Osa 37: Luopumisen tuska

Ihan ensimmäiseksi haluan sanoa, että älkää PLEASE kerjätkö jatkoa. Sillä saatte mut vaan ärsyyntymään ja lykkäämään entisestään päivitystä, vastustan periaatteesta painostusta ja saan suorituspaineita jotka ilmenevät kirjoitusblokkina. Mulla on todella kiireinen elämä, kuten opiskelijoilla usein on, ja etenkin viime aikoina mulla on mennyt opintojuttujen kanssa myös illat. Päivitystahti on useimmiten ollut noin jakso per kuukausi, eikä ole realistista odottaa, että tahti siitä nopeentuisi, etenkin kun jaksot ovat nykyään tällaisia romaaneja.

Arvatkaa muuten huviksenne, montako Word-sivua Tavastia olen kirjoittanut ykkösjaksosta lähtien? Vinkiksi, että käytän 10 pisteen Arialia normaalirivivälillä, ei otsikoita. Paljastan saldon ensi jakson alussa. ;)

Pahoittelen muuten, että tarinan alkupuolella on muutamia kuvia, joiden rajaus on ihan pielessä. Se johtuu siitä, että sain uuden tietokoneen laajakuvanäytöllä, ja luulin ensin ettei laajakuvalla pelaaminen vaikuta kuviin lainkaan. Tyhmää, mutta minkäs teet. Tajusin vasta jälkeenpäin, että pelin oma kamera lisää rajauksen ulkopuolista materiaalia ylös ja alas 4:3-kuvasuhteen säilyttämiseksi... Äh. Näitä onnettomia otoksia ei onneksi ole kuin parinkymmenen ekan kuvan aikana, eikä niistäkään kaikki, syistä joita nyt en jaksa selittää :D



Sophie nukkui palattuaan melkein vuorokauden ympäri. Vähä-Tammelassa vallitsi jännittynyt ilmapiiri: Madeleine valvoi tyttärensä vierellä, Terhen päivysti oven ulkopuolella ja kävi välillä kurkkimassa äitiään, mutta Madeleine hätisti tytön pian pois, ettei Sophie olisi herännyt.

Sillä välin kun Sophie nukkui väsyneen unta, Midori oli herännyt aamulla hirmuiseen oloon vatsassaan: ei kai hän vain ollut syönyt eilen jotain pilaantunutta? Hän oli nukkunut sohvalla Severin kanssa, sillä yläkerran parivuode oli nyt tietenkin Sophien käytössä. Midori loikkasi hämmästyttävällä ketteryydellä ylös ja juoksi vessaan harjoittelemaan muinaisnorjan taitoaan. Severi hiukan ihmetteli tätä, mutta livahti silti yläkertaan pukeutuakseen.



Vaikka Severi usein viihtyikin kotioloissa vanhoissa lappuhaalareissaan, nyt hänestä tuntui että oli sopiva hetki laittaa virkapuku päälle. Miksi ihmeessä Sophien piti palata? Ja vielä raskaana?! Ties missä vaimo oli hortoillut viime vuodet, ehkä jopa sortunut huumeisiin... Ehkä siksi hänestä ei ollut kuulunut mitään? Toisaalta nyt kun häntä katsoi, hän oli melko siistin näköinen, mutta Severi ei oikeastaan tiennyt, miltä huumeaddiktit näyttivät. Hänen toimenkuvaansa ei kuulunut tietää sellaisia asioita: hänen äänestäjäkuntansa olisi paheksunut kovasti jos hän olisi alkanut paapoa huumeidenkäyttäjiä.

Kun Severi yritti kovaäänisesti tiedustella, milloin Sophien kanssa voisi mahdollisesti kuvitella puhuvansa, Madeleine ärähti niin pelottavasti, että Severi luikki takaisin alakertaan. Ei tästä tulisi nyt yhtään mitään! Kohta lehdet paukuttaisivat ovella uuden skandaalin toivossa, ja mitä parempaa he voisivat toivoa kuin huumeisiin sortunut – Severi oli nyt jo vakuuttunut siitä – vaimo, joka kantoi ties minkä diilerin lastakin... Ei ei ei, tämähän oli kuin pahimmista painajaisista! Severin ura olisi pian ohi... Ja entä jos joku lehti saisi vihiä Sophien kuolleeksijulistamisaikeista, nyt kun Severi oli juuri aikonut käyttää vaimon traagista katoamista vaalivalttina ja mahdollisesti tuoda Midorin lopultakin julkisuuteen? Entä jos joku keksisi, että Severi oli muka suunnitellut kaiken päästäkseen eroon vaimostaan? Se tietäisi ehdotonta loppua Severin ministerihaaveille. Hirveät kauhuskenaariot pyörivät Severin mielessä, kun hän horjui alakertaan hakemaan lohtua rakastajattareltaan.



Midori oli myös selvinnyt norjanoppitunnistaan ja pukeutunut. Severi ei voinut käsittää, miksi hän hymyili leveästi: nythän piti olla kauhuissaan, pelätä kotinsa ja uransa puolesta. Täällähän he eivät voisi enää olla: niin tyhmä Severi ei sentään ollut että olisi kuvitellut Sophien suostuvan jatkamaan avioliittoa.

Midori itse oli onnensa kukkuloilla: hän tiesi kyllä, mistä pahoinvointi johtui, ja pieni testi oli varmistanut asian. Vihdoinkin, vihdoinkin Severin olisi virallistettava hänen asemansa myös julkisuudessa! Sophien paluu oli oikeastaan parasta mitä saattoi tapahtua: pieni haloohan tästä nousisi, mutta Midorin taidoilla ja Apila-puolueen vaikutusvallalla tämä asia saataisiin nopeasti lakaistua maton alle, ja pian Midori itse olisi rouva Ministeri...
"Rakas Severi," – Midori oli omaksunut miehen kankean puhetavan kahden kesken, jostain syystä se sai Severin aina innostumaan – "minulla on sinulle tärkeä ilmoitusasia. Nyt on käynyt niin, että me tulemme saamaan jälkikasvua."

Severi mykistyi ensin ja jäykistyi kuin lakupötkö pakkasella, mutta Midori osasi jo vuosien kokemuksella käsitellä miestä. Nopeasti hän selitti ajatuksensa Severille, joka hiukan asiaa pohdittuaan suli hymyyn. "Midori, sinä olet kultaakin kalliimpi. Sinun avullasi minusta tulee vielä presidentti!" Midorin kohautettua kulmaansa Severi muisti vielä lisätä: "Niin, ja onhan se hienoa tulla isäksi..." Ehkä tämä tuleva lapsi olisi vähän normaalimpi kuin Terhen? Tyttö oli aina tuntunut vieraalta, ja Terhen oli niin arvaamaton, ettei häntä voinut mitenkään esitellä lehdistölle. Niin, ehkä kaikki kääntyisi vielä parhain päin: ovathan poliitikot ennenkin osanneet kääntää skandaalit edukseen...



Kenenkään huomaamatta Sophie oli hiipinyt portaisiin salakuuntelemaan: Madeleine oli vessassa ja Severi ja Midori liian keskittyneitä omaan erinomaisuuteensa huomatakseen mitään. Midorin luikertelu sai Sophien näkemään punaista: miten kukaan nainen saattoi alentaa itsensä tuolla tavalla miehen edessä? Nyt hän näki Severin viimeinkin todellisessa valossa: kaiken jäykkyyden ja kapulakielen takana ei oikeasti asunut yhtään mitään, ei pienintäkään tunnetta: siellä oli pelkkä sivistymätön moukka, jolle valta ja puolue olivat kaikki kaikessa, ei edes se, mitä niiden kautta voisi saada aikaan.

Severi hyppäsi melkein puoli metriä ilmaan, kun Sophie rykäisi ilmoittaakseen läsnäolostaan. Jostain syystä vaimo näytti hirveän pelottavalta, vaikka olikin pukeutunut naurettavaan punaruudulliseen pyjamaansa ja vaappui kömpelösti portaita alas vatsa pystyssä.
"Mitä sinä täällä vielä teet," Sophie kähisi. Hänen oli vaikea puhua, ehkä siksi että oli nukkunut melkein vuorokauden. "Ulos täältä. Nyt heti. En halua nähdä sinua enää koskaan," Sophie ärisi Severille. Midoria hiukan ärsytti, ettei Sophie näyttänyt huomaavan hänen läsnäoloaan lainkaan, aivan kuin hän olisi ollut näkymätön.



Severin pää oli räjähtämäisillään. Aivan liikaa informaatiota! Lapsi, ja väistämätön julkisuus, ja pelottava Sophie, ja pitäisi lähteä, mutta minne? Jouluna? Olisiko missään hotellissakaan tilaa? Severi päätti yrittää järkeillä. "Mutta Sophie rakkaani, eikö sentään jouluna..." hän aloitti, mutta Sophie murahti melkein eläimellisesti säikyttäen Severin hiljaiseksi. "Älä kutsu minua sillä nimellä! Sinä et ole koskaan rakastanut minua, enkä minä sinua, joten sinun on aivan turha esittää mitään muuta. Minua ei kiinnosta pätkääkään, onko nyt joulu, juhannus vai vappu, sinä häivyt nyt tästä talosta ja viet huorasi mukanasi."

Midori hätkähti. Sophien viha tuntui aivan suhteettomalta siihen nähden, että nainen väitti ettei ollut koskaan rakastanutkaan Severiä. Jospa häntä vain suututti, että Midori ja Severi olivat pitäneet hänen taloaan omanaan? Mutta mitäs oli kadonnut sillä tavalla, niissä olosuhteissa se oli aivan oikeutettua, Midori ajatteli itsepäisesti ja tuhahti äänekkäästi.



Tuhahdus sai Sophien siirtämään palavan katseensa Midoriin. "Ole hyvä ja osoita minulle omistavasi edes puolikkaan aivosolun ja raahaa perseesi ulos minun talostani. Ja vie tuo ektoplasman varjokuva mennessäsi." Midoria nauratti: nainenhan puhui ihan sekavia. Olisiko hän sittenkin joissakin huumeissa? Vai kenties vain hullu? Ei mikään ihme, että Severi oli alunperinkin pitänyt liittoa vain kulissina.

"No niin, rauhoitutaanpas nyt. Kyllä me tästä lähdemme. Ehkä se on parempikin, ettei vain hulluus tartu lapseen," Midori irvaili. Sophie näytti siltä kuin saattaisi räjähtää hetkellä millä hyvänsä, ja Severiä pelotti. Miten Midori saattoi olla noin rauhallinen?

Midori kipaisi hakemaan hammasharjansa ja joitakin vaatteita, Severi taas ryntäsi ovesta ulos. Hän ei halunnut olla hetkeäkään pidempään enää tässä talossa: Sophie oli selvästi tullut hulluksi, vaikkei hän sitä ääneen uskaltanut sanoakaan. Mitä tästä nyt tulisi? Vaimo joka katoaa vuosiksi ja palaa mielipuolena odottaen lasta jollekin tuntemattomalle... Toisaalta, kuka voisi syyllistää häntä erosta?



Sophie katseli Severin menoa sanaakaan sanomatta, kun pistävä kipu iski hänen alavatsaansa. Ei vielä, hän ajatteli hädissään. Ero ajan kulussa Avalonian ja Iki-Tammelan välillä ei vieläkään ollut täysin auennut Sophielle, hän ymmärsi vain, että ajassa, joka hänestä oli tuntunut noin puolelta vuodelta, hänen tyttärensä oli kasvanut ainakin puolta vanhemmaksi kuin mitä hän oli Sophien kadotessa ollut. Se oli hämmentävää, ja hiukan pelottavaa. Joka tapauksessa Sophie oli varma siitä, ettei hänen vatsassaan kasvavan lapsen ollut vielä aika syntyä. Kivusta vikisten hän raahautui keittiön pöydän ääreen.



Kun Sophie pääsi istumaan, kipu vaimeni vähitellen. Joku, varmaankin Madeleine, oli tehnyt lettuja aamiaiseksi. Sophie katseli lettuja hetken haluttomasti ja purskahti sitten itkuun. Hän ei oikein käsittänyt, mikä häneen oli mennyt äsken. Severin ja Midorin kuhertelu oli vain kerta kaikkiaan liikaa. Sophie itki katkerasti menettämiään vuosia tyttärensä kanssa, mahdotonta rakkauttaan toisessa maailmassa asuvaan mieheen ja ylipäätään elämän epäreiluutta. Miksi kaiken piti olla niin hemmetin vaikeaa? Olisiko normaali elämä ollut liikaa pyydetty?



Mutta ryhdistäytyminen oli välttämätöntä. Sophie ei ollut aivan varma siitä, missä suhteessa aika kulki Avaloniassa Iki-Tammelaan nähden: Sen hän vain näki, että siinä ajassa, mikä oli hänestä tuntunut jotakuinkin puolelta vuodelta, hänen tyttärensä oli ainakin puolta vanhempi kuin hänen lähtiessään. Tästä johtuen Sophie ei ollut aivan vitivarma siitäkään, milloin lapsen olisi pitänyt syntyä, mutta ei se varmastikaan aivan vielä olisi.
Mutta niin: ryhdistäydyttävä olisi, sillä Sophie tahtoi ottaa kaiken irti siitä ajasta jonka saisi vielä viettää tyttärensä kanssa.
Sophie ei ollut aivan varma, miten halusi Terhenin suhtautuvan tulevaan elämänmuutokseensa. Tyttö oli ollut niin käsittämättömän riemuissaan äidin paluusta, vaikka Sophie oli pelännyt Terhenin unohtaneen hänet jo täysin. Sophieta inhotti ja suututti, että häneltä oli riistetty tärkeimmät vuodet tyttärensä kanssa: eihän hän tuntenut lastaan lainkaan. Olisiko Terhen sitä tyyppiä, joka riemusta kiljuen rupeaisi prinsessaksi, vai sitä, joka pelkäsi kaikkea muutosta?



Sophie ei vielä ollut saanut selvitettyä ajatuksiaan, kun hän kuuli ovelta keveitä, tassuttelevia askelia. Terhen hymyili iloisesti ja istahti pöytään äitiään vastapäätä. Sophie ei tiennyt mitä sanoa. Miten aloittaa puhumaan lapsen kanssa, joka ei heidän viimeksi nähdessään ollut osannut puhua kuin yksinkertaisimpia lauseita? Terhen ratkaisi ongelman hänen puolestaan.
"Äiti, missä sinä olit?" Hän kysyi, silmät ammollaan, rehellisinä ja odottavina. Sophien sydäntä riipaisi, kun hän ymmärsi, ettei voisi vielä kertoa koko totuutta. Hän ei kerta kaikkiaan voisi, mutta valehtelminen noille luottavaisille kasvoille oli sietämätön ajatus. Sophie pohti hetken, ja päätti turvautua muunneltuun totuuteen.

"Tuota... Minulla on eräs ystävä eräässä hyvin kaukaisessa maassa. Menin tervehtimään häntä sinne, mutta... sairastuin siellä. Oikein vakavasti. Siellä ystäväni maassa, siellä ei ole puhelinta, eikä internetiä, eikä oikein postiakaan, se on niin syrjässä. Jouduin olemaan siellä todella kauan, mutta en päässyt pois, sillä olin niin sairas." Sophieta nolotti: hänestä tuntui, että Terhen näki suoraan hänen lävitseen. Tämä oli hirveää, epäreilua ja julmaa! Terheniä odottaessaan Sophie oli ajatellut, ettei haluaisi olla missään tekemissä lapsen kanssa, mutta nyt kun se oli toteutunut, häntä harmitti vietävästi. Tämän vatsassa kasvavan pienokaisen kohdalla hän ei ainakaan tekisi enää samaa virhettä, hän ajatteli katkerasti.



Terhen katseli Sophieta aivan hiljaa, ja Sophie tunsi punastuvansa. Hän ei halunnut kääntää katsettaan pois, tämähän oli hänen tyttärensä! Mutta nuo silmät... Ne tuntuivat katsovan suoraan Sophien silmien läpi hänen sisimpäänsä. "Sinä odotat vauvaa," Terhen sanoi äkkiä. Se ei ollut kysymys. Sophien silmät rävähtivät auki. Oliko hän todellakin kuvitellut, että Terhen ei ymmärtäisi? Mutta hänelle tytär oli muistoissa vielä melkein sylilapsi: tämä Terhen ei ollut. Sophie mietti kuumeisesti mitä sanoa.
"Niin, niin odotan," hän sai lopulta sanottua hitaasti. Se kuulosti tyhmältä, mutta hän ei keksinyt mitään järkevää. Voiko tuonikäiselle jo selittää, mistä vauvat tulevat? Tiesivätkö ne, että lapsentekoon tarvittiin mies ja nainen? Pakokauhu alkoi hiipiä Sophien mieleen, mutta Terhen hymyili rauhoittavasti.
"Se on minusta mukavaa. Pikkusisko tai -veli olisi varmasti seuraksi." Terhen kuulosti niin aikuismaiselta ja hiukan surulliselta, että Sophie hätkähti jälleen. Miten vanha Terhen oikein oli? Mutta ei hän uskaltanut kysyä: lapsiparka menisi vain sekaisin, jos hän nyt tunnustaisi, ettei edes tiennyt mikä vuosi nyt oli. Sitten Sophie tajusi, että Severi ja Midori eivät varmaankaan olleet olleet kovinkaan hauskaa seuraa pienelle tytölle.
Kun Sophie ei sanonut mitään, Terhen jatkoi rauhallisesti. "Onko vauvan isä minunkin isäni? Saanko joskus tavata hänet?"



Nyt Sophie kauhistui toden teolla. Eihän kukaan tiennyt, ettei Terhen ollut Severin tytär! Miten tyttö saattoi tietää sen? Paitsi... Mutta eihän Emil olisi voinut... eihän? Sophie aikoi hetken vain naurahtaa ja väittää tytön kuvittelevan, mutta muisti sitten, että totuuden hetki koittaisi ennemmin tai myöhemmin. Parempi olisi kai pitäytyä ainakin rajatusti totuudessa. "Ei, tämän vauvan isä ei ole sinun isäsi. Mutta mistä sinä tiesit, että Severi ei ole sinun isäsi? Onko.. ei kai joku ole sanonut jotakin?" Terhen pudisti päätään.
"Ei, minä vain tiesin. Minä vain tiedän aika usein asioita. En minä osannut sanoa Severiä isäksi, ei se ollut oikein. Mutta kuka minun isäni sitten on?" Terhenin palavasta katseesta näki, että tyttö oli halunnut kysyä tätä jo pitkään. Mutta niin paljon kuin se Sophieen koskikin, hän ei kerta kaikkiaan voinut kertoa vielä kaikkea. Hän tahtoi nauttia viattomuuden ajasta vielä ainakin hetken.
"Hän asuu tosi kaukana, toisessa maassa. Saat tavata hänet vielä. Ihan pian. Mutta ei puhuta siitä vielä, sopiiko? Haluaisin... haluaisin tutustua itse sinuun ensin. Anteeksi kun olen ollut niin huono äiti," Sophie puuskahti. Terhen vain hymyili: eikö hän koskaan suuttunut tai ollut surullinen?
"Ei se mitään. Sinä olet kuitenkin äiti, se riittää", Terhen sanoi ja nousi pöydästä.

Terhen oli todellakin kummallinen lapsi, Sophie ajatteli katsellessaan tyttärensä menoa. Sitten hän vasta huomasi, että tyttö oli hädin tuskin koskenut lettuihinsa. Outoa.



Hiukan toivuttuaan Sophie alkoi tutkailla taloa. Hänen lähtiessään osa huoneista oli ollut vielä tyhjillään, sillä Vähä-Tammelan rakennustöihin oli palanut suurin osa hänen omaisuudestaan ja perinnöstään. Nyt huoneita oli kuitenkin sisustettu enemmänkin. Sophieta harmitti, sillä hän ei tiennyt, kenen käsialaa sisustus oli, sillä se miellytti hänen silmäänsä. Hänen oli vaikea kuvitella Severiä lukemassa sisustuslehtiä ja shoppailemassa muodikkaissa interior-kaupoissa, mutta Midori oli tuntematon tapaus. Olisi sietämätöntä, jos sisustus olisi hänen käsialaansa, mutta Sophie päätti kysyä asiaa joltakulta kunhan ehtisi. Ennen sitä voisi kokeilla, vieläkö lapsena opetellut pianon alkeet olivat hyppysissä. Soittaminen oli yllättävän rentouttavaa: stressi tuntui katoavan hetkeksi mielestä.



Terhen katsoi harvoin televisiota, mutta silloin kun hän katsoi, Sophie huomasi hämmästyksekseen tytön katsovan dokumentteja ja kokkiohjelmia. Sophie oli saanut ujutettua Madeleinelta sivulauseessa ulos Terhenin iän: tyttö oli jo seitsemän ja kävi kovaa vauhtia ensimmäistä luokkaa. Sophieta hiukan huimasi, kun hän tajusi ollensa poissa yli kolme vuotta. Ei ihme, että kaikki olivat niin tyrmistyneitä hänet nähdessään.
Kerran Sophie kysyi Terheniltä, miksei tämä katsonut koskaan lastenohjelmia. Terhenin vastaus oli hämmentävä, niinkuin yleensä.
"En tykkää niistä. Niissä on kaikki asiat ihan väärin." Sophie oli tuijottanut tyttöä mykistyneenä ja saanut änkytettyä, että miten niin väärin. Terhen ei osannut selittää muuten kuin että häntä ärsytti se, että asiat olivat toisin kuin todellisuudessa. Se oli ensimmäinen kerta, kun Sophie huomasi Severin vaikutuksen tyttöön. Oliko se kelvoton liero todellakin opettanut hänen tyttärelleen, että mielikuvitus oli paha asia? Sophie yritti selittää mahdollisimman lempeästi, että joskus oli ihan hauskaa, että kerrottiin juttuja missä kaikki ei ollutkaan ihan niinkuin oikeasti. Tavalliseen tapaansa Terhen hymyili kauniisti, ja myönsi, että niin se varmaan sitten oli, jos äiti niin sanoi. Mutta ei hän lastenohjelmia sen jälkeenkään katsonut.

Sophieta kylmäsi.Terhen oli jotenkin luonnottoman hillitty ja aikuismainen ikäisekseen. Hän kirosi julmaa kohtaloa, joka oli vienyt häneltä mahdollisuuden kasvattaa tyttärensä. Madeleine oli varmaankin tehnyt parhaansa, mutta äiti ei kuitenkaan asunut Vähä-Tammelassa, joten Terhenin lähimmät esimerkit olivat olleet viileitä, etäisiä ja kiireisiä poliitikkoja. Vaikutus lapseen oli tyrmistyttävä. Voisikohan asialle tehdä vielä jotakin?



Terhen seurasi usein äitiään kaikkialle, vaikka Sophie ei olisi tehnyt mitään erityisen ihmeellistä. Eräänä aamupäivänä tammikuussa Sophie ehdotti, että olisi vihdoinkin aika ottaa joulukoristeet alas. Terhen suostui heti, niinkuin hän aina suostui. Lapsi oli ihan liian tottelevainen, ei koskaan väittänyt vastaan eikä kiukutellut. Sophie alkoi pelätä, että Severi ja Midori olivat käyttäneet ruumiillista kuritusta, mutta ei uskaltanut kysyä Terheniltä suoraan, saati Madeleinelta. Mitään fyysisiä merkkejä ei näkynyt, paitsi joskus Sophie huomasi tytön kavahtavan vaistomaisesti taaksepäin kun tätä yritti halata. Se oli huolestuttavaa. Jos Sophie voisi osoittaa, että Severi oli satuttanut hänen tytärtään, mikään ei pelastaisi sitä kelvotonta limanuljaskaa!



Vaikka Terhen oli aina hymyileväinen ja tyyni, mitenkään erityisen iloiseksi lapseksi häntä ei voinut kutsua. Sophie päätti yllättää tyttärensä ja itsensä leipomalla (ja sitäpaitsi hänen itsensä teki ihan selittämättömän paljon mieli juustokakkua). Resepti ei vaikuttanut mitenkään toivottoman monimutkaiselta, vaikka Sophie ei koskaan ollutkaan suuremmin harrastanut sokerileipomuksia. Kun Sophie vispasi juustotäytettä, Terhen ilmestyi taas hänen kylkeensä nyhjäämään ja kyselemään.
"Äiti, mitä sinä teet?"
Sophie hymyili. "Tästä tulee juustokakku. Oletko koskaan syönyt sellaista?"
Terhenin silmät pyöristyivät lautasiksi. "Juustokakku? Tarkoitatko, että se on niinkuin iso voileipä? Tuleeko Emil-setäkin syömään?"
Sophieta nauratti. Siltähän se tosiaan kuulosti, jos ei tarkemmin tiennyt. "Ei, kultapieni, se on makea kakku. Katso, siihen tulee mansikoita isoäidin kasvihuoneesta, ja keksinmurupohja. Sitä kutsutaan juustokakuksi siksi, että täytteessä on tuorejuustoa. Minusta se on hurjan hyvää!"



Kun kakku oli valmis ja jäähtynyt, Sophie kattoi pöytään kaksi isoa viipaletta kakkua. Terhen istui tuolille polviaan halaten ja tuijotti vuoroin äitiään, vuoroin annostaan silmät suurina. "Saanko minäkin syödä sitä? Ihan oikeasti?" Sophie hölmistyi.
"Mikset saisi? Sinua vartenhan minä tämän leivoin," hän ihmetteli. Sophien hämmästykseksi Terhenin silmäkulmaan ilmestyi kyynel. "Mikä nyt on, kulta?" Sophie kysyi, nousi tuoliltaan ja nosti Terhenin hetkeksi syliinsä. Lapsi oli yllättävän kevyt ja hento, vaikka oli jo koululainen. Nyt Terhen itki ihan oikeasti.
"Nokun... En minä ole saanut koskaan kakkua. Midori aina sanoi että en saisi syödä sitä, kun se lihottaa. Severi aina söi karkkeja ja lettuja ja muuta hyvää aina välillä, mutta Midori sanoi... etten minä saa... etteivät tytöt saa syödä hyvää... etten saisi lihoa."
Sophien hermot katkesivat. "Lupaa minulle yksi asia, Terhen," hän sanoi silmät leimuten. "Et enää koskaan mieti, mitä Severi tai Midori ovat sinulle sanoneet. Olen ihan hirveän pahoillani, että jouduit kasvamaan heidän kanssaan! Tästä eteenpäin saat kyllä syödä kakkua aina kun haluat." Sitten toinenkin ajatus nousi Sophien mieleen. "Mutta... Eikö mummi antanut sinulle koskaan kakkua, tai jotain?"
"En minä saanut mennä yksin mummin ja papan luo," Terhen tuhersi.

Sophien kävi sääliksi jo valmiiksi Severin ja Midorin tulevaa lasta. Miten kukaan saattoi olla niin sydämetön? Kun Terhen oli rauhoittunut, Sophie varmisti että hän söi niin paljon kakkua kuin jaksoi. Ei kai sitä lasta tarvitsisi sokerihuurruttaa, mutta joku tolkku se oli ankaruudellakin. Ei seitsemänvuotiaan tarvinnut koko ajan ajatella jotain painonhallintaa! Varsinkaan Terhenin, tyttöhän oli ihan luuta ja nahkaa.



Sophie halusi kuitenkin pitää itsensä kunnossa synnytystä ja sen jälkeistä aikaa varten, joten hän treenasi aina välillä vatsa- ja lantiolihaksiaan. Jostain syystä hänestä oli tullut raskauden aikana niin hirmuinen vilukissa, että vaikka kaakeliuunissa roihusi tuli, hänellä ei ollut lainkaan kuuma kaikesta jumpasta ja mammajoogasta huolimatta.

Kevät vierähti yllättävän nopeasti. Sophie alkoi käyttää Terheniä Suur-Tammelassa ja lähetti tytön usein myös yksin pihan poikki mummolaan. Suur-Tammelassa tehtiin julkisivuremonttia, mutta sisällä kaikki oli vielä toistaiseksi niinkuin ennenkin. Madeleinen vaivihkaiset tiedustelut siitä, missä Sophie oli ollut ja kuka lapsen isä oli, Sophie väisti kerta toisensa jälkeen. Yleensä hän käytti Terheniä kilpenään: se oli hiukan noloa, mutta Sophie halusi pitää kaiken normaalina niin pitkään kuin mahdollista. Jos hän oli laskenut oikein, hänellä pitäisi olla aikaa ainakin toukokuuhun ennen synnytyksen alkua.



Osoittautui, että Sophie ei ollut laskenut oikein. Kevät antoi odottaa itseään melko pitkään sinä vuonna, ja vielä huhtikuun puolessavälissäkin oli lunta. Terhen oli koulussa, Madeleine töissä ja Esaias täydessä touhussa remontin kanssa, kun Sophie havahtui aamupäivänokosiltaan siihen, että supistukset alkoivat. Synnytys tuntui etenevän aivan luonnottoman nopeasti ja kipu oli aivan sietämätön. Sophie yritti raahautua puhelimen ääreen soittaaksen ambulanssin, mutta hänen silmissään sumeni kun hän yritti edes kontata. Näinkö kaikki nyt päättyy, hän ehti ajatella heikosti ennenkuin kaikki pimeni.



Kun Sophie palasi tajuihinsa, kaikki oli edelleen pilkkopimeää. Oliko hän kuollut? Olo oli ainakin yllättävän kevyt ja mukava. Sitten hän tunsi, kuinka hänen jalkaansa kutitti. Ei kai kuolleiden jalkoja voi kutittaa? Tarkemmin katsottuna pimeyskään ei ollut aivan läpitunkevaa: hänen silmissään tanssi outoja kuvioita. Silmissään? Sitten Sophie kuuli viereltään tuhisevaa hengitystä. Silmät, hän ajatteli. Jos voin nähdä kuvioita ja pilkottavaa valoa (sitäkin alkoi kuultaa läpi), minulla on oltava silmät. Ja jos olisin kuollut, minullahan ei voisi olla silmiä, Sophie järkeili. Jalkaakin alkoi kutittaa vähitellen aivan sietämättömästi. Ja sitten Jokin hänen vieressään vingahti erittäin kovaäänisesti. Sophien silmät – ne olivat ehdottomasti aidot – rävähtivät auki.



Ei ollutkaan yö, vaan valosta päätellen iltapäivä. Sophie havaitsi makaavansa peiteltynä omassa sängyssään, puhtaana ja hyväntuoksuisena. Se oli outoa, sillä hänen vieressään oli – voi hyvänen aika! – kaksi vauvaa! Niiden isästä ei ainakaan voinut erehtyä: molemmat olivat aivan Lenwën näköisiä, ja vauvojen kasvoista pilkisti esiin hiukan vielä nupullaan olevia vaahteranlehtiä. Vauvat oli myös pesty, laitettu vaippoihin ja kääritty pehmeisiin liinoihin. Sophie katsoi liinoja tarkemmin: Niissä ei ollut nimikirjaimia, mutta kirjailuista ei voinut erehtyä. Niiden oli pakko olla Laërwenin käsialaa. Häntä hiukan ärsytti, kun hän tajusi että häntä pidettiin ilmeisesti jatkuvasti silmällä, mutta toisaalta, näkymättömät vartijat olivat myös pelastaneet hänen henkensä. Ja vauvojen. Kaksoset! Mitä tästäkin nyt tulisi?

Sophie nosti toisen vauvoista käsivarsilleen. Lapset – tyttöjä molemmat, Sophie tarkisti – olivat kyllä niin täysin Avalonialaisen näköisiä, että Sophieta alkoi hiukan pelottaa. Nyt koittaisi totuuden hetki, eihän hän lapsiaan voisi niiden isovanhemmilta piilottaa. Sitten Sophie säikähti. Ei kai Terhen vielä ollut tullut kotiin? Mutta talo oli aivan hiljainen. Tyttö oli varmaan Suur-Tammelassa, hän oli ottanut tavakseen mennä auttelemaan isoisäänsä remontin kanssa koulun jälkeen.



Tytöt olivat muuten kuin toistensa kopioita, mutta toisen päässä kasvava hahtuva oli punertavaa, toisen selvästi ruskeaa. Sophie vääntäytyi pystyyn ja kantoi molemmat tytöt vuorotellen lastenhuoneeseen. Onneksi kehdot oli hankittu hyvissä ajoin, Sophie pohti.



Sophie kävi etsimässä kännykkänsä ja hoippui sitten takaisin vauvojen huoneeseen. Käveleminen oli yllättävän uuvuttavaa! Tytöt tuhisivat tyytyväisinä lakanoillaan, ja Sophie soitti Madeleinelle.
"Hei äiti... Onko Terhen siellä? – No hyvä sitten... Ei, ei minulla ole mitään hätää, mutta tulisitko käymään täällä? Jätä Terhen sinne vielä isän avuksi, ole kiltti. – Ei, ihan oikeasti olen ihan kunnossa. Nähdään kohta."



Madeleinen erehtymätön silmä havaitsi, mitä oli tapahtunut jo kun Sophie avasi oven. "Sinä olet synnyttänyt! Miksi ihmeessä et soittanut minulle?!" Madeleine hämmästyi.
”Koska minä pyörryin,” Sophie murahti. ”En soittanut kenellekään.”
”Mitä? Et kai sinä yksin joutunut synnyttämään?! Onko lapsi kunnossa?” Madeleine kauhistui.
”Lapset,” Sophie korjasi. ”Ja he ovat aivan kunnossa. Tule nyt vain ylös... Minun pitää näyttää sinulle jotakin.”

Madeleine huudahti hämmästyksestä kaksoset nähdessään. Sophie nosti toisen tytöistä syliinsä, ja Madeleine kumartui katsomaan lähempää. "Mutta... Mutta... Mitä ihmettä heillä on kasvoissaan? Onko tämä joku muotivillitys?" Hänen kätensä ojentui nykäisemään vauvan poskesta versovaa lehteä, mutta Sophie pysäytti hänet. "Älä...! Ne kuuluvat asiaan." Madeleine oli niin hölmistyneen näköinen, että Sophie laski tytön takaisin kehtoon, tarttui äitiään käsivarresta ja huokaisi. "Mennään aulan puolelle... Selitän siellä."



Naiset istahtivat valkoiselle sohvalle. Sophie oli ripustanut sen taakse eräältä matkaltaan tuomansa hupaisan kivitaulun. Se oli niitä harvoja esineitä tässä talossa jotka olivat Sophien hankkimia.
Sophie huokaisi raskaasti: hänen pitäisi aloittaa ihan alusta.
"Äiti, saanko pyytää yhtä asiaa? Vaikka tarinani kuulostaisi miten mielipuoliselta hyvänsä, ole kiltti ja usko minua. Tämä on ihan riittävän rasittavaa ilman ylimääräisiä vakuuttelujakin," Sophie sanoi. Häntä uuvutti hiukan, ja hän mietti hetken, että hänen pitäisi varmaan olla pitkällään eikä hyppiä pystyssä heti synnytyksen jälkeen. Hän ei kuitenkaan jaksanut välittää: hänellä oli samanlainen miellyttävän turtunut olo, joka hänellä oli ollut lähes koko Avaloniassa oleskelun ajan. Nyt hän ehkä uskaltaisi kertoa totuuden...



Sophie aloitti kertomalla Williamista. "Muistatko, kun kerroin joskus sinulle yliopistolla tapaamastani vaihto-oppilaasta? Siitä Williamista?"
Madeleine mietti hetken. "Ai se komea ulkomainen kaveri, josta väitit kivenkovaan että hän oli vain ystävä? Olisihan minun pitänyt arvata... Niin?"
Sophie tunsi punastuvansa, mutta nyt ei ollut aika noloilla. "Se juuri. William – tai sillä nimellä tunsin hänet vielä silloin – on Terhenin isä."

Madeleine sulki silmänsä ja hengitti syvään nenänsä kautta. "Vai niin. No ei ihme, ettei Terhen ole yhtään Severin näköinen. Jatka, ole hyvä."
Äidin äänensävy pelotti Sophieta hiukan, mutta hän oli päättänyt jatkaa aloittamallaan tiellä.



Sophie puhui ja puhui, kertoi kaiken Williamista, siitä miten mies oli tuosta vain ilmoittanut olevansa kuninkaallinen, ja vähän muistakin oudoista asioita, siitä miten Severi oli täysin yllättäen kosinut ja Sophie oli tarttunut tilaisuuteen turvatakseen Terhenille kunniallisen elämän, ja etenkin siitä, mihin Sophie oli kadonnut sinä syksyisenä iltana monta vuotta sitten.

Madeleine näytti väliin epäuskoiselta, väliin siltä, että ei tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa, ja kun Sophie kertoi siitä, mikä Terheniä odotti, Madeleine käänsi kasvonsa pois. Kun tytär vaikeni, Madeleine istui itsekin pitkään hiljaa ja katseli suoraan eteensä. Sitten hän nousi seisomaan.

Sophiekin vääntäytyi pystyyn: hän oli jo valmistautunut siihen, että äiti ilmoittaisi, ettei haluaisi olla hänen kanssaan missään tekemisissä. Hän ei tiennyt, miten sen kestäisi, mutta jotenkin hän kai selviäisi...



Madeleine katsoi tytärtään vakavana. "No, kertomuksesi ainakin selittää monia asioita, ja etenkin monia Terhenin ominaisuuksia, joita olemme kaikki salaa ihmetelleet. Olen melko varma, että kaikki ovat huomanneet ne, mutta suoraan sanottuna minusta on ollut aika hupaisaa seurata, miten Severi ja Midori muuttuivat aina hetkellisesti sokeiksi, kun Terhenillä oli... sellainen hetki."
Sophie ei ollut uskoa korviaan. Eikö äiti ollutkaan raivoissaan? Madeleine jatkoi tyynesti.
"En ole kovinkaan ylpeä tavasta, jolla olet hoitanut asiasi, mutta sinä olet sentään minun tyttäreni, ja Terhen rakas lapsenlapseni. Ja nyt nämä tytöt. Toivon, että jompikumpi heistä perisi sen, mitä me olemme isäsi kanssa rakentaneet ja saaneet aikaan. Mutta..." Madeleine vaikeni ja tuijotti kivitaulua. Sophie nielaisi, odottaen jännittyneenä, mitä äiti halusi. Hän olisi halunnut hypätä äidin kaulaan ja hihkua onnesta ja siitä, ettei äiti tuominnut häntä, mutta se mutta.
"Mutta... Eikö tämä kapistus voisi olla jossain muualla? Minusta se on aika hirveä, tuollainen murikka peittämässä koko seinän," Madeleine sanoi eikä voinut olla virnistämättä nähdessään tyttärensä kauhistuneen ilmeen.



Sophien järkyttynyt ilme suli helpotukseen ja hän syöksyi äitinsä kaulaan. "Sinä olet maailman paras äiti! Miten voin ikinä kiittää sinua?" Sophie kysyi tukahtuneella äänellä. Madeleine naurahti. "Äläs vielä innostu. Itse asiassa minulla on sinulle ehdotus. Nyt kun julkisivuremontti on kohtapuoleen valmis, Esaias aikoo ruveta pistämään sisällä paikkoja kuntoon, ja ymmärräthän sinä, että putkiremontin keskellä eläminen ei ole mitään herkkua. Niin että, jos sinulle sopii, niin tulisin mielelläni asumaan tänne sinun kanssasi siksi aikaa. Voisin auttaa tyttöjen kanssa ja sellaista." Sophie katsoi äitiään hämmästyneenä. "Mutta entä oma työsi? Kai sairaalan johtajalla on pitkät päivät ja paljon paperitöitä?" Madeleine hymyili säälivästi tyttärelleen.
"Lapsi rakas, minähän olen jo melkein eläkeiässä. Olen anonut varhaiseläkettä voidakseni paneutua perintöomaisuuteni hoitamiseen, ja nyt siis myös sen perijöiden hoitamiseen. Sopiiko tämä sinulle?"
Sophie saattoi vain nyökätä mykkänä. Nyt hänestä lopultakin tuntui, että oli hyvä olla kotona.



Madeleine meni takaisin lastenhuoneeseen ja nosti punapäisen tytön syliinsä mutisten hellittelysanoja. "Onko näillä pikkuisilla nimiä?" Madeleine tiedusteli. Sophie oli hetken hiljaa, ja vastasi sitten silmät suljettuina: "Ada... ja Emilie. Ne tuntuvat hyviltä nimiltä. Punatukkainen on Ada ja ruskeatukkainen Emilie. Niin sen täytyy olla." Sophien silmät olivat edelleen kiinni ja hän hengitti kuuluvasti nenänsä kautta. Madeleinelle tuli voimakas tunne siitä, että joku muu puhui Sophien kautta, mutta sitten Sophien silmät rävähtivät auki ja tunne katosi.



Suur-Tammela oli joutunut jättiremonttiin, sillä sen kellari oli yllättänyt edellissyksynä massiivisella tulvalla. Kaikki kellariin sijoitetut vempeleet, jotka Tavastin perheen jäsenet olivat aaneet vuosien aikana palkintoina ahkerasta työnteosta kastuivat pilalle, ja lattia oli pakko repiä kosteusvaurioiden vuoksi.
Kiroiltuaan aikansa Madeleine ja Esaias olivat päättäneet investoida vanhuudensäästönsä kartanon korjaamiseen: kaikki lapset tuntuivat pärjäävän niin hyvin omillaan, että heistä oli järkevämpää jättää perinnöksi kunnolla entisöity ja remontoitu kotikartano kuin tukuittain rahaa ja pystyyn mätänevä tönö.



Suur-Tammelan julkisivuremontti oli tilattu AnniCorp-yhtiöltä, joka oli erikoistunut toimittamaan ripeässä tahdissa erilaisia tyyliratkaisuja. Koska Suur-Tammelan alkuperäispiirustuksissa (jotka Madeleine oli mystisesti taikonut jostakin...) näkyi huomattavasti enemmän koristeellisia ratkaisuja kuin sen nykymuodossa ja lisäksi ylimääräinen eteiserkkeri, myös rakenteita ja julkisivua tutkittiin hiukan tarkemmin. Ilmeni, että alun perin marmoriset koristeet oli ilmeisesti rahapulassa revitty alas ja myyty eteenpäin, ja erkkeri oli purettu siinä sataviisikymmentä vuotta takaperin tulipalon aiheuttamien vaurioiden vuoksi. Se selitti monia asioita, kuten omituisen koruttoman julkisivun ja käsittämättömän suuren porrastasanteen ulko-oven edessä.



Toukokuussa remontti valmistui parahiksi edustuskuntoon kesää varten. Suur-Tammelaa tuskin tunnisti entisekseen: kellari oli täytetty ja tonttia muokattu uudelleen porrastamalla. Sivurakennus oli entisöity alkuperäiseen asuunsa, ja toinen sivurakennus pystytettiin uudelleen harmonian säilyttämiseksi. Julkisivukoristeet toteutettiin uudelleen (tosin ei sentään ihan marmorista) ja puutarhan villiintyneet polut raivattiin alkuperäisen, jämptin rokokootyylin mukaisiksi. Etupihalle rakennettiin suuri pergola pihajuhlia varten, mutta enimmäkseen pihanurmi jätettiin vielä vapaaksi odottamaan muun remontin valmistumista. Madeleinen hedelmätarha ja kasvihuone sentään säilytettiin.



Oven edustalta löytyy muutamia myönnytyksiä nykyajalle, eli lähinnä roskis, joka on piilotettu aidan taakse. Oven oikealta puolelta lähtee polku hedelmätarhaan, ja pihakäytävien risteyskohtiin tehtiin vähän esimakua siitä, minkälaisia istutuksia pihalle myöhemmin tulee. Enää puuttuivat portaat, joiden toimitus ei vielä ollut saapunut: valkoiset kiviportaat olisivat nyt ihan ehdottomat yhtenäisen tyylin säilyttämiseksi.



Madeleine oli suuremmitta valmisteluitta solahtanut takaisin Vähä-Tammelan elämään. Varhaiseläke oli runsas ja takasi toimeentulon remontista huolimatta, ja sitäpaitsi Sophie oli saanut Severiltä muikeat erorahat. Lehdistö oli leimannut Sophien epästabiiliksi ja huumeisiinmeneväksi, ja lisäksi lehdissä vihjailtiin jo, ettei Terhen ollut Severin tytär. Sen oli pakko olla Midorin aikaansaannosta, sillä tuskin kukaan muu olisi sellaista juorua keksinyt. Sophien maine oli siis täysin loattu, eikä häntä juuri kiinnostanut liikkua ulkona. Toisaalta se oli hyväkin asia, sillä shokkikuvat Adasta ja Emiliestä olisivat olleet epämiellyttävä yllätys.



Koska talon kaikki huoneet olivat käytössä, Madeleinelle oli pakko sijata sänky kodinhoitohuoneeseen. Eihän se mikään maailman kodikkain ratkaisu ollut, mutta Madeleine oli nykyään usein niin väsynyt, että ympäristöllä ei ollut väliä, kunhan johonkin sai päänsä kallistaa. Esaias majoittui yhä Suur-Tammelassa, mutta suihkussa oli käytävä naapurin puolella, putkiremontti oli nimittäin juuri alkanut.



Toukokuun lopulla iski yllättävä takatalvi: lämpötila tipahti pakkasen puolelle ja lunta ripotteli maahan. Sophieta ärsytti, sillä kesän tulo oli näyttänyt niin varmalta. Madeleine huolehti istutustensa puolesta ja kipaisi äkkiä suihkuttamaan vettä kasvien päälle: jos vesi ehtisi jäätyä nuppujen pintaan, se suojaisi nuppuja kuten iglu. Jos kukat taas jäätyisivät sisältäpäin, se olisi menoa se.
Sophie lähti samalla ovenavauksella hakemaan postin, se oli ehtinyt unohtua kaksosia hoivatessa.

Postilaatikko oli muuten tyhjä, mutta Sophien käsi osui johonkin pehmeäntuntuiseen rullaan. Sehän oli pergamenttia! Kaikkea sitä keksitäänkin, hän tuhahti, kunnes huomasi sinetissä Avalonian kuningashuoneen tunnuksen. Hänen sydämensä jätti muutaman iskun väliin, mutta kirje oli luettava. Se oli kuninkaan itsensä allekirjoittama.

"Rakas Sophie," (Rakas?! Sophie ihmetteli. Mistä lähtien... no jaa. Mokoma liehittelijä, hän tuhahti mielessään ja jatkoi lukemista.)

"Tiedät varmasti miksi kirjoitan. Toivottavasti olet voinut hyvin synnytyksen jälkeen. Olemme valmistelleet kovasti prinsessa Aroderilin, eli siis tyttäremme Terhenin, saapumista. Emme ole vielä täysin valmiita, mutta ajattelimme varoittaa sinua hyvissä ajoin. Kuten tiedät, meidän aikamme kuluu teidän aikaanne hitaammin, eli saat varmasti riittävästi aikaa tyttäresi kanssa. Luulisin, että voin lähettää edustajani hakemaan tytärtämme noin parin kuukauden kuluttua meidän aikaamme. Luulen, että siinä ajassa sinun ja Lenwën tyttäret – kauniita lapsia, muuten, onnittelen sinua heistä – ehtivät täyttää melkein vuoden. Tahtoisin Terhenin luokseni nopeammin, mutta ajat ovat jälleen hiukan levottomat, ja kuningatar Belegiril on sitä mieltä, että meidän tulee ensin totuttaa hovi ja kansa kunnolla siihen ajatukseen, että he saavat pian prinsessan. Turvallisuus ennen kaikkea. Ja Terhenin huoneetkin pitää valmistaa loppuun.

Odota edustajaani siis ennen tytärtesi ensimmäistä syntymäpäivää. Arvostaisin, jos voisit kertoa Terhenille, mikä häntä odottaa.

Sinun nöyrin,

William."

Sophien sydän takoi kuin yrittäen ulos luisesta häkistään. Vielä vuosi Terhenin kanssa! Oli toisaalta suuri helpotus tietää, että aikaa oli niin paljon, mutta toisaalta raskas kivi laskeutui Sophien sydämeen. Vaikka vuosi tuntui pitkältä ajalta, se oli kuitenkin ehdottomasti aika, joka joskus päättyisi. Nyt ei voinut enää toivoa, että Terhen olisi unohdettu. Sophie silmäili kirjettä uudelleen. Mitenniin ajat olivat levottomat? Terhenin turvallisuuden oli ehdottomasti oltava etusijalla. Joku tolkku sentään kuninkaallisuuden vaatimuksissakin! Ja mitenniin Aroderil? Mitä vikaa Terhenissä oli? Mitä tuollainen nimi edes tarkoitti? Sophie tuhahti ärsyyntyneesti.

Sitten kirje tuli siihen kohtaan, mikä häntä huolestutti eniten. Hänen pitäisi ilmeisesti vähitellen lopultakin kertoa tyttärelleen, mistä oli kyse. Mutta jos kuitenkin odottaisi vielä tämän kesän? Viimeinen viattomuuden kesä, ei kai sellaista voisi pieneltä lapselta riistää. Eihän tässä ollut sittenkään vielä kiire.

Viimeisimpänä Sophieta hämäsi kuninkaallinen allekirjoitus. Hän oli odottanut hirmuista tittelilitaniaa ja sinettiläjää, mutta sen sijaan suuri ja mahtava kuningas Branon oli allekirjoittanut kirjeen sillä nimellä, jolla Sophie oli oppinut tuntemaan hänet – ja rakastamaan häntä.

Sophie puisti päätään äkäisesti. Nyt ei ollut tunteilun aika.



Terhen oli suhtautunut yllättävän normaalisti Adan ja Emilien outoon ulkomuotoon. Sophie ihmetteli usein, että eikö tyttö tiennyt, miltä vauvat normaalisti näyttivät, vai tiesikö hän enemmän kuin kertoi. Tyttö ei kerta kaikkiaan ollut reagoinut kaksosten lehtevyyteen millään tavalla.
Sophie ei kuitenkaan ollut sellaista tyyppiä, joka otti häiritseviä asioita esiin, jos kaikki ainakin esittivät, että elämä oli normaalia. Siispä hän antoi Terhenin ajatella tytöistä mitä halusi, vaikka Madeleine oli sitä mieltä, että Terhenille pitäisi kertoa. Sophie kieltäytyi ehdottomasti häiritsemästä tyttärensä viimeistä vuotta kotona: hän halusi tytön elävän niin normaalia elämää kuin mahdollista. Ainoastaan silloin, kun tyttö toi kaverin kotiin – sitä ei kyllä tapahtunut kovinkaan usein – Sophie lukitsi lastenhuoneen oven ja kielsi tyttöjä menemästä sisään, etteivät lapset heräisi.

Vuosi oli melkein kulunut. Eräänä maaliskuisena iltana Terhen istui tietokoneella tekemässä kotitehtäviään – tai no, niin hän ainakin väitti tekevänsä – kun hän alkoi tuntea ihollaan outoa kipristelyä. Hän katsahti kättään ja oli huutaa kauhusta: hänen silmiensä edessä iho vaaleni ja muutti väriä, muuttui koko ajan sinertävämmäksi ja sinertävämmäksi. Terhen veti syvään henkeä.
"ÄÄÄÄÄÄIIIIIITIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIIII!!!!!"



Sophie oli ollut syöttämässä kaksosia. Tytöt kasvoivat kuin silmissä, kohta olisi heidän syntymäpäivänsä. Sophieta hirvitti: kohta joku epämääräinen lähettiläs tulisi ja veisi Terhenin häneltä... Sitten Terhen huusi kuin syötävä. Sophie säikähti jo, että nyt lähettiläs oli tullut eikä Terhen tiennyt vieläkään mitään... Sophie jähmettyi paikalleen, ja samassa Terhen juoksi sisään.

Terhen oli aivan sininen! Sophie katsoi tyttöä ihmeissään, ja ymmärsi sitten. Hän oli lopultakin alkanut vaihtaa ihoa, eikä osannut kontrolloida sitä vielä. Terhen ei tietenkään ymmärtänyt yhtään mitään.
"Äiti äiti, auta! Miksi minä olen sininen? En voi mennä enää kouluun, en voi, miten minä voin olla sininen? Olenko minä kipeä?!" Terhen oli aivan hysteerinen: Sophie ei ikinä ollut nähnyt häntä tuollaisena. Ja Madeleinekin oli Esaiaksen kanssa Suur-Tammelassa! Pakon edessä Sophien puhekyky palasi, ja hän tarttui kömpelösti tytärtään hartioiden ympäriltä.
"Mennään keittiöön, kulta, otetaan vähän kaakaota. Minun pitää kertoa sinulle jotakin." Sophie huokasi raskaasti. Nyt se olisi kerrottava, ja Terhenin lapsuus olisi ohi... Sophie tunsi itsensä julmaksi ja kamalaksi äidiksi, mutta Terheniä ei voinut enää pitää pimennossa.



Kun Terhen oli rauhoittunut ja hänen ihonvärinsä palautunut normaaliksi, Sophie istutti tytön olohuoneen sohvalle, hengitti pari kertaa syvään ja aloitti.
"Kuule, Terhen. Muistatko kun puhuttiin silloin kauan sitten, että Severi ei ollut sinun isäsi?" Terhenin silmät syttyivät välittömästi palamaan melkein epäinhimillistä tulta. Sophie hätkähti tytön reaktiota, mutta jatkoi sellaisen ihmisen päättäväisyydellä, joka on päättänyt kaivaa itsensä lusikalla Kiinaan.
"Sinun isäsi on kuningas. Erään kaukaisen valtakunnan kuningas." Ennenkuin Sophie ehti jatkaa, Terhen keskeytti hänet innosta täristen.
"Mikset sinä sitten ole kuningatar? Olenko minä sitten prinsessa? Missä se valtakunta on? Mitä..." Sophien oli pakko naurahtaa jännityksestä huolimatta.
"Hidastahan vähän! Se on pitkä tarina..." Sophie kertoi, soveliaisuuden rajoissa, miksi hän ja kuningas Branon eivät olleet naimisissa ja miksi Sophie itse ei ollut kuningatar, mutta kyllä, Terhen oli prinsessa.



Terhen oli tyyntynyt hieman Sophien kertomuksen aikana. Hän katseli mietteliäänä jalkojaan, ja hänen hiustensa latvat nytkähtelivät laiskasti. "Pääsenkö minä joskus käymään siellä... Avaloniassa? Missä se on? Jossain Aasiassako?" Terhen kysyi, selvästi jännittyneenä. Pakokauhu yritti hiipiä Sophien mieleen, mutta hän oli päättänyt olla vahva, ja sitä hän totta vie aikoi olla, vaikka miten kävisi.



"Avalonia ei ole... Se ei ole Aasiassa. Eikä Afrikassa. Eikä Etelämantereellakaan," Sophie kierteli ja tunsi itsensä tyhmäksi. Hän päätti pamauttaa asian sellaisenaan, kuin repäisisi laastarin.
"Avalonia on toinen maailma." Sitten hän ei osannutkaan selittää tarkemmin. Terhen näytti hölmistyneeltä.
"Mitenniin toinen maailma... Miten sinne sitten pääsee? Avaruusraketillako?" Sophie ei voinut kuin ihailla tyttären kykyä omaksua täysin käsittämätöntä informaatiota lähes silmää räpäyttämättä. Hänen itsensä oli ollut paljon vaikeampi käsittää Avalonian luonnetta, vaikka hän oli sentään viettänyt siellä pitkän ajan.



Sophie pohti hetken Terhenin kysymystä. "Minä luulen... Luulen että sinne pääsee vain, jos on itse avalonialainen, tai avalonialaisen seurassa. Niin minä ainakin sinne jouduin." Terhen katseli Sophieta pää kallellaan. "Sielläkö sinä olit silloin kun olit niin kauan poissa? Ovatko Ada ja Emiliekin sitten avalonialaisia?" Sophie nyökkäsi molempien kysymyksien kohdalla.
"Mutta sinäkö et ole? Edes ihan pikkuisen?" Terhen sanoi ja nipisti sormensa melkein yhteen.
"En minä ole... Mutta kuule, minun täytyy kertoa sinulle vähän muutakin Avaloniasta. Sinä olet fiksu tyttö, niin luulen, että olet ehkä ymmärtänytkin tämän jo, mutta katsos, avalonialaiset eivät ole ihan samannäköisiä kuin me. Heidän... heidän ihonsa saattavat olla vähän hassunvärisiä. Tai joillakin saattaa kasvaa lehtiä tai kukkia... niinkuin ihosta. Ymmärrätkö?" Terhen nyökkäsi.
"Siksikö minä muutuin siniseksi? Ei kai isän iho ollut sen värinen? Se oli ruma!" Terhen kauhistui.
Sophie naurahti väkisinkin. "Ei se ole. Isäsi kuningas Branonin iho on kyllä sininen, mutta se on kaunis sininen. Ja hänellä on kasvoissa kauniita kuvioita."



Terhen jatkoi kuin kuulematta äskeistä selitystä ja pomppasi ylös sohvalta. "Miksi Emiliellä ja Adalla kasvaa kauniita lehtiä? En minä halua sinistä ihoa! Minäkin haluan lehtiä ja kukkia enkä mitään tyhmiä kuvioita!" Sophie hämmästyi. "Mutta kulta... Sininen iho on Avaloniassa kuninkaallisuuden merkki. Tajuatko sinä? Sinä olet kruununprinsessa, kuningas Branonilla ei ole muita lapsia. Sinusta tulee kuningatar! Ja sitäpaitsi," Sophie lisäsi nopeasti Terhenin ilmeen tummuessa, "sinut tullaan ihan kohta hakemaan isäsi luo. Pääset palatsiin, elämään prinsessan elämää, eikä sinun tarvitse enää käydä täällä koulussa..."
Jos Sophie oli kuvitellut, että Terhen tuosta piristyisi, hän oli väärässä. Terhenin hiukset lensivät villinä pyörteenä hänen kasvojensa ympärillä, kun tyttö kirkui, ettei varmasti ikinä haluaisi lähteä yhtään mihinkään, jos hänen pitäisi ruveta pitämään sinistä ihoa. Sitten Terhen kääntyi kannoillaan ja ryntäsi yläkertaan.

Sophie katsoi hämmästyneenä tytön perään. Mikä hänelle nyt oli tullut? Oliko Terhen sittenkin niin lapsellinen, että ihonvärillä oli hänelle väliä?



Terhen juoksi silmät kyyneleistä sokaistuneena yläkertaan välittämättä äitinsä heikoista yrityksistä kutsua tyttö takaisin. Hän ei halunnut nähdä juuri nyt yhtään ketään!



Omassa huoneessaan Terhen purskahti katkeraan itkuun. Häntä hävetti hiukan, mutta kyyneleiden tuloa ei voinut estää. Mitä tarkoitti kohta? Vaikka Terhen ei viihtynytkään koulussa, hän oli silti järkyttynyt pahanpäiväisesti. Prinsessa? Miksei äiti ollut koskaan sanonut mitään! Terhen polki jalkaa suuttumuksesta. Juuri kun äiti oli tullut kotiin ja Terhen oli luullut, että saisi lopultakin olla niinkuin muutkin tytöt, joilla oli hienot äidit ja tavalliset perheet, hänet kärrättäisiinkin johonkin vieraaseen valtakuntaan! Kuin aasi! Terhenin teki mieli paiskoa tavaroita, mutta huoneessa ei ollut paljon paiskottavaa, joten hän tyytyi heittäytymään sängylle ja itkemään itsensä uneen.

Sitäpaitsi hänellä oli ihan omat syynsä inhota sinistä.



Sophie ei uskaltanut juosta tytön perään. Ehkä hänen pitäisi antaa sulattaa tietoa hetki. Sophie käveli eteiseen, katseli kuvajaistaan peilistä ja inhosi itseään. Hän ei olisi suurin surminkaan halunnut tuottaa mielipahaa tyttärelleen, mutta minkäs teit. Asian olisi varmasti voinut kertoa jotenkin hienovaraisemminkin, mutta Sophie ei kaikesta valmistautumisajasta huolimatta ollut saanut suunniteltua mitään hienoa puhetta. Se olisi ollut niin lopullista. No, Sophie huokasi ajatuksissaan, nyt Terhen ainakin tiesi, mikä häntä odotti. Ainakin kaiken sen, mitä Sophien tarvitsisi hänelle kertoa.



Vain viikkoa myöhemmin, eräänä helmenvalkoisena iltapäivänä ovikello soi, aivan viattomasti. Sophie meni avaamaan ihmeissään: he eivät odottaneet vieraita.

Oven takana seisoi Lenwë, omassa ihossaan ja silmissään, mutta sentään hiukan tavallista säädyllisemmin pukeutuneena. Sophie tuijotti miestä muutamia sekunteja, ja sieppasi hänet sitten tiukkaan syleilyyn sanaakaan sanomatta. Sophien ajatukset juoksivat villeinä: Lenwë näkisi kauniit lapsensa, tapaisi Madeleinen ja Terhenin... ja sitten Sophie muisti, miksi Lenwë oli täällä. Kuinka julmaa lähettää Lenwë! Toisaalta, Sophie ymmärsi, kenenkään muun matkaan hän ei olisi hennonut tytärtään päästää.

Terhen oli pohtinut tulevaisuuttaan viikon aikana. Välillä hän oli kysynyt tarkentavia kysymyksiä äidiltään, ja Sophie oli vastannut varovasti, mutta helpottuneena. Terhen alkoi vähitellen hyväksyä sen, että hänen pitäisi lähteä vieraaseen maailmaan tapaamaan isää, jota hän ei ollut koskaan nähnyt. Eikä äitikään tulisi mukaan! Mutta sitten Terhenin Sophielta perimä seikkailunhalu alkoi nostaa päätään. Alkujärkytyksen jälkeen ajatus siitä, että hänestä tulisi oikea prinsessa, ja joskus kuningatar, oli huima. Ja sitäpaitsi, Terhen oli oppinut itsenäiseksi tytöksi. Sininen iho vain saattaisi olla ongelma. Terhen ei halunnut missään tapauksessa olla sininen: se oli kamalin väri maailmassa. Aina kun Terhen ajatteli sinistä, hänen mielensä sumeni oudosti, ja hänen silmissään välähteli ikäviä asioita. Mutta se oli nyt mennyttä...

Ja sitten tuli iltapäivä, jona Terhen löysi äitinsä halimasta ja suukottelemasta kovasti kaksosten näköistä miestä eteisessä. Terhen katseli miestä suurin silmin: nyt se olisi menoa.



Kun Sophie oli toennut Lenwën saapumisen aiheuttamasta järkytyksestä, hän alkoi havainnoida ympäristöään. Sophie esitteli miehen ensin nopeasti Terhenille ja kiikutti sitten kädestä pitäen keittiöön tapaamaan Madeleinea. Madeleine arvasi heti mistä oli kyse: noista lehtimuodostelmista silmien ympärillä ei kerta kaikkiaan voinut erehtyä. Tämän oli pakko olla kaksosten isä. Mutta herranen aika, että hän oli komea! Madeleinen polvia alkoi uhkaavasti heikottaa, ja Sophieta nauratti. Lenwë käyttäytyi kuin täydellinen herrasmies eikä ollut huomaavinaan mitään.



Madeleine jätettiin keittiöön tokenemaan, ja Sophie vei Lenwën Terhenin luo olohuoneeseen. Sophie esitteli miehen Terhenille, ja kun hän aikoi kertoa Lenwën olevan kaksosten isä, Terhen sanoi, että tiesi kyllä. "Ja minusta olisi kiva, jos sinä olisit minunkin isäni," tyttö pamautti.



Sophie hämmästyi niin että oli kaatua suorilta jaloiltaan, mutta Lenwën pokka ei näköjään pettänyt mistään. Hän hymyili tytölle, heristi sormeaan muka toruvasti ja muistutti Terheniä, että oli sittenkin aika hienoa olla Avalonian kruununprinsessa.

Kun Terhen ja Lenwë jatkoivat sanailua, Sophiesta alkoi tuntua että hän saattaisi ehkä itkeä – ilosta vai surusta, sitä oli vaikea sanoa. Lenwë ja Terhen tulivat toimeen välittömästi, kuin heidän välillään olisi ollut jokin side. Ehkä näin oli paras: Terhenillä olisi Avaloniassakin aikuinen suojelija, joka olisi ikäänkuin yhteys äitiin. Sophieta hiukan huoletti, mitä Branon asiasta ajattelisi, mutta toisaalta, kuningas oli varmaan niin kiireinen... Olisiko hänellä edes aikaa pienelle tyttärelle? Ei, näin olisi varmasti paras.



Terhen kääntyi äitinsä puoleen, sulki ensin vakavana silmänsä ja räväytti ne sitten auki koko kirkkaudessaan, hymyillen. "Minä lähden ihan mielelläni Avaloniaan. Lenwë antoi minulle luvan kutsua häntä isiksi, sanoin etten muuten tule. Mutta sitä pitää kuulemma välttää kuninkaan kuullen. Saapas nähdä!"



Sophien silmät kostuivat ja hän rutisti tytärtään lujasti. Terhen oli niin reipas! Ja olisi ihan oikein Branonille, että hänen pitäisi vähän tehdä töitä tehdäkseen vaikutuksen Terheniin. Se ei varmasti kävisi helposti!



Myös Madeleine tuli halaamaan tyttöä, silmät hiukan punareunaisina. "Tulehan, Terhen, mennään pakkaamaan, että äitisi saa olla vähän aikaa kahdestaan vieraan kanssa," hän kehotti tyttärentytärtään, katsoen samalla tytärtään sivusilmällä, hiukan virnistäen. Sophie punastui ankarasti, mutta ei vastustanutkaan.



Sophie vei Lenwën makuuhuoneeseen, ainoaan paikkaan, jossa he saisivat varmasti olla rauhassa. Siellä he syleilivät toisiaan kuin hengenhädässä.
"Päivääkään ei mene ilman että kaipaan sinua," Sophie kuiskasi tukahtuneesti Lenwën kaulaa vasten. Mies ynähti myöntävästi.
"En kestä elämää ilman sinua! Sisareni yrittää koko ajan tuputtaa minulle muuta seuraa, mutta minä haluan vain sinut," hän mutisi. "Lupaa, että tulet käymään! Minä tulen hakemaan sinua. Jokaisen sinun kuusi ensimmäisenä lauantaina. Minä haen sinut, saat tavata Terhenin ja me vietämme yön yhdessä. Kuningas on antanut suostumuksensa, mutta tiedä, että tekisin sen vaikka hän uhkaisi ottaa pääni siitä hyvästä."

Sophie rutisti miestä entistä lujemmin ja veti hänet alas sängylle.



"Emmekö me voisi viettää yhden niistä öistä nyt etukäteen? Ihan nopeasti vain," Sophie suhahti hengästyneenä Lenwën huulia vasten.
"Mutta entä Terhen, eikö hän..." mutta Sophie vaiensi miehen suudelmalla. "Annetaan hänelle aikaa pakata ja sanoa hyvästit isoäidilleen, eikö se ole ihan reilua?"
Ja Lenwën oli pakko myöntää, että se oli aivan hyvä suunnitelma.



Terhen oli pyytänyt isoäidiltään, että hän saisi olla hetken yksin omassa huoneessaan. Mitä hän haluaisi ottaa mukaan? Leluja? Ei kai prinsessat leikkineet tavallisilla leluilla? Kirjoja? Ehkä... Vaatteita? Ei kai sentään.



Eihän tästä mitään tule! Terhen ei omistanut oikeastaan mitään, mitä hän olisi halunnut ottaa mukaan toiseen maailmaan. Se tuntui ihan turhalta. Eikä Terhen oikeastaan halunnut hirveästi muistaa kotiaan. Hän oli ollut siellä suurimman osan elämästään onneton: mieluummin hän ottaisi jotakin, mikä muistuttaisi häntä äidistä.



Makuuhuoneesta selvittyään Sophie ja Lenwë menivät katsomaan kaksosia, jotka heräilivät juuri päiväunilta. Lenwë katseli lapsia vakavana, mutta onnellisena. Tytöt olivat aivan käsittämättömän kauniita!
"Mitkä heidän nimensä ovat?" Lenwë kysyi. Sophie kertoi.
"Emilie ja Ada..." Lenwë maisteli. "Kauniit nimet! Sinä olet valinnut kaikille tyttärillesi hienot nimet."
Sophie tuhahti. "Mutta eivätpä kelpaa teidän hovillenne. He aikovat kuulemma kutsua Terheniä joksikin aroketuksi, vai mikä se oli..." Lenwë nauroi ääneen.
"Aroderil. Mutta sehän on hieno nimi! Se tarkoittaa Jaloa Ruusua. Kuningattarella täytyy olla nimi, jonka kaikki ymmärtävät." Sophie tuhahti uudelleen ja mutristi huuliaan.
"Mutta minä voin kutsua häntä Terheniksi, jos haluat. Mitä Terhen tarkoittaa?" Lenwë jatkoi. "Usvaa", Sophie murahti.
"Hmm... Hithen. Usvaneito. Sellainen hän kyllä on..." Lenwë totesi arvoituksellisesti.



Sophie yskäisi selvittääkseen kurkkuaan. Hänen piti kysyä erästä asiaa. "Tuota... Missä iässä sinä opit vaihtamaan ihoa? Tai siis, osaatko sinä edes? Kun olet nyt..." Sophien ääni haipui pois.

Lenwë hymyili. "Kyllä minä osaan. Pelkäätkö, etteivät tytöt opi koskaan piilottamaan Vanhan Kansan piirteitä?" Sophien syyllinen ilme paljasti kaiken, mutta Lenwë hymyili ymmärtävästi.
"Minä en vaihtanut ihoa, koska halusin, että näet minut vain sellaisena kuin olen. Kyllä tytöt oppivat. En tiedä tarkalleen, milloin, koska tästä asiasta ei juurikaan ole tehty tutkimusta. Yleensähän meidän kansamme ei kovin usein liiku teidän maailmassanne, ja silloinkin lähinnä aikuisiällä. Meillä ihon vaihtamista kuitenkin opetetaan jo lapsille, varmuuden vuoksi jos he sattuvat eksymään. Luulisin, että Emilie ja Ada alkavat tehdä sitä kyllä itsestään aika pian, kun he ovat vain puoliksi Vanhaa Kansaa. Tässä maailmassa oleskelukin varmasti nopeuttaa asiaa."



Nyt Sophiekin suli hymyyn. "Anteeksi, rakkaani. En minä häpeä sitä, että lapsemme ovat sinun näköisiäsi, älä vain luule niin. Pelkään vain, että tässä maailmassa ei riitä ymmärrystä tytöille, joiden kasvoista kasvaa lehtiä." Lenwë nyökkäsi. "Ei sinun tarvitse selittää. Kaikki ovat kuulleet tarinoita niistä onnettomista, jotka eivät ole osanneet vaihtaa ihoaan teidän maailmassanne. En minä halua sellaista kohtaloa omille tytöilleni."

Alakerrasta kuului Madeleinen huuto. "Terhen olisi nyt valmis, jos herrasväelle sopii..." Sophie ja Lenwë katsahtivat toisiaan silmiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta molemmat tiesivät, mitä toinen ajatteli. "Pidä hänestä hyvä huoli", Sophie kuiskasi lähes äänettömästi.



Kun Sophie näki Terhenin lähtökunnossa, hän pelkäsi alkavansa itkeä. Terhen murjotti hiukan, sillä hän väitti kivenkovaan, että pyjama olisi ollut paras vaate matkaa varten: varmasti Avaloniassa muutkin pitivät sentapaisia vaatteita, Lenwëlläkin oli pitkä kaapu. Lenwë silmäisi Sophieta, jonka alahuuli väpätti, ja ehdotti hymyillen, että tyttö vaihtaisi vähän lämpimämpää päälle. Vaikka Avaloniassa olikin lämmintä, heidän pitäisi kävellä aika pitkä matka vielä täällä Iki-Tammelassa sinne päästäkseen, hän selitti. Terhen suostui, vaikka nyrpistikin hiukan nenäänsä.



"No, lähdetään sitten!" Terhen hihkaisi ja syöksyi sieppaamaan takkiansa naulakosta. Sophie pysäytti tytön. "Ota tämä", hän sanoi, eikä pystynyt muuhun. Hän ojensi Terhenille sormuksen, jonka oli kauan sitten saanut eräällä tutkimusmatkallaan. Se oli huhun mukaan kuulunut Persialaiselle prinsessalle: se oli leveä hopearengas, jossa oli hienonhienoja kukkakaiverruksia. Sen täytyi olla hirmuisen vanha, ja siihen liittyi monia muistoja, mutta Sophie halusi Terhenin saavan sen. Jotain, mistä muistaa äiti.
Sitten hän tunsi itsensä hupsuksi: Lenwëhän oli luvannut tulla hakemaan hänet käymään joka kuu, sehän oli Avalonian ajassa varmaan melkein joka viikko. Mutta silti. Tyttärestä luopuminen oli aivan käsittämättömän vaikeaa. Sophie ei enää käsittänyt, miten oli saattanut nuorempana huidella niin pitkiä aikoja ulkomailla tapaamatta tytärtään. Nyt se kostautui.



Terhen ja Lenwë vetivät takit niskaansa – Lenwëllä oli hyvin vakuuttavannäköinen harmaa trenssi, siltä varalta, että joku kävelisi vastaan – ja astuivat käsi kädessä ovesta ulos. Terhen halasi vielä äitiään nopeasti, ja Sophie pyysi, ettei hän katsoisi enää taakseen. Tapaisivathan he vielä.

Oli hirvittävän vaikea katsella kahden rakkaimpansa loittonevia selkiä. Terhenin hiukset pomppivat aivan liian huolettomasti tyyneen ilmaan nähden, Lenwën ryhti oli sotilaallisen suora, eikä kumpikaan kääntynyt katsomaan. Sophie tunsi kuumien kyynelten valuvan poskiaan pitkin.



"Ei tästä tule mitään! Minä haen hänet takaisin!" Sophie huudahti tukahtuneesti. Madeleine hymyili yllättävän tyynesti ja vilkutti menijöille, vaikkeivät he katsoneetkaan.
"Etkä hae. Tämä on Terhenin kohtalo. Minä luulen, että hänestä tulee erinomainen kuningatar."
Sophie väänteli käsiään tuskaisesti. "Mutta entä se... Helkakala, mikä se oli... Joku hirveä noita-akka! Entä jos hän vahingoittaa minun Terheniäni? Miten minä saatoin suostua tähän?" Sophien kyynelet valuivat nyt solkenaan, kastellen hänen paitansa. Lisäksi ulkona oli kylmä, hänen hampaansa kalisivat holtittomasti. Madeleine kietoi kätensä hellästi tyttärensä ympärille ja vei hänet sisään. Terheniä ja Lenwëtä ei enää näkynyt.



Sophiella ei ollut paljoa aikaa surra. Kaksosten yksivuotispäivä tuli pikemmin kuin hän oli kuvitellutkaan. Tytöistä oli kasvanut aivan hurmaavia pikku veitikoita: molempien hiukset vetivät luonnonkiharaan, kuten isällään. Emiliellä oli isovanhempiensa peruja tummanruskeat hiukset ja äitinsä sirot kasvonpiirteet...



Adalla taas tukka kasvoi vielä nopeammin kuin sisarellaan, ja se oli samanvärinen kuin hänen isällään. Ada tuli muutenkin enemmän isäänsä, hänen leuassaan oli jotakin samaa päättäväisyyttä. Nämä tytöt särkisivät vielä monta sydäntä vanhempana, Sophie ja Madeleine ajattelivat tyttöjen vipellystä katsellessaan.

Minkälainen voimakaksikko Adasta ja Emiliestä kasvaa? Kummasta tulee Tavastin omaisuuden perijä? Entä mitä Terhenille kävi? Sen saamme tietää joskus hamassa tulevaisuudessa...

Osa 36: Kenen perijätär?

No niin, ei pitäisi vissiin lupailla mitään ellei ole varma asioista... Joululomapäivitys jäi siis haaveeksi, sillä kotipaikkakunnalla ei ollutkaan konetta. Noh, siitä hyvityksenä lopultakin megajakso, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja saattaa ehkä muutenkin herättää hämmästystä. Joidenkin kuvien kohdalla saattaa olla tosi pitkiä tekstejä, mutta lukeminenhan kannattaa aina... ;) Suosittelen eväitä, ettei ala heikottaa.



Sophien kotiinpaluusta oli kulunut jo kuukausi, mutta hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huolestunut ja syyllisyydentunteen vaivaama Severi oli soittanut aamulla poliisille ja käyttänyt kaiken kansanedustajan arvovaltansa etsintöjen nopeuttamiseen, mutta Sophie vaikutti kadonneen täysin maan pinnalta. Kukaan ei ollut nähnyt häntä yöllisellä kävelyllä ja vainukoirat hämmentyivät puolen kilometrin jälken ilman mitään selkeää syytä. Esaias oli vanhana poliisina epätoivon partaalla: hän tiesi, että kolme vuorokautta kadoksissa olleet löytyivät useimmiten kuolleina, eikä poliisi enää sen jälkeen paneutunut juttuun erityisen aktiivisesti.

Midoria tapaus ei tuntunut juurikaan hätkähdyttävän. Kuin itsestään hän luiskahti mukaan Vähä-Tammelan elämänmenoon, laittoi valmista pastakastiketta huolesta sairaille Tavasteille sekä maineestaan hätäilevälle Severille ja siivoili minkä osasi.



Midorista oli lyhyen ajan sisään sukeutunut jonkinlainen Severin epävirallisen henkilökohtaisen avustajan, kodinhoitajattaren ja rakastajattaren yhdistelmä (eli selkokielellä siis avovaimo). Hänen vaatteensa ajautuivat vähitellen Vähä-Tammelan kaappeihin ja pian hänellä oli jo oma hylly vessan peilikaapissa. Severi ei oikein tiennyt, miten tähän olisi pitänyt reagoida. Midorin läsnäolo helpotti elämää kaikin tavoin, se myös jopa helpotti jollain oudolla tavalla Sophien katoamisen aiheuttamaa ahdistusta. Kuitenkin hän tiesi, että jos asia vuotaisi julkisuuteen tai edes puolueeseen, hänen maineensa olisi pilalla ja uralle tulisi nopea stoppi.



"Mihinköhän ihmeeseen se Sophie on saattanut kadota", Severi ihmetteli noin tuhannennen kerran Midorille ruokapöydässä. "Kun ei vain olisi sattunut jotakin. Kyllähän sinä tiedät, että maine on katoavaista, ja vaimon merkillinen katoaminen ei tee sille hyvää." Severi ei saanut koskaan Midorille puhuessaan otettua esille sitä asiaa, että oli tavallaan heidän vikansa että Sophie oli alunperinkin kadonnut. Lähdön syytä ei kerrottu kenellekään, yhteisestä sopimuksesta he kertoivat kaikille Sophien lähteneen pienelle kävelylle. Midori näki Severin silmälasien taakse, ja ymmärsi miehen taas pohtivan asiaa.



"Ei se ollut meidän syymme. Ei sillä ollut merkitystä, miksi hän lähti ulos. Sophiella on varmasti monia vihollisia, eikö niin? Hänhän on melkoinen seikkailijatar. Kyllä tämä juttu vielä selviää", Midori yritti lohdutella. Ääneen hän ei viitsinyt sitä sanoa, mutta hän piti todennäköisempänä joko sitä, että Sophie oli joko häipynyt maasta ja jättänyt kaiken taakseen, tai sitten että hän oli hypännyt johonkin rotkoon.



Eräänä sunnuntaipäivänä puhelin soi, aivan viattomasti kuten puhelimilla on tapana, ja Severi meni vastaamaan.

"Kahdeksan päivää-lehdestä päivää! Kansanedustaja Uusinen, pitääkö paikkansa että vaimonne Sophie Tavast on kadonnut hämärissä olosuhteissa ja te asutte hänen talossaan rakastajattarenne kanssa?"
Severin kasvot valahtivat vitivalkoisiksi. Mistä ihmeestä he jo tiesivät? Kuka oli lörpötellyt? Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa. "Kuka soittaa? En tiedä, mistä olette moista soopaa kuulleet, mutta voin vakuuttaa että vaimoni on aivan normaalisti työnsä puolesta ulkomailla. Elämässäni ei tapahdu eikä tule tapahtumaan mitään erikoista, joten voitte jättää minut rauhaan!" Severi ärjyi toimittajalle ja paiskasi luurin kiinni.



Puhelun jälkeen Severi jäi katsomaan peilikuvaansa järkytyksestä ja suuttumuksesta hengästyneenä. Hän kun oli kuvitellut olevansa niin varovainen! Kuka, kuka ihmeessä oli puhunut lehdistölle? Sophien vanhemmat olivat liian kunniallisia ja suoraselkäisiä sellaiseen. Vilhelmiin ja Alexanderiin perhe ei juuri ollut yhteyksissä, he asuivat ja työskentelivät muissa kaupungeissa tätä nykyä. Heidän ei ainakaan pitäisi tietää Midorista mitään, mutta mistä sitä tiesi mitä Madeleine on höperehtinyt puhelimessa.
Emil taas sitten... Emil oli pikkuhiljaa alkanut esiintyä lehtien seurapiiripalstoilla, lahjakas, melko hyvännäköinen ja vielä aateliselta kalskahtavan nimen omaava muotisuunnittelija herätti aina huomiota, mihin sitten menikin. Olisiko Emil saattanut puhua sivu suunsa joillakin kokkareilla? Tästä pitäisi ottaa selvää, ja torpata sitten kaikki huhut alkuunsa.



Iltaisin kuitenkin Severi vetäytyi unille Midorin kanssa. Oli niin virkistävää ja rauhoittavaa, kun saattoi käydä joka ilta tutun ihmisen viereen nukkumaan, puhella hassuja ja vähän muutakin. "Maistut paremmalta kuin uuniperuna!" Severi huudahti kerran ollessaan erityisen huolettomalla tuulella. Viikot vierivät, sitten kuukaudet, sitten katoamisesta olikin jo pari vuotta... Sophien piirteet alkoivat haalistua Severin mielessä, tuoreemmat tapaukset syrjäyttivät Sophien kansion poliisien työpöydältä, perhe oli Madeleinea lukuunottamatta vähitellen hyväksynyt, ettei vanhinta tytärtä enää nähtäisi. Epämiellyttävä toimittajakin vaikutti säikähtäneen tai kyllästyneen, sillä hänestä ei enää kuulunut mitään.



Terhen oli tällä välin kasvanut jo isoksi tytöksi. Hänessä ei vieläkään ollut juurikaan kalvakkaan Severin näköä, tytön värit olivat vahvat ja piirteet kuin äidillään. Severi ja Midori elivät ikään kuin omaa elämäänsä, ja Terhen sai kasvaa melko lailla omillaan.

Ainoastaan Madeleine oli Terhenin elämässä äidinkaltainen hahmo, ja Madeleine myös jaksoi kertoa loputtomiin Terhenille tarinoita tämän omasta äidistä, ettei hän vain unohtaisi. Madeleine oli kaikista vihjailuista huolimatta aivan varma, että Sophie oli elossa ja palaisi vielä jonain päivänä, ja sitten kun se tapahtuisi, Terhenin pitäisi muistaa hänet. Kukaan muu ei sitä enää näyttänyt tekevän...



Severi lievitti kiireisyyden aiheuttamaa huonoa omaatuntoaan ostelemalla Terhenille hienoja leluja ja vaatteita ja sisustamalla talon yhden huoneen rahaa säästelemättä tytölle sopivaksi. Terheniä nämä hienoudet eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet, vaan hän mieluummin tassutteli ympäriinsä kauhtuneessa, vanhanaikaisessa yöpaidassa kirja kädessään.




Aika kului, ja pian oli taas syksy, Sophien katoamisesta jo melkein kolme vuotta ja Severillä uudet vaalit edessä. Terhen oli aloittanut koulunkin, mutta aina kotiin tultuaan tyttö vaihtoi pikavauhtia vanhaan yöpaitaansa. Tytöllä oli muitakin hassuja tapoja, kuten se, että hänen oli saatava koulun jälkeen ehdottomasti lettuja. Jos Terhenille yritti syöttää jotain muuta, hän meni aivan liikkumattomaksi eikä avannut suutaan koko loppuiltana. Monien toivottomien suostutteluyritysten ja lopulta myös Severin ja Midorin raivokohtausten jälkeen Madeleinen ei auttanut kuin alistua ja antaa tytölle lettunsa.

Madeleine oli hiukan huolestunut tyttärentyttärestään. Kun Terhen suuttui, kuten esimerkiksi letuista keskusteltaessa, hänelle näytti tapahtuvan omituisia asioita. Madeleinesta äytti aivan siltä kuin tytön ympärillä olisi joskus lennellyt pieniä valopisteitä, ja joskus hänen ollessaan erityisen kiihtynyt, iloinen tai surullinen tai innoissaan, hänen hiuksensa saattoivat hulmahtaa kuin jonkinlaisen äkillisen tuulenpuuskan voimasta – sisätiloissa. Sen oli pakko olla kuvitelmaa, mutta Madeleine oli hiukan hämmentynyt. Ei kai hän ollut tulossa vanhuudenhöperöksi?



Eräänä iltapäivänä Severin juuri palattua töistä puhelin soi. Severi oli jo valmiiksi huonolla tuulella, sillä hänen vaalikampanjansa valmistelu ei edennyt oikein hyvin. Hänellä oli jo kaksi kautta takanaan eduskunnassa, ja häntä pidettiin melko varmana ehdokkaana johonkin ministerinvirkaan. Nyt oli kuitenkin takana jo toinen hedelmätön tapaaminen mainostoimiston ihmisten kanssa. Heistä ei ollut kerta kaikkiaan mihinkään!
Severiä yritettiin muokata vähän nuorekkaammaksi, mutta mikään mahti maailmassa ei saisi häntä vaihtamaan johonkin muodikkaasti leikattuun pukuun, saati luopumaan silmälaseistaan. Kaiken huippu oli ollut se, kun asioista ilmeisesti mitään tietämätön mainosnikkari oli ehdottanut ihan tosissaan, että Severin kannattaisi ehkä tilata Emil Tavastilta uusi look. Kaikkea sitä kuulee!

Mutta kuten sanottua, puhelin soi, ja Severi pystyi tuskin pitämään äänensä kohteliaana vastatessaan.
"Hyvää päivää, herra Uusinen, toivottavasti en soita huonoon aikaan. Täällä puhuu henkikirjoittaja Taskinen Iki-Tammelan maistraatista. Olemme saaneet poliisilta tiedon, että, hmm, perheenjäsenenne katoamistapaus on vanhentunut, ja myös, hmm, kolmen vuoden odotusaika on ohitettu. Näin ollen siis voisitte, hmm..."

"Siis että mitä? Mikä odotusaika?" Severi tiuskaisi tuskastuneesti. Henkikirjoittaja Taskinen puhui raivostuttavan hitaasti ja monotonisesti jokaista sanaa venytellen.
"Hmm, niin, siis kuolleeksi julistamiseen vaadittava, hmm, kolmen vuoden odotusaika. Kun meillä, tuota hmm, on tässä vähän tällaista projektia, juu, että tuottavuuden lisäämiseksi, tuota noin tosiaan, pitäisi saada väestörekisteri ajan tasalle. Että käräjäoikeudelle voitte lähettää hakemuksen, me voimme, hmm, opastaa teitä tässä asiassa kyllä, hmm..."

Severin päässä napsahti. "Oletteko te ihan järjiltänne?! Minä yritän tässä kaikkeni että saisimme aikaan säällisen vaalikampanjan, ja sitten minun pitäisi vielä sotkeutua johonkin kuolleeksi julistamiseen?" Linjan päässä henkikirjoittaja Taskinen oli ilmeisesti tyrmistynyt hiljaiseksi, sillä hän ei vastannut mitään. Severi veti henkeä ja yritti palauttaa äänensä normaalitasolle.
"Jos minun vaimoni on kuollut, se asia ei siitä millään julistamisella ainakaan paremmaksi tule. Katsotaan sitä sitten myöhemmin. Kuulemiin."



Severin oli tietysti ollut pakko puhua asiasta Sophien vanhemmille – kaipa heille oli kerrottava jos heidän tytärtään yritettiin saada julistetuksi kuolleeksi. Madeleine oli pitänyt toivon liekkiä yllä kaikki nämä vuodet, mutta nyt oli kuin sen ylle olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä. Oliko siitä tosiaan jo niin kauan, että tällaista asiaa pitäisi nyt ruveta ajamaan? Madeleine tunsi hirvittävää alistumisen painetta. Pitäisiköhän Terhenille puhua asiasta, ihan varmuuden vuoksi? Ettei sitten tulisi yllätyksenä jos jonain päivänä pidettäisiinkin lopultakin muistotilaisuus...

"Terhen, kultaseni, muistatko sinä mitään äidistäsi?" Madeleine kysyi noin miljoonatta kertaa.
"Aina siä jaksat kysyä sitä, mummi! En miä ihan hirveästi, mutta oothan siä miulle siitä kertonut. Että äiti on kaunis ja älykäs ja sellaista. Kaverit ei kyllä usko miua koulussa, ne luulee että Midori on miun äiti. Ne on ihan tyhmiä." Terhenin hiusten latvat heilahtivat ilman mitään näkyvää syytä. Madeleine pudisti päätään ja sulki silmänsä hetkeksi.

"Ei sinun tarvitse sellaisista kavereista välittää. Mutta kuule, kultapieni, poliisit soittivat isällesi." Madeleine oikoi totuutta hiukan, ei kai lapselle kannattaisi mistään henkikirjoittajista ja maistraatin tuottavuussuunnitelmista puhua? "He ovat aika varmoja siitä, että äitisi on... tuota... Mennyt taivaaseen." Madeleinea puistatti puhua näin: hän ei oikeastaan uskonut kuolleiden menevän mihinkään taivaaseen, olihan hän nähnyt niin monen jo eteenpäin siirtyneen liikkuvan tälläkin puolella. Mutta Terhen oli vasta seitsemän, tai ihan pian kyllä kahdeksan, lapsi kuitenkin. Noin kai lapsille piti puhua?

Terhen tuijotti isoäitiään silmät pyöreinä. "Ei äiti ole kuollut. Hassut poliisit." Madeleine hämmentyi: hän ei ollut odottanut aivan tällaista reaktiota. "Niinhän minä olen sanonut, mutta kyllä poliisit ehkä kuitenkin tietävät paremmin..." Terhen ravisti päätään, ja hänen hiuksensa hulmusivat aivan liikaa liikkeen voimaan nähden. "Eikä tiedä. Miä tiedän. Äiti ei ole kuollut. Miä vain tiedän. Äiti tulee vielä takaisin jonain päivänä", Terhen sanoi liikuttavalla lapsen varmuudella ja laittoi leukansa siihen tanaan, mistä Madeleine tiesi, ettei kannattaisi väittää vastaan. Ehkä Terhen kuitenkin vähitellen tottuisi ajatukseen?



Severi oli kutsunut Emilin syömään myönnytyksenä mainostoimistolleen. Tapaamista ehdottanut nuori copy oli nolostunut valtavasti, kun häntä oli valistettu siitä, että Emil oli Severin lanko, eivätkä miehet olleet mitenkään hyvissä väleissä keskenään. Potkuja hän ei kuitenkaan saanut, sillä tästä Severi sai tekosyyn hiillostaa lankoaan lehdistövuodosta. Kahdeksan päivää oli nimittäin jälleen alkanut vainota häntä – tällä kertaa myös sähköpostitse, ja yksi toimittaja oli jopa pysäyttänyt hänet kadulla. Kerta kaikkiaan sietämätöntä!



Ruuan jälkeen Severi vei Emilin olohuoneeseen muka drinkille ja kehotti Terheniä jäämään Midorin kanssa keittiötä siivoamaan – heillä oli nyt miesten juttuja puhuttavanaan.
"Kuulehan nyt Emil. Me olemme kiireisiä miehiä, joten kysyn sinulta nyt suoraan. Oletko sinä jossain yhteydessä Kahdeksan Päivää -nimiseen aikakausjulkaisuun?"
Emil yritti tukahduttaa naurahduksen, mutta onnistui vain röhkäisemään nenänsä kautta. "Että oikein aikakausjulkaisuun? Kyllähän he minua ovat joskus johonkin juorujuttuun kuvanneet, mitenniin?"

Severi yritti ryhdistäytyä pystyäkseen jatkamaan. Emil näytti masentavan ivalliselta! Mutta tämä oli vain ihan kuin mikä tahansa eduskunnan istunto, missä se sietämätön Zyrkowicz heitteli taas populistisia vastavetojaan. Siihen auttoi vain rutikuiva asialinja. Severi veti henkeä nenänsä kautta niin että sieraimet levisivät. "Eikös se sinun " – Severin oli vedettävä uudestaan henkeä välttääkseen puistatuksen – "miesystäväsi ole toimittaja? Ettei vain olisi sieltä lehdestä? Minua suoraan sanottuna vainotaan. Jo tänäänkin olen saanut kaksi – kaksi! – ikävänsävyistä puhelinsoittoa niiltä roskatoimittajilta."

Emil nauroi nyt ihan avoimesti. "Anteeksi nyt vain, mutta Morgan toimittaa Olymposta – siis sitä kirjallisuuslehteä, mutta ethän sinä sellaista tietysti tiedä – eikä mitään juorulehteä. Jos sinua ahdistellaan kuolleen sisareni takia, se on ihan oma syysi. Et kohdellut Sophieta mitenkään erityisen hyvin", Emil tokaisi tarpeettomankin raa'asti. Ovelta kuului äkäinen kiljahdus.



Terhen oli sittenkin livahtanut kuuntelemaan miesten juttuja. "Äiti ei ole kuollut! Miksei kukaan usko!!" Tytön hiukset hulmusivat hurjina ja hänen ympärillään välähti muutama kirkas kipuna, mutta kumpikaan miehistä ei ollut huomaavinaan. Kaikki ajattelivat näkevänsä harhoja, eikä kukaan kehdannut kysyä muilta, näkivätkö he samaa. Varsinkaan kun Terhen ei itse näyttänyt huomaavan mitään. Emil lähestyi tyttöä varovasti. "Mutta tyttö kulta, jos poliisit sanovat kerran niin..." Terhen ei kuitenkaan antanut periksi vaan polki jalkaa. "Saat vielä nähdä. Äiti tulee kotiin ihan pian." Sitten Terhen kääntyi kannoillaan ja marssi huoneeseensa.



Terhen ei osannut selittää itsellekään ihan täysin, miksi oli varma siitä, että hänen äitinsä oli elossa. Ehkä se johtui siitä, että vaikka hän ei periaatteessa muistanut äitiään, hän näki kuitenkin unia, missä äiti oli jossain kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Joskus niissä unissa äiti näytti kaipaavan jotakin; Terhen toivoi että se jokin olisi ollut hän itse. Mummi oli kyllä mukava, mutta isä ei ollut kovinkaan kiinnostunut Terhenistä, ja isän uusi tyttöystävä sitäkin vähemmän.



Sillä välin kun koko muu perhe oli jo päättänyt, että Sophie oli luultavasti kuollut, ja että kuolleeksi julistaminen pistettäisiin vaalien jälkeen vireille, Terhen otti tavakseen katsella ikkunasta kadulle, joskus jopa tuntikausia kerrallaan. Hänellä oli voimakas tunne siitä, että äiti palaisi pian. Ei ehkä huomenna, eikä viikonkaan päästä, mutta pian. Ja varmuuden vuoksi oli hyvä pitää vahtia. Terhen halusi olla ensimmäinen, joka näki äidin palaavan.



Mutta mitä Sophielle oikeastaan tapahtui? Taisteltuaan tiensä tiheän pensaikon täyttämän solan läpi Sophieta kohtasi käsittämätön näky. Valkoisia kaariportteja, kummallisia kasveja, ja kauempana siintävä linnamainen rakennus... Yhtäkkiä kädet tarttuivat Sophieta takaa päin, ja kaikki pimeni.



Vain sekunneilta tuntuneen ajan jälkeen Sophie tunsi palaavansa tajuihinsa. Ensin ympärillä näkyi vain hämäriä hahmoja, mutta katseen tarkentuessa hän oli vähällä kirkaista – raivosta vai kauhusta, se oli vaikea päättää. Hänen ympärillään seisoi neljä ihmisenkaltaista olentoa, mutta heidän kasvoissaan oli merkillisiä kuvioita eivätkä heidän ihonsa olleet erityisen luonnollisen värisiä. Sophien päässä vuorottelivat kaksi ajatusta: joko hän oli tullut hulluksi, tai tämä oli joku käsittämätön pila.

Lähimpänä seisova mies, jonka kasvojen ympärillä näytti välkähtelevän pieniä valoja ja jonka oikean silmän yli kulki ilkeännäköinen arpi, puhutteli Sophieta. Mies näytti hämärästi tutulta, mutta Sophie ei saanut mieleensä, missä ihmeessä olisi voinut nähdä tuollaisen ilmestyksen.
"Heräsithän sinä, me jo pelkäsimme että nukkuisit koko päivän. Onhan vuode mukava?"
Miehen ääni herätti toisen heikon tunnistuksen kipinän Sophien mielessä, mutta ei, eihän se voinut olla mahdollista...? Sophie rypisti kulmiaan kuin yrittäen teroittaa katsettaan, ja mies nauroi.
"Et taida tunnistaa minua? Etpä tietysti, viimeksi olin melko tavalla eri näköinen, ei ollut tätä arpeakaan rumentamassa kauniita kasvojani", mies naurahti ivallisesti. "Eikä tyttäremmekään suuremmalti muistuta minua. Ainakaan vielä."



Sophie suuttui niin, että unohti olevansa heikko ja voipunut ja loikkasi jaloilleen. "Se siis olet sinä! Mitä ihmeen pilaa tämä oikein on? Mitä ihmeen naamiaisasuja... Mistä sinä tiedät... Miksi minulla on tällaiset vaatteet... William! Selitä, nyt heti!!"



William, tai mies joka oli joskus ollut William Wales, hurmaava ulkomainen vaihto-opiskelija, mies joka oli Terhenin isä! Tämä oli aivan käsittämätöntä. Hänenhän piti olla jokin kuninkaallinen, ehkä heillä olisi varaa järjestää tällainen jättiläismäinen pila?
"Mutta Sophie, otahan rauhallisemmin. Taisit järkyttyä hiukan valtakuntani näkemisestä... Niin, tämä on minun kuningaskuntani. Avalonia, tai Anglia, niinkuin minä sinulle sanoin. Se kuulosti silloin enemmän mahdolliselta maalta sinun maailmassasi, mutta ehkä tässä vaiheessa voit jo saada tietää maailmamme oikean nimen..."

Sophie tuijotti miestä sanattomana. Mikä ihmeen kuningaskunta se tällainen oli? Huoneessa oli myös kaksi epämääräisesti ikivanhan oloista – öh, henkilöä? – joiden korvat olivat selkeästi suipot. Kaikki oli kuin jostakin sadusta, mutta eihän se voinut olla mahdollista? William jatkoi tyytyväisenä Sophien vaikenemiseen.
"Täällä minä olen kuningas Branon, William oli vain nimi, jota käytin sinun maailmassasi. En ole sinulle vihainen sen salaamisesta, että meillä on tytär, et olisikaan voinut löytää minua. Mutta minä olen nyt etsinyt sinut käsiisi."



Kylmä käsi kouraisi Sophien sydäntä. Mitä ihmettä Will- tai siis Branon hänestä oikein tahtoi? Sophieta alkoi pelottaa, mikä oli harvinaista. Hän yritti koota itsensä huimauksesta huolimatta.
"Ole hyvä ja selitä, miksi minä olen täällä." Sophie huomasi, että hänen äänensä värähti. Ei, ei, tämä ei mennyt nyt yhtään hyvin. William, eikun Branon ilmeisesti huomasi Sophien hätäännyksen, sillä hänen silmäänsä syttyi häijy pilke.
"Itse asiassa minä en ehdi nyt juoruilla. Tässä on äitini, kuningatar Belegiril. Hän kertoo sinulle, miksi olet täällä. Mutta muista olla kunnioittava." Niine hyvineen William käveli ulos huoneesta, ja kaikki muut paitsi leskikuningatar seurasivat häntä.



Kuningatar Belegiril silmäili Sophieta päästä jalkoihin. "Niin, olethan sinä ihmisnaiseksi ihan viehättävä. Mutta niin kömpelö, pyöreä, arkinen, verrattuna meidän... No niin. Istukaamme alas." Sophie puri kieltään ettei sanoisi mitään ilkeää. Oli se kai uskottava, ettei tämä ollut mitään pilaa: ikkunoista näkyi täysin ylimaallinen maisema, ei tietä, ei tavallista taloa missään. Sen sijaan siellä täällä näkyi pieniä mökkejä lehväkatoin. Jos tämä ei ollut pilaa, oli kai yritettävä olla kohtelias tälle omituiselle naiselle. Mutta että kömpelö? Arkinen? Sophien ärtymys alkoi ottaa niskalenkkiä pelosta.



Kuningatar Belegiril johdatti Sophien istumaan pienelle sohvalle huoneen nurkkaan. Sophie keräsi rohkeutensa ja puhui ennenkuin toinen nainen ehti avata suunsa. "Missä minä olen? Mikä ihmeen paikka tämä on? Ja anteeksi, mutta... Mikä, tai siis mitä te oikein olette?" Kuningatar hymyili vienosti. "Me olemme muinaista kansaa, paljon vanhempaa kuin ihmiset. Eristimme maailmamme teistä voidaksemme elää rauhassa, kaukana ihmisten maailman hullutuksista. Tämä on meidän valtakuntamme. Huomaat ehkä, että kaikki ei ole täällä aivan niinkuin sinun maailmassasi..." Sophie keskeytti hänet.

"Mutta missä me olemme? Minähän lähdin vain kävelylle, en ehtinyt kävellä edes kovin kauas. Ja nyt olen mukamas jossain tiettömien taipaleiden päässä?" Belegiril vain hymyili vienosti.
"Avalonia on kaikkialla ja ei missään. Ei tänne voi matkustaa ihmisten tavoilla. Me toimme sinut tänne."
Sophie oli hiukan ihmeissään, mutta jollain oudolla tavalla tuossa oli järkeä. "Mutta miksi minä olen täällä?"
"Niin. Se onkin pitkä tarina..."



"Vain jokin aika sen jälkeen kun poikani Branon oli astunut valtaistuimelle, Avalonia joutui sotaan Mórassin Helegalan Dínechurinia vastaan. Se naikkonen väittää olevansa isoisäni tytär ja mukamas todellinen Avalonian hallitsija. Ehkä hän on äpärätytär, en tiedä. Mutta se on varma, että jos Helegalan pääsee vallankahvaan kiinni, se on Avalonian tuho. Hän on onnistunut nousemaan Mórassin valtakunnan kuningattareksi, ja hän kohtelee alamaisiaan tyrannin elkein, niin että kansa on nälänhädän ja tautien piinaama, mutta Helegalan vain juhlii palatsissaan ja nostaa veroja. Hän ei myöskään arkaile julistaa, että hänen mielestään ihmisten tulisi olla meidän Vanhan Kansan orjia. En hetkeäkään epäile, etteikö hän toteuttaisi suunnitelmaansa, jos saisi käyttöönsä Avalonian rikkaudet ja armeijan."

Sophie kuunteli ihmeissään naisen puhetta. Hänen kasvonsa olivat ikinuoret, mutta jokin hänen äänessään ja tavassaan kantaa itseään sai Sophien aistimaan, että kuningatar Belegirin täytyi olla hirmuisen vanha. Sophie alkoi tuntea vastentahtoista kunnioitusta tätä ihmeellistä naista kohtaan. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa, mutta yksi kysymys häntä jäi vaivaamaan.

"Anteeksi, rouva, öh, kuningatar, mutta miten tämä liittyy minuun?"



Kuningattarella tuntui olevan rautaiset hermot. Rauhallisesti hymyillen hän jatkoi Sophien hämmennyksestä huolimatta.
"Nuori nainen, joka oli täällä aiemmin, on poikani puoliso. Hän ei ole tullut raskaaksi, ja nyt se on tietysti mahdotonta." Nyt Belegiril vaikeni hetkeksi ja sulki silmänsä otsaansa tuskaisesti rypistäen. Sophie rykäisi mahdollisimman kevyesti. "Kuinka niin mahdotonta?"
Vanha kuningatar hengitti syvään ja hänen otsansa silisi jälleen. "Branon kruunattiin noin puoli vuotta sitten sen jälkeen kun hän oli palannut sinun maailmastasi, ja vaihtoi samassa yhteydessä vihkivaloja neito Laërwenin kanssa. Helegalanin joukot hyökkäsivät seuraavana päivänä... Saavutimme niukan torjuntavoiton, mutta Branon haavoittui vakavasti. Niin, ettei hän voi enää koskaan siittää lasta." Sophie hätkähti: hän alkoi aavistella miksi hänet oli tuotu tänne. Mutta ei! Hän ei suostuisi, ei koskaan...

"Prinsessa Laërwen meni tietenkin aivan tolaltaan. Meidän lakiemme mukaan prinsessapuolisoa ei voida kutsua kuningattareksi ennenkuin hän on synnyttänyt perillisen, mutta nyt sitä ei voi tapahtua. Eikä Laërwenin arvoasema ole se pahin ongelma, vaikka hän ei sitä aivan käsitäkään..." Belegiril huokaisi turhautuneena. "Ymmärrätkö nyt, minkälaisessa ahdingossa me olemme? Yhtäällä vallanhimoinen äpärätyranni ja kruununtavoittelija, toisaalla hedelmätön, nuori kuningas. Me elämme kyllä hyvin pitkään, moninkertaisesti ihmisiin nähden, mutta kyllä mekin vuodamme verta ja voimme kuolla, jos meitä pistetään miekalla. Jos Branon kuolee, ei meillä ole ketään asettaa hänen jälkeensä valtaistuimelle. Tai niin me luulimme aivan viime viikkoihin asti..."



Kylmät väreet kulkivat pitkin Sophien selkää. Sophie ei koskaan ollut ollut tyhmä, kyllä hän ymmärsi mistä nyt oli kyse. Jos Will... Branon ei voinut saada lasta perimään valtaistuintaan, Sophienkin maailma olisi ennen pitkää vaarassa. Ja nyt nuo olivat keksineet, että heidän kuninkaallaan oli sittenkin lapsi! Sophie huokaisi alistuneesti.
"Huomaan, että ymmärrät, miksi toimme sinut tänne. Varmistuttuamme siitä, että Branon todella on hedelmätön, aloimme, hm, tarkkailla niitä ihmisnaisia joiden kanssa hän oli seurustellut sinun maailmassasi. Heitä ei valitettavasti ollut montaakaan, mutta voit kuvitella, miten helpotuimme, kun saimme tietää, että yhdellä heistä oli terve tyttölapsi. Läsnäolomme sai tyttäresi näyttämään joitakin Vanhan Kansan piirteitä, luulen, että perheesi on ollut hiukan ihmeissään."

Sophieta kismitti. Mitä ihmettä he olivat oikein saaneet Terhenin tekemään? Hän ei ollut koskaan huomannut mitään. Sitäpaitsi kuningattaren tarinassa oli omituinen aukko. Sophie yritti pitää äänensä kohteliaana.
"Sanoitte, teidän... korkeutenne?" Belegiril hymyili huvittuneesti, mutta nyökkäsi, joten Sophie jatkoi rohkaistuneena. "Sanoitte, että Wi... Branonin kruunajaisista on tuskin puoli vuotta. Viipyikö hän sitten niin kauan minun maailmassani? Tyttäreni on jo lähes nelivuotias, miksei hän itse tullut etsimään meitä?"

Belegirilin kasvoille nousi tutkimaton ilme. "Se on eräs meidän maailmojemme... eriävyyksistä. Branon palasi kotiin pian sen jälkeen kun oli lähtenyt luotasi."
Sophien kasvot kalpenivat. "Mutta... Siitähän on niin kauan... Kulkeeko aika hitaammin täällä? Hyvänen aika, miten kauan olen sitten jo ollut poissa? Viikon, kaksi? Minun on päästävä heti kotiin, kaikki varmasti ihmettelevät missä..." Sophien ääni kuoli hitaasti pois. Kaipasiko häntä todella kukaan? Kuningatar tuntui lukevan hänen ajatuksensa.
"Päästämme sinut kyllä kotiin, mutta siihen voi mennä hiukan aikaa. Kaikki riippuu omasta yhteistyöhalukkuudestasi. Ymmärrät varmasti, että tahdomme sinun antavan tyttäresi meidän kasvatettavaksemme, jotta hän voisi aikanaan seurata isäänsä valtaistuimelle."
Sophie vastusteli heikosti: häntä oli alkanut pyörryttää.
"Emme tietenkään pyydä tätä täysin korvauksetta. Ole hyvä ja seuraa minua."



Kuningatar Belegiril johdatti horjahtelevan Sophien ulos makuukamarista huoneeseen, jossa oli melko paljon väkeä. Huoneen keskellä oli tuoleja puolikaaressa. Sophie istutettiin toiseen reunaan, kuningatar meni itse toiselle puolelle harmaaihoisen miehen viereen. Branon ja Laërwen istuivat valtaistuimen näköisillä puisilla tuoleilla, ja heidän ympärilleen oli kokoontunut muuta hovia. Siellä oli kotkannenäinen, harmaaihoinen mies, joka oli ollut aiemmin jo hänen huoneessaan, mutta myös neljä kummallisinta olentoa, mitä Sophie oli koskaan nähnyt. He muistuttivat Branonia ja hänen läheisiään, mutta hienojen hovivaatteiden sijaan he olivat verhoutuneet erivärisiin lehtiin, eivätkä mitenkään erityisen peittävästi. Osa lehdistä näytti kasvavan suoraan heidän ihostaan...Yksi heistä seisoi hovin ja valtaistuinten välissä, erittäin komea, kaunispiirteinen ja, no, lehtevä mies. Keitähän he oikein olivat?

"Poikani", Belegiril voi ilmeisesti puhutella poikaansa vieläkin näin vaikka hän oli kuningas, "olen nyt kertonut vieraallemme sen minkä pyysit. Hän on nyt valmis kuulemaan ehtomme." Sophiella oli inhottava tunne, että kaikki tuijottivat häntä. Erityisen polttavasti häntä katseli W... Branon. Miten hän ikinä tottuisi siihen nimeen?



Branon kutsui Sophien eteensä. Tämä nousi voihkaisten, muttei kehdannut olla totelematta. "Sinä siis tiedät, että tahdon tehdä tyttärestämme Avalonian kruununperijän. Se on hänen syntymäoikeutensa nyt, kun en voi saada laillisia perillisiä. Tuomme Terhenin tänne ja kasvatamme hänet niin kuin kruununprinsessan arvolle kuuluu. Voit olla varma, että pidämme hänestä hyvää huolta, hän on ainoa toivomme." Branonin viimeiset sanat tulivat, hämmästyttävää kyllä, kuin anellen. Hän oli vaikuttanut koko ajan niin ylimieliseltä...

"Sitä paitsi voimme korvata tämän sinulle." Branon viittasi punatukkaiseen mieheen, joka seisoi hänen vieressään. "Tämä on Lenwë, yksi luotetuimpia miehiäni. Olen valinnut hänet auttamaan tässä asiassa, ja hän on suostunut ilomielin. Lenwë on hyvä ja uskollinen mies, henkivartiokaartini johtaja, erinomainen sotilas..." Sophie ei ollut aivan varma näkikö oikein, sillä hän ei tiennyt kuinka sinertävä iho punastui, mutta Branonin posket tummuivat epäilyttävästi.



"Mitä oikein yrität sanoa?" Sophie yritti tiuskaista, mutta huomasi äänensä jälleen värähtävän epämiellyttävästi. Tässä oli nyt jotakin outoa. Branon tummui vähän lisää, mutta ryhdistäytyi ja syvensi äänensä jälleen kuninkaalliseksi jylinäksi. "Minä korvaan sen minkä otan, joten jos otankin lapsesi – ja muistutan, että hän on myös minun lapseni, joten olen hyvin avokätinen! – saat uuden lapsen tilalle! Ja parhaan mieheni sen isäksi."

Sophie ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa mielipuolisesti. Tämähän oli täysin järjetöntä! Hän yritti tyrmistykseltään lietsoa itseään kiukkuun, jotta uskaltaisi puhua rohkeammin. Linnan ilma tuntui kuitenkin jotenkin oudolta, kuin se olisi vaimentanut hänen ajatuksiaan. Sophieta pyörrytti entistä enemmän, hänestä tuntui kuin hänet olisi huumattu. Voisikohan se olla...? Mutta nyt piti keskittyä, hän ei voinut, ei saattanut kuvitellakaan luovuttavansa pientä Terheniään näille... olennoille. Ja se toinen ehdotus...!

"Ja sitten te vain pitäisitte hänet täällä piilossa, riistäisitte kaikilta niiltä, jotka häntä rakastavat? Äidiltä, isovanhemmilta, sukulaisilta... Ja mitä toiseen ehdotukseesi tulee, se on aivan... mielipuolinen, järjetön! Olet päästäsi sekaisin! Kuvitteletko todella, että yhden lapsen voisi korvata toisella? Ja vielä jonkun ihan tuntemattoman miehen lapsella, jolla parhaassa tapauksessa kasvaa naamassa vaahteranlehtiä!"



Hovi kohahti, mutta Branon pysytteli arvokkaana, vaikka kalpenikin selvästi. "Ymmärrät kai, Sophie hyvä, ettei sinulla ole vaihtoehtoja. Tämä on Terhenin kohtalo! Sitä paitsi, olin siinä käsityksessä ettet ole häntä tähänkään mennessä erityisen ahkerasti hoitanut. Ja yrität väittää, että jokin aneeminen ihmismoukka olisi hänen isänsä... On siinäkin äiti!" Nyt Sophiekin kalpeni raivosta.
"Jos kuvittelet hetkeäkään, että antaisin ainoan tyttäreni kasvatettavaksi jollekin turhantärkeälle eunukille, olet niin väärässä kuin vain voi olla. Terhenin kohtalo on pitää huolta Tavastien omaisuudesta ja kasvaa normaaliksi nuoreksi naiseksi eikä uhrata henkeään jonkun satuvaltakunnan puolesta! Jos olet niin saamaton, ettet osaa pitää perhekalleuksiasi turvassa, se on ihan oma syysi!"



Hovin puheensorina vaimeni kuin salamaniskusta. Sophie arvasi menneensä liian pitkälle, muttei välittänyt: hän oli niin raivoissaan että olisi halunnut lyödä tuon ylimielisen, kiehkurakuvioidun naaman tohjoksi. Branonin katse kylmeni pakkasen puolelle ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta.
"Olen tarjonnut sinulle mahdollisuutta tehdä rauhanomaista yhteistyötä. Se ei selvästikään sinulle nyt kelpaa, joten minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin suostutella sinut väkisin. Lenwë! Viekää hänet pois."

Sophie kirkaisi kun voimakkaat kädet tarttuivat häneen, sitten hänen voimansa tuntuivat valahtavan pois. Hän ei kyennyt liikkumaan, oli kuin hänet olisi lamautettu. Silmät kiukusta kipunoiden hän yritti vielä huutaa Branonille, muttei onnistunut. Hänen äänensäkin oli kadonnut...



Sophie raahattiin alas, alas portaita, mutta ei kuitenkaan kellariin – ehkä linnassa ei ollut sellaista? Huone muistutti kuitenkin etäisesti tyrmää, sillä seinästä ja katosta roikkui kahleita. Lattialla oli kuitenkin ylellinen matto, yhdellä seinällä mukavahkon näköinen divaani, ja kukat tuntuivat tunkeutuvan suoraan seinän läpi lattiaa koristamaan. Metsänhaltioiden näköiset henkivartijat tömäyttivät Sophien jaloilleen, ja sillä hetkellä hänen voimansa ja äänensä palasivat.

"Senkin kukkakepit! Tämä ei jää tähän!" Sophie kirkui, kun vartijat alkoivat ottaa esiin kahleiden avaimia. Yhtäkkiä hän jäykistyi tuntiessaan Lenwën hengityksen niskassaan. "On sinussa ainakin ytyä, ihminen," mies suhahti Sophien korvaan. "Meillä tulee olemaan vielä oikein hauskaa, kunhan tuosta vähän rauhoitut..."



Sophie kiepahti ympäri aikomuksenaan läimäyttää miestä, mutta Lenwën katse pysäytti hänet. Sophie oli odottanut röyhkeyttä, ivaa, miehistä omistushalua, jopa vihaa, mutta sen sijaan miehen silmät olivatkin lämpimät, hellät ja houkuttelevat. Havainto oli niin yllättävä, että Sophie tunsi polviensa pettävän. Yllättävällä lempeydellä Lenwë ja muut vartijat tarttuivat häntä ranteita ja nilkoista ja kahlitsivat ne lattiaan ja kattoon.



Lenwë poistui tyrmästä viimeisenä. Portaiden juurella hän vielä kääntyi ja katsahti Sophieta surumielisesti. "Olen pahoillani tästä, mutta kuninkaani sana on laki. Toivoisin itsesi puolesta, että antaisit nopeasti periksi. Tyttäresi on ainoa toivomme!" Ja niine hyvineen mies käveli portaat ylös jättäen Sophien roikkumaan voimattomana kahleistaan.

Ainoa toivomme... Sitä Branonkin oli sanonut. Mutta Sophie ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että juuri kun hän olisi tahtonut asettua aloilleen, kasvattaa tytärtään, elää niinkuin normaalissa perheessä, Terhen aiottiinkin riistää häneltä. Se merkitsisi myös sitä, että hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, kuka Terhenin oikea isä oli. Severi saisi sydänkohtauksen, hänen poliittiset vihollisensa riemastuisivat perhekriisistä, vanhemmat järkyttyisivät, pettyisivät... Olettaen että häntä uskottaisiin. Mitä jos he luulisivat, että Sophie oli järjiltään ja laittaisivat hänet mielisairaalaan? Mitä oli maailman tulevaisuus joskus kaukana epämääräisessä tulevaisuudessa tähän verrattuna?



Sophie ei tiennyt kuinka pitkään hän roikkui ranteistaan kattoon ripustettuna. Hän nuokahteli välillä, ja välillä hänestä tuntui että hänet nostettiin divaanille ja köytettiin siihen. Kun Sophie tuli taas tolkkuihinsa, hän oli kuitenkin jälleen keskellä lattiaa, pakotettuna seisomaan loputtomasti. Ajan kulkua ei voinut tietää mitenkään, sillä ikkunat eivät pimentyneet koskaan. Sophie alkoi epäillä, että maisema oli maalattu ikkunoihin, sillä se ei koskaan liikkunut. Hän saattoi virua tyrmässä päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, hän ei ollut varma. Kaikki oli kuin sumua. Sophie tunsi pysyvänsä järjissään vain ajattelemalla hänelle tärkeitä ihmisiä. Heitä ei ollut kovinkaan montaa, mutta melko usein Sophie hämmentyi huomatessaan muistelevansa komean vartiokapteenin lempeitä silmiä ja ystävällisiä sanoja – niitä ainoita todella ystävällisiä mitä hän oli tässä paikassa kuullut.

Välillä Branon tuli käymään Sophien luona. Joskus hän yritti maanitella, tehdä kauppaa ja olla ystävällinen, joskus taas hänen taktiikkansa oli hyökkäävä ja painostava. Sophie useimmiten vain käänsi katseensa pois. Tietyllä tapaa hän ymmärsi miestä: olihan Terhen hänkin tyttärensä, mutta sittenkin! Jos mies olisi halunnut perheen, miksi hän hylkäsi Sophien siihen tilanteeseen? Tämänkin argumentin Sophie joutui hylkäämään, sillä Branon ei ollut tiennyt lapsesta. Mutta silti! Sophie oli petetty, hylätty ja jätetty selviämään miten parhaiten taisi pienen lapsen kanssa, jota hän ei olisi aluksi edes halunnut. Nyt Sophie piti kynsin hampain kiinni siitä ainoasta, mikä tässä maailmassa – tai siis hänen omassa maailmassaan – oli hänen omaansa. Siitä ainoasta ihmisestä, jota hän rakasti varauksetta: sen hän nyt ymmärsi.



Lopulta Branon kyllästyi Sophien vaiteliaisuuteen. "Laërwen, ole kiltti ja yritä sinä takoa järkeä sen ihmisnaisen päähän. Olen yrittänyt aivan kaikkea, mutta se narttu vain vaikenee. Kohta teen jotain epätoivoista!" Laërwen nousi sanaa sanomatta ja nyökkäsi miehelleen. Harmaakasvoinen mies korotti äänensä. "Kuninkaani, minä en ymmärrä yhtä asiaa. Miksemme voi vain siepata lasta ja tuoda häntä tänne? Miksi ihmeessä meidän pitää kärttää lapsen äidiltä lupa? Jos tyttö kerran on laillinen perijä, ei siinä yhden ihmisnaisen sana paina höyhenen vertaa."

Branon nyrpisti nenäänsä: Daelagos oli kyllä rohkea sotapäällikkö ja miestensä keskuudessa arvostettu, mutta juuri niistä syistä, miksi Branon ei hänestä pitänyt. Rämäpäisyys ja tietty suorapuheisuus yhdistettynä vähäiseen sivistykseen, moraalin puutteeseen ja siekailemattomuuteen herätti kyllä innostusta sotilaissa – ja ilmeisesti myös kuningatar Belegirilissä, Branon oli melko varma siitä, että äiti oli ottanut kapteenin rakastajakseen – mutta lähinnä vastenmielisyyttä itse kuninkaassa. Branon ajatteli asiat aina loppuun asti, kuten tämänkin.

"Tiedät kyllä, jos vain jaksaisit ajatella, että se on lakiemme vastaista. Haluan että asia hoidetaan kunniallisesti ja sivistyneesti, eikä niin että tuleva perijätär raahataan kirkuvana ja potkivana säkki päässä hovin eteen. Laërwen, ole hyvä ja mene." Prinsessapuoliso niiasi, edelleen vaieten, ja poistui.



Laërwen astui tyrmään ja tuijotti kahleissa voipuneena roikkuvaa naista vastenmielisyyttä tuntien. Miksi tuo lihava, arkinen olento oli saanut kunnian synnyttää perillisen Avalonian valtaistuimelle, vaikka hänet oli todettu kelvottomaksi siihen tehtävään? Ja sitten Laërwen, tehtävään koko ikänsä kasvatettu, ei ehtinyt edes saada liittoaan täytäntöön kuninkaan kanssa, kun hänet oli jo silvottu hedelmättömäksi? Se oli niin väärin! Mitä sanottavaa hänellä voisi olla tuolle olennolle?

Sophie liikahti heikosti ja avasi silmänsä. "Sinä? Mitä sinä tahdot?" Laërwen ei olisi yhtäkkiä halunnutkaan puhua, kun hän katsoi ihmisnaisen sameisiin, surullisiin silmiin. Hän kuitenkin pakotti itsensä sanomaan kaiken, mitä oli juuri ajatellut. "...Yksi ainoa yö edes! Se olisi voinut riittää! Mutta ei, en saanut edes sitä... Ja nyt en voi enää koskaan saada... Omaa..." Laërwenin ääni sortui ja hän purskahti itkuun.



Laërwenin lohduttomat nyyhkytykset saivat Sophien pään selviämään hiukan. Sophie oli kuvitellut, että Laërwenin suurin huoli oli se, että häntä ei tultaisi kutsumaan kuningattareksi, joten hän oli pitänyt Branonin puolisoa pinnallisena ja turhamaisena olentona. Sophiesta tuntui kuitenkin nyt, että jossakin syvällä sisimmässään Laërwen suri eniten sitä, ettei voisi saada omaa lasta. Yllätyksekseen Sophie tunsi palan nousevan kurkkuunsa: saattaisiko hän todella tuntea sääliä tuota höyhenenkeveää olentoa kohtaan?

Puhuminen tuntui vaikealta, kun oli ollut niin kauan hiljaa. "Laërwen... Tahtoisitko sinä oman lapsen?" Sophie raakkui. Itku oli jotenkin avannut Laërwenin lukot, eikä hän enää näyttänyt ylpeältä ja itsetietoiselta, ainoastaan surevalta nuorelta naiselta. Kasvojen korukuvioita lukuunottamatta hän näytti lähes inhimilliseltä. Hyvin hitaasti, silmiään avaamatta, Laërwen nyökkäsi. "Ymmärsin sen vasta kun sain tietää, etten saa lasta. Olen ajatellut sitä niin paljon viime aikoina," hän mutisi tukkoisesti. "Ja sitten olet sinä, jolla on jo yksi lapsi, ja voit saada niin monta kuin haluat... Enkä minä koskaan voi saada yhtään!" Kyynelet alkoivat taas valua Laërwenin poskia pitkin.



Vastahakoisesti Sophie avasi suunsa, sanat tulivat kuin jonkun muun ohjaamina. "Jos te kasvattaisitte Terhenin... Saisinko minä tulla joskus tervehtimään? En haluaisi menettää ensimmäistä tytärtäni kokonaan." Laërwenin pää järkähti ylöspäin ja silmät rävähtivät auki. "Oletko sinä tosissasi? Oikeasti? Antaisit lapsesi minulle?" Sophie huomasi jostain käsittämättömästä syystä hymyilevänsä vähän. "Mutta vain sillä ehdolla että saan käydä ainakin joka viikko. Jos maailman onnellisempi tulevaisuus edellyttää sitä, että sinä kasvatat tyttäreni enkä minä, ja että hänen täytyy hallita tätä hullulaa, niin..." Sophie yritti kohauttaa harteitaan mutta onnistui vain horjahtamaan holtittomasti.

Tosiasiassa Sophie oli miettinyt kaikki suhteellisen selvät hetkensä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Olisivatko Terhenin oltavat loppujen lopuksi niin kovin surkeat täällä? Ja jos tyttö oli yhtään tullut äitiinsä, Sophie mietti ylpeänä, hänellä pitäisi olla rohkeutta ja älyä ainakin yhden kuningaskunnan johtamiseen ja siinä sivussa maailman pelastamiseen joltakin ilkeältä noita-akalta.



Laërwen oli onnesta niin sekaisin, että hänen kätensä tärisivät hillittömästi kun hän avasi Sophien kahleiden lukkoja. Sophie oli roikkumisesta niin voipunut, että hän romahti suoraan Laërwenin kaulaan. Hento nainen jaksoi tuskin pidellä Sophieta, vaikka tämä olikin laihtunut melkoisesti roikkuessaan vedellä ja leivällä tyrmässä. Saavutettuaan tasapainonsa Laërwen rutisti Sophieta lujasti. "Jos se on minusta kiinni, saat tulla käymään vaikka joka päivä. Branon olisi tahtonut, että sinua ei näkyisi, mutta viis siitä. Jos pelkkä lapsettomuus tuntuu näin kamalalta, miten hirveää olisi tietää, että on oma lapsi, muttei näkisi häntä koskaan?

Sophieta kouraisi syyllisyydentunne: Eihän hän todellakaan ollut ollut kovin näkyvä hahmo tyttärensä elämässä. Ironista kyllä, nyt kun Terheniä oltiin viemässä häneltä, hän tulisi varmaankin tapaamaan tytärtään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.



Laërwen talutti Sophien valtaistuinsaliin. Sophiella oli vaikeuksia pysyä jaloillaan, mutta Laërwen osoittautui yllättävän voimakkaaksi. "Sophie suostuu!" Laërwen hihkui. Branon huudahti myös innostuksesta, ja hänen silmissään välkähti sellainen isällinen lämpö, että Sophie oli lennähtää hämmästyksestä selälleen. Ehkä Terhen ei olisikaan ihan huonoissa käsissä täällä?
"No vihdoinkin se nainen tuli järkiinsä, vaan kyllä minä olen sitä mieltä että kyllä meidän olisi pitänyt napata molemmat yhtä aikaa ja sillä hyvä," Daelagos julisti yleisen riemun yli. "Hys, kultaseni," kuningatar Belegiril toppuutteli miestä.



Branon kääntyi säteillen – kirjaimellisesti, valopisteet tanssivat jälleen hänen kasvojensa ympärillä – Sophien puoleen. "Miten voin koskaan kiittää sinua? Olen sinulle melkein valtakuntani velkaa... Olin niin harmissani siitä, että... Noh, kuitenkin, en olisi ikinä kuvitellut olevani näin iloinen siitä, että minulla on avioton lapsi!" Sophie kohotti kulmiaan, ja Branonin posket tummuivat jälleen. Sophie horjahteli väsymyksestä, ja Branon tohotti hänet äkkiä istumaan. "Ehkä on parempi, etten sano enää mitään, krhm, paitsi että kiitos. Mutta tuota, oletko ajatellut..." Sophie punastui helakasti. "Olen minä. Tutustun mielelläni vartiokapteeniisi, vai mikä se nyt oli... Köh."

Branon kutsui hekotellen kaksi naispuolista henkivartijaansa, Caranorin ja Caledhrnin, paikalle. "Viekää Sophie vihreään taloon ja kutsukaa sitten Lenwë. Hänellä on minun lupani." Sophie irvisti viimeiselle lauseelle, mutta lähti kuitenkin naisten mukaan.



Sophie näki nyt ensimmäistä kertaa linnan ulkopuolelta sitten saapumisensa. Näky sai hänet melkein pyörtymään uudelleen: pyöreät, ylimaallista valoa hehkuvat tornit jyrkän mäen päällä, niitä yhdistävä riippusilta, joka puolella taidokkaasti taottua koristeaitaa, ja ne kasvit, loputtomat kukat, puut...



Linnavuoren juurella oli pieni lampi, jonka pinnasta Sophie näki nopeasti kuvajaisensa kun naiset kiidättivät häntä lammen toisella laidalla nököttävään vihreään majaan. Hänen hiuksensa olivat aivan sekaisin, ja vaikka vilkaisu oli nopea, Sophie tiesi ihonsa olevan aivan harmaa väsymyksestä. Hetken häntä harmitti, mutta sitten hän mietti, että olisi aivan sama mitä komea kapteeni hänen ulkomuodostaan ajattelisi. Tätähän voisi ajatella ikäänkuin... öh... eräänlaisena koeputkihedelmöityksenä? Ajatus alkoi naurattaa Sophieta niin hillittömästi, että henkivartijanaiset katsoivat häntä huolestuneina.



Sisällä majassa Caledhrn – se jolla oli vihreät hiukset ja iho – silmäili Sophieta päästä jalkoihin. "Olethan sinä aika ruokkoamattoman näköinen, mutta ei kai se Lenwë mistään prinsessoista pidäkään", hän virnisteli. "Kunhan yrität edes esittää olevasi järjissäsi, tuollaiset kikatuskohtaukset ovat epäilyttäviä", hän jatkoi karskisti.
Toinen nainen hymyili ystävällisemmin Sophielle. "Älä välitä, Caledhrnilla on omituinen huumorintaju. Lenwë on kiltti ja ystävällinen, sinun ei tarvitse yhtään pelätä. Hän on minun veljeni", Caranor lohdutteli. Sophieta hiukan ärsytti, että naiset suhtautuivat häneen kuin hiukan hidasälyiseen lapseen, mutta hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut väittää vastaan.



"Kelpaako sinulle ihan oikeasti tämä asu? Oletko varma, ettet haluaisi jotakin vähän kauniimpaa? Edes vähän? Voisin etsiä sinulle jotakin kukkia tai..." Sophien leuka loksahti auki. Ihanko tosissaan vihreä nainen kuvitteli, että hän pukeutuisi pelkkiin kukkiin? Caranor hihitteli Sophien ilmeelle. "Olehan nyt kunnolla, Caledhrn. Lenwë tulee ihan kohta, ei tässä enää vaatteita ehdi vaihtamaan." Ovelta kuului jämäkkä koputus. Se oli hän!



Lenwë astui sisään, juuri niin tyrmäävän upeana kuin Sophie hänet muistikin. Oli omituista katsella miestä, joka kantoi lähes alastoman vartalonsa sellaisella luonnollisuudella ja ylpeydellä, mutta toisaalta, sellaista vartaloa kannattikin esitellä. "Hyvää iltaa, kaunis Sophie. Näen, että sinut on lopultakin päästetty vapaaksi. Toivottavasti et kärsinyt hirveästi", Lenwë lausui huvittavan muodollisesti.
Sophie ihmetteli hänen äänensävynsä ja katseensa täydellistä eriparisuutta, kunnes huomasi Caledhrnin edelleen roikkuvan huoneessa. Caranor oli jo ehtinyt ovelle, mutta hänen oli käännyttävä takaisin ja raahata virkasisarensa kädestä pitäen. "Mutta mutta, miksemme me saa jäädä katsomaan", Sophie kuuli Caledhrnin valittavan vielä ulkona. Häntä nauratti jälleen, ja sitten nolotti: miksi hän oli näin hilpeällä tuulella, vaikka hänen elämänsä oli heittänyt täydellistä häränpyllyä?

Naisten häivyttyä Sophie ja Lenwë yrittivät ylläpitää vähän aikaa jonkinlaista muodollista tutustumiskeskustelua, mutta se tuntui tarpeettomalta. Oli kuin he tuntisivat jo toisensa satojen vuosien takaa... Se oli omituinen tunne, sillä Sophie ei voinut keksiä ketään muuta maailmassa, jonka kanssa hänellä olisi vähemmän yhteistä.



Kovin montaa sanaa heidän välillään ei vaihdettu, kun he olivat jo siirtyneet yläkertaan pehmeille lakanoille. Sophieta ihmetytti miehen innostus, sillä hän tunsi itsensä mahdollisimman epäviehättäväksi ja kulahtaneeksi. Voi kun olisi saanut edes käydä kylvyssä!
"Kerro minulle muuten yksi asia," Sophie mutisi miehen huulia vasten. "Niin mikä?" Lenwë murahti ja puraisi Sophien korvaa hellästi. Nautinnolliset väreet juoksivat Sophien selkää pitkin, mutta hän jatkoi urheasti. "Miten ihmeessä te voitte puolustaa kuningastanne, jos teillä ei ole minkäänlaista – auh! – haarniskaa, tai aseita...?"
Lenwë kieputti Sophien hiuskiehkuran sormensa ympärille. "Me emme tarvitse sellaisia, hassu, kaunis Sophie... Me harjoittelemme koko ikämme, vartalomme ovat tappavia aseita. Emme tarvitse suojausta, sillä pysäytämme kaikki hyökkäykset ennenkuin ne ehtivät perille. Kaliseva rauta vain hidastaisi liikkeitä..." Lenwë kehräsi ja siveli Sophieta joka puolelta, eikä Sophie enää jaksanut kysellä.



Sophielle annettiin uusi huone pienemmän tornin ylimmästä kerroksesta. Laërwen touhusi kuin kanaemo Sophien ympärillä, toi uusia tyynyjä ja lähetti henkivartijoitaan hakemaan Sophielle hedelmällisyyttä lisääviä juomia. Sophieta hiukan huvitti koko touhu, mutta hänet oli vallannut ihmeellinen rauha ja raukeus. Hän oli laskeskellut, että aikaa oli kulunut hänen maailmassaan jo ainakin kaksi vuotta, mutta hänellä ei ollut enää kiire pois. Nyt kun hän oli kruununperijättären äiti, häntä kohdeltiin uskomattoman hyvin.



Ja sitten oli Lenwë... Sophiella oli ollut matkoillaan monta eri suhdetta, eikä hän niistä tuntenut juuri syyllisyyttä, muttei iloakaan. Avioliitto Severin kanssahan oli silkka muodollisuus, joten miksi hänen olisi pitänyt olla uskollinen? Eihän Severikään ollut ollut sitä... Mutta Lenwë oli jotenkin aivan eri asia. Sophie tiesi jollain tasolla, että ei mitenkään voisi pitää miestä: Lenwë kuului tähän maailmaan, Sophie omaansa. Siksi olikin niin tuskallista tuntea tavanneensa sielunkumppaninsa ja sydämensä ystävän. Sophiesta tuntui että Lenwë ajatteli samalla tavalla, Sophie saattoi lukea miehen tunteet hänen silmistään. Ne puhuivat Sophielle tuhat kertaa enemmän kuin miehen sanat, ja se oli upea tunne. Voi miksei hän voinut olla syntynyt Vanhan Kansan jäseneksi?



Eräänä iltana Sophie puhui ajatuksistaan Lenwëlle. Mies silitti hellästi hänen poskeaan. "Minä tiedän mitä sinä tunnet, sillä tunnen sen itsekin. Mutta tiedäthän, että meillä tulee olemaan yhteinen lapsi. Ei sellainen side katkea koskaan. Minä olen aina sinun luonasi lapsen kautta." Sitten Lenwë virkisti ilkikurisesti. "Ja sitä paitsi, kun tulet tänne tervehtimään tytärtäsi, voit kai joskus käydä tervehtimässä minuakin? Meillä on niin mukavaa yhdessä", hän naurahti, ja Sophietakin alkoi naurattaa ja vähän myös itkettää. Onneksi Lenwë oli erinomainen lohduttaja...



Sophie ja Lenwë tekivät ahkerasti 'töitä' varmistaakseen sen, että Sophien kohtu alkaisi kantaa hedelmää. Eräänä lämpimänä, samettisena iltana he eivät viitsineet olla kuumassa sisällä vaan livistivät puutarhaan kukkien keskelle. Sophie hengitti syvään tuoksuvaa, lämmintä ilmaa, tunsi rakastamansa miehen painon päällään ja ympäröivän maailman kauneuden niin syvästi, että hänen oli taisteltava pidätelläkseen kyyneleitä. Ohjatakseen ajatuksensa muualle Sophie kertoi Lenwëlle unesta jonka oli nähnyt. Siinä Terhen oli katsellut häntä yötaivaan tähtien joukosta ja kertonut odottavansa häntä kotiin. Sophie alkoi kuitenkin taas itkeä, kun kertoi Lenwëlle, miten isoksi ja kauniiksi hänen tyttärensä olikaan kasvanut.

Sophieta hiukan harmitti, että hän purskahteli kyyneliin nykyään harva se päivä: ennen hän ei itkenyt melkein koskaan, eikä varsinkaan kenenkään edessä. Lenwëtä asia ei tuntunut kuitenkaan häiritsevän, vaan mies päin vastoin kannusti Sophieta pitämään sydämensä auki tunteilleen. Kerran Sophie kiusoitteli miestä siitä, että hänen pitäisi olla filosofi eikä sotilas. Silloin Lenwë oli vakavoitunut ja sanonut tummin silmin Sophien ohitse tuijottaen, että sitä hän olisi aina toivonutkin. Mutta poikalasten ura päätettiin jo lapsena, ja päätöksen tekivät vanhemmat. Lenwë oli ainoa poika, joten oli vain luonnollista, että hänet oli lähetetty sotilaskouluun.



Sophien ajantaju oli jälleen hiukan hämärtynyt, mutta jos hän oli laskenut viikot oikein, oli hyvinkin mahdollista, että lapsi olisi nyt saanut alkunsa. Varhain joka aamu Sophie nousi vuoteestaan ja käveli ulos katselemaan vahdinvaihtoa ja palatsin upeaa puutarhaa. Hän oli erityisesti viime aikoina alkanut kaivata raitista ilmaa aamuisin, nytkin häntä hiukan kuvotti.



Sitten Sophie tunsi illallisen jäännösten kuplivan ylös vatsastaan ja hän romahti polvilleen. Häpeän ja oksennusrefleksin aiheuttamat kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin kun hän tyhjensi vatsansa koko sisällön lähimpään kukkapenkkiin. Olo oli kuvottava, mutta siitä ei voinut erehtyä: tältä hänestä oli tuntunut silloinkin kun Terhen oli saanut alkunsa.



Vaivihkaa syljeskellen ja suupieliään hihaansa pyyhkien Sophie kipusi portaat ylös kuninkaantorniin. Branon oli alimmassa kerroksessa katselemassa surumielisesti ikkunasta valtakuntaansa. Helegalanin joukot olivat tehneet suurta tuhoa, mutta sentään aivan pääkaupungin tuntumassa kaikki oli vielä hyvin. Sotaa ei olisi huomannut, elleivät kadut olisi olleet täynnä sota-alueilta paenneita perheitä ja miten kuten paikattuja haavoittuneita. Sophie rykäisi varoen.

"Ajattelin, että sinun pitäisi tietää... Luulen, että olemme onnistuneet. Taidan odottaa lasta." Branon vilkaisi Sophieen, mutta hänen ilmeensä oli läpitunkematon. "Se on hieno asia. Odotamme vielä hetken, kunnes voimme olla aivan varmoja, sitten saat lähteä kotiin. Haemme Terhenin, kun lapsi on syntynyt elävänä ja terveenä. Sopiiko se sinulle?" Sophie hiukan hätkähti sitä, että Branon kysyi hänen mielipidettään, mutta hän kuitenkin nyökkäsi. "Niin on hyvä. Mutta älkää antako Terhenin unohtaa minua, olkaa kiltit. Luulen, että hän muistaa minut ja kaipaa minua nytkin, vaikkei kukaan muu sitä tee. Näen hänestä unia..." Sophien ääni haipui hiljaisuuteen. Branon ei vastannut, katseli vain kaupungin elämää. Sophie kohautti harteitaan ja lähti huoneeseensa: kohta hän pääsisi kotiin.



Muutaman viikon kuluttua alkoi olla selvää, että yritys oli onnistunut. Sophien vatsa oli aivan selvästi pyöristynyt, ja hovilääkäri varmisti asian. Sophie puettiin kotiinlähtöä varten oman maailmansa vaatteisiin ja tuotiin vielä hovin eteen hyvästejä varten.
Sophie halusi ja ei halunnut lähteä. Hänellä oli ikävä tytärtään ja vanhempiaan ja työtään, mutta toisaalta hän ei tiennyt miten kestäisi eron Lenwëstä, saati sen, että pitäisi kertoa perheelle koko totuus.
Laërwen naureskeli iloisesti Lenwëlle, joka hääri Sophien ympärillä ylpeänä kuin kukko, taputteli vatsaa ja naurahteli ilman kummempia syitä. Branon oli hiukan kireän näköinen, ja huomautti Lenwëlle, että toivoi tämän osoittavan hiukan arvokkaampaa ja sotilaallisempaa käytöstä vartiovuorollaan.



Kuningatar Belegiril puhutteli Sophieta. "Me päästämme sinut kotimaailmaasi, mutta valitettavasti emme voi antaa sinun nähdä, kuinka tänne tullaan, emmekä viedä sinua kotiportillesi. Selviät varmasti kyllä kotiin, emme jätä sinua liian kauaksi. Nyt, nuku, Sophie, me tulemme luoksesi kun on aika..." Sophie yritti vastustella ja sanoa, että olisi halunnut vielä hyvästellä Lenwën, mutta hänen silmäluomensa sulkeutuivat vastustamattomasti ja kaikki katosi pimeyteen.



Vähä-Tammelassa oli joulu. Madeleine ja Esaias olivat vähitellen ajautuneet viettämään juhlapyhät Vähä-Tammelassa, sillä pääkartano oli edelleen kylmä ja kolkko siinä missä sivurakennus oli lämmin ja kodikas. He eivät edelleenkään pitäneet Severistä kovinkaan paljon, saati sitten Midorista, joka usein arvosteli Iki-Tammelaa pikkupaikkakuntaisuudesta ja vihjaili Severille, että olisi järkevämpää asua pääkaupungissa, missä eduskuntakin olisi lähellä. Onneksi Severi ei sentään ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa, joten Madeleine ja Esaias saivat pitää ainoaksi jääneen lapsenlapsensa lähellään.



Jouluaterialla syntyi, kuten tavallista, kiistaa vähän vaikka mistä. Esaiaksen ja Severin poliittiset mielipiteet olivat täysin päinvastaiset, ja Madeleinea ärsytti Midorin koketeeraus ja välinpitämättömyys talousasioista. Heillä oli kuulemma palkattu siivoojakin!
Erityisesti Esaias oli raivostunut siitä, että Severi oli lopulta kertonut lehdistölle – tosin mahdollisimman laadukkaalle – vaimonsa katoamisesta ja siitä, että hänen epäiltiin kuolleen. Raskain äänenpainoin Severi oli valehdellut toimittajille suut ja silmät täyteen, kuinka hän ikävöi vaimoaan joka päivä ja tunnollisesti kasvatti heidän pientä tytärtään parhaan taitonsa mukaan. Midori oli edelleen salaisuus, ainakin valtakunnallisella tasolla. Puolueessa pyrittiin mieluummin piilottamaan suhde kuin uhraamaan yksi lupaavimmista ja suosituimmista nuorista edustajista.

Terhen söi hiljaa mahdollisimman nopeasti ja livisti sitten keittiöön lempipuuhansa pariin, nimittäin katselemaan lumihiutaleiden tanssia ikkunan edessä – ja odottelemaan, josko äiti tänään palaisi kotiin.



Lumi oli satanut vasta edellispäivänä, joten nyt oli ihanaa, kun paksut hiutaleet leijailivat hitaasti maahan tanssivina pyörteinä. Lumisade oli niin sankka, että Terhen huomasi naisen kasvot vasta, kun ne olivat melkein kiinni ikkunassa. Hän kirkaisi tahtomattaankin, säikähdyksestä ja ilosta.

"Äiti! Äiti tuli kotiin!! Mummi, mummi, äiti on täällä!!!"

Madeleine katsahti väsyneenä keittiöön. "Älä hupsi, lapsikulta. Äitiäsi ei enää ole." Mutta Terhen oli jo repinyt mumminsa ylös tuolista ja raahannut hänet ovelle. Heidän ehdittyään eteiseen ovelta kuului varovainen koputus. Madeleinea alkoi huimata: miten se voisi olla mahdollista? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?



Madeleine avasi oven ja huudahti karheasti. "Sophie! Rakas tyttäreni!" Nyt muutkin ponkaisivat ylös ruokapöydästä ja säntäsivät eteiseen. Sophie oli kylmettyneen ja nuhruisen näköinen, mutta se oli erehtymättä Sophie. Ja – kaikki huomasivat nopeassa tahdissa – epäilemättä raskaana. Severi yritti piilotella Midorin selän takana; ehkä hän pelkäsi että Sophie paljastaisi miksi hän lähti sille kävelylleen yli kolme vuotta sitten.
"Älä, äiti..." Sophie suhahti kun Madeleine yritti halata tytärtään. "Tahdon vain levätä, en tahdo nyt muuta... Puhutaan myöhemmin, minua palelee niin..." Sophien hampaat kalisivat, mutta hän kuitenkin kääntyi katsomaan omaa tytärtään.



Terhen oli jo niin iso ja kaunis tyttö, aivan niinkuin Sophien unissa! Tuntui hämmentävältä, että hän oli laskujensa mukaan viettänyt Avaloniassa ehkä noin neljä tai viisi kuukautta, mutta Terhen oli selvästi paljon vanhempi kuin neljä, ehkä hän oli jo koulussa? Sophieta puistatti. Oli kuin hänen elämästään olisi leikattu vuosikaupalla aikaa pois. Terhen hymyili säteilevästi äidilleen ja astui eteenpäin halaamaan tätä. "Minä tiesin että sinä tulet kotiin, äiti! Älä enää lähde, jooko?" Sophien sydäntä särki kuulla tyttären sanat. Miten hän saattoi muistaa hänet ja ikävöidä häntä, vaikka hän oli ollut niin huono äiti?

"En lähde enää ikinä. Lupaan sen." Kai tytölle voisi kertoa myöhemminkin? Aikaa oli sentään monta kuukautta...