26. Räjähtävää toimintaa

Jälleen megajakso (60 kuvaa). Muistittehan ne suojalasit? Omalla vastuulla sitten.

Pidän teitä tosin vielä hetken jännityksessä ;)

Nerissa suostui kuitenkin osakunnan jäseneksi, jostain kumman syystä. Hän kiusasi kuitenkin Sebastian-parkaa armottomasti eikä koskaan antanut ymmärtää, että hänellä olisi ollut jotakin lämpimämpiä tunteita poikaa kohtaan.

Tosiasiassa Nerissa oli oikukas, romantiikkatavoitteinen nuori nainen, jonka mielestä odotusleikki oli vain hauskaa ja jännittävää. Välillä hänen omat tunteensa kävivät niin kuumina, että hyppy lumihankeen suoraan porealtaasta oli paikallaan.

Madeleine viihtyi yhä paremmin pienessä kasvihuoneessaan. Viime aikoina hän oli havainnut, että kasvit kasvavat vihreämmiksi ja suuremmiksi, jos niille jutteli mukavia silloin tällöin. Madeleine puheli kasviensa kanssa jopa enemmän kuin Tybaltin: Tybalt nimittäin ei yleensä jaksanut kuunnella, mitä Madeleinella oli sanottavaa. Hänen käsityksensä seurustelusta oli hyvin - eh - fyysinen, kukapa siinä olisi jaksanut keskustella päivän politiikasta tai kurkkujen kasvatuksesta?

"Sinä teet minut hulluksi, nainen," Sebastian mutisi eräänä päivänä katseltuaan taas Nerissan pirteää pomppimista ympäri talon (Hänellä oli kirjaimellisesti loppumattomasti energiaa - ihana tarpeidenjumitusbugi!).

Nerissa tarjosi lopultakin huulensa suudeltaviksi. Sebastian lennähti suoraan seitsemänteen taivaaseen :)

Tai tarkemmin sanottuna yläkertaan...

Eräänä hyisen kylmänä iltana konstaapeli Backmanin synkkä varoitus kävi toteen. Myöhään yöllä taloa lähestyi rähjäisen kulkurin oloinen mies, joka vilkuili levottomasti ympärilleen hiukan sameilla silmillään.

Se oli, kukas muukaan kuin Tor. Sebastian oli tullut alakertaan käydäkseen vessassa ja säikähti kuollakseen aavemaista olentoa, joka seisoi lasioven takana: silmien alla oli synkät varjot, posket olivat kuopalla ja suun ympärillä omituisia nirhaumia. Torin takin alta paljastui lähes täyteen tatuoitu ylävartalo, mutta tatuoinnitkaan eivät peittäneet selkeitä neulanjälkiä hänen kyynärtaipeissaan. Sebastian ei uskaltanut olla päästämättä Toria sisään, sillä tämä näytti siltä, että alkaisi rähinöidä hetkenä minä hyvänsä ja herättäisi naapurit.

"Sinä tiedät varmasti miksi olen täällä - tarvitsen rahaa, ja äkkiä! Rahaa ja ruokaa! Aion häipyä maasta, ja sinä saat nyt auttaa minua, senkin hemmoteltu penikka!" Sebastian myönteli hädissään ja ohjasi veljensä jääkaapille.

Sebastian oli kauhuissaan: Nerissa ja Madeleine nukkuivat onneksi sikeästi, mutta Sebastian pelkäsi, että Madeleine, joka nukkui viereisessä huoneessa, heräisi ja tulisi ihmettelemään, mistä meteli kuului. Sebastian ei voisi myöskään soittaa poliisille: Tor huomaisi sen välittömästi. Hermostuksissaan hän yritti voittaa aikaa kaivelemalla lompakkoaan mahdollisimman hitaasti, samalla kun Tor penkoi jääkaappia löytääkseen jotakin tuhdimpaa kuin salkopapuja.

Madeleine heräsi kuin heräsikin riitelyn ääniin. Koska toinenkin äänistä oli miehen, se ei voinut olla Sebastianin ja Nerissan välinen kiista. Madeleine avasi oven raolleen hyvin hiljaa ja kurkisti varovasti keittiöön.

Keittiössä istui ruokkoamattoman näköinen mies tatuoitu ylävartalo paljaana lappaen suuhunsa happaman näköisenä eilisiltaista salaattia, ja Sebastian väänteli huolestuneen oloisena lompakkoaan. Kun mies nosti katseensa ruuastaan, Madeleine hätkähti: profiili oli tismalleen kuin Sebastianin tai Odinin, mutta kumpikaan heistä tämä mies ei voinut olla (eikä varsinkaan Sebastian, joka seisoi samassa huoneessa, häh :D). Sen oli siis pakko olla vankilasta karannut vanhin veli!

Madeleine sulki oven hipihiljaa, ettei häntä huomattaisi. Hän syöksyi laukulleen ja kaivoi kännykkänsä esiin - siunattu kapine! - ja näppäili äkkiä konstaapeli Backmanin numeron.

Konstaapeli vastasi kiihkeällä, matalalla äänellä, jossa ei kuulunut minkäänlaisia merkkejä siitä, että mies olisi ollut nukkumassa. Madeleinen oli vaikea kuiskata unenpöpperössään, mutta sai silti soperrettua hädissään: "Hän on täällä... Luulen, että hän kiristää rahaa Sebastianilta! Hän syö nyt keittiössä, tulkaa pian!" Konstaapeli urahti vastaukseksi jotakin epäselvää ja sulki luurin saman tien. Madeleine jäi hämmästyneenä tuijottamaan näyttöä, mutta siirtyi sitten ikkunaan kurkistelemaan verhojen lomasta: ehtisiköhän konstaapeli paikalle ajoissa?

Myöhäistä! Tor kuuli konstaapelin auton kaartavan kadulle ja pomppasi ylös tuolistaan. Hän väänsi rahat Sebastianin kädestä, kiskaisi takin niskaansa ja hiippaili kiireesti takaovesta ulos. Torin kadotessa talon takana sijaitsevaan metsikköön, etupihalla kävi autonovi.

Madeleine, joka kuuli sekä takaoven kolahtavan että auton ajavan pihaan, kiskaisi hänkin takin niskaansa ja ryntäsi konstaapelia vastaan. Konstaapeli oli pettynyt, kun kuuli Torin paenneen jälleen: metsä oli kovin tiheä, ja pimeällä Torin löytäminen olisi yksin ollut mahdotonta. Konstaapeli soitti kuitenkin apuvoimia. Sebastian kertoi konstaapelille Torin suunnitelmista paeta maasta.

Madeleine oli niin herttaisen ja säikähtäneen näköinen ohuessa takissaan, jonka alla ei ollut muuta kuin yöpaita, että konstaapeli aivan kuin hetken mielijohteesta syleili tyttöä nopeasti. "Älä huoli, lapsukainen, kyllä me saamme sen roiston kiinni! Sinun ei tarvitse pelätä mitään." Madeleine katsoi hämmästyneenä konstaapelia: hänen setämäinen äänensävynsä oli täydessä ristiriidassa halauksen kiihkeyden kanssa. Madeleine kiitti miestä hampaat kalisten ja meni takaisin sisään, vilkaisten vielä kerran oudoksuen olkansa yli.

Konstaapeli Esaias Backman, 28, poliisikoulun priimus ja rikospoliisin paitsi nuorin, myös pätevin etsivä, jäi nolona tuijottamaan ovea, joka sulkeutui nuoren naisen perässä. "Lämmittääkseni minä... niin, lämmittääkseni..." Hän mutisi, ennenkuin nousi takaisin siviiliautoonsa ja liittyi etsintäpartioon.

Madeleine hiukan ihmetteli nuoren poliisimiehen outoa käytöstä, mutta se unohtui pian, kun Tybalt viihdytti häntä röyhkeillä vitseillään ja räävittömyyksillään. Madeleinea nolotti joskus, mutta hän tunsi samalla omituista ylpeyttä veljensä hiljaisen paheksunnan edessä. Miksei hänkin, kiltti perhetyttö, saisi joskus olla vähän pahis?

Tybalt oli kerta kaikkiaan kyllästynyt odottamaan: hänen olisi päästävä lopultakin Madeleinen vaatteiden alle tai hän kerta kaikkiaan räjähtäisi. Suunnitelma oli yksinkertainen: hän juotti Madeleinelle väkevää hedelmäviinaa, jota väitti aivan miedoksi likööriksi, kunnes tyttö rojahti hervottomana sängylle. Tybalt hivuttautui varovasti hänen viereensä.

Madeleinen pää heilui holtittomasti puolelta toiselle ja hän kikatteli hervottomasti. "Minulla on niin hauska olo, Tybalt", hän hihitteli. "Niin pitäisikin, kultaseni, ja kohta on vielä hauskempaa!" Tybalt virnisti. Lopultakin! Tyttö oli täysin puolustuskyvytön: tämä pelin Tybalt taitoi viimeistä yksityiskohtaa myöten. Hän kaappasi Madeleinen syliinsä ja alkoi varoen sivellä tyttöä joka puolelta.

"Mmmh, Tybalt, mitä nyt," Madelene mutisi, kun Tybalt laski hänet takaisin selälleen ja kumartui hänen ylleen. "Ssshh, rakas, nauti vain, nauti," Tybalt kehräsi lopettamatta hetkeksikään vaativia suudelmiaan. Hän alkoi hitaasti, hitaasti ujuttaa vaatteita Madeleinen päältä.

Madeleine meinasi hätääntyä, kun ymmärsi, mitä oli tapahtumassa, mutta hervahti sitten liikkumattomaksi. Antaa mennä! Hänen umpihumalainen mielensä huusi. Jokin hänen sisällään halusi tätä, juuri nyt, enemmän kuin mitään muuta koko maailmassa. Yhtäkkiä hänen lapsesta asti tuntemansa vieraus ihmisiin, vaisto välttää läheisyyttä, oli kuin muisto vain. Hän antoi Tybaltin riisua vaatteensa, eikä vastustellut, kun mies veti peitot heidän ylitseen...

Madeleine sammui lähes heti, kun Tybalt kierähti pois hänen päältään. Tybalt nousi alastomana retkottavan tytön vierestä, naama happamassa irveessä. Tyttö oli vastustellut yllättävän vähän, mutta eipä hän ollut paljoa muutakaan tehnyt: olisikohan sittenkään pitänyt antaa tälle niin paljon juotavaa? Mutta Tybalt ei osannut arvata, että Madeleine oli niin tottumaton alkoholinjuontiin. Sen muutaman kerran, kun he olivat olleet baarissa, Madeleine oli ollut kyllä melkoisessa tuiskeessa, mutta Tybalt ei ollut tajunnut, että hänelle riitti pari lasillista! "Pyh, kuin tainnutettua kalaa olisi syleillyt," Tybalt tuhahti, pukeutui ja lähti kotiin. Hän oli laskuhumalassa ja äkäinen: kaikkea sitä piti kestää isoisän perinnön vuoksi! Mutta piti muistaa, että kaiken takana olisi myös Madeleinen valtava omaisuus...

Viikon kuluttua konstaapeli Backman soitti jälleen.
"Olen niin pahoillani, Madeleine, öh, siis neiti Tavast, mutta emme ole löytäneet Toria mistään! Pelkäämme, että hän on sittenkin onnistunut livahtamaan jotakin kautta rajan yli, ja koska hän ei kuitenkaan ole varsinaisesti luokiteltu vaaralliseksi rikolliseksi, emme saaneet tulleihin ilmeisesti riittävän tarkkaa valvontaa. Mutta voitte silti olla rauhassa, jos hän on ulkomailla, hänestä on tuskin enää teille vaaraa. Hänet on nyt etsintäkuulutettu kansainvälisesti, mutta suoraan sanottuna, pelkään, ettei häntä saada kiinni, ellei hän yritä palata kotimaahan." Madeleine nyökytteli hiljaa, vaikkei konstaapeli sitä tietenkään voinut nähdä. Huomattuaan miehen lopettaneen, hän yskäisi vaivaantuneena ja sanoi, ettei pelännyt veljeään.

"Älkää kuitenkaan hävittäkö numeroani, neiti... Koskaan ei tiedä, palaako hän kuitenkin kotimaahansa: rahapula voi yllättää, tai silkka koti-ikävä. Ja tuota... Minulle saa kyllä soittaa edelleenkin milloin vain on jotakin, mikä huolestuttaa... Olen täysin käytettävissänne ja pidän Torin kansion pöydälläni, kunnes asia on selvitetty." Kuulosti siltä, että konstaapeli olisi vielä halunnut sanoa jotakin, mutta toisen vaivaantuneen hiljaisuuden jälkeen tämä rykäisi ja päätti puhelun melko töksähtäen.

Madeleine jäi pohtimaan puhelua vielä pitkäksi aikaa. Hän oli niin unohtunut kuuntelemaan miehen ääntä, että puolet siitä, mitä tämä oli sanonut, oli mennyt aivan ohi hänen korviensa. Siinä äänessä oli jotakin... Sitten Madeleine ravisti päätään.

Tybaltin vastakohtana Sebastian oli oikea romantikko: hän oli alkanut vähitellen haaveilla omasta perheestä ja somista, pellavapäisistä lapsista, siitä, että Nerissa olisi töistä palaavaa miestään vastassa iltaisin suloisessa esiliinassa ja höyryävä ruoka pöydässä. Opinnotkin lähestyivät loppuaan, ja Sebastianilla oli varma työpaikka tiedossa tiedekuntansa assistenttina. Ihme kyllä, Nerissa suostui kosintaan! Ehkä siksi, että Sebastian oli toistaiseksi pitänyt haaveensa omana tietonaan...

Aika kului, opinnot etenivät, mikään ei tuntunut muuttuvan. Aina joskus Julia ja Romeo tulivat yhteisillallisille. Julia ei ollut jaksanut pitkään mököttää ystävälleen, ja hän halusi sitäpaitsi pitää silmällä Madeleinen ja Tybaltin suhteen kehittymistä. Madeleine vaikutti omituisen tyytyväiseltä Tybaltin typeriin juttuihin ja siihen, ettei hänen tarvinnut juuri käyttää aivojaan miehen kanssa keskustellessaan. Juliaa harmitti, mutta hän ei voinut tehdä asialle mitään: isoisä oli antanut hänelle pitkin hampain virallisen luvan seurustella Romeon kanssa, mutta vain sillä ehdolla, että hän tekisi kaikkensa edistääkseen Tybaltin pyrkimyksiä. Vaikeaa se ei ollut: Tybalt onnistui asiassaan epäilyttävän hyvin.

Joskus Julia pohti, tunsiko ystäväänsä sittenkään riittävän hyvin: Mikä ihme sai älykkään, lahjakkaan ja vakavan tytön viihtymään mokoman sian seurassa? Julia oli vähitellen vakuuttanut itselleen kuvitelleensa isoisänsä puhelun Kornivuori-sedälle: ehkä se oli vain ollut jotakin hämmentyneen teinin unta.

Madeleine valmistui yliopistosta hiukan etuajassa, erinomaisin arvosanoin, mutta iloiset yllätykset eivät loppuneet tältä päivältä vielä tähän.

"Madeleine, suotko minulle sen suunnattoman kunnian, että tulisit vaimokseni?" Tybalt resitoi kuin ulkoaopetellun puheen (no, sitähän se olikin), mutta Madeleine näki vain upean sormuksen. "Voi Tybalt! Aivan varmasti tulen!"

Madeleine hyppäsi nyyhkyttäen Tybaltin kaulaan, eikä nähnyt, kuinka mies irvisti. "Mikä itkupilli," hän ajatteli. "Onneksi tätä ei tarvitse kauaa sietää..."

Tybalt jätti odotetusti opintonsa kesken. Julia ja Romeo valmistuivat myös hiukan Madeleinen jälkeen, ja kaikki muuttivat yhdessä takaisin Iki-Tammelaan.

Tybalt (tai siis Kreivi, mutta sitähän ei Madeleinelle kerrottu) halusi järjestää häät mahdollisimman pian. Julia oli tietenkin kaaso. Häntä hiukan epäilytti edelleen: Tybalt näytti kyllä ulospäin jokseenkin parantaneen tapojaan, mutta aina tavatessaan hän ja Kreivi vaihtoivat merkityksellisiä katseita. Juliaa huolestutti, olivatko he kenties huomanneet, ettei hän ollut enää koko sydämestään mukana juonessa. Jos olivat, he saattaisivat tälläkin hetkellä juonia jotakin hänen selkänsä takana, eikä kukaan voisi enää varoittaa Madeleinea.

Häät päätettiin pitää Capulan kartanon pihalla jo muutaman päivän kuluttua: Kreivi sai suhteidensa avulla järjestettyä kaikki muodollisuudet tarjoilua ja koristelua myöten. Madeleinelta ei kysytty mitään, mutta tyttö oli niin pyörällä päästään naimisiinmenosta, ettei osannut vastustellakaan. Hääpuvun hän sai sentään valita itse: Hän oli jostain saanut päähänsä, ettei valkoinen olisi hyvä. Lähipäivinä oli odotettavissa sentään lunta, ja eihän kävisi päinsä, että morsian sulautuisi maastoon.

Carl Filip ja Aina olivat toki tienneet Tybaltin ja Madeleinen seurustelusta, mutta heitä ihmetytti kovasti näin pikaiset häät. Vieraitakaan ei kutsuttu paljon, vain lähimmät sukulaiset. Madeleine vaikutti kuitenkin hajamielisyydestään huolimatta niin onnelliselta, ettei isoveli kehdannut muistuttaa Tybaltin olevan hyvin läheistä sukua miehelle, joka - vahingossa tai ei - oli aiheuttanut heidän äitinsä kuoleman.

Madeleine ja Julia valitsivat yhdessä Madeleinelle leveähelmaisen puvun, joka oli yönsinistä silkkiä ja koristeltu tuhansin kimaltavin paljetein. Madeleine loisti kuin pakkasyön tähtitaivas. Koekampauskin onnistui yli odotusten. Silti hän tunsi olonsa epävarmaksi.

"Madeleine, en ole ikinä nähnyt mitään noin kaunista! Lakkaa höpisemästä, olet varmasti kaunein morsian mitä tässä kaupungissa on koskaan nähty," Julia yritti rohkaista ystäväänsä.

Madeleine hymyili hiukan. "Ehkä olen vain hermostunut... häät ovat jo ylihuomenna! Tuntuu niin ihmeelliseltä, että tämä voi olla totta! Että minä, entinen harmaavarpunen, menen naimisiin näin upeassa puvussa..." Julia tirskahti. "Puhumattakaan siitä, että nyt sinusta tulee oikeasti kreivitär. Oletko ajatellut sitä?" Madeleinen suu loksahti auki - hän oli todellakin unohtanut koko asian. Miten sitä saattoikin olla niin reikäpää? Madeleinea nolotti, mutta Julia ei ollut millänsäkään.

"Minun täytyy nyt kysyä sinulta, Madeleine," Julia aloitti varovasti. "Et saa suuttua, sillä tiedät, että olen ystäväsi... Mutta oletko nyt aivan täysin varma tästä asiasta? Tybalt..." "On muuttunut mies, etkö muka ole huomannut? Jos hän joskus nuorena onkin ollut vähän... öh... No kuitenkin, muistele nyt minkälainen itsekin olit," Madeleine mutisi lauseensa loppuun. "Ei, en kuuntele enää yhtään poikkipuolista sanaa! Minä olen päätökseni tehnyt," hän jatkoi hiukan reippaammin. Julia huokasi. "No sitten toivotan sinulle onnea. Sitä sinä tarvitset," hän jatkoi hiljaa, kun Madeleine meni vaihtamaan vaatteensa.

Illalla Madeleine, puutarhassa kävellessään, pysähtyi hetkeksi katselemaan pihalla seisovaa hääkaarta. Sen alla oli vihitty kaikki hänen esivanhempansa jo lähes sadan vuoden ajan. Nyt syksyllä kiveyksellä oli jo lehtiä ja osa koristeista oli viety pois rapistumasta. Hänelle tuli jotenkin haikea olo: häntä ei vihittäisi tässä paikassa, hän olisi ensimmäinen, joka katkaisisi perinteen... Sitten Madeleine ravisti päätään: Ei, nyt ei voinut jäädä vellomaan menneisyyteen. Tulevaisuus häntä rakastavan miehen rinnalla oli se, mikä oli olennaista, ei se, missä valat vannottiin.

Tybaltia kiinnosti uudessa talossa lähinnä hauskanpito. Häntä ketutti myöntää, että vaikka rakennus oli suhteellisen uusi eikä mikään kartanolinna, se oli kuitenkin viihtyisä ja kodikkaasti sisustettu. Noh, eipä sitä kauan tarvitsisi katsella: talo pantaisiin myyntiin heti häiden jälkeen. Carl Filip ja Aina saisivat muuttaa johonkin kopperoon, joka vastaisi heidän tulotasoaan.

Madeleinella oli omituinen olo. Hänen olisi pitänyt olla onnensa kukkuloilla: Häntä rakastava mies oli aikeissa mennä hänen kanssaan naimisiin, häät olisivat aivan pian, sitten odottaisi aikuisen elämä vapauksine ja vastuineen... Kenties lapset. Madeleine ei uskaltanut myöntää itselleen, että häntä pelotti. Vaikka hän ajatteli rakastavansa Tybaltia, jokin pieni epäilys kalvoi hänen mieltään. Ei, sen täytyi johtua vain siitä, että Tybalt oli itse ollut niin etäinen viime aikoina - ehkä hänkin oli hermostunut? Tai entäs appiukko... Kreivi hädin tuskin tervehti Madeleinea, ja sitkeästi nimitti häntä Mataleenaksi. Se oli harmillista, mutta, kuten Madeleine yritti itselleen vakuuttaa, eihän hän vanhan kreivin kanssa ollut menossa naimisiin.

Seuraavana aamuna, kun häihin oli aikaa reilu vuorokausi, Julia huomasi isoisänsä ja Tybaltin juttelevan innostuneesti pihalla. Missä tahansa muussa perheessä olisi voinut ajatella, että isoisä oli innoissaan nähdessään suvun nimen jatkuvan, mutta silti Julialla oli hämärä aavistus siitä, ettei kaikki ollut kunnossa.

Tybalt oli itse asiassa isoisänsä määräyksestä asunut viime ajat Madeleinen luona naapurissa, jotta tämä ei olisi hetkeäkään saanut ajatella asioitaan rauhassa. Isoveli tuntui suhtautuvan naimisiinmenoon hiukan nihkeästi: täytyi varmistaa, ettei tämä pääsisi vaikuttamaan Madeleineen vielä viime hetkellä.

Julia juoksi hiljaa portaat alas ja hiipi takaoven kautta nurkan taakse kuuntelemaan. Ovelaa käydä keskustelu ulkona: sisällä Julia tai Hermia olisi vaikka saattanut kuulla...

"--- Kornivuori ei enää suostunut auttamaan, mutta ehkä hän on oikeassa. Kaksi kuolemantapausta samassa perheessä, jos Kornivuori voitaisiin yhdistää molempiin, hän saattaisi olla pulassa. Siispä olen soittanut vanhalle ystävälleni Palojärvelle, hänellä on kokemusta tällaisista asioista..." Isoisä selitti kiihkeään sävyyn. Julia muisti äkkiä, niinkuin kaikki olisi tapahtunut siinä hetkessä hänen silmiensä edessä, samanlaisen tilanteen monta vuotta sitten, juuri ennenkuin hän oli lähtenyt yliopistoon. Isoisä oli puhunut setä Kornivuoren kanssa puhelimessa... ja... Madeleinen äiti...!
"Tahdon näyttää sinulle jotakin, poikaseni. En uskalla näyttää näitä Julialle, en enää oikein luota häneen. Minusta tuntuu että hän viihtyy hiukan liian hyvin sen Mataleenan kanssa, naiset ovat niin tunteidensa vietävissä. Tulehan..." Mutta Tybalt keskeytti isoisänsä äkkiä.

"Katsopas mitä täältä löytyy!" Hän karjaisi ja harppoi talon nurkalle. "Vai salakuuntelemassa, senkin pieni nilkki!" Julian teki mieli panikoida, mutta hän sai pidettyä päänsä kylmänä. "En minä mitään salakuuntele. Kai täällä saa ihminen kävellä omassa puutarhassaan? Ihan kuin minua kiinnostaisi sinun polttarisuunnitelmasi," Hän tuhahti äänellä, johon yritti saada mahdollisimman paljon halveksuntaa.

Tybalt puhahti äkäisenä, mutta kreivi komensi hänet luokseen. "Jatkapa sitten lenkkiäsi, Julia! Me menemme Tybaltin kanssa sisään jatkamaan, hm, polttarisuunnitelmia..." Miehet kävelivät sisään, Tybalt itsetyytyväisenä, mutta kreivi vilkaisi vielä taakseen epäluuloinen ilme kasvoillaan. Julia yritti esittää mahdollisimman huoletonta ja meni uittamaan sormiaan pihalammikossa - vesi oli tosin jo hyytävän kylmää, hrr.

Kun isoisä ja veli olivat kadonneet näkyvistä, Julia kipaisi - kiertotietä, siltä varalta, että miehet olisivat katsoneet ikkunasta - talon taakse ja hiipi samaa tietä sisään mistä oli tullutkin. "Polttarisuunnitelmia my ass, mistä lähtien isoisät ovat suunnitelleet polttareita? Eikä sulhasen kuulu edes tietää niistä mitään..." Kuten Julia oli arvellutkin, isoisän työhuoneesta kuului ääniä. Hän kumartui kuuntelemaan avaimenreiästä.

"Vau, miten makeita! Ja tämä kaikkiko on joskus sitten minun?" Tybalt mesosi. "Kyllä kyllä. Olen teettänyt nämä maan parhaalla mainostoimistolla - jos nämä mainokset eivät houkuttele asiakkaita, niin sitten ei mikään! Suur-Tammelasta tulee maan suosituin kartanokohde, sinne saapuvat kaikki raharikkaat rocktähdistä yritysjohtajiin, koska me tarjoamme vain parasta, kaikille räätälöitynä... Puhumattakaan siitä, että min- meistä tulee hävyttömän rikkaita. Ja sinusta, Tybalt, tietysti sitten aikanaan, kun tähän kaikkeen yhdistetään vielä Madeleinen perintö..."
"Se pikku hutsu todellakin ui rahassa, otin vähän selvää. Perheen säästötili on kasvanut korkoa ainakin sata vuotta, ja siellä muhivat hänen isoisoisovanhempiensa hurjat palkat, isoäitinsä puolison omaisuus, äidin muhkeat esiintymis- ja tekijänoikeuspalkkiot... Tämän jälkeen rikkaampaa ja tavoitellumpaa poikamiestä saa tästä maasta hakea kissojen ja koirien kanssa!"

Julia kuunteli kauhuissaan: Siellä Tybalt todellakin suunnitteli aivan kylmäverisesti morsiamensa murhaa! Julia teki päätöksensä sillä hetkellä: Nyt ei ollut enää varaa tuudittautua itsepetokseen ja ajatella, että kaikki olisi vain kuvitelmaa.

Tybaltin lähdettyä remuavan polttariporukan matkaan ja Kreivin kaikottua johonkin kaupunginjohdollisiin velvollisuuksiinsa Julia hiipi kreivin työhuoneeseen. Äärimmäisen varovasti hän alkoi penkoa kaappeja ja lokeroita, ja lopulta eräästä laatikosta löytyi jotakin uskomatonta.

"Tervetuloa Suur-Tammelaan!
Isäntäsi, Kreivi Capula, toivottaa Sinut tervetulleeksi upeaan sukukartanoonsa, Suur-Tammelaan! Historiallinen päärakennus sijaitsee upean puutarhan keskellä. Ylelliset majoitustilat sekä Day Spa -osasto sijaitsevat päärakennuksessa, joka on täysin entisöity 1700-luvun alun asuunsa. Vain kivenheiton päässä sijaitsee idyllinen Iki-Tammelan kylä. Kartanokaupasta voit ostaa itsellesi kaikkea, mitä oikean kartanonherran tai rouvan osaan kuuluu, ja siirtyä sitten Kartanoravintolaamme herkulliselle illalliselle (Pääkokkina maankuulu Kornivuori Capula)." Ja niin edelleen... Julia luki kauhistuneena esitettä. Sen alla oli toinen paperi. Se oli tuore kirje museovirastolta.

"Kuten olemme jo moneen kertaan teille ilmoittaneet, emme todellakaan voi antaa teidän lunastaa Suur-Tammelan kartanoa. Paitsi että Tavastin suvun kanssa tehty sopimus estää meitä, kartanomiljöö on kansallista kulttuuriperintöä, emmekä hyväksy sen muuttamista rikkaiden leikkipuistoksi..." Sen alla oli nippu avattuja kirjeitä, jotka oli osoitettu Isabella, Vilhelmina, Charlotte, ja jopa yksi Madeleine Desirée Tavastille. Osa kirjeistä oli todella vanhan näköisiä, mutta kaikissa oli Iki-Tammelan postitoimiston leima, joka ilmoitti kirjeet käännetyiksi suoraan Capulan kartanoon. Julia silmäili uusinta läpi: Siinä ilmoitettiin, että Suur-Tammelan kartano oli museoviraston hallinnassa, ja että jos laillinen perijä tahtoisi sen joskus lunastaa, hinta olisi vain neuvottelukysymys. Siihen asti museovirasto katsoisi aiemman sopimuksen olevan voimassa, eikä mitään toimenpiteitä vaadittaisi.

Julia soitti ääni vapisten Madeleinelle ja pyysi tätä saapumaan mahdollisimman pian. Julia otti hämmentyneen Madeleinen vastaan kalpein kasvoin. "Minulla on jotakin, mitä sinun täytyy nähdä. Tule yläkertaan kanssani."

Julia oli niin omituisen vakava, ettei Madeleine uskaltanut kysyä mitään, vaan seurasi ystäväänsä suoraan tämän isoisän toimistoon. Siellä Julia istutti Madeleinen tuoliin ja sysäsi löytämänsä paperit hänen käteensä.

Madeleine luki ja luki, ensin epäuskoisena, sitten kauhistuneena. "Mutta tässähän on... tässä kirjeessä kerrotaan nimenomaan, että Suur-Tammela on ollut Tavastin suvun hallussa niin kauan kuin kirjoitettuja dokumentteja on ollut olemassa 'ja luultavasti kauemminkin...' Mutta sinähän sanoit... Silloin joskus..." Julia painoi katseensa mattoon. "Olen niin pahoillani, että valehtelin sinulle. Olin silloin vielä niin nuori, ajattelin että se olisi ollut hauska... vitsi... miten typerä olinkaan! Ja myöhemmin en uskaltanut kertoa sinulle, kun pelkäsin että et enää haluaisi... olla ystäväni."

Madeleine nousi tuoliltaan. Yhdessä kirkkaassa hetkessä hän ymmärsi kaiken, Julian omituisen suhtautumisen hänen ja Tybaltin seurusteluun, Kreivin etäisen suhtautumisen tulevaan miniään, Tybaltin salaperäiset puhelut joita ei saanut kuunnella... "Miten typerä olen ollutkaan... Ja Tybaltko on mukana samassa juonessa? Sitäkö olet yrittänyt sanoa?" Julia katsoi hämmästyneenä ystäväänsä. Eikö hän alkaisikaan raivota, oliko Julia lopultakin saanut ystävänsä tulemaan järkiinsä? Julia hengitti syvään. "Madeleine, pyydän, että olet aivan rehellinen minulle. Uskotko, että Tybalt aivan vilpittömästi rakastaa sinua? Rakastatko sinä häntä aivan todella?"

"Minä en tiedä... Minä... Luulin niin. Mutta nyt... En todellakaan tiedä!" Madeleine oli niin hätääntyneen ja onnettoman näköinen, ettei Julia millään olisi halunnut kertoa viimeistä osaa tarinasta. "On vielä jotakin... Sinua ei ole mainittu näissä esitteissä, koska... koska..." Julia huokasi raskaasti. "Sinun täytyy uskoa minua. Äitisi ei kuollut vahingossa, isoisä oli juonitellut koko jutun Kornivuori-sedän kanssa! Ja nyt hän aikoo hankkiutua sinusta eroon heti häiden jälkeen, kun hän olisi lunastanut kartanon sinun nimissäsi - näin veikkaan - ja sitten Tybalt olisi perinyt sinut."
Madeleine alkoi horjua ja joutui jälleen istumaan. "Tybalt ei voi olla mukana tässä. Hän rakastaa minua!" Julia heltyi. "Voi kulta pieni. Entä jos pyytäisit Tybaltilta selitystä? Ehkä hän ei tiennyt koko suunnitelmaa." "Niin minä teen! Menen kotiin odottamaan häntä."

Madeleine palasi järkyttyneenä kotiin. Hän pystyi tuskin kävelemään, mutta selvisi sentään lyhyestä kotimatkasta. Lehdet olivat pudonneet puista parin viime päivän aikana kovan tuulen ansiosta. Madeleine tunsi itsensä yhdeksi noista puista: paljaaksi, kuolleeksi, kaikki lehtensä pudottaneeksi. Tybaltin petos tuntui käsittämättömältä: saattoiko se mitenkään olla totta? Mies, jota hän oli kuvitellut rakastavansa kaikki nämä vuodet, tahtoikin hänen kuolemaansa... Ei, hän pyytäisi vielä Tybaltilta selitystä. Ehkä kaikki olikin vain suurta erehdystä?

Kotona kaikki olivat jo menneet nukkumaan. Madeleine istahti sisuuntuneena olohuoneen divaanille odottamaan miestään kotiin polttareista, mutta kello löi ensin kaksi, sitten kolme... Madeleinen silmäluomet lupsahtelivat vastustamattomasti kiinni kaikesta hermojärkytyksestä huolimatta.

Kun Tybalt lopulta hoipperoi kotia kohti, hän oli surkea näky. Umpihumalaisena hän oli haastanut riitaa taksikuskin kanssa, ja tämä oli jättänyt Tybaltin korttelin päähän kotoa ja kurvannut tiehensä taakseen katsomatta - Tybaltin kaverit olivat maksaneet hänelle etukäteen. Bileet olivat loppuneet uima-allasbaariin, ja kun Tybalt oli sammumisen partaalla oksentanut yhden bikinitytön syliin, hänet oli heitetty ulos yökerhosta. Vaatteet olivat jääneet pukuhuoneeseen, ja niiden mukana avaimet. Tybalt ei tuntenut yöllä alkanutta lumisadetta ja paukkuvaa pakkasta: hän kaatui ja sammui pihatielle ehtimättä edes ovelle koputtamaan. Siitä hänet myös löydettiin aamulla, kylmänä kuin jää.

Madeleine järkyttyi sydänjuuriaan myöten Tybaltin äkillisestä kuolemasta. Ei tulisi häitä - ei kai, kun sulhanen oli kuollut! Ei onnellista tulevaisuutta, ei Juliaa kälynä, ei yhdistyneitä sukuja, ei mitään... Ei Tybaltia... Ei mitään. Miten Tybalt saattoi tehdä tämän hänelle? Kuolla niin häpeällisellä tavalla omien häidensä aattona... Miten se saattoi olla mahdollista? Madeleine turvautui vanhaan, hyväksihavaittuun taktiikkaansa ja sulkeutui makuuhuoneeseensa mököttämään. Mitkään suostuttelut eivät saaneet häntä tulemaan ulos, ja Aina pelkäsi jo, että Madeleine kuolisi nälkään.

Kreivi meni aivan suunniltaan poikansa kuolemasta. Suunnitelma oli pilalla: hänellä ei ollut enää yhtään miespuolista perillistä jäljellä, kukaan ei voisi mennä naimisiin Madeleinen kanssa, ei tulisi Suur-Tammelan kartanohotellia, ei arvostettua bisnesimperiumia, ei rikkauksia, ei jatkajaa Capulan nimelle! Suunniltaan raivosta, järkytyksestä ja - vaikka hän ei sitä itselleen myöntänyt - surusta, Kreivi ryhtyi äärimmäiseen, epätoivoiseen yritykseen: Jos hän ei saisi Suur-Tammelaa, ei saisi kukaan muukaan! Sinä yönä, kun olisi alunperin pitänyt juhlia hänen lapsenlapsensa häitä, Kreivi hiippaili bensakanisterin ja takkasytyttimen kanssa Vanajanlinnan pimeälle takapihalle...

Kuivan oksan rasahdus pysäytti hänet. "Kuka sinä oikein olet?! Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?!" Kuului karhea ääni kreivin selän takaa. Hän säikähti niin, että unohti hetkeksi mitä oli tekemässä. Hurjannäköinen mies, kuoppaposkinen ja epäilyttävästi rikollisen oloinen, seisoi hänen takanaan. "Yrität polttaa perheeni vai?! Sellainen ei käy laatuun! Rahat tänne," Mies mesosi.

Rikosylikonstaapeli Esaias Backman oli saanut selville, että Tor Tavast oli palannut maahan: poliisin vasikka oli kertonut nähneensä hänet lähimmässä suurkaupungissa muutama päivä sitten. Siitä lähtien mies oli hiippaillut salavihkaa useamman kerran illassa Tavastien talon ohitse. Hän ei osannut sanoa, odottiko hän näkevänsä etsimänsä pikkurikollisen, vai tämän ihanan siskon. Madeleinen kanssa hän oli puhunut näiden vuosien aikana muutaman kerran puhelimessa ja tavannut vielä harvemmin, mutta nainen oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Keväällä hän oli kuullut sattumalta työtoveriltaan, joka tunsi kaikki Iki-Tammelan silmäätekevät, että Madeleine oli mennyt kihloihin Tybalt Capulan kanssa. Esaias oli järkyttynyt: Tybalt oli monet kerrat ollut paikalla hämäriin yökerhoihin tehdyissä ratsioissa, mutta koskaan häntä ei oltu voitu syyttää mistään: mies oli liukas kuin öljy, osasi peittää jälkensä.

Ajatuksiinsa vaipuneena Esaias siis kulki jälleen Vanajanlinnan ohi, tuijotellen hajamielisesti pimeisiin ikkunoihin, kun hän yhtäkkiä kuuli takapihalta kahden miehen tappelevat äänet. Esaiaksen sydän alkoi hakata nopeammin: olisiko kala käynyt lopultakin syöttiin?

Esaias päätti, että suora hyökkäys oli nyt tarpeen: tilanne kuulosti vakavalta. Hän vetäisi virka-aseensa esiin ja hyppäsi kulman ympäri. "Seis! Rikospoliisi!" Kulman takana häntä odotti kummallisin pari, mitä hän oli koskaan uransa aikana nähnyt. Toinen oli selvästi hänen etsimänsä huumeidensyömä pikkurikollinen, toinen taas iänkaiken vanhaan, rumaan pukuun pukeutunut herrasmies, joka näytti hiukan höyrähtäneeltä. Vahva bensiinin katku leijaili Esaiaksen nenään.

Tor nauroi mielipuolisesti. "Vai on poliisisedällä ase! Mutta niin on minullakin!" Hän hihitteli ja veti aseen esiin taskustaan, osoitellen sillä outoa herrasmiestä. "Tuo nilkki aikoo polttaa minun kotitaloni," Tor soperteli - hän oli luultavasti nytkin ottanut jotakin, hänen silmänsä kiiluivat ja ase heilui vaarallisesti puolelta toiselle. Esaias yritti puhua miehelle järkeä, mutta yhtäkkiä herrasmiehennäköinen mies teki äkkinäisen liikkeen kohti Toria, ehkä siepatakseen tämän aseen.

Miksi, sitä emme koskaan saa tietää. Kuului kovaääninen pamahdus, kun ase laukesi. Sitä seurasi hirmuinen leimahdus, ja Esaiaksen oli heittäydyttävä maahan. Luoti oli osunut bensakanisteriin, joka räjähti ja peitti oudon herrasmiehen liekkimereen.

Kreivin puku, vanhin ja rumin, jonka hän oli valinnut, koska se oli ainoa, jonka hän saattoi ajatella likaantuvan, oli teryleeniä. Liekit tarttuivat tekokuituun ahnaasti ja kohta kreiviä ei enää saattanut erottaa hänet nielleen tulen keskeltä.

Esaias näki talon terassilla jauhesammuttimen ja syöksyi hakemaan sitä. Kreivi oli jo selvästi avun saavuttamattomissa, mutta huumehöyryinen Tor oli myös onnistunut sytyttämään lahkeensa palamaan. Esaias sammutti hänet ensin ja siirtyi sitten sammuttamaan sitä, mitä räjähdyksen jäljiltä oli enää pelastettavissa.

Liekit hiipuivat, ja jostain ilmestyi harmaa kissa, joka hyppäsi keskelle palavaa nurmikkoa hirmuisesti sähisten. Mitä se näki, sitä ei Esaias ymmärtänyt, mutta hän yritti pian sammuttaa tulen, jotta kissaparka ei olisi vallan paistunut.

(Markiisi näki luultavasti viikatemiehen, kuten mekin, mutta ei Madeleine, Esaias eikä Tor.) Madeleine oli herännyt huoneessaan kauheaan huutoon ja räjähdyksen ääneen. Surunsa hetkeksi unohtaen hän kaappasi äkkiä takin päälleen ja ryntäsi ulos. Siellä häntä odotti kauhea näky: Talon kulma oli aivan kärventynyt, vaikka liekit olivat jo laantuneet. Maassa makasi mustunut olento, jota hän ei halunnut katsoa tarkemmin, ja taaempana uikutti hänen vankilasta karannut veljensä. Ainut järkevänoloinen hahmo tämän kaaoksen keskellä oli ruskeatukkainen mies, joka näytti epämääräisen tutulta.

Esaias oli hetkeksi lopettanut sammuttamisen vetääkseen henkeä, ja hän joutui hengähtämään uudelleen, kun Madeleine ilmestyi näkyviin. Unenpöpperöisenä, takkutukkaisena ja pelkässä turkissakin hän oli kauneinta, mitä Esaias oli koskaan nähnyt. Sitten hän ravisti päätään ja ryhtyi sammuttamaan viimeisiä kyteviä seinälautoja.

Madeleine pysähtyi tuijottamaan järkyttyneenä tuhon jälkiä talonsa seinässä samalla kun ruskeatukkainen mies sammutti paloa. Pienen pohdinnan jälkeen, kun Madeleine sai kaoottisen mielensä järjestykseen, palaset loksahtivat kohdalleen: Tuossa oli Tor, ja nyt Madeleine muisti ruskeatukkaisen miehenkin: Hän oli se mukava nuori poliisi, joka selvitti Torin tapausta ja oli soitellut hänelle joskus muutaman kerran... Mutta mikä oli räjähtänyt? Ja kuka oli tuo mustunut hahmo maassa? Ei kai.. Ei kai vain kukaan...

Kun viimeisetkin kipinät oli sammutettu, Esaias kävi laittamassa järjettömiä höpisevän Torin käsirautoihin ja nosti sitten Markiisin syliinsä. Hän ei uskaltanut katsoa Madeleinea suoraan, tai olisi varmaan tehnyt jotakin hyvin poliisille sopimatonta. "Kissanne näyttää olevan vahingoittumaton, vaikka se hyppäsikin keskelle liekkejä! Sillä on varmasti ne paljonpuhutut yhdeksän henkeä," Esaias hymähti, jotakin sanoakseen. Totta puhuen hän tunsi itsensä lopen uupuneeksi, mutta tilanne oli selvitettävä Madeleinelle, joka näytti siltä kuin pyörtyisi hetkenä minä hyvänsä.


"Kuulin täältä huutoa, ja veljenne oli täällä jonkun harmaatukkaisen herran kanssa. Viimeksimainittu näytti omituiselta, ja haistoin bensiinin... Sitten veljenne ampui, ja tapahtui räjähdys... Hän taisi itse polttaa lähinnä jalkansa, mutta vanhaa herraa en voinut enää pelastaa. Kutsun tänne vielä rikospaikkatutkijat, mutta ilmeisesti hän yritti polttaa talonne... Tunsitteko hänet?" Madeleine tirkisti sormiensa lomasta, silmissään heikko ymmärryksen kajo. "Hä- hänestä piti tulla appeni," hän sai nikoteltua. "Nyt kaikki ovat kuolleet... Kaikki..." Madeleine sopersi ja alkoi itkeä lohduttomasti. Yhtäkkiä konstaapeli Backman huomasi pitelevänsä sylissään lohduttomasti itkevää naista ja taputtavansa tätä kömpelösti olkapäälle. "Noh, noh, itkekää vain, kyllä kaikki kääntyy vielä parhain päin," hän mutisi hiukan hämmentyneenä.

Järkyttävistä tapahtumista, säikähdyksestä kalisevista hampaista ja oksettavasta palaneen hajusta huolimatta konstaapeli Backman huomasi olevansa hyvin onnellinen. Hän halasi sylissään itkevää naista hiukan lujemmin ja toisti: "Kaikki kääntyy vielä parhain päin... Lupaan sen."