Osa 35b. Ruusut tuulessa

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lunnaat saatiin toimitettua ja Severi ja Sophie pääsivät jälleen turvallisesti kotiin. Hienotunteisuuden nimissä emme näytä kuvia rähjääntyneistä siepatuista kotiovella,vaan hyppäämme ajassa jonkun verran eteenpäin.



Selvittyään onnellisesti sieppaajien kynsistä Sophie piti vähän aikaa matalaa profiilia, mutta Severi tietenkin heti toivuttuaan sähköshokeista vuosi tarinan lehdistölle ja hyödynsi tapahtumaa kampanjassaan. Kumpikaan ei ainakaan päällisin puolin näyttänyt traumatisoituneen tapahtuneesta: Sophie pääsi vihdoin toteuttamaan itseään kansainvälisillä arkeologisilla kaivauksilla, joilla hän vietti suurimman osan ajastaan. Severi taas oli päässyt niukin naukin sieppauskohun saattelemana eduskuntaan (etenkin kun hän antoi ymmärtää sankarillisesti pelastaneensa vaimonsa merirosvojen kynsistä ja lupasi valituksi tultuaan puuttua kovalla kädellä rikollisuuteen maalla ja merellä), joka vei taas suurimman osan hänen ajastaan. Pikku Terhenin kasvatus jäikin lähinnä isovanhempien kontolle.

Nuorelle perheelle rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan kartanomainen, joskin huomattavasti inhimillisemmän kokoinen talo aivan Suur-Tammelan kylkeen. Kummallakaan ei olisi ollut aikaa eikä energiaa huolehtia valtavasta kartanosta, joka yhä oli hiukan rempallaan. Siksi Madeleine ja Esaias jäivät pitämään taloa pystyssä minkä omilta kiireiltään ja voimiltaan jaksoivat. Molemmat alkoivat lähestyä jo eläkeikää, mutta vielä muutamia tehokkaita työvuosia oli edessä.



Tässä Vähä-Tammela vielä ilmakuvana. Puutarha on yksinkertainen (jotta hoidettavaa ei olisi liikaa) mutta viihtyisä, ja paviljongissa voi aina vastaanottaa vieraita. (Olen kovin pahoillani siitä, että sadettimet näkyvät. Kuva otettiin vielä silloin, kun talossa ei asunut ketään.)



Vanhempien makuuhuone sisustettiin vihreän sävyin. Kaikki oli parasta laatua, patjat mukavat ja antiikkiesineet hintavia, mutta Sophieta ei tässä makuukamarissa paljoa näkynyt. Eikä etenkään kumpaakaan pariskunnasta yhtä aikaa.



Terhenkin oli kasvanut jo taaperoikään. Tyttö tuli niin paljon äitiinsä, ettei kukaan oikein löytänyt hänestä mitään Severin piirteitä. Sophie yritti vakuutella valjusti, että kyllä ne sitten näkyisivät kun tyttö tuosta kasvaisi.



Madeleinen sairaalan johtajan velvollisuudet olivat melko vähäisiä, joten nykyään hän käytännössä asui puolet ajasta Vähä-Tammelassa. Sophie saattoi olla kerralla viikkoja, jopa kuukausia poissa kotoa ja Severi painoi pitkää päivää kansanedustusvelvollisuuksissaan. Tästä huolimatta Madeleine jaksoi kokata joka päivä jääkaappiin valmiita ruoka-annoksia, joita sitten joko syötiin tai ei. Joskus jopa Emil kävi syömässä Vähä-Tammelassa – kun äiti kerran laittoi ruokaa, eihän sitä voinut poiskaan heittää.



Kuten arvata saattaa, Terhenin varhaiskasvatuksesta huolehti lähinnä Madeleine. Hänen kanssaan Terhen oppi ottamaan ensimmäiset huterat askelensa ja sanomaan ensimmäiset juuri sanoiksi tunnistettavat äännähdyksensä...



...Niin, jopa käymään potalla. Madeleine joskus ihmetteli, miksi Sophie lähti aina niin kiireellä seuraavalle kaivaukselle, aivan kuin tytär ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Toisaalta pikku Terhen oli niin iloinen, kiltti ja vaivaton lapsi, että Madeleine lähinnä nautti saadessaan hemmotella toistaiseksi ainoata lastenlastaan.



Vähä-Tammelan keittiö oli rakennettu hyvin vanhanaikaiseen tyyliin. Puuliesi tosin oli hämäystä halkoja myöten: se oli kyllä sähköistetty, mutta ulkoapäin se näytti kotoisan maalaiselta isoäidin puuhellalta. Vasemmalta on käynti ruokasaliin, suoraan edessä taas on eteinen.

Madeleine jäi usein vähän siivoilemaan keittiötä kun Terhen oli saatu nukkumaan ja odottamaan vävynsä paluuta. Severistä oli vaikea saada mitään irti, vävy kertoili vain työpäivästään ja onnistuneista valiokunta-aloitteistaan. Madeleinen olisi joskus tehnyt mieli ravistella miestä rinnuksista ja tivata, rakastiko tämä oikeasti vaimoaan ja tytärtään, vai olivatko he hänelle vain menestyksekkään poliitikonuran kulissi. Aivan niin pitkälle Madeleine ei kuitenkaan rohjennut mennä.



Ei Severi aivan täysin tunteeton ollut. Pinnan alla hän hieman pelkäsi appivanhempiaan, tunsi ehkä syyllisyyttä siitä, että näki vaimoaan niin harvoin eikä osallistunut lapsensa kasvatukseen. Välillä Severi säpsähti hereille öisin, yksin leveässä parivuoteessa, nähtyään painajaista. Yleensä painajaisissa esiintyi Esaias, joka tuhosi hänen poliittisen uransa kontaktiensa kautta tai järjestämällä kohtauksen eduskuntasalissa tai pidättämällä hänet sipulin syönnistä. Esaias nimittäin ei ollut päässyt vanhoista rikospoliisin tavoistaan täysin eroon, vaikka olikin vaihtanut uraa jo kauan sitten.



Pian oli jo aika alkaa pohjustaa seuraavien eduskuntavaalien kampanjaa. Severi oli ollut hiukan pettynyt edellisvaalien tulokseen, hän tahtoi suurempaa äänimäärää, suurempaa kannatusta ja siten suurempaa arvovaltaa puolueessa. Severi alkoi kiertää julkisilla paikoilla pitämässä palopuheita terveen perhepolitiikan ja maatalouden tukemisen puolesta. Aluksi häntä ei kuunnellut juuri kukaan...



...Mutta vähitellen etenkin nuoret maaseudun naiset alkoivat innostua hänen puheistaan. Ensin Severiä kuuntelivat muutamat uskolliset ihailijat, sitten pian hänellä alkoi olla jo monikymmenpäisiä yleisöjä ihan tavallisinakin päivinä. Jostain syystä valtaosa yleisöstä oli naisia, jotka katselivat kostein silmin Severin huidontaa. Mitä ihmettä he hänessä oikein näkivät?



Iki-Tammelan laitamille oli hiljattain noussut uusia, muodikkaita miniomakotitaloja. Kunnanvaltuusto suosi niitä kaavoituksessa: ne houkuttelivat itsenäistä ja varakasta, mutta rauhankaipuista nuorta keskiluokkaa. Ratkaisun epäekologisuus oli omiaan lisäämään talojen suosiota juuri halutussa kohderyhmässä.

Tähän vaaleanpunaiseen, anakronistis-romanttiseen hörsökkeeseen oli juuri muuttanut uusi asukas. Katsotaanpa lähempää...



Tämä on Midori Lahtinen, 25-vuotias japanilaisen äidin ja suomalaisen isän vanhin tytär, opiskellut valtiotiedettä ja poliittista historiaa. Tähtää urallaan politiikan toimittajaksi johonkin arvostettuun lehteen, ja toivoo avoimen kaula-aukon nopeuttavan ylenemistä. Jaa mitä se tähän kuuluu? Noh, Midori on saanut loistoidean. Hän tahtoo kirjoittaa kirjan eräästä mielenkiintoisesta ilmiöstä, josta hänelle vihjattiin Apila-puolueen puoluetoimistossa.



No niin, oikein arvasitte, Midori aikoi kirjoittaa vaalikirjan Severistä. Hänen mielestään oli erikoinen ilmiö, että mitättömän näköinen, lappuhaalareihin pukeutuva vanhoillismielinen poliitikko saattoi saada niin suurta underground-suosiota etenkin naisten parissa. Jokin salaisuus miehellä on pakko olla, ja sen Midori aikoi paljastaa – ja mahdollisesti kirjoittaa menestyksekkään vaalikirjan lisäksi pistämättömän oppaan siitä, kuinka kerätä äänestäjien suosio. Sillähän rikastuisi!

Parin viikon soittelun jälkeen Midori onnistui lopultakin sopimaan lounastapaamisen Severin kanssa. Midori ehdotti rohkeasti omaa asuntoaan tapaamispaikaksi, sillä verukkeella että siellä saisi olla aivan rauhassa eikä luottamuksellisia asioita tarvitsisi huudella jossakin ravintolassa.



Severi oli nopeasti suostuteltu mukaan projektiin, jossa hän sai rajattomasti puhua itsestään, poliittisista strategioistaan ja vielä vähän itsestään. Toistaiseksi Midori oli kuitenkin lähinnä kyllästymäisillään. Mieshän oli jäykkä kuin puupökkelö! Jokaikinen lause oli kuin suoraan junioripoliitikon Näin sanot paljon sanomatta mitään -oppikirjasta. Kärsivällisesti hän kuitenkin kuunteli miehen vuodatuksia. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, ja miten se menikään.



Lopulta Midorin oli pakko keskeyttää mies. "Kuulkaahan, herra Uusinen, eiköhän tässä ole riittävästi poliittisista näkemyksistänne tältä päivältä. Meidän pitäisi kuitenkin saada kirjaan myös jotakin muuta materiaalia, sellaista mikä saa lukijoiden kiinnostuksen heräämään ja saa heidät jatkamaan kirjan loppuun asti." Severin selkä jäykistyi, jos mahdollista, vielä enemmän.
"Minä en oikeastaan haluaisi puhua yksityiselämästäni. Minä olen sitä mieltä, että äänestäjieni pitäisi arvostaa minua politiikkani tähden eikä yksityiselämäni tapahtumien vuoksi."
Midorilla oli kuitenkin pari ässää hihassaan. "Mutta Apila-puoluehan niin korostaa perhearvoja, ja olettehan te ennenkin puhuneet elämästänne. Siitä miten menitte naimisiin kauniin perijättären kanssa ja miten myöhemmin sankarillisesti pelastitte hänet merirosvojen kynsistä..."
Severi punastui hiusmartoa myöten. "Eikö se riitä, että äänestäjät tietävät vaimoni ja lapseni olemassaolosta, ja tästä tapahtumasta? Ei kai niistä sen enempää tarvitse puhua?"



Midori arvasi iskeneensä kultasuoneen, ja jatkoi lempeää painostusta. Hän nousi seisomaan, nosti miehenkin jaloilleen ja otti kasvoilleen ihailevan ilmeen. "Katsokaa nyt itseänne! Niin monet ihailevat teitä, arvostavat teitä puheidenne tähden. Ajatelkaa, miten suureksi suosionne nousisi, jos voisitte valottaa äänestäjillenne myös hiukan inhimillistä puoltanne! Kertoisitte siitä, miten rakastatte ja arvostatte vaimoanne, miten hemmottelette ja kasvatatte tytärtänne, tai vaikka miltä teistä tuntuu kun katsotte ikkunasta ulos kauniina talvipäivänä! Tai vaikka siitä, mitä teillä on jääkaapissanne! Ihan mitä vain."
Severi näytti hiukan hämmentyneeltä, mutta imartelu taisi silti mennä perille. "No jos minä vaikka siitä... Säästä ja sellaisesta voisin puhua. Tai olenhan minä sitä jo joskus muutenkin tehnyt." Midori terästi kuuloaan: mieskö puhui säästä palopuheissaan? Mitä ihmettä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Ja miksi ihmeessä mies vaikutti niin haluttomalta puhumaan vaimostaan?



Sophie oli tullut viikoksi kotiin ennen seuraavaa ulkomaankomennusta. Madeleine oli mielissään nähdessään tytärtään ja hän antoi ymmärtää, ettei Severistä ollut ollut kovinkaan paljon apua Terhenin hoidossa. Sophie tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan, mutta sysäsi sen sitten syrjään. Äiti selvästi kuitenkin piti pikku Terhenistä, ja hän oli jotenkin paljon pirteämmän oloinen kuin minkälaisena Sophie hänet muisti lapsuudestaan.



Terhen oli kasvanut kovasti, kohta hän täyttäisi jo neljä vuotta. Tyttö oli niin kovin kaunis! Sophie oli itsekin yllättynyt tajutessaan, että oli kaivannut tytärtään. Hänkö oli saanut jotain noin suloista aikaan? Toisaalta muisto lapsen isästä oli vieläkin kipeä piikki hänen sydämessään, se oli saanut hänet välttelemään tytärtä mahdollisimman paljon.
Sophie ei kuitenkaan halunnut huijata itseään: hän tiesi kyllä, että jossain vaiheessa hänen täytyisi ottaa vastuu tyttärestä, Madeleine ja Esaias eivät olleet enää ihan nuoria. Pystyisikö hän siihen, pystyisikö hän lopettamaan seikkailuntäyteiset matkansa, joista hän nautti niin kovin?



Viikko kului nopeasti, ja Sophien oli taas aika lähteä. Hän oli pukenut ylleen mukavan matkustusmekon ja käynyt hyvästelemässä Terhenin. Seuraavan kerran hän palaisi varhain syksyllä, kolmen kuukauden kuluttua. Hän toivoi, että saisi jäädä kotiin niin pitkäksi aikaa että Terhenin nelivuotispäiviä ehdittäisiin juhlia koko perheellä marraskuussa, mutta mikään ei ollut vielä varmaa.



Sophien lähdettyä kesä oli jo puhjennut täyteen kukkaansa, mutta Severi ja Midori nyhjäsivät päivät pitkät nykyään Midorin talolla. Eduskunta oli vetäytynyt kesälomalle ja äänestäjätkin jätettiin vähäksi aikaa rauhaan suurimmilta agitoinneilta. Aika oli siis täydellinen kirjan hiomiseen edelleen.

Severi oli nykyään jo kuin kotonaan Midorin luona, kävi jääkaapillakin ja valmisti voileipiä evääksi sillä välin kun Midori järjesteli muistiinpanojaan. Severi oli jo rentoutunut siinä määrin, että saattoi jutustella mukavia miellyttävälle toimittajaneidille. Hänen lempipuheenaiheensa oli, yllättävää kyllä, sää.

Midori oli kuunnellut Severin sääpuheita nyt noin viikon päivät korvat aivan tulipunaisina. Tässä se oli se syy, miksi naiset kerääntyivät sankoin joukoin kuuntelemaan Severin puheita! Ne alkoivat kaikki juuri niin tylsästi kuin saattoi odottaakin Severin poliittisilla strategioilla ja epämääräisillä vaalilupauksilla, mutta aina puheen lopuksi mies antautui kuvailemaan viimeaikaisia säähavaintojaan. Severi nimittäin – ilmeisesti täysin tiedostamattomasti – kuvaili säähavaintojaan suurinpiirtein tähän malliin:

"Kun katselin aamulla ulos ikkunasta, voimakas tuulenpuuska pyyhkäisi väkivaltaisesti hennot kastepisarat ruusun terälehdiltä. Tuuli kietoi kukan syleilyynsä, retuutti ja riuhtoi, mutta kukka ei katkennut vaan näytti jopa nauttivan liikkeestä. Sitten nousevan auringon säteet osuivat vielä kosteana kiiltävään punaiseen kukkaan, ja se suoristui hurmioituneena puuskan jatkaessa matkaansa seuraavaan kukkaan."



Eikä mies tajunnut itse lainkaan, että hänen puheensa herättivät naisissa aivan muita mielikuvia kuin aamuvarhaisen puutarhanäkymiä! Midori tajusi nyt, että mies oli tukahduttanut seksuaalisuutensa ja kanavoi sitä puhumalla säästä alitajuisesti eroottisin kielikuvin. Vaikka Midori ymmärsi, että se oli tahatonta, hän ei voinut mitään sille, että alkoi tuntea vetoa mieheen, jonka järkyttävän jäykän kuoren alla asui tuollainen kaunosielu. Mikä ihmeen hirviö se hänen vaimonsa oli, kun oli ajanut miehensä tuollaiseen tilaan?

Ei, ajatukset oli saatava pois tuollaisista! Mitenköhän Severistä saisi vähän fiksumman näköisen, Midori pohti. Miehen pitäisi ruveta käyttämään pukua, että kaupunkilaisetkin voisivat hyväksyä hänet ehdokkaakseen. Ja silmälasit lisäisivät älykästä vaikutelmaa! Pienen hetken Midorin mielessä välähti, että hänenhän oli tarkoitus kirjoittaa vaalikirja, ei toimia kampanjapäällikkönä, mutta kiusaus oli liian suuri. Hänhän oli hankkinut ikkunalasiset hengettömät jo valmiiksi. "Kuulehan, Severi," – he olivat alkaneet sinutella jo aikoja sitten – "minulla on sinulle pieni yllätys. Tulisitko käymään kylpyhuoneessa?"



Midori kaivoi lasit esiin peilikaapista ja usutti miestä pistämään ne päähänsä. "Aivan mahtavaa! Katso itse peilistä, näytät tosi komealta ja älykkäältä! Tai siis vieläkin komeammalta ja älykkäämmältä kuin ennen," Midori hihitti. Severi hämmentyi tapansa mukaan ja alkoi hypistellä käsiään.
"Ihanko todella minä olen sinusta komea? Sehän on, öh, miellyttävä kuulla," mies takelteli yrittäen koota itsensä.



Midorin ihoa kihelmöi. Hän ei tahtonut ihastua tähän mieheen! Mutta hänen avuttomassa viattomuudessaan oli jotain vastustamatonta. Midorin käsi ojentui hipaisemaan Severin käsivartta kuin sillä olisi ollut oma tahto. "Minusta sinä olet... Hurmaava, suloinen, herttainen..." hänen huulensa lausuivat kuin itsekseen. Severi näytti siltä kuin aikoisi käpertyä koteloonsa, mutta yhtäkkiä hänkin rentoutui.



"Se on siis totta! Sinäkö tunnet, öhm, vetoa minuun? Saanko ymmärtää, että tunteisiini vastataan?" Severi änkytti. Midorin piti miettiä hetki, ennenkuin hän ymmärsi kapulakielen läpi mitä mies kysyi. "Voi, kyllä!" Hän henkäisi. Kuka häntä oikein ohjaili? Mistä nämä sanat yhtäkkiä tulivat? Ja tunne oli molemminpuolinen! Midorin polvet alkoivat pettää. Koko tilanne oli niin absurdi, niin pelottava, kielletty, jännittävä... Olikohan Severikin yhtä sekaisin?



Yhtäkkiä Midori huomasi lepäävänsä Severin käsivarsilla. Heidän huulensa olivat kovin lähekkäin, ja sitten ne koskettivat, ja Midori tunsi nuorenevansa teini-ikäiseksi. He pussailivat kuin keskenkasvuiset, aika katosi ja Midorin teki mieli hyppiä ja huutaa. Ei! Ja Kyllä! Miksi olisi pitänyt päättää?!



Severi alkoi viettää, jos mahdollista, vieläkin enemmän aikaa Midorin luona. Suhde oli kielletty hedelmä, sietämättömän houkutteleva, ihana pakotie pois ahdistavasta kodista appivanhempien silmien alta. Joskus Midori kuitenkin erehtyi soittamaan Severin ollessa kotona. "Etkö sinä nyt muista?!" Severi suhisi puhelimeen. "Minähän annoin sinulle aikatauluni... Et saa soittaa kun olen kotona! Joku voi kuulla." Midoria hiukan harmitti salailu, olisihan Severi voinut esittää puhuvansa jonkun kampanjatyöntekijänsä kanssa, mutta ei auttanut. Joskus Severillä oli aivan omituisia periaatteita.



Välillä Severi yritti ottaa osaa Terhenin hoitoon, ehkä lähinnä syyllisyydestä. Mutta se oli niin vaikeaa! Tyttö osasi puhua vain yksinkertaisia, parisanaisia lauseita, eihän sen kanssa voinut edes keskustella. Kaiken huipuksi – tosin Severi yritti vakuuttaa itselleen sen johtuneen vain stressistä ja väsymyksestä – Severi olisi voinut vannoa nähneensä tytön kerran killuvan tukevasti ainakin puoli metriä kehtonsa yläpuolella iloisesti kikatellen. Kun hän oli hämmästyneenä hieraissut silmiään, lapsi oli ollut jälleen normaalisti sänkynsä pohjalla jokeltelemassa. Niin, sen täytyi olla stressireaktio. Severi ei ollut tottunut pitämään ikäviä salaisuuksia.



Severi alkoi olla niin pitkiä aikoja poissa kotoa, että ihmettelevä Madeleine joutui palkkaamaan lapsenvahdin. Ilmeni kuitenkin, että lapsenvahti olisi tarvinnut itsekin lapsenvahtia: tyrkättyään Terhenin kylmästi kehtoonsa ulvomaan, tämä vanhempi rouvashenkilö käytti hyväkseen kaikki talon hauskanpitomahdollisuudet ja selvittyään keinusta lähti astelemaan horjuvin askelin kotiin päin. Madeleine palasi töistä pari tuntia myöhemmin huomatakseen kauhukseen, että talo oli tyhjä ja Terhen-parka ulvoi kurkku suorana nälkäänsä ja pissahätäänsä, kun ei itse päässyt kehdosta pois. Arvata saattaa, että lapsenvahti sai kenkää. Ei niistä ole mihinkään!



Elokuun lopun samettisen pimeinä iltoina Severin ja Midorin varovaisuus alkoi pettää. Midori oli saattanut Severin kotiportille asti, ja nyt he unohtuivat siihen pussailemaan. Tuskin heitä kukaan näkisi, täällähän oli niin pimeää! Eikä muita talojakaan ollut kovinkaan lähellä, Suur-Tammela sivurakennuksineen seisoi keskellä omia tiluksiaan. Midori alkoi hivuttaa Severiä portista sisään ja kohti ulko-ovea, eikä Severi vastustellut vaan kiskoi naisen mukaansa sisälle. Kello oli jo niin paljon, että Madeleine oli jo varmasti laittanut Terhenin nukkumaan ja lähtenyt itsekin kotiin.



Sophie oli ajatellut yllättää kaikki, sillä kaivaukset oli lopetettu etuajassa ja Sophie oli päässyt kotiin. Hänen huono omatuntonsa oli pahentunut viimeisimmällä komennuksella: häntä hävetti, että ei jaksanut pitää huolta lapsestaan. Jostain syystä tytär oli alkanut tuntua paljon läheisemmältä. Sekin nolotti, että hän oli lykännyt tyttären täysin äitinsä ja miehensä harteille. Liitto oli alunperin ollut kulissiliitto, mutta Sophie oli alkanut arvostaa sitä, että Severi sitkeästi jaksoi leikkiä perhettä ja hoitaa tytärtä, joka ei edes ollut oikeasti hänen omansa. (Sophie ei siis tietenkään tiennyt, miten vähän Severi oikeasti kiinnitti huomiota Terheniin, ja mistä olisikaan tiennyt kun hän ei ollut koskaan kotona.) Siispä Sophie oli hellyydenpuuskassa ostanut tuliaiset sekä Terhenille että aviomiehelleen ja kiiruhtanut kotiin.

Sophie tuli omilla avaimillaan sisään, sillä hän halusi yllättää perheensä. Talossa oli kovin hiljaista, äiti oli varmaan lähtenyt jo kotiin nukkumaan. Sophie hiippaili etsimässä miestään kaikkialta, mutta ei löytänyt tätä mistään. Lopulta kylpyhuoneesta kuului jokin kolahdus. Olikohan Severi suihkussa? Varovasti Sophie raotti kylpyhuoneen ovea.

Sophie jähmettyi paikalleen. Severi oli kyllä kylpyhuoneessa, mutta niin oli joku tummatukkainen naikkonenkin. Ja erittäin läheisessä kontaktissa hänen aviomieheensä! Sietämätöntä!



Sophie unohti kaikki kulissiliittosopimukset ja sen, ettei ollut koskaan varsinaisesti rakastanut Severiä, kun musta raivo nousi hänen sisältään.
"Sinä senkin sika! Vai tällaista peliä täällä pelataan kun minä olen poissa!! Ja minä kun luulin, että sinä olet täällä uskollisesti hoitanut tytärtämme ja kotia, ja sinä vain juokset huorissa!!" Sophie kiljui, ja jatkoi vielä huutamista, mutta hänen äänensä kohosi niin korkeaksi, ettei sanoista saanut enää selvää. Severi yritti heikosti suojautua korvapuusteilta, mutta Sophie oli paljon voimakkaampi kuin lähinnä toimistoissa (no, ja Midorin talossa) aikaansa viettävä Severi.

Midori katseli kohtausta silmät kylminä, hymyillen. Vai tällainen raivotar se aatelinen perijätär oli. Severi olisi helppo taivutella ottamaan ero tuollaisesta hysteerikosta. Midori oli nimittäin ymmärtänyt, että Severillä olisi edessään suuri tulevaisuus, hänellä oli kaikki edellytykset jopa pääministeriksi tai presidentiksi asti. Tottahan Severi haluaisi mieluummin edustusvaimon, joka voisi tukea häntä urallaan, joka olisi oikeasti kotona ja voisi hymyillä kauniisti ja sädehtiä miehen rinnalla hienoissa tilaisuuksissa... Upea tulevaisuus vilisi kuvina Midorin silmissä, eikä hän lakannut hymyilemästä silloinkaan, kun Sophie heitti hänet kovakouraisesti ulos talosta. Viimeinen sana oli vielä sanomatta.



Sophie oli painellut sanaakaan sanomatta yläkertaan heitettyään Midorin ulos. Severi oli jäänyt alakertaan hautomaan kovasti turpoavaa mustaa silmäänsä jääpaloilla ja seurasi vähän ajan kuluttua perässä. Sophie oli jo pyjamassa, mutta kun Severi yritti selitellä, Sophie loikkasi hämmästyttävän ketterästi sängyltä.
"Sinun on ihan turha kuvitella että painaisin tämän asian villaisella! Kai sinä ymmärrät, että jos tämä tulee ilmi, urasi on mennyttä?" Severi vääntelehti epämukavan näköisesti. "Onko tuo joku uhkaus?" Hän yritti tavoitella ankaraa äänensävyä, mutta onnistui vain määkäisemään heikosti. Sophie naurahti julmasti. "Hmm, kyllä se taitaa olla. Tästälähin teet kaiken niinkuin minä haluan, tai tiedät kyllä mitä tapahtuu."



Severi onnistui ryhdistäytymään. "Kuulehan nyt, Sophie hyvä. Ethän sinä voi olettaa, että minä elän ikuisesti selibaatissa. Minä olen ymmärtänyt, että meidän suhteemme on puhtaasti järkiliitto, ja kun otetaan huomioon se, että sinä olet suurimman osan vuodesta ulkomailla, on vain luonnollista, että minun täytyy, hmm, tiedäthän, täyttää tarpeeni jollakin tapaa. Sinusta ei siihen, suoraan sanottuna, vaimo hyvä, ole ollut." Sophien teki mieli lyödä miestä uudelleen. Mistä lähtien hänellä oli ollut silmälasit? Ne saivat Severin näyttämään entistäkin jäykemmältä ja virkamiesmäisemmältä. Miten hän oli voinut kuvitellakaan, että olisi voinut sittenkin tuntea jotain tätä ällöttävää kastematoa kohtaan? Oli päästävä ulos, sittenkin. Raitis ilma selvittäisi ajatukset.



Sophie heitti äkkiä ylleen vähän lämpimämpää vaatetta ja trenssin. Vaikka olikin vielä elokuu, yöt olivat jo viileitä. Pian olisi keskiyö, mutta Sophie ei osannut pelätä pikkuruisessa Iki-Tammelassa. Eihän täällä koskaan mitään tapahtunut.



Sophie käveli kovaa vauhtia ympärilleen katselematta. Että Severillä oli otsaa nousta häntä vastaan! Kaiken sen jälkeen mitä mies oli häneltä saanut! Arvokkaan suvun tuoma noste, upea kotitalo perinteikkäällä alueella, helppo elämä ilman nalkutusta... Ja näin hänet palkittiin! Sophie oli kuvitellut, typeryyksissään, että mies oli salaa ollut sittenkin rakastunut häneen. Miksi muuten hän olisi kosinut? Sophie potkaisi varpaansa kiveen pikaistuksissaan. Kipu toi hetkellistä helpotusta, mutta hän halveksi itseään syvästi erehdyttyään kuvittelemaan, että voisi koskaan muuttaa avioliittonsa normaaliksi rakkausliitoksi.

Vaikka Sophie ei katsellut sivuilleen, hänestä tuntui kuin joku olisi seurannut häntä. Näkökentän laitamilla vilahteli epämääräisiä hahmoja, joita Sophie ei saanut karistettua mielestään vaikka kuinka räpytteli silmiään. Hän kiihdytti askeleitaan ja kääntyi risteyksestä, jota ei ollut koskaan ennen huomannut. Sophie ajatteli ensin, että Iki-Tammelan tieverkkoa oli laajennettu sitten viime näkemän, mutta yhtäkkiä hän oli varma siitä, että oli eksynyt. Talot olivat kadonneet näkyvistä, ja tie seuraili korkeaa jyrkännettä, jota Sophie ei varmasti ollut koskaan huomannut. Jonkun matkan päässä edessäpäin jyrkänteestä pisti esiin runsaasti puita ja pensaita. Sekin oli omituista, sillä jyrkänne oli muuten aivan paljas.

Kun Sophie pääsi kohdalle, hän huomasi, että runsaan kasvillisuuden takaa pilkisti kapea sola. Ja mikä oudointa, oksien välistä pilkotti valoa.



Sophie vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, mutta silmäkulmissa vilahtelevat hahmot olivat kadonneet. Hänen seikkailijanmielensä huusi jännitystä, jotain, millä saada ajatukset pois illan tapahtumista. Ei kai pieni vilkaisu voinut olla pahasta? Sophie siirsi oksat sivuun ja tunkeutui niiden välistä kohti valoa.

Osa 35a. Daigadaigaduudaigaduuduu

Kuten ehkä asioista perillä olevat ovat huomanneet, Tavasteille on tapahtunut "pienimuotoinen" onnettomuus. Kieltäydyn kuitenkin periaatteen naisena alistumasta kiristäjien tahtoon, ja julkaisen tarinaa siihen asti mihin se on mahdollista. Tästä eteenpäin kaikki riippuu kiristäjien hyväntahtoisuudesta (ja minun rakennusnopeudestani).



Kun Sophie palasi Suur-Tammelaan, hän vietti suurimman osan ajastaan sängynpohjalla tai ympäri kartanoa tarkoituksettomasti laahustaen. Sormus pysyi piilossa lipaston laatikossa, ja pyjama oli niin löysä, ettei pyöristynyt vatsa näkynyt sen alta. Madeleine ja Esaias ihmettelivät ennen niin reippaan tyttärensä käytöstä, mutta mikään houkuttelu ei saanut tätä lähtemään edes kaupungille, saati työnhakuun.
Severiin Sophie ei viitsinyt pitää paljonkaan yhteyttä. Sophie oli kyllä hyvissä ajoin soittanut miehelle ja kertonut olevansa raskaana. Severi oli vastannut puhelimeen kesken jonkinlaisen palaverin, ja kuulostanut kovin hajamieliseltä. "Vai sillä lailla, hyvä, hyvä, vai sellaista on tapahtunut. Se tekee hyvää kampanjalleni, hyvä, hyvä. Jatketaan samaan malliin," Severi oli todennut ja sulkenut puhelimen.



Esaias oli edennyt urallaan jo lukion rehtoriksi. Siinä hommassa hän viihtyi erityisen hyvin, ja hänen jämäkkää kurinpitoaan arvostivat myös koululaisten vanhemmat. Tästä huolimatta Esaiaksesta tuntui, ettei hän ymmärtänyt omia lapsiaan ollenkaan. Vilhelm ja Alexander nyt sentään vielä opiskelivat kunniallisesti, mutta Emil oli jättänyt koulut sikseen ja käyttäytyi muutenkin epäilyttävästi, vaikka täytyi kyllä sanoa, että Emil oli saanut ihmeitä aikaan äitinsä kanssa: Madeleine näytti nuortuneen ainakin kymmenen vuotta tyylinmuutoksen jälkeen. Mutta entäs sitten Sophie... Hänen oma, iloinen ja älykäs Sophiensa, joka vain makasi ja tuijotti kattoon. Asialle olisi tehtävä jotakin!



Esaias päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa asian puheeksi tyttärensä kanssa. "Kuulepas nyt Sophie. Kyllä minä sen ymmärrän, että valmistumistumisen jälkeen voi vähän pitää lomaa, mutta sinähän et edes yritä hakea töitä! Eikö niitä kaivauksia oikeasti nyt ole missään? Ja mikset edes ikinä käy ulkona kavereidesi kanssa?" Sophie tulistui välittömästi – hän oli ollut muutenkin viime aikoina jotenkin erityisen äksy.
"Mitä minun työtilanteeni sinulle kuuluu?! Nyt vaan ei ole mitään tarpeeksi lähellä. Ja en minä viitsi lähteä mihinkään opiskelijarientoihin, kun kaikki vaan ryyppää siellä ja minähän en edes v..." Sophie puraisi huultaan.
"Mitenniin et voi? Eihän sinulla mitään epilepsiaa ole," Esaias hölmistyi, mutta Madeleinen silmät pyöristyivät yhtäkkiä.



"Sophie, kulta, oletko sinä raskaana?" Madeleine kysyi varoen. Esaias järkyttyi niin että hänen piti kääntyä ja ottaa tukea pöydästä. "En... minä... tai siis, ei minun pitänyt sanoa..." Madeleine yritti halata Sophieta, mutta tämä kavahti torjuen taaksepäin. "Älä nyt," Madeleine tyynnytteli. "Luulitko oikeasti, että me suuttuisimme? Tämähän on iloinen asia! Lapsenlapsi!" Sophie vain mutisi jotain epäselvää.
Esaiaskin sai koottua itsensä ja kysyi, tosin vielä selin tyttäreensä: "Mutta kuka lapsen isä on? Joku vastuuton hunsvottiko?" Sophie punastui ankarasti.
"Ei, kun... Kun se on... Äääh, tiedättekö Apila-puolueen? Niiden sellainen lupaava nuori poliitikko, Severi Uusinen... Jameollaankihloissa."



Madeleine oli lentää katosta läpi. "Tämähän on mahtavaa! Miksi ihmeessä sinä olet pitänyt tämän piilossa? Apilapuoluehan on maan suurin puolue, ja minusta tuntuu että olen joskus kuullutkin tästä Uusisesta. Anna nyt kun halaan sinua! Milloin teillä on häät?"
"Älä nyt liikaa innostu," Sophie toppuutteli. "Pitää varmaan odottaa että lapsi on syntynyt, eli aikaisintaan joulukuussa siis..."
"Jouluhäät! Ihanaa! Alan heti suunnitella niitä!" Madeleine lirkutti ja kipaisi työhuoneeseensa.

Esaias ja Sophie jäivät kahden keittiöön. "No, ainakin sait piristettyä äitiäsi," Esaias murahti.



Eräänä viileänä päivänä marraskuun puolivälissä Sophie oli juuri kiikuttamassa sanomalehteä sisään, kun hirvittävä kipu kouraisi hänen vatsaansa. Lapsi oli tulossa! Esaias ja Madeleine olivat molemmat jo töissä ja Severillä taas jokin vaalitilaisuus, mutta onneksi taksi ehti kiikuttaa Sophien ajoissa sairaalaan.



Synnytys meni oikein hyvin, ja toisin kuin Tavasteilla yleensä, Sophien esikoinen oli tyttö. Sophie nimesi hänet Terheniksi, vaikka Madeleine ja Esaias vähän ihmettelivätkin mistä moinen nimi oli peräisin. Madeleine myös ihmetteli Sophien päähänpinttymää imettää tyttöä itse: perinteisestihän lapset oli ruokittu pienestä pitäen pullosta.



Sophie ei itsekään oikein tiennyt, miksi halusi imettää Terheniä itse. Jostain syystä, vaikka hän oli keväällä uhonnutkin lähtevänsä ulkomaille heti lapsen syntymän jälkeen, häntä ei yhtäkkiä hirveästi huvittanutkaan. Terhen oli kovasti äitinsä näköinen ruskeine hiuksineen ja sinisine silmineen. Muut hieman ihmettelivät Terhenin vahvaa pigmenttiä, sillä Severi oli aivan yhtä kalpea kuin Sophiekin. Sophie yleensä väitti tummuuden periytyvän isoisoisältä ja vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Severi onneksi nieli tarinan koukkuineen, ja toisaalta, hänellä olikin aivan riittävästi ajateltavaa maaliskuisissa vaaleissa.



Häitä alettiin nyt valmistella kuumeisesti. Tarkoitus oli pitää hyvin pienimuotoinen seremonia, sillä Sophie oli vielä synnytyksestä rasittunut. Madeleine kokkasi harjoitusmielessä lohta, samalla tavalla kuin hän oli ajatellut tarjota itse juhlissa. Illallisen ajan Severi oli kovasti äänessä, paasaten vaalitavoitteistaan ja strategioistaan. Vaivihkaa hän jätti sipulirenkaat lautasen reunalle syödessään, mutta oli onneksi niin innostunut puheestaan, ettei muistanut valittaa asiasta Madeleinelle.

Severi oli myöskin alkanut pitää aivan merkillisiä maalaisukon vaatteita. Esaiaksen varovaisesti tiedusteltua asiasta Severi oli vain hymähtänyt ja todennut, että ne lähensivät häntä äänestäjäkuntaan.



Sophie vei Severin katsomaan Terheniä. "Onpas se pieni, ei kai se vain mene rikki? Se ei tekisi hyvää kampanjalleni..."
"Äh, unohda nyt edes hetkeksi se hemmetin kampanjasi, kyllä sinä nyt voit tytärtäsi pitää sylissä," Sophie äyskähti.



Häät pidettiin aivan joulun alla. Iki-Tammelassa ei ollut vieläkään lunta, vaan nurmi hehkui vihreänä, vaikka lehdet olivatkin pudonneet oksista ja järvet jäätyneet. Vieraita oli vain muutama, joitakin Severin kampanjatyöntekijöitä sekä Sophien perhettä. Esaias oli juhlan kunniaksi antanut periksi ja sallinut Emilin valita hänelle juhlavaatteet. Huikean vaaleanpunainen irtotakki oli aavistuksen epäsovinnainen, mutta Madeleine hihitteli sille kuin nuori tyttö, joten Esaias oli tyytyväinen valintaan.



Sophie oli kiskonut roikkumahansa korsetin alle piiloon ja hehkui kauniina kuin jääruusu, huolimatta siitä että joutui naimaan miehen jota ei rakastanut. Jota hädin tuskin sieti silmissään... Mutta oli ensisijaisen tärkeää että Terhenillä olisi isä. Sophie pelkäsi, että jos William saisi kuulla lapsesta, siitä tulisi kaikenlaista hässäkkää ja pahimmassa tapauksessa Terhen vietäisiin häneltä pois. Olisihan kuninkaallinen paljon luotettavampi huoltaja kuin joku homssuinen maailmaa kiertävä arkeologi...



Severin assistentti oli kovin otettu Sophien juhlalookista. Sophie itse ei huomannut mitään, hän kulki kuin jossakin horroksessa. Hän oli nyt naimisissa, rouva Tavast-Uusinen. Häntä alkoi ahdistaa, olisi pakko, aivan pakko päästä pois Iki-Tammelasta! Mihin tahansa. Mutta pääsisikö hän koskaan pakoon aviomiestään?



Esaias tahtoi välttämättä ottaa hääkuvan. Sophie loihti kasvoilleen hymyn, mutta se ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti. Täytyisikö hänen oikeasti katsella tuota naamaa koko loppuikänsä? Olla edustusvaimona linnan juhlissa ja paikallislehden palstalla? Hyi hitto!



Sophie olisi mielellään jo livistänyt paikalta, mutta vielä oli pakko tanssia häävalssi. "Hillitse ne käpäläsi," Sophie sähähti kun Severin oikea käsi hivuttautui hänen selkäänsä alas. Musiikki oli onneksi niin lujalla, ettei kukaan kuullut, ja nuortapariakin enemmän huomiota vei tuoreen appiukon heittäytyminen villiin diskotanssiin.



Tanssin loputtua Sophie livisti hakemaan Terhenin ja kävi imettämään. Sophie ei voinut ymmärtää, miten äiti saattoi vastustaa sitä niin paljon: mitä väliä sillä oli, vaikka tissit vähän lerpsahtaisivatkin? Maidonnousu oli niin kivuliasta, että imettäminen oli suorastaan helpottavaa.



Juhlien jälkeen Severi yllätti Sophien niin, että tämä oli lentää takamukselleen hämmästyksestä. "Minä olen varannut meille häämatkan etelämeren saarelle," Severi ilmoitti pompöösiin tyyliinsä. "Minulla ei oikeastaan olisi aikaa tällaiseen, mutta neuvonantajani sanoi että on hyvä asia, jos vaikutan eläväni normaalia elämää ja pitäväni huolta tuoreesta vaimostani. Lento lähtee huomenna aamulla, joten ole hyvä ja pakkaa tarpeellisiksi näkemäsi vaatteet mukaan."
Sophie tuijotti miestään hämmentyneenä ja meni sitten pakkaamaan. Kai se olisi lähdettävä, ja no, hänhän oli halunnut mahdollisimman kauas. Suunnitelmiin vain ei ollut kuulunut Severin mukaantulo...

Terhen jäi luonnollisesti kotiin isovanhempien hoiviin. Madeleine hiukan huolehti, kuinka Sophie jaksaisi matkustaa näin pian synnytyksen jälkeen, mutta Sophie tunsi olonsa jo paljon virkeämmäksi. Hän oli tutkaillut illalla esitteitä, ja ilmeisesti Twikkii-saarella oli runsaasti muinaisia raunioita ja merirosvoajan jäänteitä. Pieni soitto entiselle professorille oli vielä taannut luvan tehdä pieniä kaivauksia raunioilla: professori Forsberg oli itse valmistellut tutkimusretkeä saarelle, mutta kun Sophie innokkaasti tarjoutui tekemään pientä pohjatyötä, professori ei hennonut kieltääkään.



Severin sihteeri oli varannut vastanaineille hienon sviitin tyyriistä hotellista. Sophie kirjoittautui sisään ja katseli huvittuneena hinnastoa – kai tämä olisi pois Severin vaalibudjetista? Pitäisikin ottaa täysi hyöty irti huoneen minibaarista.

'

Severi oli jo asettunut huoneeseen kun Sophie pääsi sinne, ja puhui puhelimessa avustajansa kanssa. Kännykkään oli kiinnitetty jokin aivan kummallinen antenni ("Satelliittiantenni, muuten ei kuulu", Severi suhahti kun Sophie katsoi häntä kysyvästi). Sophie kohautti olkiaan ja meni vaihtamaan vaatteita ja avaamaan lopultakin juhlakampauksensa.

Kylvyn, vaatteidenvaihdon ja hiustenkuivatuksen jälkeen Severi paapatti yhä puhelimessa. Sophie yritti ehdottaa muodon vuoksi pientä kävelyä ulkoilmassa, mutta Severi vain tiuskaisi, että hänellä ei nyt ollut aikaa katsella mitään nähtävyyksiä. Sophie polkaisi turhautuneena jalkaa ja marssi ulos.



Hotelli sijaitsi meren rannalla, joten Sophie päätti ensin vilkaista hiekkarannan ennenkuin lähtisi mihinkään. Sophieta oikein syyhytti saada sormensa upotettua kaivauksiin, joten hän päätti verrytellä hiukan seulomalla rantahiekkaa. Käsiin tarttui lähinnä meren pyöreäksi hiomia lasinpaloja, mutta kaipa niistä saisi tehtyä ihan kauniin asetelman, jos ei muuten niin Severin kiusaksi. Mies nimittäin vihasi kaikenlaista koreilua, tai 'turhuuksia', niinkuin hän niin usein jaksoi muistuttaa.



Pikaisen pulahduksen jälkeen Sophie kävi hakemassa huoneesta aurinkohattunsa (Severi puhui vieläkin puhelimessa, ja parvekkeen pöydällä oli huonepalvelusta tilatun lehtipihviaterian jäännökset), ja lähti sanaakaan sanomatta kaupungille. Yllättäen lähin muinaisraunio, Jumbokin temppeli, oli aivan kylän ydinkeskustan ulkopuolella. Sophien harmiksi se olikin muutettu jonkinlaiseksi turistirysäksi. Nälkä kuitenkin kurni, joten Sophien ei auttanut kuin tilata ruokaa temppelin varjossa paistattelevasta kojusta.



Syötyään Sophie käveli temppeliin sisään. Tai sisään ja sisään, sillä temppeli oli enemmänkin suuri labyrintti paljaan taivaan alla kuin suljettu tila. Aivan käytävien keskeltä löytyi komea patsas, jonka suusta suihkusi vettä. Patsaan jaloissa oleva vesiallas oli täynnä pikkukolikoita, ja Sophie heitti vanhasta tottumuksesta yhden kolikon muiden joukkoon. "Voi kun järjestyisi jokin pitkä kansainvälinen pesti... Ei tarvitsisi olla kotona. Saisi tehdä sitä mitä tahtoo eikä sitä mitä suku ja yhteisö odottavat minun tekevän..."



Seuraavana päivänä Sophie palasi temppeliin. Professori Forsberg oli faksannut lupapaperit hotellin respaan, ja koska paikalliset suhtautuivat muutenkin melko välinpitämättömästi kansallisomaisuuteensa, paikallisessa museovirastossa heilautettiin vain hilpeästi kättä Sophien tutkimussuunnitelmalle. Tarkoitus oli raaputella vähän pintaa professorin määrittämistä kohdista, joista voisi mahdollisesti löytyä sisäänkäynti temppelin sisempiin osiin tai mahdollisesti hautakammioita.
Sophie löysi ensimmäisenä päivänä lähinnä luunpalasia, mutta nekin olivat arvokkaita löytöjä. Oli aivan käsittämätöntä, että tämä upea muinaistemppeli oli jäänyt niin vähälle huomiolle kansainvälisessä tutkimuksessa! Kaikkia kiinnostivat vain jotkut kirotut pyramidit tai atsteekkien julmat veriuhrit. Ystävällismielisen ja iloisen kansankultin temppeli ei ollut yhtään niin jännittävä, Sophie pohdiskeli.



Kun Sophie iltahämärissä palasi hotellille, Severiä ei näkynyt missään. Sehän sopi: Sophie kävi pikaisesti suihkussa ja meni sitten hotellin ravintolaan syömään. Ravintolasta oli näköala rannalle, ja Sophie huomasi parvekkeelta miehensä, joka hoippuroi huteran näköisesti rantamatalikossa. Uimassa, pimeällä? Sophie ihmetteli, mutta tuhahti sitten. "Hukkuisi edes, mokoma tekopyhä ääliö. Onkohan joku livauttanut hänelle Piña Coladan ananasmehuna?"



Syötyään Sophie yritti mennä nukkumaan, muttei saanut unta. Rintoja kivisti ja Severikin oli löntystellyt vahingoittumattomana takaisin, ja sammunut sitten sohvalle kovaäänisesti kuorsaten. Ulkoa kuului hilpeää musiikkia, joten Sophie hipsutteli pyjamassaan katsomaan, mistä oli kyse.

Ulkona terassilla paikallinen nainen, joka oli muuttanut nimensä turisteille helpompaan muotoon Tarmo Römpäksi, opetti hotellivieraille Hula-Hulaa. Selvittyään tanssinopettajan esittäytymisen aiheuttamasta hilpeydestä Sophie päätti kokeilla, karistaisiko tanssi raskauden aikana kertyneitä kiloja vyötäröltä ja heittäytyi mukaan lannetta hetkuttamaan.



Tanssitunnin loputtua Sophie lähti takaisin huoneeseensa, ja törmäsi ravintolan läpi kulkiessaan yllättäen kalmankalpeaan Severiin, joka ryysti maitoa. "Shiinähän shinä... Oli rrrankka päivä, phuolueen sshuossshio on lashkenut nollapilkkukakkkshi proshenttia... Minushta tunthtuu etthä thäällä näisshä mehuissha on jothain vähän kummallishtha, kannatthaa varrrooa." Sophie nakkasi niskojaan ja paineli sanaa sanomatta nukkumaan. Severiä ei kuulunut enää takaisin.



Seuraavana aamuna Sophie tilasi huonepalvelusta aamiaista ja pisteli sitä poskeensa parvekkeella, kun ovelta kuului ryhmähdys. Severi sieltä saapui kotiin, Tarmo-neidon tukemana. Sophie loi kylmän silmäyksen mieheensä ja kiitti hula-naista avusta. Tarmon lähdettyä Sophie tyrkkäsi Severin sängynpohjalle sopertelemaan ja lähti ulos. Nyt ei huvittanut kaivella yhtään mitään, joten Sophie päätti suunnata rannalle.



Kylän suurimmalla rannalla keekoili bambumatollaan komea alkuasukasmies, joka temppuili vaarallisen näköisesti molemmista päistä sytytetyn soihdun kanssa. Sophie unohtui tuijottamaan miehen tatuoitua yläruumista. Erityisen vaikean kuvion jälkeen mies katsahti suoraan Sophieen, joka punastui. "Tahto oppia tanssi? Minä opetta kauniille rouvalle!" Sophie hämmentyi vielä enemmän, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. Mikäpä häntä olisi estänyt?



Soihdun pyörittely oli yllättävän hankalaa, joten ei mikään ihme ettei sitä vielä sytytetty. Komea alkuasukasmies puisteli päätään hymyillen ja näytti sitten kädestä pitäen Sophielle oikeat liikkeet.



Harjoiteltuaan koko aamupäivän Sophie oli nälissään ja uupunut, mutta soihtu pysyi käsissä kuin vanhalla tekijällä. Tanssijamies palkitsi Sophien sädehtivällä hymyllä, ja Sophie itsensä uudella mekolla.



Tulitanssin harjoittelu oli vienyt mehut tehokkaasti Sophiesta, joten hän jäi suosiolla vesirajaan makailemaan auringossa. Sophie taisi hiukan nukahtaakin, mutta onneksi hänen selkänsä ei palanut.



Kun Sophie heräsi, aurinko oli jo laskenut. Hytisten hän keräsi tavaransa ja tallusteli hotellille. Päivä ei ollut mennyt aivan hukkaan, vaikka kaivaukset olivatkin jääneet vähän vähemmälle. Ainakin tanssiminen oli purkanut suurimpia ahdistuksia. Sophie kävi vielä nopeasti pyörähtämässä meressä hotellin edustalla ja meni sitten nukkumaan. Severi ymmärsi sentään siirtyä parvekkeelle kännykkänsä kanssa.



Jumbokin temppelin lisäksi professori Forsberg oli pyytänyt Sophieta tutkimaan vähän myös toista suurta temppeliä, Ura-Mawaa. Seuraavana aamuna, uusin voimin Sophie suuntasi siis kauempana sijaitsevalle temppelille. Kukaan ei taaskaan tullut kyselemään mitään, vaikka ulkomaalainen nainen levitti arkeologintavaransa sinne tänne ja alkoi kaivella.

Muutaman tunnin aherruksen jälkeen Sophien muovilapio osui kivilaatan kulmaan. Hän rapsutti laatan äkkiä esiin harjalla; se näytti jonkinlaiselta kartalta. Sophie puhdisti kartan ja tutki sitä suurennuslasilla. Kartassa – mikäli hän luki sitä oikein – näkyi molemmat seudun temppelit ja jonkinlainen reitti niiden välistä kohti vuoristoa. Reitin loppupäässä oli selvästi jotain tärkeää, sillä se oli merkitty monimutkaisesti ja pelottavalla kuviolla, mutta mitä se oli? Sophie ei osannut lukea paikallisia hieroglyfejä kovinkaan hyvin.

Sophie vilkaisi kelloaan. Se oli vasta kaksitoista, hänellä olisi hyvin aikaa patikoida kartan osoittamaan paikkaan ennen pimeän tuloa. Jos sieltä löytyisi jotakin merkittävää ja hän jättäisi kartan professori Forsbergin tulkittavaksi, professori saisi itse kaiken kunnian löydöstä. Mutta entä jos siellä olisi vaarallista...? Sophie ajatteli hetken Terheniä, sitten Severiä, ja sitten häntä alkoi taas ahdistaa. Mikä ihmeen pelkuri hän muka oli? Ei kai täällä, rauhallisella pikkusaarella mitään kovin vaarallista voinut olla, hän päätti, ja alkoi kävellä kartan osoittamaa reittiä.



Reitti loppui vuoren juurelle. Sophie tuijotti edessään kohoavaa vuorta, nenänsä edessä nököttävää majaa ja karttaa uudestaan ja uudestaan, mutta niin se vain oli: kartta johti hänet kieltämättä vanhan ja kuluneen näköisen, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen tai jännittävän alkuasukasmajan luo. Siellä oli jopa postilaatikko, ja sisältä pilkotti uudenaikainen stereojärjestelmä. Sophie käveli majan ovelle ja koputti varoen.



Sisällä häntä odotti niin hullunkurinen näky, että Sophien oli purtava huultaan ettei olisi purskahtanut nauruun. Maja oli selvästi paikallisen poppamiehen asumus – ehkä sillä paikalla oli ollut noitatohtorin asumus jo kartan kaivertamisen aikaan? Poppamies ei kuitenkaan näköjään tyytynyt elämään esi-isiensä tyyliin, vaan majassa oli kaikki nykyajan mukavuudet. Nuo nykyajan mukavuudet olivat kuitenkin ilmeisesti kärsineet kuumasta ja kosteasta ympäristöstä, sillä televisiosta kuului kummallista huminaa ja poppamies itse yritti selvästi – ja huonolla menestyksellä – korjata tiskikonettaan. Sophie karaisi kurkkuaan ja koputti vähän kuuluvammin.



"Voinko auttaa jotenkin?" Sophie kysyi, mutta poppamies tuijotti häntä naamioiduin kasvoin ja vastasi jotain mikä kuulosti jokseenkin tältä: "Daigadaigaduudaigaduuduu". Ilmeisesti hän ei puhunut mitään ymmärrettävää kieltä, mutta Sophie yritti näyttää viittomalla, että hän voisi ehkä korjata rikkonaiset laitteet. Ilmeisesti poppamies ymmärsi, sillä hän alkoi viittilöidä innokkaasti ("Daigadaigaduuduu!") ja esitellä hajonneita esineitä. Myös mikron ovi oli lenkallaan ja kylpyammeen hana vuoti. Sophie hymyili, otti poppamieheltä tämän työkalupakin ja ryhtyi hommiin. Kaikkeen sitä joutuu, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä huvittanut lähteä patikoimaan takaisin päin. Jos hän auttaisi hupsua poppamiestä, tämä saattaisi ehkä tarjota ruokaa. Sophie oli nimittäin tohkeissaan unohtanut pakata eväät, ja helteessä alkoi jo heikottaa.



Kun Sophie oli saanut viat korjattua, poppamiestä ei näkynyt missään. Pienen etsiskelyn jälkeen heppu löytyikin ulkoa riippumatosta nukkumasta. Sophie ei hennonut herättää miestä, vaan meni takaisin sisälle.



Pitkän patikoinnin ja kodinkoneiden kanssa painimisen jäljiltä Sophie oli aivan hikinen, joten hän päätti käyttää hyväkseen juuri korjaamaansa kylpyammetta. Raikas vesi virkisti ihanasti!



Kun poppamies ei vieläkään ollut herännyt, ja Sophien vatsa kurni sietämättömästi, hän ei viitsinyt enää odotella vaan avasi reippaasti jääkaapin. Se osoittautui yllättävän hyvinvarustelluksi ottaen huomioon, että maja oli tiettömien taipaleiden päässä, mutta Sophie tarttui tuumasta toimeen ja kypsensi jotakin kummallisen näköistä kalaa päivälliseksi.



Sophie kävi herättelemässä poppamiestä, mutta tämä ei hievahtanutkaan. Edes paistuvan kalan herkullinen tuoksu ei saanut häntä heräämään. Olikohan mies jonkinlaisessa transsissa, Sophie pohti, mutta hänen vatsansa kurnahti siihen malliin, että hänen oli pakko käydä syömään.
Ruuan jälkeen Sophie laittoi television päälle ja tuijotti vähän aikaa jotakin hämärää telenovelaa, josta ei ymmärtänyt juuri mitään, koska hahmot puhuivat kaikki jotain outoa kieltä toistensa päälle. Sophiella alkoi olla todella tylsää.



Lopulta Sophie sai tarpeekseen ja marssi takaisin riippumaton luo. Hänen hämmästyksekseen poppamies seisoikin riippumaton edessä, mutta hän ei edelleenkään suvainnut hievahtaa vaan tuijotti vain eteensä. Sophie yritti heilutella kättään miehen silmien edessä, mutta mitään reaktiota ei tullut. Edes nipistäminen ei auttanut. Sophie polki turhautuneena jalkaansa: aivan käsittämätön tyyppi! Ei voinut edes kiitos sanoa!

Yhtäkkiä Sophie kuuli takaansa oudon äänen, kuin tasaista, hidasta rummun lyöntiä. Tai kuin jokin suuri olisi hyppinyt kohti... Sophie kääntyi ja oli kirkaista: hänen edessään seisoi miehenkokoinen vaaleankeltainen kaniini, kahdella jalalla! Äkäisenä Sophie alkoi tentata siltä, että oliko tämä joku vitsi, ja yritti kysyä poppamieheltä, mistä oikein oli kyse. Poppamies ei edes suostunut katsomaan Sophien osoittamaan suuntaan, ja pupu taas vaikutti todellakin siltä, ettei se ollut vain joku paikallinen naamiaisasussa. Sophie ei nähnyt missään nappeja eikä vetoketjuja, ja pupun silmät olivat häiritsevän elävät. Olikohan poppamiehen ruuissa ollut jotain kummallista...? Sophie päätti saaneensa tarpeekseen ja lähti kiireen vilkkaa kävelemään kohti kylää. Pimeäkin oli jo tullut, mutta siitä viis. Onneksi hänellä oli lamppu.



Pölähdettyään viidakosta Sophie havaitsi päätyneensä meren rantaan. Rannassa lojui valtavan merirosvolaivan hylky. Sophie alkoi oikeasti pohtia, oliko hän tulossa hulluksi. Hän kuuli selvästi, kuinka vaaleankeltainen jättikani pomppi epätoivoisesti hänen perässään viidakon läpi. "Jospa se pelästyisi tuota laivaa," Sophie pohti hämmennyksissään, etsi tikkaat ja nousi kannelle.

Sillä aikaa kun kani yritti pohtia, kuinka nousta tikkaat ylös, Sophie etsi kuumeisesti piilopaikkaa. Kapteenin kajuutta näytti pimeältä, ja ovikin oli vielä paikallaan. Sophie päätti livahtaa sinne.



Kajuutasta kävi äkkiä valtava tuulenpuuska, ja Sophie joutui perääntymään. Seuraavaksi hän kirkaisi vertahyytävästi: kajuutasta lipui esiin merirosvokapteenin haamu! Kun Sophie pohti, kantaisivatko hänen jalkansa sen verran, että hän pystyisi juoksemaan pakoon, haamu puhui kolkolla äänellä.
"Älä juokse pois, ole kiltti," se aneli. "Täällä on niin yksinäistä, minulla ei ole ollut seuraa neljäänsataan vuoteen! Etkö juttelisi hetken kanssani, ja minä voin opettaa sinulle merirosvolaulunkin? Haluaisin niin laulaa sitä taas jonkun kanssa, se on ihan typerää yksin."
Sophie tuijotti hölmistyneenä. Eivätkö aaveet yleensä olleet ilkeitä ja pahantahtoisia? "Kuka sinä olet?" Hän sai möläytettyä.
"Minä olen kapteeni Edward Irvihammas. Haaksirikkouduimme saaren rantaan, juuri kun perämies oli saanut nostettua kapinan minua vastaan. Minut jätettiin sidottuna kajuuttaani kun muut miehistön jäsenet painelivat juhlimaan alkuasukastyttöjen kanssa," haamu kertoi jäiseen, katkeraan sävyyn. "Ilmeisesti en ollut riittävän vanha kapteeniksi, eivätkä miehet kunnioittaneet minua," hän lisäsi surullisesti.
Sophie sai puheenlahjansa takaisin. "Minusta sinä olet ainakin tosi pel... ööh, kunnioitettava. Ja komeakin! Kyllä minä voin opetella sinun laulusi," hän keksi villisti. Nyt se kani ainakin häipyisi, tuskin se haamuista välitti.



Turha toivo. Kani oli löytänyt tiensä laivan kannelle, ja yritti nyt epätoivoisesti kävellä kapteenin hytin oven läpi. "Mikä ihme tuo on," kapteeni ihmetteli. "En minä tiedä," Sophie ärähti. "Se vain seuraa minua joka paikkaan! Etkö voisi pelottaa sitä pois?"



Kapteeni naurahti. "Kas, minähän nauroin! En olekaan nauranut ainakaan neljäänsataanviiteen vuoteen..." Sophieta kävi kapteeniparkaa sääliksi. "Sinulla on varmaan ollut todella rankkaa kapteenina jos et ole saanut yhtään nauraa! Näytä minulle miten se sinun kappaleesi menee, niin voidaan laulaa sitä. Ja sitäpaitsi, ehkä tuo pupu häipyy, jos emme kiinnitä siihen huomiota?" Kapteeni hymyili ja kaivoi läpinäkyvän haitarinsa esiin. "Voihan se lyödä tahtia jaloillaan! Ja sitten mennään:

Yo ho, yo ho, a pirate's life for me!

We pillage, we plunder, we rifle and loot
Drink up me hearties, yo ho!
We kidnap and ravage and don't give a hoot
Drink up me hearties, yo ho!

Yo ho, yo ho, a pirate's life for me!!"



Kun Sophie oli oppinut koko laulun, hän jäi vielä juttelemaan kapteenin kanssa. Miesparka oli kuollut kovin nuorena, ja kummitellut ypöyksin tässä jumalanhylkäämässä paikassa vuosisadat. Sophie kertoili hänelle, mitä nykyaikaan kuului, ja aina kun hän kertoi uudesta keksinnöstä, kapteeni nauroi sydämellisesti. "Kaikkea ne keksivät! Että vaunu joka kulkee ilman hevosta! Ja laiva joka kulkee ilman tuulta! Näin hauskaa minulla ei olekaan ollut ainakaan..."
"...Neljäänsataanviiteen vuoteen," Sophie hekotteli. Mikä harmi että mies oli kuollut ja maatunut jo vuosisatoja sitten! Tässä oli sellainen mies, josta Sophie piti: hauska, jännittävä, ei liian hyveellinen mutta kuitenkin jämäkkä.



Kapteeni liukui takaisin kajuuttaansa ja palasi sitten leijuttaen ikivanhaa sapelia edellään. "Haluan antaa tämän sinulle. Tämä oli minun: he jättivät sen roikkumaan seinälle kajuutan toiselle puolelle niin, että saisin kärsiä kun näkisin, miten lähellä vapaus olisi... Onhan se vanha, mutta olkoon se muistona minusta." Sophie tuijotti mykistyneenä sapelia: se oli vanha, muttei juurikaan ruostunut, ainoastaan hiukan pölyinen. Mikä aarre!

"Kiitos, kiitos Edward! Halaisin sinua ellei se olisi sopimatonta ja elleivät käteni menisi sinusta läpi..." Edward nauroi taas ja kehotti Sophieta kokeilemaan sapelia kannella töröttävään harjoitusnukkeen. Sophie töykkäisi nuken päätä sapelilla, ja se putosi. "Hupsista...! Tämä on mahtava lahja, en ikinä unohda sinua, Edward! Ja jos haluat, tulen takaisin jonakin päivänä ja hautaan luusi kunnolla," Sophie lupasi. Edward hymyili. "En tiedä löydätkö tänne enää koskaan... Kukaan ei ole ennenkään löytänyt minua. Mutta odotan kyllä paluutasi, kaunis Sophie..."
Sillä hetkellä auringon ensimmäiset säteet pilkahtivat taivaanrannassa, ja Edward katosi. Sophie jäi vielä hetkeksi katsomaan kohtaa, jossa aave oli seissyt, ja kääntyi sitten kohti sankkaa viidakkoa, ikivanha sapeli kädessään.

Pupu oli onneksi kadonnut myös...



Sophie rämpi viidakossa yllättävän lyhyen ajan, kunnes hän tupsahti lomakylän pääkadulle. Sen autiudesta päätellen täytyi olla hyvin varhainen aamu: vasta muutamat hedelmäkauppiaat levittelivät tuotteitaan pöydille. Sophie otti huivin päästään ja kääri miekan siihen: hän ei halunnut näytellä edes paikallisille kauppiaille, mitä oli merirosvon haamulta saanut.
Hotellilla Severi odotteli Sophieta vitivalkoisena sängynreunalla keikkuen. "Missä sinä oikein olet ollut?! Minä olen huolehtinut täällä itseni kipeäksi, mieti nyt miltä se näyttäisi jos tuore vaimoni katoaisi tai hukkuisi heti häiden jälkeen! Minua ei ikinä valittaisi eduskuntaan!!"
Sophieta raivostutti suunnattomasti Severin itsekkyys, ja toisaalta huvitti se, ettei miehen elämään todellakaan mahtunut mitään muuta kuin politiikka. Sophie livautti miekan huomaamattomasti takkinsa alle ja kääntyi sitten mieheen päin.
"Oletko sinä sitten ainoa, joka saa vähän juhlia lomalla? Täällä on hauskoja tyyppejä, kuule! Yo ho, yo ho, a pirate's life for me," Sophie rallatteli, ja Severi katsoi häntä kuin heikkopäistä. "Tiedätkö yhtään mitä kello on?! Olet ollut kateissa melkein kokonaisen vuorokauden! Anna olla viimeinen kerta kun teet tällaista!" mies puuskahti ja painui sitten ovet helisten parvekkeelle tuulettumaan.

Sophie tunsi olonsa hiukan heikoksi ja kaatui sänkyyn vaatteet päällä. Kun hän heräsi, Severiä ei näkynyt missään, ja auringon asennosta päätellen oltiin jo pitkällä iltapäivän puolella. Edellispäivän tapahtumat tuntuivat unenomaisilta, epätodellisilta... Ja kotiinpaluu odotti huomenna. Sophie alkoi penkoa laukkuaan, ja sieltä löytyi kivilaatta, joka oli neuvonut tien poppamiehen majalle. Sydän pamppaillen Sophie kohotti takkiaan, ja siellä huiviin käärittynä oli kuin olikin kapteenin haamun lahjoittama sapeli.
Sophie kiskaisi vaatteet päälleen ja suunnisti respaan. "Saako teiltä vuokrattua skootteria?" Hän kysyi, vilkuillen samalla ympärilleen Severin varalta. "Totta kai, madam, kuinka pitkäksi aikaa?"
"Vain täksi iltapäiväksi. Minun pitää tarkistaa eräs asia..."



Sophie hyppäsi vuokraskootterin selkään ja lähti ajamaan sitä reittiä, mitä oli edellispäivänä kävellyt. Matka tuntui paljon lyhyemmältä, vaikka suurin osa siitä olikin töyssyistä metsäpolkua.
Poppamiehen maja oli siellä missä edellisenäkin päivänä. Sophie pysäköi skootterinsa vähän kauemmas ja käveli ovelle. Poppamies käännähti kuullessaan koputuksen, ja alkoi viittilöidä iloisesti. Hänen huitomisistaan ja innokkaasta selityksestään ("Daigadaigadaigadai, duudaigaduuduu!") päätellen poppamies oli pahoillaan että oli nukahtanut edellisiltana, ja mikäli Sophie ymmärsi oikein, poppamies oli kai vajonnut jonkinlaiseen transsiin. Tohkeissaan mies kaivoi kaapistaan kömpelösti paketoidun lahjapaketin ja ojensi sen hölmistyneelle Sophielle. Sophie yritti viittilöiden kysyä, mitä paketissa oli, ja poppamies kaivoi taskustaan pienen räsynuken ja neulan. Selkeästi ja hitaasti poppamies esitti, kuinka nukkea tökätään neulalla, ja sitten hän vääntelehti malliksi, ilmeisesti esittäen kipua. Voodoo-nukke! Sophie epäili sen toimivuutta, mutta otti lahjan kuitenkin vastaan, ja huristeli sitten takaisin lomakylään.



Edellispäivän tapahtumat olivat siis olleet totta. Sophie ei voinut käsittää tavanneensa ihka oikean haamun, ja ajatus häiritsi häntä niin paljon, ettei päiväunistakaan tullut mitään. Hän tassutteli pyjamassaan hotellin baariin ja nautti siellä niin monta ananaspommia, että tarjoilijan piti tulla hätistelemään hänet nukkumaan.



Sophie heräsi aamuvarhaisella krapulassa ja tajusi kauhukseen, että uloskirjautuminen oli vain parin tunnin päästä, ja lento lähtisi neljän tunnin päästä. Hän potkaisi kuorsaavaa Severiä kylkeen ja kipitti respaan pyjamassaan jättääkseen lähtöilmoituksen. Vastaanottovirkailija hymyili maireasti, ilmeisesti siksi, että huonekulujen lisäksi Sophie ja Severi olivat käyttäneet ahkerasti huonepalvelua ja hotellin baaria. Lasku oli nimittäin sen mukainen... Onneksi Severin puoluetoimisto maksoi kaikki viulut. Pikaisen pakkaamisen ja runsaan kinastelun jälkeen Sophie ja Severi pakkautuivat taksiin.

Mitä sitten tapahtui? Katso täältä. Asiaa selvitetään parhaillaan.