Pt. 3 - Eräs maaliskuinen aamu

HUOM! Tämä on kuvattoman loppunäytöksen kolmas osa! Älä aloita lukemista tästä, vaan loppunäytöksen ensimmäisestä osasta.(Tai jos olet uusi lukija, saa hypätä aivan osaan yksi asti! :) )

***

Seuraava päivä oli aivan yhtä häikäisevän aurinkoinen kuin aikaisemmatkin. Fabian lähti kävelylle Ruutin kanssa heti aamiaisen jälkeen, niin etteivät kadut olleet vielä aivan täysin vettä ja sohjoa. Epäröityään hetken hän kääntyi risteyksessä tielle, joka kulki Suur-Tammelan ohi. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla, että Ada ei välttämättä olisi edes paikalla, ja vaikka olisikin, hän tuskin olisi ulkona. Fabian päätti vain kävellä nopeasti ohitse ja kurkata portista pihaan. Ei siitä voisi olla mitään vahinkoa.
Fabianin kaipuu Adaa kohtaan oli vyörynyt takaisin täydellä voimalla siitä lähtien kun hän oli nähnyt sen kirotun lehtijutun. Mutta jostain syystä tunne herätti hänet eloon eikä enää lisännyt hänen ahdistustaan. Ihmeteltyään asiaa aikansa Fabian oli tullut siihen tulokseen, että hänen sydämensä oli ollut niin kuivettunut, että kipeä, väkivaltainenkin tunnemyrsky sai hänet heräämään jälleen henkiin.
Tie Suur-Tammelalle oli melko pitkä, koivujen reunustama kuja joka kulki suorana peltojen halki. Itse talo oli kimaltavassa auringonpaisteessa niin kaunis, että Fabian huomasi haukkovansa henkeään. Hän ei ollut koskaan käynyt sisällä kartanon päärakennuksessa, vain kerran tai pari Vähä-Tammelassa joissakin synttäribileissä. Ada ei ollut koskaan ollut kovin innokas tuomaan kavereitaan kotiin, ilmeisesti siksi että matka Iki-Tammelan keskustasta oli aika pitkä, ja monet kadehtivat ja kiusasivat tyttöjä heidän prameista kotioloistaan.
Fabianin sydän pamppaili kun hän lähestyi kartanon puiston porttia. Yhtäkkiä häntä jännitti niin että vatsa tuntui kuroutuvan kasaan. Vaistomaisesti hän otti Ruutin syliinsä, pienen tuhisevan tytön hengitys poskea vasten rauhoitti häntä. Ympärillä oli aivan hiljaista, ja sitten hän kuuli äkkiä pienen lapsen kikatusta. Mitä ihmettä? Hän astui määrätietoisesti viimeiset askelet portin eteen ja kurkisti sen raosta puistoon.

Ehkä sadan metrin päässä, sivurakennuksen edessä, oli nuori nainen polvillaan lumessa, selin porttiin päin. Hänen vieressään touhusi istuallaan pienine lapioineen suunnilleen Ruutin kokoinen pikkulapsi iloisesti hihkuen. He rakensivat lumiukkoa, ja nainen asetteli sille juuri päätä.
Fabian olisi tunnistanut pipon alta tursuavat punaiset kiharat missä vain, vaikka ne olivatkin oudosti loiventuneet. Häntä kylmäsi. Oliko Adalla lapsi? Oliko hänellä ehkä mieskin jossakin? Sitten hän sai melkein sydänkohtauksen. Adan vierellä toheltava lapsi nousi seisomaan kovaksi tallautuneella lumella käyttäen lumiukkoa tukena. Ada taputti käsiään ja peruutti muutaman askeleen. "Tule mamin luo! Tule tule!" Hän maanitteli lasta.
Ruut ei osannut vielä kävellä. Lapsen oli siis pakko olla vanhempi. Mitä ihmettä! Ja Ada oli selvästi sanonut 'mami'... Fabiania alkoi huimata niin että hänen oli pakko tarttua toisella kädellään porttiin. Ei kai hän ollut saanut Adaakin raskaaksi? Siksikö Ada oli raivostunut niin kauheasti kun Fabian oli kertonut hänelle Heidistä? Olisi juuri tyypillistä Adaa, hän puhahti mielessään, olla ylpeyksissään kertomatta tällaisesta asiasta hänelle. Fabian oli melko varma, että lapsi ei ainakaan voinut olla Chengin, sen hän olisi huomannut kyllä silloin kun he vielä... Niin. Tämä olisi nyt pakko selvittää juurta jaksain. Hän hengitti syvään nenänsä kautta, kiskaisi päättäväisesti portin auki ja käveli kohti Adaa ja pikkulasta.

***

"Tule mamin luo! Reipas Marie!" Ada maanitteli. Marie oli juuri alkanut ottaa ensimmäisiä askeliaan tällä viikolla. Ada oli miettinyt rauhassa itsekseen vanhempiensa lähdettyä Avaloniaan, ja tullut siihen tulokseen, että Marien kannalta olisi ehkä vähemmän hämmentävää, jos hän kasvaisi pitämään Adaa äitinään. Sitten kun tyttö olisi tarpeeksi vanha, hänelle voisi kertoa asioiden oikean laidan. Tuntui jotenkin liian julmalta ajatella, että näin pienelle lapselle pitäisi selittää heti kyselyiän tultua, että äitiä ei enää olekaan. Marie taapersi horjahdellen kohti Adaa, ja tupsahti viimeiseltä askeleltaan nurin suoraan Adan odottavaan syliin. "Voi reipas tyttö!" Ada nauroi. "Mami on niin ylpeä sinusta!" hän pörrötti Marien pipoa ja rutisti tyttöä hellästi, kun yhtäkkiä varjo lankesi heidän ylleen. Ada kirkaisi ja yritti pompata Marie vielä sylissään seisomaan, epäonnistuen surkeasti ja tuiskahtaen takamukselleen upottavaan hankeen. Ada pyyhkäisi äkkiä pipon pois silmiltään ja näki edessään miehen pitkät jalat verhottuna mustiin farkkuihin ja tukeviin talvisaappaisiin. Hän vetäisi henkeä toruakseen Vilhelm-enoa säikyttelystä, mutta nostaessaan katseensa miehen kasvoihin sanat jäivät kiinni hänen kurkkuunsa.
Tämä mies ei ollut Vilhelm-enoa nähnytkään. Hän oli mahdottoman pitkä, varmasti yli 190-senttinen, harteikas, kalpeita, palavasilmäisiä kasvoja kehystivät lyhyeksi kynityt mustat hiukset. Miehellä oli niin pitkä sänki suunsa ympärillä että se oli melkein jo parta ja viikset. Hänellä oli sylissään suklaaihoinen mutta sinisilmäinen vauva, ei paljoa Marieta nuorempi. Kaiken tämän rekisteröimiseen meni Adalta ehkä kaksi sekuntia, sitten hän tunnisti miehen.

"Fabian!!" hän ähkäisi äimistyneenä ja jäi haukkomaan henkeään. Tilanne oli aivan absurdi. Hänen housujensa takamus alkoi kastua epämiellyttävästi, mutta Ada ei löytänyt itsestään voimaa nousta ylös. "Mitä sun tukalle on oikein tapahtunut?" hän möläytti, kun ei keksinyt järkevämpääkään sanottavaa. Mistä mies nyt oli yhtäkkiä ilmestynyt tähän, komeampana kuin koskaan, vaikkakin näyttäen kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta? Ja sylissään joku aivan outo lapsi? Adan päässä palaset yrittivät loksahdella kohdalleen, mutta hänen aivonsa tuntuivat olevan täynnä siirappia.
Fabianin tuima ilme lientyi yhtäkkiä, ja hän tarjosi kättään Adalle auttaakseen tämän pystyyn. "Voisin kysyä samaa sulta," hän naurahti. "Sähän näytät aivan kauhealta." Adan leuka loksahti, hän vetäisi kätensä takaisin ja heitti äkämystyneenä salamannopeasti miehen naamalle kourallisen märkää suojalunta. Kokkare meni onnekkaasti ohi, ja Ada punastui häpeästä tajutessaan että olisi voinut osua vauvaan. Nyt tummahipiäinen lapsi katseli häntä vain suurilla silmillään, osoitti sitten sormellaan ja hihkaisi. "Iii-hiii!"
Fabian nosti toista kulmakarvaansa. "No tämäpä vasta lämminhenkinen vastaanotto", hän naurahti uudestaan. Adan pää oli aivan jumissa, hänen teki mieli potkaista miestä polveen mutta jätti sen kuitenkin tekemättä, ties vaikka tämä olisi hämmästyksissään pudottanut lapsen sylistään.
"Milloin ajattelit kertoa mulle, että meillä on lapsi?" Fabian kysyi aivan muina miehinä, mutta hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla.

Ada tuijotti miestä kuin järkensä menettänyttä. Marie kaivoi ujona kasvonsa Adan hiuksiin, ja tytön kylmä poski hänen poskeaan vasten sai Adan havahtumaan. "Eihän tämä... Siis..." Sitten hän tajusi. Eikö Fabian todellakaan tiennyt? Hän ojensi kätensä ja Fabian tarttui siihen irrottamatta katsettaan hänen silmistään. Ada kompuroi pystyyn ja käänsi Marien kasvot purppurasilmineen Fabianin nähtäväksi.
"Fabian, saanko esitellä, sisarentyttäreni Marie," Ada sanoi ääni värähtäen. Nyt oli Fabianin vuoro hölmistyä.
"Sisaren...? Mutta sinähän sanoit... Mami, ja mitä vielä..." Fabian takelteli, ja Adaa alkoi huvittaa koko tilanne. Hän laski Marien maahan. "Kultapieni, haluatko tehdä lumiukon loppuun? Mamilla ja sedällä on vähän puhuttavaa." Marie heilautti lapiotaan. "Uli-ukko!" Ada hymyili lempeästi ja pukkasi lasta kevyesti selkään. Sitten hän ohjasi pöllämystyneen Fabianin tupansa portaille istumaan. Lapsi Fabianin sylissä nuokkui tämän olkapäätä vasten, joten Ada puhui hiljaisella äänellä.
"Etkö muista, kun Emilie muutti Pasin luo? En tainnut silloin sanoa siitä, mutta Emilie oli raskaana. Ja huhtikuussa syntyi Marie." Fabian näytti niin naurettavan helpottuneelta, että Adaa alkoi hihityttää. "Luulitko oikeasti että en olisi sanonut mitään, jos olisin saanut sulle lapsen?"
Fabian nojasi poskeaan kevyesti lapsen päähän ja katsoi Adaa sumuisin silmin. "Mä en tiennyt mitä ajatella... Kävelin vaan äsken tästä ohi ja näin sut ja Marien, ja kuulin kun puhuit sille... Mulla on vähän huonoja kokemuksia aiheesta." Ada vilkaisi sivusilmällä Fabianin sylissä tuhisevaa kääröä, mutta hillitsi uteliaisuutensa. Jos Fabian ei tiennyt hänen kasvattavan Emilien lasta, hän ei varmaankaan tiennyt muutakaan...
"Mutta..." Sieltä se nyt tuli. "...jos lapsi on kerran Emilien ja Pasin, miksi se on sulla ja sä puhut itsestäs sen äitinä?" Fabian rypisti hämmentyneenä kulmiaan. Ada sulki silmänsä ja hengitti syvään.
"Emilie kuoli viime heinäkuussa", hän sanoi tasaisesti tuijottaen tiiviisti Marien touhuamista lumiukon kanssa. "Eikä me voitu jättää Marieta Pasin käsiin. Se oli ruvennu juomaan ja... hakkaamaan Emilietä. Emilie oli just hakenu lähestymiskieltoa ja avioeroa kun..." Ada nielaisi eikä kyennyt jatkamaan.
Hetken oli aivan hiljaista Marien touhukasta pulputusta lukuunottamatta. Ada kuuli Fabianin vetävän henkeä kysymystä varten, mutta ei halunnut kuulla sitä. "Ei, ei se ollut... Pasi. Kerron siitä ehkä joskus toiste. Mutta Marie jäi mulle, ja mä sain virallisen huoltajuuden viime viikolla. Eli Marie on nyt mun lapsi. Se oli niin pieni kun... on parempi että se pitää mua äitinä kuin että se kasvaa kaivaten jotain sellaista jota ei enää ole." Ada ravisti päätään hiukan, kuin puistellakseen synkät ajatukset pois. "Tuota... Mikäs tämän pikkuisen tarina on? Ja miten sulla ja H..." Ada kääntyi Fabianin puoleen kysyessään, mutta vaikeni nähdessään kuinka miehen kasvot synkkenivät.

Fabian epäröi. Hänestä tuntui kuin hänellä olisi pyyhitty lattiaa ja sitten tyrkätty tasapainoilemaan köyden päälle Niagaran ylle. Hän oli uskomattoman, suorastaan kiusallisen helpottunut siitä, että Marie ei ollut Adan ja jonkun tuntemattoman miehen lapsi, ja hämmästyksekseen hän oli hiukan harmissaan, ettei ollutkaan tytön isä. Oli melkoisen hermojaraastavaa joutua jo toisen kerran vuoden sisään tilanteeseen, jossa hän luuli olevansa isä vain kuullakseen, ettei tilanne ollut mitään sinne päinkään. Mutta nyt hän ei voinut enää vältellä sylissään tuhisevaa seuraavaa suurta kysymysmerkkiä. Hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä katsomaan Adaa silmiin.
"Tämä on Ruut. Ruut on mun tytär vähän samalla tavalla kuin Marie on sun..." Adan silmät pyöristyivät. "Ruutin syntymätodistuksessa lukee, että mä olen isä, mutta se meni sinne automaattisesti kun me... oltiin naimisissa. Sä olet fiksu tyttö, kyllä sä varmaan tajuat mitä on tapahtunu." Adan katse porautui syvälle Fabianin silmiin, etsien sieltä totuutta. Hitaasti hän nyökkäsi. "Heidi ja se ...pastori." Fabianin vuoro nyökätä.
"Hetkinen... Olitte naimisissa?" Ada kysyi, ja Fabian oli kuulevinaan äänessä epäröivää toiveikkuutta. Toiveajattelua, hän kuittasi mielessään, Ada ei mitenkään voisi enää välittää hänestä... Fabian hymähti. "Heidillä oli aivokasvain. Hän sekosi synnytyksen jälkeen, eikä kukaan hoksannut, että vika olisi voinut olla jotain muuta kuin psykologista. Hän ehti olla psykiatrisessa sairaalassa melkein jouluun asti... Sitten hän sai aivoverenvuodon. Hän luuli loppuun asti synnyttäneensä maailmaan uuden vapahtajan." Fabian pudisti päätään ajatuksissaan ja silitti kevyesti Ruutin poskea.

Ada tuijotti hetken suu auki. Sitten hänen silmänsä siristyivät, kun hänen ajatuksensa löysivät tästä seuraavan väistämättömän polun. "Miten ihmeessä Heidi sitten sai sulle uskoteltua, että lapsi on sun?"
Fabian käänsi kasvonsa pois. Hän ei pystynyt, ei vain uskaltanut nähdä, mikä Adan reaktio olisi. Hän terästi itsensä kertomaan totuuden. Nyt oli turha enää valehdella, meni syteen tai saveen. "Yhtenä iltana silloin... Syksyllä, sen jälkeen kun me oltiin jo yhdessä... Mä tulin kotiin bileistä ja..." kauhukseen Fabian purskahti itkuun. Hän ei ollut kertonut totuutta tapahtumasta kenellekään, ja nyt hänen olisi kerrottava se sille henkilölle, jonka reaktiota hän oli pelännyt kaikista eniten. Hän tunsi hämmästyksekseen Adan käsien kietoutuvan ympärilleen lohduttavasti. Halu nojautua tyttöä vasten oli lähes ylivoimainen, mutta hän pakotti itsensä ryhdistäytymään ja nielaisemaan kyynelensä.
"Älä... Kuuntele ensin loppuun, voi olla ettet tämän jälkeen edes halua nähdä mua", hän sanoi, purren hampaitaan yhteen. Adan käsi laskeutui hänen poskelleen ja käänsi hänen kasvonsa yllättävän jämäkästi tytön kasvojen puoleen.
"Fabian Djupsjöbacka," Ada sanoi vakavasti. "Mä en ole halunnut nähdä sua yli vuoteen, ja nyt sä ilmestyt yhtäkkiä mun pihalle outo lapsi sylissäs ja syytät mua että olisin salannut sulta meidän yhteisen lapsen. Mitä ikinä sulla onkaan sanottavaa, jos se on lopultakin totuus, se ei voi olla pahempi kuin mitä mä olen pyöritellyt päässäni viimeiset..." Adan ääni haipui pois ja hän vavahti. "Anna nyt tulla vaan", hän sanoi lempeästi.

Fabian nielaisi ja nosti päänsä pystyyn, kiinnittäen yhtä kaikki katseensa tiiviisti kauas taivaanrantaan. Hitaasti, mutta tällä kertaa keskeyttämättä, hän kertoi rehellisesti, mitä sinä yönä oli tapahtunut: kuinka humalassa hän oli tullut kotiin, kuinka hän oli luullut sänkyynsä ilmestynyttä naista Adaksi itsekseen, kuinka hän oli herännyt ja saanut elämänsä shokin havaittuaan maanneensa eksänsä kanssa. Ada kuunteli aivan vaiti, joten Fabian jatkoi, kertoen kuinka hän oli pelännyt että Ada uskoisi hänen pettäneen tahallaan eikä siksi ollut uskaltanut kertoa asiasta. Häpeän puna hiipi kaulalta kohti Fabianin poskia ja niskaa, mutta hän jatkoi päättäväisesti nyt kun kerran oli päässyt alkuun. Kun hän pääsi jouluaattoon, hänen äänensä oli murtua jälleen ja hänen oli pakko lopettaa hetkeksi. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi Adan painautuvan kylkeään vasten ja pyyhkäisevän kapinallisen kyynelen poskeltaan. Voimatta hillitä enää itseään hän kääntyi tytön puoleen. Adan silmät punoittivat ja silmäripsissä värisivät kyynelpisarat.
"Senkin idiootti," Ada kuiskasi ja nipisti Fabiania korvasta. "Taliaivo...!" Hän otti Fabianin kasvot käsiensä väliin ja veti ne puoleensa. "Miten ihmeessä saatoit kuvitella, että syyttäisin sua?!" hän sopersi Fabianin huulia vasten. "Senkin typerä..." Ada suuteli Fabiania nopeasti sanojen välissä. "...suoraselkäinen..." Toinen suudelma. "...velvollisuudentuntoinen..." Kolmas. "...täysääliö!" Hämmästyksestä toipunut Fabian vastasi suudelmaan nälkäisesti, ja Ada kietoi kätensä miehen ympärille niin tiukasti että Ruut heräsi ja alkoi kitistä. Ada irrottautui ja kumartui Ruutin puoleen, hyssyttäen tyttöä rauhoittavasti ja tarjoten lapsen suuhun haalarin narusta roikkuvaa tuttia. Ruut imaisi ahnaasti tutin suuhunsa ja sulki tyytyväisenä silmänsä uudelleen. Ada katsahti Fabiania ja näki miehen kasvoilla niin hellän ja rakastavan ilmeen, kun tämä katsoi sylissään makaavaa lasta, että hän nyyhkäisi uudelleen.
"Sä olet aivan uskomaton mies," hän naurahti kyynelten läpi. "Sekä aivan uskomattoman hölmö että uskomattoman hieno mies. Ja Ruut on tosi suloinen lapsi," Ada hymyili. Fabian ei voinut kuin naurahtaa epäuskoisesti takaisin. Hän nosti kätensä Adan poskelle ja sipaisi karanneen kiharan korvan taakse. Äkkiä hän huomasi Adan kiharoiden palanneen ennalleen, ja hän ravisti hämmästyneenä päätään. Ada huomasi saman ja punastui ankarasti. Hän sopersi jotakin kosteasta ilmasta, kun Marie yhtäkkiä ilmestyi heidän jalkoihinsa, pamautti Fabianin kenkää lapiollaan ja hilasi itsensä ylös Adan jalkaa pitkin. "Mami leikkiih!" tyttö vaati kiihkeästi ja työnsi huulensa mutrulleen. Ada sieppasi tytön nauraen syliinsä ja nousi ylös.
"Voi kultapieni, sähän olet ihan läpimärkä! Nyt mennään äkkiä sisälle!" Ada käänsi ujosti katseensa Fabianiin, joka istui vielä hämmästyneesti virnuillen portailla. "Meillä alkaa olla ruoka-aika... Haluatko jäädä syömään?" Ada kysyi ja punastui taas. Fabian nousi hänkin ylös. Seisoessaan suorassa hän oli Adaa päätä pitempi, ja Ada ei voinut olla henkäisemättä kiivaasti.
"Kiitos mielelläni", Fabian vastasi hymyillen, katsoen Adaa syvälle silmiin. Vaikka loppuiäkseni, hän lisäsi ajatuksissaan, ja jokin Adan säteilevässä katseessa kertoi, että hänet oli kuultu.

Pt. 2 - Fabian

Postiluukku kolahti. Fabian huokasi, nousi aamiaispöydästä haroen lyhyeksi kynittyä tukkaansa ja tallusteli eteiseen. Olisihan se pitänyt arvata. Lisää laskuja. Rahat riittivät hädin tuskin elämiseen, vaikka Fabian ei ostanut itselleen koskaan mitään. Hän oli viimeiset kahdeksan kuukautta kituuttanut vanhempainvapaalla ja yrittänyt saada tuet riittämään vuokraan ja ruokaan.
Veronica ja Walter eivät millään ymmärtäneet, miksi poika ei suostunut muuttamaan lähemmäs Iki-Tammelaa, vaan halusi välttämättä asua monen tunnin matkan päässä, asunnossa joka oli aivan liian iso heille kahdelle. Fabianin vanhemmat olivat olleet järkyttyneitä Heidin petoksesta, mutta viisaasti olivat jättäneet taivastelun väliin poikansa seurassa. Fabian oli kovin ylpeä ja halusi selvitä itse tilanteestaan. Veronica oli kovin huolissaan, mutta Walter asettui poikansa puolelle ja vakuutti vaimolleen, että tämä pärjäisi kyllä. Pian Ruut olisi tarpeeksi vanha mennäkseen päiväkotiin, ja Fabian pääsisi takaisin töihinkin. Ja oli jo aikakin; Fabian tulisi varmasti pian mökkihöperöksi.

Fabian oli jatkanut yliopisto-opintojaan etäopintoina niinä hetkinä kun Ruut nukkui, ja saanut vähitellen riittävästi kursseja kasaan alkaakseen valmistella kandintutkintoaan. Vain aihe puuttui. Hän oli vaihtanut pääainetta englannin kielestä ja kirjallisuudesta paikallishistorian tutkimukseen – aivan yhtä hyödytön ala työelämän kannalta sekin, mutta yksi niistä harvoista joita saattoi opiskella kokonaan etäopetuksessa. Fabian oli pyöritellyt mielessään hajamielisesti eri aiheita Simlaysonin tehdastoiminnasta Uuno Jalopaeuksen ensimmäiseen kansakouluun, mutta kaikki tuntui niin puhkikalutulta, että oli vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Professori oli jopa ehdottanut hänelle yhteistyötä naistutkimuksen laitoksen kanssa, mutta lähteitä naisten mikrohistoriasta oli niin onnettoman vähän, että Fabianista työmäärä tuntui kohtuuttomalta siihen nähden, että kyseessä oli kuitenkin vain kandintyö.
Laskupinon alta räpsähti lattialle Iki-Tammelan Kuriiri, paikallislehti jota hänen isotätinsä sitkeästi tilasi hänelle, ilmeisesti siinä toivossa että hän muuttaisi joskus takaisin. Fabian kirosi turhautuneena, tiputti laskut kasaksi eteisen pöydälle ja kumartui poimimaan lehden lattialta ennenkuin palasi pöydän ääreen, missä Ruut imeskeli tyytyväisenä tuttipulloa syöttötuolissa. Taivaan kiitos tyttö oli oppinut hiljattain istumaan – aamuista oli tullut paljon helpompia kun joka paikkaan ei tarvinnut mennä vauva toisella käsivarrella. Fabian haukotteli, haki toisen kupin kahvia, hörppäsi istuessaan ja leväytti lehden auki.
Fabian pärskäytti hämmästyneenä kahvit suoraan lehden päälle. Pääsivulta häntä tuijotti vaimeasti hymyilevä Ada Tavast. Ada oli edelleen hänen silmissään niin kaunis että sattui, vaikka tytön kiharat hiukset roikkuivat oudon surullisina, kasvot olivat meikittömät ja silmien alla erottuivat väsymyksestä kielivät renkaat. Fabian pyyhki äkkiä kädellään kahvit pois lehden päältä ja luki otsikon.

"PAIKALLISEN AATELISPERHEEN HISTORIASTA ROMAANISARJA

Maija Nyberg
Iki-Tammelan Kuriiri

Kustannusyhtiö Koivu on tehnyt sopimuksen ainakin viidestä romaanista mahdollisten lisäosien optiolla nuoren iki-tammelalaisen esikoiskirjailijan, Ada Tavastin, kanssa. Tavast valmistelee moniosaista romaanisarjaa sukunsa historiasta. Sarjan ensimmäinen, ensi syksynä julkaistava osa sijoittuu 1700-luvun loppuun. Kustantajan mukaan luvassa on ennennäkemätön yhdistelmä paikallista historiaa, sukututkimusta, pitkäjänteistä draamaa ja ennen kaikkea jännittävää juonta, jota riittää lähes nykypäivään asti.
"Yli neljänsadan vuoden aikajana on tietysti hurja käsiteltävä, mutta sukuni naispuoliset jäsenet ovat aina pitäneet tarkkaa päiväkirjaa tekemisistään. Harkitsin ensin vakavan tutkimuksen kirjoittamista, mutta tulin siihen tulokseen, että vain romaanimuoto voi tarjota nykyihmiselle autenttisen kurkistusaukon menneen maailman ihmisten ajatuksiin, ja sillä tavalla saatoin myös eläytyä esiäitieni sielunelämään ja lisätä asioita, joista heidän päiväkirjansa eivät suoraan kerro. Tämä on tunteiden ja elävän elämän historiaa," kertoo Tavast.

Jatkuu sivulla 5."

Fabian tunsi värin nousevan poskilleen. Hän oli yrittänyt painaa Adan pois mielestään Heidin kuoleman jälkeenkin: hän oli pyrkinyt keskittymään ainoastaan Ruutin hoitamiseen ja uuteen elämäänsä uudella paikkakunnalla, Ada kuului jonnekin kaukaiseen menneisyyteen. Mutta siinä hän nyt oli, katseli häntä lempein silmin kastuneelta lehdensivulta, näyttäen niin uskomattoman surulliselta ja herttaiselta että Fabian olisi halunnut siepata tytön syliinsä ja kuiskutella tämän hiuksiin niin kauan että kaikki olisi jälleen hyvin.
Fabian huomasi tuijottavansa seinää tyhjin silmin ja ajatustensa liukuvan paikkoihin, joissa ne eivät olleet käyneet kuukausiin. Hän punastui vielä ankarammin, sulki lehden nopeasti ja asetti sen sivuun. Hän pörrötti taas lyhyttä tukkaansa – hän ei ollut vieläkään oikein tottunut siihen – ja nousi ylös. "Lähdetäänkö ulos? Haluaako isin pikku Ruut ulos?" hän hihkaisi, vetäen suutaan hymyyn. Ruutin suklaanväriset kasvot syttyivät vastaushymyyn ja tyttö kiljahteli innoissaan. Fabian kaappasi lapsen kainaloonsa ja harppoi portaat ylös. Vaihtaessaan Ruutille ulkovaatteita hän kutitti tyttöä, joka kihersi riemuissaan.
Aurinko paistoi täydeltä terältä sulattaen kadut vetiseksi hiekkasohjoksi, mutta Fabian ei huomannut asiaa, vaikka rattaiden pyörät tarttuivat vähän väliä kiinni. Hänen ajatuksensa syöksyivät Adan kimppuun kuin jääkuorestaan murtautuva keväinen koski. Miksi Ada oli ollut niin väsyneen näköinen? Missä vaiheessa hän oli alkanut kirjailijaksi? Mitähän hänelle kuului? Missä hän asui? Ja sitten... Naisten päiväkirjoja neljänsadan vuoden ajalta? Entäs jos... Hyvänen aika, siinähän riittäisi materiaalia väitöskirjaksi asti. Mutta Ada ei ikinä antaisi hänen... Sillä tavalla kuin heidän tiensä olivat eronneet. Fabian puri hampaitaan yhteen ja potkaisi lumikokkaretta edessään. Se hajosi palasiksi, jotka kierivät pitkin tietä. Ruut kiljahteli siihen sävyyn, että halusi nähdä tempun uudestaan, ja Fabian havahtui ajatuksistaan. "Mitä, oliko hauska temppu? Katsopas tätä!" Fabian poimi maasta lumikokkareen ja heitti sen läheisen talon seinään. Ruut kiljui riemuissaan, ja ikkuna avautui. "Ettäs kehtaat näyttää tuollaista esimerkkiä pienelle lapselle, senkin kuriton jolppi!" äkäisen näköinen mummo raakkui Fabianille. "Hyvää päivänjatkoa teillekin," Fabian huikkasi muina miehinä ja jatkoi matkaansa. Ei, kyllä hänen pitäisi keksiä jokin muu aihe. Jospa Simlaysonin arkistoista löytyisi jotakin vanhoja päiväkirjoja tai muistiinpanoja, mitä kukaan ei ollut vielä tutkinut...?

***

Seuraavana päivänä Veronica soitti. "Kai muistat että tulevana viikonloppuna on pääsiäinen? Kai te tulette Ruutin kanssa kotiin?"
Fabian puri huultaan. Hän ei ollut käynyt Iki-Tammelassa edes jouluna, vaan vanhemmat ja sisko olivat ahtautuneet hänen pieneen rivitaloasuntoonsa jouluaatoksi. Muistot edellisestä joulusta olivat olleet aivan liian kipeitä, jotta hän olisi viitsinyt edes harkita kotona käymistä. Mutta nyt hän yhtäkkiä huomasi miettivänsä, että voisi kävellä Suur-Tammelan portin ohitse... Ihan vaivihkaa, jos vaikka näkisi edes vilauksen Adasta? Jos hän nyt edes olisi kotona? Ennenkuin hän oli kunnolla edes päättänyt mitä tehdä, hän huomasi vastaavansa äidilleen myöntävästi.
"Siis... Mitä? Kuulinko oikein?" langan toisesta päästä kuului.
"Tuota, joo, kyllä me voitaisiin tulla. Kyllähän Ruutin pitää päästä käymään kotona." Fabian tunsi korviensa punertuvan, mutta piti äänensä tasaisena. "Jospa tultaisiin torstaina, käykö se?"

***

Torstai-iltana Fabian istui keittiön pöydän ääressä siskonsa kanssa. Viveca leikitti Ruutia polvellaan, ja he kuuntelivat mietteliäänä radiosta suoraa lähetystä Matteus-passiosta, jossa heidän äitinsä soitti urkuja. Walter oli paikan päällä kuuntelemassa, joten he olivat keskenään kotona. Aurinko loimotti vielä taivaanrannassa, mutta ilta oli jo sininen. Fabian katseli mietteliäänä ulos ikkunasta. Jos hän liikutti päätään hiukan, hän saattoi nähdä Suur-Tammelan katon siluetin piirtyvän puiden latvojen yläpuolelle. Viveca leperteli Ruutille, Bachin rauhallinen musiikki soljui korviin ja ikkunasta virtasi sisään raikasta ja viileää kevätilmaa. Fabian hengitti syvään. Oli yllättävän hyvä ja rauhallinen olo olla kotona. Hetken hän mietti, uskaltaisiko kysyä siskoltaan, mitä Adalle kuului, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Sen sijaan hän hymyili raukeasti ja nojasi taaksepäin.

Blute nur, du liebes Herz!
Ach, ein Kind das du erzogen
das an deiner Brust gesogen
droht den Pfleger zu ermorden
denn es ist zur Schlange worden.

Sopraano lauloi radiossa itkettävän kaunista melodiaa, ja petoksesta kertovat sanat saivat kyynelet nousemaan Fabianin silmiin. Vuoda verta, rakas sydämeni... Yllätyksekseen Fabian ei saanutkaan ahdistuskohtausta, vaan puhtaana virtaavat sävelet tuntuivat huuhtovan surun mennessään hänen sydämestään. Hän pomppasi nopeasti jaloilleen ja käveli ikkunan ääreen, ettei sisko näkisi hänen liikutustaan. Auringon viimeiset säteet kultasivat Suur-Tammelan katon ja puiden latvat. Pilvet taivaanrannassa hehkuivat tulenpunaisina. Fabianin sydämessä liikahteli jokin, mikä oli ollut kauan unessa.
Sitten Ruut parahti itkuun, ja Fabian kääntyi silmäkulmaansa pyyhkäisten ottamaan tytön syliinsä. "Onko pienellä nälkä? Shhh, mennään syömään, shh, kultapieni..."

Viveca katseli veljeään mietteliäänä. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta silti hänellä oli sellainen tunne, että veljestä säteili jonkinlaista uutta rauhaa. Hän katsoi tarkemmin, ja nyt eroja alkoi huomata. Jouluna veli oli liikkunut kuin vanha mies, hartiat kyyryssä, jäykästi, ja vaikka hän oli ollut loputtoman kärsivällinen Ruutin kanssa, hän oli ollut jatkuvasti poissaoleva ja huolestuneen näköinen. Nyt veli hymyili välillä, hyvin pienesti, mutta hymyili kuitenkin, varsinkin tyttärelleen – Ruut oli virallisten papereiden mukaan Fabianin tytär, ja jos veljellä ei ollut halua oikaista asiaa, Viveca oli sitä mieltä, että asia ei kuulunut kenellekään muulle. Ikiryppy kulmien välissä oli silinnyt, ryhti oiennut, ääni ja sanat lämpimät ja iloiset. Olikohan veli tavannut uuden naisen, lopultakin? Viveca tiedusteli asiaa kautta rantain.
Fabian hätkähti. "Mitä, ei, ei mulle kuulu mitään uutta... Pitäisi keksiä aihe kandintyöhön." Jokin Fabianin äänensävyssä sai Vivecan nostamaan kulmakarvojaan. Fabian karahti punaiseksi; hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä valehtelemaan siskolleen. "No on mulla jotain mielessä. Mutta en mä tiedä tuleeko siitä mitään." Fabianin silmät kääntyivät kuin varkain kohti ikkunaa, jonka takana aurinko oli jo laskenut Suur-Tammelan taakse.
Viveca nielaisi. Hän ei ollut kertonut Fabianille Adan kuulumisia, sillä veli ei ollut kysynyt, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena kiusata tätä asialla. Mitähän nyt oli tapahtunut? Viveca tiesi olevansa ainoa ystävä, johon Ada vielä piti edes jonkinlaista yhteyttä, muutoin tämä oli täysin uppoutunut tutkimus- ja kirjoitustyöhönsä ja Marien hoitamiseen. Adakaan ei ollut kysynyt Fabianista mitään. Molemmat käyttäytyivät kuin toista ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja silti Viveca näki, että ero oli syönyt molempia niin paljon, että välillä hän pelkäsi, ettei kumpikaan koskaan toipuisi kokemuksesta entiselleen. Viveca kohautti harteitaan ja jätti aiheen sikseen: pääasia että veljellä oli parempi olla, johtui se mistä hyvänsä.

Loppu, pt. 1 - Ada

Joo totanoinakkaa. Päätin, että 15 gigan edestä ladattuja on liikaa uudelleenmetsästettäväksi, joten vika jakso toteutuu nyt sitten ilman kuvia. Käyttäkää mielikuvitustanne :)

Tästä tulikin ehkä kymmenen kertaa pidempi kuin mitä luulin, niin julkaisen vähän luettavammissa pätkissä ettei tule yhtä hehtaaripostausta. Tästä lähtee.

***

Seuraavana keväänä, maaliskuussa

Keittiön ovi narahti ja Lenwë ja Ada astuivat sisään. "Se on sitten siinä", hän hymyili, vaikkei hymy ulottunutkaan aivan silmiin asti. "Me voitimme! Marie jää Adan huollettavaksi!"
Sophie ponkaisi pystyyn pöydän äärestä, jossa hän oli viimeiset pari tuntia istunut veljensä kanssa jäähtyvän teekupin ääressä – hänen hermonsa eivät kestäneet oikeustalolle lähtemistä ja sen kauhean hirviön näkemistä – ja kapsahti miehensä ja tyttärensä kaulaan. "Luojan kiitos!" Hän huudahti ja rutisti molempia niin lujasti että heidän päänsä melkein kolahtivat yhteen. Vilhelm nousi vähän rauhallisemmin ylös, ja kätteli naurahtaen lankoaan, joka vapautui vaimonsa rutistuksesta.
"Onneksi olkoon. Vaikka eihän tästä ollut epäilystäkään... Eihän siitä kelmistä ole pitämään huolta edes itsestään."

Ada hymyili helpottuneena äitinsä olkapään yli. Huoltajuusoikeudenkäynti oli pelottanut häntä niin, että hänen oli ollut vaikea hengittää viimeiset pari kuukautta. Enon sanoista huolimatta lopputulos ei ollut mikään läpihuutojuttu; vaikka Pasilla olikin alkoholiongelma ja pelivelkoja, hänellä oli myös vakityö ja oma asunto. Sitäpaitsi hän oli Marien biologinen isä. Ada oli joutunut nielemään pöyristyneenä Pasin asianajajan syytökset siitä, että hän oli mukamas kyvytön elättämään itseään, vastuuton ja mahdollisesti henkisesti epävakaa. Onneksi myös Tavastien asianajaja oli rautainen ammattilainen, ja kiistämättömät dokumentit siitä, että Emilie oli ennen kuolemaansa hakenut lähestymiskieltoa ja avioeroa pahoinpitelyn perusteella vakuuttivat tuomarin lopullisesti siitä, että Pasi oli sopimattomampi vaihtoehto tyttärensä huoltajaksi kuin Ada. Asiaa auttoi myös se, että Adan kaikessa hiljaisuudessa laatima Tavastin sukukronikka oli juuri saanut julkaisusopimuksen, joten mitään syytä ei ollut enää väittää, että Ada ei olisi kyennyt elättämään lasta.
Päätöksen julistuksen jälkeen Pasi oli menettänyt malttinsa, haukkunut tuomarin pataluhaksi ja yrittänyt tempaista rauhoittelemaan syöksähtänyttä Lenwëä köniin. Pasin käytöksestä järkyttynyt tuomari muutti tuomiota vielä niin, että Pasilta poistettiin tapaamisoikeus kokonaan, ja mies passitettiin yöksi putkaan miettimään tekosiaan.

Vilhelm nappasi teemukit pöydältä, kaatoi jäähtyneet teet altaaseen ja otti kaapista neljä sampanjalasia. "Oikeuden voitolle," hän julisti ja poksautti pullon auki. He kilistivät vakavina, ja Adan kurkkua kuristi jälleen. Siskon kuolema oli kuin häneltä olisi leikattu käsi irti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sai vain kuiskattua "Emilielle". Muut toistivat nimen ja skoolasivat uudelleen.
Ada tyhjensi lasinsa nopeasti ja jätti muut keittiöön, kivuten keittiön kattoluukusta huoneeseen, jossa Marien kehto oli. Marie nukkui rauhallisesti, mutta kun Ada silitti varovasti tytön poskea, hänen silmänsä aukesivat. "Äit-täh!"
Ada hymyili, vaikka kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Marie oli ollut niin pieni Emilien kuollessa, että kun tyttö oli tapaillut ensimmäisiä sanojaan, Ada oli ollut ensin "Täh-täh", kaiketi siksi että hän puhui itsestään vauvalle tätinä. Mutta niin usein hän puhui myös siitä, mitä äiti olisi sanonut tai tehnyt, että tätä nykyä lapsen sanastossa ilmaisut menivät iloisesti sekaisin.
Marien silmät olivat tummuneet vauvansinisistä syvän purppuraisiksi. Väri oli hätkähdyttävä eikä mitenkään tavanomainen, mutta onneksi ei sentään niin erikoinen kuin Adan ja Emilien synnynnäinen kirkkaanpunainen. Ada nosti Marien olkapäätään vasten ja antoi nyyhkytysten tulla. Nyt hänen ei tarvitsisi enää huolehtia tulevaisuudesta. Kustantaja pitkälle kirjasarjalle oli löytynyt, palkkiot olivat kohtuullisia, asunto pehtoorintuvassa oli aivan sopiva, elämä rauhallista, ja nyt hän oli lopultakin virallisesti sisarentyttärensä huoltaja. Se toi lohtua siskon menettämisen tuskaan.

Emilien hautajaisten jälkeen Ada oli ollut aivan hukassa itsensä kanssa. Hänen päivänsä olivat kuluneet itkien ja nukkuen, ja vasta kun isä oli tullut lyömään nyrkkiä pöytään, hän oli suostunut syömään. Vähitellen hän oli päässyt elämän syrjään takaisin kiinni Marieta hoitamalla ja jälleen kirjoitustyöhön tarttumalla. Hän tiesi, että Sophie kärsi vähintään yhtä pahasti, mutta ainakin äidillä oli Lenwë tukenaan. Vanhemmat yrittivät säännöllisesti saada Adan puhumaan ja purkamaan pahaa oloaan, mutta Ada ei vain voinut. Emilie – ja aikoinaan Fabian, mutta sitä hän ei halunnut ajatella – olivat olleet ainoat, joille Ada oli pystynyt purkamaan sydäntään, ja nyt kumpikin oli poistunut hänen elämästään.

Ada säpsähti ajatuksistaan kun Sophie pisti päänsä lattialuukusta. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena nähdessään tyttärensä kyyneleet. Ada pyyhkäisi poskiaan kämmenselällään ja hymyili. "On, on, itkin pitkästä aikaa siksi että olen niin onnellinen", hän sopersi ja painoi suukon Marien päälaelle. "Taitaa olla tämän ison tytön ruoka-aika! Sinähän kasvat hirveää vauhtia, en kohta jaksa enää edes pidellä sinua," hän nauroi tytölle ja heijasi häntä sylissään. Marie kikatti pulputtaen kuin vuoripuro. "Banskuu!" tyttö hihkui, ja Sophiekin liittyi nauruun.

"Muuten, muistathan että me lähdemme sitten yöllä", Sophie jatkoi keskustelua keittiössä samalla kun Ada istutti Marien syöttötuoliin ja alkoi muhentaa banaania.
"Selviättekö te täällä nyt keskenänne?" Ada nyökytteli ja istahti pöydän ääreen, missä Marie huitoi iloisena nokkamukillaan.
"Ja sano aaaa, täältä tulee ruuteriauto, brrmmmbrrmmmbrmmm!! – Juu, kyllä me tästä! Vie Terhenille terveisiä, ja yrittäkää nyt olla kauheasti painostamatta häntä naimisiin. Jos häntä ei vielä huvita, niin sitten ei huvita, eikö kuningattaren idea ole se, että saa tehdä mitä haluaa?" Ada virnisteli samalla kun kuljetti Marien lusikkaa mielikuvituksellisin kaartein ilmassa ennenkuin työnsi sen tytön suuhun. Marie hihkui niin että puolet banaanimössöstä tipahteli ruokalapulle.
Sophie irvisti toispuoleisesti ja hymähti. "Ei sillä minustakaan ole niin kauhean kiire, mutta anopinpuolikas on sitä mieltä, että kuningattaren pitää mennä naimisiin ja hankkia perillinen mahdollisimman pian valtaistuimen vakiinnuttamiseksi. Terhen taas haluaisi keskittyä jälleenrakennukseen eikä sulkeutua torniin melkein vuodeksi... Avalonialaisilla on niin hirveän vanhanaikainen käsitys siitä, mitä raskaana olevat naiset voivat tai eivät voi tehdä. Minuakaan ei päästetty palatsin ulkopuolelle ennenkuin oli aivan varmaa että olin pitkälle odottamassa teitä kahta, ja silloinkin muistan että jotkut hovinaiset olisivat ehdottomasti tahtoneet että olisin jäänyt kunnes synnytys olisi ollut turvallisesti ohi..."
"...ja Belegirilin mielestä Tathand ei kelpaa Terhenin puolisoksi, koska hän on vain herttuan nuorempi poika", Ada jatkoi kuivasti. "Mitä väliä? Eikö se ole vain parempi, kun hänellä ei ole vastuullaan herttuakunnan uudelleenrakennusta? Sitäpaitsi minusta hän vaikuttaa harvinaisen täyspäiseltä tyypiltä ollakseen avalonialainen. Siis isän lisäksi," hän lisäsi punastuen. Lenwë oli niin kotoutunut, että Ada joskus unohti kokonaan että hän oli talouden ainoa täysverinen avalonialainen.
"Noh, noh," Sophie torui hymyillen. "Tathand ei ole asunut kotimaassaan sitten sen kun hän oli aivan pikkulapsi, ja Belegiriliä vain huolettaa, että jos valtaistuimella on puoliverisen kuningattaren lisäksi täysin tällä puolella varttunut prinssipuoliso, kansan luottamus kuninkaallisiin rakoilee." Ada avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Sophie vaiensi hänet nostamalla kätensä ilmaan.
"Kyllä minä tiedän että Terhen on varmasti pätevämpi kuningatar kuin Belegiril itse koskaan oli, mikä on jo paljon sanottu – mutta leskikuningatar on leskikuningatar ja häntä täytyy kuunnella, vaikkei se aina olisikaan niin mukavaa. Mutta," hän jatkoi nopeasti kun Ada alkoi protestoida, "lupaan kyllä tehdä parhaani ja yrittää puhua hänelle järkeä. Pakkohan hänen on järjen ääntä kuunnella ennen pitkää." Sophien ilme oli niin tuima, että Ada ei yhtään epäillyt että kuka tahansa kuuntelisi äitiä jos hän näyttäisi tuolta. Ada ei itse ollut koskaan tavannut Terhenin Avalonian-isoäitiä, mutta oli kuullut leskikuningattaren temperamentista ja itsepäisyydestä hurjia tarinoita isosiskoltaan ja isältään.
Ada kohautti harteitaan ja työnsi uuden lusikallisen banaania Marien suuhun. "No, Terhen on niin kovapäinen, että tuskinpa kukaan saa häntä muuttamaan mieltään. Eikä Tathandkaan ole mikään lukutaidoton kuntosaliyrittäjä..."