Osa 30. Ummehtunut tuulahdus menneisyydestä

Viimeinen jakso ennen juhannusta. Taas tuli pyöreitä kymmeniä täyteen, ja puolessa välissä mennään... Tästä taitaa tulla piiiiiitkä legacy. Anteeksi :D Heikkohermoisille jälleen kummitusvaroitus.

Ensimmäisenä vuonna Vilhelmin syntymän jälkeen aika tuntui matelevan kuin tervattu etana. Madeleine vetelehti päivät pitkät kotona - sen minkä lastenhoidoltaan ehti. Häntä ahdisti niin että välillä teki mieli repiä hiukset päästä. Madeleine yritti epätoivoisesti pysyä kehityksen kelkassa ja luki kaikki lääketieteelliset julkaisut niinä hetkinä kun sai Vilhelmin vaiennettua, lapsi kun huusi jatkuvasti kuin syötävä, jokaisen valveillaolohetkensä. Siinä eivät auttaneet tuttipullot, mobilet eikä sylissä keinuttelu. Vilhelmin äänijänteet olivat kuin terästä.

Usein Madeleine ei jaksanut edes vaivautua pesemään tukkaansa, vaan kietaisi vain huivin rasvaisen tukkansa peitoksi.

Emil täytti jo kuusi vuotta, ja kaikki tutut saapuivat jälleen juhliin. Tällä kertaa ei sattunut mitään erityisempää, paitsi Julia nyrjäytti käsivartensa piilotellessaan Nallea selkänsä takana.

Kartanon kummituskin oli hiljaa kuin hiiri. Muistot muutaman vuoden takaisista kauhunhetkistä alkoivat haihtua, mutta Madeleinea harmitti hiukan se, ettei hän ollut saanut mitään merkkiä äidistäänkään. Olikohan hän vain menettänyt kykynsä keskustella kuolleiden kanssa?

Emil näytti vuosi vuodelta enemmän isältään, leukaa myöten. Hänestä tulisi varmasti isona komea mies, poika oli vain hiukan hintelä.

Roberta oli kerrankin tullut mukaan juhliin, mutta ei voinut millään vastustaa robotinvaistojaan, vaan nähdessään tiskikoneen savuttavan, Roberta hyökkäsi suoraa päätä sen kimppuun. Tulipahan korjattua.

Esaias vei poikansa usein käymään päärakennuksen kellarissa, johon oli tuotu mitä ihmeellisimpiä vimpaimia. Poikaa hiukan pelotti synkkä kellarikerros ja hän hypisteli vaaleanpunaista kaulaliinaansa hermostuneena. Ensiapunukke oli toki jännittävä, mutta Emil ei kehdannut sanoa isälleen, että olisi mieluummin mennyt takaisin omaan huoneeseensa piirtämään.

Oskarikaan ei ollut enää pentu, ja pennun punainen turkki muuttui suorastaan monenkirjavaksi aikuisena. Emil osasi tätä nykyä olla kiltimpi kissalle, vaikka Oskari vääntelehtikin usein kovasti Emilin yrittäessä pakottaa nukenvaatteita sen päälle.

Emil oli muutenkin kiinnostunut vaatteista ja tyyleistä. Talvisin hän loihti mitä ihmeellisimpiä lumiukkoja, joista perinteinen pipopää oli kaukana. Tähän versioon hän ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen, vaan hajotti ukon palasiksi melkein heti. Madeleinen kauhistellessa tuhottua päivän työtä Emil totesi vain, etteivät ukon huivi ja hattu olleet lainkaan sopineet yhteen. Madeleine puisteli huvittuneena päätään: poikahan oli melkein yhtä hirmuinen perfektionisti kuin hän itse oli lapsena ollut.

Vilhelm oli jo melkein yksivuotias, eikä hän vieläkään osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi kyllästynyt huutamiseen. Tajuttuaan, että lapsi huusi vain huutamisen ilosta, ei nälkäänsä, huomionkipeyttään tai muuta, Madeleine päätti kerta kaikkiaan vain olla huomioimatta huutoa.

Sekään ei auttanut: Vilhelm huusi lähes ympärivuorokautisesti, ja Esaiaskin alkoi olla huolissaan vaimonsa mielenterveydestä. Madeleine oli jatkuvasti itkuinen, mustat renkaat silmien alla ja saattoi torkahdella omituisiin paikkoihin. Varovasti hän ehdotti korvatulppien hankkimista, mutta sai vastaukseksi niin äkäisen mulkaisun, että päätti luopua ideasta. Sen sijaan Esaias päätti kokeilla erästä keinoa, jonka oli hiljattain kuullut entiseltä päiväkotituttavaltaan. Esaias passitti Madeleinen nukkumaan ja sanoi tulevansa pian perässä.

Esaias pakotti vaimonsa pitkäkseen vuoteelle ja harppoi sitten lastenhuoneeseen. Siellä hän nosti karjuvan Vilhelmin syliinsä ja asetti lapsen muitta mutkitta lattialle kehdon viereen. Huuto lakkasi kuin taikaiskusta. "Kuka noita lapsia ymmärtää", Esaias naurahti ja palasi vihellellen makuuhuoneeseen.

Madeleine makasi sängyllä silmät apposen ammollaan, höristellen korviaan pienimmänkin hisahduksen varalle. "Mitä ihmettä sinä oikein teit? Miten sinä sen teit?" Hän hoki puoliksi kuiskaten. "Sanotaanko, että se on pieni ammattisalaisuus. Opetan sen sinulle, mutta se ei taida olla ihan ilmaista," Esaias virnisti. Madeleinen kasvot venähtivät, mutta sitten hän tajusi mitä mies tarkoitti. "Vai sillä lailla, senkin vanha pukki!" Madeleine tokaisi, mutta hymyili jo. "Tulehan sitten tänne niin saat sen maksusi..."

Emil sai kasvaa melko rauhassa itsekseen, kun hänen äitinsä huomio keskittyi lähinnä hankalan pikkuveljen hoitoon. Esaias opetti toista luokkaa koulussa, eikä nähnyt, miten hänen pojalleen irvittiin koulussa hänen rakkaasta kaulahuivistaan, tyttömäisistä piirustuksistaan (Emilillä oli tapana suunnitella nukenvaatteita ja piirrellä prinsessoja linnoineen kuvaamataidon tunneilla) ja siitä, että hän leikki enemmän tyttöjen kuin poikien kanssa. Emilin luokanopettajaa hiukan nolotti koko asia, eikä hän kehdannut mainita asiasta Esaiakselle - mikä hän oli puuttumaan toisten kasvatusmetodeihin?

Kotona Emil vetäytyi yleensä tuntikausiksi leikkimään mielikuvitusleikkejä, joissa niissäkin vilisi prinsessoja ja ritareita. Läksyt vaan tuppasivat unohtumaan, kun Emil yritti parhaansa mukaan unohtaa kaiken kouluun liittyvän.

Lopulta Vilhelmkin kasvoi taaperoksi, ja oppi sitä myöten nukkumaan ja olemaan hiukan useammin hiljaa. Ehkä Esaiaksen lattiahoidolla oli jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa Madeleine palasi helpottuneena töihin tekemään ensin osapäivävuoroa, mutta pian oli pakko palkata lastenvahti, kun työpäivät alkoivat taas venyä.

Kuitenkin muisto isoisoäidin unessa lausumasta ennustuksesta alkoi taas vainota Madeleinea. Ujonpuoleinen ja syrjäänvetäytyvä Emil ei vaikuttanut oikein kartanonisäntäluonteelta, ja kahden riiviöpojan jälkeen Madeleinen biologinen kello alkoi tikittää vielä kerran. Jos sittenkin olisi oma tytär, kiltti ja suloinen, nokkela ja reipas tyttö, jolle hän voisi olla parempi äiti kuin kukaan oli koskaan ollut, tyttö joka olisi sopiva perijä... Tällä kertaa Madeleine aikoi ehdottaa kolmannen lapsen hankkimista Esaiakselle, mutta ennenkuin hän sai kerättyä rohkeutensa, aamuiset pahoinvointikohtaukset alkoivat jälleen. "Vai sillä tavalla", Madeleine ajatteli halatessaan pöntön kylmää posliinia, "Eipähän tarvinnut ainakaan pyytää lupaa..."

Pian raskaus alkoi näkyä jo päällepäin. Esaias oli muuttunut hiukan kalpeaksi Madeleinen paljastettua uutisen hänelle, mutta Madeleinen alahuulen alettua väpättää miehen sydän oli sulanut, ja hän oli myöntänyt, että jos perillisen piti olla tyttö, niin sitten oli ihan paikallan yrittää saada sellainen. Sen jälkeen Esaias oli leiponut jälleen maanmainiota suklaakakkuaan juhlan kunniaksi.

Madeleine joutui jälleen jättäytymään töistä pois. Hänen työjaksonsa alkoivat olla niin lyhyitä, että uudesta ylennyksestä oli turha haaveillakaan, mikä tarkoitti myös sitä, että tulot pysyivät onnettoman pieninä. Tätä menoa Madeleinella ei olisi ikinä varaa uudistaa kartanoaan, ja hän oli laskeskellut, että siihen tarvittaisiin 100 000 simoleonia. Sen verran kun hän ansaitsisi, niin hän voisi rauhassa jättää perinnön... niin kenelle?

Madeleine silitteli vatsaansa monta kertaa päivässä puhellen tytölle, jonka hän toivoi vatsassa asustelevan. Ajatus tytöstä toi Madeleinelle lohtua pitkinä iltapäivinä, kun hän yritti opettaa nuorempaa poikaansa potalle, kävelemään, puhumaan... Mutta Vilhelm oli jostain syystä hirvittävän vastahakoinen tekemään mitään äitinsä kanssa. Jos Madeleine yritti halia Vilhelmiä, tämä alkoi huutaa ja vääntelehtiä. Ainoastaan Esaias sai pojan rauhoittumaan ja keskittymään.

Emilin alettua tuoda kotiin yhä huononevia koearvosanoja ja todistuksia Esaias päätti tarttua härkää sarvista ja alkoi antaa pojalle ylimääräisiä oppitunteja kotona. Läksyjä väkerrettiin vielä aamulla pyjamassa ennen kouluunlähtöä, mutta mitään hyötyä siitä ei tuntunut olevan. Emil tuhersi itkua ja yritti laskea, mutta ilkeät suhahdukset naapuripulpeteista ja koulumatkan varrella odottelevat poikajengit pitivät huolen siitä, että poikaparan keskittymiskyky ja itsetunto olivat täysin nollassa.

Eräänä iltapäivänä Carl Filip piipahti yllättäen visiitille mukanaan valtava mansikkajuustokakku. Madeleine oli ilahtunut nähdessään veljensä (ja kakun; kaikki makea maistui Madeleinelle tavallistakin paremmin), mutta Carl Filip oli omituisen vakava. Hänen silmissään oli kummallinen, lasittunut katse, mutta muuten hän tuntui käyttäytyvän kohtuullisen normaalisti. Madeleine kattoi kakun pöytään. Se oli aivan järjettömän hyvää, ja Carl Filip kertoi vielä kokeilleensa reseptiä ensimmäistä kertaa! Kakunmussutuksen lomassa Carl Filipkin kertoi nähneensä unta isoisoäiti Isabellasta, joka oli kertonut kakun reseptin. Madeleinea hiukan ihmetytti, mutta kakku oli niin hyvää, ettei hän voinut enää pitää näppejään irti siitä, vaan pyysi saada reseptin itselleenkin.

Pian olisi kesä, ja Emil saisi lopultakin olla rauhassa kaulahuiveineen! Emil oli pikkuhiljaa alkanut haaveilla siitä, että olisi isona ihan oikea muotisuunnittelija, että hänellä olisi oma vaateliike ja kansainvälisesti arvostettu tuotenimi... Sitten hän näyttäisi kaikille typerille kiusaajille!

Madeleine kutsui Juliankin maistamaan kakkua. Julia oli hiukan myrtyneen oloinen; heillä ei vieläkään, vuosien yrityksestä huolimatta, ollut lapsia Romeon kanssa. Julian oli pakko myöntää, että kakku oli todella hyvää, ja sai hänet tuntemaan itsensä jotenkin paljon iloisemmaksi, jotekin... hyriseväksi. Madeleinen ei tarvinnut edes paljon rohkaista, kun Julia päätti lähteä hakemaan miehensä töistä hiukan etuajassa. Jospa sittenkin...!

Sitten eräänä loppukesän päivänä Madeleine tunsi kouraisun vatsanpohjassaan, ja housut valahtivat likomäriksi. Emil tuijotti äitiään silmät ymmyrkäisinä: eivät kai aikuiset voi pissiä housuun? "Kulta," Madeleine ähkäisi, "se alkaa nyt!" Esaias oli sentään heti tilanteen tasalla ja ohjasi Emilin leikkimään leluillaan. "Olepas nyt kiltisti huoneessasi, niin saat kohta pikkusiskon," Esaias tohotti hädissään. "Tai veljen, vai mitä?" Emil ihmetteli. "Nii-in, tai veljen... Nyt minun pitää mennä auttamaan äitiä! Odota tässä ja ole oikein kiltti poika, jookos?"

Mutta kun Madeleine alkoi kirkua supistusten tihentyessä, Emil ei suostunut jäämään huoneeseensa vaan ryntäsi Esaiaksen käsivarsien alta takaisin keittiöön. Madeleine huusi suoraa huutoa: tuntui kuin sieltä olisi ollut tulossa vähintään valaanpoikanen!

Ei tullut valasta, mutta pitkän ja tuskallisen synnytyksen päätteeksi (Emil oli sittenkin paennut huoneeseensa nähtyään, mitä synnytyksessä tapahtuu) tuli melkoinen yllätys. Maailmaan pulpahti pieni tummatukkainen tyttövauva, mutta se ei jäänyt siihen!

Kauan toivotun tytön perään nimittäin päänsä työnsi ulos vielä toinen lapsi, poika! "Emil, sait sitten sekä pikkusiskon että veljen", Esaias huusi oven läpi. Madeleine oli lopen uupunut, mutta onnellinen. "Tässä minulla nyt sitten saa olla perijä," hän hymyili voipuneesti. "Hänen nimensä saa olla Sophie, toivottavasti se nimi tuo hänelle viisautta." Esaias hymyili takaisin ja keikutti sylissään pikku poikaa. "Tämä saa sitten olla Alexander. En tiedä tarkoittaako se mitään ylevää, mutta minusta hän näyttää aivan Alexanderilta." Madeleine hihitti hiljaa ja nyökkäsi.

Kaksosten synnyttyä pehtoorintupa jäi auttamatta liian pieneksi kuusihenkiselle perheelle ja kahdelle kissalle. Vaikka rahat olivat edelleen tiukalla, oli perheen pakko muuttaa päärakennukseen. Alakertaan rakennettiin kuitenkin pieni kylpyhuone ja keittiöönkin saatiin toimivat vesiputket ja sähköt koko taloon, jopa ilman lainaa. Se tosin merkitsi sitä, että molempien vanhempien oli käytävä vuorotellen töissä, muuten rahat olisivat loppuneet kesken.

Sitten se alkoi uudelleen. Sophie ja Alexander olivat parin kuukauden ikäisiä, kun Madeleine koki jotakin vertahyytävää.

Madeleine oli ollut tutkimassa päärakennuksen takaterassia, ja todennut että siihen olisi saatava aita: entinen oli lahonnut ja romahtanut maahan, ja lapset varmasti putoaisivat ja loukkaisivat itsensä jos pääsisivät vahingossa reunan lähelle. Yhtäkkiä Madeleine haistoi rikinkatkun ja huomasi, kuinka lattiasta alkoi nousta vihreää usvaa. Tuli kylmä, ja paikoilleen jähmettynyt Madeleine kuuli selkänsä takaa riipivää naurua; se kuulosti enemmän siltä, kuin ruosteisella sahalla olisi yritetty kaataa puuta. Hitaasti Madeleine kääntyi ympäri, ja oli pyörtyä kauhusta. Tunne oli sama kuin vuosia sitten, Emilin synnyttyä - nyt hän kohtasi vainoojan silmästä silmään.

Olento ei mitenkään voinut olla elossa: se oli kyllä tiheämpi kuin Madeleine oli odottanut, mutta silti jotenkin reunoiltaan epäterävä. Sen silmät kiiluivat kuin mustat hiilet, ja se - tai olisiko pitänyt sanoa hän? - oli pukeutunutvaatteisiin, jotka olivat olleet muodissa ehkä noin kolmesataa vuotta sitten - siis kartanon rakentamisen aikoihin. "Sinä olet väärä perijä", hahmo kärisi. "Tuot häpeää suvun maineelle, pikku narttu... Yksikään nainen ei saa hallita Tavastin omaisuutta!" Sen sanottuaan hahmo haihtui pois ja jätti hölmistyneen ja kauhistuneen Madeleinen seisomaan yksin terassille.

Kaksoset olivat vähintään yhtä vaikeita tapauksia kuin Vilhelm aikoinaan. Molemmat huusivat täyttä kurkkua koko ajan, mutta nyt vaivaa oli kaksin verroin. Madeleine oli ratketa paineen alla, ja Esaias joutui ottamaan yhä enemmän vastuuta lasten hoidossa.

Onneksi pikku Vilhelm ehti täyttää vuosia, ja huutavia vaippaikäisiä oli jälleen yksi vähemmän. Vilhelm oli täysin veljensä vastakohta: koko ajan juoksemassa ja keksimässä kepposia - ja tietenkin hyppimässä vesilätäköissä, joita muodostui kartanon märkätiloihin, viemärit kun eivät oikein vetäneet. Onneksi poika ei ollut vielä onnistunut halkaisemaan kalloaan liukkailla lattioilla, vanhempien synkistä varoitteluista huolimatta.

Esaiaksesta kuoriutui taitava valehtelija. Monina päivinä Madeleine oli niin väsynyt valvotun yön jälkeen, että Esaiaksen oli soitettava aamuvarhaisella töihin kertoakseen milloin kenenkin olevan sairaana, ja että hänen piti jäädä kotiin lapsia hoitamaan. Välillä hän kehitti myös tehokkaan tekoyskän. Koululla hiukan kummasteltiin, miksei lääkärivaimo osannut hoitaa perhettään terveeksi, mutta Esaiaksen hermot olivat niin pinnassa, ettei kukaan kehdannut huomauttaa asiasta.

Emil oli saanut luvan käydä pari kertaa kuussa kylvyssä - ei enempää ettei vesilasku kasvaisi hillittömiin lukemiin. Kylpeminen oli pojan lempipuuhaa: Emil saattoi lojua tuntikausia tuoksuvissa vesissä haaveilemassa, laskien välillä salaa lisää kuumaa vettä ja lisäten erilaisia kylpyvaahtoja. Kerran hän huomasi kauhukseen, että jalkojen karvat olivat alkaneet tummua: ei kai hänestäkin tulisi sellaista apinajalkaa niinkuin isästä? Äidin ladyshaveria Emil ei uskaltanut käydä hakemassa, mutta keksi mielestään ovelan juonen: hänhän voisi pyytää isältä parranajokonetta! Ei kai se isä huomaisi, mihin sitä oikeasti käytettiin. Nyt vaan pitäisi saada isä uskomaan, että Emilin parta kasvaisi jo. Reilun vuoden päästähän Emil täyttäisi kolmetoista; olihan hän jo iso poika!

Madeleine yritti elää elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista, mutta mustasilmäinen häirikköhenki ei jättänyt häntä rauhaan. Se oli siirtynyt suorempaan uhkailuun: enää ei tapahtunut pieniä, epämukavia mutta jokseenkin merkityksettömiä asioita, vaan henki tuntui seuraavan Madeleinea kaikkialle.

Eräänä iltana Madeleine oli uskaltautunut suihkuun. Hän oli saanut jo hiuksensa pestyä, kun yhtäkkiä lämpimän vesihöyryn läpi kävi hyytävän kylmyyden aalto. Ehtimättä ajatella enempää Madeleine räväytti silmänsä auki, ja siinä se taas seisoi, valkoisessa peruukissaan, ilkeästi virnistäen. "Kyllä se nainen on, ei epäilystä. Mutta jos se luulee, että pieni räkänokkatyttö perii enää Tavastin suvun kunnian, niin minä kyllä näytän sille..." Hahmo mutisi kuin itsekseen. Madeleine kirkaisi ja vetäisi vettä henkeen.

Esaias oli juuri viemässä pikku Sophieta kehtoon, kun kuuli vaimonsa huutavan ja sitten yskivän pelottavasti. Miehelle meinasi tulla hätä käteen: eihän vauvaa voi tuosta vain heittää menemään, mutta entä jos Madeleine oli vaarassa? Onneksi lastenhuone oli lähellä, ja Esaias kiiruhti nopeasti sen läpi kohti kylpyhuonetta.

Kylpyhuoneen ovi lävähti auki ja vitivalkoinen, hysteerinen ja likomärkä Madeleine hyökkäsi miehensä syliin. Jostain syystä hän oli vetänyt vaatteet päälleen, vaikkei ollut kuivannut itseään. "No, no, kulta, mikä nyt on?" Esaias kyseli hädissään, kun Madeleine rutisti miestään kouristuksenomaisesti. "Se uhkasi minua... se näki minut... se aikoo tehdä jotain Sophielle..." Madeleine nyyhkytti tolkuttomasti.

"Siis mikä aikoo? Mitä sinä oikein puhut?" Esaias hämmästyi. "Onko täällä joku tunkeilija?" Esaias säntäsi kylpyhuoneeseen, muttei nähnyt siellä ketään. Madeleine oli romahtanut istumaan seinän viereen ja rutisti tiukasti polviaan. Esaias istui vaimonsa viereen.

Madeleine veti pari kertaa syvään henkeä ja alkoi sitten puhua. "Tämä voi kuulostaa ihan mielipuoliselta, mutta on elintärkeää että sinä uskot minua. Meidän perheessämme on ollut taipumusta... tuota... tavata kuolleita. Minä näin, kun isäni kuoli... häntä tulivat saattamaan isoisoäiti Isabella ja hänen miehensä Mats. Isä ilmestyi minulle myöhemminkin. Äitinikin olen nähnyt muutaman kerran. Enkä minä ole ainoa!" Madeleine huudahti, kun Esaias kohotti kulmiaan. "Carl Filip on nähnyt myös, tuota, no, aaveita. Kysy häneltä, jos et usko minua." Esaias tunsi olonsa vaivautuneeksi. "No, oletetaan että tämä nyt on totta. Miten tämä liittyy nyt mihinkään?"

Madeleine mulkaisi miestään, mutta ei sanonut mitään. Ainakaan hän ei suoralta kädeltä tyrmännyt kuulemaansa. "Minusta tuntuu, että jollain tämän kartanon entisistä asukkaista on jotakin minua vastaan. Tai naisia ylipäätään... Olen nähnyt hänet nyt pari kertaa..." Madeleine kertoi miehelleen kaiken, mitä tiesi pelottavasta vieraasta, siitä, miten epäili, että tämä oli saanut aikaan kaikki ikävät tapaukset Emilinkin syntymän aikoihin. Esaias oli hiukan skeptinen, mutta ei voinut välttää oloa, että Madeleinen puheissa oli järkeä. Tuntui vain oudolta, ettei hän itse ollut huomannut mitään!

Siitä lähtien mystinen vieras ilmestyi yhä useammin Madeleinelle. Yleensä se kiukutteli Madeleinen naiseudesta ja siitä, että Sophie perisi. Madeleinea alkoi kauhun lisäksi kiukuttaa: mitä se jollekin vanhalle muumiolle kuului, miten suvun omaisuutta hoidettiin? Hän ei kuitenkaan uskaltanut puhua ilmestykselle, ettei se olisi saanut lisää vettä myllyynsä.

Tähän asti olento oli ilmestynyt Madeleinelle hänen ollessaan yksin, mutta kun kaksosten syntymäpäivä lähestyi, ukko pölähti keittiöön tarkastelemaan Sophieta, jota Madeleine oli juuri ollut syöttämässä. Sama vanha virsi siitä, miten Sophie oli mukamas heiveröinen räkänokka, josta ei ikinä olisi kartanon isännäksi sukupuolensa vuoksi, alkoi jälleen, ja Madeleine päätti ottaa jalat alleen.

Kaksosten yksivuotissyntymäpäivän aamuna haamu ilmestyi Madeleinelle jo kirkkaassa päivänvalossa. Tähän mennessä se ei ollut koskenut Madeleineen, mutta nyt se alkoi yhtäkkiä tökkiä häntä. "Sinä et voi vältellä minua ikuisesti! Minä olen sentään suvun patriarkka! MINÄ määrään mitä täällä tapahtuu! Ja jos et tottele, letukka, niin minä kyllä näytän, mihin minä pystyn!" Madeleine järkyttyi: aaveen kosketus tuntui siltä, kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen hiilihappojäätä. Kuukausien mittaan hän oli kuitenkin tottunut olennon läsnäoloon, eikä enää säikkynyt sen uhkauksia, kun ne olivat vaikuttaneet katteettomilta.

Madeleine rohkaisi mielensä ja kohtasi vainoojansa silmästä silmään. "Sinähän et täällä määrää, mokoma muumio!" Hän tuhahti. "Ajat ovat muuttuneet! Hyväksy se, ettet sinä ole enää elossa! Minä en sinua pelkää!" Olento kavahti taaksepäin. "Vai sillä lailla! No, itsepähän olet kohtalosi valinnut. Minä aion sen sijaan varmistaa, ettei tässä talossa kohta ole enää yhtään naista perimässä!" Sitten olento haihtui, kuten aina ennenkin.

Madeleine jäi hetkeksi paikalleen seisomaan. Voisiko tuo haamu sittenkin vahingoittaa heitä? Sehän oli koskenut häneen. Madeleinen rintaa vihlaisi siitä kohtaa, mihin haamu oli koskenut, ja hän huomasi, että pyjama oli kärynnyt ja ihoon oli jäänyt ikävä punainen läiskä. Sitten hän ravisti ajatuksen mielestään: jos se ei tähänkään mennessä ollut saanut mitään aikaan, miksi se nyt yhtäkkiä pystyisikin vahingoittamaan heitä? Parin tunnin kuluttua läiskä oli jo haihtunut, ja Madeleine unohti tapauksen kokonaan.

Syntymäpäivän aamuna tapahtui tosin toinenkin ikävä asia: vanha Markiisi sai lähteä viikatemiehen matkaan. Kaksoset olivat liian nuoria ymmärtämään, mitä tapahtui, mutta Emil itki katkerasti kissavanhuksen lähtöä. Vilhelmiä taas ei näyttänyt edes kiinnostavan.

Kaksosista kasvoi oikein kauniita lapsia. Sophien tukka tummui entisestäänkin, ja nyt pitkä ja paksu pöyhö oli jo melkein musta. Sophien luonnekin alkoi tulla selkeämmin esiin: hän oli veljiensä lailla koko ajan menossa, mutta Sophie oli nauravaisempi, iloisempi ja kiltimpi.

Alexanderin tukka taas veti luonnonkiharalle. Hän oli kovasti veljiensä näköinen, eli luultavasti hänestäkin tulisi oikea pikku sydäntensärkijä. Alexander oli luonteeltaan hiukan siskonsa valjumpi painos: hän ei meinannut aina pysyä mukana Sophien vilistyksessä, vaan saattoi välillä istahtaa nurkkaan leikkimään tai kinuta isältään iltasatua.

Sophiella ei moisiin hömpötyksiin tuntunut olevan aikaa, hän olisi halunnut nähdä kaiken ja mennä kaikkialle. Monet kerrat Madeleine ja Esaias pelastivat tytön viime tingassa yläkerran portailta keikkumasta tai terassin ovelta tohottamassa päätä pahkaa kohti aitaamatonta reunaa.

Madeleine oli vähitellen palannut töihinkin, ja hakenut erikoistumispaikkaakin lastentautien osastolta. Sairaalasta oli luvattu soittaa seuraavana päivänä. Madeleine ei ollut kovin toiveikas katkonaisen työhistoriansa vuoksi, mutta oli silti päättänyt edetä urallaan.

Kun hän illalla palasi töistä kotiin, punatakkinen ukko odotti häntä keittiössä. "Sinä se et sitten ymmärrä omaa parastasi! Nainen ja vielä olevinasi lääkäri, mitä roskaa! Jos et kerran aio muuttaa perimysjärjestystä, minä pakotan sinut siihen! Aamulla vielä kadut itsepäisyyttäsi!" Madeleine hätkähti ukon purkausta, mutta huitaisi tämän syrjään. "Äh, painu hiiteen, senkin sietämätön kurppa! Minulla on ollut pitkä päivä, enkä oikeasti kyllä jaksa enää kuunnella mitään tyhjiä uhkauksia", Madeleine ärähti. "Oma on vahinkosi... Buahhahhahaaa!" Ukko käkätti ja poistui seinän läpi.

Madeleine meni nukkumaan hiukan hermostuneena, mutta päätti sivuuttaa koko tapauksen. Esaias ei ollut ottanut aihetta enää puheeksi. Madeleinesta tuntui, ettei mies oikein uskonut häntä, joten Madeleine ei kehdannut mainita viimeisintäkään kohtausta hänelle.

Aamulla Esaias heräsi ennen Madeleinea ja meni syöttämään kaksoset. Madeleine nukkui yhä sikeästi, kunnes heräsi Esaiaksen parahdukseen. Mies oli kumartunut vaimonsa ylle antaakseen aamupusun, mutta nyt hän oli kavahtanut taaksepäin, valkeana kuin lakana. "Mikä ihme sinulla on", Madeleine ihmetteli.

Esaias suorastaan vapisi. "Tuota... Minusta sinun kannattaisi käydä vilkaisemassa itseäsi peilistä." Madeleine ei ymmärtänyt mitään. Esaias kosketteli omia kasvojaan ja katsoi vaimoaan kuin aaveen nähnyt. Madeleine hipaisi omaa poskeaan: jotakin tahmeaa tarttui sormeen. Se jokin oli punaista... Madeleine säntäsi peilin eteen.

Madeleine huudahti kauhuissaan nähdessään peilikuvansa. Hänen kasvonsa olivat täynnä syviä viiltoja ja verta oli valunut joka puolelle. Nyt hän alkoi tuntea, miten viiltoja kivisti - äsken hän ei ollut tajunnut kipua. Madeleinella ei ollut epäilystäkään siitä, mitä oli tapahtunut: omituinen kummitus pystyi sittenkin vahingoittamaan heitä. Olisi pitänyt ymmärtää jo siitä palojäljestä, mutta se oli tuntunut epäolennaiselta, ja haihtunutkin niin nopeasti... Madeleine suunnisti typertyneenä pesuhuoneeseen pestäkseen veren pois kasvoistaan.

Sillä välin Esaias palasi lastenhuoneeseen. Alexander jokelteli tyytyväisenä kehdossaan, mutta Sophie - Sophien kehto oli tyhjä! Esaias hätääntyi: missä ihmeessä Sophie oikein oli? Hän juoksi koko talon läpi, mutta lasta ei näkynyt missään. Emil tai Vilhelmkään ei ollut nähnyt tyttöä, eikä Madeleine, joka ilmestyi pesuhuoneesta kasvojaan pyyhkien.

Esaias oli poissa tolaltaan, eikä Madeleine ensin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. "Vastahan hän oli siinä, minä laitoin Sophien kehtoon vasta äsken!" Esaias soperteli. Madeleine ymmärsi hetkessä, mitä oli tapahtunut. "Ulos! Mene sinä etukautta, minä katson takaa..." Madeleine huudahti ja juoksi terassin ovelle. Se oli lujasti kiinni, mutta Madeleine juoksi silti tarkistamaan romahtaneen aidan lautojen lomasta. Esaias pyyhälsi ulos etuovesta.

Esaiaksellakin oli omat aavistuksensa, ja hän juoksi suoraan pihan rehevöityneen lammen rantaan. Vesi oli juuri ja juuri niin kirkasta, että pohjasta kuulsivat Sophien vaaleat kasvot. Kuplia ei näkynyt.

Esaias karjaisi kuin henkensä hädässä ja sukelsi enempää ajattelematta lampeen. Madeleine kuuli huudon ja juoksi etupihalle parahiksi nähdäkseen, kuinka hänen miehensä hyppäsi vaatteet päällä lampeen. "Voi ei, Sophie" oli ainoa ajatus hänen päässään, kun hän kiiruhti kohti lampea, valmiina hyppäämään perään.

Onneksi lampi oli suhteellisen matala, ja Esaias löysi Sophien nopeasti pohjakasvien seasta. Ennenkuin Madeleine ehti rantaan, Esaias oli jo kahlannut ylös yskivä Sophie sylissään. Tytön pitkät mustat hiukset valuivat pitkin ja poikin kuin käärmeet. Madeleine sieppasi likomärän tyttärensä syliinsä ja rutisti niin lujaa kuin uskalsi. Sophie oli jääkylmä ja pärski vettä, mutta muuten hän vaikutti vahingoittumattomalta. Esaias oli helpottunut, mutta Madeleine ei suostunut hymyilemään. "Nyt tämä saa riittää," hän tiuskaisi enemmän itselleen kuin kenellekään muulle. "Sophie perii tämän kartanon, vaikka se olisi viimeinen tekoni, ja siihen ei millään ikivanhoilla haamuilla pitäisi olla mitään sanomista!"

Esaias katsoi ihmeissään vaimoaan, jonka kasvoissa syvät viillot viipyisivät arpina kenties hänen loppuelämänsä. Madeleine ei ollut koskaan ollut mikään rohkea nainen, mutta siinä hän vannoi kostoa jollekin omituiselle ilmestykselle, jonka vain hän itse saattoi nähdä. Esaiaksen oli kuitenkin nyt pakko uskoa, että kyse ei ollut vain vaimon vilkkaasta mielikuvituksesta. "Ja minä autan siinä. Me selvitämme, mikä ihme sinua ja Sophieta oikein vainoaa, ja hankkiudumme siitä eroon! Se on minun lupaukseni", Esaias sanoi ja halasi tiukasti vaimoaan ja tytärtään. "Ja nyt sisään ja kuumaan kylpyyn, tässähän jäätyy!"

Osa 29. Poltergeist

“He tappoivat äitini minun huoneeni ovella;
hän kuoli pelastaakseen minut!
Harhailin yön pimeydessä ---
Kun äkkiä näin kalvean hehkun
Pimeällä kujalla edessäni!
Katsoin sitä…
Lapsuudenkotini oli tulessa!
Olin yksin, nälkäinen, köyhä.
Elin puutteessa ja vaarassa…
---
Tuon onnettomuutta kaikille, jotka tahtovat minulle hyvää!
Mutta sitten, surkeuteni keskellä,
Rakkaus saapui luokseni,
Ja kuiskutti suloisella äänellään:
'Sinun täytyy elää, minä olen itse elämä!
Silmissäni asuu taivaasi, et ole yksin!
Kuivaan kyyneleesi, seison rinnallasi
Ja tuen sinua!
Hymyile ja toivo! Minä olen rakkaus!
Jos ympärilläsi onkin vain verta ja lokaa,
Minä olen jumalallinen, minä olen Unohdus!
Minä olen jumala, joka laskeutuu korkeuksista
Ja tekee tästä maailmasta paratiisin!
Minä olen itse rakkaus!'"

-Maddalenan (Madeleinen) aaria ' La mamma morta' Umberto Giordanon oopperasta Andrea Chénier

Raskaus aiheutti Madeleinessa outoja mielitekoja. Useimmat odottavat äidithän himoitsevat omituisia ruokalajeja, kuten maksapasteijaa, kapriksia tai kalkittuja seiniä, mutta Madeleinen intohimoksi osoittautuivat teinipoikien tietokonepelit. Esaiaksen ollessa töissä Madeleine nousi myöhään sängystä, ei jaksanut yleensä edes pukeutua vaan lösähti tietokoneen ääreen pelaamaan milloin mitäkin vauhtipeliä. Madeleinea hiukan nolotti tämä harrastus, mutta nuorena hän oli jäänyt niin paljon vaille normaalien teinien huvituksia, että päätti nyt ottaa vahingon takaisin. Ja kun se oli niin hauskaa!

Raskaus eteni hyvää vauhtia, ja Madeleine sai hiukan lihaa luidensa ympärille, kun Esaias loihti mitä säkenöivämpiä ruoka-annoksia illasta toiseen. Entisestä poliisista oli kuoriutunut oikea gourmet-kokki!

Useimpina päivinä Madeleine ei jaksanut edes pukeutua, vaan tassutteli kotona milloin pyjamassa, milloin pelkissä alusvaatteissa. Hänestä näin varhainen äitiysloma oli silkkaa typeryyttä, mutta sairaalan johtaja oli sitä mieltä, että raskaana olevat naiset ovat epäilyttävän ailahtelevaisia, ja suorastaan patisti Madeleinen palkalliselle lomalle.

Esaias teki edelleen todella pitkää päivää: ensin kahdeksantuntisia päiviä päiväkodissa, ja sieltä nopean päivällisen kautta yliopistolle täydentämään opintoja. Madeleine olisi luultavasti tullut aivan mökkihöperöksi, elleivät Carl Filip, Aina ja Julia olisi välillä käyneet tervehtimässä.

Eräänä aamuna Madeleine heräsi "jo" kymmeneltä hirmuisiin polttoihin. Esaias oli töissä, eikä Madeleine ehtinyt muutenkaan edes kissaa sanoa, kun lapsi jo saapui maailmaan.

Mahasta putkahti pikkuinen poika! Hiukset ovat ruskeat, kuten arvata saattaa, kun molemmat vanhemmatkin ovat ruskeaverikköjä. Silmät taitavat tosin periytyä jostain oudosta paikasta, nekin ovat ruskeat. Pikku sydäntensärkijä nimettiin Emiliksi.

Madeleine ei oikein tiennyt, kuinka suhtautua tulokkaaseen. Olihan hän halunnut lapsen, vaikka se hiukan yllättäen saapuikin. Jo varhaisessa vaiheessa loma oli tuntunut kuitenkin loputtoman pitkältä: nyt pitäisi vielä ainakin yhtä pitkä aika viettää neljän seinän sisällä lasta hyysäten! Madeleine purki turhautumiaan shoppailuun - kirpputoreilla tosin: pariskunnan varat olivat vieläkin melko vähissä. Sieltäkin tosin löytyi hurmaavat antiikkiset lastenhuonekalusteet ja vielä halvalla.

Emil oli toki kiltti ja suloinen vauva eikä pahemmin itkeskellyt, mutta Madeleinen mieltä kaihersi silti huoli: kai hänenkin pitäisi suvun perinteiden mukaan saada tyttövauva omaisuutta perimään? Hän muisti äitinsä väsyneet kasvot ja nuupahtaneen vartalon. Tulisiko hänestäkin sellainen lopen uupunut ikuinen äiti, joka joutui henkensä uhalla vielä yli nelikymppisenäkin synnyttämään, kun ei tyttöä muuten kuulunut?

Syksy oli saapunut vaivihkaa, ja pihalle putoavat lehtikasat olisivat saaneet Madeleinen ja Esaiaksen hermoromahduksen partaalle, ellei apuun olisi palkattu nuorta puutarhurityttöä. Sen verran heidän oli pakko irroittaa pienistä kuukausiansioistaan: kummallakaan ei kerta kaikkiaan ollut energiaa eikä mahdollisuutta kuluttaa ympäripyöreitä vuorokausia valtavan puiston laittamiseksi talvikuntoon.

Syksyn tullen saapui myös odotettu uutinen: Esaias sai kuin saikin työpaikan läheisen ala-asteen opettajana! Palkkatulot kohenivat hiukan, vaikkei niissä vieläkään aivan kehumista ollut. Palkka paranisi vasta, kun tutkinto olisi plakkarissa. Monet iltapäivät Esaias käveli koululta kotiin uuden työtoverinsa Sanelma Ottavaisen seurassa.

Sanelma oli hiukan omituinen tapaus. Hän oli naimisissa itseään hieman nuoremman miehen kanssa ja odotti toista lastaan: silti hän aivan avoimesti yritti flirttailla Esaiaksen kanssa, vaikka näki miehen vasemmassa nimettömässä komeilevat sormukset. Esaias oli hiukan hämmentynyt: hän ei koskaan ollut ollut mikään naistenmies, eikä oikein tiennyt, miten Sanelman lähentelyt olisi kohteliaasti voinut torjua. Sisään hän ei Sanelmaa kuitenkaan koskaan suostunut pyytämään - joku tolkku sentään piti säilyttää.

Madeleine alkoi vähitellen toipua synnytyksestä, mutta omituiset mieliteot eivät lakanneet. Välillä hän saattoi liittyä puutarhurin avuksi (ehkä osittain siksi, ettei luottanut tämän kykyihin puiston vanhojen hedelmäpuiden hoidossa) ja käydä intoa puhkuen karsimaan oksia sopivista kohdista. Puuparat olivat vailla hoitoa menneetkin aivan sekaisin, ja osa pukkasi uusia kukkia vaikka talvi oli tulossa!

Kun Emil alkoi olla kolmekuinen, Madeleine päätti, että nyt olisi Esaiaksen vuoro ottaa isyysvapaata. Jatkuva kotonaoleminen alkoi käydä Madeleinen hermoille: hänestä tuntui, että koivukujan puista joku aina tuijotti häntä, että joku katseli nurkista kun hän kömpelösti opetteli syöttämään poikaansa, joku seurasi häntä puutarhassa laahaavin askelin... Ei, hänen olisi pakko saada taas järjellistä seuraa, toimintaa, haasteita työssä, tai hän tulisi todellakin vielä sekopäiseksi.

Madeleinen äitiyslomaa oli vielä pari päivää jäljellä, kun Carl Filip siskonsa hämmästykseksi saapui töistä samalla kyydillä Esaiaksen kanssa. "Mitäs kummaa, eikö sinun pitänyt tehdä muusikon uraa? Mitä sille levykaupalle tapahtui?" Carl Filip nolosteli hieman, mutta kertoi saaneensa potkut levykaupasta jo iät ja ajat sitten. Hänkin oli ryhtynyt opiskelemaan opettajaksi näin vanhemmalla iällä ja saanut jo sijaisuuden ala-asteelta. "Ei kai se estä minua soittamasta," veli luimisteli, "monet muusikothan ovat siviiliammatiltaan opettajia! Mutta jostain se on rahat elämiseenkin ansaittava." Madeleinen kävi sääliksi veljeään: hän muisti kyllä hyvin, miten innostunut hän oli ollut kitarastaan. Ala-asteen suomenruotsalainen opettaja vain vaikutti niin epätodennäköiseltä valinnalta minkään bändin jäseneksi, että Madeleine alkoi pelätä veljensä jo luopuneen unelmastaan.

Lopulta äitiysloman pakollinen osuus oli ohitse, ja Madeleine palasi töihin innosta puhkuen. Häntä hiukan hirvitti kollegoiden reaktiot: mitä jos häntä ylenkatsottaisiin ja pidettäisiin huonona äitinä, kun hän palasi niin pian töihin ja jätti miehensä kotia hoitamaan? Mutta Esaias jäi mielellään lomalle, ja olihan se järkevämpääkin: Madeleinen palkka oli huomattavasti suurempi kuin miehensä, ja Esaias kuvitteli ehtivänsä iltaisin paneutua etäopintoihin. Ei, Madeleinen oli pakko päästä pois kodin nurkista. Vaikka tilaa oli vaikka muille jakaa, se oli viime aikoina alkanut tuntua painostavalta.

Emil oli harvinaisen kiltti ja hiljainen lapsi, ja Esaiakselle isyysloma toi tervetulleen tauon huutavien lasten kaitsemisesta: ei hänen lapsuudessaan oltu kyllä niin röyhkeitä opettajille kuin nykyään! Entisen poliisin auktoriteetilla hänen onnistui vaivoin pitää hemmotellut ja ylivilkkaat lapset kurissa, mutta häntä säälittivät monet aremmat kollegat, jotka istuivat välitunnit itkien opettajainhuoneessa. Ei, pikku Emilistä ei kyllä ikinä kasvatettaisi sellaista tv:n veltostamaa ja röyhkeää pikku huligaania!

Yksi huono puoli isyyslomassa tosin oli: vaippojen vaihtaminen oli Esaiaksesta todella ällöttävää, eikä se siitä miksikään muuttunut vaikka kokemusta kerääntyi.

Kuten Madeleine oli arvellutkin, osa kollegoista sipisi epämiellyttävästi hänen selkänsä takana - jostain syystä kyseessä olivat hiukan vanhemmat naiskollegat, jotka itse olivat vieläkin samassa asemassa kuin kymmenen vuotta sitten pidettyään pitkiä äitiyslomia... Madeleine oli kuitenkin osannut aina olla välittämättä muiden mielipiteistä, ja paneutui työhönsä aivan uudella tarmolla. Sairaalan johtajatkin huomasivat tämän, ja kun läheisessä terveyskeskuksessa avautui lääkärin paikka, sitä tarjottiin ensimmäisenä Madeleinelle.

Molemmat olivat riemuissaan ylennyksestä, ja Esaias koppasi vaimonsa syliin kuin pikkulapsen uutisen kuultuaan. "Siitä se lähtee, seuraavaksi sinusta tehdään varmaan jo kirurgi," mies hihkui. Madeleinea nauratti. "Hassupää, enhän minä ole erikoistunut kirurgiksi vaan ihan oikeaksi yleislääkäriksi! Eihän sitä tietysti tiedä..."

Seuraavana yönä Madeleine nukkui todella levottomasti. Hän näki toistuvasti unia äidistään, joka yritti epätoivoisesti sanoa jotakin, muttei saanut ääntään kuuluviin. Välillä uni vaihtui, ja nyt Madeleinea kutsui isoäiti. Hän seisoi kartanon päärakennuksen ovella, mutta kun Madeleine yritti liikkua, hänen jalkansa tuntuivat lyijyltä, ja isoäiti katosi. Kirkas välähdys säpsäytti Madeleinen hereille: ulkona riehui syksyinen ukkosmyrsky. Madeleine käpertyi tiukemmin miehensä syliin, mutta kesti hetken ennenkuin hän nukahti uudelleen.

Taas hän näki unta: Hän seisoi kartanon aulassa, portaiden alla. Portaiden yläpäässä juoksenteli pieni, pellavapäinen tyttö jolla oli hiukan pysty nenä ja nököhampaat. Tyttö pysähtyi ja huomasi Madeleinen. Hän alkoi kasvaa: teini-ikäiseksi, nuoreksi naiseksi, sitten hiukset muuttuivat mustiksi ja lyhenivät edestä otsatukaksi. Yhä hän vanheni, aikuiseksi, keski-ikäiseksi, harmaantuvaksi...

Madeleinesta näytti kuin nainen olisi tullut koko ajan lähemmäksi, hänen kirkkaat vihreät silmänsä porautuivat suoraan Madeleinen sisimpään... Isoäidin silmät taulusta! Mutta eihän se ollut isoäiti... Nainen kuivui kokoon, iho kurtistui ja lopulta putosi pois jättäen paljaan kallon, jossa silmät yhä kiiluivat. Madeleine yritti kirkua, muttei saanut pihaustakaan ulos suustaan. "Muista esiäitiesi kunnia," pääkallo kärisi. "Sinun tyttäresi perii kartanon, muista aina se! Sinä tulet vielä synnyttämään tyttären, joka todistaa minun päätökseni oikeaksi!" Sitten kallo mureni ja pöly levisi Madeleinen kasvoille.

Nyt hän kirkaisi ja heräsi: hän epäili huutaneensa oikeasti. Hetken Madeleine kuvitteli että kirkaisu jäi kaikumaan, mutta se olikin Emil. Oliko hän herättänyt lapsen huudollaan? Mutta Esaias nukkui edelleen kuin tukki. Huokaisten Madeleine nousi syöttämään poikaansa. Tämä oli omituista: Emil oli nukkunut yönsä läpi jo muutaman viikon ikäisestä, mutta nyt lapsi karjui kuin henkensä hädässä.

Emilin syötettyään Madeleine oli harmikseen ihan virkeä. Aurinko oli kuitenkin nousemassa aivan pian ja herätys vain parin tunnin päässä, joten Madeleine päätti käydä haukkaamassa raitista syysilmaa pihalla.

Astuessaan ovesta Madeleine muisti elävästi äskeisen unensa: isoäidin seisomassa kartanon ovella, oudon pikkutytön eteisaulassa... Äkkiä hän huomasi jotain selkäpiitä karmivaa. Aivan kuin eteishallin ikkunassa olisi vilahtanut jokin hahmo. Madeleinea alkoi toden teolla pelottaa, mutta hengitettyään pari kertaa syvään hän päätti, ettei antaisi periksi hupsuille kuvitelmille, aseistautui taskulampulla ja paistinpannulla ja marssi päättäväisesti pihan poikki. Luultavasti kartanoon oli murtautunut joku puli, joka etsi yöpaikkaa: mitään varastettavaahan tyhjässä talossa ei ollut.

Madeleine avasi varovasti pääoven, joka oli hänen hämmästyksekseen auki, muttei murrettu. Olisiko hän voinut unohtaa lukita oven? Madeleine livahti hiirenhiljaa ovesta sisään ja alkoi lakaista taskulampulla aulan lattiaa. Mitään ei näkynyt, ei kuraisia jalanjälkiä, ei mitään elonmerkkiä. Mutta aivan selvästi Madeleine oli nähnyt jonkin liikkuvan! Sitten valokeila osui muotokuviin, ja Madeleine kirkaisi kauhusta ja järkytyksestä.

Muotokuvat olivat poissa! Niiden tilalla oli täsmälleen samankokoiset taulut, jotka olivat yläreunastaan maalattu verenvärisellä maalilla, joka haihtui kellertävään alareunaa kohti. Madeleine astui varoen lähemmäs, ja kylmät väreet hiipivät ylös ja alas hänen selkärankaansa: muotokuvat olivat kadonneet, mutta molemmissa oli yhä isoäidin puolison Mirvan signeeraus. Tarkemmin katsottuna myös kangas oli sama, se kangas, joka oli ollut äidin muotokuva, oli alareunastaan samalla tavalla rispaantunut. Aivan kuin taulut olisivat aina olleetkin sellaisia...

Madeleine hätkähti uudelleen kun etuovelta kuului tömiseviä askelia, mutta se olikin Esaias. "Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Oletko kunnossa? Tuo kirkaisu kuului varmaan naapuripitäjään!" Madeleine ei voinut järkytykseltään kuin nyökätä. "Sinähän olet kalpea kuin lakana... Mutta... Mitä ihmettä! Missä muotokuvat ovat?!"

"En minä tiedä... Luulin nähneeni liikettä, luulin että joku on murtautunut tänne, mutta sitten täällä ei ollutkaan ketään, ja taulut olivat tämännäköisiä... Katso! Niissä on yhä Mirvan signeeraus!" Esaias näytti yhtä hämmästyneeltä kuin vaimonsa. "No johan on perkele. Entä se kolmas taulu?" "Ai niin, en ole vielä edes katsonut," Madeleine tajusi. "Mennään," hän sanoi ja tarttui miestään kädestä.

Aamuaurinko alkoi luoda säteitään suurista ikkunoista. Tyhjässä sivukamarissa roikkui isotäti Vendelan omakuva - tai siis entinen omakuva. "Minä en ymmärrä tätä... Mitä näille on voinut tapahtua? Miten taulun sisältö voi tuosta vain yhdessä yössä muuttua?" Madeleine ihmetteli. "Entä jos joku on varastanut ne ja korvannut näillä, ja väärentänyt huvikseen signeeraukset niihin," Esaias yritti järkeillä. "Ja kukahan ne olisi nähnyt, jotta olisi osannut tehdä niin etukäteen? Kankaatkin ovat vanhat ja kuluneet, samoista kohdista rispaantuneet... Aika paljon vaivannäköä muutaman sukumuotokuvan tähden, joilla ei edes ole muuta kuin tunnearvoa!" Madeleine hämmästeli.

Esaias tokeni hämmästyksestään ensimmäisenä. "Kuule rakas, mennään aamiaiselle. Tuskin tämä tästä tuijottamalla muuttuu, ja voimme yrittää pohtia asiaa aamuteen ääressä. Minä voin vaikka paistaa lettuja aamiaiseksi." "Senkin herkkusuu," Madeleine naurahti, mutta myöntyi. Sisimmässään hän oli kuitenkin levoton: voisiko tämä liittyä viime yön kummallisiin uniin? Kuka, tai mikä ihmeessä oli voinut tehdä moista? Olivatko esiäidit yrittäneet varoittaa Madeleinea?

Esaiaksen puuhastellessa lettutaikinan kanssa Madeleine meni suoraa päätä tuhisevan Emilin luokse. "Voi pikkuinen. Kai meidän pitäisi saada sinulle pikkusisko... Sellaisia terveisiä sinun isoisoäitisi taisi viime yönä lähettää. Mitäs pitäisit sellaisesta? Eikä sinun tarvitse koskaan huolehtia tästä kartanosta..."

Yhtäkkiä kylmät väreet palasivat. Madeleine tunsi elävästi, kuinka jokin pahansuopa, ankara hahmo tuijotti häntä ovensuusta. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, vaan puristi silmänsä kiinni ja hautasi kasvonsa lapsen rintaan. Emil alkoi itkeä. "Menepoismenepoismenepois," Madeleine sopersi kauhuissaan. Miksi, voi miksi hänen piti olla näin herkkä tällaisille ilmiöille? Ei siinä mitään, jos joskus jutteli kuolleiden vanhempiensa kanssa, mutta miksi kaiken maailman kammotusten piti tulla häiritsemään hänen rauhaansa?

Hahmo tuntui tulevan yhä lähemmäs, ja Madeleine pelkäsi alkavansa itkeä kauhusta. Sitten tunne yhtäkkiä katosi: Esaias oli astunut ovesta sisään. "Hei pikkuinen, mitäs täällä karjutaan? Eikö äiti anna sinulle tarpeeksi nopeasti maitoa?" Madeleine hymyili väkinäisesti ja puristi lasta edelleen sylissään tarpeettoman lujaa. Esaias katsahti vaimonsa kasvoihin ja vakavoitui. "Mikä nyt on? Onhan se taulujuttu omituinen, mutta sinä olet kuin aaveen nähnyt."

Madeleine vain nieleskeli. Häntä itketti armottomasti, mutta hän ei kehdannut tunnustaa Esaiakselle tuntemuksiaan: maanläheinen mies varmasti vain nauraisi hänelle. "Ei, ei tässä mitään, minua vaan niin harmittaa että muotokuvat ovat pilalla," Madeleine valehteli nopeasti. "Menen laittamaan takin naulakkoon, joko letut ovat kohta valmiita? Minulla on sudennälkä," hän jatkoi nopeammin kuin ehkä oli tarkoitus. Esaias katsoi ihmetellen vaimonsa perään, muttei kysynyt mitään.

Siitä lähtien elämä Suur-Tammelassa alkoi hankaloitua. Tavaroita katosi ja ilmaantui outoihin paikkoihin, niitä rikkoontui ilman sen kummempaa syytä, viemärit eivät vetäneet, hanat menivät itsestään päälle... Eräänä päivänä vanha kamiinaliesi syttyi omia aikojaan palamaan ja käräytti ympäristönsäkin. Madeleine oli tietysti kauhuissaan eikä saanut unta öisin, mutta painostava läsnäolo, se jokin pahansuopa ilmestys, ei palannut.

Madeleine alkoi tuntea itsensä yhtä hermostuneeksi kuin Emiliä odottaessaan, ja vietti yhä pidempiä aikoja töissä. Esaiasta hiukan ihmetytti Madeleinen loputon työnteko, ja vähän harmittikin. Mutta Madeleine väisti aiheen aina kysyttäessä, eikä Esaias kehdannut painostaa. Hän oli huomannut, että Madeleine ei ollut henkisesti vielä kovinkaan vahva: ei ihme, kaiken kokemansa jälkeen.

Esaias oli vähitellen ymmärtänyt, että Madeleinella oli muitakin ikävyyksiä menneisyydessään kuin vain katastrofaalinen kihlaus, mutta niistäkin hän kuuli vain sivulauseissa. Kysyttäessä Madeleine muikeni kuin vaari.

Aamuletuista alkoi vähitellen tulla tapa. Madeleine yhdisti jollain mystisellä tavalla letut siihen hetkeen, kun Esaias oli pelastanut hänet - niin miltä? Joka tapauksessa letut viikonloppuaamuisin toivat Madeleinelle samanlaista turvallisuuden tunnetta kuin hän Esaiaksen sylissä koki.

Sinä aamuna oli taas sattunut jotain kummallista: ensimmäistä syntymäpäiväänsä lähestyvä Emil oli löytynyt kehtonsa vierestä lattialta, huutamassa pää punaisena. Esaias väitti kivenkovaan, että poika oli varmaan yrittänyt kiivetä itse laidan yli ja siinä onnistunutkin. Madeleine ei hetkeäkään uskonut, että hädin tuskin konttaamaan pystyvä lapsi olisi onnistunut heivaamaan itsensä itseään korkeamman kaiteen yli. Hänestä alkoi tuntua, että Esaiakselta pitäisi ainakin kautta rantain tiedustella, oliko tämä huomannut mitään.

"Kuule, rakas... Eikö sinusta ole aika kummallista, että Emilin syntymän jälkeen on tapahtunut niin paljon vahinkoja ja onnettomuuksia?" "Mmm... Miten niin?" Esaias mumisi lettunsa lomasta. "Nokun... Minusta tuntuu että... Älä nyt pidä minua ihan hulluna mutta... Minusta tuntuu että täällä on joku," Madeleine änkytti. Esaias kurtisti kulmiaan. "Mitenniin joku? Ai että päärakennuksessa asuisi joku jänis? Mutta eihän siellä ole mitään kohtaa, mihin päänsä kallistaa."

"Ei kun, ei kukaan... ehm... elävä," Madeleine mutisi. Esaias naurahti kiusaantuneesti. "Ei kai sitä nyt enää nykyaikana sellaista voi tapahtua. Olen aivan varma että tälle kaikelle on luonnollinen selitys! Eihän sitä tiedä, ehkä me kävelemme unissamme tai jotakin," hän yritti vielä vitsailla. Madeleine huokaisi eikä väittänyt vastaan: millä hän olisi todistanut ylirationaaliselle miehelle, että maailmassa oli muutakin kuin vain se, mikä näkyi päällepäin?

Saapui uusi syksy ja Emilin ensimmäinen syntymäpäivä. Carl Filip syötti pikkuista päivänsankaria tyytyväisesti leperrellen. Ainaa vain nauratti miehen innostus: uudesta vauvasta oli ollut puhetta, Gustav alkoi olla jo siinä iässä ettei hänestä ollut enää niin kauheasti vaivaa. Ainaa hiukan pelotti, että uusi vauva olisi yhtä vaikea kuin Gustav, mutta toisaalta kilttiä ja herttaista Emiliä katsellessa ikävät tunteet alkoivat painua taka-alalle. Ainan teki salaa mieli omaa tytärtä: Hänellä itsellään oli kolme veljeä, ja Tavastinkin perhe oli kovin miesvoittoinen.

Muiden leikkiessä päivänsankarin kanssa Aina vetäisi Madeleinen syrjään. "Kuule, meidän täytyy puhua yhdestä asiasta. Melodilla ja minulla on eräs idea, Melodi tulee puhumaan siitä huomenna sinun kanssasi. Sinun täytyy luvata kuunnella loppuun mitä hänellä on sanottavaa!" Madeleine keskeytti Ainan. "Mistä tässä nyt on kyse? Oletteko taas löytäneet jonkun kadonneen veljeni?" Madeleine vitsaili. "Ei kun... No en minä haluaisi puhua siitä enempää nyt. Halusin vain varmistaa mihin aikaan olet huomenna kotona." Madeleine kohotti kulmiaan: Aina kuulosti jotenkin nololta. Madeleine alkoi aavistella jotakin ikävää, yleensä Aina oli niin vilpitön ja innostunut. Mitä ihmettä hänen päänsä menoksi nyt oikein suunniteltiin?

Selvitettyään Ainan kanssa aikataulunsa Madeleine veti veljeään hihasta. "Tulehan tänne kartanon puolelle, minun täytyy näyttää sinulle jotain. Kahdestaan," hän suhahti nopeasti kun Carl Filip etsi katseellaan vaimoaan. Hämmentynyt Carl Filip seurasi siskoaan päärakennuksen ovesta sisään. Aulaan oli tuotu korkea kynttilänjalka, mutta muuta muutosta hän ei heti huomannut. Kun Madeleine sytytti kynttilät, hämärä aula valaistui ja Carl Filip huudahti hämmästyneenä. "Mitä ihmettä? Missä äidin muotokuva on?"

"Sen kun tietäisin," Madeleine tuhahti kitkerästi. "Minä en oikein ymmärrä mitä täällä tapahtuu, mutta eräänä aamuna, kun heräsin, olivat taulut muuttuneet tällaisiksi. Siis nimenomaan muuttuneet, ei korvattu. Näetkö nämä signeeraukset? Ja tuon rispaantuneen kulman?" Carl Filip tuijotti maalauksia suu ammollaan. "Kuka ihmeessä voisi tehdä jotakin tällaista? Ja maali... Se ei ole tuoretta. Miten tämä voi olla mahdollista?" Madeleine ryki hämmentyneenä. "Tuota... Esaias ei usko minua, mutta minä ajattelin että jos sinä muistaisit... Kun kotona joskus saattoi nähdä jonkun... Vaikka isän... Tiedätkö?" Carl Filip muisti elävästi hetken, jona oli ensimmäistä kertaa aikeissa tunnustaa tunteensa Ainalle. "Tiedän," hän murahti. Madeleine huokaisi helpotuksesta. "Minä luulen että täällä on myös joku, joka yrittää säikytellä meitä. Ehkä joku paljon vanhempi... Mutta en ymmärrä, mitä hänellä voi olla meitä vastaan!"

Emilistä kasvoi kovasti isänsä näköinen pikku riiviö: poika oli jatkuvasti tohottamassa ympäriinsä, sotkemassa paikkoja ja vetämässä Markiisia hännästä. Mutta siitä huolimatta Emil oli kovin suloinen, etenkin isänsä silmäterä.

Hiukan myöhemmin Madeleine alkoi taas kumartaa vessanpöntön jumalalle. Loputon kuuraaminen oli hiukan ällöttävää, mutta Madeleine yritti toistaiseksi elää niin kuin ennenkin, eikä taaskaan kehdannut tunnustaa edes Esaiakselle epäilyjään.

Esaias viihtyi hyvin kotona poikaansa hellimässä, mutta aina välillä pienet päiväunetkin olisivat tehneet terää...

Markiisi alkoi olla jo vanha kissa, eikä oikein jaksanut aina Emilin hevosenleikkejä. Muutenkin molemmista vanhemmista alkoi tuntua, että olisi mukavaa, jos talossa olisi toinenkin kissa, joten löytöeläintalosta lunastettiin pikkuruinen punertava kollipentu. Poikanen oli niin pieni, että se oli melkein kuin lelu. Sen lisäksi se oli melkoinen höntti, vilkas ja leikkisä: täydellinen leikkikaveri Emilille! Pentu sai nimekseen Oskari.

Vaan kuten viimeksikin, ei Esaias voinut olla huomaamatta vaimonsa pyöristymistä (Ei sillä, että hän olisi sitä edellisellä kerralla tunnustanut ennenkuin kysyttiin). Esaias oli ruvennut harrastamaan maalaamista, ja Madeleine poseerasi hänelle leikillään aina välillä. Kun Esaias hiukan liioitteli vatsan kaarta, Madeleine kiivastui ja oli nipistää nauravaa miestään korvasta. Sitten hänen oli hiukan nolona tunnustettava, että raskaustesti oli näyttänyt positiivista.

Esaias oli pelkästään iloinen: Olisihan mukavaa saada leikkiseuraa Emilille - vaikka tällä kertaa olisi Madeleinen vuoro pitää pidempi vanhempainvapaa. Madeleine suostui hiukan myrtyneenä, mutta olisihan se kai reilua. Omituiset sattumatkin olivat vähentyneet viime aikoina: olisikohan räyhähenkikin huomannut Madeleinen tilan?

Madeleinen kuvotus oli tällä kertaa pahempaa kuin edellisen raskauden aikana, ja hän joutui jälleen jäämään kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Loppujen lopuksi kotona ei ollutkaan enää niin kauheaa: Emil oli kyllä vauhdikas pikku riiviö, mutta Madeleine sai loputonta riemua pojan kehityksestä (Ja siitä, että hänen ensimmäinen sanansa oli äiti!). Madeleinea alkoi hiukan nolottaa aiempi hysteerisyytensä: jospa hän oli vain kuvitellut kaiken? Ehkä tauluissakin oli vain käytetty jotakin maalia, joka ei kestänyt aikaa...

Melodin vierailukin oli viivästynyt: aikataulut eivät olleetkaan sopineet yhteen (eli suomeksi sanottuna Madeleine yritti vältellä Melodin tapaamista parhaansa mukaan: vaikka Aina ja Melodi olivatkin sukua (tai ainakin melkein Melodin kohdalla), he olivat kuitenkin toimittajia. Eikä Madeleinella ollut minkäänlaista hinkua ryhtyä mukaan johonkin lehtihankkeeseen.). Sitten Madeleine oli tullut raskaaksi ja voinut pitkään niin pahoin, että oli käyttänyt sitä verukkeena. Lopulta Melodi kuitenkin ilmestyi pääportille eräänä syksyisenä iltapäivänä.

"Meidän täytyy puhua," Melodi aloitti nopeasti kun näki Madeleinen varautuneen ilmeen. "Minä en tiedä luetko lehtiä, mutta niissä puhutaan sinusta edelleen koko ajan pahaa! Olen jopa kuullut, että potilaat kieltäytyvät sinun hoidostasi!" Madeleine punastui ankarasti: hänellä oli todellakin huomattavasti vähemmän potilaita kuin muilla terveyskeskuksen lääkäreillä, vaikka jonot olivat pitkiä. Siksikö hänet sysättiin koko ajan niin varhain äitiyslomalle?

Melodi jatkoi välittämättä Madeleinen hämmennyksestä. "Me Ainan kanssa olemme miettineet, että kirjoittaisimme teistä oikein kunnon reportaasin. Koko perheestä, ja voisimme haastatella Juliaakin jos hän vain suostuu!" Madeleine raivostui. "Jos sinä kuvittelet, että minä rupean repostelemaan elämääni iltapäivälehdissä, niin olet pahasti väärässä! Mitä se maailmalle kuuluu, mitä minulle on tapahtunut?!"

Melodi yritti tyynnytellä Madeleinea ja talutti tämän varovaisesti sisään. Madeleine oli alkanut hengästyä, ja häntä pelotti, että kiivastuminen tekisi pahaa lapselle. "Kuule nyt," Melodi jatkoi pehmeästi suostutteluaan, "ajattele lastesikin parasta! Ehkä sinä et välitä, mitä sinusta puhutaan, mutta minusta on todella inhottavaa, että rakkaani sisaresta puhutaan pahaa kaikkialla, mihin nenäni käännän. Luuletko, ettei lapsiasi tulla kiusaamaan koulussa, ellei tätä asiaa selvitetä?" Madeleine katsoi poispäin: sitä hän ei todellakaan ollut tullut ajatelleeksi.

"Ole kiltti, anna meidän kirjoittaa se juttu. Olet niin näkyvä henkilö, että olisi kaikkien parhaaksi, jos maineesi puhdistetaan! Tarjoamme sitä Ilta-Postin kilpailijalle: se on pienempi lehti, mutta ei ole tarttunut tähän teidän juttuunne yhtään niin hanakasti. Olen varma, että he julkaisevat jutun ilomielin!" Madeleine oli kahden vaiheilla. Toisaalta häntä hirvittivät suuret lööpit ja uudelleenviriävä keskustelu, toisaalta hän ymmärsi nyt, että pahoista puheista kärsivät muutkin kuin hän itse. "Saanko keskustella asiasta Esaiaksen kanssa? Minä lupaan miettiä asiaa," Madeleine lopulta myöntyi.

Madeleine otti asian puheeksi vasta illalla nukkumaan käydessä. Esaiasta ei tarvinnut kauaa suostutella: hänestä oli vain oikeudenmukaista, että he saisivat lopultakin kertoa vapaasti luotettaville ihmisille, mitä oli tapahtunut. Madeleine käpertyi hiukan hämmästyneenä miehensä kainaloon, mutta nukkui yönsä paremmin kuin moneen viikkoon.

Tuumasta toimeen: Aina ja Melodi haastattelivat heitä molempia sekä Juliaa vuorotellen ja yhdessä, ottivat loputtomasti valokuvia joissa Madeleine hymyili vaivautuneesti Emil polvellaan ja tohottivat kuin kanaemot. Madeleine alkoi vähitellen nauttia siitä, että hänestä huolehdittiin: oli kuin hän olisi saanut kaksi vanhempaa sisarta, jotka puolustivat häntä pahaa maailmaa vastaan.

Juttu ilmestyi parin viikon päästä Ilta-Kuriirissa, joka oli piirun verran tasokkaampi iltapäivälehti, ja siitä syystä hiukan vähemmän luettu kuin Ilta-Posti. Ilmestymispäivän aamuna Madeleine löysi lehden kotiportaaltaan ja avasi sen heti: Kaikki oli niinkuin sovittu. Häntä hiukan ihmetytti vieläkin, kuinka avoimesti hän oli pystynyt purkamaan traumaattisia kokemuksiaan, ja ilahdutti se, että Julia oli antanut isoisänsä suunnitelmat julkaistavaksi. Ne viimeistään todistivat lopullisesti Madeleinen syyttömyyden.

Seuraavana päivänä lehden riehakas päätoimittaja soitti innoissaan Madeleinelle ja ilmoitti, että he olivat ensimmäistä kertaa lehtensä historiassa ohittaneet levikissä Ilta-Postin, ja vielä lyöneet heidänkin myyntiennätyksensä! Madeleinen tarina selvästi kiinnosti vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jospa Melodi olikin ollut oikeassa ja Madeleinen maine olisi lopultakin puhdistettu?

Lehtijutun julkaisemisen jälkeen elämä jatkui jokseenkin entisellään, mutta silloin tällöin postilaatikosta löytyi kirje, jossa tämä tai tuo vanharouva pyyteli anteeksi pahoja puheitaan ja toivotti koko perheelle jaksamista. Madeleinesta se oli hämmentävää, mutta Esaiasta kirjeet naurattivat kovasti, ja hän antoi kehystää yhden erityisen mairean seinällekin.

Emil nautti kovasti kissojen kanssa peuhaamisesta, vaikka Oskari näyttikin välillä siltä, että olisi mielellään paennut rajuja hellyydenosoituksia. Kohta Emilillä kuitenkin olisi pikkusisko tai -veli leikkitoverina!

Synnytyksen aika lähestyi, mutta Madeleine ei osannut olla tekemättä kotitöitä. Viimeisillään vaan kissanruokakupinkin poimiminen alkoi olla niin vaivalloista, että Madeleine sai hädin tuskin noustua takaisin jaloilleen. "Saisi olla jo ohi tämä mokoma," Madeleine puuskutti. "Miksi ihmeessä naisten pitää kärsiä tällaiset tuskat lasten takia, kun miesten ei tarvitse tehdä paljon mitään," hän mutisi itsekseen, ja Esaias vain nauroi partaansa.

Melodi alkoi myös käydä useammin kylässä Madeleinen luona. Madeleine ei ollut aluksi aivan varma, pitikö hän Melodista, mutta onnistunut lehtijuttu oli hälventänyt Madeleinen epäilyjä. Melodi tosin ei aivan ymmärtänyt, että flunssan tartuttaminen viimeisillään raskaana olevaan naiseen ei ole niitä parhaita ideoita, ja Madeleinea kismitti se, että hän joutuisi synnyttämään nenä vuotaen.

Melodi yritti kyllä kovasti korvata mokansa, ja viihdytti Emiliä samalla kun Madeleine kylvetti rimpuilevaa poikaa.

Sitten eräänä yönä Madeleine heräsi nähtyään unta, että oli pudonnut kalliolta mereen. Kun märkä tunne ei kadonnutkaan heräämisen myötä, hän tajusi synnytyksen alkavan.

Esaias oli tällä kertaa kotona, ja kannusti vaimoaan reippaasti, tosin turvallisen välimatkan päästä. "Uskaltaako sitä katsoa? Hengitä vain syvään, sisään, ulos, sisään..." "Suusi kiiddi, höperö bies, bidä yritäd syddyttää!" Madeleine kirkui ja aivasti heti perään, ja Esaias hötkyili niin ettei muistanut edes soittaa ambulanssia.

Lopulta Madeleine sai käsivarsilleen taas pienen pojan. Mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen pojan. Poika oli tietenkin syötävän suloinen, mutta paniikintunne yritti hiipiä kuolemanväsyneen Madeleinen takaraivoon: synnyttäisikö hänkin liudan pelkkiä poikia? Eihän hän ollut tahtonut suurperheen äidiksi!

"Tuu tuu tupakkarulla," Madeleine hymisi yrittäessään nukuttaa pikku Vilhelmiä. Vilhelm ei ollut ollenkaan niin sikeäuninen kuin isoveljensä, ja Madeleine joutui heräämään muutaman tunnin välein milloin syöttämään, milloin nukuttamaan lasta. Esaiaksen taas täytyi nukkua jaksaakseen työssä. Yön pimeinä tunteina Madeleine alkoi taas muistella viimekertaiseen synnytykseen liittyneitä kauhukokemuksia: miksi niitä ei nyt ollut tullut?

Mutta isoisoäiti oli unessa sanonut, että hän synnyttäisi vielä tytön. Miksiköhän se oli niin elintärkeää, että tyttö perisi? Ei Madeleinella ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että hän oli saanut vastuulleen sukukartanon: hän epäili ettei hänen huikentelevaisista veljistään olisi ollut sen ylläpitäjiksi. Mutta silti: mikä vika hänen pojissaan muka oli?