Osa 42. Unchain my heart

Unchain my heart, baby let me be
Unchain my heart 'cause you don't care about me
You've got me sewed up like a pillow case
but you let my love go to waste so
Unchain my heart, oh please, please set me free

Ihme on tapahtunut! Uusi jakso! Nämä on nykyään niin pitkiä, että arvioin aina pieleen sen, kuinka kauan kirjoittamisessa menee. Siispä en uskalla antaa mitään aikamäärelupauksia seuraavasta jaksosta, mutta olen 80% varma ettei mene kuukautta ;) Disclaimer: Osassa esiintyvät epäilyttävät henkilöt eivät millään tavalla vastaa yleistä kuvaani kristinuskosta (EIKÄ MYÖSKÄÄN NokiaMissiosta. Nimet ovat puolittain sattumaa, eikä Markku Koiviston persoonaan puututa millään tavalla, vaikka joku niin luulikin.), joten herneiden nenäänvetäminen kielletty. :)



Ada ja Emilie olivat istuttaneet Terhenin olohuoneen sohvalle, ja katselivat nyt siskoaan siinä kuin kaksi sulkasatoista pöllöä. Terheniä huvitti siskojen pöllämystynyt ulkomuoto, mutta samalla hän ihmetteli, miten oli mahdollista että tytöt olivat niin räjähtäneen näköisiä. Oliko tämä ihan tavallista?
Ilman viime aikojen kokemuksiaan Terhen olisi varmasti ollut hiukan hermostunut. Kuitenkin sen jälkeen, kun hän oli ollut hengenvaarassa, vankina, nähnyt isänsä kuolevan, tullut kruunatuksi kuningattareksi ja sen jälkeen vielä melkein päässyt hengestään uudelleen, ei pikkusiskojen kohtaaminen ensimmäistä kertaa ollut enää mitään. Aivan pieni, hermostunut perhonen hänen vatsassaan kuitenkin lepatteli. Terhen oli viimeksi ollut tässä maailmassa lähes kaksikymmentä Iki-Tammelan vuotta sitten – aivan käsittämättömän pitkä aika! Avalonian hidastunut ajan kulku kuitenkin aiheutti sen, että hän oli edelleen jokseenkin samanikäinen kuin sisarensa.



Ada sai ensimmäisenä suunsa auki kuultuaan Terhenin kertovan siitä, missä hän oli ollut koko tämän ajan.
"Jos isä ei olisi kertonut meille osaa tuosta jo viisi vuotta sitten, pitäisin sinua varmaan ihan pähkähulluna", hän naurahti hermostuneesti. Sitten hänen teki mieli painua tuolin läpi maan keskipisteeseen... Eihän noin voinut sanoa ihmiselle, joka oli juuri kokenut niin kauheita! Muttakun Terhen oli vaikuttanut niin tyyneltä kokemuksistaan kerrottuaan...



Emilie kysyi seuraavan hankalan kysymyksen. "Kuule... sisko? Minkä ikäinen sinä oikein olet?"
Terhenin kulmat rypistyivät kun hän alkoi miettiä. "Erittäin hyvä kysymys... Minkä ikäisiä te olette? Te synnyitte kun minä olin kahdeksanvuotias."
Emilie ja Ada vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. "Mutta sittenhän sinun pitäisi olla ainakin 27... Etkä sinä ole yhtään niin vanhan näköinen!" Emilie möläytti. Ada tyrkkäsi siskoaan käsivarteen. "Ei 27 ole vanha, senkin höhlä! Mutta se on kyllä ihan totta, että näytät ihan meidän ikäiseltä", hän lisäsi anteeksipyytävästi.



Terhen nousi ylös, venytteli ja irvisti. Totta oli, että tässä maailmassa hänen olisi pitänyt olla lähemmäs kolmekymppinen. Itse hän kuitenkin tiesi kehityksensä hidastuneen Avaloniassa, ja siskot tulisivat jossakin vaiheessa varmasti menemään hänen ohitseen fyysisessä iässä. Tuntui jotenkin hämmentävältä olla samanikäinen pikkusiskojen kanssa, jotka oli edellisen kerran tavannut vauvoina.
"Kuulkaas siskot," hän julisti. "tarvitsen oikeasti teidän apuanne. Haluan yrittää olla tässä maailmassa ihan normaalisti, joten ei mitään pokkurointia. Jos haluaisitte auttaa minua käyttäytymään niinkuin, no, meidän ikäisemme nyt käyttäytyvät, niin olisi tosi kiva. Juhlat, opiskelut, kaikki sellaiset."
"Mutta oletko nyt ihan varma että... tuota... jaksat, kun... no tuota, sitä kaikkea... tapahtui..." Emilien ääni haipui nolostuneeseen hiljaisuuteen, kun Terhenin katse lävisti hänet.
"Minä olen suremiseni surrut. Eikä tästä tarvitse enää puhua", hän sanoi yllättävän kylmästi.



Ada havaitsi hämmennyksekseen, että juuri löytynyt isosisko hiukan ärsytti häntä. Terhenin vaatteet olivat vähintäänkin omituiset, eikä siinä mitään, mutta se, miten hän automaattisesti oletti, että siskot pokkuroisivat häntä ilman eri ilmoitusta, tai se, kun tuo ihmeellinen, noh, kuningatarmainen määräilyääni pulpahti pintaan aina välillä.
"No, tuota, tervetuloa sitten vain taloon," Ada sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman myötätuntoiselta ja lähestyi Terheniä halatakseen. Hänen hämmästyksekseen sisko pomppasi vaistomaisesti taaksepäin ja nosti kätensä pystyyn.
"Ei! Älä... Tai siis... Olisin mielissäni ellet tekisi noin", Terhen huudahti.



Taas se määräilevä sävy. No ei sitten, Ada puuskahti mielessään, muttei sanonut mitään, ynähti vain epäselvästi. Mikä ihme Terheniä oikein vaivasi? Oliko hän vain muuttunut niin ylimieliseksi poissa ollessaan? Tai mistäpä Ada tiesi millainen sisko oli lapsena ollut. Ada ei ollut koskaan tavannut ketään kuningatarta, mutta oli kylläkin tavannut äidin entisen aviomiehen, Severi Uusisen, joka oli nykyinen pääministeri. Ada ei voinut ymmärtää, kuka pystyi äänestämään sellaista seipäänniellyttä kääkkää, mutta niin vain oli. Ehkä valta korruptoi ihmisen iästä riippumatta? Terhen vaikutti ainakin uhkaavasti siltä, että hänestä voisi tulla ihan yhtä jäykkä kuin entisestä isäpuolestaan.



"No niin, ei tarvitse sitten pelätä, Teidän Korkeutenne", Ada tuhahti ivallisesti. "Emme toki koske teihin ellei ole aivan pakko..."
Terhenin ilme synkkeni, mutta hän ei vastannut mitään. Mitä ihmettä hän nyt oli tehnyt väärin? Hän ei vain ollut tottunut siihen, että häneen koskettiin ilman lupaa, ja edellisestäkään kerrasta ei ollut kovin hyviä muistoja. Järki sanoi, että tuskin pikkusisko häntä ripustaisi käsiraudoista kattoon, mutta sittenkin...
"Älä nyt viitsi, Ada," Emilie sanoi yllättäen. "Isosiskolla on ollut rankkaa, ei hän voi mitenkään tietää kaikkea siitä, miten pitää olla ja käyttäytyä."



"Kuule Terhen," Emilie jatkoi ennenkuin Ada ehti sanoa mitään väliin, "haluisitko lähteä kaupungille? Voitaisiin katsoa sinulle uusia vaatteita ja ehkä jotain meikkejä... Puhua tyttöjen juttuja, tai mä voin valaista sua siitä, mitä ne tyttöjen jutut ylipäätään on, jos vaan haluut."
Emilie tunsi yllättävää sympatiaa siskoa kohtaan. Tietyllä tapaa hän oli tuntenut itsensä aina ulkopuolisemmaksi kuin kaksoissisko, vaikka äkkiseltään olisi ajatellut asian olevan toisin päin. Ada oli kuitenkin enemmän sinut oman taustansa kanssa, ja vaikka Emilie raivoisasti yritti peittää ominaisuuksiaan, ne vainosivat häntä sittenkin paljon enemmän.



Ada ei voinut lähteä kaupungille mukaan, sillä hänellä oli luento. Lisäksi häntä odotti illalla kamala tehtävä: hänen pitäisi kertoa Chengille, että heidän suhteensa oli ohi. Kun siskot lähtivät hilpeästi kikatellen kaupungille, Ada jäi synkkänä seisomaan eteiseen. Miten hän ikinä pystyisi siihen? Siskon yllättävä saapuminen oli lyönyt kaikki ällikällä, ja Pasikin oli ymmärtänyt hiippailla vähin äänin tiehensä. Cheng oli kadonnut jo sohvalta siinä vaiheessa kun Ada oli tullut alakertaan. Olikohan mies jo aavistellut jotakin?



Luennon jälkeen Ada yritti lykätä väistämätöntä tekemällä kaikenlaista pientä ympäri taloa, mitä hänen oli pitänyt jo pitkään tehdä. Ahdistus tuntui kasvavan sietämättömiin mittoihin, ja hetken ajan Adan silmissä välähteli punaista ja hänen päähänsä iski särky, jolla ei ollut mitään tekemistä aamuisen krapulan kanssa. Vedettyään muutaman kerran henkeä seinää vasten nojaten Ada kuitenkin tunsi olonsa palautuvan ennalleen, ja hän suunnisti yläkerran kylpyhuoneeseen kiristämään vuotavan suihkun suutinta.



Kaupungilta palattuaan Terhen halusi jäädä vielä hetkeksi yksin puutarhaan. Emilie hilpaisi sisään painavien ostoskassien kanssa, Terhen taas saapasteli kasvihuoneeseen ja läimäytti oven perässään kiinni. Hän huokaisi syvään ja puhalsi sitten ilman hitaasti nenänsä kautta ulos. Hän oli viimeksi ollut kaupungilla pikkutyttönä, melkein kaksikymmentä tämän maailman vuotta sitten. Autoja oli tullut lisää, samoin kauppoja, samoin ihmisiä... Kadulla kulkevat vastaantulijat eivät kiinnittäneet Terheniin mitään huomiota, eivät väistäneet kunnioittaen vaan törmäsivät suoraan päin ja katsoivat vihaisena perään. Kaupoissa oli ahdasta ja tunkkaista, vaatteet olivat jotenkin mitäänsanomattomia ja höttöisen oloisia. Silti Emilie oli tuntunut nauttivan joka hetkestä. Terhenkin oli yrittänyt parhaansa tunteakseen olonsa kotoisaksi, mutta ensi-innostuksen jälkeen häntä oli alkanut ahdistaa. Onneksi Emilie tuntui tietävän täsmälleen, mitä isosisko tarvitsi, eikä hänen tarvinnut itse tehdä päätöksiä.

Voi perhanan hemmetin pyllynposki, Terhen ajatteli ja kumartui epäröiden kiskaisemaan rikkaruohon huonostihoidetusta mansikkapenkistä. Kaksosilla ei näemmä ollut juuri viherpeukaloa... Miten tähän maailmaan sopeutumisen piti olla niin vaikeaa? Hän oli varhaisteini-ikäisenä vielä jaksanut haaveilla elokuvista, cd-levyistä ja kaikesta siitä, mitä oli melkein ikänsä puolesta ehtinyt saada, mutta mikä oli sitten riistetty häneltä. Ei sillä että häntä enää olisi harmittanut, mutta tuntui sietämättömältä, että nyt kun ne haaveet olisivat olleet toteutettavissa, häntä pelotti. Niin, suurta kuningatar Aroderilia pelotti.
"Voi uloke!" Terhen puuskahti ääneen ja potkaisi varpaansa kuivakkaan multaan. Tälle pitäisi ainakin tehdä jotakin.

'

Kun Terhen palasi sisälle, Ada oli juuri lähdössä johonkin. Hän vaikutti todella hermostuneelta ja melkein säikähti Terhenin nähdessään.
"Ah, teidän korkeutenne! Kuinka sujuikaan päivänne?" Ada huudahti melkein liiankin kovalla äänellä. Terhen kohotti toista kulmaansa: yrittikö sisko provosoida häntä, vai mistä oikein nyt tuuli? Sitten hän huomasi jotakin hätkähdyttävää.
"Kiitos, päiväni oli oikein mukava. Mutta jos aiot lähteä jonnekin ulos, suosittelisin vilkaisemaan vielä kerran peiliin..." Ada rypisti vain hämmentyneesti kulmiaan, ja käveli saman tien takaisin sisälle. Terhen mietti, oliko sisko kenties syönyt jotakin sopimatonta, kun hän käyttäytyi niin kummallisesti.



Miettimättä asiaa sen enempää Terhen paineli yläkertaan leikkimään tietokoneella. Hänen oman ajanlaskunsa mukaan oli kymmenen vuotta siitä, kun hän oli viimeksi käyttänyt tietokonetta ja nettiä, mutta täällä kehitys oli harpannut kaksinkertaisen ajan eteenpäin. Oli melkein pelottavaa nähdä, miten hienoja nettisivuista oli nykyään tullut – jopa niin hienoja, että Terhen ei meinannut ymmärtää, mistä pääsi ylipäätään eteenpäin. Onneksi pelit-valikosta löytyi sentään vanha kunnon pasianssi: se ei ainakaan ollut muuttunut kovinkaan paljon vuosien saatossa!



Ada sen sijaan ei ollut yhtä rauhallinen. Taas nuo punaiset silmät! Miksi ihmeessä he eivät Emilien kanssa enää osanneetkaan pitää ominaisuuksiaan piilossa niinkuin ennen? Lapsena tytöt eivät edes olleet tienneet siitä, että heidän ihonsa ja silmänsä eivät olleet oikeasti ne, mitä peilistä näkyi, mutta myös isän kerrottua heille, kuinka muuttaa ne takaisin alkuperäiseen muotoon, oli ollut ihan helppoa pitää yllä tämänmaailmaista ulkomuotoa. Nyt vuorokauden sisään sekä Adan että Emilien silmät olivat kuitenkin tehneet tepposet... Mikähän ihme tätä häilymistä nyt oikein aiheutti? Pinnistäen niin, että tuntui kun korvista olisi sauhunnut höyryä, Ada sai sentään palautettua silmänsä takaisin neutraalin ruskeiksi.
Sitten hänen mielensä valtasi paljon akuutimpi ongelmia. Chengin jättäminen... Nyt olisi lähdettävä. Ja se olisi sitten menoa.



Adan lähdettyä Emilie pisti Terhenin totaalimuodonmuutoskäsittelyyn. Terheniä oli ensin vähän vaikea suostutella hommaan, mutta Emilie vaatimalla vaati, että ainakin kulmakarvat on nypittävä. Kivusta irvistellen Terhen uskaltautui vilkaisemaan lopputulosta peilistä. Kun kyynelet olivat kuivaneet, hänen oli pakko myöntää, että uudet, keveät kulmakarvat pukivat häntä melko hyvin.
"No mitä muuta sitten meinaat minulle tehdä", Terhen tivasi vain puoliksi vakavissaan. Hämmästyksekseen hän viihtyi Emilien seurassa: Emilie oli kyllä pinnallinen ja hiukan hömelö, mutta ystävällinen ja iloinen. Juuri sellaista seuraa Terhen kaipasi nyt.
"No luotatko minuun sen verran, että annat leikata hiuksesi? Tuo kampaus on ihan liian raskas!" Emilie hihkui ja kiskoi jo siskoaan kohti kylppäriä. Antaa mennä sitten, Terhen ajatteli huvittuneena.



Kun Emilie sitten raahasi Terhenin takaisin eteisen peilin ääreen, Terhen ei ollut tunnistaa itseään. Hiukset oli leikattu kerroksittain, hän oli saanut otsatukan, meikin, joka taidokkaasti pehmensi Terhenin isältään perimiä voimakkaita piirteitä ja kaiken kruunuksi uudet bilevaatteensa.
"Eihän tämä voi olla tottakaan!" Terhen nauroi. "Eihän tuo ole mitenkään sama tyyppi kuin aamulla!"
Emilie myhäili tyytyväisenä aikaansaannoksensa edessä. "Tässä ei nyt sitten ole enää muuta vaihtoehtoa, kuule, kuin lähteä radalle. Mäkin käyn vaihtamassa vaatteet ja sitten mennään!"
Terhen oli jo kieltäytymässä tajuttuaan, mitä 'radalle' tarkoitti, sillä hän ei oikein pitänyt yllätyksistä, mutta sitten hän sulki suunsa. Tätä vartenhan hän oli tullut siskojensa luo.



Emilie kipaisi alakertaan niin nopeasti, että Terhen ei voinut käsittää, miten joku saattoi vaihtaa vaatteita niin nopeasti. Toisaalta, hänelle pukeutuminen oli jo kauan ollut monimutkainen rituaali, eikä siskojen tavasta heitellä vaatteita pitkin lattiaa ollut puhettakaan.
"No niin, sitten eikun menoksi. Käykö Lulun kolmas mieli?" Emilie tiedusteli. Terhen virnisti hämmentyneesti.
"En minä taida tuntea mitään noita paikkoja, hyvä kun tiedän mikä yökerho on. Saat valita ihan itse!"



Kun tytöt olivat lähteneet, Ada palasi kotiin melko itkettyneen näköisenä. Hän suunnisti suoraan jääkaapille etsimään siideriä, ja törmäsi lappuun, jonka Emilie oli jättänyt oveen. "Mentiin radalle, tullaan myöhään, hauskaa koti-iltaa!"
Ada yritti tukahduttaa uuden nyyhkäyksen. Hän olisi kaivannut ystävällisiä sylejä, suklaajäätelöä ja tyttöjen kesken -juttuja. Kyynelten valuessa pitkin poskia Ada kaivoi pakkasesta paketillisen triplasuklaajäätelöä ja nappasi jääkaapin ovesta pari siideriä. Kaipa jostain löytyisi joku nyyhkyleffa, jonka äärellä voisi pillittää ja ahmia herkkuja, kunnes olisi niin paha olo, ettei jaksaisi enää itkeä.



Täysin tietämättöminä siskonsa kamalasta olosta Emilie ja Terhen bailasivat menemään stadin yössä. Terhenin tanssityyli oli vähintäänkin erikoinen, mutta Emilie sai hänet vapautumaan parin drinkin jälkeen, ja nyt arvon kuningatar heilui kuin heinämies heinäkuussa.
"Tämä on tosi kivaa!" Terhen hihkui. Oli niin vapauttavaa antaa järjettömän kovaäänisen basson jytistä ruumiin läpi ja liikkua sen tahdissa, kun valot välähtelivät pimeässä eikä kukaan tuntenut häntä, eikä kukaan valvonut, vahtinut tai huomautellut siitä, mikä oli prinsessan tahi kuningattaren arvolle sopivaa. Äkkiä kivulias ajatus sai Terhenin pysähtymään: se, joka hänelle näistä asioista oli huomautellut, oli kuollut... Emilie tyrkkäsi siskoaan kylkeen, ja Terhen alkoi jälleen tanssia, tosin hiukan rauhallisemmin kuin äsken.



Yhdessä asiassa Terhen oli kuitenkin väärässä: vaikkei kukaan enää ollutkaan neuvomassa ja oikomassa häntä, hän ei suinkaan ollut yksin.



Lmennen ei ollut vaikea löytää kuingatartaan tanssivasta joukosta. Vanhemmiten hän oli alkanut muistuttaa entistä enemmän isäänsä, eikä kenelläkään ollut enää aihetta epäillä kuningatar Aroderilin syntyperää.
Belegirilhän Lmennen oli Terhenin perään lähettänyt. Poikansa kokemuksista viisastuneena leskikuningatar ei tahtonut jättää sattuman varaan sitä, kenen kanssa hallitseva kuingatar menisi naimisiin, saati sitten hankkisi lapsia. Lmennen tehtävä oli pitää herkeämättä silmällä sitä, kenen kanssa nuori kuningatar aikansa vietti. Sillä välin Belegiril etsisi kuumeisesti sopivaa sulhaskandidaattia...



Varsin pian Lmenne saikin huomata, ettei hänen tehtävänsä ollut aiheeton. Tuossa tuokiossa nuori kuningatar oli jo saanut miesseuraa, ja jutteli innoissaan kuin kuka tahansa tyttö.
"Oletko sinä ulkomaalainen?" David kysyi. Tuolla tytöllä oli jotenkin kummallinen nuotti puheessaan, ja hän muutenkin näytti vähän siltä, ettei ollut klubilla aivan kotonaan.



Terhenin naama venähti. Oliko se niin ilmiselvää ettei hän kuulunut joukkoon? David ei kuitenkaan ollut moksiskaan, vaan innostui entistä enemmän, ja tenttasi Terheniltä, kuinka kauan hän oli ollut maassa, oliko hän nähnyt tätä ja tuota, oliko hän siis vaihto-oppilaana Stenvall-instituutissa? Tähän Terhen ei ollut oikein osannut varautua: onneksi mies puhui niin innostuneesti, että vastasi oikeastaan omiin kysymyksiinsä, ja Terhen tarttui onnellisena vaihto-oppilastarinaan.
"Joo, vaihto-oppilaanahan minä, tulin opiskelemaan valtiotiedettä." Terhen oli päätynyt siihen, sillä opit olivat luultavasti aivan kirjaimellisesti universaaleja, ja sitäpaitsi hän ei halunnut olla mikään koruin itseään koristeleva nukkekuningatar.



"Mutta sä puhut ihan tosi hyvin, mistä sä olet oppinut kieltä noin älyttömän hyvin? Koulussako?" David tenttasi. Tällä kertaa Terhen saattoi helpotuksekseen vastata totuudenmukaisesti.
"Asuin tässä maassa lapsena, mutta olen ollut nyt... kymmenen vuotta poissa. Tulin tänne vain opiskelemaan, sitten lähden takaisin." Terhen vastasi ja tajusi heti mokanneensa.
"Mistä sitten olet kotoisin?" David kyseli ihan viattomasti. Terhen esitti, ettei kuullut mitään, ja kiskoi pojan tanssilattialle.



Onneksi David unohti melko pian kysellä Terhenin kotimaata, kun nuoret intoutuivat tanssimaan. Kun keskustelun aiheuttama ahdistus haihtui, Terhen huomasi, ettei saanut silmiään irti pojasta. Davidilla oli hiukan hölmö kampaus, mutta hänen silmissään oli vastustamaton vilke, ja hänen hymynsä sai Terhenin polvet veteliksi.



David ei oikein käsittänyt, mistä tuo ihmeellinen tyttö saattoi olla kotoisin. Aksentti oli täysin vieras, ja kuitenkin hän puhui sitä ihan samaa kieltä mitä hänkin niinkuin ei olisi koskaan muuta puhunutkaan. Liikaa hän ei jaksanut asialla päätään vaivata: tyttö oli suorastaan hurmaava, jotenkin niin erilainen kuin kaikki muut kaupungin tytöt. Jotenkin... kypsempi, ryhdikkäämpi, salaperäisempi... David oli aivan myyty.



Välttääkseen enempiä kysymyksiä Terhen liukeni Emilien seuraan heti kun mitenkään kehtasi, mutta David ehti työntää hänelle puhelinnumeronsa anovan katseen kera. Tytöt karkasivat kerhon toiseen osaan baaritiskin ääreen, ja Terhen lysähti huohottaen istumaan baarijakkaralle. "Kuka olisi arvannut, että baarissa oleminen on näin rankkaa", hän henkäili Emilielle.



Emiliellä oli tietenkin ratkaisu ongelmaan: "Hei, Anders! Laitapa meille Sex in the Beachit, kullannuppu!" hän hihkaisi baarimikolle. Terhen lehahti punaiseksi kysyttyään Emilieltä, mitä drinkin nimi oikein tarkoitti.



"Noooh, siskosein," Emilie pukkasi Terheniä kylkeen ja virnisti, "sullahan taisi olla ihan vientiä tuolla! Kuka se komea tumma mies oikein oli?"
Terhen sai juuri sillä hetkellä suureen, kurvikkaaseen lasiin kootun kirkkaan oranssinpunaisen juomansa eteensä. Jostain muistinsa sopukoista Terhen kaiveli mielikuvia, ja alkoi ymmärtää miksi drinkillä oli sellainen nimi.
"Eh... ööh... Tuota... Hänen nimensä oli David. Joo." Terhen tunsi äkillisesti menettäneensä puhekykynsä: tämä oli jotenkin ihan liikaa. Ahneesti hän sieppasi pillin suuhunsa ja imaisi syvään. Juoma oli taivaallisen makeaa ja kylmää. Emilie virnuili siskolleen tietäväisesti, muttei painostanut häntä sen enempää. Tyttöparkahan oli ihan ulapalla!



Aika monen drinkin ja valomerkin jälkeen tytöt hoippuivat taksiin. Terhen hengitti syvään pistävän viileää yöilmaa: hän oli juonut niin paljon, ettei tajunnut edes laittaa takkia päälleen. Kylmä ilma tuntui pelkästään ihanalta hikisellä vartalolla ja sumuisessa päässä. Olihan Avaloniassakin huumaavia juomia, mutta nämä olivat kyllä jotain ihan muuta. Olo oli jotenkin raskas, päätä särki ja jalat eivät toimineet kunnolla. Terhen vähän kaipasi Avalonian viinejä: niistä tuli hilpeä, kirkas ja hyvä olo. Juuri nyt hänestä tuntui siltä, että vatsassa myllersi jokin pieni eläin.



Emilien vatsassa myllersi pieniä eläimiä vielä aamulla ja iltapäivälläkin. Onneksi oli sunnuntai, eikä tarvinnut tehdä mitään älykästä.



Emilie yritti tehdä jotain järkevää, harkitsi jopa Pasille soittamista mutta ei sitten jaksanutkaan. Olo oli kerta kaikkisen kauhea: hän oli oksentanut ainakin viisi kertaa, päätä taottiin moukarilla ja mikään asento ei tuntunut hyvältä. Ruoka ei pysynyt sisällä, ja Ada ja Terhen pelkäsivät Emilien saavan nestehukan. Lopulta tärisevä, yökkäilevä Emilie vetäytyi yläkertaan lueskelemaan. Nukkumisestakaan ei tullut pahoinvoinnilta mitään.



Ada oli soittanut Vivecalle ja pyytänyt saada tulla käymään. Siskot olivat niin krapulassa, että heille avautuminen tuntui vähän turhalta, ja vaikka Ada vähän arastelikin Vivecan mielipidettä koko hässäkästä, Viveca oli kuitenkin hänen paras ystävänsä. Siispä Ada suunnisti Djupsjöbackan sisarusten kämpälle, missä Heidikin oli ainakin tähän asti asunut.
Matkan varrella useammassa lyhtypylväässä tuli vastaan omituisen värikäs juliste. Ensin Ada ei kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta sitten kirkuvanvärinen teksti veti väkisin hänen katseensa puoleensa.



Ada ei voinut uskoa silmiään: mitä ihmettä? Oliko tämä joku vitsi? Ei kai joku tosiaan uskonut, että tuollaisella julisteella saataisiin ihmisiä uskomaan Jeesukseen? Julisteen mies sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Adan selkäpiitä. Hänen silmissään oli jotakin hirvittävän epämiellyttävää, eikä kimalteleva timanttikoru toisessa korvassa juurikaan lisännyt uskottavuutta. Värähdellen jostakin ihan muusta kuin ympäröivästä kylmyydestä Ada jatkoi matkaansa, yrittäen vältellä katsomasta lyhtypylväisiin.



Ada oli tuskin päässyt olohuoneeseen, kun padot murtuivat. Häntä hävetti, mutta Vivecan myötätuntoinen ilme oli kerta kaikkiaan liikaa.
"Mi-mi-miten tästä voi i-ikinä päästä y-hyli..!!" Ada ulvoi ja romahti sohvalle. Vivecan päätös esittää tiukkaa ei pitänyt ystävän murheen edessä, ja hän istui Adan viereen rutistaen ystäväänsä lujasti.
"Oletettavasti teit sen siis? Mitä oikein tapahtui?" Hän kysyi hiljaa.
Ada nikotteli hetken, mutta rauhoittui vähitellen. "En mä ole koskaan ennen joutunut jättämään ketään... Cheng oli mun ensimmäinen ja ainoa ikinä... Mutta mitä enemmän mä sitä ajattelin, sitä enemmän tajusin, ettei tästä mitään vois tulla. Me ollaan liian erilaisia... Ja sitten kun... Ei, kyllä näin oli paras, vaikkei mitään..." – tässä kohdassa Ada posket tummuivat ankarasti – "...tuota, mitään muuta tulisikaan... ehh... vähään aikaan...", hän soperteli. Viveca tarttui yhteen lauseeseen ja jätti armeliaasti lopun huomiotta.

"Mitä sitten kun? Mitä Chengillä oli sanottavaa?" hän kysyi.
Adan silmät synkkenivät ja hän upotti naamansa nenää myöten sohvatyynyyn. "Mmmh myhyh mh-h-h", hän mumisi. Viveca kohotti kulmakarvaansa ja pyysi Adaa toistamaan.
"Se kusipää kosi minua", Ada puuskahti. "Ensin uhkasi, ettei hänen elämällään olisi mitään tarkoitusta ilman minua, ja kun sitten sanoin, että ihan varmasti on, ja että mä tukahdun sen kanssa, niin oli ihan sama vaikken ois sanonu mitään. Se tarttua mua kauluksista kiinni, pelkäsin jo että se kuristaa, ja sit se vaati että mun pitäis mennä sen kanssa naimisiin. Mä niin... pelkäsin..." Adan ääni sortui jälleen. "En mä voinut sanoa kuin ei, ei... että en mä voi... Ja kun mä sanoin etten rakasta sitä enää, pelkäsin että se lyö. Mutta ei onneksi..."
Ada ei ollut ihan varma, miten oli selvinnyt ulos Chengin asunnosta, ja sitten kun hän oli jo ulkona, hänen oli tehnyt mieli soittaa tai lähettää viesti, tarkistaa ettei Cheng tekisi mitään typerää. Mutta sisimmässään Ada oli tiennyt, ettei Cheng mitään tekisi. Pohjimmiltaan hän oli liian pelkuri, liian konventionaalinen... Ei, eikä se enää kuulunutkaan hänelle.



Viveca rutisti Adaa uudelleen. "Tämän kunniaksi meidän pitää ottaa lasilliset. Sitäpaitsi taidat muutenkin olla vahvistuksen tarpeessa", hän hymyili. Ada istui pöydän ääreen, ja Viveca taikoi jostakin pullon punaviiniä ja kaksi lasia.



Viini tosiaankin helpotti Adan oloa, ja yhden lasillisen jälkeen häntä jo hymyilytti. Hymy kuitenkin jähmettyi, kun Heidi tuli esiin työhuoneesta. Ei kai hän ollut kuullut kaikkea? Viveca tervehti Heidiä yllättävän lämpimästi, ja Ada hiukan hämmästyi. Tähän asti hän oli saanut sellaisen käsityksen, että Viveca ja Heidi eivät oikein tulleet toimeen keskenään. Jospa hän olikin ollut väärässä, tahtonut nähdä sitä minkä halusi olevan totta? Adaa kylmäsi, ja hän upottautui viinilasiinsa. Heidi vilkuili heitä hyisesti.

"Onko tuo nyt ihan sopivaa. Sunnuntaina, ja vielä keskellä päivää! Kai te tiedätte, miten turmiollinen vaikutus viinalla on", Heidi oli jo pääsemässä parhaaseen paasausvaiheeseensa. Hän ei ollut oikein vieläkään toipunut eilisestä krapulasta, ja sai omista kokemuksistaan lisäpontta luennolleen.
Viveca vain hymyili kauniisti hänelle. "Ada on ansainnut nyt lasillisen, hän on juuri tehnyt suuren ja tärkeän ratkaisun", hän sanoi hiukan ympäripyöreästi. "Etkö liittyisi seuraan?"
Heidin silmät levisivät. "En tuhannessa vuodessa! En koske enää ikinä alkoholiin!" Ada ei voinut tukahduttaa kikatusta muistaessaan, missä kunnossa neiti pyhä oli kannettu kotiin toissailtana. Heidi ilmoitti hiukan kalseasti lähtevänsä ulos, ja rymisteli ovesta melkoisella metelillä.




Kun pullo oli tuhottu (mikä kävi yllättävän nopeasti), tytöt siirtyivät takaisin sohvalle kikattelemaan. Ada päätti rohkaistua ja kysyä Vivecalta Heidistä.
"Mihin Heidi lähti? Ethän sä olisi ollut menossa mukaan," Ada kysyi. Viveca puuskahti kuin henkeään pidätellyt virtahepo.
"No en todellakaan olis ollu menossa mukaan! Se käy siellä sen ihme hihhuliäijän kokouksissa, ja tulee sieltä aina pää täynnä pyhää henkeä. Pastori Kuusela sitä ja pastori Kuusela tätä... Tuskin se heppu edes on mikään oikea pastori, onpahan vaan keksinyt tuottoisan liikeidean", Viveca tuhahti ennenkuin ehti estää itseään. Äh, eihän tästä nyt tullut mitään. Kyllähän hän Adan tunsi: ei tyttö ollut mikään häilyväinen huitukka, ja hänestä tuntui, ettei ystävä ollut koskaan lakannut kokonaan rakastamasta Fabiania, vaikka olikin seurustellut kauan toisen kanssa. Pikemminkin tuntui, että Ada oli antanut periksi, koska oli kuvitellut Fabianin olevan onnellinen nykyisessä suhteessaan.
Adan itkusta turvonneet silmät kirkastuivat hiukan, ja niihin nousi ymmärryksen valo. "Mikä tyyppi se sellainen pastori Kuusela on? Onko sillä jotain tekemistä niiden pelottavien julisteiden kanssa, mitä joku on teipannut lyhtypylväisiin?"
Viveca antoi lopullisesti periksi. "Heidi on hurahtanut ihan kympillä johonkin ihme lahkoon. Kenen luulet levittelevän niitä julisteita? Hävettää, mutta minkäs teet."



Viveca väänsi suunsa huvittavaan tekopyhään mutruun ja alkoi kimittää nasaalilla äänellä. "Minä olen Jeesuksen valittu, minä sain tänään pyhän hengen kokouksessa, pastori Kuusela on niin ihmeellinen, saan aina puhua kaikille, hänen mielestään minulla on aivan erityinen yhteys yläkertaan! Minulla on kännykässäni Jeesuksen numero!" Hän paasasi ja puhkesi lopulta hihittämään. "Ihan oikeasti. Se numero mikä niissä julisteissa on... Ne pitävät vuoroa siitä, kuka vastaa puhelimeen, ja se muka-pastori väittää, että kun he vastaavat siihen, Jeesus puhuu heidän kauttaan. Ihan mielipuolista, mutta ilmeisesti se sitten vetoaa joihinkin, sillä puhelimen tuotot ovat herra pastorin ulkoasusta päätellen melkoiset..."
Ada kuunteli tyrmistyneenä. "Ja mitä... tuota... Mitä mieltä Fabian on ollut tästä kaikesta? Onko tämä uusikin juttu?"
"Voithan kysyä häneltä itseltään. Moi, Fabian", Viveca hihkaisi. Ada käännähti kauhistuneena ympäri.



"Mmmoi, Fabian, mistä sä siihen pölähdit", Ada änkytti hätääntyneenä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun hän näki poikaa sen bileillan jälkeen. Entä jos hän olikin jo unohtanut koko jutun?
Fabian vain hymyili valloittavasti. "Hei vaan, porkkanapää", hän virnisti. "Mistäs täällä oikein puhutaan?"
Viveca tarttui syöttiin, kun Ada näytti siltä, ettei saanut suutaan auki. "Me vaan siitä Heidin Missio-tyypistä puhuttiin... Mitä mieltä sä olet siitä?"



Fabianin ilme synkkeni. "Minusta se tyyppi on likainen huijari eikä mikään oikea hengenmies. Mutta yritäpä sanoa se Heidille... No, jos Heidi viihtyy siellä kokouksissa ja saa siitä hyvän mielen, niin mikäpä minä olen häntä estämään."
Ada uskalsi nyt hymyillä kainosti. Salaa hän oli pelännyt, että Fabian olisi itsekin ollut innostunut tuosta epäilyttävästä lahkosta. Typerä ajatus, Ada soimasi itseään, kyllähän sinä tiedät miten järkevä Fabian on.
Fabian vaihtoi puheenaihetta. "Hei kuulkaa, mä olen kehitellyt uutta biisiä ja sooloa siihen. Haluutteko kuulla?" Ada vain nyökkäili hölmönä, Viveca ponkaisi ylös sohvalta. "Mikäs siinä, mennään sitten heti!"



Fabian harppoi edellä yläkertaan. Adan vatsassa oli noloja perhosia ja päässä heitti viinilasillisten jäljiltä – hän tiesi, että Fabian harjoitteli makuuhuoneessaan, mutta ei ollut koskaan kehdannut käydä siellä. Hänestä oli tuntunut jotenkin liialliselta nähdä Fabianin ja Heidin yhteinen huone, vaikka hän olikin aina salaa miettinyt, miksi pariskunta nukkui yhteisessä sängyssä, jos Heidi kerran 'säästi' itseään.



Fabian oli jo ehtinyt ripustaa rakkaan Alexi Laihonsa kaulaansa. "Mä olin miettinyt, että voitaisiin tehdä välillä vähän iloisempaakin musaa. Tota... jotain täntyyppistä..." hän sanoi ja rämäytti kitarastaan heleän soinnun.



Fabian selosti biisin kulkua samalla kun soitteli sen sointurakennetta esiin. "Mä ajattelin, että jos joku Beatles tai The Who on ollut aikoinaan kovinta mahdollista rokkia, ja niitten musiikkikin on aika duuripainotteista, niin miksei mekin voitais tehdä jotain sellaista. Mieti nyt vaikka joku Won't get fooled again..." Samassa Fabian aloitti kitarasoolon, joka kieltämättä toi Adan mieleen Pete Townshendin villin energian ja avoimen elämäniloiset soinnut.



Fabianin jammailu liukui puolivahingossa edellämainituksi The Whon biisiksi, ja Fabian alkoi hyräillä mukana pehmeällä baritonillaan. Hänen äänensä sai jotakin lämmintä ja kutittelevaa puhkeamaan Adan sisällä, ja tytön polvet osoittivat uhkaavia pettämisen merkkejä.
Vivecaa nauratti väkisinkin, kun hän näki ilmeen ystävänsä kasvoilla. Ehkäpä Ada ei ollutkaan se, jonka rakkaus vaati kyseenalaistamista ja koettelua...



Viveca ei kuitenkaan juuri nyt jaksanut olla häijy noita-akka, vaan jätti veljensä ja ystävänsä hienotunteisesti kahden kesken. Tuskin Fabian oli saanut kitaransa telineeseen, kun Ada jo huomasi olevansa pojan tiukassa syleilyssä. "Oli jo ihan hirveä ikävä", Fabian henkäisi vasten Adan huulia. Poika nuuhkaisi kevyesti ja naurahti. "Jaahas, taisitte sitten antaa kyytiä sille viinipullolle... Senkin hassut", hän kuiskasi ja hipaisi sormellaan kevyesti Adan nenänpäätä.
Adan sisimmässä oli meneillään ilotulitusesitys: se ei ollut ollut unta! Fabian oikeasti rakasti häntä!



Lopulta Ada irrottautui hämmentyneenä Fabianin käsivarsilta. "Tuota... vai tämä on teidän makuuhuoneenne", hän möläytti, kun ei järkevämpääkään keksinyt. "Teillähän on... tai siis, mä luulin, että... No... Äh." Ada vaikeni nolona.
"Ai luulit että meillä on yhteinen sänky?" Fabian naurahti. "Oli vähän tekemistä siinäkin, että Heidi suostuu nukkumaan samassa huoneessa, sekin on jo jokseenkin epäilyttävää. Mutta tässä talossa ei ole paljoakaan ylimääräisiä huoneita, ja sitäpaitsi me... silloin joskus ennen ainakin... puhuttiin aina niin myöhään, että olisi ollut hoopoa, jos..." nyt Fabiania alkoi ärsyttää. Ei hän halunnut puhua Heidistä, nyt kun Ada oli siinä haavoittuvaisen ja itkettyneen, mutta onnellisen näköisenä.



"Tekö nyt siis erositte", Fabian ei voinut olla kysymättä. Hän oli saanut yöllä kummallisen tekstiviestin Chengiltä, missä rumpali oli toivottanut hänelle onnea ilman mitään sen kummallisempaa syytä, ja ilmoittanut samalla lähtevänsä bändistä. Viimeinen lause, 'tuskin minua kukaan enää missään kaipaa', oli ollut hiukan huolestuttava, mutta unisena Fabian ei kerta kaikkiaan täysin ollut tajunnut, mistä oli kyse, eikä halunnut soittaa perään. Aamulla vähän päätään selvittäneenä hän yritti jo soittaa ystävälleen, mutta Cheng ei vastannut puhelimeen. Ihmekös tuo, jos mies syytti hänen ja Adan suhteen päättymisestä Fabiania.
"Joo... Vaikka vaikeeta se oli. Mutta oonpahan vielä hengissä", Ada naurahti hiukan kitkerästi. Ero oli selvästi ottanut koville.



"Mä en ole vielä sanonut Heidille mitään. Anteeksi," Fabian lisäsi nopeasti, "mutta luulen, että se olisi saattanut hiukan seota eilisen krapulansa kanssa."
Ada nyökkäsi hitaasti. "Ei sulla ole mikään kiire. Ota vain niin paljon aikaa kuin tarviit... ja muutenkin, näyttäisihän se hullulta jos me erotaan melkein yhtä aikaa..." Fabian tarttui Adaa käsivarresta niin lujasti, että se melkein sattui.
"Ei sillä ole väliä. Pääasia, ettei kumpikaan meistä petä ketään. Mä aion kertoa Heidille tänään. Sitten voidaan odottaa vähän aikaa, ja sitten mä aion viedä sut syömään johonkin hienoon paikkaan. Sä ansaitset oikean hemmottelupäivän, mun prinsessaiseni..." Fabian hymyili hellästi Adalle. Ada hymyili takaisin. Voiko tämä olla mitenkään mahdollista? Adasta tuntui, että hän rakasti niin paljon juuri nyt, että sydän oli repeämäisillään. He rutistivat ja suutelivat toisiaan vielä lujasti, ja sitten Ada lähti kotiin, ennenkuin Heidi palaisi. Fabianin pitäisi saada koota ajatuksiaan.



Heidi palasi myöhään illalla kokouksestaan, omituisen nolostuneen näköisenä. Hän näytti melkein säikähtävän nähdessään Fabianin odottamassa keittiön pöydän ääressä.
"Oliko hauskaa?" Fabian kysyi. Heidi punastui ankarasti.
"Joo oli, tosi hienoa, sunkin pitäis tulla joskus, past... no siellä on vain niin hyvä henki, mä todellakin tunsin Pyhän Hengen kosketuksen tänään..." Heidi änkytti. Fabian rypisti kulmiaan. Miksi ihmeessä Heidi oli noin hermostunut? No, eihän se hänelle kuulunut. Hän veti syvään henkeä.



"Heidi", hän sanoi niin muodollisella äänellä että häntä itseäänkin alkoi hävettää, "Heidi. Mun täytyy sanoa sulle nyt jotakin. Sä... Meillä on ollut tosi hienoa yhdessä, kaikkina näinä vuosina. Sun kanssa on ollut helppo puhua, mukava olla ja viettää aikaa..."
Heidin päässä tulvahti kaikesta hämmennyksestä huolimatta riemu. Nyt se tapahtuisi! Fabian kosisi lopultakin!
"Mutta mun mielestä on nyt tullut aika sille, että meidän suhde..." Fabian jatkoi raskaalla äänellä. Heidi keskeytti hänet.
"Voi kyllä! Kyllä mä suostun! Ihan varmasti, voi Fabian, et tiedä miten kauan olen odottanut tätä!" Hän hihkui. Fabianin suu loksahti auki, ja meni hetki, ennenkuin hän tajusi, mitä Heidi oikein tarkoitti.



"Heidi. Kuuntele nyt loppuun, jumalauta", Fabian hermostui. Mitä Heidille oli oikein tapahtunut? Siitä mukavasta, fiksusta ja syvällisestä tytöstä oli tullut ihan ihmeellinen sekopää, joka tuntui ajattelevan vain sitä missiolahkoaan ja naimisiinmenoa.
"Älä lausu turhaan..." Heidi yritti sopertaa, mutta Fabianin yhtäkkiä mustanpuhuvaksi muuttunut ilme sai hänet lopettamaan.
"Mä lausun mitä haluan," Fabian ärähti. "Anteeksi nyt, Heidi, mutta voisitko joskus antaa mun puhua loppuun? En mä aio kosia sua. Mä aion lopettaa tän."



Sieltä se nyt tuli. Jotenkin paljon töykeämmin kuin Fabian oli aikonut, mutta hän ei voinut itselleen mitään. Heidi näytti siltä, että häntä olisi kalautettu kirveenhamaralla päähän. Sitten hänen ilmeensä muuttui niin avoimen halveksuvaksi, että Fabian ihan säikähti. Hän ei ollut koskaan nähnyt Heidiä tuollaisena.
"Tämä on nyt sen punapäisen huoran syytä, eikö olekin," Heidi sihisi. "Siinä näet, että tuo sinun rock-musiikkisi vie ainoastaan synnin tielle! Joko olet maannut hänen kanssaan, mitä? Senkin huoripukki!"
Fabian ällistyi niin, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan.



"Pastori Kuusela oli oikeassa! Minun olisi pitänyt pakottaa sinut mukaan kokouksiin, nyt sinä olet eksynyt jo liian syvälle pimeyteen! Rock-muusikoksi tuleminen vaatii sopimusta paholaisen kanssa, älä luulekaan etten tietäisi sitä! Miten muuten sinä muka soittaisit niin hyvin?" Heidi sinkosi äärimmäisen loukkauksen.



Fabianilla oli täysi työ hillitä itseään, ettei tekisi mitään harkitsematonta. Sen sijaan hän tyytyi painamaan etusormensa kivuliaasti Heidin olkapäähän. "Nyt sä lopetat heti tuollaiset lapselliset puheet. Etkö ymmärrä, että sä olet itse omalla käytökselläsi ajanut mut pois? Luuletko ihan oikeasti, että voit loputtomiin dissata asiaa, mikä on mun elämässä tärkeintä, ja odottaa silti, että mä kiltisti vaan lopetan ja oon sulle mieliksi?" Fabian sihisi.
"Sinä olet epäjumalanpalvoja! Rockista on tullut sulle epäjumala, se on sulle tärkeämpää kuin Jeesuksen rakkaus!" Heidi kirkui takaisin.
Fabian veti jälleen syvään henkeä. "Entäs sitten jos onkin? Sulle taas Jeesus tuntuu olevan tärkeämpää kuin mikään muu. Anteeksi nyt, mutta en mä voi elää näin. Se on nyt loppu."
Kuuntelematta enempiä vastalauseita Fabian sieppasi nahkatakkinsa naulakosta ja lähti ovet paukkuen kävelylle vähän rauhoittumaan. Oli ollut pelottavaa kohdata vihainen Heidi silmästä silmään. Oliko hän todellakin aina ollut tuollainen, vai missä vaiheessa hän oli oikein muuttunut? Pastori Kuuselan ällöttävästi hymyilevät kasvot tuntuivat ilkkuvan häntä lyhtypylväistä: Fabian repäisi yhden julisteen irti, silppusi sen palasiksi ja paiskasi palaset ojaan.



Pari viikkoa aiemmin MotorolaMission rukoushuoneella...

Heidi oli vieläkin hiukan pää pyörällä päivän kokouksesta. Kaikki muut olivat jo lähteneet kotiin, tuolit oli nosteltu sikin sokin salin laidoille juuri vähän ennenkuin Pyhä Henki oli laskeutunut heidän ylleen: Heidi oli puhunut kielillä, kaatunut, kaatanut muita, julistanut sydämensä pohjasta. Täällä hän oli niin onnellinen! Olo oli aina niin ihmeellinen Pyhän Hengen läsnäollessa: kukaan ei mahtanut Heidille mitään, ei edes itse paholainen. Tänään hän manaisi pahan pois Fabianista ja pakottaisi hänet lopettamaan sen saatananpalvontamusiikkinsa soittamisen, se tuntui niin mahdolliselta.



Heidi oli puolitahallisesti jättäytynyt viimeiseksi päästäkseen puhumaan pastorinsa kanssa. Pastori Kuusela ei jäänytkään odottelemaan vaan lähestyi Heidiä heti, kun viimeinenkin seurakuntalainen oli lähtenyt.
"Todistit voimallisesti tänään, sisko. Sinulla on selvästi aivan erityinen lahja", mies sanoi kehräävällä äänellä, joka sai kaikki seurakunnan naiset aina villeiksi pyhyyden tunteesta.
"Oletteko sitä mieltä todella, pastori?" Heidi kysyi viattomasti. "Joko olette päättänyt, mikä minun tehtäväni on?"



Heidin hämmästykseksi pastori nosti kätensä hänen poskelleen ja silitti sitä hellästi. Heidi nosti kätensä kuin estääkseen, muttei pystynytkään siihen pastorin läpitunkevan katseen edessä.



"Sinä olet niin kaunis", pastori hyrisi. "Kuin enkeli maan päällä... Olet täydellinen Jumalan hyvyyden ilmentymä! Saanhan koskettaa sinua..." Heidi jähmettyi paikalleen kuin suolapatsas. "Pastori hyvä... Mitä te..."
"Sano vain Stefan", pastori suhahti hiljaa. "Olisitko niin ihana, niin hyvä, että antaisit minun tulla osalliseksi sinun pyhyyteesi?"
"Millä tavalla", Heidi kysyi pienellä, väräjävällä äänellä. Pastorin... Stefanin kasvot olivat kovin lähellä.



"Kas näin", pastori Kuusela kuiskasi ja suuteli Heidiä hellästi. Eikä Heidi vastustellut.