26. Räjähtävää toimintaa

Jälleen megajakso (60 kuvaa). Muistittehan ne suojalasit? Omalla vastuulla sitten.

Pidän teitä tosin vielä hetken jännityksessä ;)

Nerissa suostui kuitenkin osakunnan jäseneksi, jostain kumman syystä. Hän kiusasi kuitenkin Sebastian-parkaa armottomasti eikä koskaan antanut ymmärtää, että hänellä olisi ollut jotakin lämpimämpiä tunteita poikaa kohtaan.

Tosiasiassa Nerissa oli oikukas, romantiikkatavoitteinen nuori nainen, jonka mielestä odotusleikki oli vain hauskaa ja jännittävää. Välillä hänen omat tunteensa kävivät niin kuumina, että hyppy lumihankeen suoraan porealtaasta oli paikallaan.

Madeleine viihtyi yhä paremmin pienessä kasvihuoneessaan. Viime aikoina hän oli havainnut, että kasvit kasvavat vihreämmiksi ja suuremmiksi, jos niille jutteli mukavia silloin tällöin. Madeleine puheli kasviensa kanssa jopa enemmän kuin Tybaltin: Tybalt nimittäin ei yleensä jaksanut kuunnella, mitä Madeleinella oli sanottavaa. Hänen käsityksensä seurustelusta oli hyvin - eh - fyysinen, kukapa siinä olisi jaksanut keskustella päivän politiikasta tai kurkkujen kasvatuksesta?

"Sinä teet minut hulluksi, nainen," Sebastian mutisi eräänä päivänä katseltuaan taas Nerissan pirteää pomppimista ympäri talon (Hänellä oli kirjaimellisesti loppumattomasti energiaa - ihana tarpeidenjumitusbugi!).

Nerissa tarjosi lopultakin huulensa suudeltaviksi. Sebastian lennähti suoraan seitsemänteen taivaaseen :)

Tai tarkemmin sanottuna yläkertaan...

Eräänä hyisen kylmänä iltana konstaapeli Backmanin synkkä varoitus kävi toteen. Myöhään yöllä taloa lähestyi rähjäisen kulkurin oloinen mies, joka vilkuili levottomasti ympärilleen hiukan sameilla silmillään.

Se oli, kukas muukaan kuin Tor. Sebastian oli tullut alakertaan käydäkseen vessassa ja säikähti kuollakseen aavemaista olentoa, joka seisoi lasioven takana: silmien alla oli synkät varjot, posket olivat kuopalla ja suun ympärillä omituisia nirhaumia. Torin takin alta paljastui lähes täyteen tatuoitu ylävartalo, mutta tatuoinnitkaan eivät peittäneet selkeitä neulanjälkiä hänen kyynärtaipeissaan. Sebastian ei uskaltanut olla päästämättä Toria sisään, sillä tämä näytti siltä, että alkaisi rähinöidä hetkenä minä hyvänsä ja herättäisi naapurit.

"Sinä tiedät varmasti miksi olen täällä - tarvitsen rahaa, ja äkkiä! Rahaa ja ruokaa! Aion häipyä maasta, ja sinä saat nyt auttaa minua, senkin hemmoteltu penikka!" Sebastian myönteli hädissään ja ohjasi veljensä jääkaapille.

Sebastian oli kauhuissaan: Nerissa ja Madeleine nukkuivat onneksi sikeästi, mutta Sebastian pelkäsi, että Madeleine, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräisi ja tulisi ihmettelemään, mistä meteli kuului. Sebastian ei voisi myöskään soittaa poliisille: Tor huomaisi sen välittömästi. Hermostuksissaan hän yritti voittaa aikaa kaivelemalla lompakkoaan mahdollisimman hitaasti, samalla kun Tor penkoi jääkaappia löytääkseen jotakin tuhdimpaa kuin salkopapuja.

Madeleine heräsi kuin heräsikin riitelyn ääniin. Koska toinenkin äänistä oli miehen, se ei voinut olla Sebastianin ja Nerissan välinen kiista. Madeleine avasi oven raolleen hyvin hiljaa ja kurkisti varovasti keittiöön.

Keittiössä istui ruokkoamattoman näköinen mies tatuoitu ylävartalo paljaana lappaen suuhunsa happaman näköisenä eilisiltaista salaattia, ja Sebastian väänteli huolestuneen oloisena lompakkoaan. Kun mies nosti katseensa ruuastaan, Madeleine hätkähti: profiili oli tismalleen kuin Sebastianin tai Odinin, mutta kumpikaan heistä tämä mies ei voinut olla (eikä varsinkaan Sebastian, joka seisoi samassa huoneessa, häh :D). Sen oli siis pakko olla vankilasta karannut vanhin veli!

Madeleine sulki oven hipihiljaa, ettei häntä huomattaisi. Hän syöksyi laukulleen ja kaivoi kännykkänsä esiin - siunattu kapine! - ja näppäili äkkiä konstaapeli Backmanin numeron.

Konstaapeli vastasi kiihkeällä, matalalla äänellä, jossa ei kuulunut minkäänlaisia merkkejä siitä, että mies olisi ollut nukkumassa. Madeleinen oli vaikea kuiskata unenpöpperössään, mutta sai silti soperrettua hädissään: "Hän on täällä... Luulen, että hän kiristää rahaa Sebastianilta! Hän syö nyt keittiössä, tulkaa pian!" Konstaapeli urahti vastaukseksi jotakin epäselvää ja sulki luurin saman tien. Madeleine jäi hämmästyneenä tuijottamaan näyttöä, mutta siirtyi sitten ikkunaan kurkistelemaan verhojen lomasta: ehtisiköhän konstaapeli paikalle ajoissa?

Myöhäistä! Tor kuuli konstaapelin auton kaartavan kadulle ja pomppasi ylös tuolistaan. Hän väänsi rahat Sebastianin kädestä, kiskaisi takin niskaansa ja hiippaili kiireesti takaovesta ulos. Torin kadotessa talon takana sijaitsevaan metsikköön, etupihalla kävi autonovi.

Madeleine, joka kuuli sekä takaoven kolahtavan että auton ajavan pihaan, kiskaisi hänkin takin niskaansa ja ryntäsi konstaapelia vastaan. Konstaapeli oli pettynyt, kun kuuli Torin paenneen jälleen: metsä oli kovin tiheä, ja pimeällä Torin löytäminen olisi yksin ollut mahdotonta. Konstaapeli soitti kuitenkin apuvoimia. Sebastian kertoi konstaapelille Torin suunnitelmista paeta maasta.

Madeleine oli niin herttaisen ja säikähtäneen näköinen ohuessa takissaan, jonka alla ei ollut muuta kuin yöpaita, että konstaapeli aivan kuin hetken mielijohteesta syleili tyttöä nopeasti. "Älä huoli, lapsukainen, kyllä me saamme sen roiston kiinni! Sinun ei tarvitse pelätä mitään." Madeleine katsoi hämmästyneenä konstaapelia: hänen setämäinen äänensävynsä oli täydessä ristiriidassa halauksen kiihkeyden kanssa. Madeleine kiitti miestä hampaat kalisten ja meni takaisin sisään, vilkaisten vielä kerran oudoksuen olkansa yli.

Konstaapeli Esaias Backman, 28, poliisikoulun priimus ja rikospoliisin paitsi nuorin, myös pätevin etsivä, jäi nolona tuijottamaan ovea, joka sulkeutui nuoren naisen perässä. "Lämmittääkseni minä... niin, lämmittääkseni..." Hän mutisi, ennenkuin nousi takaisin siviiliautoonsa ja liittyi etsintäpartioon.

Madeleine hiukan ihmetteli nuoren poliisimiehen outoa käytöstä, mutta se unohtui pian, kun Tybalt viihdytti häntä röyhkeillä vitseillään ja räävittömyyksillään. Madeleinea nolotti joskus, mutta hän tunsi samalla omituista ylpeyttä veljensä hiljaisen paheksunnan edessä. Miksei hänkin, kiltti perhetyttö, saisi joskus olla vähän pahis?

Tybalt oli kerta kaikkiaan kyllästynyt odottamaan: hänen olisi päästävä lopultakin Madeleinen vaatteiden alle tai hän kerta kaikkiaan räjähtäisi. Suunnitelma oli yksinkertainen: hän juotti Madeleinelle väkevää hedelmäviinaa, jota väitti aivan miedoksi likööriksi, kunnes tyttö rojahti hervottomana sängylle. Tybalt hivuttautui varovasti hänen viereensä.

Madeleinen pää heilui holtittomasti puolelta toiselle ja hän kikatteli hervottomasti. "Minulla on niin hauska olo, Tybalt", hän hihitteli. "Niin pitäisikin, kultaseni, ja kohta on vielä hauskempaa!" Tybalt virnisti. Lopultakin! Tyttö oli täysin puolustuskyvytön: tämä pelin Tybalt taitoi viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hän kaappasi Madeleinen syliinsä ja alkoi varoen sivellä tyttöä joka puolelta.

"Mmmh, Tybalt, mitä nyt," Madelene mutisi, kun Tybalt laski hänet takaisin selälleen ja kumartui hänen ylleen. "Ssshh, rakas, nauti vain, nauti," Tybalt kehräsi lopettamatta hetkeksikään vaativia suudelmiaan. Hän alkoi hitaasti, hitaasti ujuttaa vaatteita Madeleinen päältä.

Madeleine meinasi hätääntyä, kun ymmärsi, mitä oli tapahtumassa, mutta hervahti sitten liikkumattomaksi. Antaa mennä! Hänen umpihumalainen mielensä huusi. Jokin hänen sisällään halusi tätä, juuri nyt, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Yhtäkkiä hänen lapsesta asti tuntemansa vieraus ihmisiin, vaisto välttää läheisyyttä, oli kuin muisto vain. Hän antoi Tybaltin riisua vaatteensa, eikä vastustellut, kun mies veti peitot heidän ylitseen...

Madeleine sammui lähes heti, kun Tybalt kierähti pois hänen päältään. Tybalt nousi alastomana retkottavan tytön vierestä, naama happamassa irveessä. Tyttö oli vastustellut yllättävän vähän, mutta eipä hän ollut paljoa muutakaan tehnyt: olisikohan sittenkään pitänyt antaa tälle niin paljon juotavaa? Mutta Tybalt ei osannut arvata, että Madeleine oli niin tottumaton alkoholinjuontiin. Sen muutaman kerran, kun he olivat olleet baarissa, Madeleine oli ollut kyllä melkoisessa tuiskeessa, mutta Tybalt ei ollut tajunnut, että hänelle riitti pari lasillista! "Pyh, kuin tainnutettua kalaa olisi syleillyt," Tybalt tuhahti, pukeutui ja lähti kotiin. Hän oli laskuhumalassa ja äkäinen: kaikkea sitä piti kestää isoisän perinnön vuoksi! Mutta piti muistaa, että kaiken takana olisi myös Madeleinen valtava omaisuus...

Viikon kuluttua konstaapeli Backman soitti jälleen.
"Olen niin pahoillani, Madeleine, öh, siis neiti Tavast, mutta emme ole löytäneet Toria mistään! Pelkäämme, että hän on sittenkin onnistunut livahtamaan jotakin kautta rajan yli, ja koska hän ei kuitenkaan ole varsinaisesti luokiteltu vaaralliseksi rikolliseksi, emme saaneet tulleihin ilmeisesti riittävän tarkkaa valvontaa. Mutta voitte silti olla rauhassa, jos hän on ulkomailla, hänestä on tuskin enää teille vaaraa. Hänet on nyt etsintäkuulutettu kansainvälisesti, mutta suoraan sanottuna, pelkään, ettei häntä saada kiinni, ellei hän yritä palata kotimaahan." Madeleine nyökytteli hiljaa, vaikkei konstaapeli sitä tietenkään voinut nähdä. Huomattuaan miehen lopettaneen, hän yskäisi vaivaantuneena ja sanoi, ettei pelännyt veljeään.

"Älkää kuitenkaan hävittäkö numeroani, neiti... Koskaan ei tiedä, palaako hän kuitenkin kotimaahansa: rahapula voi yllättää, tai silkka koti-ikävä. Ja tuota... Minulle saa kyllä soittaa edelleenkin milloin vain on jotakin, mikä huolestuttaa... Olen täysin käytettävissänne ja pidän Torin kansion pöydälläni, kunnes asia on selvitetty." Kuulosti siltä, että konstaapeli olisi vielä halunnut sanoa jotakin, mutta toisen vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen tämä rykäisi ja päätti puhelun melko töksähtäen.

Madeleine jäi pohtimaan puhelua vielä pitkäksi aikaa. Hän oli niin unohtunut kuuntelemaan miehen ääntä, että puolet siitä, mitä tämä oli sanonut, oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Siinä äänessä oli jotakin... Sitten Madeleine ravisti päätään.

Tybaltin vastakohtana Sebastian oli oikea romantikko: hän oli alkanut vähitellen haaveilla omasta perheestä ja somista, pellavapäisistä lapsista, siitä, että Nerissa olisi töistä palaavaa miestään vastassa iltaisin suloisessa esiliinassa ja höyryävä ruoka pöydässä. Opinnotkin lähestyivät loppuaan, ja Sebastianilla oli varma työpaikka tiedossa tiedekuntansa assistenttina. Ihme kyllä, Nerissa suostui kosintaan! Ehkä siksi, että Sebastian oli toistaiseksi pitänyt haaveensa omana tietonaan...

Aika kului, opinnot etenivät, mikään ei tuntunut muuttuvan. Aina joskus Julia ja Romeo tulivat yhteisillallisille. Julia ei ollut jaksanut pitkään mököttää ystävälleen, ja hän halusi sitäpaitsi pitää silmällä Madeleinen ja Tybaltin suhteen kehittymistä. Madeleine vaikutti omituisen tyytyväiseltä Tybaltin typeriin juttuihin ja siihen, ettei hänen tarvinnut juuri käyttää aivojaan miehen kanssa keskustellessaan. Juliaa harmitti, mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään: isoisä oli antanut hänelle pitkin hampain virallisen luvan seurustella Romeon kanssa, mutta vain sillä ehdolla, että hän tekisi kaikkensa edistääkseen Tybaltin pyrkimyksiä. Vaikeaa se ei ollut: Tybalt onnistui asiassaan epäilyttävän hyvin.

Joskus Julia pohti, tunsiko ystäväänsä sittenkään riittävän hyvin: Mikä ihme sai älykkään, lahjakkaan ja vakavan tytön viihtymään mokoman sian seurassa? Julia oli vähitellen vakuuttanut itselleen kuvitelleensa isoisänsä puhelun Kornivuori-sedälle: ehkä se oli vain ollut jotakin hämmentyneen teinin unta.

Madeleine valmistui yliopistosta hiukan etuajassa, erinomaisin arvosanoin, mutta iloiset yllätykset eivät loppuneet tältä päivältä vielä tähän.

"Madeleine, suotko minulle sen suunnattoman kunnian, että tulisit vaimokseni?" Tybalt resitoi kuin ulkoaopetellun puheen (no, sitähän se olikin), mutta Madeleine näki vain upean sormuksen. "Voi Tybalt! Aivan varmasti tulen!"

Madeleine hyppäsi nyyhkyttäen Tybaltin kaulaan, eikä nähnyt, kuinka mies irvisti. "Mikä itkupilli," hän ajatteli. "Onneksi tätä ei tarvitse kauaa sietää..."

Tybalt jätti odotetusti opintonsa kesken. Julia ja Romeo valmistuivat myös hiukan Madeleinen jälkeen, ja kaikki muuttivat yhdessä takaisin Iki-Tammelaan.

Tybalt (tai siis Kreivi, mutta sitähän ei Madeleinelle kerrottu) halusi järjestää häät mahdollisimman pian. Julia oli tietenkin kaaso. Häntä hiukan epäilytti edelleen: Tybalt näytti kyllä ulospäin jokseenkin parantaneen tapojaan, mutta aina tavatessaan hän ja Kreivi vaihtoivat merkityksellisiä katseita. Juliaa huolestutti, olivatko he kenties huomanneet, ettei hän ollut enää koko sydämestään mukana juonessa. Jos olivat, he saattaisivat tälläkin hetkellä juonia jotakin hänen selkänsä takana, eikä kukaan voisi enää varoittaa Madeleinea.

Häät päätettiin pitää Capulan kartanon pihalla jo muutaman päivän kuluttua: Kreivi sai suhteidensa avulla järjestettyä kaikki muodollisuudet tarjoilua ja koristelua myöten. Madeleinelta ei kysytty mitään, mutta tyttö oli niin pyörällä päästään naimisiinmenosta, ettei osannut vastustellakaan. Hääpuvun hän sai sentään valita itse: Hän oli jostain saanut päähänsä, ettei valkoinen olisi hyvä. Lähipäivinä oli odotettavissa sentään lunta, ja eihän kävisi päinsä, että morsian sulautuisi maastoon.

Carl Filip ja Aina olivat toki tienneet Tybaltin ja Madeleinen seurustelusta, mutta heitä ihmetytti kovasti näin pikaiset häät. Vieraitakaan ei kutsuttu paljon, vain lähimmät sukulaiset. Madeleine vaikutti kuitenkin hajamielisyydestään huolimatta niin onnelliselta, ettei isoveli kehdannut muistuttaa Tybaltin olevan hyvin läheistä sukua miehelle, joka - vahingossa tai ei - oli aiheuttanut heidän äitinsä kuoleman.

Madeleine ja Julia valitsivat yhdessä Madeleinelle leveähelmaisen puvun, joka oli yönsinistä silkkiä ja koristeltu tuhansin kimaltavin paljetein. Madeleine loisti kuin pakkasyön tähtitaivas. Koekampauskin onnistui yli odotusten. Silti hän tunsi olonsa epävarmaksi.

"Madeleine, en ole ikinä nähnyt mitään noin kaunista! Lakkaa höpisemästä, olet varmasti kaunein morsian mitä tässä kaupungissa on koskaan nähty," Julia yritti rohkaista ystäväänsä.

Madeleine hymyili hiukan. "Ehkä olen vain hermostunut... häät ovat jo ylihuomenna! Tuntuu niin ihmeelliseltä, että tämä voi olla totta! Että minä, entinen harmaavarpunen, menen naimisiin näin upeassa puvussa..." Julia tirskahti. "Puhumattakaan siitä, että nyt sinusta tulee oikeasti kreivitär. Oletko ajatellut sitä?" Madeleinen suu loksahti auki - hän oli todellakin unohtanut koko asian. Miten sitä saattoikin olla niin reikäpää? Madeleinea nolotti, mutta Julia ei ollut millänsäkään.

"Minun täytyy nyt kysyä sinulta, Madeleine," Julia aloitti varovasti. "Et saa suuttua, sillä tiedät, että olen ystäväsi... Mutta oletko nyt aivan täysin varma tästä asiasta? Tybalt..." "On muuttunut mies, etkö muka ole huomannut? Jos hän joskus nuorena onkin ollut vähän... öh... No kuitenkin, muistele nyt minkälainen itsekin olit," Madeleine mutisi lauseensa loppuun. "Ei, en kuuntele enää yhtään poikkipuolista sanaa! Minä olen päätökseni tehnyt," hän jatkoi hiukan reippaammin. Julia huokasi. "No sitten toivotan sinulle onnea. Sitä sinä tarvitset," hän jatkoi hiljaa, kun Madeleine meni vaihtamaan vaatteensa.

Illalla Madeleine, puutarhassa kävellessään, pysähtyi hetkeksi katselemaan pihalla seisovaa hääkaarta. Sen alla oli vihitty kaikki hänen esivanhempansa jo lähes sadan vuoden ajan. Nyt syksyllä kiveyksellä oli jo lehtiä ja osa koristeista oli viety pois rapistumasta. Hänelle tuli jotenkin haikea olo: häntä ei vihittäisi tässä paikassa, hän olisi ensimmäinen, joka katkaisisi perinteen... Sitten Madeleine ravisti päätään: Ei, nyt ei voinut jäädä vellomaan menneisyyteen. Tulevaisuus häntä rakastavan miehen rinnalla oli se, mikä oli olennaista, ei se, missä valat vannottiin.

Tybaltia kiinnosti uudessa talossa lähinnä hauskanpito. Häntä ketutti myöntää, että vaikka rakennus oli suhteellisen uusi eikä mikään kartanolinna, se oli kuitenkin viihtyisä ja kodikkaasti sisustettu. Noh, eipä sitä kauan tarvitsisi katsella: talo pantaisiin myyntiin heti häiden jälkeen. Carl Filip ja Aina saisivat muuttaa johonkin kopperoon, joka vastaisi heidän tulotasoaan.

Madeleinella oli omituinen olo. Hänen olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla: Häntä rakastava mies oli aikeissa mennä hänen kanssaan naimisiin, häät olisivat aivan pian, sitten odottaisi aikuisen elämä vapauksine ja vastuineen... Kenties lapset. Madeleine ei uskaltanut myöntää itselleen, että häntä pelotti. Vaikka hän ajatteli rakastavansa Tybaltia, jokin pieni epäilys kalvoi hänen mieltään. Ei, sen täytyi johtua vain siitä, että Tybalt oli itse ollut niin etäinen viime aikoina - ehkä hänkin oli hermostunut? Tai entäs appiukko... Kreivi hädin tuskin tervehti Madeleinea, ja sitkeästi nimitti häntä Mataleenaksi. Se oli harmillista, mutta, kuten Madeleine yritti itselleen vakuuttaa, eihän hän vanhan kreivin kanssa ollut menossa naimisiin.

Seuraavana aamuna, kun häihin oli aikaa reilu vuorokausi, Julia huomasi isoisänsä ja Tybaltin juttelevan innostuneesti pihalla. Missä tahansa muussa perheessä olisi voinut ajatella, että isoisä oli innoissaan nähdessään suvun nimen jatkuvan, mutta silti Julialla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki ollut kunnossa.

Tybalt oli itse asiassa isoisänsä määräyksestä asunut viime ajat Madeleinen luona naapurissa, jotta tämä ei olisi hetkeäkään saanut ajatella asioitaan rauhassa. Isoveli tuntui suhtautuvan naimisiinmenoon hiukan nihkeästi: täytyi varmistaa, ettei tämä pääsisi vaikuttamaan Madeleineen vielä viime hetkellä.

Julia juoksi hiljaa portaat alas ja hiipi takaoven kautta nurkan taakse kuuntelemaan. Ovelaa käydä keskustelu ulkona: sisällä Julia tai Hermia olisi vaikka saattanut kuulla...

"--- Kornivuori ei enää suostunut auttamaan, mutta ehkä hän on oikeassa. Kaksi kuolemantapausta samassa perheessä, jos Kornivuori voitaisiin yhdistää molempiin, hän saattaisi olla pulassa. Siispä olen soittanut vanhalle ystävälleni Palojärvelle, hänellä on kokemusta tällaisista asioista..." Isoisä selitti kiihkeään sävyyn. Julia muisti äkkiä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut siinä hetkessä hänen silmiensä edessä, samanlaisen tilanteen monta vuotta sitten, juuri ennenkuin hän oli lähtenyt yliopistoon. Isoisä oli puhunut setä Kornivuoren kanssa puhelimessa... ja... Madeleinen äiti...!
"Tahdon näyttää sinulle jotakin, poikaseni. En uskalla näyttää näitä Julialle, en enää oikein luota häneen. Minusta tuntuu että hän viihtyy hiukan liian hyvin sen Mataleenan kanssa, naiset ovat niin tunteidensa vietävissä. Tulehan..." Mutta Tybalt keskeytti isoisänsä äkkiä.

"Katsopas mitä täältä löytyy!" Hän karjaisi ja harppoi talon nurkalle. "Vai salakuuntelemassa, senkin pieni nilkki!" Julian teki mieli panikoida, mutta hän sai pidettyä päänsä kylmänä. "En minä mitään salakuuntele. Kai täällä saa ihminen kävellä omassa puutarhassaan? Ihan kuin minua kiinnostaisi sinun polttarisuunnitelmasi," Hän tuhahti äänellä, johon yritti saada mahdollisimman paljon halveksuntaa.

Tybalt puhahti äkäisenä, mutta kreivi komensi hänet luokseen. "Jatkapa sitten lenkkiäsi, Julia! Me menemme Tybaltin kanssa sisään jatkamaan, hm, polttarisuunnitelmia..." Miehet kävelivät sisään, Tybalt itsetyytyväisenä, mutta kreivi vilkaisi vielä taakseen epäluuloinen ilme kasvoillaan. Julia yritti esittää mahdollisimman huoletonta ja meni uittamaan sormiaan pihalammikossa - vesi oli tosin jo hyytävän kylmää, hrr.

Kun isoisä ja veli olivat kadonneet näkyvistä, Julia kipaisi - kiertotietä, siltä varalta, että miehet olisivat katsoneet ikkunasta - talon taakse ja hiipi samaa tietä sisään mistä oli tullutkin. "Polttarisuunnitelmia my ass, mistä lähtien isoisät ovat suunnitelleet polttareita? Eikä sulhasen kuulu edes tietää niistä mitään..." Kuten Julia oli arvellutkin, isoisän työhuoneesta kuului ääniä. Hän kumartui kuuntelemaan avaimenreiästä.

"Vau, miten makeita! Ja tämä kaikkiko on joskus sitten minun?" Tybalt mesosi. "Kyllä kyllä. Olen teettänyt nämä maan parhaalla mainostoimistolla - jos nämä mainokset eivät houkuttele asiakkaita, niin sitten ei mikään! Suur-Tammelasta tulee maan suosituin kartanokohde, sinne saapuvat kaikki raharikkaat rocktähdistä yritysjohtajiin, koska me tarjoamme vain parasta, kaikille räätälöitynä... Puhumattakaan siitä, että min- meistä tulee hävyttömän rikkaita. Ja sinusta, Tybalt, tietysti sitten aikanaan, kun tähän kaikkeen yhdistetään vielä Madeleinen perintö..."
"Se pikku hutsu todellakin ui rahassa, otin vähän selvää. Perheen säästötili on kasvanut korkoa ainakin sata vuotta, ja siellä muhivat hänen isoisoisovanhempiensa hurjat palkat, isoäitinsä puolison omaisuus, äidin muhkeat esiintymis- ja tekijänoikeuspalkkiot... Tämän jälkeen rikkaampaa ja tavoitellumpaa poikamiestä saa tästä maasta hakea kissojen ja koirien kanssa!"

Julia kuunteli kauhuissaan: Siellä Tybalt todellakin suunnitteli aivan kylmäverisesti morsiamensa murhaa! Julia teki päätöksensä sillä hetkellä: Nyt ei ollut enää varaa tuudittautua itsepetokseen ja ajatella, että kaikki olisi vain kuvitelmaa.

Tybaltin lähdettyä remuavan polttariporukan matkaan ja Kreivin kaikottua johonkin kaupunginjohdollisiin velvollisuuksiinsa Julia hiipi kreivin työhuoneeseen. Äärimmäisen varovasti hän alkoi penkoa kaappeja ja lokeroita, ja lopulta eräästä laatikosta löytyi jotakin uskomatonta.

"Tervetuloa Suur-Tammelaan!
Isäntäsi, Kreivi Capula, toivottaa Sinut tervetulleeksi upeaan sukukartanoonsa, Suur-Tammelaan! Historiallinen päärakennus sijaitsee upean puutarhan keskellä. Ylelliset majoitustilat sekä Day Spa -osasto sijaitsevat päärakennuksessa, joka on täysin entisöity 1700-luvun alun asuunsa. Vain kivenheiton päässä sijaitsee idyllinen Iki-Tammelan kylä. Kartanokaupasta voit ostaa itsellesi kaikkea, mitä oikean kartanonherran tai rouvan osaan kuuluu, ja siirtyä sitten Kartanoravintolaamme herkulliselle illalliselle (Pääkokkina maankuulu Kornivuori Capula)." Ja niin edelleen... Julia luki kauhistuneena esitettä. Sen alla oli toinen paperi. Se oli tuore kirje museovirastolta.

"Kuten olemme jo moneen kertaan teille ilmoittaneet, emme todellakaan voi antaa teidän lunastaa Suur-Tammelan kartanoa. Paitsi että Tavastin suvun kanssa tehty sopimus estää meitä, kartanomiljöö on kansallista kulttuuriperintöä, emmekä hyväksy sen muuttamista rikkaiden leikkipuistoksi..." Sen alla oli nippu avattuja kirjeitä, jotka oli osoitettu Isabella, Vilhelmina, Charlotte, ja jopa yksi Madeleine Desirée Tavastille. Osa kirjeistä oli todella vanhan näköisiä, mutta kaikissa oli Iki-Tammelan postitoimiston leima, joka ilmoitti kirjeet käännetyiksi suoraan Capulan kartanoon. Julia silmäili uusinta läpi: Siinä ilmoitettiin, että Suur-Tammelan kartano oli museoviraston hallinnassa, ja että jos laillinen perijä tahtoisi sen joskus lunastaa, hinta olisi vain neuvottelukysymys. Siihen asti museovirasto katsoisi aiemman sopimuksen olevan voimassa, eikä mitään toimenpiteitä vaadittaisi.

Julia soitti ääni vapisten Madeleinelle ja pyysi tätä saapumaan mahdollisimman pian. Julia otti hämmentyneen Madeleinen vastaan kalpein kasvoin. "Minulla on jotakin, mitä sinun täytyy nähdä. Tule yläkertaan kanssani."

Julia oli niin omituisen vakava, ettei Madeleine uskaltanut kysyä mitään, vaan seurasi ystäväänsä suoraan tämän isoisän toimistoon. Siellä Julia istutti Madeleinen tuoliin ja sysäsi löytämänsä paperit hänen käteensä.

Madeleine luki ja luki, ensin epäuskoisena, sitten kauhistuneena. "Mutta tässähän on... tässä kirjeessä kerrotaan nimenomaan, että Suur-Tammela on ollut Tavastin suvun hallussa niin kauan kuin kirjoitettuja dokumentteja on ollut olemassa 'ja luultavasti kauemminkin...' Mutta sinähän sanoit... Silloin joskus..." Julia painoi katseensa mattoon. "Olen niin pahoillani, että valehtelin sinulle. Olin silloin vielä niin nuori, ajattelin että se olisi ollut hauska... vitsi... miten typerä olinkaan! Ja myöhemmin en uskaltanut kertoa sinulle, kun pelkäsin että et enää haluaisi... olla ystäväni."

Madeleine nousi tuoliltaan. Yhdessä kirkkaassa hetkessä hän ymmärsi kaiken, Julian omituisen suhtautumisen hänen ja Tybaltin seurusteluun, Kreivin etäisen suhtautumisen tulevaan miniään, Tybaltin salaperäiset puhelut joita ei saanut kuunnella... "Miten typerä olen ollutkaan... Ja Tybaltko on mukana samassa juonessa? Sitäkö olet yrittänyt sanoa?" Julia katsoi hämmästyneenä ystäväänsä. Eikö hän alkaisikaan raivota, oliko Julia lopultakin saanut ystävänsä tulemaan järkiinsä? Julia hengitti syvään. "Madeleine, pyydän, että olet aivan rehellinen minulle. Uskotko, että Tybalt aivan vilpittömästi rakastaa sinua? Rakastatko sinä häntä aivan todella?"

"Minä en tiedä... Minä... Luulin niin. Mutta nyt... En todellakaan tiedä!" Madeleine oli niin hätääntyneen ja onnettoman näköinen, ettei Julia millään olisi halunnut kertoa viimeistä osaa tarinasta. "On vielä jotakin... Sinua ei ole mainittu näissä esitteissä, koska... koska..." Julia huokasi raskaasti. "Sinun täytyy uskoa minua. Äitisi ei kuollut vahingossa, isoisä oli juonitellut koko jutun Kornivuori-sedän kanssa! Ja nyt hän aikoo hankkiutua sinusta eroon heti häiden jälkeen, kun hän olisi lunastanut kartanon sinun nimissäsi - näin veikkaan - ja sitten Tybalt olisi perinyt sinut."
Madeleine alkoi horjua ja joutui jälleen istumaan. "Tybalt ei voi olla mukana tässä. Hän rakastaa minua!" Julia heltyi. "Voi kulta pieni. Entä jos pyytäisit Tybaltilta selitystä? Ehkä hän ei tiennyt koko suunnitelmaa." "Niin minä teen! Menen kotiin odottamaan häntä."

Madeleine palasi järkyttyneenä kotiin. Hän pystyi tuskin kävelemään, mutta selvisi sentään lyhyestä kotimatkasta. Lehdet olivat pudonneet puista parin viime päivän aikana kovan tuulen ansiosta. Madeleine tunsi itsensä yhdeksi noista puista: paljaaksi, kuolleeksi, kaikki lehtensä pudottaneeksi. Tybaltin petos tuntui käsittämättömältä: saattoiko se mitenkään olla totta? Mies, jota hän oli kuvitellut rakastavansa kaikki nämä vuodet, tahtoikin hänen kuolemaansa... Ei, hän pyytäisi vielä Tybaltilta selitystä. Ehkä kaikki olikin vain suurta erehdystä?

Kotona kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Madeleine istahti sisuuntuneena olohuoneen divaanille odottamaan miestään kotiin polttareista, mutta kello löi ensin kaksi, sitten kolme... Madeleinen silmäluomet lupsahtelivat vastustamattomasti kiinni kaikesta hermojärkytyksestä huolimatta.

Kun Tybalt lopulta hoipperoi kotia kohti, hän oli surkea näky. Umpihumalaisena hän oli haastanut riitaa taksikuskin kanssa, ja tämä oli jättänyt Tybaltin korttelin päähän kotoa ja kurvannut tiehensä taakseen katsomatta - Tybaltin kaverit olivat maksaneet hänelle etukäteen. Bileet olivat loppuneet uima-allasbaariin, ja kun Tybalt oli sammumisen partaalla oksentanut yhden bikinitytön syliin, hänet oli heitetty ulos yökerhosta. Vaatteet olivat jääneet pukuhuoneeseen, ja niiden mukana avaimet. Tybalt ei tuntenut yöllä alkanutta lumisadetta ja paukkuvaa pakkasta: hän kaatui ja sammui pihatielle ehtimättä edes ovelle koputtamaan. Siitä hänet myös löydettiin aamulla, kylmänä kuin jää.

Madeleine järkyttyi sydänjuuriaan myöten Tybaltin äkillisestä kuolemasta. Ei tulisi häitä - ei kai, kun sulhanen oli kuollut! Ei onnellista tulevaisuutta, ei Juliaa kälynä, ei yhdistyneitä sukuja, ei mitään... Ei Tybaltia... Ei mitään. Miten Tybalt saattoi tehdä tämän hänelle? Kuolla niin häpeällisellä tavalla omien häidensä aattona... Miten se saattoi olla mahdollista? Madeleine turvautui vanhaan, hyväksihavaittuun taktiikkaansa ja sulkeutui makuuhuoneeseensa mököttämään. Mitkään suostuttelut eivät saaneet häntä tulemaan ulos, ja Aina pelkäsi jo, että Madeleine kuolisi nälkään.

Kreivi meni aivan suunniltaan poikansa kuolemasta. Suunnitelma oli pilalla: hänellä ei ollut enää yhtään miespuolista perillistä jäljellä, kukaan ei voisi mennä naimisiin Madeleinen kanssa, ei tulisi Suur-Tammelan kartanohotellia, ei arvostettua bisnesimperiumia, ei rikkauksia, ei jatkajaa Capulan nimelle! Suunniltaan raivosta, järkytyksestä ja - vaikka hän ei sitä itselleen myöntänyt - surusta, Kreivi ryhtyi äärimmäiseen, epätoivoiseen yritykseen: Jos hän ei saisi Suur-Tammelaa, ei saisi kukaan muukaan! Sinä yönä, kun olisi alunperin pitänyt juhlia hänen lapsenlapsensa häitä, Kreivi hiippaili bensakanisterin ja takkasytyttimen kanssa Vanajanlinnan pimeälle takapihalle...

Kuivan oksan rasahdus pysäytti hänet. "Kuka sinä oikein olet?! Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?!" Kuului karhea ääni kreivin selän takaa. Hän säikähti niin, että unohti hetkeksi mitä oli tekemässä. Hurjannäköinen mies, kuoppaposkinen ja epäilyttävästi rikollisen oloinen, seisoi hänen takanaan. "Yrität polttaa perheeni vai?! Sellainen ei käy laatuun! Rahat tänne," Mies mesosi.

Rikosylikonstaapeli Esaias Backman oli saanut selville, että Tor Tavast oli palannut maahan: poliisin vasikka oli kertonut nähneensä hänet lähimmässä suurkaupungissa muutama päivä sitten. Siitä lähtien mies oli hiippaillut salavihkaa useamman kerran illassa Tavastien talon ohitse. Hän ei osannut sanoa, odottiko hän näkevänsä etsimänsä pikkurikollisen, vai tämän ihanan siskon. Madeleinen kanssa hän oli puhunut näiden vuosien aikana muutaman kerran puhelimessa ja tavannut vielä harvemmin, mutta nainen oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Keväällä hän oli kuullut sattumalta työtoveriltaan, joka tunsi kaikki Iki-Tammelan silmäätekevät, että Madeleine oli mennyt kihloihin Tybalt Capulan kanssa. Esaias oli järkyttynyt: Tybalt oli monet kerrat ollut paikalla hämäriin yökerhoihin tehdyissä ratsioissa, mutta koskaan häntä ei oltu voitu syyttää mistään: mies oli liukas kuin öljy, osasi peittää jälkensä.

Ajatuksiinsa vaipuneena Esaias siis kulki jälleen Vanajanlinnan ohi, tuijotellen hajamielisesti pimeisiin ikkunoihin, kun hän yhtäkkiä kuuli takapihalta kahden miehen tappelevat äänet. Esaiaksen sydän alkoi hakata nopeammin: olisiko kala käynyt lopultakin syöttiin?

Esaias päätti, että suora hyökkäys oli nyt tarpeen: tilanne kuulosti vakavalta. Hän vetäisi virka-aseensa esiin ja hyppäsi kulman ympäri. "Seis! Rikospoliisi!" Kulman takana häntä odotti kummallisin pari, mitä hän oli koskaan uransa aikana nähnyt. Toinen oli selvästi hänen etsimänsä huumeidensyömä pikkurikollinen, toinen taas iänkaiken vanhaan, rumaan pukuun pukeutunut herrasmies, joka näytti hiukan höyrähtäneeltä. Vahva bensiinin katku leijaili Esaiaksen nenään.

Tor nauroi mielipuolisesti. "Vai on poliisisedällä ase! Mutta niin on minullakin!" Hän hihitteli ja veti aseen esiin taskustaan, osoitellen sillä outoa herrasmiestä. "Tuo nilkki aikoo polttaa minun kotitaloni," Tor soperteli - hän oli luultavasti nytkin ottanut jotakin, hänen silmänsä kiiluivat ja ase heilui vaarallisesti puolelta toiselle. Esaias yritti puhua miehelle järkeä, mutta yhtäkkiä herrasmiehennäköinen mies teki äkkinäisen liikkeen kohti Toria, ehkä siepatakseen tämän aseen.

Miksi, sitä emme koskaan saa tietää. Kuului kovaääninen pamahdus, kun ase laukesi. Sitä seurasi hirmuinen leimahdus, ja Esaiaksen oli heittäydyttävä maahan. Luoti oli osunut bensakanisteriin, joka räjähti ja peitti oudon herrasmiehen liekkimereen.

Kreivin puku, vanhin ja rumin, jonka hän oli valinnut, koska se oli ainoa, jonka hän saattoi ajatella likaantuvan, oli teryleeniä. Liekit tarttuivat tekokuituun ahnaasti ja kohta kreiviä ei enää saattanut erottaa hänet nielleen tulen keskeltä.

Esaias näki talon terassilla jauhesammuttimen ja syöksyi hakemaan sitä. Kreivi oli jo selvästi avun saavuttamattomissa, mutta huumehöyryinen Tor oli myös onnistunut sytyttämään lahkeensa palamaan. Esaias sammutti hänet ensin ja siirtyi sitten sammuttamaan sitä, mitä räjähdyksen jäljiltä oli enää pelastettavissa.

Liekit hiipuivat, ja jostain ilmestyi harmaa kissa, joka hyppäsi keskelle palavaa nurmikkoa hirmuisesti sähisten. Mitä se näki, sitä ei Esaias ymmärtänyt, mutta hän yritti pian sammuttaa tulen, jotta kissaparka ei olisi vallan paistunut.

(Markiisi näki luultavasti viikatemiehen, kuten mekin, mutta ei Madeleine, Esaias eikä Tor.) Madeleine oli herännyt huoneessaan kauheaan huutoon ja räjähdyksen ääneen. Surunsa hetkeksi unohtaen hän kaappasi äkkiä takin päälleen ja ryntäsi ulos. Siellä häntä odotti kauhea näky: Talon kulma oli aivan kärventynyt, vaikka liekit olivat jo laantuneet. Maassa makasi mustunut olento, jota hän ei halunnut katsoa tarkemmin, ja taaempana uikutti hänen vankilasta karannut veljensä. Ainut järkevänoloinen hahmo tämän kaaoksen keskellä oli ruskeatukkainen mies, joka näytti epämääräisen tutulta.

Esaias oli hetkeksi lopettanut sammuttamisen vetääkseen henkeä, ja hän joutui hengähtämään uudelleen, kun Madeleine ilmestyi näkyviin. Unenpöpperöisenä, takkutukkaisena ja pelkässä turkissakin hän oli kauneinta, mitä Esaias oli koskaan nähnyt. Sitten hän ravisti päätään ja ryhtyi sammuttamaan viimeisiä kyteviä seinälautoja.

Madeleine pysähtyi tuijottamaan järkyttyneenä tuhon jälkiä talonsa seinässä samalla kun ruskeatukkainen mies sammutti paloa. Pienen pohdinnan jälkeen, kun Madeleine sai kaoottisen mielensä järjestykseen, palaset loksahtivat kohdalleen: Tuossa oli Tor, ja nyt Madeleine muisti ruskeatukkaisen miehenkin: Hän oli se mukava nuori poliisi, joka selvitti Torin tapausta ja oli soitellut hänelle joskus muutaman kerran... Mutta mikä oli räjähtänyt? Ja kuka oli tuo mustunut hahmo maassa? Ei kai.. Ei kai vain kukaan...

Kun viimeisetkin kipinät oli sammutettu, Esaias kävi laittamassa järjettömiä höpisevän Torin käsirautoihin ja nosti sitten Markiisin syliinsä. Hän ei uskaltanut katsoa Madeleinea suoraan, tai olisi varmaan tehnyt jotakin hyvin poliisille sopimatonta. "Kissanne näyttää olevan vahingoittumaton, vaikka se hyppäsikin keskelle liekkejä! Sillä on varmasti ne paljonpuhutut yhdeksän henkeä," Esaias hymähti, jotakin sanoakseen. Totta puhuen hän tunsi itsensä lopen uupuneeksi, mutta tilanne oli selvitettävä Madeleinelle, joka näytti siltä kuin pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä.


"Kuulin täältä huutoa, ja veljenne oli täällä jonkun harmaatukkaisen herran kanssa. Viimeksimainittu näytti omituiselta, ja haistoin bensiinin... Sitten veljenne ampui, ja tapahtui räjähdys... Hän taisi itse polttaa lähinnä jalkansa, mutta vanhaa herraa en voinut enää pelastaa. Kutsun tänne vielä rikospaikkatutkijat, mutta ilmeisesti hän yritti polttaa talonne... Tunsitteko hänet?" Madeleine tirkisti sormiensa lomasta, silmissään heikko ymmärryksen kajo. "Hä- hänestä piti tulla appeni," hän sai nikoteltua. "Nyt kaikki ovat kuolleet... Kaikki..." Madeleine sopersi ja alkoi itkeä lohduttomasti. Yhtäkkiä konstaapeli Backman huomasi pitelevänsä sylissään lohduttomasti itkevää naista ja taputtavansa tätä kömpelösti olkapäälle. "Noh, noh, itkekää vain, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin," hän mutisi hiukan hämmentyneenä.

Järkyttävistä tapahtumista, säikähdyksestä kalisevista hampaista ja oksettavasta palaneen hajusta huolimatta konstaapeli Backman huomasi olevansa hyvin onnellinen. Hän halasi sylissään itkevää naista hiukan lujemmin ja toisti: "Kaikki kääntyy vielä parhain päin... Lupaan sen."

25. The plot thickens

Otsikko aukenee enkuntaitoisille ja niille, jotka pelasivat Sims1 Unleashedia. ;) Se vaan kuvaa tätä jaksoa niin hyvin. Ei siis vielä suurta dramatiikkaa, mutta tapahtumat kärjistyvät pian pisteeseen, josta ei ole paluuta... Siis aloittakaamme.

Kreivi Capula tuijotteli synkkänä ulos pramean kartanonsa ikkunasta, kohti vielä prameampaa kartanoa. "Siellä se Suur-Tammela on seisonut vuosisadat, meidän ulottumattomissamme... Mutta pian se on meidän! Kokonaan meidän, ja aivan kokonaan minun ansiostani! Esivanhemmillani ei ole ollut rohkeutta ryhtyä dramaattisiin toimiin, mutta minulla on! Sen olen jo todistanut! Minun nimeni kirjoitetaan vielä historiaan..."

Julia ja Tybalt hankkivat isoisän rahoilla vaatimattoman talon aivan Madeleinen perheen osakuntatalon vierestä. Se oli oikea onnenpotku: nyt he saisivat rauhassa keskittyä paitsi yliopistoon (no, ainakin Julia aikoi opiskella myös ihan tosissaan), myös kumpikin omiin juoniinsa.

Talon vuokran jälkeen rahaa ei jäänyt lähes lainkaan sisustamiseen, eikä varaa ollut oikein mihinkään muuhun paitsi sänkyihin. Ruokailuhuoneen kalusteet oli sentään löydetty kartanon kellarista, vaikka ne näyttivätkin hieman hassuilta karussa opiskelija-asunnossa.

Kun nuoret olivat valinneet pääaineensa, ilmoittautuneet kursseille ja saaneet laukkunsa purettua, Madeleine tuli piipahtamaan. Julia tervehti häntä iloisesti, mutta Tybaltin silmien alla hänen piti olla todella varovainen. "Varo Tybaltia, Madeleine! Älä usko kaikkea, mitä hän sanoo!" Hän suhahti hampaidensa välistä, muttei ehtinyt sanoa enempää, kun Tybalt jo marssi heitä kohti. Madeleine kohotti hiukan toista kulmakarvaansa, muttei ehtinyt hänkään kysyä mitään.

"No hei, sinä olet varmaan se Madeleine!" Tybalt hihkaisi täysin teeskennellyn hilpeästi. "Jaa, sinähän olet oikea kaunotar," hän jatkoi ennenkuin Madeleine sai sanottua tervehdyksensä loppuun. Julia kihisi kiukusta, muttei voinut sanoa mitään.

"Eikä se muuten edes ollut vale", Tybalt ajatteli. Mikä vartalo, mitkä hiukset, mitä ihmettä Madeleinelle oli oikein tapahtunut kesän jälkeen? Hänestä oli tullut oikea... No, herkkupala, Tybalt virnisteli. (Tontilla näkyy muuten olevan mielenkiintoisia puoliaineellisia henkiolentoja, joita ei turha häveliäisyys vaivaa...)

"Annahan kun halaan, kun näin naapureita ollaan," Tybalt innostui jo. Madeleine kapsahti taaksepäin, pienessä paniikissa. "Eiih, tuota... Unohdin laittaa deodoranttia..." Tybalt näytti hetken hölmistyneeltä, mutta kokosi sitten itsensä. Yleensä tytöthän vain hyppivät hänen syliinsä! No, ehkä tämä tapaus olisi hiukan tavallista haasteellisempi.
"Voi anteeksi, unohdin aivan, miten kiirettä tässä on meillä kaikilla ollut! Mutta näemme varmasti vielä, neiti söpöliini", Tybalt hymyili, ja iski silmää vastustamattoman roistomaisesti. Madeleine punastui enemmän kuin koskaan elämässään ja ryntäsi sisälle, jossa Julia laittoi ruokaa kaapin ovia paukutellen.

Julia ei kehdannut kysyä mitään Madeleinelta, joka näytti todella nolostuneelta. "Näytät muuten tosi hyvältä," hän kehaisi ja sai Madeleinen hymyilemään. "Todellako? Kävin vähän ostoksilla, en muista milloin olisin viimeksi ostanut vaatteita! Kävin sellaisessa kaupassa kuin... Mikä se nyt oli... joku Kukka, eikun, niin, Gucci! Myyjä oli tosi avulias, ostin vaikka mitä!"
Julia kuunteli hölmistyneenä, kunnes ymmärsi, että Madeleine oli nyt Tavastien koko omaisuuden haltija: siksihän hän oli koko juonen kohde. Ehkä siksi Tybaltkin oli nyt niin innostunut, kun oli ymmärtänyt, että Madeleine suorastaan uiskenteli rahassa.

Ensi töikseen yliopistolla Madeleine rakennutti osakuntatalon takapihalle kasvihuoneen. Eihän taitoja voinut päästää ruostumaan! Melodin ja Lindan mielestä tosin kasvihuoneessa haisi kamalalta. Silkkaa kuvitelmaa, eihän kompostoitunut multa haise millekään! Mokomat kermaperseet.

Melodi oli ollut alamaissa Odinin lähdön jälkeen, eikä jaksanut enää keskittyä opintoihinsa. Kun tentti tentin jälkeen tuli hylättynä takaisin, hän päätti, että nyt saisi riittää. Dekaanin suostuttelut eivät auttaneet, vaan Melodi pakkasi laukkunsa ja suunnisti takaisin kohti Iki-Tammelaa. Hän oli päättänyt löytää Odinin, hinnalla millä hyvänsä. Nyt vasta Melodi alkoi ymmärtää, miten typerästi ja lapsellisesti oli käyttäytynyt. Hän ei tahtonut muuta kuin että saisi pyytää anteeksi Odinilta. Jos tämä leppyisi, se olisi ihanaa, mutta sitä ei voinut enää edellyttää.

Madeleine kutsui puutarhakerhon tädit ja sedät tarkastamaan kasvihuoneensa myös täällä yliopistolla. Tarkastaja olikin jo vanha tuttu, mutta Charloten antamien lahjusten puutteessa tulos oli tällä kertaa varsin erilainen.

Kasvihuoneen sisällä kaikki oli kyllä aivan niinkuin piti: vihannekset uhkuivat terveyttä ja kasvoivat kiltisti lämpölamppujen hehkussa.
Valitettavasti vain puista jatkuvasti varisevat lehdet saivat kerholaiset siihen käsitykseen, että täällä oltiin epäsiistejä (tosi-kerholainen virittää verkot puiden alaoksille, jolloin lehtiä ei tipu lainkaan maahan!) ja Madeleinen pieni kasvihuone hyväksyttiin nipin napin listalle. Ei puhettakaan stipendeistä...

Eräänä myöhäissyksyn aamuna Carl Filip soitti Madeleinelle. Hän kuulosti omituisen kireältä. "Tiedän, että tämä on pitkä matka taittaa näin äkkiä, mutta tulkaa Sebastianin kanssa tänne nyt heti. Tämä on tärkeää." Carl Filip ei suostunut selittämään enempää puhelimessa, ja sisarukset nousivat hämmentyneinä bussiin.

Perille päästyään heitä odotti kotiväen lisäksi komea, nuori poliisimies. "Päivää, minä olen konstaapeli Esaias Backman. Pyysin teidät kaikki tänne koolle, paitsi siksi, että halusin kertoa teille uutisen yhteisesti, halusin myös varmistaa, että olette kaikki kunnossa."

"Asia on nyt nimittäin sillä tavalla, että veljenne Tor on karannut vankilasta. Tämä on hirveän noloa, mutta emme ole vieläkään hänen kannoillaan, ja haluamme varoittaa teitä, että hän saattaa ilmestyä kotiinne. Vaikka hän onkin veljenne, pyydän, että ette suojelisi häntä, sillä se on paitsi rikollista, se voi myös osoittautua vaaralliseksi. Epäilemme, että Tor on sekaantunut huumeisiin, joten hän voi olla vaarallinen ja vaatia rahaa. Tallentakaa numeroni puhelimenne pikavalintaan, tässä tapauksessa toivon, että soittaisitte suoraan minulle, jos näette hänet, ettekä hätänumeroon. Siinä voi mennä liian kauan, ja minä olen kuitenkin etsintöjen johdossa. Lupaan vastata mihin tahansa vuorokaudenaikaan," konstaapeli vakuutti ja katsoi Madeleinea syvälle silmiin.
Hänen katseessaan oli kummallista lämpöä, aivan kuin hän olisi todella ollut huolissaan heistä. Konstaapeli tarttui Madeleinea kädestä molemmin käsin ja puristi sitä lujasti, mutta lempeästi. "Muistakaa, mihin tahansa vuorokauden aikaan. Tämä on tärkeää", hän toisti syvällä baritonillaan, äänessään vaativa sävy.

Romeo oli joutunut muuttamaan läheiseen asuntolaan, sillä hänen perheellään ei ollut varaa kustantaa pojalle omaa taloa. Julia oli ikionnellinen, kun hänen rakkaansa tuli käymään.


"Ihanaa kun tulit! Minä en enää tiedä, miten päin sitä pitäisi olla... Yritin varoittaa Madeleinea Tybaltista, mutta hän ei ottanut minua vakavasti. Pelkään, että Madeleine ihastuu oikeasti Tybaltiin! Ja sitten hän on kyllä pulassa." Romeo mietti hetken. "Taidat oikeasti pitää Madeleinesta, vai mitä? Hassua, miten sitä ihminen muuttuu. Minäkin muistan, kun ensimmäisen kerran juttelin hänelle, hän vaikutti tosi mukavalta tytöltä! Ei tosin läheskään yhtä ihanalta kuin sinä, mussuseni" Romeo kiirehti jatkamaan, kun Julia alkoi näyttää myrtyneeltä.

"Entä jos vain kertoisit hänelle koko tarinan? Nyt kun kerran tiedät, mitä isoisäsi aikoo, voisit paljastaa koko juonen. Sitten hän olisi ainakin turvassa." Julia kauhistui. "En minä voi! Isoisä nirhaisi minut - varmaan ihan oikeasti", hän lisäsi synkkään sävyyn. "Sitäpaitsi... Minä pelkään, että jos kerron kaiken, joudun paljastamaan, että minäkin olen valehdellut hänelle alusta lähtien, ja sitten Madeleine alkaa vihata minua."

"Voi rakas. Onpas tämä nyt vaikeaa... No, jos vain odottaisimme ja katsoisimme, miten käy. Voihan olla, että Madeleine ei lankeakaan Tybaltiin, ja sitten meidän ei tarvitse huolehtia enää mistään." Julia nyyhkäisi ja hymyili sitten. "Hyvä on. Sinä olet sitten niin viisas, kulta! Mutta voisitko tehdä paveluksen?" "Minä teen vuoksesi mitä vain, rakas!" "Muuta tänne luokseni. En jaksa Tybaltia enää hetkeäkään yksin!"
"Mutta... mutta... mitä isoisäsi sanoo?" "Ei kerrota hänelle. Eikä Tybaltkaan kerro. Voinhan uhata paljastaa hänet Madeleinelle, Tybalt on niin paukapää ettei uskalla ottaa mitään riskejä." Romeo virnisti. "Se on kyllä totta... No hyvä on, eihän sinun tarvitsisi edes pyytää kahdesti! Mutta ollaan varovaisia, rakas."

Varovaisuus oli todella tarpeen, sillä jo samana iltana puhelin soi, ja Romeo meni vastaamaan ajattelematta asiaa sen enempää. Onneksi hän ei vastannut omalla nimellään... "Capuloilla." "Mitä? Kuka siellä? Missä on Julia?" Se oli itse kreivi! Romeo oli vähällä panikoida, mutta ymmärsi sitten muuttaa ääntään. "Duoda, hei vaid, bidä oled Dybaldin ysdävä yliobisdolda... Bidäbä byydäd Juliad buhelibeed." "Teekin se äkkiä. Äläkä vain tartuta tuota kauheaa flunssaasi minun lapsenlapsiini!"

"Hmmm, hei, isoisä. -- Eeei, se oli joku Tybaltin tyhmä kaveri... Juu hyvin sujuu. Tybalt on aloittanut vikittelyoperaationsa ja Madeleine ei tajua mitään... Eihän sillä ole ollut ketään ennen niin se lankeaa kenen tahansa käsivarsille..." Lopuksi Julia sulki puhelimen, korvat punoittaen häpeästä. Häntä nolotti puhua sellaiseen sävyyn ystävästään, mutta isoisälle oli pakko olla mieliksi. Muuten rahantulo olisi loppunut kuin seinään, ja Julian olisi ollut pakko lopettaa opintonsa. Sekään ei käynyt päinsä: Julia ei halunnut päätyä lopuksi iäkseen kassaneidiksi...

"Vai sinä asut nyt täällä, senkin lapamato... Mutta muista sitten aina, kuka täällä oikeasti on herra talossa." "Muistan muistan," Romeo mutisi. "Mutta minun muistikuvani voi olla vähän erilainen kuin sinun," hän jatkoi, kun Tybalt ei enää kuullut.

Julian palattua luennolta Romeo oli huonolla tuulella. Hän oli yrittänyt opiskella, mutta Tybalt oli piikitellyt häntä koko ajan ja kertoillut laveasti suunnitelmistaan Madeleinen kellistämiseksi. Julia kuunteli poikaystävänsä murheita myötätuntoisesti, ja veti tämän sitten sängylle. "Älä murehdi. Minä olen aika varma siitä, että Madeleine ei voi ikinä rakastua tuohon nyrpeään idioottiin. Sen sijaan minä voisin kyllä kellistää sinut..." Eikä Romeolla ollut mitään sitä vastaan.

Nyt kun Julia ja Tybalt asuivat Madeleinen naapurissa, nuoret tapasivat toisensa välillä aivan ohimennenkin. Madeleine oli tulossa luennolta myöhään illalla, ja oli pukeutunut aivan liian kevyesti. Tybalt, joka oli urkkinut tietoonsa fysiikan laitoksen lukujärjestyksen, oli kytiksellä ikkunan takana, ja loikkasi reteästi ulos, kun Madeleine tuli kylmettyneen näköisenä näkyviin.

"Hei, tyttö! Eikö sinulla ole kylmä noissa vaatteissa?" Madeleine hämmentyi, kun muuten niin jörönoloinen Tybalt lähestyi häntä jo toistamiseen. "Öööh, itse asiassa on, vähän, päivällä oli vielä niin lämmin..." hän takelteli. "Tulehan vähän tänne, niin lämmitän sinua," Tybalt virnisti, ja käänsi lempeästi mutta jämäkästi Madeleinen ympäri ja alkoi hieroa tämän niskoja. Madeleine jäykistyi ensin, mutta rentoutui pian. Miehen suuret, lämpimät kädet tuntuivat niin suloisilta hänen kohmeisilla harteillaan.

"Madeleine, mitä sinulle on oikein tapahtunut?" Tybalt ihmetteli silmät vain osittain teeskennellystä hämmästyksestä selällään. "Olet kuin aivan uusi nainen, niin kaunis, viehättävä... seksikäs..." hän kehräsi, mutta katseli samalla kylmin silmin, kuinka tuo kokematon heitukka suli hänen röyhkeän flirttinsä edessä.

"Miksei isoisä antanut meille enempää rahaa," Tybalt raivosi itsekseen. "Minulla ei ole varaa parisänkyyn, ja olen niin varma että pääsisin pukille vielä tänään! Tyttöhän nielee kaiken koukkuineen päivineen..."
Tybaltia olisi normaalioloissa ärsyttänyt tytön viattomuus, mutta jokin Madeleinen tavassa olla niin kuin ei ymmärtäisi omaa viehätysvoimaansa houkutteli häntä. Sitten Tybalt muisti isoisänsä ohjeen edetä hitaasti. Tyttö pitäisi saada väsytettyä ja taivuteltua, niin että hän varmasti olisi kuin tahdoton nukke Capuloiden juonen kiemuroissa. Niinpä Tybalt päätti edetä toista reittiä.

Madeleine alkoi tosiaan lämmetä liian vähistä vaatteistaan huolimatta. Hän ei ymmärtänyt, miksi Tybalt oli yhtäkkiä alkanut kiinnittää niin paljon huomiota häneen, mutta se tuntui oikeastaan hyvältä. Madeleine oli kuitenkin jo 19, eikä kuitenkaan ollut koskaan edes ihastunut kehenkään... Ellei Romeota lasketa... Eikä laskettaisi. Tybalt vaikutti kokeneelta, itsevarmalta ja niin kovin miehekkäältä, että Madeleine ei voinut vastustaa. Eikä hän halunnutkaan: edes tämän kerran elämässään hän halusi heittäytyä suin päin seikkailuun!

Yhtäkkiä Tybalt oli kovin lähellä... Hänen kasvonsa olivat aivan liian lähellä... Hänen huulensa...

"Kuin heinäseivästä pussaisi", Tybalt irvisti mielessään, mutta ei antanut roolinsa tipahtaa hetkeksikään. "Voi, Madeleine," hän henkäili romanttisimmalla sänkykamariäänellään, "Meidän täytyy jatkaa tästä joskus! Kello on jo niin paljon, ja sinulla on varmasti kylmä... Anna kun saatan sinut kotiovelle..." Eikä Madeleine vastustellut.
Tybalt jäi oven taakse seisomaan, kun Madeleine sulki sen ujosti hymyillen. Häntä turhautti vähäsen, mutta tavallaan hän nautti tästä pelistä. Niin, se oli kuin kalan houkuttelemista satimeen: piti olla kärsivällinen, piti antaa siimaa, kelata vähän sisään, antaa taas vähän periksi, kunnes kala olisi niin väsynyt, ettei vastustelisi joutuessaan haaviin - ja pölkylle puukon alle...

Romeo oli nähnyt koko episodin ikkunasta. He olivat sopineet Julian kanssa, että he yrittäisivät parhaansa mukaan leikkiä mukana juonessa. Kun Tybalt tuli sisään, Romeo virnuili likaisesti. "Vai noin sitä vokotellaan sitten kilttejä perhetyttöjä. Onhan sillä hyvä perse, en itsekään vastustaisi..." Tybaltin kulmat kurtistuivat. "Varo vähän sanojasi! Eikös sinun pitäisi seurustella siskoni kanssa?! Ja Madeleine on minun." Romeo kohautti olkapäitään. "Ihan miten vain... Aika saamatonta toimintaa vain, minä olisin kyllä ottanut tuon likan vaikka lattialla..." Tybalt hyökkäsi, kasvot raivosta punoittaen.

Julia säntäsi väliin. "Ettäs kehtaat, senkin ääliö! Uskallapas vielä koskea poikaystävääni, ja paljastan koko juonen Madeleinelle!"

Tybalt kalpeni. "Et sinä uskaltaisi... Olet itsekin tässä korviasi myöten! Ja voin taata, ettei sinulle, eikä ihanaiselle Roomeollesi, käy hyvin jos yritätte tulla suunnitelman väliin!" Julia yritti salata kauhunsa - Tybalt ei tainnutkaan olla aivan niin tyhmä kuin hän oli toivonut - ja laittoi kätensä puuskaan. "Tiedät aivan hyvin, että minä olen tässä juonessa mukana, en vain halua, että satutat poikaystävääni! Häntä saat nyt vain luvan kestää, sillä hän merkitsee minulle enemmän kuin mitkään tyhmät juonittelut!"

Tybalt rauhoittui hieman, mutta murjotti silti. "No lupaa, että puhut hänelle. En halua, että hän arvostelee minua." Julia virnisti. "Kukas nyt on lapsellinen... Ettet vain olisi mustasukkainen Madeleinesta? Hyvä on, minä puhun Romeolle," hän huikkasi ja riensi portaat ylös huoneeseensa. "Minä nain sen tytön rahan takia, en minkään muun!!" Tybalt karjui hänen peräänsä. Jotenkin tuntui hyvin tärkeältä, ettei sisko ymmärtäisi hänen oikeasti pitävän Madeleinea haluttavana...

Eräänä iltana alkoi sataa lunta. Iltapäivä muuttui aivan siniseksi ja Madeleine ryntäsi innoissaan ihmettelemään hankea: Iki-Tammelan talvet olivat yleensä olleet kosteita ja lumettomia.

Lumisade ei tauonnut vielä seuraavanakaan päivänä, ja luennolta tultuaan Madeleine ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kokosi lumiukon. Tyyli oli tosin melko epäkonventionaalinen...

Linda sai viimeinkin otettua paperinsa ulos yliopistolta. Vuodet olivat kuluneet opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa, ja hän alkoi olla todellakin vanha. Se näkyi myös juhlista: yhtään vierasta ei saapunut paikalle! Kaikki vanhat tutut olivat valmistuneet jo vuosikausia sitten, eikä nuorempia kiinnostanut juhlia seniorimaisterin kanssa.

"Niin kuule, ja sitten se poliisisetä iski sille kahleet ranteisiin ja talutti poliisilaitokselle!" Että pingviini sitten on vakoillut Tavastien osakunnan elämää, sehän kiintoisaa. Mistä lähtien Stenvall-instituutti on sijainnut etelänavalla? Tai siis, onhan se kaukana Iki-Tammelasta, mutta ei nyt niin kaukana. Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos... (No, ehkä pingviini on jotenkin helpommin kontrolloitava eläin kuin esim. jääkarhu)

Sebastian oli ihmeissään oudosta vieraasta. Biologiansa lukeneena hän tiesi, että pingviinejä esiintyi pohjoisimmillaankin vain Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Konkreettinen esimerkki ilmastonmuutoksen voimasta sai miehen harkitsemaan vakavasti Vihreiden jäsenkirjan hankkimista. Jos sitä rupeaisi vaikka poliitikoksi...

Puhelimen pirinä keskeytti Madeleinen aamutreenin. "No hei Madeleine, täällä on konstaapeli Backman, vieläkö muistat minut?" Madeleine hämmästyi ja vähän säikähti, ei kai hän ollut tehnyt mitään laitonta? "Et toki, tietenkään, minä vain soitin... ööh... kysyäkseni, että miten voit, ettet järkyttynyt kauheasti viime vierailuni jälkeen?" Madeleine naurahti hermostuneesti ja totesi olevansa aivan kunnossa, ja ettei edes oikein muistanut vanhinta veljeään. Hän myös toisti lupauksensa soittaa konstaapelille heti, jos näkisi Torin.

Madeleine yritti lopettaa, mutta konstaapeli vaikutti oudon innokkaalta jatkamaan keskustelua. Lopulta Madeleine vähän rentoutui ja turisi konstaapelin kanssa vielä kymmenisen minuuttia, mutta ei silti voinut kuin ihmetellä, miten nykyajan poliiseilla oli aikaa ja kärsivällisyyttä soitella moisia sosiaalipuheluita, varsinkin kun heillä oli vankikarkureitakin kiinniotettavana... Konstaapeli vaikutti rennolta ja mukavalta tyypiltä, vaikka hän olikin lähes kymmenen vuotta Madeleinea vanhempi. No, ei siis kovinkaan vanha ;)

Hyvin myöhään eräänä iltana Julia ilmestyi käymään aivan yllättäen. Matalalla ja kiihkeällä äänellä hän alkoi puhua ennenkuin Madeleine ehti edes tiedustella, mistä oli kyse. "Mitä sinun ja Tybaltin välillä on?" Julia tiukkasi. "Et kai oikeasti pidä hänestä?" Madeleine kiemurteli hiukan. "Noooh... Kyllä minä tiedän että hän on sinun veljesi, ja olet varmaan mustasukkainen hänestä, mutta minusta hän on kyllä ihana. Ja hän on rakastunut minuun! Kuvittele, joku on oikeasti rakastunut minuun!" Madeleine liioitteli hieman, mutta mitä muutakaan suuteleminen voisi tarkoittaa? Tai se, että Tybalt oli aina odottamassa, kun Madeleine tuli yliopistolta?

Julia pyöräytti silmiään tuskaisesti. Hän ei kerta kaikkiaan voinut kertoa Madeleinelle koko totuutta, joten hän yritti toista keinoa. "Madeleine, et saa uskoa häntä! Tybalt on tämän pallonpuoliskon pahin naistenmies, hän vain haluaa päästä... eh, no tiedät kyllä mitä ne miehet haluavat, ja sen jälkeen lennät nurkkaan kuin vanha rukkanen!" Julian ääni oli epätoivoa täynnä, mutta Madeleine ei suostunut kuulemaan sitä. "Ettäs kehtaat! Miksen minäkin saisi olla välillä onnellinen? Minulla ei koskaan ole ollut ketään, ja nyt kun joku on kiinnostunut minusta, minun pitäisikin vain olla välittämättä asiasta?"

"Madeleine kulta, minä ajattelen vain sinun parastasi!" Julia yritti selittää, mutta Madeleine ei antanut hänen puhua. "Älä edes yritä! Kyllä minä ymmärrän, mitä peliä sinä pelaat, kukaan muu tässä maailmassa ei saa olla onnellinen kuin Miss Pikkukreivitär! Mene sinä vain sinne Romeosi kylkeen, jos minä haluan olla välillä myös jonkun kyljessä, sinä et voi sitä estää!" Julia huokasi raskaasti. "Ei väkisin... Mutta muista sitten, että minä olen varoittanut sinua!" Hieman loukkaantuneena hän marssi kotiinsa tien yli.

Madeleine heräsi aamulla tuntien olonsa hiukan oudoksi. Häntä nolotti, miten ilkeästi hän oli puhunut Julialle, joka oli ollut - no, varhaisteinivuosien jälkeen - aina vain ystävällinen hänelle. Mikä menneisyyden hirviö oli oikein nostanut päätään edellisiltana? Mutta silti. Madeleine kieltäytyi näkemästä mitään vikaa siinä nuoressa miehessä, joka niin suoraan ja häpeämättä ihaili häntä.

Tybalt tuli jälleen käymään iltapäivällä. "Hei, ihana nähdä sinua, Madeleine!" Madeleine otti edelleen hieman hämmentyneenä, mutta tyytyväisenä vastaan poskisuudelmat.

Nuoret rupattelivat niitä näitä, ja Madeleine, joka tunsi itsensä taas onnelliseksi ja riehakkaaksi, viskasi yhtäkkiä Tybaltia lumipallolla. Miehen kasvot synkkenivät hetkeksi, ja Madeleine pelkäsi jo, että tämä suuttuisi, mutta sitten Tybalt alkoi nauraa ja viskoa lumipalloja sellaisella vauhdilla Madeleinea kohti, että tämä oli pian aivan pulassa. "Luovutan, luovutan," Madeleine huudahteli nauraen ja saattoi miehen sisään.

Ovella he pysähtyivät vielä juttelemaan. "Tämä on ihan hassua, Tybalt! Olet niin ystävällinen ja - ehm, ihana - ja mukava, ja silti..." "Ja silti mitä, kultaseni?" Tybalt kysyi ja sipaisi Madeleinen poskea, joka alkoi heti rusottaa. "Nokun... En varmaan saisi sanoa tätä, mutta Julia tuli eilen juttelemaan minulle, ja sanoi, että, että..."

Madeleine epäröi hetken, ja sanoi sitten hyvin nopeasti, "...että sinä haet minulta vain yhtä asiaa ja että jätät minut sitten kun saat sen. Onko se totta?" Tybalt painoi päänsä kätkeäkseen kasvonsa, joille ei saanut aivan heti väännettyä viattoman loukkaantunutta ilmettä ivallisen ja raivostuneen sijaan. "Mennään sisään, rakas..." Hän murahti.

"Tanssitaanko? Se olisi hauskaa," Tybalt houkutteli Madeleinea, voittaakseen aikaa. "Osaankohan minä," Madeleine kursaili, mutta Tybalt näytti mallia välillä tytön vyötäröltä pidellen.

"Uskotko sinä oikeasti, mitä Julia sanoi?" Tybalt kysyi, tavoitellen hiukan surumielistä äänensävyä. "En oikein tiedä... Miksi hän sanoisi niin?" "Juliaa vain ärsyttää, jos joku muu on onnellinen kuin hän, varsinkin minä! Hän ei pidä minusta yhtään, vaikka olen sentään hänen veljensä", Tybalt sanoi, tällä kertaa aidosti katkerana.
"Onhan se totta, että minulla on ollut muutamia tyttöystäviä, mutta eivät ne jutut ole loppuneet siksi, että olisin vain hakenut jotain alhaista nautintoa, vaan siksi, etteivät ne tytöt ole olleet sen arvoisia. He eivät ole olleet... niinkuin sinä. He eivät olleet sinä," Tybalt kuiskasi. Madeleinen kyyneltyvät silmät kertoivat, että hän uskoi joka ikisen sanan, jonka Tybalt sanoi. Voi tuota sinisilmäistä pikku hupakkoa!

Hämmennyksestään selvittyään Madeleine kipaisi toisessa huoneessa ja tuli pian takaisin kantaen suurta valkoista lahjapakettia. "Tuota... tein sen itse... toivottavasti kelpaa..." Hän sopersi, ojentaen lahjan Tybaltille. Tämä avasi sen, ja sieltä paljastui monimutkainen ruusuasetelma kauniissa, laakeassa astiassa. Tybaltin olisi tehnyt mieli yökätä moiselle yltiöromanttisuudelle, mutta hän väänsi kasvoilleen ilmeen, jonka arveli kuvastavan ihastunutta kiitollisuutta, ja mumisi joitakin fraaseja, kuten "Ei sinun olisi pitänyt" ja "Se on niin kaunis".

"Kuule, Tybalt, minun täytyy kertoa sinulle jotakin," Madeleine kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. "No mitä, hunajapupuseni?" Tybalt hymyili. "Minä... minä taidan... Minä taidan olla rakastunut sinuun," Madeleine mutisi, uskaltamatta katsoa miestä silmiin. Tybalt hätkähti. Tämähän eteni nopeasti, kerta kaikkiaan... Erittäin lupaavaa. Mutta liian nopeasti ei voisi edetä, tai tyttö saisi kaikenlaisia ajatuksia siitä, että suhde pitäisi julkistaa kaikille. Se tietäisi Tybaltin suosion nopeaa laskua yliopiston anteliaampien nuorten neitokaisten keskuudessa...

"Voi kultaseni, sen minä halusinkin kuulla!" Tybalt hihkaisi. "Olen aivan varma, että sinä olet minulle se oikea! Olen niin iloinen! Mutta rakas, sovittaisiinko yksi asia?" "No mikä?" Madeleine kujersi. "Ei kerrota liikaa tästä muille, joohan? Jos isoisäni kuulee tästä, hän saa hirveän raivarin!" "Niin, totta puhut! Eikä Juliakaan ole varmaan kovin tyytyväinen," Madeleine virnisti.

Tybalt sieppasi Madeleinen tuliseen suudelmaan peittääkseen todelliset ajatuksensa. Tai tuliseen ja tuliseen, kun Madeleine seisoi edelleen jäykkänä eikä uskaltanut hirveästi vastata suudelmaan. "Äh, tänä iltana pitää pokata joku hiukan löyhätapaisempi blondi kaupungilta, en enää kestä näitä paineita", Tybalt pohti. Madeleine oli niin varautunut, että Tybalt oli ymmärtänyt, ettei tältä ehkä heruisikaan niin helposti kuin hän alunperin oli ajatellut. Parempi olisikin pitää tyttö odottamassa, niin tämä varmaan hupsussa mielessään kuvittelisi, että Tybalt olisi jotenkin kunniallinen aikeissaan...

Tybalt lähti kotiinsa kun Madeleinen piti lähteä luennolle. Madeleine ei kuitenkaan huomannut, että mies ei kertaakaan sanonut takaisin rakastavansa häntä.

Sebastianinkin lemmensuunnitelmat yrittivät kovasti edistyä. Hän oli käynyt muutamilla treffeillä suloisen, ornitologiasta innostuneen Nerissansa kanssa. Hän toivoi, että saisi suostuteltua tytön muuttamaan osakuntataloon, siellä oli nykyään niin hiljaista, kun suuressa talossa asui vain kaksi. Ja osakuntatalossa jokapäiväinen liehittely olisi paljon helpompaa.

Nerissa suostuikin tulemaan osakunnan koejäseneksi, mutta kun Sebastian rohkaistui ja yritti antaa hänelle ensimmäisen suudelmansa, Nerissa väistikin ja näytti vaivaantuneelta. "Olen niin pahoillani, Sebastian... Muuten voisinkin ehkä suudella sinua, mutta olet syönyt sipulia! En kestä sen hajua..."
Kuinka noloa! Toivottavasti kukaan ei nähnyt, Sebastian pohti. Onneksi Nerissa ei kuitenkaan peruuttanut koejäsenyyttään, joten Sebastian päätteli, että tämä vain leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Hän päätti ottaa Nerissan viettelemisen haasteena, sillä hän oli varma, että tässä oli hänen elämänsä nainen. Tyttö ei vain tajunnut sitä vielä itse...

Ensi jaksossa: Tapahtumat tiivistyvät räjähdyspisteeseen... Odotamme kauhulla, varatkaa suojalasit ja palamatonta vaatetta.

Ekstra: Sukupuu

Tässäpä Tavastin sukupuu tähän asti. Kuten huomaatte, aika kuluu TOSI hitaasti :D Pahoittelen surkeaa grafiikkaa, en ole oikein mikään kuvankäsittelyvelho... Sitäpaitsi en muista kaikkien puolisoiden sukunimiä... :P

Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla.

Osa 24. Juonia, valheita ja muita kauheuksia

No niin, nämä päivitystauot tuppaavat vähän venähtämään, kun on ollut hiukan kiirettä tässä... Pahoittelen.

Tässä teille korvaukseksi (tai miten sen nyt ottaa) melkoisen pitkä jakso (60 kuvaa) ja hirveät määrät tekstiä. Anteeksi jo etukäteen, jos silmänne väsyvät :D Otsikosta huolimatta, ei se elämä ihan silkkaa kurjuutta tässäkään jaksossa ole. Ehkä vain 90-prosenttisesti.

Aloittakaamme tällä kertaa yliopistolta.

Stenvall-instituutissa kuohui jälleen pinnan alla. Melodi oli päättänyt kostaa kokemansa vääryyden (...) ja alkoi hieroa läheisempää tuttavuutta Torin kanssa.

"Nooh, asia on itse asiassa sillä tavalla, Tor, että minusta sinä olet hurjan komea... Komeampi kuin Odin!" Äh, teeskenteleminen oli hankalaa, etenkin kun Tor oli Melodin mielestä oikeasti ärsyttävä, puolirikollinen juntti. Kostonhimo vei kuitenkin voiton.

Tor oli kummissaan. "Onhan Melodi ihana, ja todella kaunis, mutta miksi ihmeessä hän olisi kiinnostunut minusta näin yhtäkkiä? Ennenhän hän on aina vain kettuillut minulle kaikesta..."

Kuitenkin, kun Melodi yritti ripustautua Torin kaulaan, tämä kavahti hämmentyneenä taaksepäin. "En minä voi... Sinä olet veljeni tyttöystävä! Tämä tuli niin äkkiä... " Melodi kuitenkin tarrasi tiukasti kiinni, eikä Tor pystynyt vastustamaan.

Odin ei kuullut Torin sanoja, vaan näki ainoastaan tyttöystävänsä käpälöimässä isoaveljeään. "Ettäs kehtaat, senkin hutsu! Minä olen koko ajan yrittänyt vakuuttaa sinulle, että rakastan sinua, mutta nyt tälle tuli loppu!"

Odin oli saanut kerta kaikkiaan tarpeekseen, viha poltti hänen sisuskalujaan kuin kymmenen kupillista espressoa. Miten Tor saattoi tehdä tämän hänelle, omalle veljelleen? Ja Melodi, joka itse oli nostanut kauhean metakan siitä, kun typerä kilpailevan yliopistojoukkueen lehmämaskotti oli vähän silmäillyt Odinin takapuolta... Ei, nyt tämä sai riittää. Odin soitti yliopiston kansliaan ja ilmoitti päättävänsä opintonsa tähän. Millään ei ollut enää mitään väliä...

Melodi romahti kuultuaan Odinin sanat. "Eihän tämän näin pitänyt mennä! Hänen piti tulla vain hiukan mustasukkaiseksi ja vannoa sitten ikuista rakkautta... Mitä minä nyt teen?"

Odin ei taipunut Melodin kyynelten edessä, vaan tilasi taksin, johon lastasi enimmät vaatteensa ja muut tavaransa. Hän oli päättänyt muuttaa pois ihmisten ilmoilta johonkin pieneen mökkiin ja alkaa kasvattaa susia. Susia hänellä olikin ollut ikävä koko opiskeluajan... Olenko minä muuten ainoa, jolle Odinin uudesta tyylistä tulee pelottavasti mieleen Jone Nikula?

Tviiuu, tviiuu! Seuraavana iltana poliisiauto kurvasi pihaan. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut?

"Haa, siinähän sinä olet, senkin kriminaali!" Ulkonäöstä päätellen Backmanin suvussa poliisin ammatti kulkee isältä pojalle. Tor oli pudottaa lautasen lattialle: nytkö hän oli paljastunut?

Konstaapeli Backman luki Torille hänen oikeutensa, ja kertoi rauhassa aterioivalle Lindalle, että Tor kuului häikäilemättömään rahanväärentäjien liigaan, jonka muut jäsenet oli saatu kiinni aiemmin päivällä. Torin nimi oli tullut kuulusteluissa ilmi, ja tämä joutuisi nyt tutkintavankeuteen. Jengiläisiä epäiltiin paitsi törkeästä rahanväärennyksestä, myös erinäisistä kiristyksistä ja pahoinpitelyistä. Aijai, tämä ei kuulostanut hyvältä.

Tor yritti sanoa jotakin, mutta konstaapeli muistutti häntä vaikenemisen kultaisuudesta. "Jos se yhtään minusta riippuu, sinä päädyt lusimaan vuosikausiksi, senkin hulttio! Lähetän rikospaikkatutkijat etsimään todisteita, ja jos niitä löytyy, niin johan häkki heilahtaa!" Tor lähti happamasti mutisten mutta vastustelematta poliisien mukaan. Konstaapeli näytti kovakuntoiselta, ja juhlinnan ja löhöilyn heikentämä Tor olisi tuskin päässyt pakoon.

Tor ystävineen sai välittömästi potkut yliopistolta, kun jupakka tuli ilmi. Koko sakki sai ehdotonta vankeutta, Tor yhtenä päätekijänä viisi vuotta.

Linda haravoi hajamielisenä putoavia lehtiä pihalta. Nyt kun molemmat Tavastin vanhemmista veljeksistä olivat yllättäen lähteneet yliopistolta, nuoria (ja vähemmän nuoria) opiskelijoita oli osakuntatalolla enää kolme. Tilaa tuntui olevan vaikka muille jakaa, ja valitettavasti myös pihaa haravoitavana oli vähän liikaa. Sitäpaitsi tuolla lailla alusvaatteisillaan hyppelehtimällä saa vielä keuhkotaudin! "Muttakun tässä tulee kuuma..."

Sillä välin Iki-Tammelassa...

Raisa ei antanut anteeksi Carl Filipille, vaan hiippaili talon liepeillä yökaudet vakoilemassa ikkunoista ja tekemässä pientä ilkivaltaa. Carl Filipin hermot alkoivat olla kireällä: miten tuosta riivinraudasta oikein pääsisi eroon? Miten hän saattoikaan tehdä sen virheen, että alun perinkään ihastui koko Raisaan?

Carl Filip päätti lähteä tuulettamaan tunteitaan pihalle. Tutkiessaan Madeleinen viljelmiä (olisikohan siellä jo kypsiä mansikoita?) hän sai elämänsä shokin: Viljam-isoenon sinisenharmaana hohteleva kummitus lipui kylmän viileästi appelsiinipuiden läpi, hohottaen karmivasti. Böö!

Julian kirjettä seuraavana päivänä kello kuusi Madeleine hankkiutuikin ostarille. Juliaa ei kuitenkaan näkynyt. Madeleine alkoi pohtia, oliko koko juttu jokin typerä pila, mutta mitään ei tapahtunut. Toisen seisottaminen ostarilla tuntui jotenkin typerältä pilalta: mitä hauskaa siinä muka oli?

Odoteltuaan puoli tuntia hän oli jo lähteä, kun komea pipopäinen poika tuli puhumaan hänelle. "Hei, minä olen Romeo! Julia on minun, ehm, ystäväni. Päätimme, että voisittekin tavata meillä, Maria on laittanut ihanaa sitruunalimsaa, ja meillä saisitte puhua rauhassa," poika sanoi ja iski silmää. Madeleine punastui helakasti: Romeo oli todellakin melkoisen komea!

Madeleine tarkasteli pojan jaloja piirteitä. Miksi hän näytti niin tutulta? Ehkä hän oli joskus kulkenut heidän talonsa ohi Julian kanssa... Siinä tapauksessa pitäisi olla varovainen. Julian lähestymisyritys oli vähintäänkin omituinen, ja nyt hän laittoi vielä poika(?)ystävänsä asialle sen sijaan, että olisi vaivautunut itse paikalle. Aivan outoa toimintaa!

Heidän kävellessään joen yli Madeleine oivalsi, mistä oli kyse: Romeon täytyi tietenkin olla Monttupuiden sukua! Monttupuut olivat seudun nuorin aatelisperhe, ja heidän kartanonsa sijaitsi toisella puolella Iki-Tammelan läpi virtaavaa jokea. Koulussa oli huhuttu Romeon ja Julian seurustelusta jo pitkään. Kreivi Capula, joka oli kaupunginjohtaja siitä huolimatta, ettei tullut toimeen kenenkään kanssa, oli puolijulkisesti monta kertaa tölvinyt vanhaa Patrik Monttupuuta, joka oli pelkkä pikkuparoni. Ei ihme, että Julia ei halunnut viedä Romeota omaan kotiinsa, saati näyttäytyä julkisesti tämän seurassa... Mutta miksi hänen piti nyt olla mukana? Sitä Madeleine ei ymmärtänyt, mutta ei vastustanutkaan. Romeon seurassa oli niin kovin mukavaa...

Romeo saattoi Madeleinen kotiinsa. Matkalla alkoi sataa, ja nauraen nuoret juoksivat loppumatkan lätäköitä väistellen. Madeleine oli aivan likomärkä, kun he pääsivät perille. Siellä odottikin Julia hehkeine hiuksineen ja muodikkaine vaatteineen, ja hänellä oli söpöt vaaleanpunaiset kumisaappaat. Madeleinea hieman nolotti ryvettynyt ulkoasunsa, mutta Julia ei ollut huomaavinaan. Nuoret siirtyivät sisälle keskustelemaan.

"Tiedätkö sinä, miksi minä halusin tavata sinut?" Julia kysyi. Madeleine pudisti päätään. "Olen tosi pahoillani, että olen joskus naureskellut sinulle," Julia aloitti, ja Madeleine punastui korviaan myöten.

"Eikun ihan oikeasti. Jouduin esittämään sillä lailla, kun isoisän mielestä meidän pitäisi olla verivihollisia." "Mutta miksi ihmeessä?" Madeleine kysyi. "Se on niin pitkä tarina..." Julia huokaisi ja aloitti.

"Kaikki alkoi kai joskus jotain tuhat miljoonaa vuotta sitten, kun meidän suvulla oli vielä useampi kartano näillä main. Tiedätkö sen hienon ruusunpunaisen kartanon, joka seisoo tyhjillään mäellä? Sekin oli ennen meidän. Sitten sinun sukulaisesi - anteeksi vain - suurinpiirtein varastivat sen meiltä, ja kun yritimme hankkia sen takaisin, yritimme aivan rehellisesti ostaa sen, he myivät sen museovirastolle! Ja heille he sanoivat, että sitä ei saa myydä takaisin kenellekään muulle kuin Tavastien perijälle. Siksi se on seisonut tyhjillään näin pitkään..."

Madeleine kuunteli hiljaa. Vai sellaista peliä hänen sukunsa oli pelannut... Se tuntui uskomattomalta. "Katso, Madeleine, onnistuin varastamaan tämän kirjeen isoisän pöydältä. Se on museovirastolta, ja siinä sanotaan, että kartanoa ei saa myydä enää meille!" Madeleine luki kirjeen läpi, ja se vaikutti aidolta. Ihmeellinen tunteiden sekamelska huuhtoi hänen ylitseen: Olivatko hänen sukulaisensa todellakin menetelleet niin alhaisesti? Toisaalta, sittenhän hän oli periaatteessa sen upean kartanon omistaja, tai ainakin kun se lunastettaisiin takaisin museovirastolta...

"Miksi sinä kerrot minulle tämän, Julia?" Madeleine kysyi epäillen. Julia kiemurteli vähän. "No... Minä mietin, että ei ole reilua, ettet sinä tiedä tästä. Totta puhuen minua ei edes kiinnosta koko kartanonröttelö, ja isoisä on jo niin vanha, ettei hän varmaan enää jaksa ruveta siitä tappelemaan. Että jos sinua kiinnostaa... siis... jos haluaisit asua siinä joskus..." Julia mutisi ja punastui kauniisti.

"Itse asiassa tässä ei ollut edes vielä kaikki," Romeo keskeytti, synkkä ilme komeilla kasvoillaan. "Meidän suvullamme on vähän samanlainen ongelma kreivi Capulan kanssa... Minun sukuni on tällä alueella nuorin, ja kreivi Capulaa ärsyttää, jos hänellä on kilpailua arvovallan suhteen. Isoisä tosin on vain paroni, ja aateluuskin taitaa olla virka-aatelia parinsadan vuoden takaa... Silti, isoisä kieltäytyy myymästä kreiville meidän maitamme, ja nyt kaikki Capulat, paitsi minun ihana Juliani, vihaavat meitä. Todellista naapurisopua!"
Romeo naurahti kitkerästi.
"Tietysti, ovathan meidänkin maamme aina olleet meidän, Keisari luovutti ne isoisoisoisoiso.... no jotain sinnepäin... kuitenkin, kaukaiselle esi-isälleni. Suur-Tammela on kuitenkin tiloista vanhin, ja siellä on asunut Tav --- ööööööh, Capuloita jo keskiajalta lähtien. Että ei siitä sen enempää." Romeo vaikeni, kun Julia katsahti häneen varoittavasti, mutta Madeleine ei huomannut mitään. Tyttöparka oli niin Romeon ruskeiden silmien lumoissa...

Kotimatkan Madeleine paarusti sateessa, vesi valuen pitkin kasvoja, muttei edes huomannut kastuvansa. Hän päätti, että nyt oli aika lopettaa mykkäkoulu äidin kanssa: tämä asia pitäisi selvittää perin pohjin.

Palattuaan kotiin pitkälti puolenyön jälkeen Madeleine oli aivan lopen uupunut. Koulu oli alkanut kahdeksalta, ja sen jälkeen hän ei ollut ehtinyt kotiin lainkaan, pitkä ilta Monttupuilla järkyttävine uutisineen ja sitten vielä se, kun piti katsella miten Romeo pussaili Juliaa hyvästiksi... Aaargh!

Kotona Madeleinea odotti kalmankalpea Carl Filip ja vaisu Roberta. Carl Filip valvoi usein myöhään, mutta Madeleine ihmetteli, mikä oli vialla. "Istu alas, sisko..." Carl Filip kuiskasi käheästi. Nyt Madeleine näki, että hän oli itkenyt. "Mitä ihmettä on tapahtunut?" "Äiti on kuollut," Carl Filip nyyhkäisi. Madeleine jäykistyi.

"Se oli onnettomuus... kai? Tiedätkö äidin ravintolan pääkokit, Anttoni Monttupuun ja Kornivuori Capulan? Anttoni puhui kanssani... Heille tuli taas riitaa jostakin typerästä jutusta, ja kun äiti meni väliin, Kornivuori tyrkkäsi häntä vähän ja - ja -" Carl Filipin ääni sortui. Charlotte oli horjahtanut ja kaatunut päistikkaa suureen uppopaistoaltaaseen, joka oli täynnä kiehuvaa öljyä illan friteeraus-teeman vuoksi. Lääkärin mukaan Charlotte oli kuollut heti, ilman suuria tuskia, mutta välittömästi tutkimusten jälkeen hänet oli armeliaasti krematoitu.

Madeleine tuijotti prameaa uurnaa hetken, silmissään pohjaton katse. "Tämä ei ole reilua," hän kuiskasi, ponnahti pystyyn, ja ennenkuin Carl Filip ehti estää, paiskasi uurnan säpäleiksi lattialle. Carl Filipin seisoessa suu järkytyksestä auki ja Robertan kimittäessä hysteerisesti Madeleine juoksi huoneeseensa ja paiskasi oven lukkoon perässään.

Aina, joka oli ollut käymässä, mutta vetäytynyt piiloon Madeleinen saapuessa, tuli nyt lohduttamaan Carl Filipiä ja ohjasi tämän oleskeluhuoneen nojatuoliin kaakaokuppi kädessään. Sitten Aina ja Roberta alkoivat siivota olohuonetta. Charlotten uurna oli hajonnut tuhasiksi pirstaleiksi, eikä sitä voinut enää koota. Roberta lakaisi tuhkat hellävaraisesti muovipussiin, ja ne päätettiin sirotella perheen hautausmaalle Aaton haudan viereen.

Aaton henki oli villiintynyt Charloten kuolemasta ja alkanut vaellella sitkeästi ympäri taloa öisin. Markiisi sähisi väärään nurkkaan ja Carl Filip ei ollenkaan ymmärtänyt, mikä kissaa vaivasi.

Eräänä yönä Aatto lipui myös tyttärensä huoneeseen ja jäi vuoteen viereen seisomaan. Madeleine heräsi tunteeseen, että joku tuijotti häntä. Avattuaan silmänsä hän oli vielä liian tokkurassa huutaakseen säikähdyksestä, mutta ymmärrettyään, että se olikin vain isä, hän puhkesi hymyilemään.

"KULTAPIENI," Aaton ääni resonoi seinissä, "ÄLÄ PELKÄÄ KUOLEMAA. MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PELKÄÄT, JA ETTÄ SINUN ON SIKSI VAIKEA OLLA... ÄITISI ON NYT TÄÄLLÄ MEIDÄN KANSSAMME, HÄNKIN PALAA VARMASTI VIELÄ TERVEHTIMÄÄN SINUA. KUOLEMASSA KAIKKI RIIDAT SOVITAAN, RAKAS TYTTÄRENI..." Aaton ääni kuului jo kaukaa, ja sitten aave lipui rauhallisesti seinän läpi pois.

Madeleine oli ihmeissään. Miten kuollut isä saattoi tietää, miten hyiset hänen ja Charlotten välit olivat viime vuosina olleet? Isän sanat saivat hänen levottomat ajatuksensa kuitenkin rauhoitettua, ja Madeleine nukahti uudelleen. Jokin kolkka hänen suljetusta sydämestään alkoi murtua auki...

Aamulla sisarukset punareunaisine silmineen puhuivat jälleen. Madeleine ei halunnut mököttää veljelleen, joka oli hänen ainoa läheisensä tässä maailmassa, nyt kun Tor vankilassa, Odin kadonnut omituisesti ja Sebastiankin vain huiteli yliopistolla eikä pahemmin pitänyt yhteyttä sisaruksiinsa.

"Madeleine, nyt kun olemme täällä ainoastaan kahden, tai no tietysti Roberta, mutta... Niin, tuota... Sopisiko... Äää... Voisikoainamuuttaatänne?" Carl Filip takelteli. "Ai että mitä?" Madeleine rypisti kulmiaan. "Ei tietenkään, ellei sinulle sovi, mutta minä ajattelin, että... Olisi aikuinen nainen talossa ja..." Hänen äänensä hiipui Madelen synkän katseen alla. Sitten Madeleine yhtäkkiä hymyili. "Totta kai Aina saa muuttaa tänne. Mutta sillä ehdolla, että esittelet meidät, ja ettei hän ala leikkiä mitään äidinkorviketta! Minä en tarvitse enää äitiä."

Madeleine ihmetteli ensin, miksi Carl Filip pyysi pikkusiskoltaan lupaa, mutta sitten hän ymmärsi ja oli horjahtaa järkytyksestä: Madeleinehan oli nyt koko valtavan omaisuuden haltija! Yrityksen, talon, sekä suurimman osan perheen varoista! Charlotten testamentti todisti tämän kiistatta. Ymmärrys oli niin huikaiseva, että Madeleinen oli pakko istahtaa alas, ja Carl Filip alkoi kokata aamiaista iloisesti vihellellen.

Sillä välin Raisa hiippaili taas talon ulkopuolella kärkkymässä päivän lehteä, varastaakseen sen. Tällä kertaa kuitenkin Roberta oli valmiina: Hän meni muina robotteina tekemään tuttavuutta Raisan kanssa, ja kun tämä antautui juttusille, Roberta yllättikin tytön paiskaamalla tämän naamalle lasillisen saippuavettä. Yh! Häijy Roberta :D Siitä lähtien Raisaa ei muuten ole näkynyt. ;)

Iltapäivällä, töiden jälkeen, Carl Filip kutsui Ainan käymään. "Kuule, minä tiedän, miten inhottavaa sinulla on siellä pienessä asunnossasi... Taisin sanoa, että en perisi tätä taloa ja että en tiedä, mihin sitä joutuisi muuttamaan, mutta nyt asia on niin, että minun on jäätävä tänne hoitamaan taloa ainakin siksi aikaa, kun Madeleine on käynyt lukion ja yliopiston loppuun. Siksi minä ajattelin, että... Että... haluaisitko sinä muuttaa tänne meidän kanssamme?"

Aina oli tipahtaa takamukselleen hämmästyksestä, mutta rutisti sitten innoissaan Carl Filipiä. "Tämä on paras yllätys, minkä olen ikinä saanut! Voi, tietysti tulen va- eikun asumaan tänne!" *seuraa eksessiivistä pusuttelua ja ällösöpöilyä, jonka jätämme kuvaamatta.*

Kun Aina oli toennut yllätyksestä, nuoripari meni Madeleinen puheille. Madeleine, joka ei ollut koskaan muuta kuin nähnyt Ainan vilaukselta, suhtautui tähän ensin hiukan varauksella, mutta havaitsi sitten, että vaikka tämä oli jokseenkin vanhempi kuin kumpikaan sisaruksista, hänellä ei ollut minkäänlaisia aikomuksia käydä pomottelemaan Madeleinea tai leikkimään Justiinaa. Illan mittaan tytöt juttelivatkin jo täyttä häkää puutarhanhoidosta, Carl Filipin myhäillessä tyytyväisenä vieressä.

Charloten kuoltua pojat olivat saaneet muhkean perinnön, ja Sebastian käytti oman osuutensa melko luovasti: hän kaivatutti takapihalle kalalammikon! Siinä hän harjoitteli kalastuksen jaloa taitoa tuntikausien ajan hienossa, uudessa Armanin villakangastakissaan ja nupukkikäsineissään.

"Äärgh, eihän tästä mitään tule!" Lampeen istutetut kalat eivät tuntuneet olevan kovin nälkäisiä. Saaliikseen Sebastian sai lähinnä vanhoja saappaita (mistä nekin oikein ilmestyivät?) ja partahaukia. Tuskastuneena hän paiskasi onkensa maahan ja paineli sisälle lämmittämään kalapuikkoja.

Melodi päätti vähän kohottaa osakunnan lässähtänyttä tunnelmaa järjestämällä toogabileet. Juhlat isäntäväkeä myöten... Läheskään kaikki kutsutut eivät saapuneet tyypilliseen tapaansa paikalle, vaikka Linda tiirailikin toiveikkaasti ikkunasta mattimyöhäisten perään. Eivätkä kaikki näköjään edes uskaltaneet pukeutua toogaan! Ilmeisesti sana Torin vankeusrangaistuksesta oli levinnyt, eivätkä monet enää halunneet olla missään tekemisissä hänen läheistensä kanssa.

Juhlat olivat todella tylsät. Sebastian haukotutti vieraita saarnaamalla teollisuuden kehityksestä suhteessa globalisaatioon, punatukkainen tyttö poltteli pilv... eikun puhalsi saippuakuplia koko illan, eikä edes rankasti humaltuneen Melodin strippiesitys kirvoittanut muita kuin kauhun huudahduksia vieraiden huulilta.

"Khhullesh Lllinda... Ennenkhö menet shinne ssshuihkhuun..." "Niin, Melodi? Pitäisiköhän sinun muuten käydä nukkumaan, alat olla melko huimassa kunnossa...?" Melodi horjahteli lähemmäs ja hänen suunsa vääntyi. "Mmminä olen ihhan ssshhelvä! Minä vaan halussshin kyshyä etthä mithä minä thheeen shen Oddhinin Shuhtheen..."
"Ei se ollut sinun syysi, Melodi," Linda valehteli päästäkseen tytöstä eroon. "Anna vain pölyn laskeutua ja menet sitten hieromaan sovintoa, jos sinulla vielä on tunteita häntä kohtaan."

"Sshhhinä olet niin fffikshu nainnnen, Lllinda... Ja niin hhhemmmetthhin ssshhekshikäshh... Khyppsshä nnnainen...!" Melodi soperteli ja horjahteli vasten Lindaa. Linda työnsi hänet ystävällisesti mutta varmasti kauemmas. "Minä en taida olla sellaisia tyttöjä, minä taidan olla jo vähän liian vanha sellaiseen! Ja etkä varmaan ole sinäkään, kun tuosta vähän selviät," hän naurahti kireästi, ja passitti sitten nikottelevan ja sopertelevan Melodin vällyjen väliin. Tämän jälkeen Lindalla tosin kesti suihkussa hieman tavallista kauemmin. Hmmh...

Talvi alkoi kolkutella nurkan takana, ja eräänä päivänä satoikin sitten ensilumen. Valkoinen vaippa peitti alleen kuivat lehdet ja teki kaikesta jotenkin pehmeämpää. Kuinkahan Melodi selviäisi virheidensä suosta? Olisiko hänellä ja Odinilla vielä mahdollisuus?

Tämä pöheikköinen, kuusiaidattu tontti sijaitsi aivan Iki-Tammelan laidalla, ostarin takana. Sillä sijaitsi hyvin pieni mökinpahanen, joka oli jo aikaa sitten rapistunut käyttökelvottomaksi. Eräänä synkkänä iltana sen edessä hiippaili synkännäköinen mies, jonka kasvot piiloutuivat paksun hiuskuontalon alle. "Tämähän on täydellinen, vielä kun puita olisi vähän enemmän", Odin ajatteli, ja lunasti tontin helpottuneelta omistajalta pilkkahintaan.

"Kuka tässä mitään koulutusta ja seuraa kaipaa... Aion viettää loppuikäni erakkona, nauttien luonnon antimista ja eläinten seurasta," Odin mutisi itsekseen pyydystäessään perhosia.

Mamsteri? Ei kuvittelisi karskiksi erämieheksi ryhtyvän aivan ensimmäiseksi seurakseen hankkivan mamsteria, mutta tällä kaikella oli eräs syvempi tarkoitus. Odin nimesi mamsterinsa kryptisesti "Houkuttimeksi".

Viikot kuluivat, ja Odin antoi tukkansa ja partansa kasvaa villeinä. Nyt alkaisi uusi, uljas elämä Pentti Linkolan malliin!

"Ja minähän kun en mitään valmispöperöitä puputa", Odin tuhisi lannoittaessaan kääntämäänsä maatilkkua. Päätös maailmasta eristäytymisestä tarkoitti myös luonnollisestikin mahdollisimman pitkällevietyä omavaraisuutta etenkin ruuan suhteen.

Mamsterin nimiarvoitus taisi selvitä. Houkutin pihalla vikisemässä toimi täydellisesti, ja jo pian Odinille tutut vanhat sudet olivat haukkumassa pientä jyrsijää, joka paniikissa juoksenteli ympäri häkkiään.

Nöpö alkoi olla vakituinen vieras Odinin luona, mutta valitettavasti pian Iki-Tammelassa huomattiin, että joku oli muuttanut Peikko-Pekan vanhaan mökkiin, ja Odin sai vähän muitakin vieraita. Heikkohermoisimmat säikähtivät jo, että Peikko-Pekka olisi alkanut kummitella, mutta muutamat rohkeat kyläläiset lähtivät joukolla koputtamaan ovelle - kirkkaassa päivänvalossa, tietenkin.

Odin ei ollut kertonut perheelleen mitään paluustaan kotikulmille, ja nämä olivat kuulleet Sebastianilta ainoastaan, että Odin oli kadonnut kertomatta olinpaikkaansa. Madeleine ei muistanut isoaveljeään lainkaan, ja Carl Filipkin vain etäisesti. Silti he osasivat laskea yhteen yksi plus yksi, kun he kuulivat Sebastianilta, mitä tämä oli vannonut häipyessään osakuntatalosta ja ymmärsivät, että mystinen uusi asukas Peikko-Pekan mökinrähjässä olikin heidän isoveljensä.
Molemmat suhtautuivat hiukan nihkeästi tervehdyskäyntiin: jos Odin ei ilmoittanut heille mitään, hän ei varmaankaan tahtonut tavata heitä... Aina ei kuitenkaan antanut periksi, ja liittyi tutkimusretkikuntaan eräänä päivänä Carl Filipin ollessa töissä ja Madeleinen koulussa.

Sisällä, sammaloituneiden seinien ympäröimänä, Odin istua pönötti ovi lukossa ja teeskenteli, ettei ollut kotona. Mökkiin oli tuotu vain välttämättömimmät tarvikkeet, mutta Odin salli itselleen pienen luksuksen radion ja leveän sängyn muodossa. Edes hellaa ei ollut, vaan Odin sai kokata ruokansa pienellä pönttöuunilla.

Koputusten tauottua Odin huokaisi helpotuksesta ja lysähti nojatuoliinsa lukemaan. "Tämä se vasta on elämää... Täydellinen rauha, hyvä kirja, kaikki aika maailmassa. Mihin sitä ihminen muuta tarvitsee?"

Mutta Aina kävi aina välillä koputtelemassa ovelle, kuin ärsyttääkseen. Odin ei tietenkään tiennyt, kuka tuo omituinen punapää oli, joka kävi röyhkeästi jopa ongella hänen turollaan! Ilman tuota naista Odinin rauha olisikin ollut täydellinen. Hänelle täytyisi antaa ikimuistoinen opetus, joka pitäisi hänet poissa... mutta miten?

Eräänä päivänä Ainan taas ilmestyessä ovelle, tällä kertaa muistivihon ja kameran kanssa, Odin sai tarpeekseen. Hän hyökkäsi mökistä ulos mölyten kuin mielipuoli, mutta Ainaa ei vähällä säikäytetty. "Kuules nyt, Odin Tavast. Minä tiedän, kuka sinä olet, sitä on aivan turha salata. Mutta minä olen nykyään toimittaja, ja jos et tule tapaamaan perhettäsi, vannon, että löydän sinusta jotain häijyä kirjoitettavaa paikallislehteen. Sitten et ainakaan saa ikinä olla rauhassa!"

Odin vain naureskeli (melko kireästi) Ainalle ja väitti tämän kuvittelevan asioita, ettei hän mukamas tuntenut ketään Odinia. Kieltämättä Odin olikin nykyisellään hyvin vaikea tunnistaa. Aina ei keksinyt mitään vastausta tuolle kummalliselle miehelle, joka esitti pähkähullua metsänpeikkoa, ja marssi kädet nyrkissä kotiin, kiukusta kihisten. Miten joku saattoi olla niin tunteeton?

Aika kului, ja koitti Madeleinen viimeinen kesä kotona. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi Magnan yleisarvosanalla ja oli päättänyt siirtyä syksyllä Stenvall-instituuttiin.

Madeleinen epäilykset Julian motiiveja kohtaan alkoivat hälventyä, kun tämä tuntui aivan vilpittömästi viihtyvän Madeleinen seurassa. Se oli outoa, mutta tavallaan hauskaa: Madeleinella ei ollut koskaan ollut muita ystäviä kuin veljensä.

Tytöt olivat keksineet uuden harrastuksen, rullaluistelun. Aina se ei vain ollut kovin helppoa, kun luistelurata oli melkoisen liukas! Parkettia, jne... "Mitenkäs tässä nyt näin kävi?"

"Niin, Madde, on tämä parketti minustakin aika sileää... Mitäs jos vaikka jätettäisiin tältä illalta tähän?"

Julialla oli ongelma. Hän ei vieläkään tarkalleen tiennyt, mitä hänen isoisänsä oikein suunnitteli. Hän oli noudattanut Kreivin käskyjä, syöttänyt isoisän keksimän tarinan Madeleinelle ja hengaillut hänen seurassaan enemmän kuin oli terveellistä. Kuitenkin, erästä asiaa Julia ei ollut ottanut huomioon: Madeleine olikin oikeasti hauskaa seuraa, jos jätti huomiotta hänen karmaisevat henkkamaukkavaatteensa ja satunnaiset multatahrat...

Itse asiassa Juliaa hävetti se, että hän oli valehdellut Madeleinelle hänen sukunsa toimista. Toisaalta, Julia ei itsekään tiennyt aivan tarkkaan, mitä oli tapahtunut, ainoastaan sen, että Suur-Tammela ei missään vaiheessa oikeasti ollut ollut Capuloiden omaisuutta. Siispä Julia yritti vaientaa nalkuttavan omantuntonsa ja nauttia lämpimistä kesäöistä ennen suurta elämänmuutosta.

Kesän mittaan tytöt innostuivat myös musisoinnista. Carl Filip ja Aina olivat hankkineet treenikämpän ostoskeskuksen liepeiltä, ja Madde ja Julia viihtyivät harjoittelemassa aina kun kämppä oli vapaana. Ovet pidettiin auki, ja ihastunut yleisö kävi heittelemässä juomarahoja tyttöjen hillopurkkeihin. Eipähän ollut pulaa karkkirahasta!

Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen Madeleine ojensi Julialle paketin. "Hyvää syntymäpäivää täysi-ikäiselle! Toivottavasti tästä on iloa sinulle opiskelija-asunnossasi, tein sen itse..." Julia avasi hämmentyneenä paketin, josta paljastui taidokkaasti aseteltu silkkikukkaseppele. Julia henkäisi syvään. "Tämä on todella kaunis! Mutta kyllähän me näemme syksylläkin, minäkin olen tulossa Stenvall-instituuttiin."
"Mitäh?!" Madeleine hengähti, uskaltaen tuskin näyttää ilahtuneisuuttaan. "Totta se on... Kuulin juuri tänään, etten pääsekään Harvardiin," Julia sanoi hiukan surullisesti, mutta Madeleine hymyili rohkaisevasti. "Olen ihan varma, että Stenvall-instituutissa on aivan tarpeeksi hyvä opetus! Ja katsotaan, voisit vaikka päästä meidän osakuntaamme asumaan, jos siellä vain on tilaa!"

Julia yritti selvitellä sotkuisia ajatuksiaan kävellessään kotiin. Hänehän olisi pitänyt inhota ja halveksia Madeleinea, mutta ei kerta kaikkiaan voinut olla pitämättä tästä. Mutta mitä ihmettä hän sanoisi isoisälle? Mitä hänelle oli tapahtumassa? Muut kaveritkin olivat jääneet vähän vähälle huomiolle, ja alkoivat ihmetellä, kun Juliaa ei näkynyt kahviloissa eikä vaateostoksilla. Jotenkin se vain oli jäänyt...

Seuraavana päivänä Carl Filip toi työkaverinsa kotiin. Sillä aikaa kun Carl Filip kävi suihkussa, alkoi kuulua aivan kauheaa metakkaa eteisestä...

"Mitä ihmettä sinä oikein touhuat, pönttöpää?! Käyt naisen kimppuun, vielä minun tyttöystäväni!" "No mutta kun hän sanoi, että Led Zeppelin on parempi kuin Black Sabbath, eihän sellaista voi sietää!"

Pian kesä oli ohi ja koitti syksy kellastuvine lehtineen. Madeleine heräsi varhain tekemään pienen kierroksen puutarhassaan ennen lähtöä yliopistolle. Ilma oli jo purevan viileä ja nilkkoja palelsi. Madeleinen vatsassa kipristeli, mutta jännitys oli lähinnä iloista ja odottavaa.

Yliopistolla tulisi varmaan olemaan ihan hauskaa, varsinkin kun - Madeleine uskalsi tuskin ajatella sitä - Romeokin aloittaisi opintonsa tänä syksynä! Heti näin ajateltuaan Madeleine nipisti itseään ranteesta. "Romeo on Julian poikaystävä, minulla ei ole mitään oikeutta katsella häntä!" Pikaisen aamu-uinnin jälkeen Madeleine lähti viimeistelemään pakkaamista.

Muutaman tunnin kuluttua taksi saapui hakemaan Madeleinea ja tämän tavaroita. Erillinen pakettiauto toisi myöhemmin suuremmat tavarat, kuten kukkiensidontapöydän, josta Madeleine ei halunnut luopua yliopistollakaan. Hei hei, entinen elämä!

Epilogi:

"Miksi sinä näytät noin hapanta naamaa, Tybalt?" Julia naureskeli. "Isoisällä on taas joku ihan päätön suunnitelma! Nyt minunkin pitäisi sekaantua siihen Tavastin pikku..." "Noh noh, poikaseni, muista sivistynyt kielenkäyttö!" Tybalt häipyi ovia paiskoen huoneesta. "Isoisä, mitä sinä nyt oikein meinaat?" Julia kysyi, pahaa aavistellen.

"Olen päättänyt, että Tybalt saa lähteä sinun kanssasi yliopistoon. Minulla on suunnitelma. Voinko luottaa sinuun, Julia? - Hyvä. Olet selviytynyt tehtävässäsi tähän mennessä niin hyvin." "Kerro toki, isoisä!" Julia huudahti, muka innoissaan. "Näin fiksua pappaa et olekaan aiemmin nähnyt. Olen päättänyt, että Tybalt saa mennä naimisiin sen Mataleenan kanssa!"

"Mutta isoisä...!" "Niin niin, kyllä minä tiedän että te olette nuoria, mutta sen parempi, nuoret ovat niin helposti manipuloitavissa. Kun siitä Mataleenasta on tullut Capulan miniä, me ostamme Suur-Tammelan ja hankkiudumme sitten hänestä eroon! Helppoa kuin tanssi!" Julia kuunteli kauhuissaan. "Mutta entä jos Tybalt ei suostu?" Hän yritti epätoivoisesti vedota isoisäänsä. "Kyllä hän suostuu, kun muistutan, että voin tehdä hänet perinnöttömäksi! Äläkä kyseenalaista minua. Huomenna muuttoauto saapuu hakemaan tavaroitanne. Parempi siis mennä ajoissa nukkumaan!"

Julia ei voinut enää väittää vastaan isoisälleen, joten hän kääntyi isonveljensä puoleen. "Katsokin sitten, että kohtelet Madeleinea kunnolla, senkin hunsvotti. En tajua, miten edes pääset yliopistoon, kun arvosanasi ovat niin huonot." "Rahalla saa ja hevosella pääsee, sisko kulta..." Tybalt virnisti. "Ruma se Madeleine on kuin synti, mutta onpahan rikas. Ja kun hän ku... öh, kun hänestä päästään eroon, saan varmasti roiman per...öh, roimat avioerorahat!"

Julia mykistyi veljensä häikäilemättömyyden edessä. Tällainenko hänen perheensä oli? Miten hän ei ollut ymmärtänyt sitä aikaisemmin? Tybalt rypisti kulmiaan. "Mitä se muutenkaan sinua kiinnostaa, miten minä sitä pikku hutsua kohtelen?" Julia ei vastannut, vaan irvisti ja muksautti veljeään mahaan mennessään.

Kuohuksissaan Julia suunnisti keittiöön hakemaan omenaa jääkaapista, mutta isoisä seisoikin keittiön nurkassa ja puhui puhelimeen kiivaasti, puoliääneen. Hän kuulosti kireältä, joten Julia jäi oven taakse kuuntelemaan. "Minua ei kiinnosta, kolkuttaako sinun omatuntosi! Se mikä on tehty, on tehty, ja muista, että sinä joudut ihan yhtälailla vaikeuksiin, jos tämä tulee ilmi!" "...." "Kuulehan nyt Kornivuori, tästä ei puhuta enää --- ei, ei tosiaankaan puhuta enää! Ja jos hiiskahdatkaan tästä kenellekään, voi olla, että sinulle käy samalla tavalla kuin eräälle tietylle Charlotelle..."

Nyt Juliaa alkoi heikottaa niin, että hänen oli pakko paeta omaan huoneeseensa pohtimaan asioita. Kuulosti hyvin pahasti siltä, että Charloten kuolema ei ollutkaan ollut aivan silkka onnettomuus, ja mikä pahinta, siltä, että isoisällä oli näppinsä pelissä. Se karva katkaisi kamelin selän: Julia päätti, että hänen isoisänsä suunnitelma ei tulisi koskaan onnistumaan, mikäli se hänestä riippui. Nyt hän ymmärsi, että 'eroon pääseminen' tarkoitti itse asiassa sitä, että Madeleine saisi seurata äitiään Tuonelaan...

Osa 23. Saippuantuoksuiset kuopukset

Tässä jaksossa seuraamme Charloten kahden nuorimmaisen, Carl Filipin ja Madeleinen kasvua ja kasvukipuja. Saippua tuoksahtaa, mutta johtuuko se pelkästään nuorten korkeista siisteyspisteistä?

Ameriikantätien siveysyhdistys varoittaa: yksi tämän jakson kuvista sisältää siveetöntä, vaaleanpunaista pikselimateriaalia. Katsominen omalla vastuulla.

Välillä Madeleinea vähän nolotti, ettei hän osannut olla iloinen äitinsä menestyksestä: totuus kuitenkin oli, että se merkitsi lisääntyviä poissaoloja, yhä enemmän servon kokkaamia mauttomia pöperöitä ja huonon omantunnon paikkaamista kalliita lahjoja ostelemalla. Madeleinea alkoi oksettaa niin, että hän painui ulos viileään kevätyöhön hedelmäpuitaan trimmaamaan.

Harvoina vapaahetkinään, jotka yleensä olivat siihen aikaan, kun lapset olivat koulussa, Charlotte joutui seurustelemaan Robertan kanssa. Roberta oli hämmästyttävän ihmismäinen olento, ja Charlotte tunsi kummallista kiintymystä tuohon hupsuun peltiläjään, ehkä siksi, että se oli kuitenkin Aaton rakkaudella rakentama lahja. Charlotte sai robotin seurasta lohtua, jota kenenkään muun seura ei enää antanut.

Hoplaa! Lammessa aivan todella oli kaloja! Charlotte oli hämmentynyt yllättävästä uudistuksesta, mutta oikeastaan se oli aika mukavaa. Saisi kokeilla uudenlaisia reseptejä aivan tuoreesta kalasta! Mitenköhän tumma suklaa suhtautuisi raikkaaseen mutta hennonmakuiseen ahveneen... sitä sopi pohtia.

Puoliltapäivin alkoi sataa. Charlotte tuijotteli ulos mieli yhtä harmaana kuin taivas. Lapset tulisivat kohta koulusta, mutta samalla hetkellä Charloten pitäisi lähteä kuvauksiin. "Entä jos en menisikään? Tekisin Mikko Franckit ja väittäisin nukkuneeni pommiin?" "Brr¤iip... krrr*gh #yhkjerp%meep." "Niin, olet oikeassa... Ehkä se ei tekisi hyvää näin alkuvaiheessa... Mutta jos aikataulua saisi myöhemmin höllennettyä...?"

Sade jatkui koko iltapäivän ja vaihtui myöhään illalla ukkoseksi. Madeleine ei pienestä välittänyt vaan lähti lenkille, mutta ukkoskeskuksen tultua lähes pään päälle, hän juoksi pakoon pihavajaan. Madeleinen vaatteet olivat aivan märät ja häntä aivastutti, mutta hän ei silti halunnut vielä mennä sisälle, vaan jäi vajaan vielä pariksi tunniksi tekemään kukkakimppuja.

Aamuvarhaisella sade taukosi, ja auringon noustessa kirkkaalle taivaalle ainoa, joka muistutti edellisyön myrskystä oli kiiluvasilmäinen susi, joka ravisteli kadulla turkistaan vettä joka puolelle peuhattuaan ensin vesilätäkössä.

Oli Ainan syntymäpäivä, ja Carl Filip antoi hänelle lahjaksi hirmuisen kasan levyjä sekä kalliin Rockin historia -kirjan. Aina oli todella ilahtunut, vaikka olikin toivonut jotakin vähän romanttisempaa lahjaa. Hän oli kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että Carl Filip piti hänestä vain ystävänä, ehkä siksi koska hän oli taitava rumpali.

Carl Filip puolestaan tapaili yhä Raisaa satunnaisesti, kerta kerralta kyllästyen: milloin Raisa raahasi hänet tylsään taidenäyttelyyn, milloin jankutti yliopistoon hakemisesta, milloin ruinasi kalliita lahjoja... Carl Filip toivoi, että olisi saanut viettää aikansa mieluummin Ainan kanssa, jammaillen, jutellen, nauraen ja pelleillen. Tunteistaan hän ei uskaltanut sanoa mitään: Carl Filip pelkäsi, että koska Aina oli Raisan kaveri, hän olisi suuttunut tai säikähtänyt... Ja niin poikaparka jumitti kahden tytön loukussa, uskaltamatta tehdä minkäänlaista aloitetta päästäkseen pois tukalasta tilanteestaan.

Hei! Sehän on Iron Chef!

Iiik, pylly! Aina kuuluu näköjään siihen mystiseen, uskaliaaseen sakkiin joka hengailee poreammeessa alasti. (Nyt varmaan korruptoidun ja nenäni mätänee ja putoaa pois, mikäli ameriikantätejä on uskominen, kun kerran katselen alastomia pikselipyllyjä)

Roberta valmisti aterian Charloten onkimasta ahvenesta. Madeleine ei voinut kuin vastentahtoisesti myöntää, että se oli parasta ruokaa mitä hän oli koskaan saanut. Onneksi se ei sentään ollut äidin laittamaa, ainoastaan hänen kalastamaansa, joten Madde saattoi uskotella itselleen, että herkullinen maku oli ainoastaan Robertan ansiota. Hassua, koska Robertan mössöt olivat yleensä todella kauhean makuisia...

Kun Charlotte palasi töistä, kaikki kala oli jo syöty, joten hän kokkasi itselleen harjoitusmielessä hummeria. Madeleine kävi huvikseen äitinsä huomaamatta vääntämässä uunia hiukan kuumemmalle, ja hummeri kärähti täysin. Charlotte ei lainkaan ymmärtänyt, mikä hänen ruuanlaittotaidolleen oli tullut, ja masentui.

Aina alkoi olla vakituinen vieras talossa. "Auuuuts!!!" "Voi ei! Aina! Ei kai sattunut?!" Carl Filip hätääntyi heitettyään pallon vähän turhan lujaa, mutta Aina vain nauroi. Carl Filip yhtyi helpottuneena nauruun: hän ei missään tapauksessa halunnut tehdä mitään, mikä olisi saanut Ainan suuttumaan hänelle.

Markiisi kasvoi aivan silmissä: sen lisäksi sen turkki vaaleni hurjasti iän myötä. Markiisi oli kuitenkin jalomuotoinen ja kaunis kissa: pitäisiköhän harkita pentujen hankkimista jonkin sopivan naaraan kanssa?

Kevät kului kuin siivillä, ja pian olikin Carl Filipin syntymäpäivän aika! Madeleine heitti veljeään värikkäillä silkkipaperihiutaleilla täysi-ikäisyyden kunniaksi. "Heeeiii, tukkani on kohta täynnä paperisilppua, ja minä aion mennä vielä treffeille tänään!"

Tällä kertaa oli Madeleinen vuoro nostaa malja. "Huippukomealle, maailman parhaalle veljelleni! Mutta hetkinen... Ai mitkä treffit? Ai sen tylsän Raisan kanssa vai...?" Mutta Carl Filip vain vaikeni salaperäisesti hymyillen.

Mutta omassa huoneessaan Carl Filip purki ahdistustaan tietokoneeseensa. Hän oli jo vilkuillut muusikoiden.netistä sopivia bändejä, mutta yksikään bändi ei toistaiseksi edes suostunut ottamaan Carl Filipiä vakavasti, eikä koesoittoja herunut. "Sori mutta meidän bändiin ei tarvita mitään pilalle hemmoteltuja hurrikakaroita", eräskin bändi vastasi.

Ainahan sitä voisi perustaa oman bändin, niinkuin Ainan kanssa oli ollut jo puhetta. Tarvittaisiin vielä vain ainakin basisti ja kosketinsoittaja, ja ehkä vokalistikin... eikä niitäkään kasvanut joka oksalla.

Madeleinen appelsiinipuut alkoivat tuottaa satoa heti alkukesästä. Sato oli oikein hyvä ensimmäiseksi yritykseksi, kaikki hedelmät olivat maukkaita ja meheviä.

Poimiessaan appelsiineja Madeleine muisteli huvittuneena edellisillan kokkilähetystä, jossa äiti oli tunaroinut pahemman kerran. Huippuharvinainen sateenkaarikampela oli sekoittanut äidin pasmat aivan totaalisesti, ja juontajalla oli vaikeuksia pidätellä irvistystään Charloten sotkua maistettuaan. Saipahan aina niin täydellinen äiti kerrankin näpeilleen!

Syntymäpäivänsä kunniaksi Carl Filip aikoi todellakin lähteä treffeille, mutta tällä kertaa Ainan kanssa. (Raisa ei muuten edes muistanut 'poikaystävänsä' syntymäpäivää.) Nuoret aloittivat illan laulamalla sydäntäsärkevän kauniin dueton. Aina oli aivan hämmentynyt: Carl Filip ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta häntä kohtaan, ja nyt he lauloivat hempeitä rakkausduettoja trendikuppilassa, jossa kävivät ihan kaikki.

Tosiaankin ihan kaikki. Eräs Raisan ystävä bongasi Carl Filipin ja Ainan jo ovella, ja soitti äkkiä Raisalle. Tämä säntäsikin paikalle parahiksi kuulemaan toisen dueton. "Ei voi olla totta," hän manasi, "tänäänhän on tosiaan Carl Filipin syntymäpäivä!" kun Aina lauloi ylimääräisenä, posket hehkuen, Carl Filipille "Paljon onnea vaan". Raisa tarkkaili vähän aikaa nurkassa huomaamattomasti silmät sirrillään, kunnes näki Carl Filipin kohottavan kätensä silittämään Ainan poskea...

"Ettäs kehtaat, senkin elostelija!!" Raisa kirkui ja läimi Carl Filipiä ympäri korvia. "Hengailet täällä kaikkien nähden tuon pikku hutsun kanssa, vaikka sinun pitäisi juhlia synttäreitäsi MINUN, TYTTÖYSTÄVÄSI KANSSA!!!" Ihmiset alkoivat pikku hiljaa tuijottaa; Raisan huuto kantoi kevyesti karaokelaulun yli.
Aina ei voinut kuin tuijottaa suu auki: eiväthän nämä mitkään treffit olleet, vai...? Miksi Raisa kutsui häntä noin ilkeällä nimellä, vaikka he olivat kuitenkin ystäviä? "Minä vietän aikani kenen kanssa haluan," Carl Filip ärjäisi, "ja jos se et ole sinä, ehkä sinun pitäisi ymmärtää, mistä on kyse!"

Raisa kalpeni, mutta kohtasi rohkeasti Carl Filipin katseen. "Tarkoitatko, että et muka halua enää seurustella kanssani? Et kai sinä tuosta hongankolistajasta ole kiinnostunut?" Aina henkäisi järkyttyneenä.
"Entä jos olenkin?" Carl Filip murahti. "Et ole ainakaan koskaan kohdellut minua puoliksikaan niin ystävällisesti kuin Aina!" Hänen herkkä taiteilijansielunsa alkoi nousta pintaan ja kurkussa tuntui ikävä pala. Miksi tässä piti käydä näin huonosti, juuri kun hän oli ollut aikeissa tunnustaa tunteensa Ainalle?

Ainan sydän jysähti ja tuntui jättävän pari iskua väliin, kun hän kuuli Carl Filipin sanat. "Ehkä minä kuulin väärin", hän ajatteli, ajatukset hirmumyrskyn kourissa.
"Katso nyt mitä sait aikaan," Aina sopersi Raisalle jotain sanoakseen, kun Carl Filip ei pystynyt pidättämään nyyhkäystä.

Raisa ei ollut huomaavinaankaan Carl Filipin mielenliikutusta.
"Katso itse mitä sait aikaan, senkin huora! Tämä ystävyys on minun nähdäkseni nyt ohi. Olen valmis antamaan poikaystävälleni anteeksi, kun mitään erityistä ei näytä vielä tapahtuneen, mutta pidäkin likaiset näppisi erossa hänestä tästä lähtien!" Raisa sihisi hampaidensa välistä. Hänen ilkeät sanansa saivat jonkin loksahtamaan kohdalleen Carl Filipin aivoissa, ja hän ryhdistäytyi, kohdaten Raisan katseen nyt aivan kylmällä tuijotuksella.

"Ja minun nähdäkseni tämä suhde on ohitse. Vai kaipaatko todisteita? Täältä pesee!" Carl Filip sanoi äänellä, joka olisi jäädyttänyt keskikokoisen meren, ja sieppasi Ainan tiukkaan syleilyyn painaen lähes väkivaltaisen suudelman tämän huulille.

Aina tunsi pyörtyvänsä, ja Raisa ei voinut enää muuta kuin marssia vihaisena, loukattuna ja nolattuna ulos yökerhosta.

Raisan häivyttyä ovet paukkuen puheensorina palaili normaalitasolle. Aina ja Carl Filip tuijottelivat molemmat noloina varpaitaan. "Olen pahoillani, Aina, että sait todistaa tuollaista kohtausta... Asiat vain jotenkin karkasivat käsistä... En millään arvannut että..." Carl Filipiä todellakin nolotti, mutta Aina hehkui tulipunaisena kuin Madeleinen tomaatit. "Älä turhaan pyytele anteeksi... Olen pahoillani puolestanne," hän mutisi.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Carl Filip avasi uudelleen suunsa. "Tuota... Oletko vihainen minulle, kun... tuota... suutelin sinua sillä lailla?" Hän henkäisi syvään, ja jatkoi ennenkuin Aina ehti sanoa mitään. "Suoraan sanottuna olen halunnut tehdä sillä lailla jo ensimmäisestä päivästä lähtien, kun kohtasimme. Ajattelin vain, että et ehkä olisi kiinnostunut, kun olen niin nuori, ja kun olet... tai siis olit Raisan ystävä..." Tässä vaiheessa Aina keskeytti pojan, tai nyt jo nuoren miehen puhetulvan painamalla hellästi sormensa tämän huulille. "Tiedätkö, minä olen halunnut aivan samaa. Olen vain ja ainoastaan helpottunut... rakas?" Viimeinen sana tuli lähes kuiskaten.

"Tule," Carl Filip henkäisi ja tarttui Ainaa kädestä taluttaen tämän autoon puolijuoksua.

***

"Kuulesh Mmmikko, onksh noissha uushissha Ferrareissha jotkut ihme lentomoottorit?" "Emmää vaan thiärä, mut mää shanoshi etthä nyt juoshthaan ennenkhö she räjähthää!"

Ferrarin laskeuduttua nuoret astuivat ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, ja Carl Filip ehdotti, että he lähtisivät takaisin Iki-Tammelaan istuskelemaan pihalle ja puhumaan asiat halki. Ainalla ei yllättäen ollut mitään ajatusta vastaan. :)

Carl Filip vei Ainan istuskelemaan tontin kauimmaiseen nurkkaan romanttisten ruusuköynnösten keskelle. "Katsohan tätä, rakas! Eikö ole kaunista? Minä en tätä peri, mutta haittaako se sinua?" "Ei tietenkään, hassu! En kai minä sinuun perinnön toivossa rakastunut! Minähän rakastuin hömelöön, boheemiin kitarasankariin enkä mihinkään sliipattuun perijään. Seuraan sinua vaikka kivenkoloon!" Carl Filipiä nauratti, mutta tosiasia oli, että hänellä ei ollut mitenkään varaa muuttaa omaan asuntoon. Hän oli tahallaan jättäytynyt ilman koulutusta, joten lähes ainoa säällinen työvaihtoehto oli muusikon ura. Kun se nyt vain saisi jotenkin tulta alleen! Pitäisiköhän vaihtaa nimeä?

Tunnit vierivät, kun Aina ja Carl Filip puhuivat lopultakin suunsa puhtaaksi omista tunteistaan, ja sitten kaikesta maan ja taivaan välillä.

Eivät ne nuoret sentään koko yötä pelkkään maailmanparantamiseen käyttäneet...

Sillä välin Charlotte oli palannut kuvauksista ja yritti saada tytärtään innostettua puhumaan. "Mitäs puuhaat, Madeleine?" "Älä häiritse, Charlotte... harjoittelen juuri uutta sidontatapaa." Charlotteen sattui kaikkein eniten se, että tytär oli lakannut kutsumasta häntä äidiksi.
"Emmekö voisi kerrankin jutella? Mitä sinulle kuuluu, miten koulussa menee, oletko tavannut ketään kivoja poikia?" Charlotte yritti vielä, mutta Madeleine vain murahti äkeästi, eikä hänestä saanut mitään järjellistä irti.

Carl Filip ei pystynyt nukkumaan Ainan lähdettyä kotiin, vaan kieriskeltyään sängyssään muutaman tunnin hän nousi ja lähti narraamaan kaloja lammesta. Samalla hän pohdiskeli elämäntilannettaan: ei töitä, ei koulutusta, ylioppilaslakkikin oli harmittavasti jäänyt saamatta. Ainoa, mitä hän oikeastaan osasi, oli soittaa, laulaa ja ladella loputtomiin nippelitietoa vanhoista rock-bändeistä. Mihin silläkin nyt pääsisi? Carl Filip olisi myös halunnut muuttaa pois kotoa, mutta ylpeys ei antanut periksi pyytää äidiltä rahaa, saati elää Ainan pienillä tuloilla.

Charlottekin kulutti unetonta yötä nojatuolissa. Hän selaili hajamielisesti sanomalehteä, muttei saanut ajatuksiaan pois lastensa ongelmista. Vanhimmat pojat nyt olivat yliopistossa ja menestyivät miten kuten, mutta Carl Filipin tilanne näytti toivottomalta. Eihän poika osannut yhtään mitään! Charlotte alkoi jo harkita, pitäisikö hänen palkata poika eteisvahdiksi tai keittiöapulaiseksi ravintolaansa.

Ja entäs sitten Madeleine... Tyttö menestyi jälleen hyvin koulussa alettuaan taas lukea, mutta kavereita hänellä ei ollut, eikä muuta ajanvietettä kuin puutarhansa tai kukkiensa kanssa näperteleminen. Charlotte ei ymmärtänyt, miten tyttöä olisi pitänyt lähestyä, kun tämä oli niin hapan ja umpimielinen. "Äsh, kyllä minun pitäisi ruveta pitämään jonkinlaista kuria tuolle tytölle! Mutta... eihän hän ikinä tee mitään luvatonta... Voi Aatto, olisitpa vielä täällä neuvomassa!" Charlotte huokasi.

Carl Filip päätti seuraavana päivänä ottaa itseään niskasta kiinni ja vilkaista, minkälaisia työpaikkoja Iki-Tammelassa tai lähiseudulla olisi tarjolla. Ja heti tärppäsi! Uskomatonta kyllä, läheisen kaupungin keskustassa sijaitseva suosittu, rock-musiikkiin erikoistunut levykauppa etsiskeli mitä pikimmin vakituista myyjää.
Kielitaito ja alan asiantuntemus olisivat eduksi. Carl Filipiä vähän hirvitti: osasihan hän molempia kotikieliään ja sen verran englantia mitä nyt lauluntekstejä lukiessa oppi, ja kyllähän hän musiikistakin tiesi... mutta myyjänpestiä oli niin vaikea saada ilman aikaisempaa kokemusta!

Yrittänyttä ei laiteta, poika tuumasi kuitenkin, ja marssi liikkeeseen paikan päälle kysymään työtä. Yllättäen kuitenkin liikkeen omistaja ihastui päätä pahkaa Carl Filipin rempseään tyyliin, asiantuntemukseen ja luultavasti myös komeaan ulkonäköön (omistaja nimittäin sattui olemaan nainen) ja palkkasi nuoren miehen siltä istumalta. Siitä se lähtee!

Sillä välin Capuloiden ökylinnassa:

"Julia. Minulla on sinulle pieni tehtävä." "Niin, isoisä?" "Tahdon, että järjestäydyt väleihin sen Tavastin pikku riiviön kanssa, mikä Mataleena tai jokin muu rahvaanomainen nimi hänellä nyt olikaan... Olen kuullut, että heidän perheessään omaisuus siirtyy aina tyttärelle, kuvittele! Hänen kauttaan meillä voi olla mahdollisuus päästä käsiksi Suur-Tammelaan. Olen ottanut selvää kartanon omistuksista, ja se kuuluu nykyään museovirastolle, joka taas ei myy sitä kenellekään muulle kuin Tavastien suvulle. Mutta kuvittele, nämä nykyiset Tavastit eivät edes tiedä, että kartanolla on jotakin tekemistä heidän kanssaan! Meidän täytyy saada heidät vakuuttumaan siitä, että kaikille on parasta, että se rämä autiokartano päätyy meidän omistukseemme."

"Ääh, isoisä, eihän se tyttö edes ole meidän koulussamme. Häntä ei edes huolittu yksityiskouluun, kuvittele! Ei minua kiinnosta sen seura!" "Sinä teet niinkuin minä käsken, tyttö! Jos hoidat homman kunnolla, voin harkita sitä Romeo-jupakkaa uudelleen." "Äsh, epäreilua! Olen nähnyt sen Madeleinen kuokkimassa puutarhaa ja kitkemässä rikkaruohoja, sillä on varmaan koko ajan multaa kynsien alla eikä yhtään tyylikkäitä vaatteita!" "Krhm." "No hyvä on, hyvä on, minä yritän. Mutta kai sinä ymmärrät, että teen sen ainoastaan Romeon vuoksi?"

Julia pisti toimeksi ja avasi tietokoneensa. Pian kuitenkin ilmeni, että sillä pikku juntilla ei edes ollut sähköpostiosoitetta, mesestä nyt puhumattakaan!

Kreivi ei ollut lainkaan ymmärtäväinen. "Hölmö lapsi, Tavastithan asuvat sadan metrin päässä! Kirjoita kirje!" Halveksivasti tuhahdellen Julia kaivoi jostakin kynän sekä ruusukuvioista kirjepaperia ja alkoi raapustaa.


Eräänä päivänä sitten koulusta tultuaan Madeleine kävi hakemassa postin. "Mitä ihmettä... Kirje? Minulle? Eikä postimerkkiä... Mitähän tämä nyt tarkoittaa?" Madeleine avasi kuoren ja ryhtyi lukemaan.

"Hei Madeleine!
Et varmaankaan tunne minua, mutta asun tässä saman kadun varrella. En tiedä, oletko huomannut, mutta isoisä ja sinun äitisi eivät oikein tule toimeen keskenään, ja haluaisin selvittää ihan tyttöjen kesken, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Nähtäisiinkö ostarilla huomenna illalla kello kuusi? Terveisin, (toivottavasti pian) ystäväsi,
Julia Capula"

Madeleine hämmästyi totaalisesti. Julia, tuo muotinukkien kuningatar, joka aina kavereidensa kanssa ohi kulkiessaan hihitteli hänen multaisille vaatteilleen ja huolimattomasti sidotuille hiuksilleen? Julia, pikkukreivitär? Madeleine tiesi kyllä olevansa itsekin vanhaa aatelissukua, mutta varsinainen arvonimi oli kuopattu jo sukupolvia sitten, kun isoisoäidin isä ei ollut jättänyt miespuolista perillistä. Kirje oli niin omituinen ja yllättävä, että Madeleine päätti ottaa kutsun vastaan ihan vain ottaakseen selvää, mistä suunnasta nyt oikein tuuli.

Osa 22b. Kuinka kasvatetaan laumallinen lapsia, vol. 2

No niin, tässä siis toinen puolisko uusimmasta osasta. Eli elkää lukeko tätä ennenkuin olette lukeneet tuon edellisen! Jotkut kuvat saattavat olla vähän tummia, omituista. Eivät ne aikaisemmin noin pimeitä ole olleet... Tai ehkä vain kuvittelen.

"Heureka! Nyt minä keksin sen!" Ai minkä? "Täysin uudenlaisen ravintolakonseptin! Jokaiseen ruokaan tulee suklaata! Alkupalaksi katkarapu-tryffeli-konvehteja, sitten sisäfileetä chilisuklaakastikeessa, valkosuklaaseen upotettuja kapriksia... Tästä tulee jymymenestys!!" *suhtautuu äärettömän skeptisesti*

Carl Filip oli viikonloppureissullaan veljiensä luona tavannut tämän hehkeän opiskelijablondin nimeltä Raisa. Siitä lähtien he olivat jutelleet mesessä lähes joka ilta, ja nyt Carl Filip oli rohkaistunut kutsumaan Raisan kotiinsa vierailulle. Raisalla oli ainakin kultivoituneet käytöstavat, ja Carl Filip oli mielissään poskisuudelmista. Tyyliä sen olla pitää!

"Syöpäs nyt reippaasti, eikö niin että tuo chilikaakaokanakeitto on taivaallista? Olen käyttänyt siinä aitoja kaakaopähkinöitä! Niin, ja sitä Chiliä taitaa olla aika reilulla kädellä..." "Uurgh, erittäin... öh... pirtsakan makuista..." "Äiti isi katsokaa pelkkiä kymppejä...!" "Niin se taitaa olla sitruunaa. Onko sitä tarpeeksi?" "...matematiikassakin ja bilsassa, eikö oo hyvin?" "Erittäin... kröööh... hyvä tyttö... *ysk, köh*"

Carl Filip jatkoi yhä jutusteluaan Raisansa kanssa pihalla, sillä sisältä kantautuvien kakomisäänien perusteella äiti oli taas kokeillut jotain päätöntä uutta reseptiä, eikä isän hengityksen tulilinjalle kannattanut hetkeen viedä ketään siihen tottumatonta.

Pohdittuaan asiaa hetken, Carl Filip totesi ettei jaksa itse kokata, saati sitten tarjota äitinsä kokeellisia uusia ruokia treffiseuralle, ja lainasi äitinsä Ferraria viedäkseen Raisan ulos syömään. Opiskelijaneito oli todella otettu: Olihan Carl Filip häntä muutaman vuoden nuorempi, mutta ilmeisen upporikas, komea ja hyväkäytöksinen. Raisa päätti, ettei tätä saalista ihan helposti päästetäkään käsistään...

Carl Filip liehitteli itsekin Raisaa maailmanmiehen ottein: olihan vanhemman naisen kiinnostus imartelevaa, vaikkei Raisa mikään unelmien prinsessa ollutkaan. Jokin hänessä kuitenkin viehätti Carl Filipin seikkailuun taipuvaista luonnetta, jos ei muu niin se jännittävä ikäero.

Raisassakin oli taktikon vikaa. Juuri ennenkuin nuoret astuivat Carl Filipin porhoautoon, Raisa kumartui Carl Filipin puoleen ja suikkasi (muka) ujon suukon tämän huulille.

Carl Filip rohkaistui tästä (ensimmäisestä oikeasta suudelmastaan!) ja intoutui vähän ronskimpiin otteisiin, onneksi Rouva Kurjenkaula taisi olla lomalla. Raisa kehui treffejä unelmaisiksi, muttei sentään suostunut vielä tulemaan yökylään. Carl Filip kuitenkin kyyditsi tytön koko matkan yliopistolle, ja paluumatkalla huudatti tunnekuohussaan stereoita niin kovalla kuin tehoja riitti. "Oooh, foxy lady!!"

Selvisihän se että miksi se tyttö kuplii. Madeleine oikein nautti kuuraamisesta ja järjestelemisestä, omituinen lapsi!

Raisa oli innostanut Carl Filipin pohtimaan tulevaisuuttaan. Nelosilla ja vitosilla ei yliopistoon olisi asiaa, mutta kun se integraalilaskenta ja saksan kielioppi ei vain millään meinannut painua kalloon! Tämähän on ihan hullun hommaa, Carl Filip päätti ja tarttui jälleen kitaraansa.

Eräänä iltana se sitten valmistui, se Aaton yllätys. Metallikasasta nousi etäisesti ihmistä muistuttava hahmo, joka oli ohjelmoitu paitsi olemaan lähes inhimillinen, myös rakastamaan kotitöitä ja olemaan aina valmiina siivoamaan - ja kokkaamaan!. Charlotte oli riemuissaan, etenkin kun nyt voitiin antaa potkut kalliille siivojalle, joka aina kurkki avaimenreiästä kun naiset olivat suihkussa.

Tällä ihanaisella palvelusrobotilla oli selkeästi naiselliset piirteet, joten se sai nimekseen Roberta.

Kreivi Capula saapui jälleen haastamaan riitaa. "Te olette koko aatelissäädyn häpeäpilkku, hyvä rouva! Asutte tällaisessa hirvittävässä uusiorakennuksessa, teette täysin aateliselle sopimatonta työtä, joka kuuluu palvelijoille, ettekä pidä tuota hirvittävää lapsilaumaanne minkäänlaisessa kurissa! Olen varma, että joku heistä vakoilee minua tuolla kaukoputkella!" "Sehän ei ole minun lasteni vika, jos teidän yksityiselämässänne on jotakin salattavaa. Minua ei kiinnosta koko aateluus, ettäs tiedät, senkin typerä käppänä! MINULLA ei ole luurankoja kaapissani. Nyt ulos, tai kutsun poliisit!" Kreivi oli järkyttynyt, mutta marssi sentään nenä pystyssä ulos. "Tämä ei jää tähän", hän mutisi mennessään.

Olisi ehkä hyvä tietää eräs asia, mitä Charlottekaan ei tiennyt: Capulan suku oli keplottelemalla ajanut Tavastin suvun aikoinaan vararikkoon ja sen jälkeen haalinut itselleen kaikki sen maat lukuunottamatta tätä pientä plänttiä, jolla Tavastien nykyinen talo, Vanajanlinna, seisoi. Sekä erästä toista, huomattavasti kiinnostavampaa maaplänttiä: Isabellan vanhemmat olivat nimittäin aikoinaan viimeisenä tekonaan myyneet pitkin hampain Tavastin ikivanhan sukukartanon, joka seisoi huomattavan lähellä Capulan huomattavasti uudempaa kartanorakennusta. Tätä arvorakennusta ei kuitenkaan myyty Capuloille, ei, vaikka he olisivat maksaneet siitä huomattavasti enemmän kuin museovirasto. Museovirasto oli kuitenkin luvannut, että kartanoa ei koskaan myytäisi eteenpäin kenellekään muulle kuin oikealle Tavastille.

Siksi Tavastin sukukartano, Suur-Tammela, seisoikin nykyään rapistuneena ja hylättynä aivan Iki-Tammelan kylän liepeillä. Sukupolvesta toiseen Capulat olivat kasvaneet katsellen kitkerinä tuota aikoinaan upeaa rakennusta, joka seisoi tyhjillään ja ränsistyneenä säiden armoilla, pilaamassa maiseman! Jos Suur-Tammela olisi ollut heidän omistuksessaan, siitä olisi tehty laadukas kartanohotelli, tai kurssikeskus, tai muuten vain pramea edustusasunto. Ei siis ihme, että Capulat suhtautuivat varauksella Tavastien nuorempaan haaraan, vaikka se ei tiennyt koko jupakasta yhtään mitään. Ei edes sitä, että Suur-Tammelan kartano oli itse asiassa alunperin heidän sukunsa omaisuutta.

Jännittävää muuten, että kulloinenkin Capulan kreivi on sukupolvesta toiseen aivan samannäköinen...

Harmaahyppösen traagisen kuoleman ja koirien äkillisen katoamistempun vuoksi Madeleinea päätettiin lohduttaa pikku mamsterilla, joka värityksensä ansiosta sai nimekseen Panda. Robertakin taisi tosin tykästyä pikku olentoon.

Mutta sitten koitti heti onnettomuus! Jostain käsittämättömästä syystä Roberta sekosi jo parin päivän jälkeen ja lähti juoksemaan kipinöiden ja savuten ympäri pihaa kuin päätön kana. Aatto sai Robertan lopulta kiinni ja korjattua, mutta uudelleenlataukseen kului joltisestikin aikaa.

"No voi h****tin kuustoista," Carl Filip sadatteli rouhiessaan jaksotodistusta multaan. Kaikesta ponnistelusta huolimatta koeviikon keskiarvo oli jälleen reilusti alle viiden. Ehkä on vaan annettava periksi ja todeta, että kaikista ei ole yliopistoon?

Latauduttuaan Roberta tahtoi hyvittää 'nolon' käytöksensä ja valmisti yllätyksenä hulppean liekitetyn kohokkaan.

Aatto oli Robertan onnistumisesta niin tyytyväinen, että päätti aloittaa uudentyyppisen robotin rakennuksen. Vaan voi surkeutta! Tultuaan väsyneenä haukkaamaan vähän raitista ilmaa näpertelynsä lomassa, Aatto törmäsi Isabellan kummitukseen, ja säikähti kirjaimellisesti kuollakseen.

Mitään ei ollut tehtävissä: äkillinen säikähdys oli liikaa Aaton vanhalle sydämelle, ja kun kukaan ei edes aluksi huomannut mitään, ei ambulanssikaan ehtinyt paikalle ajoissa. Niin siis saapui vanha viikatemies leikkaamaan Aatonkin elämänlangan...

Madeleine huomasi ikkunastaan, että pihalla tapahtui jotain perin merkillistä, ja saapui juuri parahiksi todistamaan, kuinka hänen isoisovanhempiensa aaveet saapuivat saattamaan hänen isäänsä viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Madeleine meni aivan tolaltaan näkemästään ja isänsä kuolemasta. Hän ei suostunut lohdutettavaksi, vaan kiukutteli ja juoksi pakoon huoneeseensa, lukiten oven perässään. Charlotte ei voinut kuin lysähtää voimattomana sohvalle: hän oli kuvitellut, että heillä olisi ollut Aaton kanssa vielä monia onnellisia vuosia edessä, mutta nyt mies oli äkkiä poissa, vanhemmat pojat eivät pitäneet yhteyttä kotiin, Carl Filip eli omissa maailmoissaan ja nyt Madeleinekin, suuresti kaivattu ja rakastettu perijätär, näytti vihaavan äitiään aivan ilman mitään syytä.

Madeleine olisi saanut lomaakin koulusta halutessaan, mutta ei suostunut. Hän ei halunnut koulukavereidensa sääliä. Kaikki ei silti ollut kuten ennen: vähitellen hänen arvosanansa alkoivat huonontua ja opettajat huolestua, kun ennen niin vilkas ja iloinen Madeleine alkoi istua jurottaen penkissään ja vetäytyä syrjään leikeistä välitunnilla.

Carl Filip paranteli suruaan toisella tavalla. Hän pyysi Raisan käymään, ja kun Raisa kysyi, saisiko hän tuoda ystävän mukanaan, Carl Filip ei jaksanut kieltääkään.

"Mutta vaikka Raisa onkin ihan nätti ja älykäs ja kaikkea, hänestä puuttuu sitä jotakin... Onko tämä normaalia? Miksei sydämeni tykytä ja kellot soi korvissani, kun näen hänet?"

Raisan kaveri osoittautui parikymppiseksi neitokaiseksi nimeltä Aina Lampukka. Raisa käytti aikansa mieluummin kalliiden huonekalujen ihasteluun ja Charloten liehittelyyn, joten Carl Filip alkoi vastentahtoisesti jutella tulokkaan kanssa. Hän kertoili aluksi ärsyttääkseen hurjia kummitusjuttuja, ja sitten jostain syystä myös sen, miten hänen isänsä oli kuollut säikähdyksestä. Carl Filipin hämmästykseksi Aina ei kuitenkaan kiherrellyt typerästi tyttöjen tapaan, vaan oli oikeasti kiinnostunut ja empaattinen. Toisin kuin Raisa, hän ei nostanut asiasta kauheata metakkaa, vaan tuntui olevan aidosti pahoillaan tapahtuneesta. Carl Filipille tuli jotenkin lämmin olo tytön katseesta.

"Voiko tämä nyt olla ihan oikein... Aina on vaan... oikeasti ihana! Ymmärtäväinen ja ystävällinen ja kaunis!" Niin, eikä häntä näyttänyt lainkaan kiinnostavan se, että Tavastit olivat ilmiselvästi varakasta väkeä. Aina ei ollut käynyt yliopistoa, vaan hän oli töissä, teki milloin mitäkin hanttihommia.

Tunteistaan hämmentynyt Carl Filip hyvästeli molemmat naiset ja soitteli kitaraansa koko yön. "Mitä minun pitäisi tehdä? Eikö minulla ole tavallaan velvollisuus seurustella Raisan kanssa? Mutta taidan oikeasti olla rakastunut Ainaan, niin, vaikka hän taitaa olla vielä vähän Raisaakin vanhempi..." Mikähän tuolla pojalla on, että vanhemmat naiset kiinnostavat niin kovasti?

Sillä välin Madde oli onnistunut jälleen jankutuksessaan: Charlotte ajatteli, että jos tyttö saisi kissansa, ehkä tämä sitten antaisi äitinsä tulla jälleen lähelle. Siispä seuraavana iltana kotiportille toimitettiin pikkuinen, pikimusta kissanpentu, joka sai nimekseen Markiisi. Ainakin Carl Filip ihastui pikku karvapalleroon heti!

Lähikuvaa pikku Markiisista, tuosta suloisuuden huipusta! *On täysin häpeämättömästi kissojen ystävä*

Seuraavana iltana Carl Filip kutsui Ainan käymään ihan yksinään. Juuri kuitenkin, kun hän oli kerännyt riittävästi rohkeutta tunnustaakseen tunteensa Ainalle, tapahtui jotakin hirvittävää: Siinä, missä äsken olivat olleet Ainan kauniit ja odottavasti hymyilevät kasvot, olikin äkkiä isoäitipuoli Mirvan kirkkaanpunaisina leimuavat kasvot, ja kumea ääni jylisi Carl Filipin korvissa: "USKALLAPAS VAIN, SENKIN IRSTAS JUONITTELIJA! AIOTKO PETTÄÄ TYTTÖYSTÄVÄSI?"
Carl Filip kirkaisi kauhuissaan ja sopersi sitten jotakin, joka kuulosti suunnilleen sellaiselta kuin "...Ei minun tyttöystäväni..." Poikaparka meni niin sekaisin, että Aina toimitti hänet pitkälleen vuoteeseen, ja lähti ihmetellen pois. Aina tunsi mystistä vetoa itseään huomattavasti nuorempaan, komeaan kitaristipoikaan, mutta hänen sanansa ja odottamaton, selittämätön reaktionsa saivat Aina-paran hämilleen: eikö hänestä voisikaan koskaan tulla Carl Filipin tyttöystävää? Eihän ikäero nyt niin suuri ollut, ja Carl Filip olisi sentään pian täysi-ikäinen...

Charlotte vain stressaantui ja stressaantui: uusi suklaakonsepti ei oikein ottanut tuulta alleen ja tytär mökötti edelleen, kissasta huolimatta. Nyt ei ollut edes Aattoa kotona vahtimassa lapsia, ja kaikeksi onnettomuudeksi Roberta hajosi uudelleen!
Tällä kertaa sitä ei kukaan pystynyt edes korjaamaan, joten se oli lähetettävä naapurikaupunkiin asiantuntijalle tutkittavaksi. Olisiko Robertasta enää robotiksi? Korjaus vain tuntui kestävän ja kestävän, ja Charlotte rehki ympäripyöreää päivää saadakseen ravintolansa lopultakin Michelin-oppaaseen, ja mikä tärkeintä, saadakseen oman tv-ohjelman.

Robertan viipyessä korjaamolla oli hätiin palkattava oikea ihmissiivooja, tai koko perhe olisi hukkunut saastaan. Tällä kertaa tosin nainen, jotta suihkussa saisi käydä rauhassa.

Mikäs se Carl Filipiä yhtäkkiä noin hymyilyttää?

No tämä: Toivuttuaan järkytyksestä Carl Fiilp sai lepyteltyä Ainan puhelimessa ja suostuteltua tämän uudelleen visiitille. Nyt Ainalla oli paljastus tehtävänään: hän ei ollut uskaltanut aiemmin mainita asiasta peläten, että Carl Filip pitäisi häntä vain kierona tyrkkynä, mutta nyt Ainan kärsivällisyys ei enää riittänyt: Mitään sanomatta hän istuutui rumpujakkaralle ja alkoi takoa. Sieltä tulikin sellaista filliä ja sooloa, että Carl Filip suorastaan mykistyi. Jonkun aikaa mukana jammailtuaan Carl Filip tuli hämmästykseltän siihen tulokseen, että tässä oli hänen elämänsä nainen. Mikä rytmitaju, mikä musikaalisuus!

Liian pian hän ei kyllä halunnut edetä, joten hän ehdotti Ainalle aluksi, että he perustaisivat bändin. Aina, joka oli toivonut vähän läheisempää kanssakäymistä, oli hiukan pettynyt, mutta tyytyväinen tähänkin järjestelyyn. Ainakin hän saisi olla Carl Filipin lähellä...

Madeleine oli löytänyt ullakolta jonkin hassun pikkuesineen, ja päätti testata sitä isoonveljeensä. Mikäs se siinä muu kuin äidin vanha tärytin...

Ja pian koitti Madeleinenkin syntymäpäivien aika. Neitokainen kaunistui kovasti kasvaessaan, mutta halusi silti eroon lapsellisesta kampauksestaan. Näin vanhemmiten hän alkoi kiinnostua rahanhankkimisesta: ihan kuin sitä ei olisi ollut Tavasteilla tätä nykyä aivan tarpeeksi muutenkin, mutta Madeleinen päähän oli iskostunut mystinen mieliteko saada niin suurta palkkaa, että hänestä tulisi vähintään 100 000 simoleonin ylpeä omistaja.

"Paljon onnea maailman kauneimmalle siskolle!" Carl Filip julisti hymyillen ja nosti maljan kuohuvaa - alkoholitonta toki... Madeleineä nolotti, hänkö nyt muka kaunis?

Charlotte kustansi tyttärelleen reissun kaupunkiin vaate- ja meikkiostoksille sekä kampaajalle. Itse hän ei tietenkään päässyt mukaan, sillä juuri samaan aikaan oli uusitun Eksoottinen suklaa -maistelumenun julkistamistilaisuus. Saparoiden alta kuoriutui oikea nuori kaunotar, mitä nyt korvat olivat lievästi höröllään.

Voih, nättihän se on kuin sika pienenä! "Että oikein sika, kiitti vaan! Enkä minä ole yhtään nätti. Kauheat hörökorvat ja pensaskulmakarvat ja nököhampaat!" Tyttöparka, mikä itsekritiikki.

Siirrytäänpä hetkeksi ajassa hiukan taaksepäin.

Sebastian saapui siis kolmantena veljeksistä yliopistolle. Hänen siistille luonteelleen oli kauhistus, kuinka sotkuiseksi isotveljet ja tytöt olivat talon saaneet. Likaisia lautasia, epämääräisiä vesilammikoita, luentomonisteita, ja mikä kauheinta, kärpäsiä joka puolella!

Järkyksestä toivuttuaan Sebastian pani tuulemaan, ja puunasi koko talon lattiasta kattoon. Hän myös aloitti remontin yläkerrassa, ja ensimmäisen syksyn jälkeen (kauppatieteellisessä, muuten) yläkertaan oli saneerattu tyylikäs kylpyhuone sekä Sebastianille oma makuuhuone. Eipähän tarvinnut enää suunnitella nukkumavuoroja!

Kaikki oli nyt täydellistä: kauppatieteen opinnot istuivat mammonatavoitteiselle Sebastianille kuin nenä päähän, stipendirahoilla oli sisustettu hänelle oma soppi yläkertaan ja ostettu hulppea antiikkisänky. Vaan jotakin puuttui... Olisiko mahdollisesti puuttunut joku tuosta toiselta puolelta sänkyä?

Odin oli saanut Melodin suostuteltua juttutuokioon sängyn päällä. Hetken Odin jo kuvitteli, että kaikki kääntyisi parhain päin, ja ojensi kätensä kohti rakastettuaan...

"Näpit irti minusta, senkin likainen miehimys! Älä luulekaan että saisit noin helposti anteeksi!" Odin oli järkyttynyt. "Noinko vähän sinä minua tunnet? Miten sinä voit IKINÄ kuvitella, että olisin kiinnostunut jostakusta muusta kuin sinusta, saati sitten jostain miehestä?! Sinä teet minut hulluksi, nainen!!!"

Odin kuitenkin katui heti purkaustaan, ja pyysi nöyrimmin anteeksi Melodilta. Tämä lupasi harkita anteeksiantoa, jos Odin pystyisi todistamaan rakkautensa. Miten, se jäi mysteeriksi, koska Melodi suostui ainoastaan sanomaan, että mikäli Odin ei keksinyt sopivaa keinoa, tämä ei oikeasti rakastanut häntä. "Naiset, kuka niitä ymmärtää," Odin tuhahti, kun Melodi ei ollut enää kuuloetäisyydellä.

Päivät kuluivat, ja Odin mietti päänsä puhki, mitä tehdä. "Eikö voitaisi edes halata, Melodi... siitä on niin pitkä aika! Minä kaipaan sinua!" "Vai tekisi sinun mielesi nyt halata. Mikset mene halimaan sitä lehmääsi?" Tästä piikistä Odin suuttui niin, että hänen oli lähdettävä kävelylle pihisemään sappensa ulos.

Sillä välin Sebastianin rakkauselämä edistyi hiukan tehokkaammin. Kampuksella kävellessään hän oli törmännyt nuoreen neitoseen nimeltä Nerissa Turve, joka oli Sebastianin mielestä kerrassaan hurmaava! Nyt kun hän vain uskaltaisi tehdä jonkinlaisen aloitteen, Sebastian oli nimittäin tuskallisen ujo. Hän oli saanut Nerissan lähtemään kotiinsa lupaamalla esitellä hänelle ikivanhan papukaijan, joka osasi keskustella teollisuudesta ja politiikasta. Mitkä lähtökohdat...

Osoittautui, että Nerissa oli erityisen kiinnostunut linnuista ja tahtoi erikoistua ornitologiaan. "Kröhöm... Tämä voi olla vähän rohkeaa mutta... Haluaisitko Nerissa lähteä joskus bongaamaan lintuja kanssani? Ymmärränkylläjosethaluamuttaajattelin...." Nerissa löi innoissaan käsiään yhteen. "Että vielä kysytkin! Se olisi ihanaa! Milloin lähdetään?" Sebastian punastui ankarasti, mutta nuoret sopivat lähtevänsä matkaan varhain lauantaiaamuna.

Charloten toinen lahja, jota ei ollut unohdettu, oli oma puutarhapalsta tontin kulmalla. Postimyyntifirma toimitti taimet, siemenet ja muut tilpehöörit parin viikon kuluttua Madeleinen kolmannestatoista syntymäpäivästä. Äitiparka investoi tyttäreensä huimia summia, mutta tämä vain mutisi jotain kiitoksentapaista ja alkoi istuttaa tomaatteja. Charlotte seurasi surullisena ikkunasta Madeleinen rehkintää ja ihmetteli, missä vaiheessa heistä oli tullut niin etäiset. Madeleinehan sai kaiken, mitä vain älysi pyytää, ja enemmänkin, mutta Charlotte ei koskaan saanut ystävällistä sanaa tai edes halausta vastalahjaksi.

Kun puutarhassa ei ollut tekemistä, Madeleine toteutti viherpeukaloaan toisella tavalla, nimittäin harjoittelemalla leikkokukkien sidontaa. Oppiminen kävi hitaasti, kun kukaan ei ollut neuvomassa, mutta mitä tahansa piti keksiä, jottei olisi tarvinnut puhua äidin kanssa. "Jos häntä ei kiinnosta viettää aikaa minun kanssani, en minäkään aio viettää aikaa hänen kanssaan! Ihan niinkuin kiintymystä voisi ostaa rahalla..."

Eläköön! Roberta palautettiin viimeinkin, eihän siinä mennytkään kuin reilu vuosi... Ilmeisesti jokainen osa oli täytynyt irrottaa, liottaa öljyssä ja hioa, sekä hienomekaniikka laittaa kokonaan uusiksi. Robertan tuonut mies vannotti Tavasteja, että Robertaa ei saisi enää KOSKAAN laittaa korjaamaan rikkimennyttä suihkua, sen verran hankalaa kahden oikosulun jälkien korjaaminen oli ollut. Hupsista.

Capulat harrastivat jatkuvasti pientä kiusantekoa, aivan kuin he olisivat päättäneet savustaa Tavastit lopullisesti ulos Iki-Tammelasta. Aika säälittäviä yritykset olivat kuitenkin olleet: satunnaisia lehdennäpistyksiä ja roskisten kaatelua. Mutta nyt viimeinen karva katkaisi kamelin selän: Joku oli käynyt pöllimässä Madeleinen puutarhan suojelustontun, ja yön hämärissä Madeleine päätti sitten hiipiä varastamaan tonttunsa takaisin. "Nyt minä kyllä näytän niille Capulan puupäille," hän uhosi. Kunhan et mitään kovin laitonta keksi...

Pitäessään eräänä päivänä taukoa kuokkimisesta, Madeleine huomasi hämmästyksekseen, että kotipihan koristelammikkoon oli ilmeisesti jokea pitkin uinut kaloja! Seuraavan aamuna hän heräsikin jo neljän aikaan mato-ongelle, mutta jäi tällä kertaa ilman saalista. Koukkukin meinasi tarttua sormeen: ehkä tässä tarvitaan vielä vähän harjoitusta?

Charloten seuraava yritys välien paikkaamiseen oli kieltämättä melko luova: hän kutsui Puutarhakerhon jäsenet arvioimaan Madeleinen viljelyksiä, ja livautti arvioimaan saapuneelle rouvalle vielä pienen setelinipun silmäniskun kera: Madeleinelle täytyisi antaa hyvät arvostelut, ja lisää lahjoituksia Puutarhakerholle olisi odotettavissa.

Arviot olivatkin yllättäen erinomaiset, ja Madeleine sai vielä yli kahdentuhannen simoleonin apurahan viljelyksensä laajentamiseksi. Johtajarouva tosin hymähteli mielessään, että lahjus oli aivan turha: Madeleinen pieni puutarha oli erinomaisessa kunnossa ja lisäksi kauniisti ja käytännöllisesti aseteltu. Mutta kukapa sanoisi ei ylimääräiselle rahalle...


Hymyä huuleen, rouvaseni! "Nyt en enää jaksa. Haluan vain nukkua seuraavat tuhat vuotta..." Aihetta olisi silti ollut. Charlotte saavutti lopultakin kauan haaveilemansa statuksen tv-kokkina: neuvottelut Charloten keittiössä-ohjelmasta oli juuri saatettu menestyksekkäästi päätökseen, lähetysaika oli saatu parhaaseen prime timeen ja lisäksi oli kaavailtu suunnitelmat omasta ruuanlaittovälinesarjasta sekä ainakin kolmesta reseptikirjasta. Charlotte olisi siis tuota pikaa (paitsi rikas, tai siis vieläkin rikkaampi kuin nyt) suurjulkkis, ja Kreivi Capula sai kiristellä happamena hampaitaan.

Eläköön! Pääsen lopultakin pelaamaan eteenpäin! Vuodenajat, täältä tullaan ;)

Osa 22. Kuinka kasvatetaan laumallinen lapsia, vol. 1

Hilipati hippan. Kahden viikon päivitystauko johtuu yksinkertaisesti totaaliturhautumisesta siihen, että pelissä ei tuntunut tapahtuvan juuri mitään... Kummasti niitä kuvia vaan tuntui kertyvän, siksi siis kaksiosainen päivitys. Vuodenajat pääsevät mukaan kuvioon vasta toisen osan lopulla, koska suurin osa tästähän on siis pelattu ennen kyseisen lisäosan ilmestymistä. :)

Koska mulla on tutkinto tulossa, pelaan varmaan taas liikaa, ja saatte päivityksiä vähän tiuhemmin. Ja hei, vuodenajat! Täytyy leikkiä sillä. *maanista naurua*

Ihan ensimmäiseksi teokseen yliopistolla Odin meni tervehtimään Kari Kriikkua, tuota kuolematonta papukaijaa (No, eläähän ne oikeastikin tosi pitkään). Kaijaparka olikin ihan nälässä, kun tuo vastuuton Tor ei ollut pahemmin vaivautunut huolehtimaan siitä.

Melodi aloitti myöskin opintonsa yliopistolla yhtä aikaa Odinin kanssa, ja tuli mielihyvin osakunnan jäseneksi. Siitäkin huolimatta, että se tiesi kyykytystä ja siivousorjuutta ainakin vähäksi aikaa.

Tor keskittyi lähinnä kaikkeen muuhun paitsi opiskeluun. Kaidalta tieltäkin tuli horjahdeltua: Teekkarikavereidensa kanssa Tor nikkaroi niin tehokkaan rahanväärennyskoneen, että edes pankeissa ei huomattu mitään kummallista.

Jaajaa, olisihan se pitänyt arvata, että mihin se ruoka aina katoaa. Tontillahan asuu ahne kummitus...

Melodikin sai elämänsä sätkyn, kun kesken siivouksen suihkusta pomppasi muinaisen cheerleaderin haamu.

Jaa, taitaa Kinuskikujalla asustella muunkinlaisia henkiä: ainakin jokin näkymätön taitaa nukkua unikkolakanoiden välissä. Kuvittelenko muuten vain, vai näyttääkö tuo peitto teistäkin karpilta? (Karppi on kala, kuten haukikin)

Iltaisin Stenvall-instituutin äijäkerho kokoontui möykkäämään, juopottelemaan ja katsomaan jalkapalloa Kinuskikujalle Torin johdolla. Viis tenteistä, kun läpi saattoi päästä houkuttelemalla jonkun kiltin tytön kirjoittamaan esseet ja lopputyöt puolestaan...

Linda tarvitsi pian tohtorisedän apua: hän oli aloittanut opinnot uudelleen harjoitettuaan vuosikausia opiskelijapolitiikkaa ja ylläpidettyään osakunnan mainetta. Ensimmäisestä tentistä tuli kuitenkin hylsyt, ja Linda-parka joutui heti koeajalle! Onneksi järkytys oli ohimenevää sorttia, ja psykologi sai taivuteltua Lindan opiskelemaan hiukan ahkerammin.

Melodihan se siinä, ellette tunnistaneet. Hän kun luopui niistä omituisista tukkapalleroistaan... Mutta miksi ihmeessä Odin näkee tähtiä?

Eräänä päivänä sattui siis seuraavaa: naapuriyliopiston ilkeä maskotti saapui terrorisoimaan yhtä Stenvall-instituutin nimekkäimmistä osakunnista, ja kävi lähentelemään Odinia. Melodi sattui näkemään tilanteen, eikä suostunut millään uskomaan, että se oli pelkkä lehmämaskotin ilkeä juoni. Melodi raivostui perinpohjaisesti, ja Odinkin suuttui: luottiko Melodi oikeasti häneen niin vähän, että uskoi hänen todellakin olevan kiinnostunut lehmäpuvussa juoksentelevasta miehestä?

Ovatko lempiväisten välit lopullisesti pilalla? Aika näyttää.

Vanhimpien poikien rellestäessä yliopistolla Vanajanlinnassa vietettiin hiljaiseloa. Suskikin kasvoi vähitellen isoksi koiraksi, ja anteeksi nyt vain, mutta ihan älyttömän rumaksi. Ärgh :( Minä sitten en voi sietää koiria.

Sebastianilla ei turhaan ole siisteyspisteet täysissä. Hän itse asiassa jopa nautti siivoamisesta, ja oli koko ajan moppaamassa ja kuuraamassa. Hyvä että joku sentään, kun koirat sotkivat niin paljon.

Charlotte joutui harmikseen myöntämään, että tällä kertaa niitä kiloja oli kertynyt ihan oikeasti. Huippuravintoloitsijan ammatissa se ei ollut mikään ihme, mutta turhamaisuuspuuskan iskiessä Charlotte lähti silti altaaseen kauhomaan pitkää matkaa vaikka keskellä yötä.

Charloten työtahdin kiristyessä jatkuvasti (nyt kun äitiyslomaltakin oli jo nipin napin selvitty), Aatto päätti jäädä jälleen koti-isäksi. Palloilu oli kyllä hauskaa, mutta polvet alkoivat jo pettää kun kuusikymppiset ikää alkoi kertyä, eikä Aattoa huvittanut ajatus jämähtämisestä vaihtopenkille. Parempi siis poistua kuvioista huipulla kuin kehäraakkina.

Aatto halusi myös tehdä ryhtiliikkeen entisen työpaikkansa suhteen, ja palkkasi yritykseen asiantuntevan ja kokeneen esimiehen nimeltä Mats Vilkko. Hänen kohdallaan ei ainakaan tarvitsisi pelätä, että huomio kohdistuisi johonkin muualle kuin liikkeenhoitoon, Aatto ajatteli happamen huvittuneesti.

Madeleine oli pienestä pitäen melkoinen palosireeni, ettei vain olisi koliikkia? Välillä Charloten ja Aaton hermot meinasivat mennä, kun vauva tuntui huutavan vain huvikseen vaikka se sai kaiken huomion mitä vanhemmat pystyivät antamaan.

Eläkepäivinään Aatolla oli aikaa kaikenlaiseen pikkunäpertelyyn ympäri taloa. Miksi turhaan kutsua kallis korjausmies, kun suihkut, stereot ja mikrot voi helposti korjata itsekin... Valitettavasti tekniikan ihmelapsetkaan eivät aina välty takaiskuilta.

Kerrankin Madde vaikeni, ehkä hämmästyksestä, kun isin sijaan vaippoja vaihtamaan saapuikin pikimusta mies tukka pystyssä.

Sebastian menestyi koulussa erinomaisesti ja harppoi lukion läpi tuplavauhdilla. Häntä oli alkanut kiinnostaa musiikin sijaan enemmän liiketalous, ja vielä enemmän kuin Olli Mustosta hän ihaili Jorma Ollilaa. Siispä hän kirjoittautui ennätysnuorena yliopistoon, ja taksi suuntasi kohti Kinuskikujaa, jolla osakunta sijaitsi.

Sillä aikaa Vanajanlinnassa juhlittiin Madeleine Desiréen syntymäpäiviä. Pikkuinen tietysti ulvoi koko juhlan ajan, mutta pääasia, että kaikki saivat kakkua.

Madeleinen vaalea vauvantukka tummenikin vanhemmiten! Sellaistakin voi sattua :) Madeleine on luonteeltaan lähes yhtä äreä kuin äitinsä, himpun verran vähemmän siisti kuin Sebastian ja Carl Filip, älyttömän ujo mutta kuitenkin yliaktiivinen ja menevä. Mielenkiintoinen luonne, horoskoopiltaan pikkuneiti on Neitsyt. Edes kutittaa ei saisi, mokoma äkäpussi :)

Aaton hermot alkoivat ensimmäisenä kosahtaa perheen koiriin. "Taas on lattia täynnä vettä ja suihku hajalla ja nojatuoli revittynä ja kusilammikoita joka paikassa... ettekö te lapset voisi viedä noita elukoita lenkille?!" Carl Filip totesi ykskantaan, että hänellä oli parempaakin tekemistä (kuten esimerkiksi pelata tietokoneella).

Carl Filipin toivomuksesta hankittiin koirien lisäksi papukaija (sitä kun ei tarvinnut käyttää lenkillä), mutta tilanpuutteen vuoksi häkki joutui pönöttämään terassilla. Harmaahyppönen-parka, sudet olivat koko ajan ärisemässä sille! Vähemmästäkin tulee sulkasato.

Carl Filipin puberteetti koputti ovelle ja saapui sitten ryminällä eräänä iltana. Komea poika, vaikka nenä onkin melkoisen suuri!

Iääägh, mitkä mulkosilmät! Figaro palasi kummittelemaan, ja jostain syystä haamukissan silmät olivat suorastaan psykedeellisen suuret.

Älä katso taaksesi, vaikka näkisitkin aaveen peilistä...

Charlotte, ei niitä esimiehiä noin saa kohdella! "No mitä haittaa pienestä tärytinpilasta voi olla?!" Mats ainakin mökötti koko loppupäivän.

Carl Filip alkoi kasvattaa pitkää tukkaa. Nuorimies vieroksui edelleen läksyjentekoa, ja sai nipin napin hyväksyttyjä arvosanoja. Ei tästäkään ähellyksestä mitään tullut, vaikka Aatto uhkasi kotiarestilla, ellei läksypino madaltuisi.

"Tättä, ee tättä, ee että, matte ee ylve!! ÄÄÄÄÄÄÄ!!!" "Ja muuten kylvet, senkin pikku haisuli!" Sen siitä saa, kun pikkuinen ei ehdi potalle. Eipä sillä, että pieni kylpy muutenkaan pahaa tekisi...

Aatto, jouduttuaan tarpeeksi pitkään elämään päivät pitkät kahden riehuvan koiran kanssa, päätti että ainakin toinen saisi lähteä. Se toinen oli Suski, koska Linda osasi sentään vähän käyttäytyä, ja se kävi myöskin töissä. Mutta mihinkäs Lindaa nyt rahdataan poliisiautossa? Hämmästyin jo, mutta sattumalta Lindaa tultiin hakemaan töihin tullin nuuskuttelijaksi juuri samaan aikaan, kun Suskia haettiin pois.

"Siis EI voi olla totta. Pelkkiä nelosia!" Carl Filipille koulunkäynti ei maistu sitten yhtään. Toisaalta, hänellä taitaa olla vähän muita kiinnostuksen kohteita.

Slurps ja nam vain! Susilla on outo maku, kun käyvät sammuttamassa janonsa pikku-Suskin jättämässä pissalammikossa. Yh.

Madeleine esitti syntymäpäivänään tanssinumeron, jota kaikki vieraat seurasivat innoissaan vierestä. Pikkuisen pyllynpyöritystä, niin kasvupyrähdys pääsee kunnolla vauhtiin!

Syntymäpäivät ovat kaikista kivoimpia siksi, että saa PAAALJON lahjoja. Lahjaläjää tuskin tarvitsee edes näyttää, Madden ilme kertoo kaiken olennaisen.

"Öhöm. Haluaisin tässä vaiheessa nostaa maljan upealle aviomiehelleni, Aatolle, joka on ensimmäinen ja ainoa rakkauteni tässä maailmassa!" Aatto ja lapset punastuivat, tosin eri syistä: lapsia kun lähinnä nolotti. Miten se äiti nyt noin hempeilee...

Kukas ihme se tämä on?

"Carl Filip, minä tiedän että sinä olet vielä nuori ja lukiossa, olenhan sentään opettajasi, mutta silti... Minun oli pakko tulla sanomaan, että sinä olet kertakaikkisen ihana nuorimies! Väärinymmärretty nero... ja niin komea..." Carl Filip järkyttyi melkoisesti musiikinopettajansa tunteenpurkauksesta, ja pakeni sisälle. Musiikinopettaja-parka jäi pettyneenä seisomaan pihalle.

Hetkinen... väärinymmärretty nero? Missä mielessä? No tässä. Sillä aikaa kun Sebastian oli hurmannut koko perheen lapsena soittelemalla Chopiniä jo 9-vuotiaana, Carl Filip oli salaa ottanut setänsä vanhan kitaran käyttöönsä ja opetellut soittamaan. Kukaan perheessä ei huomannut, että maailmaan oli syntynyt uusi Jimi Hendrix.

Madeleine sen sijaan tarttui kirjoihin. Romaaneja, elämänkertoja, tietokirjoja, puutarhanhoitoa... Etenkin puutarhanhoitoa. Madeleine jankutti omasta puutarhasta niin kauan, että lopulta Charlotte heltyi ja lupasi, että kunhan Madeleine täyttäisi kolmetoista, he lähtisivät yhdessä puutarhakauppaan etsimään tytölle sopivaa viljeltävää.

Sitten koitti se päivä, kun Charlotte täytti viisikymmentä. Huippukokin rankan aikataulun vuoksi juhlat vietettiin ihan kotiväen kesken, mutta sitäkin prameammin: Alkujuomaksi Domppaa ja sitten nautittiin kynttilänvalossa kolmen ruokalajin herkkuillallinen, jonka Charloten alaiset olivat pieteetillä valmistaneet, viineineen päivineen. Ihan kahden vielä, lapset kun olivat jo nukkumassa.

Ruuan (ja ruokajuomien) jälkeen siirryttiin jälkiruokadrinkkeihin, ja sitten alettiin tyhjentää varastoja, kunnes päivänsankarin jalatkaan eivät oikein kantaneet. "Annash khun minä khatshon itsheäni pheilishthä, mithenkhäsh shithä on vamph... vangh... vanhennuddhu..." Aatto talutti horjahtelevan puolisonsa peilin ääreen, ja Charlotte sai kohtauksen löydettyään uusia (eikä aivan kuvitteellisia) ryppyjä kasvoistaan. Niin se on että kun on viisi lasta synnyttänyt ja vanhoilla päivillään ruvennut stressaavaa uraa tekemään; eivät ne vuodet silloin taida ihan hellyydellä kohdella.

Seuraavana päivänä Charlotte turvautuikin vanhaan taktiikkaan, eli kun oikein masentaa, on aika ostaa uusi auto. Kermanvärinen Ferrari sointuu hyvin talon kanssa yhteen.

Uppistakeikkaa... Unohtikos joku ruokkia lintua. Siivooja korjasi Harmaahyppösen ruumiin pois ennenkuin Madeleine ehti nähdä sen, olisihan pikku prinsessainen voinut vaikka järkyttyä!

Charlotte vetelee tupluureja salaattiannoksessaan, ja Madeleinen ympärillä leijuu kimaltelevia saippuakuplia. Säihkyvän puhdas tyttö, vai?

Charlotellehan kävi sillä tavalla kehnosti, että yrittäessään kehittää uutta huippureseptiä, hän päätti vähän huijata laittomien kemiallisten yhdisteiden voimin, kun uni oli jäänyt vähälle ja yksityiskoulun rehtori oli tulossa katsastamaan, josko Madeleinessa olisi ainesta hänen kouluunsa. Ja senhän tietää miten tällaiset epämääräiset aineet joskus toimivat... Vähältä piti ettei henki lähtenyt, eikä lääkäriäkään uskaltanut soittaa, vaikka kaikki tarpeet putosivat nollaan.

Lienee siis arvattavaa, ettei rehtorin vierailu ollut mikään valtava suksee, kun hän jäi aivan ilman huppu-gourmetillallista. Surkean vaikutelman viimeisteli Figaron haamu, joka sähisi rehtorille niin hyytävästi, että mies juoksi karkuun kuuntelematta mitään selityksiä. Madeleine-parka!

Tämän episodin jälkeen Aatto päätti, että kodin elämää oli kerta kaikkiaan rauhoitettava hieman: eihän käynyt mitenkään päinsä, että Charlotte lähes tappoi itsensä suorituspaineissaan. Ensimmäinen molempia vanhempia stressaava ongelma oli yhä Linda, joka teetätti kaikkein eniten ylimääräistä vaivaa. Siispä Linda toimitettiin enemmittä vastalauseitta eläinsuojeluyhdistykselle.

Huh helpotusta.

Nyt kun ei enää tarvinnut jatkuvasti vahtia, etteivät koirat syöneet huonekaluja tai toisiaan, Aatto elvytti toisen nuoruudenharrastuksensa: robotinrakennuksen! Vuosien varrella kerätyt taidot mekaniikassa tulivat hyötykäyttöön, mutta Aatto ei suostunut kertomaan, mitä epämääräisestä metallikasasta oli tarkoitus muotoutua. "Se on yllätys," Aatto sanoi vaimolleen salaperäisesti, "mutta voit olla varma, että elämä helpottuu valtavasti täällä kotona!"

Vaikka musiikinopettajan lähentelyt hämmensivätkin Carl Filipiä, kitaransoitosta poika ei luopunut. Eikä kannattaisikaan: sen lisäksi, että hän oli erinomainen kitaristi, hän oli myös erinomaisen komea soittaessaan! (Vaikka sitten vanhassa harmaantuneessa pyjamassa...)

Jatkuu yöunien jälkeen osassa bee.