevaan tilanteeseen: Heidi oksensi ilmeisesti kahden viime päivän ruokiaan ulos pysyen hädin tuskin kontillaan.
"Miten voi olla... Tämähän on ihan kamalaa... Miten ihmiset voi vapaaehtoisesti..." Heidi sopersi, ennenkuin aloitti laatoitustyöt uudelleen. Viveca irvisti ja pakottautui vetämään tytön hentoja, vaaleita hiuksia pois kasvoilta. "Taisit vain ottaa vähän liikaa, Heidi hyvä. Tottumattoman ei kannattaisi juoda noin paljon", Viveca sanoi, ja oli ylpeä siitä, että sai pidettyä kaiken häijyyden poissa äänestään. Ajatuksistaan ei niinkään.

Lopulta Heidi nousi horjuen pystyyn – melko kunnioitettavaa tuossa kunnossa, Viveca ajatteli – ja järjesti kasvoilleen opettajamaisen auktoriteettihakuisen ilmeen. "Me voitaisiin nyt lähteä kotiin. Kello on ihan liian paljon. Voitko hakea Fabianin?" Viveca irvisti miedosti. Uskaltaisiko hän mennä häiritsemään? Mitä ne kaksi oikein muutenkaan ajattelivat? Kuka tahansa olisi voinut nähdä! Vivecaa kylmäsi, kun hän ajatteli sitä metakkaa, mikä olisi syntynyt, jos Cheng tai Heidi olisivat nähneet.

Ovelta kuului kolinaa. Siinä paha missä mainitaan, Viveca tuhahti mielessään. "Etkö nää että täällä on ruuhkaa? Odota omaa vuoroasi!" Hän tiuskaisi Chengille. Rumpali oli vastaheränneen ja vähän pöllämystyneen näköinen. "Jooo", hän haukotteli nojaten ovenpieleen. "Mutta missä kaikki on?"
Vivecaa tuskastutti, ja hän näki, että Heidi oli jännittynyt kuin viulunkieli. Ei ilmeisesti tykännyt tulla yllätetyksi tällaisesta tilanteesta, hän ajatteli häijysti. Yleensä Viveca oli ystävällinen ihmisille, mutta Heidi oli kiusannut häntä tekopyhyydellään vuosikausia, jo ennen kuin hän oli alkanut seurustella Fabianin kanssa. Tästä tilanteesta hän nauttisi täysin siemauksin, oli se miten moraalitonta hyvänsä.
"Kai sä nyt näet että me ollaan tässä, en mä muista tiedä kun mä olen ollut täällä vessansaneerausapuna. Yritä nyt käyttää vähän... Tai oota, jää sä vahtimaan ettei Heidi tukehdu, mä menen katsomaan missä mennään", Viveca hätääntyi, kun Cheng näytti ulos lähtemisen merkkejä.

Nyt pitäisi pitää kieli keskellä suuta. Mikäli Viveca yhtään veljeään ja parasta ystäväänsä tunsi, he tuskin päräyttäisivät julkisesti ilmoille yhdessä, vaan yrittäisivät hoitaa tilanteen mahdollisimman hienotunteisesti. Ellei tämä sitten ollut joku humalainen päähänpisto, Viveca ajatteli ja häntä kylmäsi. Mikään ei olisi voinut olla enemmän hänelle mieleen kuin se, että nuo kaksi ihanaa ihmistä löytäisivät lopultakin toisensa, mutta hän halusi olla varma siitä, ettei kumpikaan kolhisi itseään. Ehkäpä olisi paikallaan pistää molemmat pieneen testiin; jos he olisivat tosissaan, ei vahinkoa tapahtuisi, ja jos taas eivät... Noh, sitten he eivät ansaitsisi toisiaan.
"No niin, ystäväiseni, ota ihan rauhallisesti", Viveca lohdutteli jälleen itkemään alkanutta Heidiä. "Kaikki on ihan hyvin. Mä haen Fabianin ja sitten lähdetään kotiin." Jos Ada kuvittelisi, että Viveca ja Heidi olisivat hyviäkin ystäviä, hänen pitäisi aivan tosissaan haluta olla Fabianin kanssa käydäkseen parasta ystäväänsä vastaan. Ärsyttäväähän se oli, ja Viveca tunsi hetken itsensä ikäväksi juonittelijaksi, mutta hän oli ihan riittävän kauan katsonut sivusta, kun hänen rakkaansa kärsivät. Ei olisi mitään mieltä hypätä yhdestä kärsimyksestä toiseen ja hajottaa sydäntään vielä lisää.

Pasi oli innostunut selailemaan jotain epämääräistä kirjaa lattialla retkottaen. Hän oli uskomattomassa tuubassa, ja vielä uskomattomampaa oli, että hän oli vielä hereillä. Emilie potkaisi kihlattuaan sääreen, ei kovinkaan hellästi, sillä hän oli vieläkin vähän äkäinen.
"Heeeeiiii, kultipuppeli! Mennäänks kohta sänkyyn, mitä?" Pasi innostui Emilien nähdessään. Riita oli ilmeisesti hänen puoleltaan jo unohtunut. Emilie kiskoi pojan ylös molemmin käsin ja kaivoi esiin jälleen yhden tupakan: edellinen oli jäänyt ärsyttävästi kesken.
"Sun pitäis ainakin mennä nukkumaan, oot aamulla jäykkä ku rautakanki jos jäät siihen lattialle makaamaan", Emilie puhisi.
"Eksä siitä just tykkää", Pasi virnisti härskisti. "Mut hei, hanikulta... Miten sä näytät jotenkin oudolta?" Emilie naurahti.

"No ehkä siksi että sä näet kaiken kahtena ja mun takana kävelee vaaleanpunainen norsu. Mä vien sut ylös, ja käyn viel röökillä, niin tuun sitten sun viereen, ja saat näyttää onko susta vielä tänään johonkin." Emilie halasi Pasia lujasti, mutta jo leppyen. Ehkä viina ei kerta kaikkiaan vaan sopinut kaikille, eihän Pasi olisi selvin päin ikinä syytellyt häntä uskottomaksi.

Kun Emilie palasi alakertaan, Cheng oli jo peitelty vuodesohvalle telkkarin eteen. Muut vieraat tekivät jo lähtöä, mutta Ada seisoikin hyvin epäluonteenomaisesti yksinään olohuoneessa, sen sijaan että olisi ollut tohottamassa lähtijöiden ympärillä kuin vieraanvaraisuuden perikuva konsanaan. Emilie ei voinut vastustaa kiusausta, ja lykkäsi röökihetkeään vielä vähän kiusoitellakseen siskoaan.
"Vai sillä lailla, taisi sullakin olla tänään aika hauskaa", hän virnuili tanssahdellen kainosti.
Adan ohimoissa takoi kuin sepän pajassa. Hermojärkytys ja alkoholi eivät olleet tehneet hänen muutenkin särkyherkälle päälleen mitenkään hyvää.

"Elä nyt viiti. Mistä sä tollasta sait päähäs", Ada suhahti. Häntä kylmäsi. Ei kai Emilie ollut sittenkin nähnyt heitä?
Emilie heristi sormeaan leikillisesti. "Eikö sulle tullu mieleen, että läpinäkyvät seinät ei oo mikään maailman paras näkösuoja? Sunhan se piti olla meistä se fiksumpi", Emilie hihitteli nyt ihan innoissaan.
Ada irvisti kauhuissaan. Emilie oli sittenkin nähnyt! "Nyt hiljaa, senkin lörppähuuli, mä..." Ada katsoi siskoaan tarkemmin.

"Ei voi olla totta!" Ada henkäisi kauhistuneena. Siskon silmät olivat palautuneet alkuperäiseen punaiseen väriinsä, jonka Ada oli nähnyt ennen tasan kerran, silloin kun heidän isänsä oli näyttänyt, kuinka väriä vaihdettiin. "Mitä hemmettiä sä oikein meinaat, pistä nuo nyt äkkiä pois!" Hän sopersi, osaamatta muotoilla asiaa mitenkään järkevästi. Eteisessä Fabian, Viveca ja Heidi olivat vielä täysin kuuloetäisyydellä: Heidin pukeminen kesti ärsyttävän kauan.

"Mitä, mistä sä nyt oikein puhut? En mä tätä röökiä aio sisällä polttaa, se vois olla liian tulenarkaa," Emilie jatkoi vitsailua tajuamatta yhtään mitään.
"No ole nyt saatana hiljaa vähän aikaa", Ada hermostui lopullisesti. "Sulla on... Hemmetti!" hän kumartui aivan siskonsa korvan juureen.

"Sun silmät on punaset", Ada suhahti terävästi Emilien korvaan. Sisko ei vieläkään tajunnut.
"No kiitos samoin, kai tässä nyt itse kullakin vähän punottaa pitkän päivän jäljiltä", Emilie hölmistyi.
"No ei senkin tyhmä, sun silmäterät on punaset! Niinkuin sulla oli perkele syntyessäs! Aiotko seuraavaks ruveta kulkemaan lehdet naamassa julkisesti? Mä luulin että sä olit se joka häpeää syntyperäänsä!"
Emilie vetäisi terävästi henkeä ja painoi silmänsä äkkiä kiinni. Pasikin oli sanonut, että hän näytti oudolta... Hyvänen aika, toivottavasti hän ei muistaisi enää aamulla! Osaisiko Emilie enää ylipäätään korjata tilanteen? Apua!
"Ada, Emilie, me lähdetään nyt, kiitos kivasta illasta!" Fabian huikkasi eteisestä. Ada ponkaisi kuin magneetin vetämänä hyvästelemään. Viveca saattoi Heidin samalla ovesta ulos.

Fabiankin huomasi sen, ja halasi Adaa nopeasti ja tiukasti. "Älä unohda sitä mitä puhuttiin", hän suhahti. "Mä olin ihan tosissani. Vaikka mikä tulis." Ada ahmi katseellaan Fabianin kasvoja.
"En mä unohda, kunhan et säkään... Päästä irti ennenkuin joku näkee", hän kuiskasi, muttei tehnyt elettäkään päästääkseen itse irti. Lopulta Fabian irrottautui, puristi Adan kättä lujasti ja harppoi ovesta ulos. Pasi rymisteli samalla hetkellä yläkerrasta. "Mähän sanoin että sun pitää mennä nukkumaan", Emilie hihkaisi Adan selän takana. Ei hetkeäkään liian aikaisin...

Viveca livahti vielä takaisin, kun Heidistä ei ollut enää vaaraa. Ada seisoi eteisessä, kyynelet vierien poskillaan.
"Mä näin teidät", hän töksäytti. "Mä tiedän että tää on klassikko, mutta mitkä sun aikees on mun veljeä kohtaan?" Ada katsoi kauhistuneena ystäväänsä.
"Mitä helvettiä... Ei kai kukaan muu nähny?" Ada ei kyennyt juuri nyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Viveca vaikutti jotenkin oudon töykeältä. Arvasin, arvasin, ilkkui moraalin ääni takaraivossa. Viveca ei tykkää siitä että vehtaat sen veljen kanssa! Mitä hemmettiä hän nyt sanoisi?
"En mä tiedä mitkä mun aikeet on", Ada nyyhkäisi. "Mä vaan... mä luulen... enkä luule vaan tiedän. Mä rakastan sitä. Siinä sulle", Ada nosti leukaansa uhmakkaasti. Viveca hymyili tyytyväisenä mielessään, muttei antanut ilmeen nousta kasvoilleen.
"Kerro sitten kun tiedät. Hyvää yötä", hän sanoi ja lähti veljensä perään.

Ada rauhoittui huomattavasti pestyään hampaansa ja puhdistettuaan meikit kasvoiltaan. Mitä ihmettä hän oli oikein mennyt tekemään? Mitä ihmettä Fabianin oikein piti mennä tekemään! Adan teki mieli takoa päätään seinään. Ja että oli pitänyt vielä mennä möläyttämään Vivecalle... Tämähän oli katastrofaalista.
Jos Ada ja Fabian todellakin alkaisivat seurustella – ajatus sai perhostarhan nousemaan lentoon Adan vatsassa – se olisi Salmiakin loppu. Ja samalla heidän rakkaimman harrastuksensa, Fabianin silmäterän. He olivat soittaneet yhdessä nyt jo kauan, ja seuraava askel olisivat isommat areenat ja ehkä jopa levytyssopimus. Voisiko Fabian, Vivecasta ja Chengistä puhumattakaan koskaan antaa hänelle anteeksi sellaista katastrofia? Yhdessä soittamisesta ei tulisi mitään, jos rumpali ja soolokitaristi olisivat koko ajan toistensa kurkussa. Ja sitäpaitsi – perhoset kuolivat ja putosivat yhtenä lyijymöhkäleenä Adan vatsanpohjaan – jos olisi hänen syynsä, että Salmiak hajoaisi, Fabian varmaankin jättäisi hänet. Tai tajuaisi saman asian, ja pettäisi sittenkin lupauksensa.

Raskain sydämin Ada painoi päänsä tyynyyn. Kaikki puhui sitä vastaan, että hänestä ja Fabianista voisi koskaan tulla pari. Viveca oli Adalle niin tärkeä ystävä, että hän ei ollut varma, haluaisiko rikkoa sellaista ystävyyttä, etenkin kun hänen Fabianin kanssa ollessaan pitäisi kuitenkin nähdä lähes yhtä lailla Vivecaa. Ja sitten oli tämä bändiasia. Ada ei ollut ollenkaan varma, oliko hänellä sydäntä lähteä rikkomaan jotain, joka oli Fabianille niin tärkeää, vain oman onnensa vuoksi. Ja sitäpaitsi Cheng, mitä Cheng tekisi? Pahimmassa tapauksessa masentuisi ja tappaisi itsensä... Ada vajosi itsesyytösten kierteeseen, unohtaen nuoruuttaan sen, että hän ei ollut mitenkään yksinään tätä asiaa keksinyt.
Uni rauhoitti levottomat ajatukset ja vei Adan takaisin kylmään, marraskuiseen puutarhaan, joka oli yhtäkkiä muuttunut maailman lämpimimmäksi paikaksi.

Emilie heräsi aamulla siihen, että ovikello soi vaativasti kerta toisensa jälkeen. "Mitä helvettiä nyt", hän mutisi ja katsoi kelloa. Kymmenen sunnuntaiaamuna... Voi hyvänen aika, kuka ihme tähän aikaan tuli häiriköimään krapulaisia opiskelijaparkoja?
"Aadaa!" Emilie rääkäisi. "Mee avaamaan!" Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ovikello jatkoi sinnikästä pirinäänsä. Pasi vääntelehti ärtyneesti Emilien kainalossa vanhalta viinalta löyhkäten. Lopulta Emilie vääntäytyi tolpilleen ja lähti alakertaan jaksamatta edes vetää kylpytakkia päälleen.
Oven takana seisoi oudonnäköinen nuori nainen, jota Emilie ei ollut nähnyt koskaan elämässään.
"Ja kukas helvetti te oikein olette, ja mitä te tarkoitatte herättämällä meidät tuolla tavalla? Me ei sitten välitetä mistään vartiotorneista," Emilie sanoi vähän töykeämmin kuin oli tarkoitus, mutta hänellä oli epämukava olo. Päätä särki, ja sitäpaitsi ovesta puhalsi jääkylmää ilmaa: yöllä oli satanut lunta.

"Oletko sinä Ada vai Emilie?" nuori nainen kysyi. Emilie hölmistyi. Hän oli ihan varma, ettei ollut tavannut naista aiemmin: mistä ihmeestä hän sitten tiesi, ketä etsiä?
"Emilie", hän puhahti hämmästyneenä. "Mitenniin? Kuka kysyy?"
"Niin tietysti", nainen hymyili. "Äiti sanoi, että sinä olet se ruskeatukkainen, mutta halusinpa varmistaa että tulin oikeaan taloon. Toisaalta, nuo sinun korvasi eivät valehtelisi kenellekään..." Emilie punastui hiusmartoa myöten. Hän oli harmikseen perinyt isänsä suipot korvat, mutta ne olivat niin loivasti suipot, että menivät vielä 'lähes normaalin' kategorian alle.
"Anteeksi nyt, mutta kuka helvetti sinä oikein olet?!" Emilie puuskahti päästämättä naista vieläkään sisään. Nainen kohotti kulmakarvojaan jotenkin hätkähdyttävän kuninkaallisesti.
"Eikö äiti ole sanonut? Minä olen teidän isosiskonne. Terhen Tavast, palveluksessanne," hän virnisti. Emilien silmät rävähtivät lopullisesti auki. Tämä meni nyt kerta kaikkiaan hänen käsityskykynsä yli.
"ADA! Nyt tänne ja HETI!!" Emilie kiljaisi, kiskoi punatakkisen naisen sisään ja pamautti oven kauhuissaan kiinni.

Osa 40b. Hallitsemattomia voimia

2008-05-25T04:42:00.007+03:00

No niin, "kohta" hiukan venähti, mutta tässä piti mm. valmistua kandiksi välissä, joten pidän venähdystä ihan oikeutettuna. Sitäpaitsi kuten näette pian, tämä photoshoppaamisen määrä on ollut jotain ihan uskomatonta... Huoh. Noh, yrittäkää nauttia :) Linkitystä kysyneille, palaan asiaan kun olen ensin nukkunut vähän. Kello lähentelee siis aamuviittä, ja oon kirjottanu tätä jaksoa noin 16 tuntia putkeen... Tuli vaan sellainen kirjoitusfiilis. :)

Kuninkaan loukkaantuminen kuolettavasti olisi voinut lamaannuttaa minkä tahansa armeijan, mutta ei Avalonian armeijaa. Helegalanin joukot oli lyöty tehokkaalla vastaiskulla, jota kylläkin edesauttoi se, että Helegalania itseään ei näkynyt missään. Armeija oli marssinut voitokkaana kotiin, ja tunnelma pääkaupungissa oli niin riehakas, kuin juuri kuninkaansa menettäneessä valtakunnassa suinkin vain voi olla. Menetys oli raskas, mutta toisaalta näytti siltä, että pahin uhka oli nyt torjuttu. Kansa valmistautui jännittyneessä tunnelmassa uuden hallitsijan kruunaukseen.

Prinsessa Aroderil oli selvästi isänsä tytär, mutta hänen äitinsä oli suuri salaisuus. Pahat kielet kertoivat, ettei tytön äiti olisi ollenkaan avalonialainen! Epäluuloisimmat jo mutisivat, että jos tyttö ei ollut kunnon avalonialainen, kruunaus saattaisi epäonnistua...

Terhen seisoi kauhusta jäykkänä kivisen tornin parvekkeella. Kansalaiset näyttivät aivan pieniltä muurahaisilta, ja hänestä tuntui, ettei kansa nähnyt häntä itseään yhtään sen paremmin. Silti hänestä selittämättömästi tuntui, että hänen jokaista liikettään tarkkailtiin. Hymy oli jähmettynyt hänen kasvoilleen, poskilihakset kramppasivat. Kuningataräiti Belegiril oli selittänyt matkalla, miten kruunaus tapahtuisi; Terhenistä tuntui, että siinä oli aivan liian monta osaa, joka voisi mennä pieleen.

Sitäpaitsi Terhen oli aivan varma siitä, ettei Helegalanista oltu kuultu vielä viimeistä sanaa. Hänen katoamisensa oli pakko olla jokin juoni. Ne, jotka tiesivät mitä metsästysmajalla oli tapahtunut – Lenwë, Daelagos, Belegiril ja Laërwen – eivät elätelleet mitään harhakuvia siitä, että rakastajan kuolema olisi ajanut Helegalanin järjiltään. Hän yrittäisi aivan varmasti jotakin epätoivoista, ja Terhen hätkähti jokaista rasahdusta.
Belegiril oli kuitenkin aloittanut seremonian niinkuin mitään erikoista ei olisi tapahtunut. Helegalanin toiminta merkitsi sitä, että hän mitä suurimmalla todennäköisyydellä ei yrittäisi vahingoittaa kaupunkilaisia, vaan siirtyisi suoraan Terhenin kimppuun. Paniikinlietsontaan ei siksi ollut aihetta, mutta Daelagos ja Lenwë olivat silti pukeutuneet taisteluvarusteisiinsa juhlavaatteiden sijaan. Ihan varmuuden vuoksi.

"...Pojantyttäreni, kuningas Branonin ainoa lapsi, prinsessa Aroderil... Avalonian ainoa laillinen hallitsija... Kuninkaallinen veri..." Terhen ei pystynyt rekisteröimään kuin satunnaisia pätkiä Belegirilin sinänsä ansiokkaasta puheesta. Kuningataräiti painotti erityisesti sanaa 'laillinen': jotta Helegalan ei saisi taivuteltua kansaa puolelleen, Terhen ajatteli, ja olisi halunnut puristaa kivistä kaidetta edessään.
Häntä huimasi paitsi korkean paikan kammon vuoksi, myös siksi, että väsymys, järkytys ja tilanteen valtava merkitys alkoivat kaatua hänen päälleen. Hammasta purren hän pysytteli pystyssä: mitä kansa olisi ajatellut tulevasta kuningattaresta, joka pyörtyi kesken kruunajaistensa?

Suurtorin takaosassa, jännittyneen ja innostuneen kansan seassa, seisoi jäykkänä mustaan viittaan verhoutunut hahmo, joka ei nostanut ääntään, ei kättään, kannustaakseen kruununperillistä. Kaikkien katse oli kiinnittynyt korkealle torin yläpuolelle, eikä kukaan siksi kiinnittänyt tähän kummalliseen hahmoon mitään huomiota.

"Riemuitkaa nyt vain, hölmöt ja juntit! Todellako muka tahdotte hallitsijaksenne typerän puoliverisen, keskenkasvuisen tytönheitukan? Kun voisitte saada parasta mitä on: aidon Vanhan Kansan edustajan, jonka vereen ei ole sekoittunut mitään vierasta mutaa, jonka voimille ei tässä maailmassa ole vastusta!" nainen mutisi. Hänen resuiset, värjäämättömät vaatteensa olivat omiaan olemaan herättämättä huomiota, eikä huumaavassa metelissä hänen sanojaan kuullut kukaan.

"Voisitte saada minut, Helegalan Dínechurinin! Ja vannon sen, että tänä iltana se vielä tapahtuu! Tuo naurettava huijari kammetaan pois valtaistuimelta, ja minä yksin hallitsen Avaloniaa! Minä!"

Tästä tietämättömänä kuningataräiti jatkoi puhettaan, joka oli nyt tullut seremonian huippukohtaan. "Katsokaa Avalonian kuninkaallisen veren ihmettä!" Hän julisti yhtäkkiä entistä korkeammalla äänellä, ja huusi perään jotakin käsittämättömiä sanoja, joita Terhen ei ollut koskaan kuullut. Oliko se lainkaan Avalonian kieltä...? Yhtäkkiä hänen päänsä takana välähti jokin. Tahtomattaankin Terhen hätkähti niin voimakkaasti, että puraisi poskeensa. Kyynelet nousivat hänen silmiinsä, mutta hän sai onneksi tukahdutettua lähestyvän voimasanan. Olihan hän odottanut tätä, mutta se oli silti pelottavaa.

Yhtäkkiä kaikkialla Terhenin ympärillä välähteli. Se oli onnistunut! Avalonian hallitsijan merkki, räiskyvät, aineettomat valokipunat vilkkuivat Terhenin kasvojen ympärillä kirkkaina kuin pienet tähdet, valaisten koko parvekkeen. Kansa puhkesi hurraamaan, ja jopa vastahakoisimmatkin joutuivat myöntämään, että useimmiten edes kuningas Branonin kipunat eivät olleet välkkyneet noin kirkkaina.
Belegiril katseli tyytyväisenä työnsä jälkeä. Nyt kenelläkään ei pitäisi olla pienintäkään epäilystä siitä, kuka valtakunnan laillinen hallitsija oli! Terhen sen sijaan oli vain iloinen, että seremonia oli ohi. Hänestä tuntui, että seuraava säikähdys varmastikin pysäyttäisi hänen sydämensä.

Iltapäivä kului vastaanotolla, jossa kaikki valtakunnan silmäätekevät kävivät vannomassa uskollisuutta uudelle valtiattarelleen. Päivä oli kovia kokeneelle Terhenille loputtoman pitkä ja raskas, hän ei saanut edes syötyä välissä, kun tervehtijöitä lappasi sisään tauotta. Kipunatkin haalistuivat hiukan, mutta Belegiril sanoi sen olevan normaalia: ne hehkuivat kirkkaina yleensä ainoastaan tärkeimmissä tilaisuuksissa.
Lopulta illan jo pimettyä oli aika lähteä takaisin palatsiin. Ovella kuitenkin heidät yllätti köyryinen kerjäläisnainen, joka heittäytyi polvilleen Terhenin jalkojen juureen.
Belegiril astui ylväästi askelen eteenpäin. "Hyvä rouva, vastaanotto on jo päättynyt. Kuningatar Aroderilin täytyy päästä lepäämään", hän lausui arvokkaasti. Terhen viittasi kuitenkin kädellään väsyneesti. "Sanokoon mitä hänellä on asiaa, kun on kerran odottanut pitkään." Belegiril väänsi suuta, mutta vetäytyi taaemmas.

Tuntematon nainen piti kasvonsa hupun alla piilossa. "Mää anosin teitin majesteetillisuutelta korvausta," nainen kärisi leveällä maalaismurteella. Terhen joutui pinnistelemään ymmärtääkseen naisen puhetta. Kirottua, että hän ei edes ymmärtänyt alamaisiaan kunnolla! Terhen kuitenkin nyökkäsi, ja nainen jatkoi samalla äänellä.
"Mun mies on nähkäätten kuallu, ja nyttei oo mittään millä mää elättäsin itteni ja eläimeni. Kotikin multa on männy alta ja palavelijat kuali kaik ruttoon!" Nainen heilutteli itseään edestakaisin, kasvot yhä kätkettynä. Terhen pohti kuumeisesti, mitä hänen pitikään tällaisessa tilanteessa sanoa. Miksi nainen oli pyytänyt korvausta? Eikä apua?

"Kuinka voimme auttaa teitä, hyvä rouva? Mitä tarkoitatte korvauksilla? Onko kenties armeijamme vastuussa jostakin onnettomuudestanne?" Terhen kysyi hämmentyneenä. Daelagos tuhahti äänekkäästi, muttei sentään kehdannut korjata kuningattaren puheita rahvaan edessä. Terhenin korvia alkoi kuumottaa: tästä seuraisi varmasti taas jokin luento. Mistä hemmetistä hänen olisi pitänyt muistaa, miten minkäkin arvoisia ihmisiä puhuteltiin!

Yhtäkkiä nainen käänsi kasvonsa valoon. "Kaikista suurimmassa vastuussa olet sinä, senkin letukka! Olet varastanut minun valtakuntani!" Helegalan huusi nyt normaalilla äänellään. Hovin jäsenet huudahtivat ja kavahtivat kauhuissaan taaemmas, mutta Terhen tunsi juurtuvansa lattiaan. Hän oli täysin suojaton tuota kamalaa velhonaista vastaan! Miksei hän itse voinut osata taikoa?!

Helegalan nousi seisomaan, ja kirkas valopallo syttyi hänen käsiensä väliin. Se kasvoi nopeasti, sykähteli, näytti siltä, että se purkautuisi hetkenä minä hyvänsä. "Miten saatoit kuvitella, että voisit pärjätä minun mahdilleni? Nyt maksat typeryytesi hinnan, "kuningatar" Aroderil!" Helegalan huusi onnistuen kuulostamaan sekä ironiselta että mielipuoliselta yhtä aikaa. Helegalan sylkäisi suustaan kummallisen sanan, ja valopallo räjähti kuumaksi säteeksi.

Terhen ei osannut hievahtaakaan: hän ymmärsi loppunsa tulleen. Sitten hän kuuli kovaäänisen huudon, ja jokin suuri syöksyi hänen ja velhonaisen väliin.
Caranor oli paitsi Terhenin hovinainen, myös hänen ensimmäinen henkivartijansa ja ystävänsä. Energianpurkaus osui Caranoriin täydellä voimallaan, kun hän oli loikannut sen eteen. Caranor lensi ilmaan kuin räsynukke, ja huuto katkesi kamalaan korahdukseen.

Kirkas valonsäde leikkasi ilmaa aivan Terhenin vierestä jättäen varjoonsa kaikki mahdolliset kipunat, joita hänen kasvojensa ympärillä saattoi välähdellä. Caranor roikkui ilmassa hetken kuin köysien varassa, kasvot kauhistuneessa irvistyksessä. Kuului useita muitakin huutoja, joista yksi saattoi olla Helegalanin: hän ei ilmeisesti pystynyt muuttamaan säteen suuntaa sen jälkeen, kun se oli lähtenyt matkaan. Sitten säde katkesi jättäen jälkeensä sokaisevan pimeyden, ja kuului inhottava tömähdys ja rusahdus, kun Caranor putosi kivilattialle.

Seurasi hetken kaaos, kun kukaan ei nähnyt mitään. Lenwë kompuroi sisarensa ruumiin ääreen ja asetteli hänet normaalimpaan asentoon, mutta turhaan: Caranor oli kuollut kuin kivi, ja hänen punertavat silmänsä katsoivat tyhjinä kaukaisuuteen. Kasvoilla oli kuitenkin seesteinen hymy. Lenwë huusi kuin haavoitettu eläin, muut itkivät, ja Helegalan huohotti raskaasti. Terhen huomasi hämmästyksekseen ilahtuvansa tästä: ilmeisesti Helegalanin ei ollutkaan aivan niin helppo käyttää voimiaan kuin mitä hän oli antanut ymmärtää.

"Noin käy... Sinullekin... Ellet luovu kruunusta", Helegalan puuskutti ankarien hengenvetojen lomassa. Terhen siristi silmiään. Luovu kruunusta? Miksei velhonainen ollut jo ladannut uutta energiapurkausta ja tappanut häntä sillä? Terhen päätti pelata vähän aikaa. Ilmeisesti Helegalan ei ollutkaan kaikkivoipa.
"Noinkohan käy? Mikset vain tapa minua saman tien, niin saadaan asia hoidettua pois alta?" Terhen tivasi, yrittäen pitää äänensä mahdollisimman vakaana. Samalla hän vilkuili sivuilleen: Daelagos oli kadonnut johonkin.

Sitten Terhen huomasi Daelagosin. Mies viittilöi kuumeisesti Terheniä kiinnittämään Helegalanin huomion johonkin muualle, samalla kun hän hiipi tuskallisen hitaasti lähemmäs velhonaista kirkkaasti hohtava miekka kädessään. Tuo ei kyllä ole tavallista terästä, Terhen ajatteli, ja astahti sitten askelen toiseen suuntaan. Helegalanin sormet nytkähtivät kun hän kääntyi kärppänä Terheniä kohti, mutta mistään valopalloista ei ollut tietoakaan.
"Mitä, etkös pystykään enää taikatemppuihisi," Terhen jatkoi epätoivoista ilkkumistaan. "Olet tainnut väsyttää itsesi rakastajasi kanssa! Vai... Rakastitko sinä häntä ihan? Voiko olla mahdollista, että tuo sinun kivisydämesi sotkee taikavoimasi? Oletko sittenkin... heikko?" hän haastoi. Joka sanalla hän tunsi voimiensa kasvavan.

Helegalan näytti paisuvan kuin äkäinen sammakko. "Vai... Taikatemppuihin! Näithän sinä, mihin minä kykenen! Odotahan vain... Mutta jos julistat minut kuningattareksi, saatan ehkä säästää säälittävän henkesi", Helegalan jatkoi kuin mitään ongelmaa ei olisi. Hänen nyrkkinsä kuitenkin tärisivät, niin voimakkaasti hän puristi kynsiään kämmeniinsä.

"En koskaan!" Terhen huusi. "Sinunlaisesi tyranni ansaitsee korkeintaan tulla seivästetyksi ja poltetuksi! Mieluummin minä annan tappaa itseni kuin annan vapaaehtoisesti sinulle vallan tämän kansan yli!" Tunteet kuohahtivat Terhenin sisällä, ja hänen äänensä särkyi. "Anna tulla! Näytä nyt voimasi, mokoma noita-akka! Näytä mistä puusta sinut on veistetty!" Terhen jatkoi ja levitti kätensä. Helegalanin otsalla kimmelsivät hikipisarat, kun hän ponnisteli synnyttääkseen uuden energialatauksen. Sitten hänen takaansa kuuluva rengashaarniskan sihahdus sai velhonaisen käännähtämään.

Liian myöhään: Daelagos oli iskenyt hohtavan aseensa tarkasti suoraan Helegalanin sydämen läpi. Laërwen kirkaisi hämmästyneenä, kun Helegalan ei reagoinut mitenkään. Oli kuin hän ei olisi tuntenut koko asetta. Pikemminkin hän näytti vain äkäiseltä. "Hölmöt!" hän rääkäisi. "Luuletteko todellakin, että tavalliset aseet pystyvät minuun?!" Veri valui kirkkaanpunaisena pitkin aseen kummallisesti hehkuvaa terää, mutta hetken näytti siltä, että Helegalan ei sittenkään olisi vahingoittunut iskusta.

Sitten Daelagos veti miekan ulos. Helegalan huokaisi syvään kuin köysistä vapautettuna, ja oli juuri sanomaisillaan jotakin, kun hänen kasvonsa valahtivat entistäkin valkoisemmiksi. Haava hänen rinnassaan ei parantunut, niinkuin hän ilmeisesti odotti, vaan alkoi savuta. Helegalanin silmät kääntyivät ympäri, ja hän alkoi kirkua.
Terhen ei ollut aivan varma, näkikö hän oikein: oli kuin Helegalan olisi sulanut haavasta lähtien, ja yököttävänhajuinen savu täytti koko huoneen. Kaikki seisoivat jähmettyneenä aloillaan, kykenemättä kääntämään katsettaan pois hirvittävästä näystä.

Kun savu hälveni hieman, nähtiin, että Helegalanista ei ollut jäljellä enää muuta kuin kasa tuhkaa. Laërwen nyrpisti nenäänsä oksettavalle hajulle, ja Belegiril sylkäisi kasaan. "Se oli sinulle oikein, mokoma äpärähuora!" hän huudahti raivokkaasti. Terhen hiukan hätkähti kuullessaan moista kieltä isoäitinsä suusta, mutta nyt hän ei enää jaksanut varsinaisesti järkyttyä mistään. Lenwë tuuditti siskonsa päätä sylissään mitään näkemättä tai kuulematta, ja Daelagos oli vajonnut istumaan seinää vasten.
"Melkonen isku siitä tuli," hän murahti. "Vaan en mä nyt niin tyhmä ole, että tavallisella miekalla tuollasen kimppuun kävisin. Taotin varta vasten hopeamiekan, kun tuo mun ihana naiseni sitä ehdotti", hän jatkoi. Järkytys oli ilmeisesti ollut kova hänellekin: Daelagos ja Belegiril käyttäytyivät useimmiten julkisesti niinkuin heidän välillään ei olisi ollut muuta kuin virallinen suhde. Belegirilin kasvot sulivat hymyyn, ja hän astui miehen luokse nostaen tämän pystyyn.

Terhen karaisi kurkkuaan.
"Belegiril... Isoäiti. Minulla on sinulle pyyntö. Ja tämä koskee sinuakin, Laërwen." Naiset, kumpikin vuorollaan Avalonian kuningattarena ollut, kääntyivät katsomaan uutta kuningatarta. Terhen henkäisi syvään, ja yskäisi sitten: Helegalanin jäännöksistä pyörteilevä tomu oli todellakin hirvittävän hajuista.
"Minä... minä en ole vielä valmis kuningattareksi." Terhen vaiensi protestoivat huudahdukset nostaen kätensä. "Minusta kuningattaren ei pidä olla sellainen, joka ei ole nähnyt elämää palatsin ulkopuolella. Olette tietenkin opettaneet minua hyvin, mutta tämä päivä on viimeistään näyttänyt sen, että olen aivan liian pieni ja kokematon tällaiseen tehtävään." Terheniä suorastaan hiukan nauratti: vielä muutama vuosi sitten hän ei olisi suurin surminkaan suostunut ilmoittamaan olevansa 'pieni ja kokematon'.

"Minä lähden yliopistoon. Sisarpuoleni ovat nyt kanssani suunnilleen samanikäisiä... Lenwë, sinun tyttäresi," hän lisäsi lempeästi. "Minäkin haluan oppia tuntemaan heidät. Oppia elämään niinkuin äitini maailmassa eletään. Ei kai se niin paljon voi tästä erota?"
Belegiril ja Laërwen nielaisivat protestinsa. Vaikka Terhen oli kasvanut äitinsä kodissa, oli selvä, että lapsen kokemus elämästä ei ollut mikään sellainen, jolle voisi perustaa hallitsemisensa. Ja Avalonian kruununperillisethän olivat perinteisesti oleskelleet muutaman vuoden jossakin toisen puolen yliopistossa tietääkseen, mistä oli kyse. Tämä oli vain ensimmäinen kerta, kun lähtijä oli jo kruunattu... Mutta kuningatar Aroderil oli muutenkin vähän poikkeuksellinen.
"Hyvä on, jos niin tahdot," Belegiril sanoi. "Kenen tahdot hallitsevan puolestasi sillä välin, kun olet poissa?"
Terhen kääntyi äitipuoltaan kohti. "Laërwen, minä haluan, että sinä olet minun sanani ja käteni täällä niin kauan kuin on tarvis." Valtakunta olisi hyvissä käsissä Laërwenin hallussa, etenkin kun hänellä olisi Belegiril tukenaan.
"Mutta nyt minä haluan nukkumaan."

***

Iki-Tammelassa kaksostytöt olivat jo lukiossa. Taajaman laitamille, vanhaan puutaloon, oli perustettu nuorisotalo, jossa oli kaikenlaista jännää toimintaa. Adaa kiinnosti eniten tietenkin bändiharjoitukset.
Vuosi takaperin Djupsjöbackat olivat muuttaneet Iki-Tammelaan: Arkkitehti-isän ja korrepetiittori-äidin jälkikasvu, Adan ja Emilien ikäinen Viveca ja heitä vuotta nuorempi Fabian olivat tulleet Julius Valonpään yhteiskouluun hämmästyttämään sekä opettajat että oppilaat. Molemmat olivat huippulahjakkaita koulussa, mutta kuitenkin tietyllä tapaa anarkistisia, niin että kyllä heitä jälki-istunnossakin aika usein näki. Mutta se, mikä Adaa eniten kiinnosti, oli heidän bändinsä, Salmiak.
Viveca oli nopeasti ystävystynyt Adan kanssa, josta hän oli löytänyt heti sopivaa seuraa musiikkikeskusteluilleen. Emilie oli lopultakin onnistunut kasaamaan itselleen klikin, jossa kuunneltiin teinipoppia ja poltettiin tupakkaa salaa nurkan takana välitunnilla, ja naureskeltiin Adan ja Vivecan rockahtavalle tyylille. Klikin ulkopuolella Ada ja Viveca olivat kuitenkin cooliuden huipentuma.

Salmiak soitti raskasta rokkia laidasta laitaan ja myös omia biisejään, mutta tällä hetkellä heillä ei ollut laulajaa. Edellinen laulaja, eräs Hanna, joka oli myös ollut kosketinsoittaja, oli häippäissyt bändistä suututtuaan siitä, ettei Fabian ollut kiinnostunut hänestä. Ilmeisesti Fabianilla oli joku salainen tyttöystävä edellisestä koulustaan, sillä hän oli torjunut kaikkien tyttöjen lähentelyt päättäväisesti. Ja niitä ei ollut ihan vähän: Fabian oli aivan syötävän suloinen, jopa siinä määrin että vanhemmatkin tytöt olivat aivan lääpällään tuohon komeaan kitaristiin.

Ada ei harmikseen ollut poikkeus massasta tässä asiassa: vaikka hän kuinka pyristeli, hänen sydämensä alkoi hakata tuhatta ja sataa, kun Fabian piipahti Vivecan huoneessa heidän kuunnellessaan vanhoja Deep Purplen levyjä, tai kun poika jammaili iPodinsa tahdissa käytävällä. Ja sitäpaitsi Fabian soitti Alexi Laiho ESP:tä melkein yhtä hyvin kuin Laiho itse... Sietämätöntä, että Fabianin piti olla varattu! Ja vielä parhaan kaverin pikkuveli... Viveca oli kertonut, että Fabian ja Heidi olivat seurustelleet melkein koko yläasteen ajan, ja jatkoivat ainakin mesessä joka päivä. Se siitä sitten, Ada oli huokaissut teini-ikäisen kohtalokkaalla varmuudella.

Vivecalla oli kuitenkin omat suunnitelmansa. Hän ei ollut koskaan pitänyt Heidistä, joka oli kummallisen pinnallinen ollakseen Fabianin tyttöystävä. Hänellä oli vähän sellainen olo, että Fabian jatkoi seurustelua tytön kanssa lähinnä velvollisuudesta. Heillä ei ollut oikein mitään yhteistä, eikä Heidi koskaan käynyt Salmiakin keikoillakaan! Joten Hannan lähdettyä Viveca oli pistänyt harmaat aivosolunsa rullaamaan ja kehittänyt nokkelan juonen.

Viveca ei suinkaan ollut aivan tietämätön siitä, miten hänen veljensä läsnäolo vaikutti Adaan, mutta se olisi lähinnä hyvä, jos Ada vain osaisi ottaa rauhallisesti. Ja sitäpaitsi Ada osasi oikeasti laulaa ja soittaa, toisin kuin Hanna...
"Hyvä, sä otit nyt kitaras mukaan. Kuule, mulla on yks idea. Mä haluaisin, että sä tulet meidän bändiin laulamaan", Viveca töksäytti.

Ada alkoi nauraa. "Joo, ja kakkoskitaristiksi ja roudariksi ja maitokuskiksi, vai mitä? Tosi hauska vitsi", Ada pilaili, vaikka hänen sydämensä oli alkanut hakata yhtä kovaa kuin Cheng, Salmiakin rumpali, paukutti bassorumpuaan.

Fabian harjoitteli sooloa korokkeella. Hän tilutti niin nopeasti ja monimutkaisesti kuin ikinä vaan osasi, vaikkei olisi halunnutkaan tunnustaa itselleen, miksi. Hän tiesi, että Adalla oli hyvä musiikkimaku, ja että tyttö osasi itsekin kai jonkun verran soittaa, mutta hän ei koskaan vilkaissutkaan Fabianiin päin. Naureskeli vain Vivecan kanssa, mokoma. Eipä sillä, Fabian puraisi itseään jälleen kivuliaasti poskeen, hänhän seurusteli Heidin kanssa! Jokin Fabianin itsetunnossa kuitenkin sai kolauksen, kun se ainoa vähänkään jännittävä tyttö tässä uudessa kaupungissa ei osoittanut mitään mielenkiinnon merkkejä häntä kohtaan. Jospa hän ei vaan soittanut riittävän hyvin? Tai jos Adaa ei vaan kiinnostanut itseään nuoremmat pojat?
Jossittelu sai Fabianin sekoamaan soitossaan niin, että Cheng repesi nauramaan. "Haetaanko sakset, niin saadaan nuo sormet solmusta?" hän hekotteli.

"Sä et VOI olla tosissasi!" Ada suhahti kiihkeästi. "En kai mä nyt voi tässä ruveta jammailemaan kaiken kansan kuullen, Emilie syö mut elävältä! Ja muutenkin... Miksei tätä vois hoitaa... öö... pelkän bändin kanssa? Ja ootko nyt ihan varma että tää on ylipäätään hyvä idea?" Ada väänteli käsiään hermostuneena. Ei muista niin väliä, mutta... Entä jos Fabian vaan nauraisi hänelle?
Viveca läimäytti Adaa sisarellisesti hartialle. "No höpö höpö, annat mennä vaan! Yllätät ne ja näytät niille mistä kana pissii!" hän hihkaisi. "Mä olen tässä sun henkisenä tukena, ajattele että soitat mulle. No, nyt skeba handuun ja höpinää tötteröön!"

Ada ei viitsinyt ruveta kiistelemään ystävänsä kanssa – sitäpaitsi itsehän hän oli raahannut Jeune Fillensä mukaan. Hän ei vain ollut ajatellut, että talolla olisi ollut tänään ihan näin paljon porukkaa, ja normaalisti Mäkin kulmalla hengaava Emiliekin oli jostain syystä paikalla. Syteen tai saveen, hän ajatteli, ja rämäytti ensimmäisen soinnun kitarastaan juuri, kun Fabian oli laskenut oman Alexi Laihonsa telineeseen.
"Eeiii, voi v***, se oikeasti aikoo ruveta järjestään jotain showta," Emilie tuskaili. "Mä en kestä, mä teen kohta itsarin jos toi ei lopeta tota pelleilyä! Mä en tunne tota!"

"Busted flat in Baton Rouge, headin' for the trains
Feelin' nearly as faded as my jeans.
Bobby thumbed a diesel down just before it rained,
Took us all the way to New Orleans...
Took my harpoon out of my dirty red bandana
And was blowin' sad while Bobby sang the blues,
With them windshield wipers slappin' time and
Bobby clappin' hands we finally sang up every song
That the driver knew..."

Ada soitti ensimmäisen biisin, mikä sattui hänen mieleensä: Janis Joplinia. Tämähän alkaa ihan hyvin, ota nyt ihan rauhassa vaan, Ada rauhoitteli itseään samalla, kun tapaili Janisin letkeää laulutapaa.

Fabian pudottautui korokkeelta ja jäi katsomaan Adaa kuin transsissa. Tyttöhän soitti ja lauloi kuin jumalatar! Miksei kukaan ollut sanonut tästä mitään? Hänen ajatuksensa lähtivät kiitolaukkaan. Jospa Ada saataisiin suostuteltua laulajaksi Salmiakiin...? Ja sitten... Fabian puraisi taas kivuliaasti itseään poskeen. Sekään ei voinut estää Adan ääntä soljumasta hänen korviinsa.

"Freedom is just another word
for nothing left to lose
And nothing, nothing was all he left me..."

Ada soitti silmät ummessa, niinkuin nykyhetki olisi kadonnut. Kappaleen tempo nopeutui, lauseet seurasivat toisiaan yhä nopeammassa tahdissa niin, ettei niistä enää aivan saanut selvää. Fabian huomasi hakkaavansa jalallaan ja käsillään tahtia, ja sitten sen, ettei ollut edes ainoa: Emilien happamat tuhahdukset jäivät innostuneen metelin jalkoihin viimeistään siinä vaiheessa, kun Viveca ja Cheng liittyivät mukaan soittoon, Viveca arvoituksellisesti hymyillen, Cheng hiukan hämmästyneenä.

Biisi loppui raivokkaaseen jammailusessioon, jossa Ada sekä soitti energisen, juurevan soolorevityksen, että improvisoi kertosäkeistön sanoilla kuin Remu konsanaan. Ada näytti ikäänkuin heräävän takaisin todellisuuteen vasta kun Cheng iski lopullisenkuuloisen rumpufillin, ja punastui ankarasti. Hän kiskaisi piuhan irti kitarastaan niin, että vahvistimesta alkoi kuulua äänekästä surinaa, ja pakeni Vivecan kylkeen.

Viveca vain läiskäisi ystäväänsä selkään. "Vau mikä esitys! Mä meen puhumaan Fabille, oota tässä..." Ada vilkaisi poikaa alta kulmain ja hätkähti: hänen silmänsä loistivat villeinä ja hän selitti jotakin Chengille kädet innokkaasti huitoen.
"...siis kuulitko mikä näkemys, ja mikä ääni, ja mikä soittotaito, meillähän vois olla nyt komppikitaristi kun ei oo enää kiipparistia..." Viveca virnisti tyytyväisenä. Suunnitelma oli toiminut juuri niinkuin hän oli arvellutkin sen toimivan: Ada aliarvioi omia kykyjään jatkuvasti, ja ainoa tapa saada hänet näyttämään taitonsa oli ollut laittaa hänet selkä seinää vasten. Veljensä taas Viveca tunsi niin hyvin, että oli arvannut hänen innostuvan siitä, että joku oikeasti osasi soittaa ja laulaa.

Ada hivuttautui varovasti lähemmäs. Hänen uteliaisuutensa ei antanut periksi odotella hiljaa nurkassa tuomiota, ja sitäpaitsi Emilie oli lähestynyt häntä korvat sauhuten. Bändin kuullen sisko ei ehkä kehtaisi järjestää mitään kohtausta...
Cheng oli jo yliopisto-opiskelija, ja muutaman vuoden muita vanhempi. Hän kuunteli huvittuneena Fabianin innostunutta touhotusta, mutta oli kuitenkin samaa mieltä. Ada oli selvästi luotu bändimuusikoksi, tyttöhän ei ollut edes hätkähtänyt siitä, että hänen soittoonsa oli yhtäkkiä tullut mukaan pari muuta instrumenttia. Nuorempien suhdekuviot vaan hiukan huolestuttivat häntä; hiukan vanhemman miehen silmällä hän näki kyllä, kuinka Fabian tahtomattaankin kerjäsi katseellaan Adan huomiota, ja Ada taas päättäväisesti katsoi kaikkialle muualle paitsi Fabianiin. Noh, ehkä nämä asiat vielä selviäisivät jotenkin, hän ajatteli. Kunnollinen laulaja olisi kuitenkin tarpeen lähitulevaisuudessa, kun keikkoja ja bändikisoja olisi edessä.

Kun Fabian pysähtyi vetämään henkeä, Cheng keskeytti hänet. "Ptruu! Uskotaan kyllä, ja onhan mulla korvat päässä! Mun puolesta sopii, kunhan ei tuu sitten vaan mitään samanlaisia ongelmia kuin Hannan kanssa." Fabianin sydän heitti epämiellyttävän voltin, samoin taustalla kuuntelevan Adan, mutta kumpikaan ei näyttänyt sitä päällepäin.
"Mahtavaa! Vivi, mitä sä sanot?" Fabian läiskäisi kätensä yhteen ja katsoi siskoaan suorastaan kerjäävästi.

"No mitäs luulisit? Mutta mä sanon itse asiassa myös tän: meidän pitäis soittaa joku biisi yhdessä. Kokonaan, ja silleen että säkin oot mukana etkä vaan kuolaa taustalla."
Fabian henkäisi terävästi ja suhahti. "Sshh! Älä sano tolleen!" Viveca nauroi veljensä hätäännykselle.
"No kamaan, älä nyt noin vähästä hermostu. Mut sä saat sit sanoa Adalle mitä tehdään," Viveca virnuili, ja Fabian kalpeni silmissä. "Älä yhtään yritä, sähän olet soolokitaristi ja bändin pomo! Noh, alas nyt laputtaa siitä."
"Niin just, mä meen jo paikalleni, sanot sit vaan mitä veetään", Cheng huikkasi ja oli jo matkalla rumpusettinsä luo.

Fabian hämmästyi löytäessään Adan niinkin läheltä. "Tuota... Me tässä puhuttiin... Haluisitko, tai siis, kiinnostaisko sua tulla laulamaan meidän bändiin? Tai kun, kun, sä oot vaan aika hyvä", hän mutisi ja tunsi poskiensa kuumottavan. Ei näin, hän ajatteli ja yritti taas puraista poskeaan.
Ada oli jo saanut koottua itsensä, ja onnistui mielestään käyttäytymään tyynesti. "Joo, se vois olla tosi hauskaa. Tai siis... Ihan tosissaan, mä oon aina halunnu bändiin, ja teidän bändi on kans tosi... ee... hyvä..." Äh! Eihän tämä mennyt ollenkaan niin tyynen hallitusti kuin mitä piti.

Fabian jatkoi rohkeasti. Pieni tykytys poskessa auttoi huomattavasti pitämään ajatuksia kasassa. "Ja sit jos haluut, tai kun sulla on tosi makee toi kitarakin ja kaikkea, ja osaat soittaa ja tälleen, niin haluisitko olla kans kakkoskitaristi, kun sähän pystyt vissiin soittamaan ja laulamaan yhtä aikaa, eikö niin?" Äääh, miksi tämän piti mennä tällaiseksi jaaritteluksi! Fabian olisi halunnut olla selkeäsanainen ja rauhallinen, eikä änkyttävä teinipoika. Vaikka sitähän hän, parka, oli.
Ada innostui vähän liikaa, jotta reaktio olisi ollut aivan aito yllätys. "Ai mutta joo, sehän ois kans tosi hauskaa! Tulis paremmat saundit kun on kaks kitaraa, vaikka kyllä Zeppelinillä ei ollu ja nekin kuulosti tosi hyvältä, mut joo, jos haluut niin mikäs siinä..." Ada olisi halunnut iskeä itseään nyrkillä. Hän oli saanut jostain päähänsä, että Fabian ei pitänyt vanhoista kunnon heavy rock-bändeistä, vaan diggaili enemmänkin Children of Bodomin, Opethin ja Haaveteatterin tyyppisiä bändejä. Eipä siinä mitään, Haaveteatteri oli Adankin suosikki, mutta pitikö sitä ruveta heti jauhamaan Zeppelinistä kun vaan tuli tilaisuus?

"Okei, no, me haluttais kokeilla vähän että miten yhteensoittaminen sujuu. Sun ei tartte soittaa nyt ite jos et haluu, mut et jos voisit laulaa... Tota, osaatko sä mitään Nightwishiä? Tai kun me ollaan soitettu aika paljon niitten biisejä viime aikoina, ja ethän sä varmaan meidän omien sanoja osaa..." Fabian pohti ankarasti. Olihan se hankala biisi, mutta siltikin... Häntä kiinnosti iskeä Adalle kunnon haaste, ja katsoa, olisiko tytöstä siihen. "Miten ois Wishmaster?"

Adan suu loksahti auki. Kyllähän hän biisin tunsi, mutta hän ei laiskuuttaan ollut koskaan opetellut sen oikeita sanoja, vaan laulanut vaan mukana jotakin sinnepäin. Adan englanninkielen taito oli kyllä ihan hyvä, mutta ei niin hyvä, että hän olisi saanut Tarja Turusen epämääräisestä ulinasta jotakin selvää.
"Mä tiedän että se on vähän korkee, mutta jos se Anettekin pystyy sen laulaa, sehän laulaa vissiin vähän alempaakin..." Fabian kiirehti suostuttelemaan, kun Ada näytti epäröivän.
"Joo, ei se korkeus oo ongelma... Mut mä en oo ihan varma niistä sanoista," Ada takelteli ja punastui. "Mut joo, veetään vaan se," hän jatkoi, kun Fabianin ilme synkistyi vähän. "Kai mä sen nyt sen verran osaan." Hitto, kerrankos tässä eletään, ja jos tämä tilaisuus liukuisi näpeistä, Ada oli ihan varma, että hänen olisi ihan turha haaveilla paremmasta tilaisuudesta saada viettää aikaa ihastuksensa kanssa. Ja kerrankos sitä Ada oli tehnyt jotakin hullua ja varomatonta.

"Jes! Mä roudaan ton sun marsun tohon ylös, jos vaikka haluut kuitenkin soittaa jossain välissä... Käy sä laittaa mikin piuhat kiinni." Fabian oli jo menossa, ja Ada nousi korokkeelle pälyillen alta kulmain ympärilleen. Emilie oli ilmeisesti lähtenyt tupakalle, sillä häntä ei näkynyt. Ada rohkaistui tästä hiukan.

Cheng hakkasi satunnaisia fillejä, ja Fabian ja Viveca virittivät soittimensa yhteiseen vireeseen. Adan esiintymisvietti sai voiton, ja hän testaili mikkiä ihan onnessaan. "No niin mina damer och härrar, nyt seuraa erittäin mielikuvituksellinen versio Nightwishin Wishmasterista, ilman kiippareita ja kaikkea, mutta oletan että erinomainen soolokitaristimme aina yhden tuomasholopaisen korvaa..."
Fabian pärskähti nolostuneena, ja pyysi Chengiä iskemään tahdin. Ada meinasi unohtaa laulaa, mutta pääsi sentään kärryille pari sekunnin sadasosaa myöhässä.

Fabian ja Viveca iskivät pitkät soinnut soittimistaan, ja Cheng tykitti ihan itsekeksimiään fillejä alle. Adan ei auttanut kuin luottaa omaan mielikuvitukseensa, mutta toisaalta, jos Remu oli pärjännyt osaamatta englantia ollenkaan, niin miksei sitten Ada... Siispä hän kajautti melko itsevarmasti ilmoille alun:

"Hamster!
A dentist!
Hard porn, Steven Seagull!
Warrior!
This eyeball!
In me, the fishmaster!"

Kirottua, wishmaster eikä fish, kyllähän mun pitäisi se tietää, Ada kiroili mielessään sen parin sekunnin ajan ennenkuin laulu jatkui.
Fabian ja Viveca tuijottivat Adaa tietämättä, pitäisikö itkeä, nauraa vaiko vain soittaa. Noh, sehän sanoi ettei osaa sitä kunnolla, Fabian kohautti harteitaan, tukahdutti naurunpyrskähdyksen ja keskittyi soittamaan.

Ada alkoi nauttia tilanteesta siitä huolimatta, että tiesi laulavansa ihan puuta heinää. Hänellä oli luonnostaan laaja-alainen ääni, eikä oopperatyyliselle äänelle sävellettyjen korkeuksien laulaminen tuottanut hänelle suuriakaan vaikeuksia, etenkin kun kappale oli yksi bändin matalammista. Sitäpaitsi hän olisi voinut kuunnella Fabianin soittoa vaikka koko loppupäivän, heittäytyä sen virtaan ja kellua nautinnollisesti mukana minne ikinä virta sitten veikään. Soolon aikana Ada rämäytti kitarastaan komppisoinnut, ettei soolo olisi mennyt pelkän basson päälle.

"Maiden elf calling with her cunning soap
Lead me away from the sun
Hard porn... Will find a whip!"

Ada riemuitsi sisäisesti siitä, että sai laulaa lopultakin oikean, elävän bändin kanssa. Mitä siitä, että hän keksi sanoja sitä mukaa kuin niitä lauloi? Ilmeistä päätellen bändisalissa hengailijat eivät ymmärtäneet kuitenkaan mitään, paitsi Emilie, jonka ainoa taito koulussa oli erittäin tarkka kielikorva. Sisko oli rynnännyt takaisin yläkertaan kuultuaan Adan vahvistetun äänen. Joka kerta kun Ada lauloi korkealle, Emilie irvisti ja hänen seurueensa mielistellen mukana: muut hihkuivat ja vihelsivät.

"The fishmaster grows a pile of pills
The child will fire the apprentice for farming..."

Ada maalaili C-osan ennen isoja sooloja dramaattisella äänellä. Kirottu aksentti vain, wishmaster meinasi koko ajan kääntyä fishmasteriksi. Tätä pitäisi harjoitella, hänen huulensa olivat selvästi liian tiukalla. Kukahan niiden rentouttamisessa voisi auttaa...? Ada huomasi punastuvansa ankarasti päästettyään ajatuksensa vaeltamaan.

Vivecakin soitti vielä raivokkaan soolon. Tyttö oli todellakin lahjakas basisti, ei mikään yhden kielen rämpyttäjä niinkuin usein näki. Ada ei voinut uskoa että sai soittaa Salmiakin kanssa... Vaikka vain tämän yhden kerran, jos Fabian ei pitäisi siitä, että hän mieluummin keksi sanat kuin tunnusti, ettei osannut.

Kun bändi soitti viimeiset soinnut, Emilietä puistatti häpeästä. Miksi ihmeessä hänen siskonsa piti ruveta tuollaiseksi, nolata itsensä kaiken kansan edessä? KAIKKIHAN kuulivat, että Ada lauloi ihan epäloogisia sanoja! Ei tuo ollut mitään englantia! Ja pakkoko sitä oli kirkua niin korkealta, hyi hemmetti... Tämä ei voisi jatkua, tai kohta Emilielle nauraisivat kaikki, joilla oli jotain väliä.

Fabian meni Adan luokse biisin loputtua. "Musta tää on nyt tällä selvä, jos sä haluat vielä olla bändissä," hän ilmoitti. "Ihan mieletöntä laulamista!"
Ada naurahti ironisesti. "Ja sua ei haittaa se, että mä vedin remuenglannilla?" Fabian katseli nolona jalkoihinsa.
"No jos sä sit vastaisuudessa oikeesti sanot jos et osaa, tai opettelet sanat etukäteen, niin eiköhän me selvitä," hän mutisi ja kääntyi pakkaamaan kitaraansa kasaan. Ada katsoi hänen peräänsä hetken kaipaavasti: hän olisi halunnut vielä jutella, puhua jostakin muusta kuin bändistä, mutta pudisti sitten päätään. Ei hänellä ollut oikeutta... Fabian oli toisen oma. Tämäkin oli jo vähän veitsenterällä taiteilua.

Kun kaikki olivat pakanneet kamansa kasaan, bändi jäi vielä juttelemaan. Cheng ei ollut ehtinyt vielä puhua Adan kanssa, joten hän otti nyt innokkaasti selvää tytön vaikutteista ja suosikkibändeistä. Kesken keskustelun hän hipaisi hienovaraisesti Adan rannetta. Ada hätkähti, muttei vetänyt kättään pois.
Viveca ennemminkin aisti kuin näki veljensä lihasten kiristyvän ja hampaiden puristuvan yhteen, kunnes hän taas tyypilliseen tapaansa puraisi itseään poskeen. Veljellä varmasti oli kauheat arvet poskensa sisäpuolella, Viveca huokaisi sisäisesti. Miksi asioiden piti olla aina niin hankalia?

"Oo varovainen, Ada," Viveca kumartui kuiskaamaan ystävälleen, kun pojat lähtivät alakertaan kahville. "Sulla taitaa olla aika paljon vientiä tänään... Mä en haluu, että bändi hajoaa minkään kuvioiden takia, kun se oli jo niin lähellä." Ada punastui helakasti ja vannoi, ettei koskisi kumpaankaan poikaan pitkällä tikullakaan.
"Fabianhan on hei sun veli, ja sitäpaitsi nuorempikin ja vielä seurustelee, ja Chenghän on niin vanha, se nyt on vaan varmaan ystävällinen..." hän selitteli. Viveca pudisti hymyillen päätään. "Kyllä mä tiedän että suhun voi luottaa. Toivoisin vaan ettet ite kärsis tän takia. Mutta se menee ohi, tavalla tai toisella, eikö niin?"
Ada huokasi raskaasti. Miksi teini-iän piti olla niin vaikeaa? Milloin tämä kuohuilu oikein loppuisi?
"Niin, niin kai se menee..."

Pojat palasivatkin yläkertaan kahvikupit mukanaan parahiksi, kun Emilie kyllästyi odottamaan vuoroaan. Hän sieppasi Adan takaapäin tukevaan kaulaotteeseen ja myllytti nyrkillä siskonsa päänahkaa.
"Auu! Lopeta, v***, tuo sattuu!" Ada huusi ja häpesi, sillä tiesi Fabianin katselevan. Emilie nauroi niinkuin ei olisi tehnyt mitään ihmeellistä. "Eiköhän lähetä jo menee täältä. Kai sä nyt oot saanu jo tarpeeks olla esillä tänään," Emilie irvaili.
"Äläs nyt, kai tolla äänellä saakin vähän esiintyä", Fabian ei voinut olla huudahtamatta. Emilie loi poikaan niin murhaavan katseen, että hän hätkähti taaksepäin. Tuolla tytöllä ei kyllä ole kaikki ihan kohdallaan, hän ehti ajatella.

Ada nousi hitaasti ylös hieroen päänahkaansa ja kiroillen hiljaa.
"No älä ny viiti pienestä leikistä suuttua", Emilie hihkui. "Lähetää nyt, sä saat tehä mun matikanläksyt, mä en tajuu niistä hölkäsen pöläystä."

Adan silmät leimahtivat. "Sä saat tehdä kyllä omat läksys ihan ite! Tai sit pyydät äitiltä apua niinku normaalit ihmiset tekee! Mä en tee enää yhtään tehtävää sun puolesta, etkä sä kopioi multa yhtään mitään, tai mä kerron äitille että sä poltat ja käyt dokaamassa." Ada hämmästyi itseään: yleensä hän vain jätti siskonsa touhut omaan arvoonsa, mutta kipu ja nöyryytys olivat tuoneet kyynelet hänen silmiinsä. Jokin lanka oli katkennut. Emilien silmät siristyivät.
"Haista paska sä mitään kerrot! Sitäpaitsi mutsi ei kuitenkaan oo ees kotona vaihteeks, missä sekin sit taas juoksee huoraamassa. Ei sitä kiinnosta," Emilie tiuskahti ja lähti raahaamaan Adaa käsivarresta. Ada vilkutti nolona uusille bändikavereilleen, ja kiskaisi itsensä sitten irti siskon otteesta.

Riita jatkui kotona, jossa Sophieta ei todellakaan taaskaan näkynyt. Mummokaan ei ollut enää käynyt laittamassa ruokaa jääkaappiin: Madeleine oli joutunut viikko sitten sairaalaan keuhkokuumeisena. Ada pelkäsi mummon kuolemaa, Emilie ei taas oikein tuntunut tajuavan, että Madeleinelle voisi joskus tapahtua jotakin.
"Mitä sä oikeen sanot äidistä tollasta julkisella paikalla, sä tiedät ihan hyvin että se on sen työ, että se on paljon poissa!" Ada rähisi. Vielä enemmän häntä hävetti se, että hän pelkäsi pilanneensa hyvän vaikutelman, jonka toivoi Fabianin ja Chenginkin hänestä saaneen. Mutta sitähän hän ei voinut siskolle sanoa.

"Mua ei kiinnosta vaikka kaikki sais tietää millanen paskamutsi meillä on! Nytkään ei oo mitään ruokaa kaapissa vaikka me tullaan pitkän päivän jälkeen kotiin, mehän v*** kuollaan nälkään täällä! Mä haluun muuttaa pois Pasin luo, emmä jaksa enää asua tässä paskaloukossa sun ja olemattoman mutsin kanssa. Säkin oot kyllä just tollanen enkeli, et muka ikinä tee mitään paheellista," Emilie vaahtosi.

Ada irvisti. Pasi oli Emilien uusin poikaystävä, rasvanhajuinen ja lihaksikas autonasentajaopiskelija; puhdasverinen amis viiksiä ja lippistä myöten.
"No ainakaan mä en livistä minkään luontoretkien varjolla joka viikonloppu kännäämään kaupungille ja jakamaan amiksille! Sä saisit kolme vuotta kotiarestia jos äiti tietäis, mutta mä en oo kertonu, kun oon aatellu että sulle merkkaa jotain se, että me ollaan kaksosia. Mulle ainakin merkkaa!"
Emilie tuhahti äänekkäästi. "Niin mä unohdinkin jo, miss hippi jakaa vaan kitaristipojuille ja runoilijoille! Tai tuskin te ees niin pitkälle pääsette, hyvä kun uskallatte kädestä pitää! Juottekin varmaan vaan jotain v***un vihreetä teetä. Kaikkea sitä joutuu ihminen kestään ku on tollanen v***un nynnysisko!"
Adan pinna katkesi, eikä hän enää suuttumukseltaan keksinyt mitään järkevää vastalausetta.
"No haista nyt jo v***un paska!" Hän rääkäisi, juoksi yläkertaan ja paiskasi huoneensa oven mennessään kiinni niin kovaa kuin ikinä jaksoi.

Ada yritti uppoutua kirjaan, mutta hänen mielessään kuohui vähän liikaa. Hän olisi halunnut heittäytyä ihanaan rakastumisen pyörteeseen, mutta vaikka miten moni piikkilanka-aita tuntui sulkevan tien sinne. Fabianin tyttöystävä, se että hän oli Vivecan veli, se että hän oli kuitenkin nuorempi, ja sitäpaitsi vaikka Fabian olisikin ollut vaihtamassa tyttöystävää, hän olisi voinut valita kenet tahansa kaupungin tytöistä, niistä nätimmistä, nuoremmista ja vähemmän... eriskummallisista.
Emilie oli muuttunut hirvittävästi sen jälkeen, kun äiti oli esitellyt Lenwën heidän isänään kolme vuotta sitten. Adan mielestä oli tavallaan jännittävää, että hänellä oli suonissaan jonkin mystisen haltiakansan verta: Emilie taas ei halunnut puhua asiasta ollenkaan, ja tuntui väistelevän asiaa viettämällä villiä elämää aina, kun äidin silmä vältti. Adaa harmitti, koska hän olisi halunnut jonkun, jonka kanssa puhua asiasta. Äiti ei usein ollut paikalla, mummi ei tuntunut tietävän Lenwëstä sen enempää kuin Ada itsekään, Emilie vaikeni kuin muuri, ja kenellekään muulle ei voinut kertoa. Se, että ihmistä kiusataan koulussa, ei unohdu ihan äkkiä, ja Adaa ei yhtään huvittanut kokea samaa uudelleen yrittämällä näyttää kavereilleen niitä satunnaisia vaahteranlehtiä, jotka yrittivät pukata tietään hänen käsivarsiensa ihon läpi.

Lopulta Ada laski kirjan kädestään ja kaivoi lipastonsa laatikosta tyhjän vihkon. Jos hän ei voisi puhua kenellekään isästään eikä Fabianista, ehkä hän voisi kuitenkin kirjoittaa itselleen molemmista? Sydän pamppaillen Ada nosti kynän, muutti viime hetkessä mieltään, ja aloitti.
"Rakas Fabian..."

Osa 40a. Vapaus ja velvollisuus

2008-05-11T21:20:00.003+03:00

No niin, niin sanotusti 'vihdoinkin'. Viivästykselle on monia syitä, kuten esimerkiksi rimakauhu, lähestyvä kandintutkinto, tulevan (kaksois)jakson massiivinen pituus ja sen vaatima photoshoppaamisen ja lavastamisen määrä...
No, anyhoot, täällä ollaan taas ja seuraava päivitys tulee sitten aika nopeasti, koska kuten sanottua, tämä on kaksoisjakso. Eli luvassa osat a ja b sekä juonellisista että pituudellisista syistä (muuten olisi tullut jotain 90-100-kuvainen jakso...). Ajattelin vaan että haluatte kenties lukea tämän jo nyt, eikä vasta sitten kun joskus lähitulevaisuudessa loput on valmiina... ;)
Koska olen häijy, saatte ensin lukea vähän siitä, mitä Vähä-Tammelassa tapahtuu. Osassa b luvassa lisäinformaatiota tästäkin, nyt vain käväistään paikalla.

Yläasteen mittaan Ada vaihtoi viulun sähkökitaraan. Hän arveli (aivan oikein), että viululla ei ollut instrumenttina paljoakaan jakoa päästä mukaan hevibändin kokoonpanoon, joten Simivarius sai vaihtua ESP:n kuolattavan ihanaan Jeune Fille-kitaraan. Äänekäs rämpytys kävi välillä muiden perheenjäsenten hermoille, mutta viulistitaustansa vuoksi Ada oppi nopeasti kitaran kikat. Nyt vain sitten bändiä pystyyn. Kävisiköhän Adalla parempi säkä kuin onnettomalla isosedällään Carl Filipillä?

Sophien veri veti jälleen uusiin seikkailuihin. (Eikö se ymmärrä että ikä alkaa jo painaa?!) Seitsemän merta oli seilattu, nyt pitäisi vain keksiä jotain uutta. Mihin suuntaan enää voisi laajentaa? Maan alla ei ollut kuin kastematoja, maan päällä oli kaikki oikeastaan jo koluttu. Intohimoiseksi lenkkeilijäksi ruvennut Sophie pohdiskeli vaihtoehtojaan pitkillä reissuillaan, satoi tai paistoi.

Kerran erään erityisen paahteisen puolimaratonin jälkeen Sophie jäähdytteli pahasti kärähtänyttä ihoaan suihkussa. Kirvelystä huolimatta hän oli jännittynyt ja innoissaan: tuo valtava, korventava taivaankappale oli antanut hänelle lopultakin idean. Ylös! Avaruuteen! Voisiko se olla mahdollista?

Välillä Sophien mielessä häivähti, että hänellähän oli kolme tytärtä. Ja rakastettukin. Entä jos hänelle itselleen sattuisi jotakin? Mutta sittenkin... Terhen ei varmaan enää edes muistanut äitiään, hän oli niin kiireinen tätä nykyä. Kaksoset taas olivat ennenkuulumattoman itsevarmoja ja kypsiä, he kyllä pärjäisivät. Ja olihan aina äiti, vaikka Madeleinekin oli jo lähes kahdeksankymppinen. Yllättävän vireä sellainen tosin, jaksoi yksin pitää huolta isosta kartanosta nyt kun Esaiaskin oli nukkunut pois muutama vuosi sitten 87 vuoden kypsässä iässä.
Tosiasia oli se, että Sophiella alkoi olla orastava viidenkympin kriisi. Kohtahan hän rupsahtaisi ja vanhenisi, mitä Lenwë sitten sanoisi? Itse ikuisesti nuorena ja komeana hänen olisi varmasti vaikea suhtautua Sophien vanhenevaan, ryppyyntyvään olemukseen. Joten Sophie jatkoi hyväksikokemaansa taktiikkaa: pakenemista ja salailua.

Mutta miten ottaa yhteyttä ulkoavaruuteen? Tosiasiahan oli se, että kukaan ei vieläkään ollut onnistunut todistamaan, oliko avaruudessa elämää. Sophieta tämä ei lannistanut. Hän kokeili kaikki mahdolliset internetin keskustelupalstoilta poimimansa ideat valonheittimistä taskulamppumorsetukseen. Kaksoset pyörittelivät silmiään äidin yhtäkkiselle tähtientiirausinnostukselle, mutta heillä oli niin paljon ajattelemista omissa teini-iän ongelmissaan, että heiltä jäi huomaamatta, mitä äiti todellisuudessa suunnitteli.

Eräänä aamuna se sitten tapahtui: aurinko oli juuri noussut ja Sophie oli jo – jälleen – luopunut toivosta. Yhtäkkiä aamun valo kuitenkin tuntui kirkastuvan moninkertaiseksi.
"Mitä hemmettiä...!" karkasi Sophien huulilta, kun sokaiseva valo ympäröi hänet.

Sophie pakotti itsensä katsomaan ylös, kohti valonlähdettä. Näky oli niin mykistävä, ettei hän voinut edes huutaa.

Kun Sophie oli aamulla poissa, tytöt vain kohauttivat harteitaan, lappoivat aamiaisen naamaansa ja lähtivät kouluun. Ei ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli selittämättömästi kadonnut.

Sophien avaruusseikkailu ei kovinkaan kauan kestänyt: kotiapulainen ja puutarhuri olivat saada yhtäaikaisen sydänkohtauksen, kun kaikkien UFOjen prototyyppi sylkäisi Sophien kidastaan kadulle.

"Qrtzt kirqstk gripkerqtzx", kaikui metallinen ääni kadun ylle. Tai siltä se ainakin kuulosti. Sophie, jolle oli istutettu baabelinkala korvaan, ymmärsi, että häneen luvattiin ottaa yhteyttä lähiaikoina. Eri asia vain, että mitä avaruusolioille tarkoitti 'lähiaikoina'. Toivottavasti ei esimerkiksi kymmentä maan vuotta... Sophie hieroi laskeutumisessa kolhiintunutta pakaraansa. Toivottavasti tämä oli kaiken mielenjärkytyksen arvoinen reissu...

Sophie lahjoi palkollisensa hiljaisiksi, joten tytöille ei selvinnyt missään vaiheessa, missä äiti oikein kävi. Kiinnostavampaa oli esimerkiksi se, että Emilien 'kaveri', Roosaliina, olikin salaa alkanut seurustella erään pojan kanssa, jonka Emilie oli aikonut ottaa itselleen. Roosaliinan paljastuksesta seurasi tietenkin ankara kissatappelu.

"Senkin lättänaama huora! Millä sä sait sen Jyrkin koskemaan ittees, laitoitko sille pussin päähän vai?" Emilie kirkui ja yritti repiä (entistä) kaveriaan hiuksista. Valitettavasti Roosaliinan dreadlockseista oli vähän vaikea saada otetta.
"Kyllä säkin v**** kuvittelet olevas joku Miss Universum, mutta ehkä poikia kiinnostaa joku muukin kuin vaan nätti naama, senkin frigidi hurrilehmä!" Roosaliina rääkyi takaisin.

Lopulta Roosaliina sai selkäänsä paremmintreenanneelta Emilieltä. Ada marssi silmiään pyöritellen taisteluparin ohi. "Huutakaa nyt vielä vähän kovempaa, stadiin asti ei ihan kuulunu," hän tuhahti. Adaa nolotti sisarensa käytös: miten ihmeessä kaksostytöt saattoivat olla luonteeltaan niin täysin erilaisia?

Adaa eivät poikajutut kiinnostaneet – paitsi eräs tietty, mutta siitä ei kannattanut puhua. Ainakaan vielä. Adalla ei ollut Emilien röyhkeyttä eikä viimeiseen asti hiottua ulkomuotoa. Ainoa, mitä Ada osasi, oli soittaminen ja kaikenmaailman värkkäily, mitä sellainen ketään poikia kiinnostaisi? Ellei sitten sitä tiettyä...
Fysiikan ja teknisen käsityön tunnit olivat saaneet Adan innostumaan: ehkä hänkin osaisi tuunata omat soittokamansa paremmiksi. Siispä Emilien keskittyessä sosiaaliseen elämään (ja satunnaisiin luontovaelluksiin, joita hän ei voinut lopettaa, muttei kehdannut kauheasti mainostaakaan) Ada keskittyi soittoharjoituksiin ja kolvaamiseen. "Pakko tähän marsuun on jostain saada vähän lisää tehoja... Krpl..." Ada mutisi väännellessään ruuveja.

Sillä välin Avaloniassa:

Terhenillä oli jossain määrin pahempia huolia kuin jonkun pojan mielenkiinto tai marsun nupit. Hänen isänsä oli kuolemaisillaan, ja hän vain roikkui ranteistaan kahlittuna metsästysmajan lattiaan. Helegalan ja Caledhrestad olivat pakottaneet vääntelehtivän tytön kahleisiin, ehkä ihan kiusallaan juuri kätkökiven viereen. Vastalääke oli niin lähellä!

Helegalan oli itse lähtenyt aamuvarhaisella johtamaan joukkojaan uudelle ryöstöretkelle, nyt aurinko oli jo noussut. Metsässä sitä ei kuitenkaan kovin hyvin huomannut, lehvästö oli niin tiheää että matalassa laaksossa oli melkein yhtä hämärää kuin illalla.

Paniikki taisteli tietään ulos Terhenin aivoista. Ei häntä oltu kasvatettu tällaiseen! Severi ja Midori olivat kasvattaneet hänet hiljaiseksi ja alistuvaksi, Laërwen ja Caranor taas hyväkäytöksiseksi ja sivistyneeksi nuoreksi perijättäreksi. Kuitenkin pinnan alla oli aina asunut pieni, kapinallinen ja pisteliäs tyttö, se joka Terhen oikeasti oli. Se hiljensi kasvatuksen aiheuttaman paniikin äänen ja pääsi itse voitolle.

"Caledhrestad", Terhen puhutteli hovimiestä nimeltä, jotain mitä hän ei tietenkään olisi oikeasti saanut tehdä. Jotenkin hänestä kuitenkin tuntui, etteivät hovisäännöt oikein päteneet tällaisessa tilanteessa.
Sitten hän oikein tiennytkään, mitä olisi kysynyt. Vaikka Terhen oli oppinut vanhan kansan kielen melko nopeasti, hänen sanavarastonsa oli yhä hiukan häilyvä. Sanat muistuttivat toisiaan niin paljon, että oli vaikea erottaa niitä toisistaan, etenkin kun kauhu saattaisi hetkenä minä hyvänsä nielaista loputkin Terhenin ajattelukyvystä. Siispä tunteenpurkaus tiivistyikin yhteen sanaan. "Miksi? Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?" Terhen ähkäisi.

Caledhrestad oikaisi selkänsä ja katseli happamasti kaukaisuuteen. "Arvostuksen takia. Olen aina ollut hovissa pohjasakkaa, se jota ei huolita mihinkään mukaan, paitsi johonkin villeihin orgioihin koristukseksi. Kukaan ei koskaan kysynyt mielipidettäni päivänpolitiikasta, kuninkaan mielialasta tai vaikka viimeisimmästä muodista! Saamaton Kalle, pahanilmanlintu, sellaista ne supattelivat. Helegalan rakastaa minua," hän lisäsi ja hänen vihertävät poskensa tummuivat ankarasti. Terhen tulkitsi sen punastumiseksi ja hymähti epäuskoisesti.

"Etkö usko minua?!" Caledhrestad ärjäisi yhtäkkiä. "Minä olen ainoa johon hän luottaa, ainoa johon hän koskee, minä olen hänelle kaikki kaikessa!" Hänen äänensä pehmeni hiukan. "Hän on niin kaunis, niin mahtava... Ja hän valitsi minut! Kaikista mahdollisista... Minussa täytyy sittenkin olla jotakin erityistä," mies sanoi melkein puolustelevaan sävyyn.

"Sanonko mitä erityistä sinussa on," Terhen tiuskaisi. Yhtäkkiä sanat murtautuivat esiin lukkojen takaa kuin käskystä. "sinä olet pelkkä lelu. Vaaraton ja harmiton, ja lisäksi hyödyllinen. Kuningas epäili sinua koko ajan, mutta olit liiankin harmiton! Siksi olit täydellinen vakooja. Siksi Helegalan sinut valitsi, ei siksi, että olisit ollut jotenkin poikkeuksellisen lahjakas tai hyvä rakastaja. Ei hän sinua rakasta, hän käyttää sinua hyväkseen."

"Sinä olet ihan sekaisin," Caledhrestad kirkaisi. "Ainahan hän sanoo, että minä olen hänen paras, hyödyllisin, ihanin... lemmikkinsä... pikku vakoojansa..." Caledhrestadin ääni haipui kaukaisuuteen.
Terhen ei aikonut sääliä petturia karvankaan vertaa. Caledhrestadin syytä suurelta osin oli se, että kuningas – hänen isänsä – makasi kuolinvuoteellaan. "Niin juuri. Hyödyllisin lemmikki. Sinä olet koira, Caledhrestad. Juokset hänen kintereillään ja iloitset kun hän pudottaa sinulle luun pöydältään. Juokset kepin perässä kun hän sen heittää. Ja voit olla varma, että merkitset hänelle ihan yhtä paljon kuin koira. Olet hyödyllinen lemmikki, mutta et rakastettu, et arvokas. En usko, että hän voi rakastaa yhtään mitään. Tuollaiset ihmiset, vallan täyttämät, jotka ajattelevat vain omaa etenemistään, omaa menestystään, eivät he rakasta ketään mutta käyttävät kaikkia, joita vaan voivat..." Terhenin äänessä kaikuivat kaikki lapsuuden ikävät muistot. Severin kanssa eläminen oli opettanut hänelle yhtä ja toista ihmisluonteesta, eikä ollut mitään syytä olettaa, etteikö sama pätisi myös Vanhaan Kansaan.

Caledhrestad vaipui kaksin kerroin. "Minua huimaa... Ei se voi olla totta. Hän on aina niin kiltti minulle... Paitsi jos olen ollut tottelematon... Kun en ole osannutkaan – " hänen lauseensa muuttuivat katkonaiseksi mutinaksi. "Ei se voi olla totta..."

Äkkiä Terhenin selän takaa kuului rapinaa, ja Caledhrestad rääkäisi kuin henkensä hädässä. Kauhistuttavan hetken ajan Terhen luuli Helegalanin palanneen, mutta sitten tuttu ääni jyrähti metsän hiljaisuudessa. "Jaahas, mitäs täällä oikein tapahtuu!"

Lenwë! Miten ihmeessä hän oli osannut tänne? Terhen tunsi pyörtyvänsä helpotuksesta. Nyt kun isukki – joksi hän Lenwëtä salaa kahden kesken kutsui – oli täällä, ei mitään hätää enää olisi!
"Sinä! Olisi pitänyt arvata, että sinä olet petturi. Sinusta ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin harmia, hyvin on kyllä äitisi sinut nimennyt!" Lenwë ärjäisi.
Terhen kaiveli hetken päästään Laërwenin kielitunteja, ja muisti, että Caledhrestad tarkoitti jotakuinkin 'vihreää ongelmaa'. Toden totta, hän hymähti mielessään.

"Ettet häpeä saattaa omaa kansaasi turmioon", Lenwë ärisi petolliselle hovimiehelle. "Ymmärrätkö ollenkaan, mihin olet lähtenyt? Tajuatko, että Helegalan ei tahdo olla mikään hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, häntä kiinnostaa vain meidän valtakuntamme riistäminen ja raiskaaminen hänen omaksi ilokseen ja hyödykseen?" Caledhrestad änkytti hämmentyneenä jotakin epämääräistä. Lenwë, henkivartiokaartin päällikkö, ei ollut hänelle kovinkaan montaa sanaa koskaan vaivautunut murahtamaan. Terheniä taas ällistytti yleensä niin tyynen ja rauhallisen Lenwën raivostuminen.

"Helegalanin joukot ovat polttaneet, ryöstäneet ja raiskanneet mennessään kaiken. Yksikään kylä ei ole säästynyt. Oma sisaresi raahautui eilen illalla viimeisillä voimillaan palatsiin, raiskattuna ja pahoinpideltynä. Vanhempasi oli poltettu mökkiinsä, Caledhrn selvisi vain ihmeen kaupalla hengissä. Yritin kyllä kieltää häntä lähtemästä, mutta häntä kiinnosti oman perheensä ja kansansa hyvinvointi enemmän kuin oma etunsa, toisin kuin hänen petollista veljeään. Sinua," Lenwë sylkäisi viimeisen sanan. Caledhrestadin silmät pyörivät päässä.

"En minä tarkoittanut... Ei kai Helegalan... Hänestä piti tulla hyvä kuningatar, ainakin parempi kuin tuosta lespaavasta puoliverisestä," hän sopersi. Terhen huudahti äkäisesti – ei ollut hovimiesten asia huomautella kruununprinsessan aksentista. Saati väittää mielipuolta kruununtavoittelijaa paremmaksi hallitsijakandidaatiksi.

Sitten Caledhrestad romahti. Ilmeisesti tieto sisaren ja vanhempien kohtalosta oli sittenkin liikaa hänen heikolle mielelleen. Terhen katseli nolona maahan: Caledhrestadin itku ei ollut hellyyttävää eikä ärsyttävää, se oli jotain niin kamalaa, ettei hän olisi halunnut koskaan todistaa moista. Lenwë muutti ääntään taktisesti matalammaksi ja lempeämmäksi.
"Kaikkea ei ole vielä menetetty. Auta prinsessa Aroderil irti ja näytä meille, missä vastalääke Helegalanin kiroukseen on, niin voit vielä saada anteeksi ja aloittaa alusta."
Caledhrestadin korisevat henkäykset tyyntyivät vähitellen. Sanaakaan sanomatta hän kaivoi jostakin avaimen, vapautti Terhenin ja taikoi lapion yhden pylvään alta.

Samalla kun Caledhrestad kaivoi kuumeisesti kiven alta, Terhen verrytteli vankeuden jäykistämiä jäseniään. "Kuule isukki," hän kääntyi kohti Lenwëä, "miten ihmeessä oikein löysit meidät? Luulin olevani mennyttä." Täysin yllättäen Lenwë naurahti, tosin melko kitkerästi.
"Ei se ollut edes vaikeaa. Kahden kokemattoman metsässä kulkijan jäljiltä oli kuin olisi seurannut olifanttilauman laidunpolkua. Meiltä vain kesti vähän aikaa huomata, että olit kadonnut. Lupaa ettet enää lähde yksinäsi vaeltelemaan! Mitä valtakunnalle sitten tapahtuisi, jos kruununperilliselle tapahtuisi jotakin? Kuningas Branon oli vain vaivoin hengissä kun lähdin. On syytä varautua siihen, että emme ehkä ehdi ajoissa," Lenwë murahti.

Terhenin vatsaa kouristi. Hän ei halunnut, että kuningas kuolisi. Vaikka oikea isä olikin hänelle vain etäinen kuningas, oli hän kuitenkin Terhenin oma isä. Omaa lihaa ja verta.
Vielä suurempi syy oli (ja Terheniä hiukan hävetti myöntää se itselleen), ettei hän halunnut kuningattareksi. Ei ainakaan vielä. Hän oli vielä niin nuori, omien laskujensa mukaan vasta hädin tuskin yhdeksäntoista. Ei hän ollut vielä valmis hallitsemaan.

Lenwë harppoi hiukan kauemmas majasta tarkistamaan, ettei ympärillä pyörinyt vihollisen joukkoja. Metsä oli kuitenkin eläinten ääniä ja lukuunottamatta hiljainen ja hämärä.
Caledhrestadin lapio kalahti johonkin kovaan. Taitavasti naamioidusta kuopasta paljastui kulunut vanha puuarkku. Siellä oli sikin sokin erivärisiä pieniä purkkeja ja purnukoita. Caledhrestad kaivoi esiin kaksi pientä pulloa, joista toisen hän ojensi Terhenille. "Tämän pitäisi toimia. Juoskaa nyt. Minä jään tänne... Ettei tule mitään epäilyksiä." Hovimies puristi toista pientä pulloa, jossa oli ilkeännäköistä vihreää nestettä, tiukasti kädessään. Terhenin teki mieli kysyä, mitä vihreä neste oli, mutta häntä epäilytti, halusiko hän sittenkään tietää.

Terhenin ja Lenwën lähdettyä nopeasti juoksemaan poispäin, Caledhrestad katosi majaan sisälle. Terhen pysähtyi vielä katsomaan taakseen.
"Mitähän hän aikoo tehdä? Onkohan tämä edes oikea vastalääke?"
Lenwëkin pysähtyi, tosin vastahakoisesti. "Caledhrestad tekee sen, mikä on oikein ja kunniallista. Se ei kuulu enää meille. Meidän täytyy nyt vain luottaa. Ja juosta. Aikaa ei enää ole paljon..."

Sisällä majassa Caledhrestad avasi korkin pullosta. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ajatteli laiminlyömäänsä perhettä, rikkirevittyä sisartaan, omaa hulluttaan... Ja joi. Juoma poltteli kummallisesti rintaa.

Polte muuttui kuristuksen tunteeksi, kun Caledhrestadin henkitorvi ja keuhkot vetäytyivät kasaan. Hän yritti vielä hetken haukkoa henkeä umpeenkuroutuneeseen kurkkuunsa, kunnes kaikki pimeni.

Helegalan palasi majalleen tyytyväisenä. Kuningas makasi henkitoreissaan palatsissa, oli luultavasti jo kuollut, hovi vain salasi asian viimeiseen asti. Ainoa mahdollinen perijä oli hänen vankinaan. Mikään ei voisi estää enää Mórassin Helegalan Dínechurinia nousemasta Avalonian valtaistuimelle!
Majan ulkopuolella Helegalan kuitenkin rypisti kulmiaan. Prinsessa Aroderilia ei näkynyt missään, eikä hänen hyödyllistä pikku vakoojaansakaan. Kaiken kukkuraksi hänen taikajuoma-arkkunsa oli kaivettu esiin. Pahaa aavistellen Helegalan kirkaisi rakastajansa nimen ja juoksi kierreportaat ylös majaan.

Siellä häntä odotti ennen niin komean rakastajan jo kangistunut ruumis ja mustuneet kasvot. Aroderil oli siis sittenkin päässyt karkuun. Helegalan kirkui turhautumistaan ja raivoaan, ja oli vähällä potkaista Caledhrestadin ruumista.

Raivo purkautui Helegalanin sisältä valtavana energianpurkauksena, joka sai salamat lyömään hänen käsistään. Ei, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, kun hän oli niin lähellä voittoa?!

Kauempana metsässä hänen joukkonsa kyyristelivät pelokkaina puiden alla, kun valtavat korppiparvet syöksyivät säikähtyneinä ilmaan äkillisen salamoinnin tieltä.

Metsän ulkopuolella, palatsin pihassa oli mitä kaunein ja aurinkoisin päivä. Sää tuntui tekevän pilkkaa Terhenin ja Lenwën kauhunjuoksusta. Piha oli pahaenteisen tyhjä. Missä kaikki oikein olivat? Terhen juoksi ajatuksetta, kaikkensa antaneena kohti länsitornia, jossa kuninkaan makuukamari oli.

Terhen ei ehtinyt makuukamariin. Tornin alin kamari, muina aikoina niin tyhjä ja kolkko, oli täynnä väkeä.
"Tulit sitten kuitenkin liian myöhään, likka," Daelagos ärähti. Belegiril hyssytteli miestä.
"Pääasia, että olet kunnossa, tyttö rakas." Leskikuningattaren ääni oli hiljainen ja matala, niin että se tuskin kuului. Jäätävästä vastaanotosta, paniikista ja pitkästä juoksutaipaleesta puoliksi järjiltään oleva Terhen läähätti uupuneena ja haki katseellaan sitä, mihin koko muu huone tuntui kiinnittäneen huomionsa.

Laërwen oli heittäytynyt polvilleen miehensä ruumiin ääreen. Branon oli pesty ja puettu tavalliseen kaapuunsa, ja oli aivan epäilemättä aivan kuollut. Laërwen näytti siltä, että olisi huutanut hiljaa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Aika tuntui pysähtyvän. Vastalääke Terhenin kädessä tuntui hehkuvan omaa, mystistä valoaan, sykkivän sitä elämää, jonka se olisi voinut antaa kuninkaalle takaisin. Kuningas-isän ruumis oli aseteltu kauniille, valkoiselle divaanille, kädet ristiin rinnan päälle. Hän oli rauhallisen näköinen, eilinen tuska oli poissa.

Väsymys sai ylivallan Terhenistä. "Ei! Ei näin voi käydä! Minulla on vastalääke, käytetään sitä, se on varmasti oikea! Auttakaa nyt! Isän voi vielä herättää henkiin, eikö voikin?" hän melkein itki.
Muut katsoivat väsyneesti toisiaan. Mitä ihmettä kukaan olisi voinut sanoa? Yllättäen Laërwen rikkoi hiljaisuuden.
"Aroderil. Isäsi on kuollut. Minun mieheni on kuollut. Siihen ei auta mikään huutaminen. Sinut täytyy kruunata heti. Sotaa ei ole vielä voitettu." Joka sanalla hänen äänensä voimistui ja siihen tuli lisää käskyvaltaa.
Terhen hiljeni yllättävän auktoriteetin edessä. Hän oli tottunut siihen, että Laërwen oli aina hillitty, ei puhunut politiikkaa eikä mistään muustakaan epäilemättä enemmän miehille kuuluvasta asiasta. Se, mitä Terhen ei ollut vielä ymmärtänyt, oli se, että hovin naiset oli myös kasvatettu ottamaan ohjat silloin, kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Unohtamaan omat tunteensa ja menetyksensä, ja tarttumaan toimeen. Vastalääkettä pitelevä käsi vaipui, pullo putosi kilahtaen lattialle. Nyt vasta Terhenin poskelle vierähti ensimmäinen kyynel.

Belegiril käveli pojantyttärensä luokse ja kietoi kätensä tämän harteille. "Tule, pikkuinen," hän kuiskasi. "Branon on mennyt, sinun aikasi on alkanut. Mennään valmistautumaan. Helegalanin joukot on juuri vähän aikaa sitten saatu pysäytettyä, jotakin on varmaankin tapahtunut. Me emme voi tehdä nyt enää muuta."
Kasvot kyynelistä märkänä Terhen katsahti vielä tuimasti isänsä liikkumatonta hahmoa. "Kylläpäs voimme. Me voimme tappaa Helegalanin. Pysäyttää hänen joukkonsa. Kostaa," Terhen sihahti viimeisen sanan hampaidensa läpi, käänsi selkänsä ja marssi yläkertaan.

Jatkuu pian...