Osa 28. Kahdet häät, muttei onneksi enää yksiäkään hautajaisia

Puhhuijaa. Tuntuu että tekstin määrä senkuin kasvaa ja kasvaa. Toivottavasti kärsivällisyytenne riittää lukea näitä loputtomia sepustuksia :P Luvassa kuitenkin kovin harlekiinimainen jakso. :)

PS. Ei ikinä pitäisi mennä muuttamaan vanhoja hyväksi havaittuja järjestelmiä uusiin... Nyt en saa enää mitenkään vanhojen tekstien otsikoita näkymään tuolla sivupalkissa *itku* vaan ne järjestyvät väkisin päivämäärien mukaan. Ärrin murrin :( Kieliasetuksetkin näköjään vammaa. Anteeksi :( Asiaan, though.

Tuumasta toimeen! Madeleine kokosi pienen listan ihmisistä, jotka kutsui tupareihin seuraavana perjantaina. Työpaikastaan hän aikoi kertoa vasta juhlissa.

Vieraslistalla olivat Romeo ja Julia, jotka palasivat vähin äänin kotiin keskiviikkona, Carl Filip ja Aina, joka suostui pitkin hampain jättämään Gustavin Robertan huomaan, sekä pitkän harkinnan jälkeen konstaapeli Backman. Kaikki kuulostivat kovin ilahtuneilta kutsusta: aivan kuin heillä olisi oikeasti ollut Madeleinea ikävä! Kumma juttu...

Kaikki vieraat saapuivat lähes samaan aikaan, ja Carl Filipin oli aivan pakko supattaa huvittuneena sisarelleen, miten hermostuneen näköinen Esaias oli ollut portilla. Ettei vain konstaapeli olisi... "Ssssh! Mitä sinä nyt tuommoisia puhut," Madeleine yritti paheksua, mutta ei voinut olla hymyilemättä hiukan.

Madeleinea nolotti, ettei hänellä ollut tarjota kuohujuomaa vierailleen, kun budjetti oli niin kireällä. Hän kuitenkin julisti hiukan ujosti mutta ylpeydestä hehkuen ystävilleen saaneensa harjoittelupaikan sairaalasta. Uutinen herätti yleistä riemua, ja Carl Filip vaati itselleen seuraavan puheenvuoron.

"Rakas Madeleine! Tämän piti olla tupaantuliaislahja, mutta nythän syytä on vielä kaksinkerroin! Olemme todella onnellisia siitä, että olet paitsi nyt päässyt toteuttamaan unelmaasi lääkärinammatista, olet kutsunut meidät tänne juhlimaan uuden elämäsi alkua esi-isiemme jalanjäljillä. Se ei ole ollut helppoa ja olet kokenut kovia matkan varrella, mutta toivomme että tämä lahja auttaa sinua muistamaan, mikä elämässä on tärkeintä. Olimme sitä mieltä, että nämä kuuluvat sinulle, ja tänne, meidän sukukartanoomme. Paljon onnea!"

Madeleine avasi hämmentyneenä suuren paketin. Sieltä paljastuivat hänen äitinsä ja isoäitinsä muotokuvat! Lisäksi mukana oli myös isoäidin sisaren omakuva. "Kiitos," Madeleine sopersi liikuttuneena. "Nämä pääsevät paraatipaikalle päärakennuksen aulaan..." Madeleinen oli hieman vaikea katsoa äitinsä muotokuvaa, koska pala kurkussa tuntui kasvavan uhkaavasti. Hän kuitenkin päätti, että nyt ei ollut suremisen aika, ja siirsi maalaukset syrjään.

Vieraat tuntuivat oikein kihisevän uutisia: kaikki olisivat koko ajan halunneet kiskoa Madeleinen syrjään omiaan varten. Aina sai ensimmäisen tilaisuuden, mutta oli kovasti salaperäinen: Hän kertoi vain, että oli mahdollisesti saanut selville jotain jännittävää Tavastin perheestä - ei mitään kauheaa, hän kiirehti lisäämään Madeleinen ilmeen nähtyään.

"Päinvastoin, jos se on totta, uutiset ovat todella hyviä! Tahdon esitellä sinut eräälle henkilölle pian, mutta älä kerro Carl Filipille mitään. Haluan, että tästä tulee meidän tyttöjen yllätys..." Aina supatti ja iski silmää. Madeleinen uteluista huolimatta Aina ei suostunut kertomaan enempää, mutta lupasi soittaa myöhemmin.

Kun Madeleine oli hämmentyneenä matkalla jääkaapille, Esaias nykäisi hänet syrjään. "Minulla on hyviä uutisia!" Hän hymyili. "Kylläpäs niitä nyt riittää," Madeleine naurahti takaisin hiukan jännittyneenä. Miksi, voi miksi tuolla miehellä piti olla niin puoleensavetävä ääni! Ja nuo silmät, ystävälliset, syvät, luotettavan ihmisen silmät. Äsh, ei saa taas vaipua haaveilemaan, tai hän huomaa jotakin, Madeleine torui itseään ja ryhdistäytyi. "Niin mitä uutisia?" Hän lisäsi tavoitellen pirteää ja kepeää äänensävyä.

"Tämä koskee sitä sinun yöllistä häirikköäsi. Laboratorion pojat ottivat sormenjäljet paperista, ja ihme kyllä lähettäjä löytyi heti tietokannastamme! Kyseessä oli Valtteri Vilppilä -niminen pikkunilkki, joka pyörittää pienimuotoista huumebisnestä. Ilmeisesti Tyb... ehm... nuori kreivi Capula oli hänelle suuria summia rahaa velkaa, ja tarkoitus oli säikyttää sinut maksamaan ne pois." Madeleine tuhahti. "Ai milläköhän rahalla? Tuokin sohva on hankittu ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta..."

Esaias rykäisi hieman ja jatkoi. "Hänen hallustaan löytyi toinen samalla tekniikalla askarreltu kirje, jossa vaadittiin rahaa henkesi säilyttämisestä. Meidän onneksemme pikkurikolliset ovat pikkurikollisia yleensä siksi, etteivät ole kovin fiksuja, ja saimme pidätettyä hänet laittomasta uhkauksesta ja huumekaupasta syytettynä. Eli olet aivan turvassa," Esaias naurahti. Madeleine irvisti kuullessaan Esaiaksen puhuvan entisestä kihlatustaan, mutta ravisti hiipivän itseinhon mielestään. "Kiitos, konstaapeli Backman! Olette palauttanut uskoni edes jonkinlaiseen oikeuteen," Madeleine hymyili ja kehotti miestä ottamaan mansikkamehua.

Esaiaksen siirryttyä keittiön puolelle, tuli Julian vuoro lopultakin kunnolla puhua vanhan ystävänsä kanssa.

"Mitäs tämä nyt on, noin komea mies! Onko hän se sinun poliisisi?" Julia virnisti. "Sssh! Miksi kaikki sanovat häntä minun poliisikseni, tietääkseni hän on täysin vapaa mies," Madeleine murahti, muttei taaskaan voinut estää hymyä. "Minusta hän vaikuttaa kiinnostuneelta sinusta," Julia huomautti varovasti. "Miksi ihmeessä teitittelet häntä, vaikka hän sinuttelee? Kun kuitenkin katselet niin kaihoten hänen peräänsä," hän ei voinut olla huomauttamatta.

Madeleine kauhistui. "Enkä katsele! --- Katselenko? Eihän se voi olla..." Juliaa alkoi naurattaa. "En yhtään ihmettele, hän on hurjan komea! Minusta näyttää siltä, että jos vain hymyilet hänelle vielä kerran kauniisti, hän palvoo sinua loppuikäsi. Sitäpaitsi minusta tuntuu, että ansaitsisit jotain hieman - jonkun vähän... luotettavamman, kuin... noh." Julia lopetti hiukan katkeraan sävyyn.

Juhlista sukeutui joka tapauksessa todella hauskat, vaikkeivät kaikki tunteneetkaan toisiaan ennestään. Carl Filip tuli loistavasti toimeen Romeon ja Esaiaksen kanssa, samoin Aina ja Julia keskenään. Madeleine oli niin helpottunut, että innostui jopa hiukan tanssimaan! "Mikähän minua vaivaa," Madeleine pohti. Kauheista tapahtumista oli kulunut vasta muutama kuukausi, mutta jostain syystä tässä hän oli, ainakin hiukan onnellisena, uudessa talossa, uusi elämä edessä, perheen ja ystävien seurassa.

Madeleine ei enää tuntenut itseään. Nuorempana hän oli vetäytynyt kuoreensa ja lukittujen ovien taakse aina jos jokin meni huonosti: nyt se tuntui hänestä typerältä ajanhukalta. Madeleinen henkeä oli uhattu niin monta kertaa viime aikoina, että elämä alkoi tuntua turhan lyhyeltä tuhlattavaksi yksinään murehtimiseen ja mököttämiseen.

Näitä pohtiessaan Madeleine huomasi eksyneensä keittiön puolelle. Yllättävässä rohkeudenpuuskassa hän meni juttelemaan Esaiaksen kanssa. He puhuivat arkisista aiheista, ei mistään erityisestä, jopa vitsailivat hiukan. Madeleinesta kuitenkin tärkeintä oli kuulla miehen ääntä: se oli alkanut merkitä hänelle turvallisuutta ja luotettavuutta, sitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Sitä, ettei tarvitsisi enää pelätä.

Aina hymyili merkitsevästi nähdessään, miten Madeleine aivan huomaamattaan tarttui Esaiaksen käteen puhuessaan. Olisiko tyttö lopultakin löytänyt sen, mikä saisi hänet kaivautumaan kuorestaan?

Vieraat lähtivät vasta pitkälti puolenyön jälkeen, vaikka Madeleinen ensimmäinen työpäivä olikin seuraavana aamuna. (Lauantaina! Mitä kidutusta!) Carl Filip jäi kuitenkin vielä vähäksi aikaa muiden lähdettyä. Madeleine hiukan ihmetteli, miksei hän mennyt Ainan mukana, mutta veljen hymystä päätellen tälläkin oli jotain kerrottavaa.

"Halusin kertoa sinulle ensimmäisenä ja kahden kesken, siskoseni," Carl Filip sanoi ja naurahti hiukan ujosti. "Tämä isyysjuttu tuntuu sopivan minulle tosi hyvin, ja meistä Ainan kanssa olisi parasta, että seuraavat lapset saisivat Tavastin nimen ilman suurempia kommervenkkeja." "Mitä, aiotteko te mennä naimisiin?" Madeleine hihkaisi. "Lopultakin! Tai siis, anteeksi..." hän sopersi ja purskahti sitten nauruun. Carl Filipkin alkoi nauraa. "No kyllähän tässä on saatu odottaa...Sitä minun piti vain kysyä, että tahdotko, että alkaisimme maksaa sinulle vuokraa talosta? Tuntuu jotenkin hupsulta asua siinä vaikka se on sinun."

Madeleine närkästyi. "Vai että vuokraa! Kas kun ei vielä kiinteistövälittäjän palkkiota. Talo on tosiaan minun, ja minä päätän mitä sillä tehdään. Ja minun päätökseni on, että veljeni perhe saa asua siinä niin kauan kuin ikinä haluaa, eikä mistään vuokrasta sitten enää puhuta!" Carl Filip nolostui hiukan, mutta Madeleine alkoi taas hihittää ja ohjasi veljensä ulos. Täytyihän hänen saada vähän unta ennen aamua.

Seuraavana päivänä kimppakyyti sitten saapui armottomasti kello kahdeksan. Lyhyistä yöunista huolimatta Madeleine nousi autoon jännityksestä kihisten, aivan pirteänä. "Kuinkahan kauan tätä energiaa riittää, ennenkuin romahdan taas," hän pohti hetken takapenkillä istuessaan, mutta tukahdutti jälleen esiin hiipivän mustuuden mielessään. Menneet olivat menneitä, eikö niin?

Työpäivä oli järkyttävän pitkä, ja kotiin saapuessaan Madeleine alkoi tuntea lyhyen yön merkit kehossaan. Kesä lähestyi kovaa vauhtia, ja alkuillasta oli vielä valoisaa, joten Madeleine päätti käydä ripustamassa saamansa muotokuvat päärakennuksen aulaan. Isotäti Vendelan omakuva tosin päätyi sivummalle, Madeleinesta tuntui ettei se aivan kuulunut joukkoon. Isotädin ilmeessä oli jotain omituista...

Nyt hän vasta uskalsi katsoa muotokuvia kunnolla. Olivathan ne aina olleet kotona ruokailuhuoneen nurkassa, mutta ei niihin silloin nuorena ollut niin kiinnittänyt huomiota... Isoäiti, jota Madeleine ei ollut koskaan tavannut, oli valtavan kaunis kiiltävässä mustassa tukassaan ja hiukan vanhanaikaisessa mekossaan. Madeleine kadehti isoäidin majesteettista olemusta: hän tunsi itsensä aina jotenkin hiirimäiseksi. Ja sitten äiti... Maalaus oli tehty paljon ennen Madeleinen syntymää, äiti oli vielä nuori ja sileäihoinen, hiukset hehkuivat tummankultaisina iltavalossa.

Madeleinen oli myönnettävä itselleen, että hän oli hyvin paljon äitinsä näköinen: hänessä ei näkynyt juuri lainkaan veljien kulmikkaita piirteitä. Madeleinen omat muistikuvat äidistä olivat ajalta, jolloin tämä oli ollut jo harmaantunut, ryppyinen rautarouva kokkiohjelmineen. Pieni kyynel yritti pyrkiä ulos Madeleinen silmäkulmasta, mutta hammasta purren hän pakotti sen takaisin. Vieläkään Madeleine ei voinut antaa itselleen anteeksi kauheaa käytöstään nuorena - eikä sitä, ettei hän koskaan ehtinyt pyytää äidiltään anteeksi.

Yht'äkkiä ulkoa kuului valtava jyrähdys ja heti perään pahaenteinen räsähdys: alkoi ukkostaa. Madeleine ryntäsi pihalle katsomaan, mistä omituinen räsähdys oli kuulunut, ja huomasi kauhukseen yhden koivukujan puista roihuavan ilmiliekeissä. Samalla alkoi kuitenkin sataa kaatamalla, ja pian lehtien keskeltä nousi enää sakea savu. Madeleine tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitään pitkin: hetken hän kuvitteli nähneensä äitinsä kasvot liekkien ja savun keskellä. Hän puisti päätään, ja ilmestys katosi: horjuvin jaloin hän hoippui keittiöön ja keitti itselleen nopeasti kupin vahvaa teetä.

Ukkoskuuro ei kestänyt kauan, ja pilvet väistyivät pian. Aurinko ei ollut vielä aivan laskemassa, mutta paistoi matalalta. Valo oli jotenkin utuinen, kun vesihöyry haihtui maasta. Madeleine astui takaisin pihalle tarkastamaan vahingot ja hämmästyi kovasti, kun havaitsi, ettei puussa näkynyt minkäänlaisia palojälkiä. Töllistellessään hölmistyneenä vahingoittumatonta koivua Madeleine kuuli portilta varovaisen kolkutuksen.

Se oli Esaias! "Jaahas, etkös saanut eilisissä juhlissa tarpeeksesi minun seurastani?" Madeleine kuuli itsensä naurahtavan. Välittömästi sanat sanottuaan hänen teki mieli vajota maan alle, mutta Esaiaskin hymyili. "No en kyllä, eihän sinun seurastasi voi koskaan saada tarpeekseen," hän virnisti ja nauroi herkullista, matalaa ja hiljaista nauruaan. Madeleine tunsi polviensa sulavan, mutta pakotti itsensä jälleen kohteliaaksi emännäksi. "Saisiko olla teetä? Tai mehua, olen itse kasvattanut kaikenlaista..." Madeleine vaikeni äkisti. Entä jos mies olikin vain ohikulkumatkalla? No, meni syteen tai saveen, Madeleine ymmärsi äkkiä, ettei hän halunnut millään päästää miestä lähtemään.

"Ei kiitos, join juuri teetä kotona, mutta itse asiassa toivoin, että jos... Voisimme keskustella hiukan." Madeleine hämmentyi, ja kun ei muuta keksinyt, tarjoutui näyttämään Esaiakselle puutarhaansa. Mies myöntyi ilomielin ja seurasi Madeleinea valtavan pihapiirin poikki.

Madeleine käveli edellä ja kävi hirmuista taistelua päässään. Hän alkoi ymmärtää, mikä häntä vaivasi: Esaiaksen seura alkoi olla vaarallisen kiehtovaa, jo pelkkä hänen äänensä sai Madeleinen sulamaan ja menettämään vähitellen itsehillintäänsä. Mutta oliko hänellä lupa sellaiseen? Lupa... rakastua? Madeleine ei vielä tähän mennessä ollut saanut ratkaistua sitä, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tähän uuteen elämään ja onnentunteeseen.

Eikö hänen olisi pitänyt surra miestä, jonka kanssa hän oli seurustellut koko nuoren aikuisen elämänsä? Vaikka mies olikin ollut huijari ja tahtonut tappaa Madeleinen perinnön takia? Kuitenkin, joka kerta kun Madeleine ajatteli Tybaltia, päällimmäinen tunne oli viha ja häpeä. Kuinka hän oli saattanut olla niin sinisilmäinen? Ja mikä tärkeintä, oliko hän nyt huono ja pinnallinen ihminen, kun yritti
asettaa nämä tapahtumat syrjään elämässään?

Madeleine epäröi yhä, kun Esaias pysäytti hänet hedelmäpuiden alla. "Kuule, Madeleine. Minä... äh, tuota... Halusin kysyä sinulta, että mitä olet ajatellut tulevaisuudestasi?" Madeleine katsoi miestä hölmistyneenä. "Kun minä vain ajattelin... että jos sinä vielä voisit harkita... tuota..." Esaias takelteli sanoissaan ja punastui. Madeleinea ihmetytti miehen hämmennys, hänhän oli aina ollut niin jämerä ja itsevarma. Madeleinekin hämmentyi ja päätti sitten lyödä asian leikiksi. "En ainakaan aio vieläkään mennä mihinkään psykologille. Toistaiseksi en ole vielä tuntenut itseäni hulluksi," Madeleine sanoi, muttei saanut naurahdustaan kuulostamaan aivan aidolta.

"Ei kun en minä sitä," Esaias kiirehti selittämään, huokaisi sitten syvään ja ryhdistäytyi. "Minä tiedän, että tämä tulee aivan turhan pian, mutta minun on pakko saada tietää. Voitko enää kuvitella meneväsi naimisiin... jonkun kanssa?" Mies näytti niin hellyyttävästi odottavan kauheaa vihanpurkausta, että Madeleine ei pystynyt hämmästymään aivan niin paljon kuin olisi muuten hämmästynyt. Kovin kaukana se ei tosin ollut.

"Mennä naimisiin... Miten niin? Tai siis... Onko sinulla jotain mielessä?" Hän möläytti ja tunsi sitten taas itsensä apinaksi. Esaias näytti helpottuneelta siitä, ettei Madeleine alkanutkaan huutaa, ja rohkaistui hiukan. "Nokun minä ajattelin... Tämä voi kuulostaa sinusta ihan päättömältä ja hullulta, kun minä olen näin vanhakin ja emme ole edes tunteneet koskaan kovin hyvin, saati sitten seurustelleet, mutta eikö se olisi järkevää? Kun sinunhan pitäisi kai... öö... hankkia perillinen, ja minä taas haluaisin... asettua aloilleni ja..."

Esaias vaikeni Madeleinen siristyvien silmien edessä. "Vai järkiavioliitto? Minä luulin..." Ja sitten Madeleine ei pystynytkään jatkamaan, kun kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. Hetken hän oli jo kuvitellut, typerästi ja järjettömästi, että Esaias olisikin tuntenut samoin kuin hän...

Esaias kauhistui tytön kyyneliä. Oliko hän nyt pilannut kaiken? Hän ei ollut halunnut tunnustaa heti sitä, että oli lakkaamatta ajatellut tyttöä aina siitä lähtien kun oli ensimmäisen kerran hänet tavannut, soitellut hänelle vain saadakseen kuulla tämän äänen, tahtonut ehdottomasti pitää yhdentekevän pikkurikollisen kansion pöydällään voidakseen olla yhteydessä Madeleineen... Ettei kukaan nainen, jota hän oli tapaillut, ollut herättänyt hänessä samanlaista tunnetta kuin Madeleine, ei koskaan. Ja hän kun oli vain ajatellut olla varovainen, ei säikäyttää tyttöä olemalla liian intohimoinen, mutta nyt... Voisiko Madeleine sittenkin, mutta sehän oli mahdotonta, saattaisko Madeleine sittenkin pitää hänestä?

Yht'äkkiä Esaias löysi itsensä syleilemästä Madeleinea, sopertelemasta hellittelysanoja ja suutelemasta tämän kyyneleitä pois. "Anteeksi, anteeksi... Minä en halunnut säikyttää... En vain halua enää menettää sinua! Minä vain niin pelkäsin ettet sinä haluaisi muuten, ettet pitäisi minusta... Kun olen niin vanhakin..." "Mitenniin vanha, et kai sinä nyt kymmentä vuotta minua vanhempi ainakaan ole," Madeleine nikotteli. "Kahdeksan," Esaias mutisi. "No sitten se ei ole mitään," Madeleine hymyili kyyneltensä läpi.

"Mutta järkisyistä en suostu menemään naimisiin. Sitä minulle on jo kerran tuputettu, ja se oli maksaa minulle henkeni. Menen naimisiin, jos minua rakkaudesta kositaan, en muuten!" Madeleine ihan hämmästyi omaa rohkeuttaan, mutta eipä hän ollut muutenkaan ollut aivan oma itsensä viime aikoina.

Esaias meni mystisen näköiseksi, laittoi kätensä taskuun ja polvistui. "Siinä tapauksessa, rakkain, ihanin Madeleineni, tuletko vaimokseni? Ihan pelkästään rakkaudesta sitten," mies hymyili ja avasi rasian, jossa sädehti yksinkertaisen kaunis valkokultainen sormus. Madeleinen teki mieli ruveta kirkumaan, mutta jokin osa hänen itsehillinnästään oli sentään vielä tallella.

Madeleine ei saanut sanaakaan suustaan, koska pelkäsi että alkaisi huutaa ilosta jos avaisi suunsa. Hän tyytyi siis vain nyökyttelemään mykkänä, kun Esaias pujotti sormuksen hänen sormeensa. Sitten häntä alkoi naurattaa. "Olit sitten suunnitellut kaiken kuitenkin valmiiksi, senkin retk... hmm, tai pitäisi kai sanoa senkin poliisi," Madeleine hihitteli. Viimeinen viikkohan oli ollut lähes yhtä naurua, tämähän oli täysin ennenkuulumatonta. Kaiken kukkuraksi se tuntui kovin mukavalta!

Häät järjestettiin melko nopeasti, sillä kumpikaan ei tahtonut mitään suuria seurapiirijuhlia. Nuorenparin hääbudjetti riitti nipinnapin ruusukaaren ostoon, joten häitä vietettiin lähimpien kesken Suur-Tammelan puutarhassa, lammen rannalla. Madeleinen pukukin oli saatu vaihdossa: tummansininen paljettipuku oli jäänyt kaapin pohjalle pölyttymään, mutta Madeleine ei missään tapauksessa tahtonut enää käyttää sitä, vaan löysi vaihdossa ihanan, vaikkakin käytetyn, veistoksellisen vihreän silkkipuvun. Juliaa hiukan nolotti Ainan estoton hihkuminen vihkiparin vaihtaessa sormuksia, mutta sitä lukuunottamatta seremonia sujui kommelluksitta.

Hilpeiden häävieraiden poistuttua valmistelemaan häävalssia nuoripari jäi vielä hetkeksi hääkaaren alle. Esaias katsoi nuorta vaimoaan lämpimästi silmiin. "Miltä sinusta nyt tuntuu? Taitaa olla hiukan myöhäistä kysyä, oletko aivan varma tästä, mutta silti... Tämä on kuin ihanaa unta, josta en haluaisi herätä," Esaias hymyili. Madeleine vastasi hymyyn säteillen. "Olen aivan varma, ja jos haluat varmistua siitä, että tämä on totta, voin aina nipistää sinua," hän hihitti.

"En minä välitä siitä että tämä tuli pian tai mistään muustakaan mitä ihmiset sanovat. Minulla on kanssasi turvallinen olo, se on tärkeintä. Puhumattakaan siitä, että..." Lopun Madeleine kuiskasi häveliäästi Esaiaksen korvaan, vaikkei kukaan muu ollut kuuloetäisyydellä. "Minäkin sinua," Esaias kuiskasi takaisin, silmät loistaen.

Häävalssi tanssittiin Madeleinen toivomuksesta päärakennuksen aulassa, äidin ja isoäidin silmien alla. Yleisöllä oli hauskaa, kun Esaias vahingossa astui Madeleinen varpaille. Onneksi varpaille ei käynyt pahasti, ja Madeleinea alkoi taas naurattaa. Tästähän alkaa tulla ihan tapa, hän ajatteli hihitysten välissä.

Häävieraiden tanssiessa ja nauttiessa vielä vaatimattomista tarjoiluista Madeleine livahti ulos koivukujalle. Hän istahti salamaniskemän koivun alle hiukan epäröiden ja kohotti katseensä lehvästöön. "Minä en tiedä, oletko siellä, äiti...?" Hän kuiskasi, vaimensi sitten happaman äänen päässään joka ihmetteli, miksi aikuinen ihminen puhui puulle, ja jatkoi.

"Minä... haluaisin pyytää anteeksi sitä, että olin sinulle niin julma. Minä vain niin... pelkäsin sinua... ja kaipasin sinua! Olit minusta niin etäinen, mutta en ainakaan yhtään yrittänyt itse auttaa kun yritit lähestyä minua. Olin niin tyhmä, ajattelin, että eläisit ikuisesti... Annatko minulle anteeksi, etten koskaan ehtinyt tehdä sovintoa kanssasi?" Madeleine katseli tiiviisti lehtien keskelle, ja hetken näytti siltä, kuin hymyilevät vanhan naisen kasvot olisivat vilahtaneet oksien lomassa. Pala kurkussa, mutta helpottuneena Madeleine jatkoi vielä keskusteluaan vanhan koivun kanssa, kertoili Esaiaksesta ja omasta muutoksestaan, eikä palannut vieraiden joukkoon ennenkuin Julia alkoi huhuilla häntä.

Keltainen lehdistö, naapureista puhumattakaan, oli tietenkin käärmeissään, kun sitä ei oltu informoitu häistä. Vihki-ilmoitus ilmestyi seuraavana päivänä valtakunnallisessa laatulehdessä, jossa kukaan ei ollut onneksi vuotanut tietoa eteenpäin. Muutamat paparazzit vainosivat portilla noin viikon ja seurapiirilehdissä taivasteltiin sitä, kuinka poliisikonstaapeli saattoi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka niin läheisesti liittyi moniin hänen itsensä selvittämiin rikosjuttuihin. Nuoret kuitenkin pakenivat häämatkalle keskelle metsää, jossa he onnistuivat menestyksellisesti piilottelemaan niin kauan, että juorut kuolivat.

Muutamia kuukausia myöhemmin...

Esaias muutti Suur-Tammelaan vasta häiden jälkeen. Se tuntui tavallaan huvittavan vanhanaikaiselta, mutta toisaalta, aikaakaan ei ollut kovin paljon. Suurempi syy oli tosin se, että Esaias tahtoi antaa Madeleinelle tilaa ajatella ja varmistua asioista, tutustua häneen vähitellen.

Madeleine eteni vähitellen sairaalamaailmassa ja alkoi vähitellen odottaa yleislääkärin virkaa. Hän oli yllätyksekseen alkanut nauttia potilaiden seurasta, ainakin yleensä, eikä enää jaksanut innostua yksinäisestä tutkijantyöstä. Esaias sen sijaan oli pohtinut omaa tulevaisuuttaan uudelleen: poliisintyö oli alkanut maistua puulta.

Madeleine oli saanut hänet rauhoittumaan jollain lailla: ennenmuinoin hän oli syöksynyt päätä pahkaa rikosvyyhtien selvittelyyn, mutta yhtäkkiä kaikki alkoi tuntua turhalta itsensä vaarantamiselta. Hän tunsi hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että halusi katkaista perhetradition: sekä Esaiaksen isoisän isä, isoisä sekä hänen oma isänsä olivat olleet poliiseja. Perinteen katkaiseminen ajoissa tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta: kaikki kolme olivat kuolleet virkatehtävissä ennen aikojaan ja jättäneet jälkeensä surevan lesken ja hämmentyneet lapset.

32-vuotiaana ammatinvaihtaminen ei ollut vielä ennenkuulumatonta, ja Esaias päätti toteuttaa lapsuudenaikaisen haaveensa opettajan ammatista. Hän oli jopa lukenut hiukan kasvatustiedettä yliopistossa, mutta poliisikoulu oli sitten vienyt mukanaan. Nyt Esaias päätti jatkaa opintonsa loppuun avoimessa yliopistossa ja samalla työskennellä osa-aikaisesti lastentarhanopettajana. Palkkataso ei kyllä päätä huimannut, ja sen huomasi kyllä siitä, minkälaisella kimppakyydillä töihin kuljettiin...

Esaias ja Madeleine olivat siis molemmat suurten muutosten edessä. Vaikka häät olivatkin olleet äkkinäinen ratkaisu, kumpikaan ei kertaakaan katunut sitä: mitä enemmän he oppivat toisiaan tuntemaan, sitä enemmän he viihtyivät toistensa seurassa. Menneisyydestä ei paljon puhuttu, paitsi niinä öinä, kun Madeleine heräsi huutaen johonkin painajaiseen, jossa häntä yritettiin milloin polttaa elävältä, milloin pakottaa naimisiin haudasta nousseen, puoliksi mädäntyneen Tybaltin kanssa.

Tulevaisuudesta puhuttiin sitäkin enemmän: molemmat haaveilivat kyllä lapsista, mutta sovittiin, että odotettaisiin vielä, kun taloudellinen tilanne olisi vakaampi. Kartanon kunnostukseenkin piti säästää rahaa. Se ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettei lasten tekoa olisi harjoiteltu... ;)

Sitten eräänä aamuna Madeleine tunsi aamiaisen nousevan ylös vatsastaan. Nopeasti nieleskelemällä hän sai pidettyä pahoinvoinnin kurissa, mutta hän säikähti pahanpäiväisesti: olisiko se ehkäisy sittenkin unohtunut jonkun kerran? Huono olo meni kuitenkin pian ohi, ja Madeleine uskotteli itselleen kuvitelleensa koko jutun tai syöneensä illalla jotain omituista.

Madeleinella oli tätä nykyä iltatöitä, kun taas Esaias oli päiväkodissa tietenkin päivisin. Aina, jolla Freelance-toimittajana oli joustavat työajat, kävi silloin tällöin aamuisin kylässä tulevan kälynsä luona. Aina ei ollut ottanut Madeleinen tupaantuliaisten jälkeen puheeksi salaperäistä uutistaan, mutta eräänä aamuna Aina astui sisään intoa puhkuen.

"Se on nyt sitten varmistettu! Muistatko kun kerroin että minulla saattaa olla suuria uutisia teidän perhettänne koskien? Nooo, sanotaanko nyt näin, että nyt niitä uutisia sitten on. Minun täytyy ehdottomasti esitellä teille pari ihmistä!" Madeleine oli aivan utsjoella, mutta Aina ei suostunut selittämään tarkemmin. "Se on yllätys! Tulkaa meille lauantaina kahdeltatoista, niin saatte tietää kaiken," Aina lisäsi juhlalliseen äänensävyyn ja alkoi sitten kikattaa hervottomasti.

Madeleine pohti hetken, kehtaisiko tiedustella Ainalta siitä, miltä raskauspahoinvointi tuntuu, mutta päätti sitten olla sanomatta mitään. Se oli aivan varmasti vain väärä hälytys... Eikö niin?

Madeleine ei kuitenkaan voinut olla ottamatta aihetta esiin miehensä kanssa. Kierrellen ja kaarrellen hän tiedusteli, miten Esaias viihtyi pienten lasten kanssa. Esaias oli hiukan huonolla tuulella jouduttuaan koko päivän kaitsemaan piloille lellittyä ADHD-poikaa, ja totesi hiukan kolhoon sävyyn, että jos kaikki lapset olivat sellaisia, niin niiden hankkimista pitäisi harkita kyllä uudelleen.

Madeleine tunsi vatsalaukkunsa jysähtävän täyteen lyijyä: eikö Esaias halunnutkaan lapsia? Mutta olihan siitä puhuttu... "Mutta entä pienet vauvat, eivätkö ne kuitenkin ole herttaisia?" hän yritti vielä varovaisesti. "No joo, ovathan ne, mutta kunhan ne siitä kasvavat, ne muuttuvat uskomattomiksi riiviöiksi," Esaias naureskeli. Nyt Madeleinea alkoi suututtaa ja omaksi harmikseen vielä itkettää. "Ei lapset ole mitään yhdestä muotista valettuja nukkeja! Minä en ainakaan halua kasvattaa - tai siis haluaisi kasvattaa lapsista mitään huonotapaisia pikkuprinssejä ja prinsessoja! Mutta ehkä en sitten pääse koskaan kokeilemaan..."

Madeleine kalautti ruokailuvälineensä pöytään, nousi mielenosoituksellisesti ja yritti lähteä vessaan itkemään, kun Esaias pysäytti hänet. "Mikä nyt on, kulta? Leikkiähän minä vain laskin. Oli vain ikävä päivä töissä..." Mutta Madeleine katseli sitkeästi lattiaa kyynelten vieriessä poskia pitkin. Esaias oli ihmeissään. "Onko nyt jotain, mitä minun pitäisi tietää?" Hän kysyi, aavistellen jotakin. Mutta Madeleine puisti vain päätään: jos hän olisi väärässä, hän suututtaisi Esaiaksen ihan turhaan. Olisi ehkä parempi odottaa, jatkuisiko pahoinvointi, ennenkuin sanoisi mitään. Madeleinea harmitti, ettei hän pystynyt hallitsemaan tunteitaan.

Esaias ei ymmärtänyt, mikä vaimoa saattoi vaivata, mutta tiesi kyllä, mikä auttaisi apeaan mieleen: "Mitäs jos leipoisin suklaakakun? Sellaisen, mihin tulee koko levyllinen tummaa suklaata?" Tuollainen lause, joka vielä sanotaan äänellä, joka on itsekin kuin tummaa suklaata, ei voi kerta kaikkiaan olla piristämättä!

Lauantaina Madeleine ja Esaias lähtivät hiukan ihmetellen Vanajanlinnaan. Aina oli puhunut jotain jymy-yllätyksestä... Ja sehän siellä odottikin. Carl Filip oli aivan yhtä hämmentyneen näköinen kuin sisarensa, ja oli vähän myrtynyt siitä, että taloon oli kuljetettu salaa vieraita, joita hänen ei sallittu nähdä. Kun kaikki olivat paikalla, Aina kutsui Madeleinen, Esaiaksen ja miehensä olohuoneeseen ja sitten haki biljardihuoneesta salaperäiset vieraat.

"Ja nyt, rakkaat ystävät, saanko esitellä - päivän ensimmäinen yllätys!" Aina lausui juhlallisesti ja astui sivuun.

Molemmat Tavastit vetivät nopeasti henkeä - sehän oli Odin! Kadonneeksi luultu isoveli, kauhean karvakasan alla piilossa, mutta epäilemättä Odin. Ja mikä iloisinta, mukana oli myös Melodi. Odin ja Melodi vilkuilivat toisiaan jatkuvasti niin lämpimään sävyyn, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi se, että he olivat lopultakin sopineet kiistansa.

Pienen hämmästyneen hiljaisuuden jälkeen kaikki puhkesivat puhumaan yhtä aikaa - kaikki paitsi Odin. Hän vaikutti hiukan hämmentyneeltä kaikesta huomiosta ja yritti paeta hiusverhonsa taakse. Kun Carl Filip yritti halata isoaveljeään, tämä kavahti taaksepäin ja mutisi jotain siitä, että rajansa veljesrakkaudellakin. Carl Filip olisi halunnut loukkaantua, mutta toisaalta, Odiin näytti siltä kuin olisi kokenut kovia elämässään sitten viime näkemän, eikä tahtonut painostaa veljeään.

Odin suhtautui ensin myös hiukan nyrpistellen Madeleinen prameaan turkkiin - "Mitä sinä nyt tuollaista sisällä pidät?! Mahtoi olla kalliskin," Odin irvisteli hiukan susimaiseen tapaan. Madeleine hämmentyi ja yritti selittää naureskeleville sukulaisilleen, että hänellä oli kylmä. Vielä hän ei tohtinut paljastaa kenellekään, että epäili vatsansa hiukan pyöristyneen. Varmuus oli silti paras, ja tuhti turkki piilotti mahdollisen pömpön tehokkaasti.

Vähitellen Odinin jääkuori alkoi kuitenkaan sulaa, ja Madeleine sai houkuteltua veljensä kertomaan elämästään erakkona. Kaikki olivat hiukan happamia siitä, että veli oli sillä tavalla kadonnut heidän elämästään, mutta jälleennäkemisen riemu peitti alleen kaikki katkerat tunteet. Odin lupasi tulla aina välillä käymään, kunhan hänen ei liian usein tarvitsisi jättää rauhallista kotiaan, ja kaikki lupasivat nauraen olla häiritsemättä Odinia liian usein.

"Mutta minä en lupaa mitään," Melodi nauroi. Odinin ilmeestä päätellen Melodin ei pitänytkään luvata mitään sellaista...

Melodi veti Ainan syrjään kiittääkseen häntä kaikesta. "Miten voin ikinä korvata tämän? Olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa!" "Itse asiassa olinkin jo pohtinut asiaa," Aina sanoi salaperäisesti. "Tiedäthän, miten lehdistö on vainonnut Madeleinea viime aikoina? Mehän tiedämme, että Madeleine tässä on uhri jos joku, mutta ilmeisesti Kreivi Capula oli niin vaikutusvaltainen hahmo, ettei hänen kuolemansa voi mukamas mitenkään olla vahinko. Tällaista olin ajatellut..." Aina supatti lopun suunnitelmasta Melodin korvaan. Melodia alkoi hymyilyttää, mutta hänkin piti äänensä hiljaisena. "Loistoajatus! Siitä tulee varmasti jymyjuttu!" "Se on siis sovittu?" Aina kuiskasi. "Nyt pitää vain suostutella Madeleine ja Esaias mukaan."

Sitten Aina kääntyi takaisin muiden vieraiden puoleen. "Tämä ei tosin ollut päivän ainoa yllätys," hän ilmoitti, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Carl Filipkin virnisti tietävästi ja käveli avovaimonsa rinnalle.

Molemmat näyttivät hetken hiukan ujoilta, ja sitten Carl Filip puhui. "Me, tuota, emme halunneet nostaa tästä mitään suurempaa meteliä, joten tämä tulee nyt teillekin yllätyksenä. Me menemme naimisiin nyt, tässä teidän edessänne, jos vain sopii!" Odin tuhahti, mutta ei pystynyt näyttämään täysin hapanta naamaa, vaan virnisti vastustamattomasti. Madeleine ilmoitti ilahtuneena hakevansa pikku Gustavinkin todistamaan tapahtumaa ja kantoi lapsen olohuoneeseen.

Aina ja Carl Filip vaihtoivat koruttomasti sormuksia ja vannoivat toisilleen lyhyet, mutta kauniit, itsekirjoitetut valat. Juhlat jatkuivat pitkälle iltaan, kunnes Gustavin nukkumaanmenoaika saapui. Vieraat lähtivät yllätyksistä pöllämystyneinä, mutta iloisina kotiin ja lupasivat toimittaa häälahjat myöhemmin, Ainan ja Carl Filipin kovasta kursailusta huolimatta.

Jonkin ajan kuluttua Madeleinen oli myönnettävä, että pelkkä suklaakakku ei voinut olla vyötärönauhan kiristymisen syy. Aamupahoinvointi ei ottanut loppuakseen, mutta Esaias ei ollut onneksi sitä näkemässä: Madeleinen työvuoro kesti pitkälle yöhön ja Esaias taas lähti töihin jo varhain aamulla ennen kuin hänen vaimonsa heräsi. Nyt raskaus vain alkoi näkyä jo päällepäin, eikä Madeleine enää voinut salailla asiaa. Esaiakselle oli kerrottava, kävi miten tahansa.

Madeleine ei saanut unta, vaikka työpäivä (tai siis -yö) oli ollut rankka. Lopulta hän kuuli Esaiaksen kolistelevan keittiössä aamiaisen kanssa ja tassutteli pyjamassaan miehen luo.

"Kas, huomenta, unikeko," Esaias virnisti, mutta vakavoitui pian kun näki Madeleinen synkän ilmeen. "Onko joku hätänä? Mikset ole nukkumassa?" Madeleine yritti avata suutaan sanoakseen jotain, mutta hänen kielensä tuntui liimautuneen kitalakeen. "Minä... Tuota... Huomaatko minussa jotakin erilaista," hän sai sitten soperrettua. Esaias mittaili hämmentyneenä vaimoaan. "Tuota, sinulla on uusi pyjama, tuota... hetkinen... Oletko sinä, hiukan, ehm..." Esaias kyyristyi hiukan ja suojasi leikillään päätään käsillään, "...pyöristynyt?"

Mutta kun Madeleine ei alkanutkaan nauraa tai huutaa, Esaias ymmärsi, että kaikki ei nyt ollut kunnossa. Sitten hän ymmärsi. "Hetkinen! Sinähän olet... oletko?" Madeleine nyökkäsi surkeana. "Raskaana, niin. Mitä me nyt teemme?"

Madeleine oli odottanut, että Esaias irvistäisi tai alkaisi kiroilla tai yrittäisi esittää iloista peittääkseen pettymyksensä, mutta ei todellakaan sitä, että mies riemastui todella sydämensä pohjasta ja rutisti vaimoaan niin että luut rusahtelivat. "Vai siksi sinä olet ollut niin alamaissa viime aikoina! Et kai tosissasi kuvitellut, etten haluaisi lapsia?" Esaias hihkui.

Madeleinen nolo ilme paljasti kaiken, ja hän näytti niin hellyyttävältä että Esaias olisi voinut vaikka syödä suloisen vaimonsa siinä paikassa. "Tietenkin minä haluan pitää lapsen! Haluathan sinä? Kyllä me selviämme, elämme vain säästeliäästi ja minä voin tehdä ylimääräisiä tunteja. Huhuu, mitäs sinne mahaan kuuluu? Tuitui, isin pikkuinen!"

Madeleine tunsi polviensa taas heikkenevän, tällä kertaa helpotuksesta. Jännityksen laukeaminen sai hänet muistamaan, miten kuolemanväsynyt hän oli. Esaias sieppasi Madeleinen syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen, peitellen hänet hellävaroen. Madeleine nukahti melkein heti, ja Esaias lähti töihin iloisesti vihellellen.

Osa 27. Surutyön tekemisen vaikeudesta

Hei taas, ja Anteeksi isolla Aalla liian pitkäksi venynyt päivitystauko. Tuli oikein kunnon Writer's Block ja liian korkea rima edellisen jakson jäljiltä. Toivottavasti tämä nyt on jostain kotoisin, vaikka onkin hiukan lyhyempi kuin aiemmin... :) Asiaan.

Madeleine oli ollut niin uppoutunut omaan itseensä, ettei ollut lainkaan huomannut erästä hyvin olennaista asiaa: Aina oli raskaana! Laskettu aika oli helmikuulla. Onneksi Kreivin tuhotyöyritys ei kuitenkaan järkyttänyt Ainaa liiaksi eikä lapsi syntynyt etuajassa.

Lopulta pieni, kovasti isänsä näköinen Gustav kuitenkin saatiin kotiin. Poika oli pieni ja heiveröinen, mutta kuitenkin reipas ja energinen - liiaksikin asti. Ainan vuorokaudet pilkkoutuivat lyhyiden torkkujen ympärille, kun tämä ei voinut olla heräämättä ensimmäisestä tuhahduksesta. Carl Filip oli huolissaan avovaimostaan, mutta jonkun oli käytävä töissäkin... Roberta yritti toki auttaa, mutta Aina ei saanut unta ollenkaan, ellei poika ollut samassa huoneessa. Voi parkaa!

Kolme kuukautta pitämättä jääneiden häidensä jälkeen Madeleine seisoi Suur-Tammelan kartanon koivukujalla tuntien olonsa aivan yhtä tyhjäksi kuin viimeisten kuukausien aikanakin. Madeleine oli toivonut, että suvun perinnölle omistautuminen olisi saanut hänet tuntemaan itsensä jälleen eläväksi... Kartanon lunastamiseen oli kulunut lähes koko Madeleinen perintö, mutta se oli tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta. Täydellinen irrottautuminen menneestä saisi alkaa paluulla esi-isien maalle. Ehkä sille vain piti antaa aikaa.

Kartanon sisustus - tai sen täydellinen puute - oli ollut Madeleinelle hienoinen pettymys. Missä olivat kaikki huonekalut, muotokuvat, muistot menneistä sukupolvista? Mutta järjen ääni muistutti, että nekin harvat esineet, jotka olivat jääneet jäljelle Isabellan isän konkurssista, olivat varmasti viety johonkin turvaan, kenties myyty huutokaupalla: tuskin niitä olisi sataa vuotta seisotettu pölyyntymässä hylätyssä kartanossa. Ainoastaan keittiön ikivanha muurattu hella oli saanut jäädä paikoilleen, arvatenkin siksi, että sitä ei kovin helposti olisi kannettu ulos.

Huokaisten Madeleine kiipesi portaat yläkertaan. Valtavan päärakennuksen ontto tyhjyys olisi jostakusta voinut olla ahdistavaa, mutta Madeleinesta se oli jotenkin lohdullista. Aula oli kahden kerroksen korkuinen ja vei lähes puolet molemmista kerroksista. Kukaan nykyaikainen rakennusmestari ei olisi taatusti suvainnut moista tilanhukkaa, mutta Madeleine rakastui aulan avaraan valoisuuteen välittömästi. Talossa oli tilaa hengittää, mikään ei ahdistanut eikä tunkeutunut iholle. Täydellinen tyhjyys, rapistuneisuus ja muistot menneestä komeudesta tarjosivat Madeleinen väsyneelle mielelle turvallisen kehdon levätä.

Aikansa päärakennusta kierrettyään Madeleine totesi kuitenkin, että sen asumiskuntoon saattaminen tulisi olemaan kallis ja aikaavievä urakka. Hän ei uskaltanut edes kokeilla vanhanaikaisen kylpyhuoneen putkia: luultavasti ne olisivat ruostuneet puhki ja hän aiheuttaisi ensimmäisenä tekonaan valtavat vesivahingot... Perinnöstä jäljellejääneillä rahoilla ei kartanon kunnostusta maksettaisi mitenkään.

Talon alla oli valtava, kivistä muurattu kellari. Madeleine veti syvään henkeä: kellarissa tuoksui juuri siltä, miltä kellarissa pitääkin: hiukan ummehtuneelta, hiukan kostealta, hieman pistävästi kalkilta, kadonneiden perunalaarien ja viinitynnyrien muistolta. Madeleine oli aina rakastanut kostean kiven tuoksua: tänne hän tekisi itselleen harrastustilan.

Pihapiiriin kuului myös sivurakennus, jossa oli ilmeisesti aiemmin ollut pehtoorin asunto. Toisella puolella pihaa oli mustuneita kiviä ja romahtanut savupiippu: pakaritupa oli palanut maan tasalle parikymmentä vuotta kartanon tyhjentymisen jälkeen, eikä kukaan ollut vaivautunut viimeistelemään raivausurakkaa. Sille täytyisi tehdä jotakin, käärmeet viihtyisivät varmaankin turhan hyvin louhikossa.

Madeleinen rahat riittivät niukin naukin pehtoorintuvan pintapuoliseen remonttiin, sähkölinjojen tarkastukseen ja vesiputkien uusimiseen. Kalusteiden hankinnan jälkeen Madeleine oli lähes puilla paljailla: vastahakoisesti Madeleine alkoi seurata lehtien työilmoituksia ja lähetellä hakemuksia läheisiin sairaaloihin. Madeleinea hiukan hirvitti, mitä siitäkin tulisi jos hän joutuisi kovasti puhumaan potilaille. Ehkä hän pääsisi tekemään tutkimustyötä? Lääkärin ammatti oli nuorena tuntunut houkuttelevalta: hän oli tahtonut estää mahdollisimman montaa ihmistä kuolemasta. Nyt alkoi tuntua siltä, että kaikki hänen ympäriltään kuolivat joka tapauksessa. Uskaltaisiko hän enää edes yrittää?

Kun naapurit huomasivat, että Suur-Tammelan kartanossa tehtiin uudistustöitä, juorut lähtivät leviämään. Kaikki tahtoivat tietää, kuka hullu sen vanhan röttelön oli ostanut, ja miksi ihmeessä. Rohkeimmat tulivat jopa koputtelemaan ovelle, mutta aamuäreä Madeleine hätisti uteliaat tiehensä äkäisesti sadatellen. Että kehtasivatkin tulla häiritsemään hänen rauhaansa ja suruaikaansa!

Nuori ja äkäinen, mutta kaunis kartanonrouva herätti tietysti lisää juoruja. Joku väitti, että kyseessä oli aito kreivitär, toiset kiirehtivät korjaamaan, että hän oli murhannut tulevan aviomiehensä, nuoren kreivin, ja jäänyt siksi vaille titteliä. Toiset taas kertoivat varmana, että nuoren kreivin isä oli myöskin kuollut hämärissä olosuhteissa, ja pian Iki-Tammelassa ja lähikaupungeissa ihmeteltiin, miksi kaksinkertainen murhaajatar oli vapaalla jalalla ja entisöi kaikessa rauhassa vanhaa, rapistunutta kartanoa.

Madeleine viittasi kintaalla juoruille ja keskittyi hoitamaan hunningolle joutuneen puutarhan ikivanhoja hedelmäpuita. Hän ei suostunut vastaamaan lehdistön sitkeisiin puheluihin, ja muutkin perheenjäsenet pysyttelivät sitkeästi hiljaa. Ainoa, mitä keltainen lehdistö sai tapauksesta irti, oli hikeentyneen konstaapeli Backmanin vakuuttelut siitä, että vanha ja nuori kreivi olivat kuolleet onnettomuuksien seurauksena, eikä ollut mitään syytä epäillä muuta.

Romeo ja Juliakin saivat osansa ilkeyksistä, sillä pidettiin yleisesti omituisena, että nuoret eivät nostaneet syytettä oletettua murhaajatarta kohtaan. Vielä epäilyttävämpää oli tietenkin se, että he menivät naimisiin maistraatissa vain viikon kuluttua hautajaisista. Villeimmät salaliittoteoriat väittivät jopa, että Julia oli itse tahtonut isänsä ja veljensä hengiltä päästäkseen käsiksi perintöön. Tästä loukkaantuneena Juliakin kieltäytyi kommentoimasta ja nuoripari onnistui pakenemaan ulkomaille pidennetylle häämatkalle.

Madeleine hautautui vaatimattomaan elinympäristöönsä ja lukitsi etuportin saadakseen olla rauhassa. Muurien takana oli hiljaista ja turvallista, varsinkin jos laittoi puhelimen pois päältä. Sairaaloista ei kuulunut vastausta, ja Madeleinen mieleen alkoi hiipiä uusi paniikintunne: entä jos hän ei saisikaan töitä? Jospa sairaalanjohtajatkin lukivat Ilta-Postia? Tai entä jos sairaalasta olikin soitettu, mutta puhelin oli ollut pois päältä? Vaikka hän erityisesti oli pyytänyt vastaamaan kirjeitse tai sähköpostitse? Hädissään Madeleine käänsi puhelimensa jälleen päälle.

Se soikin melkein heti, ja Madeleine ryntäsi vastaamaan. Voisiko se olla...? "No hei Madeleine, vihdoinkin! Täällä Esaias, olen yrittänyt soittaa sinulle monta viikkoa! Tuota... Miten voit?" Ei voi olla totta, se oli taas se poliisimies! Hän oli soittanut Madeleinelle aina pari kertaa kuussa omituisia puheluita, joissa hän yritti kömpelösti tiedustella hänen vointiaan. Madeleine vaivaantui joka kerta kun muisti, kuinka hän oli vollottanut kuin pikkulapsi miehen sylissä sinä iltana... Ja miehen syvää, lohdullista samettiääntä, vaikkei hän juuri muistanutkaan, mitä tämä oli sanonut... Ja varsinkin kun hän oli muistellut tuota hetkeä aina, kun hänen keskittymisensä herpaantui. Ei, se ei ollut sallittua...

Madeleine ravisti päätään. "Anteeksi, mitä sanoitkaan?" hän kysyi valheellisen reippaalla äänellä. "Niin, minä, tuota, ajattelin että jos haluaisit puhua jollekulle. Siitä mitä tapahtui. Kun minulle tuli tässä mieleen, että kun nyt kun on jo aikaa hieman kulunut, että meillä on täällä oikein hyvä ja mukava psykologi joka on erikoistunut... ehm..." Esaiaksen ääni haihtui Madeleinen jäätävän hiljaisuuden edessä. "Tai voithan sinä puhua... höm... minullekin, muistatko? Kun lupasin, että minulle saa soittaa milloin vain... Lupaus on yhä voimassa..."

Ei voi olla totta. Taas olisi pitänyt avautua ja toistaa kaikki... Eihän Madeleine itsekään vielä oikein ymmärtänyt, mitä ajatteli! Mitä olisi pitänyt ajatella? Ikävöidä miestä joka halusikin hänen kuolemaansa? Surra ystävän isää, joka olisi käyttänyt Madeleinea täysin surutta omien pyrkimystensä täyttämiseksi ja sitten... Joka oli tapattanut hänen äitinsä... Ei!

"Tiedätkö mitä? Olen tätä myöten täynnä sitä, että kaikki yrittävät urkkia minulta mitä tapahtui! Lehdistö, niinkutsutut ystävät, naapurit, mutta nyt riitti! Minä en aio puhua tästä asiasta kenellekään, tuliko selväksi? Enkä varsinkaan puolitutuille. Ole kiltti ja jätä minut rauhaan! Hyvää yötä vain, konstaapeli Backman." Madeleine painoi punaista luuria ennenkuin mies ehti sanoa mitään ja sammutti puhelimen saman tien.

Madeleine käveli koko illan ympyrää autiossa olohuoneessaan aivot ylikierroksilla käyden. Mitä varten hänen piti olla niin töykeä ainoalle ihmiselle, joka yritti olla hänelle ystävällinen? Vähitellen häntä alkoi myös nolottaa. Esaiashan oli puolustanut häntä lehdistölle, tai ainakin sitkeästi pitänyt kiinni siitä, että kyseessä oli onnettomuus, tai siis kaksi onnettomuutta. Esaias oli myös ainoa ihminen, joka oli todella nähnyt, mitä tapahtui. Nyt kun tarkemmin ajatteli, Esaias itse asiassa tiesi tapahtumista enemmän kuin Madeleine itse! Nyt häntä alkoi nolottaa vielä enemmän. Ehkä mies vain todellakin oli halunnut tarjota mahdollisuutta puhua pois pahaa oloa.

Madeleine rauhoittui vähitellen, ja uudet suunnitelmat alkoivat muotoutua hänen päässään. Huomisesta eteenpäin hän ottaisi itseään niskasta kiinni, alkaisi tosissaan etsiä työtä, mitä tahansa! Puutarhasta pidettäisiin parempaa huolta, hän alkaisi käydä vierailulla veljensä perheen luona, Madeleine ei edes ollut tavannut pikku Gustavia vielä!

Uuden alun kunniaksi Madeleine sieppasi sakset keittiön laatikosta ja marssi vessaan peilin ääreen. Naps vain, ja kiharat putosivat lattialle. Uusi kampaus olisi paitsi kätevämpi puutarhatöitä tehdessä, myös ehkä hiukan vaikeuttaisi hänen tunnistamistaan kaupungilla. Nyt hiukset olivat lyhyemmät kuin koskaan: Madeleinea alkoi itkettää uudelleen väsymyksestä ja jostain omituisesta tunteesta, jota hän ei saanut karistettua mielestään.

Nukkumaan käydessään Madeleine teki vielä viimeisen päätöksen, jota hän oli lykännyt. Aamulla hän kirjoittaisi konstaapeli Backmanille kirjeen - tai ainakin sähköpostia - jossa hän pyytäisi anteeksi käytöstään. Konstaapeli saisi sitten itse päättää, haluaisiko hän olla tekemisissä Madeleinen kanssa. Madeleine oli asiaa pohdittuaan tullut siihen tulokseen, että Esaiaksen kaltaisen ihmisen ystävyyttä ei kannattaisi torjua vain omasta ylpeydestä tai pelosta, että jotakin saattaisi tapahtua... Esaias oli jo sen verran häntä vanhempikin, että ehkä tämä seurustelikin jo vakituisesti. Vaikka sormusta hänellä ei ollut... Madeleine antoi itselleen henkisen korvapuustin kiinnitettyään sellaiseen asiaan huomiota.

Tuumasta toimeen, ja ensimmäisenä tekonaan aamulla Madeleine avasi sähköpostiohjelmansa. Viestistä tuli yllättävän pitkä, mutta Madeleine ei osannut lyhentääkään sitä. Teksti tuntui virtaavan hänen sormistaan kuin joku muu olisi ohjannut niitä. Luettuaan viestin noin tuhat kertaa läpi, sensuroituaan muutaman lauseen ja varmistuttuaan siitä, ettei mikään enää antanut ymmärtää muuta kuin kohteliaisuutta, hän painoi lähetä-nappia.

Vähitellen Madeleine alkoi tuntea olonsa hiukan kevyemmäksi. Hän kaivoi kaapin pohjalta vanhan mp3-soittimensa ja alkoi laittaa aamiaista Miles Davisin tahdissa tanssahdellen. Oli kuin Madeleinea peittävään loputtomaan pahan olon kuoreen olisi lopultakin ilmestynyt pieni särö, mistä aurinko pääsi paistamaan sisään.

Iltaan mennessä Esaias ei ollut vieläkään vastannut sähköpostiin, eikä sairaaloista ollut kuulunut hisahdustakaan. Madeleinea alkoi taas ahdistaa: entä jos Esaias oli loukkaantunut verisesti hänen sanoistaan puhelimessa eikä ollut edes lukenut koko viestiä?

Madeleine nukkui levottomasti, kunnes heräsi säpsähtäen särkyvän lasin kilinään. Mitä ihmettä... Porttihan oli lukossa? Oliko joku päässyt kuitenkin muurin yli? Madeleinea kylmäsi, mutta hän nousi hiljaa ylös ja pukeutui nopeasti.

Kurkattuaan ikkunasta ja varmistuttuaan siitä, ettei pihalla ollut ketään, Madeleine uskaltautui ulos. Kuunvalo osui johonkin kimaltelevaan koivukujalla: joku oli heittänyt pullon pihaan! Äkäisenä Madeleine kiiruhti perään, jos huligaanin olisi vielä voinut nähdä vilaukselta, mutta hiljaisella kadulla ei näkynyt ketään. Huokaisten Madeleine kääntyi siivoamaan sirpaleita pois. Mutta pullo ei ollutkaan ollut tyhjä: sirpaleiden keskeltä pilkotti jokin paperi.

Kylmät väreet juoksivat pitkin Madeleinen selkärankaa: A4-kokoiselle kopioarkille oli liimattu sanomalehdistä leikatuista kirjaimista lyhyt, mutta karmiva kirje.

tiEDäN ettÄ OLeT MURhaAJa huORA jA sAAt kOhtA ansIOsi muKAAn
SiNUt viElä hOIDelLaAn ÄmMÄ

Madeleine tunsi pyörryttävien kauhun aaltojen kuohuvan mielensä ympärillä. Nyt ei saisi kuitenkaan panikoida. Pitäisi soittaa jonnekin, pyytää apua... Mutta mihin? Carl Filipille ei voinut soittaa, Ainan oli muutenkin vaikea nukkua vauvan valvottaessa häntä yöt pitkät, Romeo ja Julia olivat häämatkalla, ja Madeleinella oli sellainen olo, että poliisit eivät ottaisi häntä vakavasti. Käskisivät mennä nukkumaan ja odottaa aamuun, mutta nyt piti saada heti puhua jollekin... Vastahakoisesti mutta vääjäämättömästi Madeleinen ajatukset kääntyivät siihen ainoaan poliisiin, johon hän saattoi ajatella luottavansa.

Esaias vastasi puhelimeen unenpöpperöisellä äänellä, mutta piristyi nopeasti kun Madeleine yritti hädissään selittää, mitä oli tapahtunut. Tytön äänestä kuuli, ettei itku ollut kaukana, ja Esaias lupasi tulla välittömästi käymään, vaikkei Madeleinen puheista aivan täysin selvinnytkään, mikä oli hätänä.

Madeleine ryntäsi ulos miestä vastaan rutistaen kamalaa kirjettä nyrkissään. Hän yritti pidätellä kyyneleitä eikä uskaltanut sanoa mitään, ojensi vain kirjeen Esaiakselle. Esaias luki kirjeen läpi, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. "Mennäänpäs sisälle", tämä totesi ja ohjasi Madeleinen lempeästi tämän omaan keittiöön.

Esaias juotti Madeleinelle kupillisen teetä, ja Madeleine rauhoittui hieman. Madeleine kertoi, mitä oli tapahtunut, ja ettei ollut nähnyt ketään. Esaias pujotti kirjeen todistepussiin ja lupasi, että siitä otettaisiin sormenjäljet. Parhaassa tapauksessa tekijä saataisiin kiinni alta aikayksikön, kenties kyseessä olisi jopa vain mauton pila.

Helpotus siitä, että Esaias otti hänet täysin vakavasti, sai Madeleinen puhkeamaan vastustamattomasti kyyneliin. "Anteeksi, tämä on kauhean noloa," hän soperteli. Padot murtuivat hänen mielessään, ja ennenkuin hän huomasikaan, Madeleine pyyteli anteeksi töykeää käytöstään vuolain sanoin. Esaias keskeytti hänet nopeasti. "Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Käyttäydyin itse tökerösti kun sillä tavalla tuputin ammattilaisapua näin pian, ja olen siitä pahoillani. Vähintä mitä voin tehdä on selvittää tämä asia." Esaias ojensi hiukan epäröiden kätensä kuivatakseen Madeleinen poskelle vierähtäneen kyyneleen. Madeleine nosti nopeasti oman kätensä kuin torjuakseen, mutta kosketti sitten kevyesti miehen rannetta.

"Kiitos kun olette niin ystävällinen, konstaapeli," Madeleine sopersi ja kääntyi selin. Esaiaksen kosketus oli saanut hänet lehahtamaan aivan tummanpunaiseksi, eikä hän tahtonut miehen näkevän hämmennystään. "Hyvää yötä, on kauhean myöhä, tekin haluatte varmasti mennä jo nukkumaan," hän jatkoi tavoitellen kohteliaan reipasta äänensävyä. Esaias paloi halusta pyytää nuorta naista sinuttelemaan itseään, mutta huomasi miten hämmentynyt tämä oli. Tyttö parka, mitä kaikkea hän olikaan joutunut kokemaan! Esaias aisti, että nyt oli todellakin aika lähteä. Mutta aamu tulisi pian, ja nyt hänellä oli todellinen, virallinen lupa olla tytön lähellä. Madeleine oli vain niin kovien kokemustensa järkyttämä, että oli siksi niin ujo ja arvaamaton. Hellyys läikähti Esaiaksen sydämessä: hän niin tahtoi parantaa ja helliä Madeleinen takaisin kiinni elämään!

Varhain aamulla Madeleine heräsi yön kauhunhetkistä huolimatta selittämättömän iloisena. Hän sieppasi Markiisin syliinsä ja paijasi kissaa niin, että se naukaisi äkäisesti. "Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee hyvä päivä!" Madeleine hihkui. Mitä jostain typerästä tappouhkauksesta? Esaias, urhea, turvallinen, vahva ja luotettava Esaias kyllä hoitaisi asian.

Kello oli vasta kuusi: Madeleinea ei oikein nukuttanut. Posti ei tietenkään ollut vielä tullut, joten hän otti oksasakset oven vierestä ja hilpaisi ulos hedelmätarhaan.

Muutaman tunnin kuluttua Madeleinen uteliaisuus sai voiton, ja hän juoksi lukemaan sähköpostinsa. Ja kyllä! Juuri puoli tuntia sitten saapunut sähköposti sairaalanjohtajalta ilmoitti, että hän oli saanut lääkäriharjoittelijan paikan, ei naapurikaupungista vaan hiukan kauempaa. Sairaala oli kuuluisa uraauurtavasta tutkimustyöstään, ja ilmeisesti sijaitsi niin kaukana Iki-Tammelasta ettei Madeleinea tunnettaisi siellä samalla tavoin kuin kotikulmilla. Uskomatonta! "Tästä taitaa tosiaankin tulla hyvä päivä," Madeleine naureskeli itsekseen. Pitäisiköhän järjestää pienet juhlat?

Sillä välin toisella puolella Iki-Tammelaa:

Melodi oli lopultakin palannut Iki-Tammelaan. Hän oli viettänyt viime ajat naapurikaupungissa, jossa hän oli saanut työpaikan toimitusavustajana. Hän tähtäsi ihan oikealle toimittajan uralle, mutta tunsi, ettei voisi edetä elämässään ennenkuin kaikki olisi selvää. Hän kaipasi Odinia niin kovasti! Ensin hän oli yrittänyt olla välittämättä koko asiasta, mutta mitä kauemmin aikaa kului, hän ymmärsi, ettei voisi olla selvittämättä, mitä Odinille oli käynyt.

Melodi otti yhteyttä Odinin veljiin Sebastianiin ja Carl Filipiin. Hiukan yllättäen hänen kirjeeseensä vastasikin Carl Filipin avovaimo Aina, joka oli myöskin toimittaja, nyt tosin äitiyslomalla. Hän kertoi epäilevänsä, että Odin asui ränsistyneessä mökissä Iki-Tammelan laidalla piilotellen muulta maailmalta. Carl Filip eikä kukaan muukaan perheestä tiennyt asiasta, sillä Aina ei halunnut paljastaa epäilyjään heille: jos hän olisikin ollut väärässä, hänen rakkaansa olisivat saaneet turhaa toivoa. Mutta jos Melodi kävisi paikan päällä, hän voisi tunnistaa miehen?

Odinin ensimmäinen talvi Iki-Tammelassa oli suorastaan tylsä. Sudet kävivät paljon harvemmin kuin hän oli toivonut: ehkä ne eivät viihtyneet sittenkään niin hyvin kaupungin lähettyvillä? Välillä Odin jopa kuvitteli näkevänsä ihmisenkokoisia vaaleanpunaisia pupuja, mutta käänsi sitkeästi katseensa pois - ne olivat taatusti vain yksinäisen mielen luomia harhoja.

Kiiluvasilmäiset sudet kuitenkin palasivat uskollisesti, vaikkakin kovin harvoin. Vähitellen Odin alkoi saavuttaa niiden luottamuksen, mutta suurinta palkintoa susiystävilleen omistautumisesta hän ei vielä saanut: edes Peni, laumanjohtaja ja susista sosiaalisin, ei jostain syystä suostunut puraisemaan ihmisystäväänsä. Johan nyt on kumma!

Eräänä varhaiskevään aamuna Odin kuuli portilta kolinaa ja kiirehti tarkistamaan, kuka yritti tunkeutua hänen pihaansa. Mutta mitä ihmettä: Melodi se oli, aikuistunut ja kaunistunut Melodi! Viimeiset vuodet Odin oli yrittänyt taistella ristiriitaisten tunteidensa aallokossa: oliko Melodi oikeasti yrittänyt pettää häntä? Välillä hän oli saanut painettua tunteensa piiloon, mutta viimeisen vuoden aikana kaikki oli taas jostain syystä noussut pintaan. Hirmuinen epäilys siitä, että kaikki saattoi sittenkin olla väärinkäsitystä, käänsi Odinin vatsaa ja valvotti häntä yö yön jälkeen, mutta hän ei uskaltanut tulla ulos piilopaikastaan.

Siinä Melodi nyt vain oli, lempeänä ja anteeksipyytävän näköisenä, ja niin suloisena...

Melodi tuijotti järkyttyneenä miestä, joka hänen edessään seisoi silmät kiiluen hurjan hiuspehkon lomasta. Saattoiko tämä todellakin olla Odin, niinkuin Aina oli väittänyt? Mutta sitten, ensijärkytyksen jälkeen, tuossa oli Odinin nenä, suu, jopa villinä kiiluvat silmät olivat tutut. Melodi yritti avata suunsa mutta oli mennyt hämmästyksestä mykäksi.

Kaikki entiset tunteet syöksähtivät takaisin Odinin mieleen. Melodi oli etsinyt hänet käsiinsä! Mitä jostakin menneestä sekoilusta, kun Odinin elämän rakkaus seisoi nyt tuossa, kaikki unohdettuna! Odin huudahti villisti ja ilosta kaipauksesta, ja sieppasi Melodin intohimoiseen suudelmaan.

Melodin päässä pyöri. Olisiko Odin todellakin antanut hänelle anteeksi? Kaiken tämän ajan jälkeen? Miksi hän oli tällä tavalla hautautunut keskelle ei mitään, tällaiseen pieneen mökkiin?

Odin päästi äkkiä irti Melodista ja näytti hiukan nololta. Entä jos Melodi ei olisikaan vielä valmis tällaiseen? "Kuule... Melodi... Rakas?" Puhuminen tuntui hankalalta. Susien kanssa ei montaa sanaa vaihdettu, ja tuntui siltä kuin koko puhetaito olisi päässyt ruostumaan. "Minun on pyydettävä anteeksi, käyttäydyin aivan naurettavasti!" Monen vuoden mökötys ja viha olivat kuin poispyyhityt. "Olin niin lapsellinen... Voitko, haluatko vielä kertoa minulle, mitä tapahtui?"

Melodia alkoi naurattaa. Odinin villimiehen ulkonäkö oli huvittavassa ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. "No lapsellinen olit kyllä, mutta niin olin minäkin! Yritin saada sinut mustasukkaiseksi, että olisit kiinnittänyt minuun enemmän huomiota, se oli typerästi tehty!" Melodia alkoi äkkiä ujostuttaa. "Tuota... Minä asun nykyään täällä Iki-Tammelassa, sain täältä töitä... Haluaisitko sinä... Voisitko ajatella.... Ettäaloittaisimmealusta?" Hän puuskahti. Odin hymyili leveää, susimaista hymyä. "Eiköhän se sovi. Mitäs jos menisimme tuonne sisälle vähän keskustelemaan?" Eikä Melodilla ollut kerrassaan mitään sitä vastaan.