Kohtaus III - Terhen, David.

Jos joku tässä nyt kovasti ihmettelee, että montako tällaista jaksoa on vielä edessä, niin voin sanoa että monta. Silloin kun arvioin jäljellä olevien jaksojen määräksi yksi tai kaksi, tarkoitin sellaista pitkää 70-80 kuvan jaksoa. Tämän pyykin pesemiseen menee vielä aikaa, ja nyt mulla sitä alkaa olla, kun on aamut vapaat, ja heinäkuun lopusta kokonaan lomaa, eikä ole enää miestäkään jaloissa häiriköimässä. (Niin, sitä ei vaan keväällä oikein jaksanut kirjoittaa, kun kolmivuotinen suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa ja oli vähän muutakin ajateltavaa...) Mutta kaikki nyt hyvin jne. :) Ovi on tarinan kronologiassa jo auennut, mutta mennään käymään sen takana vasta vähän myöhemmin. Koettakaa kestää!



Kevätlukukausi leijui Adan ohitse kuin sumussa. Adan kaikki elämänilo tuntui kadonneen, hän ei jaksanut keskittyä koulussa eikä pitää itsestään huolta. Jopa ennen niin sähäkät kiharat veltostuivat ja oikenivat, ilmiö jonka ainoastaan Terhen tunnisti tutuksi: hänelläkin hiukset reagoivat mielialaan.
Professorit repivät hiuksiaan Adan kanssa. Ilmaisutunneilla hänestä ei saanut mitään irti: vuorosanat tulivat kyllä kuin apteekin hyllyltä, mutta ilmaisu oli tyhjää ja onttoa, eikä minkäänlaista valoa enää säteillyt Adan tulkinnoista. Teatterin historian opettaja otti Adan vakavaan puhutteluun, kun hänen analyyseistään katosi se viiltävä omaperäisyys, mikä tähän asti oli ollut joka kerta läsnä. Vakuututtuaan siitä, että Ada ei ollut syöksynyt huumeongelman kouriin, opettajan oli pakko antaa periksi: tyttö vaikeni kuin sinisimpukka siitä, mikä häneen oli oikein mennyt.



Kotona Adasta ei ollut isosiskolleen mitään seuraa, hän vain hengaili joko huoneessaan tai saunassa, tuntikausia itseään höyryssä liottamassa. Terhen yritti joskus tehdä Adalle seuraa, mutta törmättyään vaikenemisen pleksilasiin hän oli vähitellen antanut periksi.



Adan huonotuulisuus oli tarttuvaa. Terhenkin alkoi luiskahtaa siihen, että havaitsi syövänsä vielä iltapäivällä pyjamassaan eilistä kylmää pitsaa olohuoneen sohvalla. David oli tehnyt kummallisen katoamistempun, eikä häntä ollut näkynyt pariin kuukauteen. Terhen hautasi tuskastuneena kasvonsa käsiinsä: hänellä oli ikävä Emilietä ja hauskanpitoa siskon kanssa. Yksinään hän ei oikein uskaltanut liikkua missään, eikä Adaa olisi saanut lähtemään baariin, vaikka hänelle olisi maksettu siitä.



Eräänä harmaana huhtikuun päivänä puhelin soi. Ada odotti viiden pirahduksen ajan, mutta kun Terhen ei hievahtanutkaan vastatakseen, Ada tarttui vastahakoisesti luuriin.
"Haloo", hän huokaisi vaivautumatta esittelemään itseään.
"Tuota, hei, onkohan Terhen siellä? Terhen Tavast?" kuului huolestuneen oloinen miesääni langan toisesta päästä. Adaa kiinnosti soittajan henkilöllisyys suunnilleen yhtä paljon kuin märkä keittiörätti, joten hän vain ojensi luurin eteensä ja huusi siskoaan puhelimeen.



Ada heittäytyi sohvalle mököttämään. Puolella korvalla hän havaitsi, että siskon äänensävy kirkastui aavistuksen puhelun aikana, mutta puhelun loputtua hän oli jo tavallisessa murjotushorteessaan eikä vaivautunut kysymään siskolta, kuka oli soittanut.
Ada halveksi itseään saamattomuudestaan ja siitä, että oli yhden miehen takia vajonnut tällaiseen tilaan, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut itseensä liikettä. Joululoma oli heittänyt tyttöparan mielen sellaiseen myllerrykseen, että kaikki oman pään ulkopuolinen tapahtuma tuntui yhdentekevältä. Hänen päänsä pyöri tätä nykyä kolmen asian ympärillä: Fabianin, jota hän yritti epätoivoisesti torjua ajatuksistaan, mutta turhaan; Emilien, ikävä kaksoissiskoa kohtaan oli suorastaan älytön. Hehän olivat aina olleet kuin kissa ja koira, mutta nyt kun he asuivat erossa toisistaan, Ada tunsi olonsa oudolla tavalla puolikkaaksi. Itse asiassa, kun otti huomioon Fabianin jättämän tyhjän kolon, Adan sielu oli revitty aika pieniksi suikaleiksi.

Kolmas asia, joka kietoutui hieman ensimmäiseen kahteen, oli Madeleine-mummon huone. Ada oli astunut pimeään huoneeseen nirskuvan oven takana ja yskinyt pölyä keuhkoistaan seuraavat kaksi minuuttia. Saatuaan valoa huoneeseen Ada oli törmännyt sellaisiin asioihin, jotka saivat Avaloniasta kuullut asiat kuulostamaan arkipäiväisiltä. Valitettavasti huoneessa vierailu ei ollut auttanut omituisiin näkykohtauksiin lainkaan, päin vastoin. Madeleine-mummo, ja välillä toisetkin esiäidit joista Ada ei ollut edes koskaan kuullut, tuntuivat rapsuttelevan hänen tajuntansa ovia säännöllisin väliajoin. Useana iltana Ada päätyi yritykseen sulkea päätään alkoholilla, mutta siitä seuraava olo oli vielä kauheampi kuin pelkästä sitkeästä muuhun keskittymisestä seuraava päänkivistys. Siispä hän jatkoi virumista kotona mitään tekemättä: ponnistus oli niin suuri, että energiaa ei riittänyt muuhun, ja silti välillä hänen silmiinsä virtasi kivun, murheen, tuskan ja jostain syystä eriväristen hiusten täyttämiä kuvia, jotka söivät Adaa sisältäpäin.



Terhen oli livahtanut äkkiä suihkuun ja pukemaan suljettuaan puhelimen. David oli palannut! Mies oli ollut kovasti salaperäinen siitä, missä oli ollut, mutta puhelimessa hän oli vaikuttanut niin innokkaalta tapaamaan Terhenin että tämän kuningattarensydän oli sulanut. Iltapäivän muuttuessa siniseksi ovikello soi ja Terhen säntäsi avaamaan, huomaten Adan torkkuvan yhä sohvalla. Siskoparka.
David oli jotenkin entisestään komistunut, ei vähiten siksi että hän oli lopultakin ymmärtänyt kammata tukkansa hiukan järkevämmin. Miehen lämmin tervehdys ei jättänyt mitään epäilystä siitä, etteivätkö hänen tunteensa olisi olleet ennallaan. Nuoret olivat ehtineet suhteessaan jo pitkälle ennen Davidin katoamista, ja Terhen yllättyi iloisesti huomatessaan, etteivät hänenkään tunteensa olleet jäähtyneet, kaikesta salailusta ja epätietoisesta odottamisesta huolimatta.



Muodon vuoksi Terhen ja David jäivät hetkeksi olohuoneeseen juttelemaan vastaheränneen ja tokkuraisen Adan kanssa. Ada äityi jopa nauramaan Davidin jutuille, mikä oli suorastaan ennenkuulumatonta: Terhen ei muistanut lainkaan, milloin oli viimeksi nähnyt Adan nauravan. Kun David imitoi yliopiston dekaania ja tämän viheltäviä s-kirjaimia hyvin osuvasti (mies oli tullut valittamaan Davidille puuttuvista esseistä ja suorittamatta jääneistä kursseista pojan palattua kaupunkiin), molemmat tytöt repesivät hihkunauruun. Terhenin sydäntä lämmitti, vaikka pieni velvollisuudentunnon ääni, joka kuulosti pahaenteisesti Caranorilta, yritti muistutella Terheniä siitä, että hänen tulisi naida joku avalonialainen prinssinpuolikas eikä ketään ihmisenplanttua. Viis siitä, Terhen tuhahteli äänelle, tässä ja nyt hän aikoi nauttia elämästään ilman mitään ajatuksia naimakaupoista.



Ada vetäytyi kuitenkin pian alakertaan, ja David ei kauaa odottanut päästäkseen suutelemaan Terheniä uudelleen.
"Senkin ihana nainen, minulla oli sinua ikävä!" hän mutisi Terhenin huulia vasten. Terhenin päässä heitti miellyttävästi ja vatsassa kihelmöi.
"Minullakin oli ikävä sinua", hän tunnusti ujosti. "Missä sinä oikein olit? Taidan olla sinulle vähän äkäinen siitä, että katosit tuolla lailla ilman varoitusta", hän torui lempeästi.
"Se onkin pitkä tarina, joka taitaa vaatia pitkäkseen käymistä, ettet rasitu turhaan, ruususeni", David naurahti ja tarttui Terheniä käteen. Terhen seurasi miestä hihittäen eikä tajunnut sen ihmeemmin kummastella erikoista nimitystä.



"No, anna tulla jo," Terhen hoputti, kun nuoret olivat heittäytyneet pitkäkseen Tavastin osakuntatalon viime aikoina hyvin rauhassa levänneelle parisängylle. David rutisti Terhenin lähelle itseään ja katsoi tyttöä pitkään silmiin.
"Toivottavasti olet valmis kuulemaan ison yllätyksen," hän sanoi, yhtäkkiä aivan vakavana. "Täytyy kyllä sanoa että olen itsekin vielä hiukan pyörällä päästäni... Tämä on kyllä jo niin epätodennäköistä, että..." Davidin puhe haipui pois, kun hän uppoutui Terhenin vaaleansinisiin silmiin. Entä jos hän olikin väärässä, ja tulisi säikyttäneeksi hengiltä jonkun aivan tavallisen tytön? No, syteen tahi saveen.



David kellisti Terhenin taaksepäin sängyllä. "Parempi että olet pitkälläsi, ettet kolauta tuota sievää päätäsi mihinkään," hän letkautti. Terhen kohotti ylimyksellisesti kulmiaan.
"Eipäs aliarvioida naisia, hyvä herra," hän ilmoitti ylimyksellisimmällä äänellään. Jokin keskustelussa tuntui hetken vähän hassulta, mutta kupliva ilon tunne hukutti epäilykset alleen. David hätkähti hieman Terhenin sanoja, ja hänen katseensa terävöityi entisestään.
"No hyvä! Nyt voit sulkea silmäsi ja laskea kymmeneen..." David kuiskasi ja painoi lempeästi Terhenin silmäluomet kiinni.
"Min, tâd, neled, canad, leben, eneg, odog, toloth, neder..." Terhen kuiskasi ja hämmästyi sitten. Hän tajusi vasta nyt laskevansa isänsä kielellä. Mitä...? "...caer", hän lopetti ääneen ja räväytti silmänsä auki.



"Nan aear ar in elin!!" Terhen huudahti ja painoi kulmansa ryppyyn. "Kautta meren ja tähtien! Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Selitä heti!" Terhen tajusi, että keskustelua oltiin käyty Avalonian yleiskielellä jo jonkin aikaa, ja taaksepäin kavahtaen hän omaksui kuningattaren käskyäänensä.



David oli muuntautunut. Terhen tunnisti Avalonian korkea-aateliston violetihtavan pronssinkarvaisen ihon, samantapaisen kuin hänen isoäidillään.
"Etpä sitten vaivautunut mainitsemaan tätä aikaisemmin," Terhen puhahti, vaihtaen kielen tason vähemmän muodolliseksi. David näytti vähän nololta.
"En tunnistanut sinua, kuningatar... En itse asiassa edes ollut varma edes tänään, kun tulin luoksesi. Olin varma vasta, kun et hämmästynyt vaihdettuani kieltä. Pyydän anteeksi jos olen loukannut teitä, ja lähden jos niin tahdotte..." David alkoi epäillä itseään Terhenin tuikean katseen edessä. Terhen tuhahti kovaäänisesti.
"Lakkaa nyt teitittelemästä, pe-channas!" hän ärähti, mutta huulet kääntyivät jo vähän kohti hymyä. "Senkin idiootti. Sama nainenhan minä olen kuin ennenkin. Kerro nyt, kuka oikein olet? Man eneth gîn?" Terhen nojautui vähän lähemmäksi, ja vaikka mies ensin vähän hätkähti, hän rentoutui sitten.



"Olen Tathand, Mallthatharin herttuan Orthandin toinen poika. Mallthathar on Mórassin puolella," David - siis Tathand lisäsi avuliaasti kun Terhen näytti hetken hämmentyneeltä. "Pakenimme tämän maailman puolelle Helegalanin anastettua vallan, ja siitä on jo yli kolmekymmentä tämän maailman vuotta. Minä olin silloin vasta nelivuotias natiainen, eikä sinusta oltu vielä kuultukaan... Isä oli Mórassin vallanperimysjärjestyksessä vasta viides tai kuudes, mutta Helegalan kävi yksi kerrallaan isän serkut läpi, jättäen jälkeensä vain tuhkaa... Vanhempani päättivät, että on turvallisempaa paeta tähän maailmaan kuin yrittää päästä Avalonian puolelle. Olen asunut täällä niin kauan, että en edes ensin tunnistanut aksenttiasi, voitko kuvitella!"

Terhen kuunteli kuin puulla päähän lyötynä. Mórass oli Avalonian naapurivaltio, se sama jonka Helegalan oli valloittanut, ryöstänyt putipuhtaaksi ja ajanut kansan nälkäkuoleman partaalle. Terhen oli isänsä puheista käsittänyt, että maan ylimystö oli tapettu viimeistä myöten, mutta ilmeisesti Mallthatharin Orthand oli osannut peittää jälkensä hyvin. Terhen katseli Tathandin kasvoja huolellisesti, muttei löytänyt niiltä valheen häivää, ainoastaan lievän epäröinnin, jonka Terhen arveli johtuvan siitä, että naapurivaltion kuningatar nojaili hyvin lähellä hänen kasvojaan. Jos tarkkoja oltiin, tässä oli kyse majesteettirikoksesta... Mutta Terheniä ei huvittanut olla niin tarkka.

"Pari kuukautta sitten kuulimme, että Helegalan on syrjäytetty, ja kaikki oli Avalonian nuoren kuningattaren ansiota. Isäni halusi heti lähteä katsomaan, mitä maastamme on jäljellä, ja koko perhe lähti tietenkin heti mukaan. Olen pahoillani etten ilmoittanut sinulle mitään, mutta pelkäsin ettemme enää palaisi, joten... No. Se noita-akka on kyllä jättänyt jälkeensä aivan tuhotun maan. Kun on tottunut täällä täkäläisten yltäkylläiseen elämään, oli hirveä järkytys nähdä, missä kunnossa maa ja sen asukkaat olivat..." Tathandin katse synkkeni. "Sitten näin muotokuvan Avalonian nuoresta kuningattaresta ja olin saada sydänkohtauksen. Minun oli pakko tulla tarkistamaan asia, vaikka isä vastustikin..."



Yhtäkkiä Terhen tunsi itsensä todella onnelliseksi. Hän ei tuntenut Tathandia vielä läheskään niin hyvin kuin olisi tarvinnut tietääkseen, oliko hänen kanssaan tosissaan, mutta miehen paljastus nosti valtavan kiviriipan Terhenin harteilta. Tätä miestä hänen ei ainakaan tarvitsisi hylätä vain sen vuoksi, että hän tuli eri maailmasta! Ei ihme, että Terhen oli tuntenut miestä kohtaan sellaista tuttuuden vetoa, mitä ei ollut osannut lainkaan selittää. Jotakin muutakin vetoa Terhen kyllä tunsi häntä kohtaan: miehen silmät saivat hänen vatsansa kihelmöimään miellyttävästi.
"No, teidän majesteettinne", Tathand virnisti. "Täytyykö minun nyt vetäytyä kunnioittavasti kauemmas ja osoittaa teitä kohtaan sopivaa nöyryyttä?" Miehen eleet ja ilme olivat huvittavassa ristiriidassa sanojen kanssa, ja röyhkeästi hän kiepautti Terhenin uudelleen selälleen, kumartuen tytön ylle.
"Mitä turhia, ethän sinä tarkalleen ottaen ole minun alamaiseni," Terhen kihersi. "Annan teille virallisen luvan koskea kuningattaren persoonaan... iiiih!!" Terhen hihkaisi kun Tathand otti ohjeen välittömästi vastaan.



Jälkeenpäin Terhen katseli tyytyväisenä miehen kasvojen hienoja kiehkuroita. Kaikella todennäköisyydellä isoäiti olisi nytkin etsimässä hänelle jotakin vatsakasta kreiviä tai honteloa ruhtinaanjolppia puolisoksi. Jos hänen kerran piti naida omasta maailmastaan, miksi Tathand ei olisi ollut aivan yhtä kelvollinen ehdokas? Terhen hiukan hätkähti pitkälle meneviä ajatuksiaan ja punastui nolona. Onneksi mies oli nukahtanut tyytyväisenä kuin kissanpentu. Terhen silitti hellästi miehen poskea. Hän ei näyttänyt kovin vanhalta, Avalonialainen veri takasi sen, että vaikka hän oli saapunut tänne nelivuotiaana yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän näytti korkeintaan 27-vuotiaalta.
Aikoikohan Tathand palata kotiinsa nyt kun oli saanut selville, kuka Terhen oli? Terhen mietti vaihtoehtojaan. Yliopistoelämästä oli tullut todella tylsää, eikä hän oikeastaan ollut enää kovin kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin. Syyllisyys alkoi hiukan painaa häntä: hän oli jättänyt valtakuntansa toipumaan myrskytuulen jäljistä miten parhaiten taisi, paennut synnyinmaailmaansa bilettämään ja unohtamaan kaiken kun alamaiset kärsivät vielä sodan aiheuttamaa köyhyyttä ja nälkää. Ehkä hänenkin olisi pian aika lähteä takaisin...

Kohtaus II - Ada & Fabian

Sitten hypätään ajassa muutama kuukausi, tai, öh, puoli vuotta, taaksepäin... Tammikuu. (Mä lupaan että tää emottaminen loppuu vielä joskus...)



Lukukausi oli jälleen alkanut. Ada oli hämmentyneenä vastaanottanut puhelun, jossa Fabian ilmoitti tulevansa käymään. Ada ei ollut kuullut Fabianista muutamaa lyhytsanaista tekstiviestiä enempää sitten aatonaaton, joten hän oli täysin poissa tolaltaan, suorastaan raivostunut. Joulunaika oli muutenkin ollut täynnä hämmentäviä kokemuksia, mutta koska mitään vahvistusta hänen kummallisille näyilleen ei ollut, Ada oli pyrkinyt kuittaamaan ne jonkinlaisena nostalgian ja raskaan syömisen aiheuttamana sekoamisena.

Ada ehti olla kuin kissa pistoksissa kymmenisen minuuttia, kunnes Fabian ilmestyi ulko-ovelle. Sanaakaan sanomatta mies heitti takkinsa nurkkaan, työnsi Adan edellään olohuoneeseen ja rutisti tyttöä niin että luut rusahtelivat. Ada hämmentyi, jos mahdollista, vielä vähän lisää – eikö Fabian ollutkaan suuttunut hänelle? Tai jotain? Päästyään hämmästyksensä yli Ada rutisti Fabiania ainakin yhtä lujaa. Ikävä oli ollut niin valtava, että hän olisi halunnut sulautua miehen ihon sisään eikä koskaan irrottautua.
"Missä helvetissä sinä olet oikein luurannut", Ada kähisi yrittäen taistella sekä saadakseen ilmaa että kyyneleitä vastaan. Hänen hämmästyksekseen Fabianin hartiat alkoivat vavahdella.
"Sssh, kulta, ei mitään hätää...", Ada kuiskaili ja silitti Fabianin selkää. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Jos joku oli satuttanut Fabiania niin... Niellen järkytyksen, pelon ja orastavan vihan tunteensa Ada talutti nikottelevan Fabianin yläkertaan ja lukitsi makuuhuoneen oven.



Ada istutti Fabianin pehmeälle matolle rauhoittumaan.
"Anteeksi, mä en tiedä mikä muhun meni", Fabian sai lopulta sanottua silmiään pyyhkien. Ada ojensi kätensä silittääkseen miestä rauhoittavasti ja yritti avata suunsa sanoakseen jotakin lohduttavaa, mutta Fabianin ilme sai sanat takertumaan hänen kurkkuunsa. Ada kiskaisi kätensä takaisin kuin kuumalta liedeltä, ja sai lopulta kerättyä itsensä.
"Voisitko... kertoisitko ystävällisesti, että mitä nyt on tapahtunut?" Ada inhosi äänensä kylmää ja muodollista sävyä, mutta pelkäsi alkavansa itsekin itkeä, jos tiputtaisi julkisivunsa alas. Hän oli joskus ihmetellyt, mistä oli perinyt taidon kätkeä tunteensa, mutta siitä oli usein hyötyä. Esimerkiksi koko kotonavietetyn joulun ajan.

Fabian huokaisi syvään. Hän oli valmistautunut tähän nyt jo kaksi viikkoa. Hän pystyisi tähän.
"Ada... Minä... Minusta... Ei helvetti, mä en..." Adan pistävä katse sai Fabianin änkyttämään kuin pikkupojan. Silmät kiinni, uusi hengitys.



"Minusta tulee isä. Siinä. Minä... Minä menen naimisiin..." Fabian oli aikonut selittää kaiken yhdellä henkäyksellä, rauhallisesti, mutta nyt hän tunsi uudelleen luhistuvansa. Väkivaltainen itku pyrki jälleen pintaan sieltä syvältä, mihin hän oli tunteensa aatonaaton jälkeen haudannut. Adan tyrmistynyt ilme oli kerta kaikkiaan liikaa. Eikä Ada sanonut mitään. Odotti vain hiljaa, suljetut silmäluomet hennosti väristen.

Tätä Ada ei ollut todellakaan osannut odottaa. Fabianin ilmoitus oli niin järjenvastainen, niin epätodellinen, että oli kuin Adan pää olisi upotettu sementtiin. Oli kuin ulkomaailma olisi lakannut olemasta. Hitaasti, hyvin hitaasti Ada alkoi tiedostaa, että tähän pitäisi reagoida jotenkin, pitäisi hahmottaa, miten se oli mahdollista, kuka, missä, milloin, miten...?! Ja samalla kun kysymykset virtasivat Adan aivoihin, ilmiselvä vastaus pomppasi kivuliaasti hänen silmiensä eteen. Heidi.



"Anteeksi nyt," Ada sanoi niin jäätävästi, että ääni suorastaan ritisi, "mutta minä ymmärsin, että pyhä Heidi ei kuulunut esiaviollisen seksin kannattajiin." Syvä hengitys. "Sinähän sanoit minulle, että te ette olleet tehneet sitä!" Adan ääni nousi loppua kohden melkein kirkaisuksi.
Fabian tukahdutti halunsa huutaa takaisin, että eivät he olleetkaan, mutta se tekisi asiat vielä pahemmiksi. Valheen voisi vielä ehkä joskus sadan vuoden aikana antaa anteeksi, mutta ei pettämistä.
"Me, äh, minä... Ei, ei tätä voi puolustaa mitenkään. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti," Fabian sanoi synkästi nostaen päänsä pystyyn. "Vastuu on yksin minun, ja jos yhtään tunnet minua, tiedät, että minä kannan vastuuni." Fabianin ääni värähti ja silmät puristuivat kiinni. "Voi luoja, Ada, et tiedä miten paljon tämä sattuu!"



Ada pomppasi ylös, ja Fabian hätkähti niin että seurasi perässä. "Ai enkö tiedä! Tiedätkö mikä sattuu eniten? Ei se, että valehtelit, vaan se, että et luottanut minuun sen vertaa että olisit kehdannut kertoa minulle jotain noin pientä! Luuletko tosissasi, että olisin jotenkin paheksunut sitä? Mikä helvetti sua oikein vaivaa?!" Ada huusi, ja hänen ärtymystään lisäsi entisestään se, että Fabian oli koonnut itsensä ja oli nyt aivan rauhallinen.



Ada tyrkkäsi Fabiania hiukan. "Okei, kerroit sen mitä sun piti. Voitko lähteä nyt, mä en nyt jaksa enää enempää draamaa... Kaikkea hyvää teille kahdelle avioliittoon, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia", hän sähisi.
"Ada..." Fabian ähkäisi. Mitä hän oli oikein odottanut? Että Ada kerjäisi häntä jäämään? Että hän vaatisi tarkempia selityksiä niin, että hänen olisi pakko tunnustaa asioiden todellinen laita?



Fabian ei kyennyt estämään itseään. "Ada, yritä edes muistaa, että mä rakastan oikeasti vain ja ainoastaan sua, nyt ja aina... Mä rakastan sua, mutta mä en voi hylätä omaa lastani, se ei vaan käy. Ymmärrätkö? Yritä muistaa se," Fabian sanoi ääni värähtäen ja nosti kätensä silittääkseen Adan poskea, mutta hänen yllätyksekseen Ada sysäsi käden sivuun.

"Eikö sua yhtään hävetä? Jos sä olet tuollaisen päätöksen tehnyt, niin ihan turha enää vääntää veistä haavassa ja vakuutella mulle jotain muuta. Mä en tajua tuollaista keskiaikaista periaatetta, että pakko mennä lapsen takia naimisiin ihmisen kanssa jota sä et rakasta, mutta jos sä niin haluat tehdä, niin sitten teet. Mutta jos sä kerran olet päättänyt mennä Heidin kanssa naimisiin, niin kunnioita sitä vaikket rakastaiskaan! Se on sentään sun lapses äiti. Älä enää koskaan sano tuollaista mulle, äläkä kenellekään muulle. Ei se mies minkä mä tunnen ole sellainen kusipää." Ada olisi kovasti halunnut lisätä lauseeseen sanat '...ja rakastin', mutta se olisi sotinut pahasti lauseen sanomaa vastaan. Jokainen sana tuntui repivän Adan sielusta pienen palasen irti, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli Adallakin kunniansa, eikä se suvainnut mitään venkoilua tai kaksilla korteilla pelaamista.



"Ada kuuntele," Fabian huudahti, "mä en halua että sä vihaat mua tän takia! Tää on mulle, tää ei... äh!" Seurasi epämääräistä sadattelua, kun mies tuntui kompuroivan sanoihinsa. Fabian ei tuntunut haluavan antaa periksi. Ada ei ymmärtänyt, miksi hän oli niin levoton ja ristiriitainen. Aivan kuin mies ei olisi halunnut kertoa hänelle kaikkea, mutta Ada kovetti itsensä.
"Älä koske muhun! Mä en halua tietää enempää. En mä vihaa sua, jos tää on sun mielestä oikea ratkaisu, mutta mä en nyt halua nähdä sua. Mee pois, ole kiltti", hän kivahti, torjuen jälleen Fabianin kosketuksen.



Ada käänsi selkänsä Fabianille ja käveli ikkunan ääreen. Fabian ojensi vielä kerran kätensä, kykenemättä estämään itseään, mutta Adan olemuksesta hohkaava kylmyys sai hänet pysähtymään. Hän jäi vielä hetkeksi, kykenemättä irrottamaan katsettaan rakastamastaan naisesta. Nuoren miehen kohtalokkaalla varmuudella hän tiesi, että oli sulkemassa itseltään iäksi mahdollisuuden onneen ja rakkauteen, mutta velvollisuudentunto oli voimakkaampi. Ehkä ajan myötä hän voisi oppia ystäväksi Heidin kanssa uudelleen, mutta Heidin tekojen jälkeen kunnioitus, saati rakkaus, tulisi olemaan mahdotonta. Hän oli silti päättänyt yrittää.

Hetken ajan hänen teki mieli huutaa ulos koko typerä totuus, peruuttaa kaikki ja käyttäytyä niinkuin normaali itsekäs nuori mies. Mutta vain hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan, avasi lukitun oven ja paiskasi sen lopullisesti perässään kiinni.



Ada kuuli oven paukahtavan Fabianin perässä kiinni, ja sitten vaimeamman paukauhduksen, kun ulko-ovi kävi. Hän tunsi olonsa omituisen irralliseksi ja tunteettomaksi, ja se huolestutti häntä. Ada yritti ajatella uudelleen läpi, mitä juuri oli tapahtunut. Ei mitään. Isku oli ollut niin voimakas, että hän päätteli olevansa shokissa. Koko tapahtuma oli niin epätodellinen, ettei hän kyennyt itkemään, ei huutamaan, ei mitään. Fabian käveli juuri silloin hartiat lysyssä esiin nurkan takaa. Adan ruumis vavahti, mutta sielu ei vieläkään tuntenut kipua. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui, karski ajatus kaikui Adan korvissa.

Fabian ei luottanut minuun, Ada vastasi, ja silloin tyhjä olo särähti hajalle kuin nyrkin iskusta. Hän ei luottanut minuun, siis ei todella rakastanut minua, ja nyt hän tuhoaa elämänsä sitomalla itsensä naiseen, jota ei voi sietää... Kipu sai Adan taipumaan kaksinkerroin ja putoamaan maahan polvilleen. Häneen sattui, sattui siksi että ihminen jota hän rakasti oli tuominnut itsensä elinkautiseen vankeuteen, ja siksi, että hän tiesi rakkautensa olleen turhaa. Hän oli antanut itsensä täydellisesti ja luullut saaneensa itse yhtä paljon takaisin. Sen sijaan hän olikin tullut torjutuksi, jäänyt toiseksi miehiselle velvollisuudentunnolle. Häpeä, pettymys ja tuska olivat kerta kaikkiaan liikaa. Adan huulilta purkautui alkukantainen valitus, tukahtunut ulina, hänen tyhjät keuhkonsa ja kouristava vartalonsa eivät kerta kaikkiaan antaneet periksi huudolle. Kyynelet kastelivat vääristyneet kasvot. Jokin Adan sisällä oli mennyt peruuttamattomasti rikki.

Loppu lähestyy - Kohtaus I, Emilie.

Aloitetaanpa tällein piristävästi.



Emilie olisi luultavasti kadottanut ajantajunsa, ellei olisi pitänyt kirjaa Marien pienistä askelista kasvun polulla. Siitä, minkä ikäisenä tyttö alkoi seurata katseellaan liikkuvaa kohdetta, nostaa päätään omin päin, hymyillä, tarttua ojennettuun sormeen kuin ruuvipuristin... Marie oli syntynyt huhtikuussa. Sairaalareissu oli ollut Emilien elämän kamalin hetki: Pasi oli selittänyt hoitajille jotakin harvinaisesta ihosairaudesta, mulkoillut Emilietä joka kerta kun hän avasi suunsa vaikka vain huutaakseen kivusta, ja valvonut synnytystä joka hetki. Emilie oli kuvitellut repeävänsä kahtia kivusta, joka ei ottanut lievittyäkseen, ja joka lopulta päättyi täydelliseen pimeyteen.

Herätessään Emilie oli kohdannut henkilökunnan oudoksuvat, jopa hieman myötätuntoiset katseet. Tuskin kukaan oli uskonut Pasin selitystä, mutta mitä muuta vaihtoehtoakaan heillä oli? Ihmiset ovat erinomaisia kieltämään kaiken, mikä hajottaisi heidän todellisuuskäsityksensä, oli se sitten miten ilmiselvää hyvänsä. Hiljainen sairaanhoitaja oli tuonut vauvan Emilien käsivarsille, ja Emilie oli katsonut tytärtään ensi kerran silmiin.



Mariessa ei – ainakaan vielä – ollut mitään Emilien piirteitä. Hänen ihonsa oli vaalea, hiushaituvansa vaaleat, silmät samaa sinistä kuin Pasilla. Pasi oli piristynyt marginaalisesti tästä: ehkä hän oli pelännyt, että syntyvä lapsi olisi samanlainen kummajainen kuin hänen vaimonsa.



Niin, Pasi ja Emilie olivat menneet kaikessa hiljaisuudessa kaupungintalolla naimisiin. Pasi jakoi perheensä käsityksen siitä, että lasten piti syntyä avioliitossa, eikä hänellä ollut mitään hinkua lähteä vakuuttelemaan joillekin virkamiehille, että kyllä hän tunnusti oman lapsensa.
Emilien päivät kuluivat tätä nykyä jonkinlaisessa sumussa. Silloin tällöin äiti soitti hänelle, sisko laittoi tekstiviestin jossa varovaisesti tiedusteltiin kuulumisia, mutta jostain syystä hän antoi aina ymmärtää, että kaikki oli hyvin. Ehkä hänen ylpeytensä ei antanut periksi myöntää, että hän oli ihan omaa hölmöyttään päätynyt kotinsa ja miehensä vangiksi.



Kuten niin monena iltana tänä keväänä, tänäänkin Pasi muina miehinä ilmoitti pakollisen iltapoliisisarjan jälkeen lähtevänsä kavereidensa kanssa ’yksille’, eli käytännössä ryyppyreissulle joka saattaisi kestää mitä tahansa yhdestä kolmeen, neljäänkin yöhön. Emilie jaksoi kerrankin väittää vastaan, jostakin periaatteen puuskasta.
”Sulla on pieni tytär, jota oot tuskin vilkaissut sen jälkeen kun se syntyi. Mikset kerrankin olis iltaa kotona?” hän kivahti. Pasi vilkaisi hänen kasvojaan, ja kuten aina ne nähdessään, hänen kasvonsa kurtistuivat rumasti.



”Sano mulle yksikin syy, miksi mä mieluummin istuisin täällä muijan kanssa, jonka pärstä on täynnä mätäneviä lerpakkeita kuuntelemassa pikkuäpärän rääkynää kuin lähden kavereiden kanssa stobelle? Olisit huora tyytyväinen kun tuon rahaa taloon ja ylläpidän sua ja kakaraas.”
Emilie tiesi tämän pelin, ja tiesi myös sen, että mukaan lähteminen olisi virhe. Silti hän ei voinut kuohahtavalle verelleen mitään.



”Mun naama voi olla täynnä lehtiä, mutta mä olen silti sun vaimos, jumalauta! Marie on sun lapses, sitä tuskin säkään voit kiistää! Yrittäsit kasvaa aikuiseks ja olla kerrankin ihan oikeana isänä ja aviomiehenä!” Pasin silmät siristyivät pahaenteisesti, ja hän avasi suunsa, aloittaakseen luultavasti ikuisen mahtailunsa siitä, miten hän toi leivän pöytään, piti huolta saamattomasta ja rumasta vaimostaan ja hänen typerännimisestä kakarastaan – tämä oli kyllä kuultu. Emilien päässä naksahti isompi vaihde päälle.
”Vai... kyllä mä voin tästä lähteä ja viedä Marien mukanani, mites sitten suu pannaan? Äitis olis varmaan tosi tyytyväinen! Sitten voit nimittäin olla varma ettet näe sitä enää ikinä!” Emilien käsi hapuili jotakin esinettä minkä heittää seinään, mutta liian myöhään.



Vaikka sama tilanne toistui ainakin pari kertaa kuussa, Emilie ei kerta kaikkiaan ehtinyt väistää. Ennen kuin hän edes oli kunnolla rekisteröinyt heilahduksen näkökentässään, tähdet tanssivat hänen silmissään ja sälöilevä kipu levisi poskesta koko päähän.
”Senkun lähet sitten saatana, katotaan miten pitkälle pääset tolla naamalla ja ilman rahaa! Mutta voit olla varma, että jos lähet, niin perästä kuuluu! Älä unohda mikä mun eno on, me etsitään sut vaikka maailman äärestä ja sit katotaan, kumpi tässä voittaa jos tässä jostain huoltajuudesta keskustellaan!” Ennenkuin Emilie ehti toipua, toinen lyönti mäjähti hänen vatsaansa, ja vielä kolmas – se saattoi olla polvi – rusahti kipeästi ylähuulen ja nenän välimaastoon. Emilie tunsi lämpimän raudan maun suussaan valahtaessaan lattialle.



Maatessaan matolla mahdollisimman liikkumattomana Emilie kuuli, kuinka ovi paukahti kiinni ja varmuuslukko kilahti Pasin lukitessa hänet sisään. Niinpä tietysti, hän huokaisi apaattisesti, turvalukkoon oli vain yksi avain. Kun tykytys kasvoissa ja kylkiluissa kävi ylivoimaiseksi, Emilie raahautui pystyyn ja kompuroi seinästä tukea ottaen kylpyhuoneeseen. Viileä vesi selvitti ajatuksia hieman, mutta huimaus kieli jälleen lievästä aivotärähdyksestä. Luojan kiitos Marie oli hiljaisensorttinen lapsi, toisin kuin Pasi mielellään väitti. Huljutettuaan kasvojaan vedessä niin kauan, että tunsi verenvuodon huulesta tyrehtyvän, Emilie nosti arasti kasvonsa kohdatakseen peilikuvansa.



Umpeenmuurautuva silmä, repeilleet lehdet ja turvonnut poski ja ylähuuli eivät todellakaan kaunistaneet häntä. Kun siihen lisättiin nukkavierut vaatteet, nuhjuinen pesemätön tukka ja yleisesti väsähtäneestä olemuksesta kielivä samea iho, hän ei todellakaan ollut enää se koulunpihan kadehdituin tyttö, joka hän oli joskus ollut. Kyynelet tulvivat silmiin paitsi kivusta, myös vihasta omaa typeryyttä kohtaan.
Ilta illan jälkeen hän istui masentuneena kotona, ainoana linkkinään toisiin ihmisiin televisio, ainoana seuranaan jokelteleva Marie. Hän oli hävennyt poikkeavaa ulkomuotoaan niin paljon, että oli vähitellen alkanut uskoa Pasia ja antanut tämän murtaa itsetuntonsa haukuilla, uhkailuilla ja väkivallalla. Tällä kertaa Emilie ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan pois, vaan antoi sen porautua syvälle itkettyneisiin, verenpunaisiin silmiinsä.
Tavastin naiset eivät alistu tällaiseen, hänen päässään kaikui, eikä hän ollut varma, oliko ajatus tullut hänen omasta päästään vai jostain muualta. Eivätkä varsinkaan Avalonian, oli seuraava yllättävä ajatus. Ei helvetti, jos jään tänne, Pasi hakkaa minut ennen pitkää hengiltä, hän puhahti mielessään, tällä kertaa varmana siitä että ajatus oli hänen omansa. Kuin vahvistukseksi hänen runneltu kylkensä lähetti kipushokin koko vartaloon niin, että Emilie onnistui irvistämään huulensa haavan uudelleen auki.
”Lähettäkööt vain jonkun asianajajaenonsa perääni... Jumalauta. Isännöitsijän numero.” Emilie mutisi puoliääneen, penkoi eteisen lipastoa ja tarttui sitten puhelimeensa.