Osa 39. Kuokkavieraita

Nopein päivitys pitkään aikaan, johtuen lähinnä uuden lisäosan tuomasta lisäjännityksestä pelaamiseen. Jee! Älkää odottako että tästä tulisi maan tapa, ja älkää varsinkaan kuvitelko että röyhkeillä kerjäysviesteillä saisi nopeutettua jatkon ilmestymistä. Ruinaajat grillataan ja nautitaan ketsupin, majoneesin ja punaviinin kera – olkaa nyt tyytyväisiä siihenkin, että tuli uusi jakso! Nih. Tämä vaatii ihan sikana työtä tämä tällainen, ei niitä missään parissa päivässä taiota. :P

No niin, se saarnamoodista. Taas aikamoisen pitkä jakso, sain onneksi joitakin kuvia karsittua alkuperäisestä melkein 80 kuvan pituudesta... o_O Toisaalta joissakin kuvissa on jopa ennätyksellisen lyhyitä kuvatekstejä, vain kaksi tai kolme lausetta... ;) Näin siinä käy kun yrittää kuljettaa kahta tarinaa rinnakkain.



Lenwë johdatti Terhenin huoneeseensa – siihen samaan, missä Sophie oli asunut Avalonian aikoinaan – jossa hänen sisarensa Caranor odotti.
"Teidän korkeutenne prinsessa Aroderil, minä olen Caranor, henkivartijanne, kamarineitonne ja jos niin tahdotte, ystävänne", hän lausui pehmeästi ääntäen ja vajosi polvilleen. Terhen vääntelehti nolostuneena hienolla divaanillaan ja oli jo korjaamaisillaan nimensä, mutta vaikeni sitten. Joskus siihen kai olisi totuttava... Onneksi oli kuitenkin Lenwë muistuttamassa siitä, kuka Terhen oli, tai ainakin oli kuvitellut olevansa viimeiset yhdeksän vuotta.
"Olen mielelläni ystäväsi, Caranor," Terhenin suusta lipui kuin jonkun toisen sanoja. "Nyt katsoisin mielelläni peiliin, en ole vielä nähnyt kunnolla uutta asuani," Terhen valehteli. Kasvonsa hän halusi nähdä: kädet olivat muuttuneet harmaansinertäviksi, ja suoriksi aukikammatut hiukset heilahtelivat platinanvaaleina. Terheniä oikeastaan ihmetytti, ettei häntä pelottanut tämän enempää: vielä jokin aika sitten hän olisi ollut kauhuissaan. Nyt hän tiesi mitä odottaa.



Niin tai näin, peilissä odotti silti yllätys. Terhen ei voinut olla huudahtamatta ääneen nähdessään kuvajaisensa. Hänen ihonsa oli todellakin sininen, mutta ei se kalvakka, tympeä, laimennetun musteen sininen mikä hänelle kerran oli jo tullut, vaan hohtava, elävä, jotenkin ei-sinismäinen sininen. Sen sijaan mekko oli ärsyttävän, kirkkaan taivaansininen. Terhen tunsi mielensä perukoilla valtavaa hinkua repiä kauhea vaatekappale yltään, mutta se uusi ääni, joka tuntui puhuvan Terhenin suulla, vaikutti näköjään myös hänen ajatuksiinsa. "Mitä niin kauheaa sinisessä nyt oikeastaan on?" Se kysyi lempeästi.

Terhen rauhoittui ja katsoi itseään suoraan silmiin. Nekin olivat siniset. Lempeä ääni tuntui kutsuvan muistoja esiin...



Hän oli neljä, viisi, kuusivuotias... Oliko niitä monta, joka päivä vai vain kerran, sitä hän ei voinut muistaa... Midorin kasvot olivat vääntyneet inhosta ja raivosta, Severin kasvot taas olivat kuin kiveä. Hänen kädessään oli jotakin sinistä. Välähdyksiä, kipua, hiljaisuus jossa kaikui vain suhahtava ääni...

Terhenin silmät rävähtivät auki ja hän huomasi hikoilevansa. Caranor seisoi taustalla kohteliaan huolestuneen näköisenä.
"Henkselit," Terhen puhahti. Caranor katsoi silmät pyöreinä, ei oikein tiennyt kuinka suhtautua kummalliseen pikkuprinsessaan. Terheniä alkoi naurattaa, kivuliaista muistoista huolimatta. Severi oli piiskannut häntä vanhoilla, nahkaisilla, sinisillä henkseleillä. Se oli tehnyt sanomattoman kipeää, ja luultavasti hänen selässään oli vieläkin arpia... Mutta ajatus Severin vanhoista henkseleistä sai vapauttavan naurun tulvimaan Terhenin kurkusta. Jonkin niin naurettavan vuoksi ei kannattanut kammota itseään koko loppuikäänsä, Terhen ajatteli ja suoristi selkänsä. Hänhän oli nyt sentään kruununprinsessa.



Terhenin päivät täyttyivät pian työstä. Kruununprinsessana olo ei ollutkaan pelkkää kukkien poimimista ja makeisten napostelua, vaan siihen kuului monenlaista opiskelua. Kuningas Branon opetti tyttärelleen avalonialaisten kieltä, valtio-oppia ja historiaa...



...Kuningatar Laërwen taas huolehti Terhenin kulttuurikasvatuksesta: siitä, kuinka tuli käyttäytyä, minkälaista kansaa hän tulisi hallitsemaan, minkälaisia kasveja tässä maailmassa kasvoi, minkälaisia tarinoita kerrottiin. Lisäksi Caranor opetti Terhenille ylhäisen naisen taitoja, mikä Terhenistä oli kaikista turhinta. Ristipistot ja kukka-asetelmien maalaaminen tuntuivat jotenkin aivan liian hyödyttömiltä asioilta prinsessan osata, mutta Caranor intti kivenkovaan, että sitten kun sota olisi ohi ja Terhen hallitsisi valtakuntaa, kaikki nauraisivat kuningattarelle joka ei osannut maalata miehensä muotokuvaa tai pistellä kallisarvoisia helmikirjailuja pukujensa miehustaan.



Aika kului, ja Terhenistä kasvoi nuori neito. Sota Helegalanin joukkoja vastaan oli pitkittynyt asemasodaksi, jossa mitään ei oikeastaan tapahtunut: valtakunta oli jatkuvassa puutteessa ja sotatila kiristi kaikkien hermoja, mutta kun rintamat jämähtivät paikalleen ja kaatuneita sotilaita virtasi kotiin vain harvakseltaan, avalonialaiset alkoivat tuudittautua jonkinlaiseen valheelliseen uskoon siitä, ettei sota nyt oikeastaan ollutkaan mikään erityisen vakava asia. Eikä ainakaan sellainen, joka tulisi heidän ovilleen. Siispä Terhen jatkoi opintojaan kuten ennenkin, ja hänestä kasvoi älykäs, sivistynyt ja miellyttävä nuori prinsessa. Tiettyä omapäisyyttä hänestä ei kuitenkaan kukaan onnistunut poistamaan; sitäpaitsi kuningas Branon oli sitä mieltä, ettei tuleva hallitsija saanutkaan olla mikään hissukka.



Sillä välin Iki-Tammelassa (Buahhahhaa, täytyyhän näistäkin välillä kertoa!):

Adasta oli paljastunut melkoinen taiteilijasielu. Pianotuntien lisäksi hän oli aloittanut viulunsoiton, ja hän oli myös lahjakas kynien ja siveltimien kanssa. Tuntui, että siinä missä taiteellisuutta oli jaettu Adalle kauhalla, Emilielle sitä oli ojennettu pikkulusikalla. Toisaalta Emilien sosiaaliset taidot olivat ylivertaiset, kun Ada taas oli enemmän erakko.



Tytöt kävivät jo peruskoulun viimeistä luokkaa, ja Sophie oli tehnyt tiedusteluja eräästä toisesta lähistön yksityiskoulusta. He olivat alustavasti lupailleet harkita tyttöjen ottamista kouluun poikkeuksellisesti vasta yläasteelta, joten Sophie oli vakaasti päättänyt hoitaa vierailun tällä kertaa kunnialla loppuun. Hän valmisti ruuankin jo hyvissä ajoin jääkaappiin, jotta rehtorin saavuttua ei tarvitsisi aikaa tuhlata kokkaamiseen.



Tänäkin päivänä talon ohitse käveli eräs tuttu hahmo, katseensa tiukasti katukiveyksessä pitäen. Severi oli menestynyt yli kaikkien odotusten politiikassa, hänellä oli jo kertaalleen ollut eräs vähän pienempi ministerinsalkku. Nyt Apilapuolue oli oppositiossa, mutta ehkä tuuli vielä kääntyisi. Severistä veikkailtiin seuraavaa puoluejohtajaa, sillä hän oli nykyiseen puoluejohtoon verrattuna nuhteettoman ja suoraselkäisen oloinen. Kaikki kritiikki ja epäilyttävät juorut tuntuivat valuvan hänen julkisuuskuvansa yltä kuin vesi ankan selästä.



Tämän toisen koulun rehtori ei ollut yhtään niin jäykkä tapaus kuin edellinen. Hän asettui muitta mutkitta keittiön pöydän ääreen popsimaan ruokaansa hyvällä ruokahalulla, ilman mitään hienosteluja. Julius Valonpään yksityinen oppikoulu oli tiede- ja taidepainotteinen opinahjo, jossa oppilaiden lahjakkuudella oli hiukan enemmän painoarvoa kuin heidän perhetaustallaan ja varakkuudellaan.



"Niin, rouva Tavast," rehtori sanoi nielaistuaan viimeiset lohenrippeensä, "kuten näistä todistuksista käy ilmi, etenkin Ada on juuri sellaista oppilasmateriaalia mitä toivomme. Älykäs, reipas ja selvästikin lahjakas. Emilienkin todistus on aivan mukiinmenevä... Ja täytyy kyllä myöntää että olette erinomainen kokki. Minulla onkin näinollen vain yksi ehto sille, että otan tytöt kouluuni."
Sophie kysyi varovasti, mikä tämä ehto voisi olla. "Ratkaiskaa tämä Rubikin pallo, niin tyttärenne ovat varmasti sisällä. Ei omena kauas puusta putoa, vai kuinka, rouva?"
Sophie tuijotti värillisistä ruuduista koostuvaa palloa hetken suu ammollaan, mutta alkoi sitten kieputella. Jotenkin mystisesti ruudut tuntuivat asettuvan siisteihin riveihin, ja pian rehtori hihkuikin innoissaan.
"Teitte nopeusennätyksen! Onneksi olkoon, rouva Tavast, tällä puheella Ada ja Emilie aloittavat siis meidän koulussamme elokuun 15. päivä. Näkemiin!"



Syksyn koittaessa alkoi ahkera valmistautuminen uuteen kouluun lähtöön. Säännöissä edellytettiin, että jokaisella piti olla jokin tiede- tai taideharrastus, ja pitkän venkoamisen jälkeen Emilie päätyi sulattelemaan kesän aikana muodostunutta mukavuusmahaansa balettiharrastuksen parissa.



Kun koulu alkoi, tyttöjen roolit tuntuivat keikahtavan vähän päälaelleen. Emilie sai huomata, ettei uudessa koulussa pärjännytkään enää ripsiä räpsyttelemällä, vaan töitäkin piti ihan oikeasti tehdä. Useammin kuin kerran kävi niin, että kun Ada oli jo koulupuvussaan valmiina lähtöön, Emilie rustasi vielä viimeisiä laskuja pyjama päällään. Ja paitsi opettajat, myös muut oppilaat tuntuivat arvostavan enemmän nokkeluutta, lahjakkuutta ja hövelisti jaettua kotiläksyapua kuin muotijuttuja ja yrityksiä tulla luokan prinsessaksi.



Ensimmäistä kertaa elämässään Emilie oli vähemmän suosittu kuin sisarensa. Tiukkaan lakattu tukka ja muodikas balettiharrastus eivät merkinneetkään mitään, ja nyt kun kaikilla oli samanlaiset koulupuvut, ei edes pukeutumalla voinut tehdä eroa muihin. Sietämätöntä! Ukko ja muut entisen koulun tyypit olivat unohtaneet Emilien sen siliän tien kun hän oli lähtenyt 'nörttikouluun'. Emilie olisi mieluummin jäänyt entiseen kouluunsa, jos olisi saanut päättää, mutta äiti ei tietenkään ymmärtänyt mitään. Kun Emilie marmatti siitä, että kaikki kaverit olivat jääneet entiseen kouluun, äiti vain hymähteli että saahan noita kavereita uusia. Muttakun Emilie ei halunnut olla niiden kummajaisten kaveri!



Sophie oli alkanut seikkailunhimonsa ajamana tähyillä vähän kaukaisempia maisemia. Hänellä oli voimakas tunne siitä, että avaruudessa olisi vielä jotakin kiinnostavaa. Myös Iki-Tammelan tähtitieteellinen seura pyydysti Sophien jäsenekseen sen jälkeen, kun rouva oli löytänyt uuden tähden. Huisaa!



Emilien yhdeksi lempiharrastukseksi sukeutui pian mesettäminen ja pelaaminen. Erityisen mielellään tyttö pelasi erilaisia simulaatiopelejä, huvipuisto-, sairaala-, kaupunki- ja jopa elämäsimulaatioita. Kovin kärsivällinen hän ei kuitenkaan ollut, ja eräänkin kerran hän asensi yhden uusista peleistään vahingossa gruusiaksi, luuli pelilevyn olevan viallinen ja pisti sen saman tien päreiksi. Sophie kiskoi hiuksiaan ja piti pitkän saarnan siitä, miten viallisia tuotteita ei saanut hajottaa, vaan ne piti viedä takaisin kauppaan. Ja muutenkin olisi voinut kysyä apua ensin, ennenkuin teki mitään peruuttamatonta. Onneksi Sophie piti sentään sen verran tiukkaa jöötä, ettei ostanut tytölle uutta peliä hajotetun tilalle.



Sophie oli päättänyt kerta kaikkiaan laajentaa vähän seikkailu-uraansa nössön kaivelun ulkopuolelle. Ensimmäisenä olisi vuorossa kadonneiden sivilisaatioiden ja niiden aarteiden metsästys mustan pörssin luihujen nenän edestä. Sitä varten piti olla huippukunnossa, ja pian treenaaminen tuottikin tulosta.



Vaikka Emilie ei pitänytkään koulusta – tai ainakin esitti, ettei pitänyt – yksi lempiaine hänellä oli: biologia. Häntä ihan nolotti, mutta sen jälkeen kun opettaja oli antanut tehtäväksi tuoda kouluun kolme erilaista koppakuoriaista, Emilie ei pystynyt mitenkään vastustamaan kiusausta jatkaa ötököiden keräilyä. Ne olivat jotenkin hirmuisen kauniita, kuin pieniä koruja!



Ada taas toteutti taideharrastustaan maalaamalla upean muotokuvan Sophiesta. Sophie itse vähän kauhisteli Adan hänelle maalaamaa rohkeaa kaula-aukkoa, mutta ei voinut kieltää sitä, että kuva oli erittäin edustava.



Adan kuvaamataidonopettaja oli niin vaikuttunut Sophien muotokuvasta, että tuli ihan käymään Vähä-Tammelassa eräänä lauantai-aamuna. Nytkin Ada oli työn touhussa, eikä opettaja voinut kuin ihailla tytön mainiota värisilmää ja perspektiivin tajua.



Opettaja oli itse asiassa tullut käymään kertoakseen Adalle, että hänet oli kutsuttu jäseneksi erittäin eksklusiiviseen taiteilijaklubiin, kaikkien aikojen nuorimpana jäsenenä. Jäsenyys oli näin aluksi hiukan muodollinen, sillä klubi oli tarkoitettu oikeastaan vain aikuisille, mutta kuten opettaja selitti, jäsenyys oli suuri kunnia. Kun Ada olisi vähän vanhempi, hän voisi osallistua klubin kursseille, viihdetoimintaan ja kilpailuihin, ehkä jopa saada studion heidän tiloistaan. Mitäpäs siinä oli kolmetoistavuotiaalla vastaan sanomista!



Jäsenyydestä innostuneena Ada alkoi ahkerasti lukea taidehistoriaa ja maalausoppaita. Hänestä alkoi tuntua, että tuleva ura olisi mahdollisesti taiteen parissa...



Muutaman Indiana Jones -henkisen seikkailun jälkeen Sophie ihaili itseään tyytyväisenä peilistä. Hän oli elämänsä kunnossa, kokenut, nokkela ja kovakuntoinen maailmanmatkaaja. Nyt tytötkin olivat jo niin vanhoja, etteivät suuresti kärsineet, vaikka äiti olisikin välillä ollut pidempiä aikoja poissa. Madeleine alkoi tietysti olla jo aika iäkäs, mutta tuli silti aina mielellään lapsenvahdiksi. Jostain syystä Madeleine ehdotti aina itse nykyään, että tulisi itse mieluummin Vähä-Tammelaan kuin tytöt itse kartanon puolelle. Sophie hiukan epäili, että tytöt olivat tehneet pahojaan. Hän ei osannut yhdistää tyttöjen taannoista yöllistä seikkailuepisodia äidin vastahakoisuuteen ottaa kaksosia luokseen: ei kai äidillä oikeasti voinut olla mitään salattavaa?



Mutta seikkailija-arkeologius oli tullut nyt tiensä päähän Sophien kohdalla. Oli aika kokeilla jotakin raflaavampaa. Vanhaa ystäväänsä, kapteeni Edward Irvihammasta muistellen Sophie etsi käsiinsä Seitsemän Meren kammotuimman piraatin, kapteeni Oona Hopeasepän ja pestautui hänen laivastoonsa kapteeniksi. Sophie sai kapteeni Hopeasepän niin vakuutetuksi taidoistaan, että sai kerrassaan oman laivan ja 40 prosenttia saaliista. Ei hassummin aloittelevalle merirosvolle! Tytöille ja vanhemmille ei uranvaihdoksesta toki kerrottu mitään.



Sadoista pliéistä, arabeskeista ja rond de jambe parterreistä huolimatta Emilien massu ei tuntunut pienenevän, ja kun balettiopettaja hiukan töykeään tyyliin huomautti tytölle, että hän muistutti elefanttia tutussa, tyttö meni itkemään isoisälleen, että nyt pitäisi asialle tehdä jotakin. Äiti oli kieltänyt Emilietä käyttämästä hänen hienoja punttisalilaitteitaan, mutta Esaias kaivoi jostakin ikivanhat hirret ja verkot, jotka joskus olivat olleet kai jonkintyyppinen esterata, ja pystytti sen uudelleen Vähä-Tammelan pihaan. Vähitellen Emilienkin maha alkoi pienentyä, vaikka monta hikistä tuntia, sensuroitua ärräpäätä ja kivuliasta tikkua kämmenissä se vaatikin.



Keväällä tytöt täyttivät jo neljätoista. Tätä suurta päivää varten Sophie oli pantannut melkoista yllätystä: hän oli järkeillyt, että tuossa iässä tytöt pystyisivät jo käsittämään sen, että heidän isänsä ei ollut, kuinka sen nyt sanoisi, tästä maailmasta. Siispä, juuri ennenkuin juhlat alkoivat, Vähä-Tammelan ovelle ilmestyi pitkä, kummalliseen asuun pukeutunut muukalainen.

Ada tuijotti vierasta uteliaana, Emilie suu ällistyksestä ammollaan. Sophieta vähän nolotti, etteivät tytöt olleet ollenkaan osanneet varautua tähän tilanteeseen. Heillä ei ollut esiintynyt mitään Terhenin kokemia 'oireita', kuten ihonvärin vaihtelua, taaperoiän jälkeen. Kysymykset isästäkin Sophie oli kiertänyt epämääräisillä lupauksilla siitä, että hän kertoisi 'sitten joskus'. No, nyt se sitten joskus oli koittanut.



"Tuota, tytöt, tässä on teidän isänne. Lenwë on... Hän on tullut... Ööh... Miksi et kertoisi itse?" Sophie takelteli. Taustalla pauhaava liikenneselostus häiritsi hänen keskittymistään: miksi ihmeessä televisio oli päällä?!
Tytöt olivat jo toipuneet järkytyksestään ja suhahtelivat toisilleen suupielistään.
"On se ainakin ihan siun näköinen," Emilie sihisi. Ada tirskahti.
"Mutta miksi sillä on mekko päällä?" Ada mutisi naurusta tukahtuneella äänellä, sitten molemmat tytöt purskahtivat hiljaisiin kikatuksiin. Sophie katsoi heitä ankarasti, mutta turhaan.
Lenwë katseli tyttöjä kiinnostuneena. Hän oli nähnyt lapset vain vilahdukselta aiemmin, ja he tuntuivat kasvavan aivan älytöntä vauhtia. Vastahan he olivat syntyneet! Jokin uusi tunne paisutti hänen rintaansa: kai se oli sitä isän ylpeyttä.



Tämännäköisiä teinejä tytöistä kuoriutui hetkeä myöhemmin. Korkea aika, sillä vieraat kolkuttelivat jo ovella.



Koko Tavastin suku tuntui kerääntyneen Vähä-Tammelan katon alle, tai ainakin kaikki Sophien veljet. Emil oli selvästi vanhentunut, mutta oli yhtä raflaavan näköinen kuin ennenkin. TavastE oli saavuttanut suorastaan maailmanmainetta, ja sillä oli ollut jo monta omaa näytöstä Pariisin muotiviikoilla. Emil ihaili suuresti Emilien gasellimaisia piirteitä, ja Emilie olisi ollut jo lähdössä Milanoon malliksi, ellei Sophie olisi naureskellen pistänyt stoppia touhulle heti alkuunsa.

"Mutta ajattele nyt miten hienoa se olisi, jos Emil Tavastin malliston ykkösmallina olisi Emilie Tavast..." Emil yritti vielä taivutella siskoaan. "Katsotaan sitten kun Emilie on täysi-ikäinen, kiitos," Sophie naureskeli.



Esaias oli pistänyt jazziksi pianolla, kun Sophie vaihtoi kuulumisia Vilhelmin kanssa. Vilhelmistä oli tullut kuuluisa tutkija, joka oli kehittänyt lukuisia mullistavia lääkkeitä kehitysmaiden oloihin. Juuri nyt hän oli ollut otsikoissa jonkun hänen tiimiläisensä puhuttua sivu suunsa.
"No hyvä on, on se totta, olemme melkein saaneet valmiiksi lääkkeen, joka tuhoaa HI-viruksen. Mutta minä en sitten ole sanonut tätä, prosessi on vielä kesken!" Vilhelm suostui myöntämään. Sophie oli innoissaan: hän oli matkoillaan nähnyt aivan liikaa kärsiviä ja taudin riuduttamia ihmisiä. Hän oli sanomattoman ylpeä siitä, että juuri hänen veljensä oli mukana kehittämässä lääkettä, joka voisi parantaa niin monia.



Eikä Alexanderkaan ollut mitenkään kehnosti menestynyt. Hän oli lopultakin löytänyt oman lahjansa, nimittäin pörssikurssien ilmiömäisen lukutaidon. Hänestä oli tullut erittäin suosittu pörssimeklari ja sitten, kun se elämä oli käynyt liian hektiseksi, useiden arvostettujen rahastojen pörssineuvonantaja. Se tosin ei Adaa kiinnostanut, hän selitti paljon mieluummin enolleen uusimmasta suosikkibändistään, Haaveteatterista.



"Ja siis ne riffit, voitko uskoa, ihan mieletöntä kikkailua ja silti siinä on sellainen draivi ettei toista! Se Barrucci on kyllä nero kitaristiksi!" Ada hehkutti ja soitti raivokkaan ilmakitarasoolon. Alexander, jolla oli myös aina ollut tietty mieltymys kikkeliheviin, oli innoissaan.



Lenwë oli seisoskellut vaiti Sophien takana. Veljet olivat heittäneet uteliaita katseita hassusti pukeutuneeseen mieheen, joka näytti selvästi Sophieta nuoremmalta – jollain oudolla, iättömällä tavalla – mutta joka kuitenkin yhtä selvästi oli kaksosten isä. Nyt hän nykäisi Adaa käsivarresta. "Tytär," hän sanoi, hiukan kömpelösti, "keskustelisimmeko? Me kaikki kolme? Haluaisin kertoa teille itsestäni." Ada seurasi isäänsä kiinnostuneesti, Emilie hiukan mököttäen ruokasaliin. Emilie sulki oven heidän perässään.

Koska Lenwë oli kuitenkin sotilas eikä tottunut viivyttelyyn, hän lasketteli saman tien menemään tarinan itsestään, valtakunnastaan, hänen ja Sophien välisestä suhteesta ja siitä, että tyttöjen sisar oli Avalonian valtakunnan kruununprinsessa. Tytöt kuuntelivat silmät ymmyrkäisinä uskomatonta tarinaa. Toisaalta Lenwën suipot korvat ja viininpunaiset silmät puhuivat omaa kieltään siitä, ettei mies varmastikaan valehdellut.



Adan puhekyky palautui ensimmäisenä. "Ollaanko mekin sitten prinsessoja?! Vähänkö siistiä!" Hän möläytti. Lenwë hymähti huvittuneesti. "Ei, etkö kuunnellut mitä sanoin? Te olette kruununprinsessan sukulaisia äidin kautta, mutta teidän äitinne on tämän maailman kasvatti. Minun toiveeni on, että tekin asutte tässä maailmassa ettekä pyri Avaloniaan. Elämä siellä on paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa. En tahdo tytärteni joutuvan vaaraan."



Sillä välin kun Adan ja Emilien elämää käännettiin päälaelleen, Sophie ja hänen veljensä tanssahtelivat iloisina olohuoneessa. Emil tuskaili aina Vilhelmin tiedemiesmäistä, homssuista tyyliä. "Jos nyt... Antaisit nyt edes mun vähän muotoilla tota sun hiuspehkoa, se on siis NIIN epäsiisti! Johan sulle nauretaan kun oot lehdissäkin tonnäkösenä."
"Ääh, hellitä hetkeksi, veliseni," Alexander naurahteli. "Vilhelmin tyyli ei muutu vaikka kuu tipahtaisi taivaalta tai Angelina Jolie tarjoutuisi naimaan hänet, joista ensimmäinenkin on paljon todennäköisempi vaihtoehto..."
Sophie oli onnellinen. Hänen perheensä oli pitkästä aikaa koolla, tytöt pärjäsivät hyvin koulussa, hän itse takoi erinomaista tulosta laivansa kapteenina... Kaikki oli hyvin.



Emiliekin oli uskaltanut avata suunsa. "Mainitsit jotain siitä, ettet ole tavallisesti tuonnäköinen. Mitä se tarkoittaa?"
Lenwë innostui. "Aivan niin, te ette ole vielä vaihtaneetkaan ihoa. Antakaas kun näytän..."
Emilie säikähti. "Vaihtanut ihoa? Mutta... Eihän se ole mahdollista, tuota... sattuuko se? Tai siis..."



Ovi kävi. Eteiseen astui henkilö, jota ei ollut nähty Vähä-Tammelan katon alla neljääntoista vuoteen.

Severi oli kesällä nimitetty yksimielisesti puoluejohtajaksi edellisen johtajan skandaalinkäryisen eron jälkeen. Puolueväki oli sitä mieltä, että nyt tarvittiin miestä, jonka pintaan likatahrat eivät tarttuneet.
Hän ei oikein itsekään tiennyt, miksi oli kävellyt tällä kertaa sisään Sophien ovesta. Severin tyyliinhän kuului normaalisti unohtaa kaikki ikävä ja olla kuin niitä ei olisikaan. Hän kuitenkin selitti itselleen, että olisi tahtonut tavata tyttärensä pitkästä aikaa. Hänen ja Midorin yhteinen poika, Matti, oli vielä aivan liian nuori ja kieltämättä hiukan kuriton ollakseen mukana isänsä vaalikampanjassa, mutta Severi oli kerrankin järkeillyt vaimonsa kannan kumoon ja vaatinut saada käydä kysymässä, olisiko Terhenillä kunnianhimoa ja intoa lähteä mukaan puolueen nuorisotoimintaan. Apilapuolueen kannatus nuorten keskuudessa oli kehno, ja millä muulla keinolla kuin puoluejohtajan tyttären johtamalla nuoriso-osastolla kannatusta olisi saatu kasvuun?



"Kas näin," Lenwë naurahti ja otti vitsikkään poseerausasennon. Ada ja Emilie tunsivat aivojensa ylikuumenevan. Mistä ihmeestä nuo lehdet yhtäkkiä olivat ilmestyneet? Ada tiiraili isänsä kasvoja sormiensa läpi, aivan kuin se olisi tehnyt asiasta jotenkin ymmärrettävämmän. "Teilläkin oli lapsena tällaiset lehdet kasvoissanne," Lenwë jatkoi armoa tuntematta. "Teidän pitäisi vähitellen pystyä tahtonne mukaan vaihtamaan ihonne joko tuohon, mikä sopii tähän maailmaan paremmin, tai sitten oikeaan ihoonne, jolla sulaudutte paremmin joukkoon Avaloniassa."
"Ovatko kaikki siellä tuonnäköisiä?" Ada kakisteli. "Että lehtiä kasvaa naamasta?"



Sophie oli kauhuissaan ja raivostunut. Juuri kun kaikki oli ollut niin hyvin, menneisyyden haamut ponkaisivat kuin tyhjästä esiin. Lehdissä oli ollut juttuja Severin menestyksestä, mutta hän oli päättäväisesti hypännyt ne osiot yli.
Veljet eivät olleet huomanneet kutsumattoman vieraan saapumista, sillä musiikki soi yhä kovalla ja he olivat äityneet tanssimaan innoissaan.
"Mitä helvettiä sinä täällä oikein teet?" Sophie kähisi. "Tulet kuokkimaan tänne tytärteni juhliin, eikö sinulla parempaa tekemistä ole?!"



Severikään ei ollut enää niin viileä kuin aiemmin. "Kai minulla on oikeus tavata omaa tytärtäni? En minä ole teidän elämäänne kertaakaan näinä vuosina häirinnyt. Nyt kun minulla olisi Terhenille asiaa, niin saan tällaisen kohtelun! Sitäpaitsi mitkä ihmeen pippalot täällä oikein on?"
Sophie tuhahti myrkyllisesti. "Kun viimeksi tarkistin, syntymäpäiväjuhlien pito ei ollut laissa kiellettyä. Mitä sinä meistä tahdot? Turha tulla enää tässä vaiheessa inisemään mistään tapaamisoikeuksista." Sophie ei vieläkään saanut kakistettua ulos, että Terhen ei ollut Severin tytär. Miksi hänen piti olla työssään niin rohkea, mutta sosiaalisessa elämässään auttamaton nyhverö?
"Noh, missä se Terhen oikein piileksii? Tiedä, että minulla on valtakunnan parhaat lakimiehet käytössäni, jos alat vastustella, niin... No! Näyttäkää minulle tyttäreni!" Severi tivasi. Sophie väänteli hämmentyneenä käsiään. Mitä ihmettä hän sanoisi... Ja entä jos Severi näkisi Lenwën, onneksi mies oli sentään piilottanut oikean ihonsa tänään...



Lenwë oli neuvonut tytöille tekniikan, jolla ihoa vaihdettiin tietoisesti.
"Vau!!" Ada huudahti. "Ihan kuin joku naamiaisasu! Vähänkö siistin näköistä! Sähän olet kuin joku haltiaprinsessa, siskoseni!"



Emiliekään ei voinut olla ihastelematta siskonsa uutta ulkomuotoa. "Nyt näytät jotenkin enemmän siltä, miltä sinun pitäisi näyttää... Ehkä voisit ruveta pitämään oransseja vaatteita? Tai luomiväriä, tai huulipunaa, mitäs tykkäisit?"
"Hassu Emilie, itselläsi on ihan samanlaiset. Etkä itse varmasti käyttäisi ikinä oranssia... Huh."
Olohuoneesta kuului outoa meteliä.



"Sinullahan ei ole mitään oikeutta käydä uhittelemaan minun tytärtäni, vaikka olisit miten isokenkäinen," Esaias ärjyi vaivaantuneen näköiselle Severille. Severi ei oikein osannut suhtautua vanhoihin ihmisiin, jotka yhtäkkiä alkoivat käyttäytyä kummallisesti.
"Muttakun... Minä vain olisin halunnut... Ööh..." hän soperteli.
"Terhen ei ole täällä, muutenkaan. Sinuna olisin nyt vain reipas jolppi ja lähtisin kalppimaan täältä, ennenkuin käy hullusti."
Severi iski kätensä puuskaan. "Uhkailetteko, hyvä herra? Ettekö tiedä, kuka minä olen?"



Severin ja Esaiaksen jatkaessa kinasteluaan pahaa-aavistamattomat kaksoset ja Lenwë pölähtivät olohuoneeseen.
"Mitäs täällä oikein mekkaloidaan?" Ada hihkaisi iloisesti. "Katso äiti katso mitä me osataan tehdä! Isä näytti!"
Sophie tuijotti kauhuissaan syyslehtien värikirjoa rakastettunsa ja tytärtensä kasvoilla. "Ssshhh! Menkää äkkiä takaisin, ennenkuin..." Hän yritti hyssytellä, mutta tytöt olivat jo innoissaan ryntäämässä isoisänsä kimppuun.



Sophie nielaisi vaivautuneesti, kun Severi huusi kuin henkensä hädässä nähdessään tytöt ja Lenwën. "Mitä epäsikiöitä... Hirviöitä.. Demoneja! Noituutta! Roolipelaajia!" Nyt Sophien veljetkin huomasivat, että jotakin oli tekeillä.



Ada katseli outoa pukumiestä pää kallellaan. Hän oli jotenkin tutunnäköinen.
"Etkös sinä ole se... poliitikko?" Viime hetkessä Ada nielaisi sanan 'tylsä', mutta kun Severi kavahti taaksepäin hänen puhuttelunsa seurauksena, Adaa alkoi harmittaa ettei ollut puhunut suutaan puhtaaksi.
"Mitäs siinä tuijoitat, senkin käpy. Etkö ole aikaisemmin nähnyt muita kuin valkoihoisia?" Ada tivasi aiheuttaen kohahduksen kuuntelijoissa. Sitten hän käänsi ukolle selkänsä. Emilie näytti olevan itkun partaalla.



"Vai tällaista täällä harjoitetaan! Huoruutta demonien kanssa! Varokin näyttäytymästä noiden epäluomien kanssa julkisesti, tai minun urani on pilalla! Tämä on pöyristyttävää, miten voit tehdä tällaista minulle!"
Sophiella alkoi keittää yli. "Minä, minä, minä! Olet kyllä uskomattomin, itsekeskeisin, sietämättömin roisto mitä maa päällään kantaa! Kuvitteletko todellakin, että minulla olisi jotakin velvollisuuksia sinua kohtaan kaikkien näiden vuosien jälkeen!? Ettäs kehtaat tulla tänne kutsumatta haukkumaan minun rakkaitani! En ymmärrä, miten kukaan järjissään oleva ihminen voi äänestää sinua!"
Ada supatti enoilleen jotakin, Emilie oli kadonnut johonkin. Sophie tunsi olonsa hiukan avuttomaksi, vaikka osasikin esittää pitävänsä puolensa.



Emilie oli rynnännyt itkien yläkertaan. Häntä ahdisti suunnattomasti: ilta oli tuonut mukanaan aivan liikaa uutta informaatiota. Isä, kummallinen ihonvaihtamiskyky, ja kaiken kukkuraksi äiti näköjään tunsi tuon niljakkaan Severi Uusisen. Emilie ei ollut kovin kiinnostunut politiikasta, mutta Uusisen ja Apila-puolueen propagandaa oli vaikea edes yläasteikäisen välttää. Ja nyt tuo huippupoliitikko tuosta vain pölähti heidän olohuoneeseensa syyttämään tyttöjä ja Sophieta vaikka mistä ihan kummallisesta... Siinä oli liikaa ymmärrettävää. Ja sitten vielä haukuttiin epäluomaksi, Emilietäkin joka oli tottunut aina olemaan kaikista kaunein!



Emilie paiskasi huoneensa oven kiinni ja alkoi itkeä nikotellen. Ei hän halunnut olla mikään kahden maailman kansalainen, hän halusi olla ihan tavallinen nuori tyttö, jonka tärkeimpiä huolia olivat poikajutut ja vaatteet. Isona hän tahtoi ehkä sisustussuunnittelijaksi, tai ehkä malliksi enon näytöksiin. Oliko se liikaa pyydetty?



Sophien veljet olivat asettuneet puoliympyrään Severin ympärille. ahdistaen häntä rehvakkain asennoin.
"Jos sinulla on jotakin sanottavaa sisarentyttäristämme tai heidän isästään, voit kertoa sen meille," Alexander ärisi. "Ehkä me voimme sitten kertoa mielipiteesi eteenpäin laatulehdistölle," Vilhelm jatkoi rauhallisesti hymyillen, painottaen sanaa laatu.

Severi irvisti kauhuissaan: hän ei ollut koskaan ymmärtänyt yhdistää näitä kolmea kuuluisaa miestä samaan perheeseen. Nyt se tuntui tietenkin typerältä, mutta hänhän oli keskittynyt aina maaseudun suomenkieliseen äänestäjäkuntaan, ei suinkaan kaupunkien ruotsinkielisen yläluokan touhuihin. Hän suomi itseään ankarasti: olisihan hänen pitänyt muistaa ainakin Emil, joka oli joskus suunnitellut hänelle uuden tyylinkin. Mutta Severin maailmassa sitä, mikä oli epämiellyttävää, ei ollut olemassa. Entisen vaimon homoseksuaali veli, ja vielä joku muotisuunnittelija, oli sellainen asia, minkä Severi mieluummin unohti.



Severin korvat aukesivat parahiksi, kun Emil avasi naurahtaen suunsa. "Mitäs sanotte, hyvät veljet, eiköhän ole aika herra puoluejohtajan lähteä näistä juhlista?"
"Kannatetaan," murahtivat kolme muuta miestä. Muitta mutkitta Lenwë sieppasi Severin lukko-otteeseen, Vilhelm ja Alexander nostivat hänen jalkansa ja Emil lähti johtamaan tietä ivallisesti marssilaulua viheltäen. Severiä hävetti suunnattomasti: entä jos joku näkisi?



Kun Tavastin miehet poistuivat naureskellen ja käsiään pyyhkien sisälle, Severi jäi seisomaan portille polvet järkytyksestä vapisten. Lehdet tuon oudon miehen käsissä olivat aivan selvästi kasvaneet suoraan ihosta, ne eivät voineet mitenkään olla naamiaisasua. Severi oli varma siitä, että oli nähnyt lehdissä värisevät verisuonet. Mahdotonta!
"Noh, alahan nyt laputtaa siitä jo," ruusuja kastelemaan ryhtynyt Madeleine huusi entiselle vävylleen. "Eikö jo tullut selväksi, ettei sinua täällä kaivata?"
Severi lähti puolijuoksua pakoon. Tämän talon lähelle hän ei tulisi enää ikinä!



Kun Sophien veljet ja Lenwë olivat lähteneet, Ada kaivoi eteisen kaapista pienen yllätyksen. Emilie, joka oli jo selvinnyt järkytyksestään, vetäisi henkeään.
"Mistä ihmeestä sait ilotulituksia tähän aikaan vuodesta?!" hän kauhisteli. "Eikö se ole laitontakin?"
Esaias hieroi innostuneesti käsiään yhteen. "Äläs nyt ole tylsä, Emilie! Siitä onkin aikaa kun täälläpäin on viimeksi nähty kunnon ilotulitus."
Ada oli jo tuikkaamassa tulta sytytyslankaan. "Hihii! Hirveä paukehan näistä lähtee!" Tyttö huudahteli iloisesti. Juhlien välikohtaus oli jo unohdettu.



Vähitellen tyttöjen tyylikin muuttui, kun lukion alkaminen lähestyi. Adalle vaatteiden mukavuus oli edelleen tärkeintä, ja tukkansa hän piti niin villinä ja punaisena kuin vain pystyi. Hirmuinen käkkäräpermanentti olisi näyttänyt naurettavalta kenellä tahansa muulla, mutta Adan voimakkaat piirteet vaativat kehyksekseen vähintään yhtä voimakasta kampausta.



Emilien tyyli pysyi rikkumattoman tyylikkäänä. Hän näytti jossain määrin ikäistänsä vanhemmalta, eikä mennyt kauan ennenkuin kaikki kylän pojat olivat häneen aivan umpirakastuneita. Emilie leikitteli milloin kenenkin kiintymyksellä, muttei jaksanut ketään oikein kauan. Pojat olivat hänestä usein aivan liian korkealentoisia: ei häntä kiinnostanut pohdiskelut Keski-Maan olemuksesta tai Voltairen filosofiasta, hän olisi paljon mieluummin lähtenyt ajelulle auringonlaskua katsomaan.



Mutta palataanpa Avaloniaan. Asemasotavaihe oli jatkunut jo neljä Avalonian vuotta, Terhen olisi kohta aikuinen. Hänen kasvunsa oli sopeutunut jossain määrin Avalonian aikaan, mutta silti hän tuntui ikääntyvän nopeammin kuin olisi ollut ihan tavallista.
Kuukausi sitten Avalonialaisten puolustus oli murtunut, ja kuninkaan oli pitänyt lähteä kaikkien joukkojensa kanssa lyömään Helegalanin armeijaa takaisin. Palatsissa elettiin kuin pysähtyneessä tiimalasissa: elämä jatkui mahdollisimman paljon entisten uomien mukaan, paitsi että kaikki miehet olivat poissa. Paitsi saamaton Caledhrestad, joka aina valitti milloin mitäkin vaivaa, ettei olisi tarvinnut lähteä taistelemaan. Valittavia hovikukkasia ei taistelukentällä kaivattu, joten Caledhrestad sai jäädä jälkeen.
Mitään ei särkynyttä ei uskallettu korjata, mitään uutta ei uskallettu aloittaa. Taistelun tulos oli epävarma. Palatsin taloutta pyörittivät kuningataräiti Belegiril ja kuningatar Laërwen, joka oli lopultakin saanut vähän itseluottamusta hyväksyttyään lopulta sen, että lapsettomuus olisi hänen kohtalonsa. Terhen joutui kuitenkin suureksi ärsytyksekseen edelleen jatkamaan sievien, turhien kuvien maalausta ja kirjailua.
"Eikö minun pitäisi pysyä perillä sodan kulusta, minustahan tulee kuningatar," hän intti usein, mutta turhaan. Kun Branon oli poissa, ei kukaan ollut valvomassa sitä, että Terhenin kasvatuksessa olisi otettu huomioon hänen erikoislaatuinen asemansa. Kaikki hokivat vain sitä, että kun sota olisi ohi, Terhenin tulisi osata käyttäytyä kuten naisen sopi. Viittaukset Belegiriliin ja Laërweniin sivuutettin olankohautuksella: tämä oli poikkeustila. Kukaan muu paitsi Branon ei osannut nähdä, että kyse oli suuremmasta kuin vain yhdestä pikku sodasta.



Sitten, kesken Caranorin taidehistorialuennon, palatsin toisesta siivestä kuului hirveää meteliä. Caranor keskeytti puheensa hetkeksi. Hänkin oli huolissaan veljensä puolesta, mutta sittenkin hänen velvollisuutensa oli kuningasta kohtaan.
"Niin, ja sitten Galadhel kehitti kultaisen suhde-periaatteen..." Caranor jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut. Terheniä alkoi ärsyttää.
"Tiedän kyllä kultaisen leikkauksen, kiitos, kyllä minunkin maailmassani koulussa jotakin opetettiin. Emmekö voisi käydä katsomassa, mitä tuolla tapahtuu?" hän äyskäisi tarpeettomankin äänekkäästi. Sota kiristi kaikkien hermoja.
"Mutta teidän korkeutenne, tuskin se on mit..." Caranorin rauhoittelut leikkasi eläimellinen tuskanhuuto. Enempiä kyselemättä Terhen syöksähti ulos sillalle, kohti kuninkaallista makuuhuonetta. Caranorin ei auttanut kuin seurata.



Taistelu oli mitä ilmeisimmin ohi. Branon makasi vuoteella täysissä varusteissa, kasvot muta- ja veriroiskeiden alla kalmankalpeina. Kipu väänsi hänen kasvonsa, mutta enää ei kuulunut muuta kuin vaivalloinen hengitys. Laërwen polvistui miehensä vierellä täysin kykenemättömänä puhumaan, kyynelet poskillaan; Belegiril ei saanut silmiään irti poikansa vatsasta, jonka kohdalla haarniskassa oli valtava viilto. Kipunat Branonin kasvojen ympärillä välkehtivät enää heikosti.



Terhen tuijotti suu auki. Branonin haavasta vuotava veri valui kallisarvoisille lakanoille, eikä kukaan tehnyt mitään pysäyttääkseen virtaa.
"Miksei kukaan tee mitään? Kuningas... isähän kuolee!" Terhen kuiskasi niin kovaa kuin uskalsi. Lenwë oli yhtä lailla roiskeiden ja naarmujen peitossa, mutta vaikutti muuten vahingoittumattomalta.
"Mitään ei voi tehdä. Helegalanin ase on myrkytetty ja noiduttu, mikään meidän taitomme ei auta muuhun kuin viivyttämään väistämätöntä."



Kun Terhen vielä sulatteli tietoa, Daelagos alkoi murahdellen kertoa taistelun kulkua.
"Meinasimme melkein hävitä koko paskan. Helegalan pönötti kukkulan laella erillään omasta armeijastaan, paiskoi vain taikoja meidän niskaamme niin että hyvä kun pääsimme eteenpäin. Sitten kuningas johti meidät itse sivukautta suoraan Helegalanin kylkeen sillä aikaa kun pääjoukko hämäsi hänen joukkojaan... Ja tuo mokoma uhkarohkea jolppi kävi itse henkilökohtaisesti sen noita-akan kimppuun! Voitimme taistelun, mutta nyt menetämme kuninkaan." Daelagos oli karskista puheestaan huolimatta selvästi järkyttynyt. Hän sylkäisi lattialle.
"Kuka meitä nyt johtaa? Sinäkö, pikkutyttö? Tiedätkö edes mitään armeijan johtamisesta?" Terhen tuijotti kapteenia murhaavasti. Olkoonkin kuningataräidin epävirallinen puoliso, hänellehän ei tuohon sävyyn puhuttaisi.
"En minä ole mikään hepsankeikka, vaikka sellaista minusta yritetäänkin kovasti tehdä!" Hän tiuskaisi, ääni järkytyksestä ja kauhusta kimeänä. "Jos minun pitää johtaa armeijaa, niin sitten minä teen sen, kautta Orninnin likaisten korvien!" Portaiden alapäästä kuului äkkiä tukahdutettu tirskahdus. Terhen säntäsi porrasaukolle.



Caledhrestad hillui päättämättömän näköisenä portaiden alla, kuin olisi tahtonut paeta mutta ei ollut ehtinyt.
"Mitä sinä täällä teet?" Terhen tiukkasi. "Tiedät varsin hyvin ettei sinulla ole asiaa kuninkaankamariin, ellei sinua sinne erikseen kutsuta. Eikä kokoussali ole mikään ajanviettopaikka." Mikseivät nämä typerät haltiat käyttäneet ovia? Tähän asiaan pitäisi tulla muutos, kunhan Terhenillä olisi asiaan jotain sanottavaa. Hän yritti sulkea pois mielestään järkytyksen isänsä haavoittumisen johdosta. Kun ei tiennyt, miten olisi suhtautunut, oli paras olla suhtautumatta ollenkaan; se oli aina ollut Terhenin tapa selvitä kiperistä tilanteista.
"E-een minä mitään tässä, jos minä tästä vaikka lähdenkin, en varmasti kyllä kuullut mitään, teidän korkeaylhäisyytenne..." Caledhrestad sopotti typerästi. Terhen tuhahti halveksuvasti, katsoi että tuo hyypiö varmasti lähti pois, ja aikoi sitten palata kuninkaankamariin. Jokin sai kuitenkin hänet kurkistamaan vielä ikkunasta Caledhrestadin perään.



Kun puolialaston hovimies suuntasi kulkunsa mystisesti pois polulta ja suoraan pusikkoon, Terhen säntäsi hiippaillen hänen peräänsä. Terhen ei ollut koskaan luottanut Caledhrestadiin: hänellä oli liian liukas kieli selittämään, mihin hän aina katosi pitkiksi aikaa, ja toisaalta keksimään verukkeita joilla laistaa töistä. Terhenin sydän pamppaili samalla kun hänen järkensä ja tunteensa taistelivat keskenään: jäädäkö valvomaan kuolevan mutta etäisen isän vuoteella, vai selvittääkö, oliko hänen epäilyissään todella jotain perää. Mitä Terhen oli Branonin puheesta ymmärtänyt, kuningaskin epäili että palatsissa oli vakooja. Lopulta Terhen päätti seurata Caledhrestadia: jos hän todella oli menossa sinne mihin Terhen arveli hänen menevän, sieltä voisi löytyä keino kuninkaan parantamiseksi.



Sitä, miten Terhen sen löytäisi, hän ei jaksanut miettiä. Sen keksisi sitten kun oli aika. Rohkeasti Terhen astui pois polulta seuraten hovimiestä tiheän pensaikon läpi.



Terhen seurasi Caledhrestadia pimenevään iltaan yhä kauemmas. Metsä muuttui valoisan kauniista synkäksi ikimetsäksi, jossa mustat, kuivuneet puut ojentelivat oksiaan kohti Terheniä.
Hän ei ollut enää aivan varma siitä, kuinka kauas oli tullut. Hänellä oli hämärä mielikuva siitä, että tämänpäiväsen taistelun kenttä oli jäänyt jonnekin itään, että tämä metsä rajasi sitä. Terheniä hiukan pelotti: entä jos hän törmäisi vihollisen sotilaisiin? Mutta toisaalta, kai Caledhrestad tiesi, mihin oli menossa.
Sitten metsä muuttui jälleen. Oli jo pimeää, mutta yhtäkkiä puut tuntuivat valaisevan itse itseään. Maassa oli kummallisia kivimuodostelmia, ja metsän pohjaa peitti sairaalloisenväristen kukkien matto. Edessäpäin kajasti kirkkaampi valo; Caledhrestad oli kadonnut näkyvistä.



Terhen seurasi valoa, ja päätyi hämmästyksekseen eräänlaisen mökin eteen. Ja minkälaisen mökin! Se seisoi syvennyksessä jonkinlaisten valtavien pavunvarsien varassa, ja ylös johtivat kapeat kierreportaat. Seinät näkyivät hiukan läpi: sisällä liikkui selvästi kaksi hahmoa. Terhen hiipi lähemmäs kuullakseen, mitä sisällä puhuttiin.



Helegalan Dínechurin siveli hellästi rakastajansa poskea. "Ei sinun olisi tarvinnut tulla, rakkaani. Tiedän jo, että se surkea kuninkaanrääpäle tekee kuolemaa. Minun loitsuihini lääkkeet ovat tiukasti minun arkuissani, häntä ei voi kukaan enää pelastaa. Mutta toisaalta, taistelun jälkeen on mukava iloita kauniin miehen kanssa..."
Terhen värähti inhosta. Helegalanin ääni oli kuin jäätä. Sitähän hänen nimensäkin tarkoitti: etäinen jää. Branon oli kertonut... Ja nyt tuon inhottavan jäänaisen takia isä ei enää koskaan kertoisi Terhenille enää mitään; ei, ellei Terhen pääsisi käsiksi Helegalanin mainitsemiin arkkuihin. Mutta miten?
"...Tämä metsästysmaja on niin hirveä paikka asua, mutta täytyyhän kuningattarella olla katto päänsä päällä. En voi nukkua puun alla viittaan kääriytyneenä niinkuin halpa-arvoiset sotilaat." Helegalan jatkoi.
"Niin, enkö ollutkin älykäs, kun muistin tämän majan näin läheltä pääkaupunkia? Enkö?" Caledhrestad oikein kerjäsi kehuja, kuin koira. "Ja etenkin kun keksin, mihin arvokkaimmat tavarasi voisi kätkeä. Tuon ison kiven alta ei kukaan osaa katsoa – ei sillä, että kukaan tänne löytäisikään. Ja jos löytää, se raukka ei selviä hengissä."
Sillä hetkellä Terhen astui vahingossa kuivan oksan päälle. Se oli ihan pieni, mutta riittävän iso paukahtaakseen lämpimässä, tyynessä illassa kuin halkeava kivi. Ei! Kätkökivi oli niin lähellä...



Terhen muisti kauhunsa keskellä, miten oli itse yllättänyt Caledhrestadin salakuuntelemasta portaiden alapäässä aiemmin samana päivänä. Se olisi ollut huvittavaa, ellei jäätävän kaunis, hirvittävä velhonainen olisi katsellut Terheniä nenänvarttaan pitkin. Hänen pelkkä katseensa tuntui jäädyttävän Terhenin niille sijoilleen. Näinkö tämä päättyisi?
"Caledhrestad, kultaseni... Meillä näkyy olevan pieni kuokkavieras. Huolehtisitko hänestä?"

Osa 38. Villiruusu ja Suklaaprinsessa

No niin, asiaan että pääsen äkkiäkäkkiä asentamaan Vapaa-Aikaa, kauhea kärvistely kun lupasin itselleni etten asenna sitä ennenkuin tää jakso on valmis :D



Sophie vietti pidennettyä äitiyslomaa, eikä vähiten ikävän julkisuuden vuoksi. Vaikka kotona tyttöjen kanssa nyhjääminen tuntui joskus sietämättömän ikävystyttävältä, retket Avaloniaan Lenwën kanssa toivat kuitenkin virkistävää vaihtelua. Ja sitäpaitsi Sophie huomasi kaikesta huolimatta nauttivansa kaksosten kasvattamisesta, vaikka se joskus veikin hänen kaikki voimansa.

Toisen ikävuoden paikkeilla tyttöjen ulkomuoto alkoi muuttua radikaalisti. Lehdet haipuivat näkyvistä ja silmien syvä purppuranväri vaihtui tummaksi ruskeaksi. Sophie saattoi huoata helpotuksesta: olisi ollut sekä tyttöjen että hänen kannaltaan ikävää, jos lapsiparat olisi pitänyt pitää kaapissa kaiken ikänsä.



Emilien silmät muuttuivat vähän hitaammin kuin Adan. Punaiset silmät saivat tytön näyttämään suorastaan hurjalta ilman lehtikoristeita! Toivottavasti tytöt osaisivat pitää uudet ulkomuotonsa tiiviisti, ettei tulisi outoja kysymyksiä.



Lopulta Emiliekin sai samanlaiset ruskeat silmät kuin siskonsa. Rauhallinen Emilie oli Madeleinen lempilapsi, kun taas Sophien sydämessä oli herkkä kohta vilkkaammalle ja onnettomuusalttiimmalle Adalle.



Jo nyt näki, että Emilien piirteet olivat kuin missillä, ja kaiken kruunasi molempien tyttöjen jostain perimä kauneuspilkku vasemmassa poskessa. Ada taas oli persoonallisemman näköinen hiukan pyöreine poskineen.



Ada joutui pitämään rumaa potkuhaalaria, koska hänellä oli kovasti tapana sotkea vaatteitaan. Kun hienot hepenet eivät olleet menoa hidastamassa, pikku vipeltäjän leikit huimasivat päätä. Joskus harvoin, jos tytöt saatiin yhtä aikaa kiinni, he saattoivat innostua leikkimään yhdessä esimerkiksi nukkekodilla. Adalla oli tähänkin leikkiin oma näkemyksensä: nuken voi ihan hyvin tunkea suuhun samalla kun järjestelee huonekalut uusiksi.



"Ei taa tyyä nukkee," Emilie opasti kärsivällisesti tohottavaa siskoaan. "Tää menit nyt yäkeetaan ja tit tillä oit tiellä toi koottowi." Adaa ei konttorirotan elämä paljoakaan kiinnostanut. "Vruuuuum! Nijaaaauuuu! Tää o superrmies!!"



Vaikka pikkutytöissä olikin kädet täynnä työtä, aina joskus Sophiellakin oli aikaa pujahtaa Terhenin huoneeseen rauhoittumaan. Huone oli säilytetty täsmälleen siinä asussa, jonkalaiseksi se oli jäänyt Terhenin lähtiessä. Lupauksista huolimatta Lenwë ei tullutkaan hakemaan Sophieta joka kuukausi, vaan välillä saattoi vierähtää jopa puoli vuotta ennenkuin miehestä näkyi vilaustakaan. Se oli ymmärrettävää, sillä Avaloniassa valmistauduttiin torjumaan Dínechurinin joukkojen hyökkäystä, ei siinä ehtinyt pahemmin kuhertelemaan. Vakoojia napattiin melkein joka päivä ja tiedustelupartiot joutuivat ikäviin kahakoihin.

Vaikka Sophie ymmärsikin tämän, häntä silti harmitti. Kansainvälinen seikkalija-arkeologi oli uhkaavasti luisumassa vaipantuoksuiseksi kotiäidiksi. Miksi ihmeessä yksinhuoltajuuden piti olla niin työlästä?



Lopulta tytöt kasvoivat kouluikäisiksi, ja Sophiella oli viimeinkin aikaa ryhtyä taas käymään osa-aikaisesti töissä. Tytöt olivat usein hoidossa mummolassa, ja joskus useamman päivänkin kun Sophien piti käväistä ulkomailla töidensä puitteissa. Se ei tyttöjä harmittanut: Suur-Tammelassa oli kyllä prameaa, mutta Madeleine ja Esaias olivat mukavia ja rentoja isovanhempia eivätkä turhaan kytänneet sormenjälkiä tai mutapaakkuja.

Adasta kasvoi tällainen kaunistus. Hänen silmiinpistävin piirteensä on isältä peritty, liekehtivänpunainen tukka ja suuret silmät. Naapurustossa usein juoruiltiin ja kummasteltiin, kuka saattoi olla eksoottisennäköisten kaksosten isä: useimmiten veikkailtiin Sophien antautuneen pikasuhteeseen jonkun italianluigin kanssa, ja kyllähän sen tietää miten sellaisessa käy.



Vauhdikkaan Adan tempauksia päiviteltiin usein kylällä, mutta sitä suuremmin ihasteltiin Emilien poikkeuksellista kauneutta. Tytöstä tulisi aivan selvästi missi tai malli tai jotain muuta upeaa, niin sopusuhtaiset ja kauniit piirteet hänellä oli. Kun siihen päälle lisättiin vielä ahkera, ulospäinsuuntautunut ja älykäs luonne, häntä ei voitu olla ihailematta (tai joidenkin kohdalla kadehtimatta) vaikka tyttöjen syntyperä olikin vähän kyseenalainen.



Adaa otti suunnattomasti päähän käydä paikallista kaupungin ala-astetta. Emilietä harvoin kiusattiin, mitä joskus piikiteltiin hyvistä koetuloksista, mutta Ada sai kuulla milloin olevansa porkkanapää, milloin hikipinko, milloin kiusankappale tai leuhka hurri. Tytöllä oli sitäpaitsi tapana sanoa hyvin ikävästi takaisin kiusaajilleen tai jopa mojauttaa haukkujaa kuonoon – niinkuin silloinkin, kun B-luokan Otso keksi 'hauskan' vitsin, ja väitti Adalla olevan suklaata naamassa. Kun Ada tajusi, ettei hänen suklainen hipiänsä hinkkaamalla vaalenisi, Otson nenä sai uuden muodon ja Ada kaksi tuntia jälki-istuntoa koko loppuviikon ajan.

"Emilie, eikö siustakin olisi hauskempaa olla yksityiskoulussa? Saataisiin parempaa opetusta ja siellä ei varmastikaan kiusattais siks että äiti on aatelinen, ku ne kaikki muutkin on niitä." Emilie suipisteli kaunismuotoista suutaan. "Pitäiskö siellä sit käyttää jotain univormua?" Ada kohautti harteitaan: hänelle oli ihan yksi ja sama mitä päälleen laittoi, Emilie taas oli hyvinkin tarkka vaatteistaan. "Kysytäänkö äitiltä? Se reksi pitäis varmaan kutsuu kylään ja sit jos se on vaikuttunut meiän talosta ja hyvistä ruuista, ni me päästään sen kouluun. Harmi vaan ettei me voida esittää että asutaan mummin luona, ku siellä on niin paljon hienompaa..."

Sophie myöntyi tyttöjen ideaan alta aikayksikön. Kunhan hän vain ehtisi olla kotona ja laittaa ruuat valmiiksi, tytöt saisivat hoitaa rehtorille puhumisen. Sophieta vilkuiltiin vieläkin vähän alta kulmain kylällä, ja vaikkei hän siitä välittänytkään, se tuntui joskus vähän hankaloittavan elämää.



Tytöt menivät illalla nukkumaan molemmat yksityiskoulusta haaveillen. Emilien haaveissa oli ylhäisiä kavereita, hienoista kankaista valmistettuja koulupukuja ja koulutanssiaisia.
Emilielle oli sisustettu Terhenin vanha huone – Sophien oli ollut pakko luovuttaa ja antaa huone toisen tytön käyttöön, mutta tila pistettiin kuitenkin uuteen uskoon uusilla tapeteilla, verhoilla ja huonekalumaaleilla. Emilie ei pitänyt vihreästä, pinkkiä sen olla piti.



Adan huone taas oli kirkuvanpunainen, sitä tasoittivat ainoastaan vaalea kirjahylly ja muutamat tumman puun väriset kalusteet. Entiseksi lastenhoitohuoneeksi tätä ei aivan heti tunnistanut.
Adan päässä pyörivät monenlaiset ajatukset uudesta koulusta. Suurin toive oli se, että hän saisi lopultakin olla rauhassa sellainen niinkuin oli: huippuälykäs mutta riehakas, ehkä jopa vähän liioitellunkin vauhdikas. Osa Adan tohotuksesta saattoi olla sen peittelyä, että hän oli syvällä sisimmässään vähän ujo vieraiden ihmisten seurassa. Koko ajan äänessä oleminen ja kepposten keksiminen tuntui hyvältä keinolta näyttää, ettei hän ainakaan ollut mikään tyhmä hikipinko joka käytti kaiken aikansa läksyjen lukemiseen.



Yksityiskoulun rehtori hyväksyi mukisematta illalliskutsun, ja saapui täsmällisesti tiistai-iltana kello viisi. Emilie oli vastassa säihkysilmineen ja hyvinharjoiteltuine hymyineen: tässä hän oli hyvä. "Saisinko kenties esitellä teille hiukan taloamme? Sehän on tuon viereisen Suur-Tammelan kartanon sivurakennus, rakennettu vuonna 1790..." tyttö posmitti menemään rikkumattoman kohteliaalla äänensävyllä. Rehtori oli ilmeisesti kovin vaikuttunut. Tähän asti kaikki sujuikin oikein hyvin.



Emilien esitellessä taloa asiantuntevin äänenpainoin juuri töistä palannut Sophie kohtasi järkytyksen jääkaapilla: hän oli sittenkin unohtanut ostaa ainekset illan lohiateriaan! Kauhistuneena hän kipaisi kulman taakse kyläkauppaan – aurinkolasit tiukasti päässä – mutta liian myöhään. Sophien kadottua rehtori tunsi itsensä nälkäiseksi, ja Emilien livahdettua hetkeksi vessaan, hän kauhaisi itselleen lautasellisen toissapäiväistä makaronilaatikkoa, joka oli unohtunut pöydälle. Kun tytöt huomasivat rehtorin pistelevän makaronilaatikkoa poskeensa hyvällä ruokahalulla, oli jo liian myöhäistä. Rehtorin kasvot alkoivat äkillisesti vihertää, ja hän ponkaisi uskomattomalla notkeudella ylös tuolilta. "Jaa, tämä olikin sitten varmaan tässä. Ilmoittelen," rehtori ähkäisi ja suorastaan juoksi ulos lähes törmäten ällistyneeseen Sophieen, joka kantoi painavia ruokakasseja.



Tytöt rojahtivat pettyneinä sohvalle. "Miksi ihmeessä sen makaroonilaatikon piti unohtua pöydälle?!" Ada sadatteli. Emilie otti iskun stoalaisen tyynesti. "Täytyy sitten yrittää ensi syksynä uudelleen," hän huokaisi.



Erään kerran tytöt olivat taas yökylässä Suur-Tammelassa, kun Sophie oli lähtenyt yöksi 'jonnekin'. Ada oli jo toipunut yksityiskouluhaaveiden kariutumisesta, mutta hän purki silti turhautumustaan käyttäytymällä epäilyttävästi niin, että opettajat uhkasivat alentaa kerta kaikkiaan hänen käytösnumeroaan. Madeleinen oli pakko naurussa suin vähän torua tyttöä, tällä kertaa siitä kun hän oli aloittanut apinaleikin koulubussissa sillä seurauksella, että kuljettaja oli joutunut sairaslomalle.



Ada oli aloittanut pianotunnit. Kotona Vähä-Tammelassakin oli piano, mutta tyttö karkasi usein mummolaan flyygelin ääreen, sillä siitä lähti paljon suurempi ja mahtavampi ääni. Madeleinea hiukan nauratti: tyttö soitti samalla tavalla kuin yleensäkin käyttäytyi, äänekkäästi ja suurella voimalla.



Emilie taas ei ollut oikein löytänyt itselleen vielä mitään kivaa harrastusta. Hän lähinnä luki kaikkea, mikä sattui eteen tulemaan. Esaiaksen piti valvoa, ettei tyttö löytäisi mitään sopimattomia kirjoja, mutta tarvitseeko sitä nyt valvoa lukemalla niitä itse? ;)



Madeleine oli elementissään: lopultakin hänellä oli kunnon keittiö, tilava ja valoisa ja varusteltu kaikilla mahdollisilla vempeleillä. Radiosta pauhasi Aidan juhlakohtaus ja Madeleine vihelteli itsekseen mukana. Voisiko mikään enää mennä pieleen? Suloiset lapsenlapset, uudistettu talo, muhkea eläke ja kohtuullinen terveys. Mitä muuta voisi vanha ihminen enää toivoa?



Ruoka katettiin suureen ruokasaliin. Esaias viritteli takkaan tulta, ja Ada kertoili hurjia kummitustarinoita elävistä luurangoista. Madeleine yritti esittää kauhistunutta ja torui, etteivät tuollaiset tarinat sopineet vielä kymmenvuotiaille.



Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, ja Ada kiusasi Emilietä melkein koko ruokailun ajan siitä, kun sisko päästi vahingossa mojovan röyhtäyksen. Emilie nosti nokkaansa pystyyn, Esaiasta nauratti ja Madeleine yritti hyssytellä Adaa. Tyttöhän oli ihan kuriton!



Lopulta kaikki saivat syötyä ruokansa viimeistä vihannesta myöten. Emilie nuokkui niin, että Madeleine komensi molemmt nukkumaan, vaikka Ada olisikin halunnut vielä riehua. Mutta ei auttanut: Madeleine oli oppinut kovaksi kurinpitäjäksi sairaalanjohtajana.



"Ja sitten hampaittenpesulle!" Madeleine komensi tyttöjä. Ada oli vielä suihkussa, mutta Emilie totteli kuuliaisesti.



Ada veti vaatteet takaisin päälleen. "Ei ei, hassu lapsi, yöpaita päälle nyt," Madeleine torui. "Muttakun ei miua nukuta vielä!" Ada hihkui. "Mitä tuon oven takana muuten on? Ja miks siinä on kaappi?" Ada jatkoi pulputustaan. Madeleine säpsähti.



"Nyt loppui kyselyt! Hampaittenpesulle mars, ja ei enää yhtään pöpinöitä! Kello on jo vaikka miten paljon." Adan naama venähti. "Mutta mummi, kun miä vaan haluisin nähä että mitä siellä..."
"Enkö minä jo sanonut? Nyt suut suppuun. Ei siellä ole yhtään mitään, se on vanha varastohuone vaan," Madeleine keksi villisti.
"Minä pesin jo hampaat, enkä minä ole ainakaan sanonut yhtään mitään," Emilie ilmoitti.



Ada marssi huuli mutrulla vierashuoneeseen ja hidasteli tahallaan. Emilie oli jo menossa peiton alle, kun Ada vasta hitaasti availi kaapinovia. Esaias kiipesi keittiöstä tarkistamaan, kuinka nukkumaanmeno eteni. "Noh, nyt ripirapi, Ada! Äitisikin suuttuu jos ette mene ajoissa nukkumaan." Ada puhahti jotakin, mutta kävi isoisänsä mieliksi nukkumaan.



Madeleine oli epätavallisen hiljainen käydessään nukkumaan. "Mikä nyt on," Esaias tiedusteli. Madeleine ynähti jotain epäselvää vastaukseksi. "Noh, käydään sitten nukkumaan, eikös niin. Vai haluatko sinä lukea vielä sitä Rumaa Kreivitärtäsi?" Esaias yritti vielä saada vaimostaan jotain irti, mutta tämä oli kuin muissa maailmoissa, joten Esaiaksen ei auttanut kuin luovuttaa ja sammuttaa valot.



Ada ei saanut unta. Kummallinen, pönkätty ovi ja Madeleinen hätäännys siitä kysyttäessä pyörivät tytön päässä, ja hän kääntyili levottomasti lakanoidensa välissä. Lopulta uteliaisuus voitti, ja ihan hiirenhiljaa Ada heitti peitot päältään ja tassutteli siskonsa luo.



"Emilie! Herää!" Ada suhahti ja ravisteli siskoaan kovakouraisesti. Emilie yritti kääntää kylkeä, mutta Ada ei antanut periksi.



Lopulta Emilie vääntäytyi pystyyn. "Mitä ihmettä nyt? Eihän nyt ole vielä aamu?" "Ssshhh!" Ada sihahti. "Ei ookaan, mutta mennään kattomaan mitä sen oven takana on." Emilie piristyi alta aikayksikön.
"Eikä varmasti mennä! Mummihan sanoi ettei siellä ole mitään, tai sitten siellä voi olla joku kummitus tai jotain muuta kamalaa. En mä halua!"
Mutta Ada oli päättänyt, että hänen oli saatava tietää, miksi mummi oli pönkännyt yhden oven talostaan. "Nyt mennään! Ei mitään kummituksia ole olemassakaan, senkin hupsu," Ada sihisi ja kiskoi siskonsa kädestä pitäen ulos yläaulaan.



Tytöt hiippailivat varpaillaan aulan poikki suljettuaan ensin oven mahdollisimman hiljaa. Ada painoi korvansa kylpyhuoneen ovea vasten. "Ei siellä ole ketään, mummi ja pappa nukkuu varmaan jo ihan täyttä häkää," hän kuiskasi. Emilie oli vieläkin vähän vastahakoinen, yleensä siskon seikkailuista ei seurannut mitään hyvää. Mutta ei Emiliekään voinut täysin hillitä uteliaisuuttaan.



Pimeässä kylpyhuoneessa kaikki näytti jotenkin pelottavammalta kuin valoisaan aikaan. "Miua pelottaa," Emilie vikisi. "Entä jos siellä on ihan oikeesti jotain tosi pelottavaa, joku haamu, tai mörkö, tai..." Jostain kuului äänekäs narahdus, ja molemmat tytöt hyppäsivät melkein metrin ilmaan. Adalla oli tarpeeksi järkeä puristaa suunsa kiinni, mutta Emilieltä karkasi melko äänekäs inhadus. "Sssshhh!!!" Ada suhisi ja tyrkkäsi siskoaan käsivarteen. "Mummi herää! Ei se mitään ollut, vanhoissa taloissa narisee aina," Ada vakuutteli itseään ihan yhtä paljon kuin siskoaan.



Ada tarttui painavasta puusta valmistetun kaapin kulmaan, tuki toisen jalkansa kylpyammetta vasten ja alkoi vetää. Kaappi oli yllättävän painava, vaikka se oli aika pieni. Ähisten ja puhisten hän sai kaapin liikkumaan. "Tuu auttamaan nyt senkin laiskamato," Ada puuskutti. Emilie vilkuili ympärilleen pelokkaasti eikä liikahtanutkaan. "Saat kyllä ihan itse siirtää sen, miä en ainakaan halua mitään vaikeuksia." Ada tuhahti ja jatkoi vetämistä. Kaappi tuntui siirtyvän vain muutaman sentin kerrallaan, se oli niin painava.



Sillä aikaa Madeleine oli herännyt äänekkääseen mouruamiseen ja raapinaan oven takana: ikivanha Oskari-kissa siellä teroitti kynsiään Adan sängyn päätyyn. Madeleine ponkaisi ylös vuoteesta ja säntäsi sättimään kissaa.



Oskarin näyttäessä häpeilevältä Madeleine tajusi yhtäkkiä, että Adan yövalo paloi. Eikä kummassakaan sängyssä ollut tyttöä. Ei kai vain... Ei! Pohtimatta asiaa sen enempää Madeleine säntäsi kohti kylpyhuonetta.



Kylpyhuoneessa Ada oli saanut kaapin melkein kokonaan pois oven edestä. "Vielä... vähän..." hän puuskutti. Emiliekin oli innostunut ja löi hiljaisesti tahtia käsillään. "Hii-op! Hii-op!"



Yhtäkkiä valot räjähtivät päälle ja tytöt sokaistuivat hetkeksi. Silmiään siristellen, pahinta aavistellen he kääntyivät ympäri. Madeleine seisoi ovella kädet puuskassa, näyttäen suorastaan kauhistuttavalta tulipunaisessa pyjamassaan.
"Mitä minä oikein sanoin?!" Madeleine jyrisi. "Minähän kielsin menemästä sinne!"



Ada nosti pikkuvanhasti etusormensa pystyyn. "Et oikeastaan, sinä vain kielsit kysymästä, et katsomasta itse..." Adan ääni haipui Madeleinen loimuavien silmien edessä.
"En ole ikinä elämässäni ollut näin pettynyt," Madeleine puhisi. "Nyt nukkumaan, sekunti aikaa! Ja tästä puhutaan äitinne kanssa. Keskellä yötä valveilla ja penkomassa paikkoja, mihin minä nimenomaan olen kieltänyt menemästä! Minua ihan hävettää, että lapsenlapseni ja tulevaisuuden toivoni ovat tottelemattomia pikku riiviöitä."
Emilie nielaisi protestinsa. Mummi oli jotenkin pelottavalla tavalla erilainen kuin yleensä. Ehkä hän voisi puolustaa itseään joskus myöhemmin. Tämähän oli ollut kokonaan Adan idea!



"Katso nyt mitä sait aikaan," Emilie sihahti kömpiessään takaisin sänkyyn. "Nyt mummi on kauhean vihainen, ja äitikin varmaan suuttuu, ja miäkin oon pulassa ja se on ihan siun vika!" Ada näytti kieltä siskolleen. "Kiinnostihan siuakin tietää mitä siellä on. Ja eihän äiti ikinä suutu. Hitsi kun oltiin niin lähellä!" Ada jysäytti tyynyä nyrkillään. Emilie puisteli päätään. "Siä oot ihan mahdoton! Kohta joudut vielä niin pahaan pulaan ettet siitä ihan helpolla selviäkään," hän mutisi pahaenteisesti.



Mutta kun Sophie saapui kotiin matkaltaan, koko episodi tuntui unohtuneen ihan täysin. Ada riensi riemuissaan äitiään vastaan, ja supatti tälle lopulta koko jutun vähän rohkaistuttuaan. Sophie vain naurahteli tytön uteliaisuudelle – äitinsä tyttö, selvästi! – mutta kehotti häntä silti tekemään mummille mieliksi ja unohtamaan koko jutun.



Pitkä kausi kotiäitinä oli ehtinyt repsahduttaa Sophien kunnon, ja hän joutui treenaamaan nykyään päivittäin pysyäkseen riittävän vireänä työtään varten. Sophie ei ollut enää ihan nuori, mutta ura tuntui jämähtäneen paikalleen. Olisi niin mukavaa tehdä välillä jotain vähän muutakin kuin vain juosta muinaismuistojen perässä ympäri maailmaa!



Teki niin hyvää päästä aina välillä saunomaan ihan rauhassa. Nyt kun tytöt olivat jo isompia, heitä ei tarvinnut ihan koko ajan vahtia, ja usein he olivat joko koulussa, kavereiden luona tai mummolassa. Sophie nautti yksinäisyydestä ja rauhasta, vaikka häntä hiukan nolottikin. Olisihan sitä voinut omien lasten kanssa enemmänkin aikaa viettää, mutta Sophien matkustusvietti oli aina ollut suurempi kuin hoivavietti, kaikista suurista puheista huolimatta. Nytkin hän kaipasi kipeästi vaihtelua. Kohtahan hän täyttäisi neljäkymmentä, korkea aika siis vaihtaa johonkin uuteen työhön!



Sophien tyylikin muuttui hieman viidennen vuosikymmenen koittaessa. Nuorekkaat kiharat vaihtuivat vähän aikuisempaan kampaukseen, vaatteet olivat armollisempia kropalle ja tyyli muutenkin huomaamattomampi. Eipä olisi uskonut, minkälainen tyyppi tämän ulkokuoren alla piili...
Sophien menneet, oletetut sekoilutkin alkoivat unohtua, ja hänet huolittiin jopa puutarhakerhon jäseneksi. "Paikallisia suihkuseurapiirejä," Sophie hihitteli itsekseen katsellessaan, kuinka sedät ja tädit kuopsuttelivat ruusupensaiden alta ja yksi sai yllätyspesun nurmisadettimesta. Sophie jätti armeliaasti mainitsematta, että pihasta huolehti lähinnä palkattu puutarha-apulainen.



Tytöt eivät olleet kovasta yrittämisestä huolimatta enää päässeet yksityiskouluun: rehtori mutisi aina jotain jostakin epämääräisistä kiireistä, kun Sophie yritti maanitella häntä paikalle. Ehkä pitäisi koettaa uudelleen yläasteen alkaessa.
Emiliellä oli tätä nykyä jokin seurusteluntyyppinen viritys Ukko-nimisen suositun kovispojan kanssa. Ada ei ollut asiasta oikein mielissään, sillä Ukon jengi oli juuri sitä porukkaa, joka häntä eniten kiusasi. Emilien päätä ei voinut kuitenkaan kääntää: hän oli luokan kuningatar joka asiassa, ja siihen kuului ehdottomasti se, että piti olla ensimmäinen joka seurustelee.



Ukko mustamaalasi Adaa Emilielle melkein koko ajan, ja Emilie, joka kuvitteli että seurustelusuhteessa pitää aina olla samaa mieltä toisen kanssa, nyökytteli ja hymyili, vaikka Ukko väitti varmana tietona, että Ada oli noita. Emilie ymmärsi sentään räpytellä ripsiään ja ihmetellä, että mistä moinen tieto saattoi olla peräisin. Ukko vähän kiemurteli, mutta kertoi sitten kuulemansa juorut.



Ada oli tällävälin vetäytynyt olohuoneen sohvalle katsomaan Kanikamun Seikkailuja. Hänestä tuntui, että kaikki näkivät miten savu nousi hänen korvistaan. Millä ihmeen keskiajalla nyt muka elettiin? Ukon jengi oli taas keksinyt uuden jutun. Ada oli selittänyt muille tytöille vähän väritettyä versiota siitä, mitä hän kuvitteli mummin suljetun oven takana piileksivän, mutta Ukon jengi oli kuullut vain osan, ja sen jälkeen koko piha tuntuikin raikuvan sekä huutoina että kuiskauksina: 'Punapäänoita! Noita-akka! Missä sun luutas on?!'



Kun Ukko oli lähtenyt, Ada hyökkäsi siskonsa kimppuun. "Olenko miä nyt siunkin mielestä noita? Böööö! Muutan sut sammakoksi!" Ada huusi loukkaantumisesta tukahtuneella äänellä. Emilie nyrpisti nenäänsä. "Et kai siä pidä miua ihan tyhmänä? Siähän oot miun sisko." Adan huolellisesti rakentama, äkäinen puolustusasenne romahti alkuunsa, ja hän puhahti vain hullunkurisesti.



"Älä nyt kerro kenellekään, mutta miä tiiän miksi siua kiusataan," Emilie madalsi ääntään ja iski silmää kuin paraskin salaliittolainen. "Tiiätkö Ukon kaverin, sen Villen? Se on ihan hirveän ihastunut siuhun, mutta sen mielestä se on noloo. Se keksii kaikkia noita juttuja, että kaikki luulis ettei se vaan tykkäis siusta," Emilie supatti. Ada hämmästyi niin, että meni kerrankin sanattomaksi.



"Oikeesti aika hassu juttu. Onko se siusta yhtään söpö?" Emilie hihitteli. Ada sai puhekykynsä takaisin.
"No ei kyllä tosissaan! Hyi yäk, se on sellanen ilkee ja ruma pystynokka. Voit sanoo kyllä ettei kiinnosta yhtään," Ada puuskahti ja esitti yökkäilevänsä.



Myöhemmin Ada meni yläkertaan leikkimään omalla Kanikamu-nallellaan. "Ei musta kukaan kuitenkaan oikeesti tykkää," hän pohti ja katseli surumielisesti pehmopupun silmiin. "Mähän olen se punapäänoita. Eikä sillä oo niin väliäkään. En mäkään tykkää niistä," hän ajatteli äkäisesti. "Painukoot hiiteen! Mähän näytän niille kaikille vielä!"

Mutta hetkinen. Mitä Terhenille kuuluikaan tällä välillä? Palataanpa ajassa hiukan taaksepäin, tai no, jokseenkin siihen suuntaan ainakin.



Lenwë oli tuonut Terhenin yllättävän nopean kävelymatkan jälkeen suoraan hovin eteen. Terhen tuijotti suu ammollaan ympärilleen: tuossa oli yksi Lenwën näköinen täti, mutta kaikki muut – No hyvä on, olihan Lenwëkin sisarineen aika hurjannäköinen, mutta Terhen oli jo tottunut lehtevyyteen kaksosten kanssa – olivat kuin hurjimmista saduista. Hiukan ujostellen Terhen astui sini-ihoisen ja valkotukkaisen miehen eteen, joka ilmeisesti oli nyt kuningas. Eli isä... Mitenköhän häneen pitäisi suhtautua? Pitikö olla kohtelias vai esittää riemastunutta vai olla niinkuin ei olisikaan? Terhen katsoi avuttomasti Lenwëä.



"Teidän majesteettinne, arvon hoviväki, saanko esitellä teille kruununprinsessa Aroderilin. Eläköön!" Lenwë lausui arvokkaasti. Hoviväki hihkaisi perässä "eläköön", kuka innokkaammin, kuka vähemmän innokkaasti. Hetken kuluttua Terhen muisti että oudolla nimellä viitattiin häneen itseensä.
Kuningas oli aika pelottavan näköinen. Terhen ei uskaltanut sanoa mitään: kuningas taas tuijotti häntä pistävin silmin, kipinät tanssien kasvojen ympärillä. Terhenin hiukset nytkähtivät levottomasti, ja kuningas suli hymyyn.
"Olet kovasti äitisi näköinen, mutta näen, että sinussa virtaa vahvana Vanhan Kansan veri. Tervetuloa valtakuntaasi, tyttäreni." Kaunis, nuorennäköinen nainen kuninkaan vierellä hymyili ja nyökkäsi ystävällisesti. Terhen ei oikein osannut sanoa mitään, joten hän tuijotteli varpaitaan ja niiasi kömpelösti.
"Lenwë, Caranor, ohjatkaa kruununprinsessa huoneeseensa ja pukekaa hänet niinkuin hänen asemaansa kuuluu," kuningas kehotti. Muitta mutkitta Terhen ohjattiin huoneesta huikean korkealla kulkevalle riippusillalle, joka vei toiseen torniin.



Terhenille näytettiin hänen tuleva huoneensa, mutta häntä kiinnosti enemmän nähdä linnaa ulkopuolelta. Lenwë oli kiikuttanut hänet silmät suljettuina niin, ettei hän ollut nähnyt vuorenseinän pensasmuodostelman jälkeen mitään ennenkuin hänen silmänsä oli jälleen vapautettu hovissa. Terhenin ihoa ja päänahkaa kihelmöi oudosti, kun hänen hiuksensa kammattiin auki ja vaatteensa vaihdettiin, mutta hänellä oli niin kiire ulos, ettei häntä juuri sillä hetkellä kiinnostanut.

Lenwë kävelytti Terheniä lyhyen kierroksen palatsin puutarhassa. "No, kelpaako tämä teille, teidän kuninkaallinen korkeutenne?" Terhen tuhahti. "Ei saa kutsua minua noin! Et ainakaan sinä, isi", Terhen sanoi viimeisen sanan hiukan epäröiden. Oikea isä oli vaikuttanut kovin etäiseltä, vaikka ihan kiltiltä. Sitten hänestä tuntui, että pitäisi sanoa jotakin häntä ympäröivästä huikeasta puutarhasta.
"Täällä on kovin kaunista... Tämänkö takia se Helegalan tahtoo valloittaa... meidän valtakuntamme?" Lenwë naurahti.
"On siinä muutakin takana. Opit sitten aikanaan..."