Kohtaus V - Ada, Emilie

Tästä eteenpäin en sitten tiedä, milloin saan viimeisen jakson esiin. Mun DVD-asemassa on jotain vikaa enkä saa peliä auki = loppuja kuvia otettua. Hups. Yritän kyllä saada ongelman korjattua asap. Tämän jälkeen siis luvassa vielä yksi jakso ja sitten se on ohi, finito, over, slut. Apua.



Kun kesäloma vihdoin koitti, Ada keräsi kamppeensa pikavauhtia ja lähti takaisin kotiin. Hän ei vielä tiennyt, palaisiko takaisin kouluun vai ei – sellaiset asiat tuntuivat nyt merkityksettömiltä. Sophie ja Lenwë ottivat huolestuneina vastaan tyttärensä, joka näytti siltä kuin olisi sairastunut vakavasti. Ada oli kertonut äidilleen hiukan yksinkertaistetun version siitä mitä oli tapahtunut (eli todennut ykskantaan, että suhde oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin), ja vanhemmat päättivät hienotunteisesti jättää tarkemmat kyselyt myöhemmäksi.

Ada toi vähät tavaransa pihan kunnostettuun pehtoorintupaan. Häntä ei huvittanut asettua yläkertaan neitojenkamariin, vaan hän tarvitsi omaa tilaa ja rauhaa. Jos hän saisi olla aivan rauhassa, hän saattaisi ehkä pystyä olemaan ajattelematta Fabiania. Hän tiedosti itsekin, että shokista olisi jo pitänyt päästä yli, mutta se tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta. Tarkastellessaan kuvajaistaan peilistä Ada tunsi etäisen inhon värähdyksen. Hän ei ollut jaksanut pitää itsestään huolta, hiukset laskeutuivat karheina ja elottomina, silmien alla oli mustat renkaat ja ripset näyttivät värittömiltä. Tuntui vain jotenkin ylivoimaiselta ponnistukselta tehdä asialle jotakin, joten se sai jäädä.



Pehtoorintuvassa oli enimmäkseen kirpputorilta löytyneitä tai muuten vain entisöityjä vanhoja kalusteita, liesikin oli puuhella. Adan ei tosin tarvinnut paljoa kokata, joten sitä ei tarvitsisi juuri mihinkään. Ada oli tyytyväinen majoitukseensa: yksinkertainen, suorastaan karu vanha tupa kietoi hänet syliinsä kuin lämmin halaus.



Makuuhuone ei ollut aivan niin yksinkertaisesti kalustettu, mutta pramea ulkomuoto hämäsi – Adan patja oli kivikova ja tuntui siltä kuin se olisi täytetty jouhilla. Mitä se tarkemmin ajatellen luultavasti olikin. Ainakaan se ei innoittaisi epämiellyttäviin ajatuksiin, Ada huokasi itsekseen ja nojasi otsaansa käteensä. Tämän kesän hän viettäisi hiljaiseloa ja keräilisi itsensä palasia kasaan, jotta elämä edes joskus jatkuisi. Joskus hamassa tulevaisuudessa, mitä Ada ei halunnut ajatella lainkaan.



Ada oli hankkinut uuden Macin ja ryhtynyt kirjoittamaan. Hän ei kertonut kenellekään tästä harrastuksestaan, ja Sophien ihmeteltyä kallista hankintaa Ada väitti kirkassilmäisesti ostaneensa sen pelaamista varten. Selitys aiheutti päänpyörityksiä ja taivastelua, mutta Ada jätti asian sikseen saman tien.



Adan kirjoittamisen syy oli kylpyhuoneen lukitun oven takana. Adaa hiukan ihmetytti etteivät äiti ja Lenwë – Adan oli vieläkin vaikea ajatella "isä" – olleet koskaan puolella sanallakaan ihmetelleet oven tarkoitusta, mutta Ada päätteli sen olevan yksi niistä pienistä asioista, jotka vain eivät olleet Suur-Tammelassa niinkuin normaaleissa taloissa. Piilossa suoraan nenän edessä, kävihän se toki niinkin.

Ada livahti huoneeseen silti mieluiten silloin, kun kukaan muu ei ollut kotona. Sitä tapahtui onneksi melko usein.



Madeleine oli onnistuneen manausrituaalinsa jälkeen kalustanut huonetta vähän lisää. Aataminaikuinen kirjahylly pölyisine niteineen oli paikallaan, samoin hiukan epäilyttävä alttarinkaltainen rakennelma. Ensin Ada oli vaistomaisesti säikähtänyt huoneen sisustusta, niin omituiselta se oli vaikuttanut. Madeleine-mummon muistiinpanot, jotka nököttivät lipaston pöytätasolla kuin Adaa odottamassa, olivat valaisseet asiaa kuitenkin huomattavasti.
Ada oli suorastaan hiukan järkyttynyt siitä omistautumisesta, millä mummo oli kaikessa hiljaisuudessa paneutunut – niin mihin? Ada ei oikein keksinyt mitään sopivaa kattotermiä kuvaamaan Madeleinen sielunmaisemaa, joka avautui hänen muistiinpanoistaan yli neljänkymmenen vuoden ajalta. Madeleine oli tunnustanut Adalle, ettei ollut sittenkään malttanut jättää suvun historiaa rauhaan, vaikka olikin ensin monta vuotta vältellyt edes lukitun huoneen lähellä käymistä. Lopulta Madeleine oli kuitenkin vastahakoisesti todennut, ettei menneisyys jättäisi häntä rauhaan, vaikka Gustav Adolfista olikin päästy.
Siispä mummo oli tutkinut huolellisesti ja seikkaperäisesti sukunsa historiaa, mutta perinteisen sukututkimuksen lisäksi hän oli hyödyntänyt hämmentävää kykyään, nimittäin kykyä keskustella kuolleiden kanssa. Madeleine-mummo oli ollut, paremman sanan puutteessa, meedio. Ellei Ada olisi itse niin selvästi kokenut samoja ilmiöitä itsessään, hän olisi varmaankin kuitannut ne osat mummon kirjoituksista mielikuvituksen tuotteena.

Adan salaperäinen kirjoitusprojekti liittyi juuri tähän: hän kirjoitti puhtaaksi mummon muistiinpanojen pohjalta Tavastin sukukronikkaa, alkaen niistä päivistä kun Suur-Tammela ensimmäisen kerran rakennettiin. Kiitos mummon, hän pystyi kirjoittamaan erityisen tarkasti ja kirpakasti juuri suvun naisten historiaa, heistä nimittäin viralliset lähteet ja kirkonkirjat kertoivat hyvin vähän. Kauniin ja etäisen naisen muotokuva huoneen seinällä esitti Madeleinen kaimaa, Gustav Adolfin tytärtä joka oli pakotettu naimaan tympeä serkkunsa jotta suvun nimi ei katoaisi. Adaa puistatti moinen meno, mutta kauhukseen hän huomasi, että vielä mummokin oli itse ollut vähällä joutua samantyyppiseen tilanteeseen. Projektista tulisi pitkä, mutta aikaahan Adalla oli vaikka hamaan hautaan asti.



Kun Ada ei jaksanut kirjoittaa, hän hiippaili mummon huoneeseen mietiskelemään. Kaikki muu huoneessa alttaria ja Varjojen kirjaa (Madeleinen rituaalimuistiinpanoja ja kuvauksia) myöten vaikutti aika selkeältä, mutta pieni oranssilakkinen puutarhatonttu ei saanut mitään selitystä missään. Ada makoili usein lattialla tuijottamassa tonttua yrittäen keksiä, mikä sen tehtävä oikein oli. Se vaikutti niin täysin ei-mystiseltä, ja kuitenkaan sen läsnäolo huolellisesti järjestetyssä huoneessa ei voinut olla sattumaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, tuijotettuaan tonttua intensiivisesti viisitoista minuuttia Ada kohautti harteitaan, nousi seisomaan, venytteli ja astui alttarin eteen.



Ada ei vielä joka kerta saanut yhteyttä muodostettua, vaikka yrittikin tehdä kaiken niinkuin Madeleinen muistiinpanoissa opastettiin. Hänellä oli sellainen epämääräinen olo, että hänen olisi pitänyt jotenkin soveltaa Madeleinen ohjeita ja tehdä tilanteesta omansa, mutta oli vaikea keksiä, mitä hänen pitäisi muuttaa. Siispä Ada sytytti kynttilät, tarttui vanhaan rituaaliveitseen ja piirsi sillä ympärilleen ilmaan kehän mutisten samalla haparoiden Madeleinen kirjasta lukemiaan sanoja.



Kun piiri oli avattu, Ada jäi pohdiskelemaan mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Oli ehkä vähän hömelöä heittäytyä kokeilemaan kepillä jäätä ilman sen kummempaa tavoitetta, Madeleinen muistiinpanoissahan selvästi sanottiin, että esiäitejä ei kannattanut häiritä ellei ollut jotain selkeää asiaa, mutta Ada oli varma, että jos saisi puheyhteyden eikä vain epämääräisiä välähdyksiä, hän kyllä keksisi jotakin kysyttävää. Siispä hän kohotti katseensa hopeakehyksiseen peiliin ja siristi silmiään, yrittäen antaa mielensä nähdä jotakin muutakin kuin hänen oman kuvajaisensa.



Adan järkytykseksi peili peittyi yhtäkkiä harmaaseen usvaan. Kun usva hälveni, peilistä eivät katsoneetkaan takaisin hänen omat silmänsä, vaan kaksoissiskon mukiloidut ja ehdottoman lehtevät kasvot. Ada hätkähti Emilien ulkomuotoa niin että kavahti taaksepäin ja kirkaisi, ja näky katosi yhtä nopeasti kuin oli muodostunutkin.
Adan sydän tykytti tuhatta ja sataa: tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli nähnyt peilissä jotakin muuta kuin hajanaista väpätystä tai omat sumeat kasvonsa. Mikä oudointa, hän ei ollut nähnyt ketään esiäitiä, vaikka niin oli ollut tarkoitus, vaan siskonsa, josta ei ollut kuulunut taaskaan mitään viikkokausiin. Ada oli kuvitellut että siskolla meni hyvin uudessa kodissa kaukaisessa kaupungissa, mutta peilissä näkynyt kuva oli lähes tunnistamaton. Ada sulki piirin nopeasti, sammutti kynttilät ja suitsukkeet, kiitti esivanhempia ja paikanhaltijoita ja astui ulos huoneesta lukiten oven huolellisesti perässään.



Juuri kun Ada oli saanut työnnettyä painavan liinavaatekaapin takaisin oven eteen, puhelin soi alakerrassa. Koska Sophie ja Lenwë olivat vieläkin ulkona, Ada ryntäsi vastaamaan. Hän ei ollut täysin yllättynyt siitä, että puhelimessa oli Emilie.
"Ai hei Ada... Kuule, onko äiti kotona?" Emilien ääni kuulosti hätäiseltä ja vaimennetulta. Marie-vauva parahti itkemään taustalla.
"Ei, äiti ja L... isä lähtivät käymään kaupungilla. Mikä hätänä?" Ada kysyi huolestuneena.
"Äsh, Marie kulta, älä huuda, kiltti... Mistä... Mitenniin jokin olisi hätänä", Emilie supatti puhelimeen, mutta ei kuulostanut kovinkaan uskottavalta. Saman tien sisko huokasi ja Ada kuuli pienen nyyhkäyksen. "Kuule, onko sulla yhtään rahaa siellä, tai jotain? Mä tulen sinne, mutta mulla ei oo autoa, mun on pakko tulla taksilla, pystytkö sä maksamaan sen?"



"Etkö voi tulla bussilla tai jotain", Ada ihmetteli. Vai olisiko hänen näyssään sittenkin jotakin perää...?
"Tuota... Mieluummin en," Emilie väisteli, eikä Ada viitsinyt väittää vastaan. Päin vastoin.
"Äh, tule vain taksilla, mutta laita hattu syvälle päähän," Ada sanoi ja puraisi sitten huultaan. Langan päässä tuli hyvin hiljaista lukuunottamatta Marien parkunaa.
"Mitä tuo oli tarkoittavinaan," Emilie kysyi varovasti. Taustalta kuului ovikellon pirahdus ja Emilie hengähti terävästi. Askeleita, Emilie ilmeisesti kurkisti ovisilmästä.
"Se on talonmies... Mä lähden tulemaan ihan kohta. Nähdään muutaman tunnin kuluttua, mä soitan nyt taksin. Moi," Emilie supatti ja sulki puhelimen.

Ada jäi tuijottamaan luuria hetkeksi. Jotakin oli selvästi tapahtunut, eikä Ada voinut karistaa tunnetta, että se jokin oli katkaissut kamelin selän. Hän muisti hyvin jouluna alkaneet kohtauksensa, joiden oireita olivat siskon huudot korvissa ja näkymättömän käden iskut, jotka olivat saaneet hänen kasvonsa kirvelemään niin että kyynelet valuivat silmistä. Ehkä ne saisivat pian selityksensä.



Kolmen ja puolen tunnin kuluttua pihaan todellakin ajoi taksi, ja siitä nousi Emilie, isolierinen hattu syvällä päässään ja massiiviset aurinkolasit silmien peittona. Taksikuski pinosi Emilien vähät matkatavarat pihalle samalla kun Emilie irrotti tyttärensä lapsenistuimesta ja nosti hänet syliinsä. Ada katseli pääoven portailta sisartaan tuntien selittämätöntä suojelunhalua. Emilie näytti jotenkin haavoittuvaiselta ja heiveröiseltä. Mitä ihmettä hänelle oli oikein voinut tapahtua?

Taksikuski kurvasi pois pihalta ja Ada säntäsi nostamaan Emilien laukkuja. He vaihtoivat kömpelöt tervehdykset, halaaminen kävi Adan mielessä, mutta hän oli jo nostanut käsiinsä kaksi painavaa matkalaukkua ja Emiliellä oli Marie sylissään. Vasta kun Emilien laukut oli raahattu sisään ja Emilie oli asettanut Marien suhteellisen turvallisesti lattialle peiton päälle, Ada sai katsottua siskoaan vähän tarkemmin.



Emilien kasvot olivat toden totta paitsi lehtien, myös sinelmien ja naarmujen peitossa. Ada tuijotti hetken sanattomana siskoaan ja puhahti sitten.
"Mitä helvettiä se kusipää on oikein sulle tehnyt?" hän kysyi, äänensävy sanoja lempeämpänä, ja tarttui hellästi siskoaan olkapäistä. Emilie katsoi poispäin ja nieleskeli.
"Tuota, puhutaanko siitä vähän myöhemmin? Mä voisin todella, todella mielelläni asettua johonkin ja käydä suihkussa..." hän mutisi. Ada vetäytyi hieman taaksepäin ja alkoi muitta mutkitta kantaa laukkuja yläkertaan. Siskon ulkomuoto hämmensi Adaa: hän ei ollut ikinä nähnyt Emilietä yhtä huolittelemattoman näköisenä, eikä se johtunut pelkästään mukiloiduista kasvoista. Samalla hänen sisuksensa kiehuivat vihasta Pasia kohtaan. Hänen siskoaan ei kohdeltu tuolla tavalla!
Sillä välin kun Emilie suihkutti itseään pitkään ja hartaasti, Ada kävi hakemassa Vähä-Tammelan ullakolta vanhan lastensängyn haukottelevan Vilhelm-enon avustuksella. Sillä välin myös Sophie ja Lenwë saapuivat kotiin, ja seurasi yleistä (ja hiukan hämmentynyttä) tohotusta Emilien ja etenkin Marien ympärillä, ja kesti pari tuntia ennenkuin Ada sai salakuljetettua Emilien omaan tupaansa ja istutettua hänet pienen olohuoneen nojatuoliin.



"No, alahan selittää," Ada tivasti lempeästi. Emilie oli vaihtanut päälleen vähän siistimmän neuleen ja pessyt hiuksensa ilmeisesti ensimmäisen kerran noin viikkoon. Hän näytti jo paljon parempivointiselta, vaikka mustelmat ja turvonnut huuli eivät olleetkaan kadonneet.
"Eiköhän se ole aika selvää," Emilie mutisi hiljaisella äänellä. Adaa vähän kylmäsi: sisko oli aina ollut äänekäs ja hyväntuulinen, ei mikään vetäytyvä mutisija. Miten pahasti siskon itsetunto oli oikein tallottu?
Vauhtiin päästyään Emilie kertoi Adalle kaiken siitä lähtien kun hän jouluaattoiltana oli pyörtynyt kylpyhuoneeseen ja herännyt lehdet naamassaan, siitä miten hän ei pystynyt enää vaihtamaan ihoa takaisin, miten Pasin rakkaus oli kuollut täydellisesti säikähdyksen seurauksena, miten hän oli ollut oman kotinsa ja oman häpeänsä vankina, ja miten hän oli tänään kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen.



"Mikset soittanut poliisille, tai meille, tai jotakin," Ada ihmetteli, mutta tiesi jo sisimmässään vastauksen. Jos hän olisi herännyt jonakin päivänä lehdet kasvoissaan kykenemättä muuntautumaan takaisin, hänkin olisi piiloutunut mahdollisimman tehokkaasti. Ehkä sillä erotuksella, että hän olisi varmaankin juossut kysymään isältään apua. Emilie-parka. Emilie painoi katseensa ja mutisi jotain epäselvää, oli hetken hiljaa ja nosti sitten päätään.
"Puhutaan välillä susta. Mitä sulle kuuluu, et säkään mitenkään erityisen pirteältä näytä?" Emilie kohotti kulmakarvojaan ja irvisti sitten. Kasvojen mustelmat taisivat olla melko kipeät. Oli Adan vuoro painaa katseensa. Hän ei ollut kertonut Emiliellekään koko totuutta siitä, miten hänen ja Fabianin oli käynyt. Nyt hän kuitenkin havaitsi haluavansa kuollakseen kertoa kaiken edes jollekulle joka ymmärtäisi.

Adan saatua kertomuksensa loppuun Emilie huomasi tuijottaneensa suu ammollaan jo hyvän aikaa. Hän loksautti leukansa yhteen ja kurtisti kulmiaan. "Se Heidi taisikin olla paljon pahempi biatch kuin mitä luultiinkaan... Mutta tässä on jotain mätää." Ada tuhahti.
"No kai tässä nyt on. Mun elämäni rakkaus valehteli mulle epäolennaisista asioista ja karkasi sitten naimisiin eksänsä kanssa kun oli lapsi tulossa. Ihan kuin elettäisiin jotain viiskytlukua... Eipä mullakaan mitenkään lujaa mene," hän mutisi katkerasti. Musta viha alkoi painaa rintaa, mutta sen kohtaaminen oli nyt helpompaa, kun oli sisko jonka kanssa asiasta puhua.
"Mutta... Etkö ite huomaa miten omituiselta tuo kuulostaa?" Emilie tivasi. "Miksi hemmetissä Fabian olisi valehdellu sulle jostain tollasesta? Ja se Heidihän ei muuta suunnilleen selittänykään kuin että se aikoo odottaa avioliittoon asti. Entä jos..." Emilie napsautti suunsa kiinni. Koko kuviossa oli jotakin pahasti vialla, mutta hän ei aivan keksinyt, mitä. Ensimmäinen ajatus oli ollut, että oliko Fabian edes varmasti lapsen isä, mutta miksi Fabian olisi mennyt Heidin kanssa naimisiin, jos ei olisi mahdollisuutta siihen, että lapsi olisi hänen? Eli vaihtoehdot olivat joko se, että Fabian oli valehdellut, tai sitten se, että hän oli pettänyt Adaa. Siskonsa tummuvasta katseesta Emilie näki, että hänenkin ajatuksensa kulkivat samaa rataa pitkin. Tämä ei nyt päättyisi hyvin.



"No mitä sä nyt meinaat tehdä", Emilie vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Meetkö vielä takaisin yliopistolle?"
Ada mietti hetken. "Mä en oikeasti tiedä. Näytteleminen ja teatteritiede on kivaa, mutta multa on jotenkin mennyt maku koko hommasta. Haluisin tehdä jotain ihan muuta välillä... Mutta mitä sitten, en kyllä yhtään tiedä. Entä ite?"
Emilie pudisti päätään ja hymyili vähän. "Mulle yliopisto sopii vielä huonommin kuin sulle. Mutta joku duuni pitäis varmaan löytää, että pystyn kasvattamaan Marieta ja hankkimaan kämpän..."
"Etkö aio asua täällä", Ada tiedusteli varovasti. Kartanossa oli kyllä riittämiin tilaa vaikka kolmelle perheelle, ja pihan toisella puolella oli piikojentupa ihan tyhjillään.
"Eeeen... Ei mulle taida sopia ihan näin pieni kaupunki. Pitää sitä nyt jotain muutakin elämää olla kuin seurakunnan neulekerho ja marttojen pannukakkuklubi," Emilie virnuili. Adan sydän hypähti vähän: miten hän olikaan kaivannut siskon hyväntuulista pinnallisuutta, ihme kyllä. Suurimman osan ajasta se oli ärsyttänyt häntä aivan suunnattomasti, mutta nyt kun Emilie oli ollut poissa hänen elämästään niin kauan, hän tajusi miten hyvin he tasapainottivat toisiaan.



Äkkiä tytöt olivat jaloillaan, tuuppivat toisiaan ja kiusoittelivat toisiaan seurakunnan neulekerhon kunniajäsenyydestä, rätkättäen päälle kuin teini-ikäiset. Ada ei muistanut lainkaan, milloin olisi viimeksi nauranut oikeasti, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän kaappasi siskon syliinsä ja rutisti niin että kylkiluut rusahtelivat.



"Au au au au, älä noin kovaa," Emilie huudahti ja Ada löysäsi vähän otettaan.
"Onko se helvetin paskiainen takonut sua muuallekin kuin naamaan", Ada kauhistui kun Emilie kyyristyi pidellen kylkeään.
"No on tietenkin... Mutta se on loppu nyt. Mä soitan huomenna poliisille ja haen lähestymiskieltoa ja asianajajalle ja haen avioeroa ja... ja tän sormuksen mä aion kyllä heittää johonkin niin syvälle mereen kuin vaan löydän. Mä en halua olla enää vankilassa." Emilie ojensi tällä kertaa kätensä ja halasi siskoaan vähän varovaisemmin kuin äsken.
"Mulla on ollu ikävä sua, sisko pieni", hän hyrisi Adan olkapäätä vasten. "Sovitaanko, että ei enää ikinä pidetä näin pitkiä taukoja, jooko?"
Ada naurahti vielä uudestaan. "Sehän sopii, mutta ei nyt sentään muuteta takaisin yhteen... Vaikka jos sä joskus lähdet johonkin, mä katson Marieta tosi mielelläni. Se on ihan sun näköinen, miten sä et ole tuonut sitä näytille vielä?" Ada torui.
Emilie irvisti hiukan seinään päin: Mariesta ei parhaalla tahdollakaan erottanut vielä lainkaan äitinsä piirteitä. Silti, Emilie ei voisi koskaan katsoa omaa lastaan kieroon. Se rakkaus oli täysin ehdotonta ja riippumatonta mistään ulkopuolisesta. Emilie viettäisi vaikka koko loppuelämänsä kaupan kassalla ja seurakunnan neulekerhossa, jos Marien hyvinvointi sitä vaatisi. Hän toivoi kuitenkin salaa ja hartaasti, ettei hänen tarvitsisi ikinä elämässään osallistua yhdenkään rouvaskerhon toimintaan...



Elämä asettui nopeasti selkeisiin uomiin Suur-Tammelassa. Emilien mustelmat, sekä sisäiset että ulkoiset, paranivat hitaasti mutta varmasti. Hän luki paljon, enimmäkseen yrittääkseen keksiä, mitä haluaisi elämällään tehdä. Hänen olisi vaikea työskennellä kodin ulkopuolella nyt kun Marie oli vielä pieni, mutta toisaalta hänellä ei ollut aivan mahdoton kiire. Lopulta hän päätyi soittamaan Emil-enolle ja kysymään, olisiko hänellä jotakin tulevaisuutta muotialalla, ja voisiko eno mahdollisesti ajatella kouluttavansa häntä johonkin tehtävään. Eno lupasi miettiä asiaa.

Tulevaisuudestaan Emilie ei siis ollut kovinkaan huolissaan, etenkin kun Pasista ei ollut kuulunut mitään. Avioeropaperit jumahtivat siihen, ettei Pasi reagoinut asianajajan toistuviin soittoihin ja kirjeisiin, mutta Emilie otaksui että mies oli hukuttautunut pulloon lopullisesti. Sormus odotti lipaston laatikossa matkaa meren ääreen.



Sen sijaan Adasta Emilie oli huolissaan. Sisko haahuili ympäriinsä kartanon mailla kuin haamu eikä käynyt koskaan ulkona, ramppasi vain päärakennuksen ja oman tupansa väliä. Välillä hän jutteli toki perheensä kanssa ja leikitti Marieta, mutta hän näytti sulkeneen kaikki muut ihmiset elämästään. Emilie näki usein valon loistavan Adan tuvan ikkunasta vielä pitkälti puolen yön jälkeen, kun hän heräili öisin Marien ääntelyyn. Fabianista ei ollut enää puhetta, mutta sisko kuihtui silmissä. Hiukset harottivat hoitamattomina, silmissä oli kummallinen hehku ja kylkiluut alkoivat törröttää. Ilmeisesti hän ei muistanut syödä tarpeeksi.



Eräänä painostavan kuumana heinäkuun lopun iltana Marie oli tavallista äkäisemmällä tuulella. Tyttö oli kitissyt tauotta koko illan, epäilemättä kuumuuttaan. Emilietäkin kuumotti kummallisesti ja hikeä puski joka paikasta. Hän oli lukenut koko illan muotilehtiä ja vaatesuunnittelun historiaa ja tunsi olevansa nihkeän hikinen. Kun Marie taas rääkäisi kehdossaan, Emilie nousi huokaisten ylös, nosti Marien syliinsä ja puhalteli tytön niskaan ja selkään. Se rauhoitti lasta, mutta Emiliellä itsellään oli levoton ja inhottava olo. Hän halusi uimaan.



Emilie törmäsi Adaan eteisessä, sisko ei ollutkaan vielä vetäytynyt omaan tupaansa. Sisko hätkähti kummallisen paljon hänen näkemistään, mutta virnisti sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Emilie ojensi Marien Adalle, joka otti lapsen hämmentyneenä hartialleen.
"Voitko vahtia Marieta hetken, mun on aivan pakko päästä uimaan, mä tukehdun," Emilie hihkaisi ja oli jo menossa hakemaan pyyhettä.



"Hei hei hei, mä olin just menossa omalle puolelle, mulla on, mun pitää..." Ada jäi änkyttämään.
"Äsh älä viitsi, ei mulla mee kauaa, mä oon istunu sisällä koko illan ja mä löyhkään ku tunkio, ihan järkyttävän hikinen olo," Emilie valitti. "Mee vaikka katsomaan telkkaria tai jotain, pliis, mä tuun ihan kohta takaisin," hän maanitteli. Huokaisten Ada pyöräytti silmiään ja nyökkäsi sitten.
"Jes! Oot maailman paras sisko!" Emilie hihkaisi, kipaisi kylpyhuoneesta pyyhkeen ja kipitti talon taakse uima-altaalle.



Ulkona oli pimeää, kuumaa ja ilma tuntui rätisevän loppukesän sähköä. Emilie kiskoi vaatteita yltään kävellessään ja käveli suoraan altaaseen. Molskahdus viileään veteen tuntui taivaalliselta. Emilie ryhtyi kauhomaan laiskasti altaan päästä päähän. Jossain kaukana jyrähti ukkonen.



Emilie pysähtyi hetkeksi altaan päähän polkemaan vettä. Taivaalta ripsahti pari vesipisaraa ja Emilie käänsi kasvonsa kohti sadetta avaten suunsa. Muutama makea pisara tipahti hänen kielelleen, ja hän kääntyi kellumaan selälleen. Suuret pisarat tipahtelivat laiskasti hänen kasvoilleen ja suljetuille silmäluomilleen, kun hän kellui onnellisena altaassa. Elämässä oli lopultakin kaikki hyvin: mitä siitä, vaikka hän olikin saanut lapsen liian nuorena ja keskeyttänyt koulunsa? Kyllä kaikki vielä järjestyisi.



Ada oli juuri kylvettänyt Marien nopeasti viileällä vedellä ja vienyt tytön nukkumaan, kun Sophie hiipi huoneeseen.
"Ai sinä oletkin vielä täällä," hän kuiskasi. "Missä Emilie on?"
Ada nosti sormen huulilleen ja ohjasi äitinsä aulaan. "Emilie meni uimaan, sillä oli tosi kuuma. Tekis kyllä mieli tehdä itse seuraa..." Adalla oli yllään isän vanha pyjama, jonka etumus oli epämiellyttävän märkä kylvetyksen jäljiltä. Samalla hetkellä kattoon ropsahtivat sateen ensimmäiset pisarat.
"Tai sitten ei," Sophie huomautti. "Sitäpaitsi olin kuulevinani ukkosta äsken, pitäisiköhän sinun hakea Emilie sisälle? Ukkosella uiminen ei ole kovin turvallista," hän lisäsi huolestuneena.
"Äsh, sehän on vain uima-allas eikä mikään iso järvi," Ada naurahti ja nosti kätensä taputtaakseen äitiään olalle.

Sillä sekunnilla maailma räjähti ja ikkunalasit helisivät.



Emilie havahtui altaassa siihen, että hänen oli vaikea hengittää sateen yllyttyä. Hän kääntyi ympäri uidakseen portaille, kun maailma katosi hänen ympäriltään sokaisevaan välähdykseen.



Ada ja Sophie seisoivat ikuisuudelta tuntuneen ajan suu ammollaan toisiaan tuijottaen. Sitten molemmat huusivat kuin hengenhädässä ja säntäsivät alas portaita.



Ada juoksi edeltä uima-altaalle johtavaa polkua sydän kurkussa ja vatsa kuin lyijyä täynnä. Kaatosade takoi hänen kasvojaan ja teki näkemisen ja hengittämisen vaikeaksi, mutta kun hän pääsi altaalle, sydän tipahti kurkusta jonnekin vatsan pohjalle. Emilie kellui kasvot ylöspäin vedessä aivan liikkumattomana. Ada yritti huutaa äidilleen, ettei tulisi pidemmälle, mutta liian myöhään. Sophie ulvaisi kuin leijonaemo ja yritti hypätä altaaseen, mutta Ada pysäytti hänet.
"Ei! Äiti, älä, se ei ole turvallista!" Ada sai taistella kaikin voimin, ettei äiti olisi hypännyt. Hän ei tiennyt lainkaan, olisiko vesi vielä vaarallista, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä. Päässä pyöri, mutta yhtään järkevää ajatusta ei tullut läpi. Mitä nyt piti tehdä? Oliko sisko hengissä vai kuollut? Saattoiko hänet vielä pelastaa? Apua, hän ajatteli epätoivoisesti. Sitten sateen läpi kantautui hätäisiä askeleita.



Lenwë parkaisi vähintään yhtä kovaa nähdessään toisen tyttärensä kelluvan altaassa täysin elottomana. Hänkin ymmärsi heti mitä oli tapahtunut. Hän sieppasi Sophien Adan käsivarsilta ja painoi hänet rintaansa vasten. Sophie oli lakannut taistelemasta ja itki nyt lohduttomasti. Ada oli täysin avuton.
"Isä, isä, apua, Emilie, auta!" Hän ei osannut sanoa mitään muuta, ja astui muutaman askeleen lähemmäs altaan reunaa. Lenwë ojensi toisen käsivartensa Adankin ympärille.
"Shhh, kultapieni, älä mene veden lähelle... Emilietä ei voi enää auttaa." Ada riistäytyi irti.
"Valehtelet! Ei niin voi olla, auta nyt, tee jotakin!" Ada kirkui ja pyyhki epätoivoisesti vettä kasvoiltaan. Hän ei ollut varma, oliko hänen silmiään sumentava kosteus sadevettä vai kyyneliä. Ehkä molempia.
Lenwën katse tummui. "Vaikene! Vie äitisi sisään. Nyt." hän ärähti. Ada säikähti niin että totteli heti. Lenwë ei ollut koskaan käyttänyt komentoääntään tyttärensä kuullen, ja se teki pelottavan vaikutuksen.
Sophie horjahti nikotelleen taaksepäin ja Ada astui ottamaan äitinsä vastaan nielaisten oman säikähdyksensä. Hän lähti taluttamaan äitiään sisälle kykenemättä enää katsomaan taakseen. Hän kuuli äidin nikotusten yli vaimeamman äänen takaansa. Lenwëkin itki. Oli parempi että hän hoitaisi Emilien pois altaasta, Adasta tuntui että Sophie romahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Häntä itketti ja suututti. Jossakin etäisyydessä hänen tajuntansa rajoja kolkutteli tieto siitä, että sisko oli poissa, mutta hämmästyttävän tyynesti hän havaitsi, että ei kykenyt vielä tuntemaan tiedon koko iskua.



Ada oli juottanut äidilleen kaksi isoa lasillista konjakkia, ja Sophie oli lopulta rauhoittunut sen verran, että oli kyennyt nukahtamaan. Ada oli itse vetäytynyt neidonkamariin, siihen huoneeseen missä Emilie oli asunut ja missä Marie nukkui. Hän itse ei pystynyt nukkumaan, makasi vain pimeässä peiton alla silmät apposen avoimina. Päässä pyöri sama filmi uudelleen ja uudelleen: hymyilevä Emilie lähdössä uimaan, huolestunut äiti, valtava salaman räjähdys, epätoivoinen juoksu kaatosateessa, Emilien eloton ruumis jonka ympärillä vesi kuohui ja liplatti, äidin eläimellinen kirkuna, isän pelottava jyrähdys... Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ada käänsi kylkeä seinään päin, ja filmi lähti jälleen alusta hänen tyhjänä tuijottavien silmiensä edessä.

Parin tunnin kuluttua Lenwë hiipi huoneeseen ja sytytti valon. Adan silmät olivat kiinni, mutta hän hengitti hiukan turhan tasaisesti ollakseen aidosti unessa. Lenwë ei kuitenkaan halunnut häiritä tytärtään vaan käveli Marien kehdolle. Hänen hämmästyksekseen lapsi oli hereillä.



Lenwë nosti tyttärentyttärensä syliinsä. Marie tuijotti häntä avoimen ihmettelevästi suurilla sinisillä silmillään. Lenwë puristi Marien rintaansa vasten. Hän oli ensin polvistunut uima-altaan äärellä niin kauan että oli kastunut aivan läpimäräksi. Sitten hän oli hitaasti kävellyt Vähä-Tammelaan, soittanut ovikelloa niin kauan että uninen Vilhelm oli tullut avaamaan hämmästyneenä oven. Hämmästys oli vaihtunut järkytykseen ja suruun, mutta Vilhelmin avulla Lenwë oli nostanut Emilien ylös altaasta ja soittanut sitten hätäkeskukseen. Langokset olivat odotelleet ambulanssia sateessa, Lenwë tyttärensä elottomia kasvoja silittäen, Vilhelm välillä lankonsa olkaa myötätuntoisesti taputtaen.
Lenwë katsoi uudestaan äidittömäksi jäänyttä pikkutyttöä. Hän olisi erittäin mielellään käynyt nitistämässä sen pienen nilkin, joka oli pahoinpidellyt hänen tytärtään, mutta Sophie oli selittänyt, että tässä maailmassa niin ei vain kerta kaikkiaan tehty. Pääsisikö se roisto nyt kuin koira veräjästä, kun Emilie oli... kun Emilietä ei enää ollut? Ajatus tuntui sietämättömältä.
"Siitä voit olla ainakin aivan varma," Lenwë mutisi omalla kielellään ihmettelevälle Marielle, "että me emme anna sinua koskaan sen paskiaisen armoille. Pikku orpo parka," hän lisäsi pehmeämpään sävyyn ja silitti vauvan pehmoista poskea.

Marie parahti itkuun, ja isoisän kyynelet sekoittuivat pienen lapsen kyyneliin.

Kohtaus IV - Heidi, Fabian

Here we go again... Sarjassamme "suuria yllätyksiä". Nauttikaa. :D



Eräänä harmaana ja sateisena heinäkuun aamuna (niitä tuntui tänä vuonna riittävän) Fabian ja Heidi istuivat jälleen aamiaispöydässä. Heillä oli pieni asunto Heidin kotikaupungin keskustan lähellä, ja kaikki oli jo valmista vauvan tuloa varten. Päällisin puolin Fabian vaikutti melko normaalilta, mutta jos joku olisi voinut kurkistaa hänen päänsä sisään, näkymä olisi ollut melko ankea.
Heidi ja Fabian olivat menneet naimisiin toukokuun alussa. Heidi oli halunnut oikeat prinsessahäät ja empiremekon (sattuneesta syystä). Oli ollut surrealistista olla omien häidensä onnettomin henkilö, Fabian pohti monesti jälkeenpäin. Ilmeisesti Heidin ystävät olivat pitäneet onttosilmäistä ja vaiteliasta sulhasta korkeintaan kutkuttavan komeana, ja Heidillä oli käsittämätön taito kiistää todellisuus ja olla päällepäin kuin kaikki olisi niin hyvin kuin ikinä vaan olla voi.

Talouskysymys oli aina mielenkiintoinen, ja Fabian paiski hartiavoimin töitä elättääkseen itsensä ja vaimonsa. Heidi oli tehnyt muutaman opettajansijaisuuden, mutta ne rahat olivat vain rippusia, ja nyt rouva Djupsjöbacka oli jo äitiyslomalla. Fabian teki yleensä kahta työpäivää, ensin normaalin työpäivän musiikkikaupan tiskillä, sitten illat kotona kääntämässä kielestä toiseen mitä kummallisimpia kutsuja, käyttöohjeita, putkikaavioita sun muita hommia, mitkä eivät loppuun asti opiskelleille kääntäjille kelvanneet.
Rahat riittivät nipin napin vuokraan ja ruokaan, muusta ei ollut toivoakaan. Heidi oli yrittänyt painostaa Fabiania myymään kitaransa (ja parhaaseen rokkarin vaimo -tyyliin myös leikkaamaan hiuksensa), mutta tässä asiassa hän törmäsi kivimuuriin. Fabian oli vakuuttunut siitä, että menettäisi mielenterveytensä kokonaan, jos luopuisi kitaransoitosta.



"...niin sano nyt sinäkin mitä olet mieltä," Heidi tivasi. Lapsen nimestä käytiin kiivasta, joskin melko yksipuolista keskustelua säännöllisesti pari kolme kertaa päivässä. Heidi esitti vaihtoehdon toisensa jälkeen, ja hylkäsi jokaisen ennenkuin Fabian ehti ynähtääkään puolesta tai vastaan. Nyt oltiin päädytty hirveän vääntämisen jälkeen vaihtoehtoihin Kristina, Raakel tai Ruut tytölle ja Kristian tai Elias pojalle.
"Musta Ruut kuulostaa ihan hyvältä," Fabian huokasi kymmenennen kerran. Hän hiukan vierasti klassista Kristina/Kristian-vetoa lasten nimiksi, se tuntui jotenkin vähän samalta kuin olisi nimennyt lapsensa Marxiinaksi tai, öh, Kekkoseksi. Niin kantaaottavalta. Fabian piti kuitenkin ajatuksensa itsellään ja pyrki pikemminkin vaikuttamaan voimakkaasti jonkun nimen puolesta kuin jotakin vastaan. Oli ihan turha tehdä yhteisestä elämästä vieläkin hankalampaa kuin mitä se nyt jo oli.
"Oletko varma? Mutta jos se olisikin toinen nimi ja ensimmäinen Kristina, tai jos se onkin poika? Silloin... Uuuuh!" Heidi säpsähti ja laski kätensä vatsalleen.
"Mikä tuli?" Fabian kysyi huolestuneena. "Potkaisiko lapsi taas kovaa?" Fabian oli saanut itsensä joskus kiinni ajattelemasta, että lapsi oli selvästi hänen puolellaan, kun se takoi äitiään sisältä päin niin, että sinelmät vain kukkivat valkeassa ihossa. Hän aina välittömästi häpesi näitä ajatuksiaan, mutta ei sille mitään voinut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan satuttavansa Heidiä millään tavalla, mutta tuntui jotenkin oikeutetulta, että Heidi sai edes jonkinlaista höykytystä korvaukseksi siitä, mitä oli Fabianille tehnyt.
"Ei se sitä ole... Tämä taitaa... Oh!!" Heidi hätkähti ja punastui ankarasti. Fabian nousi pöydästä ja huomasi vaimonsa housuissa laajan märän läikän, joka laajeni koko ajan.
Fabian hätääntyi. Heidi oli hänen laskujensa mukaan vasta hädin tuskin kahdeksannella kuulla, ei kai synnytyksen olisi pitänyt vielä alkaa? Miten näin varhain syntynyt lapsi oikein pärjäisi?
"Älä hyysää siinä vaan vie minut sairaalaan", Heidi ulisi.



Kuuden tunnin kuluttua aika tuntui pysähtyneen. Fabian oli ajanut sairaalaan kuin piru kannoilla, mutta perillä hymyilevät kätilöt olivat tutkineet Heidin, antaneet hänelle sairaalapyjaman ja todenneet, että tässä menee vielä tunti jos toinenkin, ennenkuin pikkuinen olisi valmis saapumaan maailmaan. Kun Fabian ihmetteli varoen sitä, että miten keskonen pärjäisi ja olisiko jotakin erityistä hätää, kätilö katsoi häneen hiukan hassusti ja virkahti vain, että kyllä lapsi oli jo aivan valmis syntymään, ennenkuin kiiruhti katsomaan seuraavaa tulevaa äitiä. Fabian retkahti taaksepäin sohvalla. Ajatukset pyörivät aivan sekavaa karusellia, eikä Heidillä tuntunut olevan muuta sanottavaa kuin "Aih" ja "Voih". Toki Fabian ymmärsi, että synnytys oli asia, johon piti keskittyä, mutta miten olla vaimon tukena, jos vaimo ei puhua pukahda ja on muutenkin suunnilleen yhtä elävä kuin kivi?



Äkkiä Heidi ponkaisi istualleen ja alkoi huutaa. Fabian ei jäänyt tuhlaamaan aikaa vaan juoksi käytävään hakemaan kätilöä. Hetken etsiskelyn jälkeen ankarannäköinen täti jo löytyikin, ja molemmat viilettivät takaisin Heidin huoneeseen.
Heidi käveli horjuen edestakaisin, piteli vatsaansa ja uikutti. "Jaa, näyttää siltä että supistukset ovat sitten alkaneet oikein toden teolla", kätilö totesi ja muitta mutkitta tarttui Heidiä harteista ja lähti taluttamaan häntä kohti synnytysvuodetta. Samalla hän painoi jotakin hälytysnappia, ja huoneeseen pelmahti muutama hoitaja.



Fabian yritti epävarmasti seurata Heidiä, mutta hänen hämmästyksekseen yksi kätilöistä komensi hänet loitommaksi. "Vaimonnehan toivoi saavansa synnyttää rauhassa, ettekö muista? Voitte odottaa odotushuoneessa, siellä on lehtiä ja muuta." Niine hyvineen kätilö vetäisi verhot kiinni Fabianin nenän edestä ja jätti miehen seisomaan hölmistyneenä tyhjään lepohuoneeseen.



Hampaitaan kiristellen Fabian marssi sairaalan odotushuoneeseen. Sinne olivat ilmestyneet Heidin sisko ja tämän mies, Maria ja Juhana. Fabian tervehti heitä lyhyesti ja istui sitten toiselle penkille. Hän halusi nyt rauhaa pyörivän päänsä kanssa.
Minä hetkenä hyvänsä hänestä tulisi nyt isä. Vastuu tuntui kuristavan rintaa kuin jokin muinainen kidutusväline, eikä hän kyennyt tuntemaan pienintäkään iloa siitä, että hänellä olisi kohta lapsi. Fabian aprikoi, tekikö tämä hänestä jotenkin huonon ihmisen. Löytämättä siihen kysymykseen vastausta, hänen ajatuksensa loikkasivat jo seuraavaan ongelmaan: miten ihmeessä hän voisi koskaan kertoa lapselle, kuinka tämä oli saanut alkunsa? Käytännössä he joutuisivat valehtelemaan lapselleen hänen alkuperästään, olisi ollut kerta kaikkiaan liian julmaa kertoa totuus. Mikä tiesi taas yhtä valhetta lisää Fabianin valheellisen elämän rakennelmaan.
Fabian totesi elävänsä aika pitkälti täydellisessä valheessa, mutta itsepä hän oli itsensä siihen tilaan saattanut. Hän oli alkanut toivoa hartaasti, että Heidin hartaus- ja perhekirjat olivat oikeassa, ja että rakkaus ja arvostus syntyisivät kyllä ennen pitkää, vaikka ne olisivat välillä sammuneetkin. Jos vain jaksaisi tehdä tarpeeksi töitä asian eteen. Ongelma oli siinä, että Fabian ei uskonut jaksavansa.



Fabian puhahti äänekkäästi ja nousi hakemaan lasin vettä. Seuraava häiritsevä asia ponnahti hänen mieleensä: miksi ihmeessä Heidi oli halunnut synnyttää yksin, ja miksei siitä ollut ollut mitään puhetta? Ehkä synnytys oli vain alkanut niin odottamatta, Fabian yritti rauhoitella itseään. Silti hän ei voinut tukahduttaa tunnetta siitä, että kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan. Kukaan muu ei tuntunut olevan huolestunut lapsen ennenaikaisuudesta. Mutta jos se olikin ihan tavallista, jokin sellainen asia minkä kaikki naiset tiesivät mutta Fabian ei? Fabianin käsi vapisi hänen yrittäessään ohjata mukia vesisuihkun alle, mutta jotenkin hän onnistui sohaisemaan ohi niin, että hänen lahkeelleen loiskahti iso läntti jääkylmää vettä.
"Voi nyt helvetin perkeleen saatana", Fabian ärähti itsekseen.
"Noh, noh, nuori mies, onko tuo nyt mitään tulevan isän kielenkäyttöä", kuului käreä ääni jostain lähistöltä.



Fabian nosti katseensa ja näki, että ääni kuului punapaitaiselle mummolle, jota hän ei ollut eläissään nähnyt. Mummo tuijotti häntä tuikeasti.
"Etkös sinä ole se Heidin aviomiehenplanttu", mummo kärisi. Fabian haroi muistinsa syövereitä ja yritti paikallistaa kasvoja ja nimeä, muttei oikein osannut. "Öh", hän sai vain vastattua.
"Minä olin kyllä koko ajan sitä mieltä, että ei noin nuorista ole vanhemmiksi, mutta Heidi on aina ollut niin itsepäinen... Ja kyllähän lapset ovat Jeesuksen lahja, kyllä juu", mummo pihisi itsekseen. Fabian katsoi silmät ympyriäisinä: nainen ei näyttänyt mitenkään mahdottoman vanhalta, mutta tuntui silti olevan hiukan höpsähtänyt. Hänen tuikea katseensa haipui välillä ja kohdistui jonnekin takaseinään. Sitten katse palasi Fabianiin.
"Milläs sinä, poikaparka, meinaat perheen elättää? Kyllä minä sen sanon että ei siitä tule mitään, työttömiä olette molemmat, ja kyllähän teidät rokkarit tiedetään, juoppoja ja huumenarkkareita joka iikka, voi voi laps parka, ei taida tulla kauan tuollainen kestämään," mummo jatkoi höpötystään. Fabian oli nyt jo niin hölmistynyt ettei ollut saada sanaa suustaan. Tämän oli pakko olla joku Heidin etäinen sukulainen, mutta jo oli mummolla otsaa tulla synnytyssairaalaan haukkumaan täysin tuntemattomia ihmisiä! Hän puristi silmänsä kiinni: tällainenko käsitys Heidin suvulla oli hänestä? Ja mistä ihmeestä sellainen käsitys saattoi olla peräisin?
"Olisit sinäkin voinut poika olla niinkuin kunnon ihmiset etkä tuolla tavalla pamauttaa meidän Heidiä raskaaksi, kato nyt mitä sait aikaan, nuor nainen siellä huutaa synnytystuskissaan ja opinnot kesken, ei tule niistä enää mitään, joutuu vielä sinutkin kelvottoman nyt elättämmään", mummo sähisi edelleen. Eukkohan on täyshullu, Fabian ihmetteli, ja sai lopulta itseensä sen verran tolkkua että kääntyi kannoillaan yrittäen poistua paikalta.



"Mihinkä sinä siitä kuvittelet lähteväsi, et sinä mihinkään pääse, lapsen vankina olet loppuikäs niin, olisko kannattanut ajatella etukäteen..." mummo jatkoi polotustaan, ja Fabianin hermot katkesivat.
"Nyt suusi kiinni, saatanan akka! En mä ole..." Fabian vaikeni äkisti. Kaikki odotushuoneessa tuijottivat häntä kuin järkensä menettänyttä. Kauhuissaan Fabian tajusi, että punapaitainen nainen ei ollutkaan vanhus, eikä todellakaan kukaan tuttu. Hän oli kuvitellut koko keskustelun.
"Anteeksi", hän sopersi ja harppoi vessaan kummastuneet katseet selässään polttaen. Mikä ihme häntä oikein vaivasi? Fabian läiskytti jäistä vettä kasvoilleen ja painoi otsansa peiliin. Nyt olisi pakko koota itsensä.



Synnytyssalissa oli täysi meno käynnissä. Heidi oli saanut ilokaasua ja oksentanut välittömästi, joten hän oli erityisen pahantuulinen hirveiden synnytyspolttojen lisäksi.
"Ponnista nyt, hyvä tyttö," kätilö komensi tuskastuneena. Synnyttäjällä ei tuntunut olevan lainkaan voimaa tähän tehtävään, tyttö oli niin pieni ja hentoinen että jaksoi tuskin enää hengittää.
"En minä jaksa!" Heidi raakkui kirkumisen käheyttämällä äänellään ja alkoi jälleen itkeä vienosti. Kätilö Makkonen olisi repinyt hiuksiaan jos olisi vain kehdannut. Tässä menisi koko yö, ja mitä pidempään synnytys kesti, sitä suurempi vaara oli että lapsi saisi jonkin vaurion. Hän oli yrittänyt ehdottaa keisarinleikkausta, mutta synnyttäjä oli melkein pyörtynyt säikähdyksestä, joten ajatuksesta oli luovuttu.
"Nyt on pakko jaksaa", kätilö Makkonen ärähti tunnustellen samalla, missä lapsi oli. Pää tuntui jo synnytyskanavassa, nyt oli toimittava. Heidi ähelsi itkien puoli-istuvaan asentoon. "Nyt!" Kätilö Makkonen komensi, ja Heidi ponnisti viimeisillä voimillaan huutaen samalla kuin syötävä. Sitten hän pyörtyi.

Fabian kuuli odotushuoneeseen, kuinka Heidi kirkui, ja sitten heikkoa lapsen itkua yllättävässä hiljaisuudessa. Hän juoksi salin ovelle, mutta sama kätilö joka oli häntä jo aiemminkin komentanut, katsoi häntä niin pahasti, että Fabian hipsi takaisin istumaan. Mitä ihmettä? Ei kai mitään ollut vialla?



Odotettuaan salissa vielä kolme tuntia aivan hermorauniona, Fabian marssi lopulta kätilön puheille väkisin. "Nyt tämä loppuu tämä pelleily! Kai nyt lapsen isän täytyy saada nähdä oma lapsensa!" hän ärähti.
Fabianin hämmästykseksi kätilö hymyili ällistyneenä. "Mutta, mutta, emme me tienneet että te olette isä! Sitäpaitsi, tuota, vaimonne? oli hyvin väsynyt synnytyksen jälkeen, ja, ja..." kätilö änkytti.
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Missä minun vaimoni ja lapseni ovat?!" Fabianista tuntui kuin hän olisi eksynyt jonkinlaiseen painajaisuneen. Ei kai tämän näin pitänyt mennä?

Sitten hän kuuli askelia takaansa, ja näki kuinka horjuva Heidi talutettiin pyörätuoliin lapsi sylissään. Kesti kolme sekuntia rekisteröidä, mitä näkymässä oli pielessä.



"Heidi? Missä meidän lapsi on? Ei kai... Ei kai sille käynyt huonosti? Miksi sulla on jonkun toisen lapsi sylissä?!" Fabianin ääni nousi hysteerisesti. Heidi hymyili kummallisen tyynesti.
"Tämä on minun lapseni... Jumala on lähettänyt minulle ihmeen!" hän kuiskasi.
Fabiania alkoi pyörryttää. "Anteeksi mitä?" hän tivasi, sulkien silmänsä.
"Fabian, älä ole epäkunnioittava! Kumarra Jumalan lasta," Heidi lähes nauroi. Fabianin päässä kieppui niin, että hän horjahti ja yritti etsiä jostakin tukea, muttei löytänyt. Suurella työllä hän sai koottua itsensä.
"Heidi, mitä sä oikein hourailet? Eihän tämä voi olla mitenkään mun lapseni, näethän sä... Mutta..." Oivallus iski Fabianiin kuin rautanyrkki. Ei voi olla totta...



Heidi nosti vauvan olkapäälleen ja kompuroi ylös tuolista niin vaarallisen näköisesti, että Fabian oli jo lähes ottamassa vastaan. Sitten hän perääntyi Heidin katseen edessä.
"Älä koske Jumalan valittuun! Ettet häpeä! Shh, pikkuinen, ei hätää..." Heidi soperteli vauvalle ja heijasi sitä kevyesti olallaan. Kätilö Makkonen sai suunsa auki.
"Niin, tuota... Öh." Fabian ei edes katsonut kätilöön päin, tuijotti vain jähmettyneenä vaimoaan ja lasta, joka aivan ilmiselvästi ei missään tapauksessa ollut hänen, ja joka aivan yhtä ilmiselvästi oli erään tietyn pastorin jälkeläinen.
"Niin, vaimonne taitaa kärsiä akuutista synnytyksenjälkeisestä... eh, masennuksesta... Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että hänen lapsensa on jonkinlainen uudelleensyntynyt Jeesus... Niin ja onnea, öh, teillä on tytär..." kätilö ei tuntunut osaavan päättää, pitääkö Fabiania lapsen isänä vai ei.
"Älkää olko hölmö, näettehän itsekin ettei tämä ole minun lapseni. Vai että Jeesus-tyttö... Voi minua onnenpoikaa," Fabian lausahti ontosti, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta suoraan vessaan oksentamaan.



Toinen kätilöistä lähestyi varoen Heidiä. "No niin, rouvaseni, eiköhän ole aika käydä takaisin tuoliin, ette ole vielä tarpeeksi vahva seisoskelemaan ympäriinsä, miten lapsellekin kävisi jos vahingossa pudottaisitte hänet", kätilö leperteli. Heidi lauleli puoleenääneen vauvalle jonkinlaista virttä, ja seurasi tahdottomasti kun hänet ohjattiin takaisin rullatuoliin.



Puoli tuntia myöhemmin Fabian hoippui vessasta kalpeana kuin lakana. Suklaaihoinen pikku tyttö oli annettu Juhanan syliin, ja Maria keskusteli innokkaasti sisarensa kanssa, joka oli taas karannut rullatuolistaan. Fabian ei välittänyt yleisöstä vaan marssi saman tien Heidin eteen.
"Miten sä saatoit edes kuvitella, etten huomaisi petostasi välittömästi kun lapsi on syntynyt?! Mikä helvetti sua oikein vaivaa, nainen?!" Fabian huusi.
"Miten kehtaat puhua noin minulle," Heidi totesi täysin tyynesti. Maria oli iskenyt kätensä puuskaan, valmiina puolustamaan sisartaan.
"Joo joo, Jumalan valittu ja niin pois päin, ihan varmasti! Mä en tiennytkään että Jumala käyttää nykyään likaisia vanhoja pastorisetiä spermanluovuttajana, saatana! Eikö sua hävetä edes yhtään?!"



"Fabian, älä viitsi olla mustasukkainen. On vain suuri kunnia saada kasvattaa Jumalan lasta," Maria totesi yllättäen aivan kuin olisi puhunut säästä. Fabian vilkaisi hölmistyneenä Heidin siskoa: hän oli kuvitellut tähän asti, että Maria oli noista kahdesta se edes vähän järkevämpi.
"Tehän olette molemmat ihan järjiltänne!" Fabian puuskahti. Missä hänen perheensä oli, nyt kun heitä kaivattiin? Äkkiä hän tajusi, ettei ollut edes älynnyt soittaa vanhemmilleen; hän oli ollut niin oman hämmennyksensä ja hätänsä pauloissa.



Rastalettinen kätilö saapui juuri sillä hetkellä pelastamaan Fabianin lopulliselta sekoamiselta. "Jaa täällähän sitä ollaan, tuhma tyttö! Tulepas nyt lepäämään, nyt saa loppua tuo karkailu! Sinun pitää olla reipas jos meinaat jaksaa kasvattaa maailmaan vapahtajan," kätilö sirkutti tekopirteästi. Fabianin leuka loksahti auki, ennenkuin hän tajusi, että kaikki leikkivät mukana Heidin mieliksi. Tyttö taisi olla lopullisesti kilahtanut. Samalla kun kätilö talutti Heidin takaisin osastolle, Fabian tunsi, kuinka Juhanan käsi laskeutui hänen hartialleen.



"Fabian, on varmaan parasta että lähdetään nyt. Heidi ei nyt ole ihan tolkuissaan, etkä säkään ole kovinkaan hyvinvoivan näköinen. Haluatko...?" Juhana sanoi matalalla äänellä ja ojensi vastasyntynyttä Fabianille. Fabian otti pienen tytön syliinsä kuin unessa. Tuntui jotenkin älyttömältä, että kuukausien valmistautumisen jälkeen kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Silti Fabian havaitsi hämmästyksekseen tuntevansa kiintymystä pikku tyttöä kohtaan.
"Hei, pikku Ruut", hän huomasi sanovansa.



"Koitahan pärjäillä," Juhana sanoi ja yritti hymyillä kannustavasti. Fabian vain nyökkäsi, kasvoillaan surumielinen ilme. Maria ei sanonut mitään, ja pariskunta lähti omille teilleen jättäen Fabianin seisomaan hölmönä öiseen odotushuoneeseen vauva sylissään.



Fabian ei nähnyt, kuinka Maria ja Juhana kääntyivät katsomaan häntä ovella. Hän oli jo täysin uppoutunut katselemaan kummallisen tulokkaan silmiä, jotka olivat aivan kuin Heidin.
"Kylläpä sinä onnistuitkin sopan keittämään," hän ihmetteli lapselle. "Mutta eipä se sinun vikasi ole. Nyt taitaa olla nukkumaanmenoaika pienille vastasyntyneille..." Fabian heijasi tyttöä sylissään ja etsi katseellaan henkilökuntaa. Lopulta Ruut vietiin osastolle. Fabian istui autossaan parkkipaikalla vielä tunnin tuijottaen pimeyteen, kunnes ajoi kotiin. Kotona hän otti vihkisormuksensa pois, heitti sen kaapin perälle ja korkkasi oluen.



Heidi vietiin psykiatriselle osastolle, missä hän vietti seuraavat päivät itkien ja saaden hysteerisiä kohtauksia. Ruutia tuotiin hänelle muutaman kerran imetettäväksi, jolloin hän vähän rauhoittui, mutta sitten siitäkin luovuttiin, sillä psykiatrin mielestä lapsen näkeminen vain pahensi Heidin psykoosia.



Muutaman päivän kuluttua Ruut päästettiin Fabianin mukaan kotiin. Syntymätodistukseen kirjattiin toimistossa automaattisesti Fabianin nimi isän kohdalle, sillä hän nyt sattui olemaan naimisissa lapsen äidin kanssa, eikä toimiston väki ymmärtänyt kysyä mitään. Fabian oli yrittänyt tavoittaa pastori Kuuselaa, mutta turhaan; heppu oli kadonnut kuin maan nielemänä ja MotorolaMission toimitilojen ovet oli pahvitettu umpeen. Lopulta Fabian totesi, ettei voisi hylätä lasta yksin maailmaan: Heidin psykoosi ei ottanut parantuakseen, ja näytti pahasti siltä, että hän joutuisi pitkäaikaiseen hoitoon. Oikeastaan Fabian ei edes välittänyt: hän oli nyt Ruutin laillinen huoltaja, ja koska Heidistä ei siihen tehtävään ollut, hän joutuisi hoitamaan lapsen yksinään.



Fabian pohti joskus, olisiko hänen pitänyt tuntea syyllisyyttä siitä, että haki avioliiton mitätöintiä, kun vaimo oli niin heikossa kunnossa. Kuitenkaan hän ei osannut. Heidin petos oli pilannut hänen elämänsä niin peruuttamattomasti, että viha ei antanut tilaa sympatian tunteille. Kuuden kuukauden kuluttua tuomioistuin ratkaisi mitätöintiasian Fabianin hyväksi, ja Fabian ajoi viimeisen kerran Kauvanniemeen Heidiä tapaamaan. Heidi oli laihtunut hirvittävästi, vaikutti poissaolevalta eikä reagoinut millään tavalla Fabianin tuomiin papereihin. Fabianin sydämessä ailahti sääli, kun hän näki, minkälaiseen jamaan Heidi oli päätynyt, mutta kävellessään ulos sairaalasta hän tunsi silkkaa helpotusta. Ruut oli hänen tyttärensä kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta Heidiä hän ei koskaan halunnut enää nähdä.

Eikä hänen tarvinnutkaan. Seuraavana yönä Heidi sai äkillisen aivoverenvuodon ja menehtyi. Ruumiinavauksessa todettiin lääkäreiden hämmästykseksi pahanlaatuinen aivokasvain, joka oli kasvanut aivojen siihen osaan, jonka on epäilty olevan uskonnollisten kokemusten keskus. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään Heidin historian vuoksi tutkia, olisiko hänen äkillisen sekoamisensa syynä ollut jokin muu kuin henkinen hajoaminen.