Pt. 3 - Eräs maaliskuinen aamu

HUOM! Tämä on kuvattoman loppunäytöksen kolmas osa! Älä aloita lukemista tästä, vaan loppunäytöksen ensimmäisestä osasta.(Tai jos olet uusi lukija, saa hypätä aivan osaan yksi asti! :) )

***

Seuraava päivä oli aivan yhtä häikäisevän aurinkoinen kuin aikaisemmatkin. Fabian lähti kävelylle Ruutin kanssa heti aamiaisen jälkeen, niin etteivät kadut olleet vielä aivan täysin vettä ja sohjoa. Epäröityään hetken hän kääntyi risteyksessä tielle, joka kulki Suur-Tammelan ohi. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla, että Ada ei välttämättä olisi edes paikalla, ja vaikka olisikin, hän tuskin olisi ulkona. Fabian päätti vain kävellä nopeasti ohitse ja kurkata portista pihaan. Ei siitä voisi olla mitään vahinkoa.
Fabianin kaipuu Adaa kohtaan oli vyörynyt takaisin täydellä voimalla siitä lähtien kun hän oli nähnyt sen kirotun lehtijutun. Mutta jostain syystä tunne herätti hänet eloon eikä enää lisännyt hänen ahdistustaan. Ihmeteltyään asiaa aikansa Fabian oli tullut siihen tulokseen, että hänen sydämensä oli ollut niin kuivettunut, että kipeä, väkivaltainenkin tunnemyrsky sai hänet heräämään jälleen henkiin.
Tie Suur-Tammelalle oli melko pitkä, koivujen reunustama kuja joka kulki suorana peltojen halki. Itse talo oli kimaltavassa auringonpaisteessa niin kaunis, että Fabian huomasi haukkovansa henkeään. Hän ei ollut koskaan käynyt sisällä kartanon päärakennuksessa, vain kerran tai pari Vähä-Tammelassa joissakin synttäribileissä. Ada ei ollut koskaan ollut kovin innokas tuomaan kavereitaan kotiin, ilmeisesti siksi että matka Iki-Tammelan keskustasta oli aika pitkä, ja monet kadehtivat ja kiusasivat tyttöjä heidän prameista kotioloistaan.
Fabianin sydän pamppaili kun hän lähestyi kartanon puiston porttia. Yhtäkkiä häntä jännitti niin että vatsa tuntui kuroutuvan kasaan. Vaistomaisesti hän otti Ruutin syliinsä, pienen tuhisevan tytön hengitys poskea vasten rauhoitti häntä. Ympärillä oli aivan hiljaista, ja sitten hän kuuli äkkiä pienen lapsen kikatusta. Mitä ihmettä? Hän astui määrätietoisesti viimeiset askelet portin eteen ja kurkisti sen raosta puistoon.

Ehkä sadan metrin päässä, sivurakennuksen edessä, oli nuori nainen polvillaan lumessa, selin porttiin päin. Hänen vieressään touhusi istuallaan pienine lapioineen suunnilleen Ruutin kokoinen pikkulapsi iloisesti hihkuen. He rakensivat lumiukkoa, ja nainen asetteli sille juuri päätä.
Fabian olisi tunnistanut pipon alta tursuavat punaiset kiharat missä vain, vaikka ne olivatkin oudosti loiventuneet. Häntä kylmäsi. Oliko Adalla lapsi? Oliko hänellä ehkä mieskin jossakin? Sitten hän sai melkein sydänkohtauksen. Adan vierellä toheltava lapsi nousi seisomaan kovaksi tallautuneella lumella käyttäen lumiukkoa tukena. Ada taputti käsiään ja peruutti muutaman askeleen. "Tule mamin luo! Tule tule!" Hän maanitteli lasta.
Ruut ei osannut vielä kävellä. Lapsen oli siis pakko olla vanhempi. Mitä ihmettä! Ja Ada oli selvästi sanonut 'mami'... Fabiania alkoi huimata niin että hänen oli pakko tarttua toisella kädellään porttiin. Ei kai hän ollut saanut Adaakin raskaaksi? Siksikö Ada oli raivostunut niin kauheasti kun Fabian oli kertonut hänelle Heidistä? Olisi juuri tyypillistä Adaa, hän puhahti mielessään, olla ylpeyksissään kertomatta tällaisesta asiasta hänelle. Fabian oli melko varma, että lapsi ei ainakaan voinut olla Chengin, sen hän olisi huomannut kyllä silloin kun he vielä... Niin. Tämä olisi nyt pakko selvittää juurta jaksain. Hän hengitti syvään nenänsä kautta, kiskaisi päättäväisesti portin auki ja käveli kohti Adaa ja pikkulasta.

***

"Tule mamin luo! Reipas Marie!" Ada maanitteli. Marie oli juuri alkanut ottaa ensimmäisiä askeliaan tällä viikolla. Ada oli miettinyt rauhassa itsekseen vanhempiensa lähdettyä Avaloniaan, ja tullut siihen tulokseen, että Marien kannalta olisi ehkä vähemmän hämmentävää, jos hän kasvaisi pitämään Adaa äitinään. Sitten kun tyttö olisi tarpeeksi vanha, hänelle voisi kertoa asioiden oikean laidan. Tuntui jotenkin liian julmalta ajatella, että näin pienelle lapselle pitäisi selittää heti kyselyiän tultua, että äitiä ei enää olekaan. Marie taapersi horjahdellen kohti Adaa, ja tupsahti viimeiseltä askeleltaan nurin suoraan Adan odottavaan syliin. "Voi reipas tyttö!" Ada nauroi. "Mami on niin ylpeä sinusta!" hän pörrötti Marien pipoa ja rutisti tyttöä hellästi, kun yhtäkkiä varjo lankesi heidän ylleen. Ada kirkaisi ja yritti pompata Marie vielä sylissään seisomaan, epäonnistuen surkeasti ja tuiskahtaen takamukselleen upottavaan hankeen. Ada pyyhkäisi äkkiä pipon pois silmiltään ja näki edessään miehen pitkät jalat verhottuna mustiin farkkuihin ja tukeviin talvisaappaisiin. Hän vetäisi henkeä toruakseen Vilhelm-enoa säikyttelystä, mutta nostaessaan katseensa miehen kasvoihin sanat jäivät kiinni hänen kurkkuunsa.
Tämä mies ei ollut Vilhelm-enoa nähnytkään. Hän oli mahdottoman pitkä, varmasti yli 190-senttinen, harteikas, kalpeita, palavasilmäisiä kasvoja kehystivät lyhyeksi kynityt mustat hiukset. Miehellä oli niin pitkä sänki suunsa ympärillä että se oli melkein jo parta ja viikset. Hänellä oli sylissään suklaaihoinen mutta sinisilmäinen vauva, ei paljoa Marieta nuorempi. Kaiken tämän rekisteröimiseen meni Adalta ehkä kaksi sekuntia, sitten hän tunnisti miehen.

"Fabian!!" hän ähkäisi äimistyneenä ja jäi haukkomaan henkeään. Tilanne oli aivan absurdi. Hänen housujensa takamus alkoi kastua epämiellyttävästi, mutta Ada ei löytänyt itsestään voimaa nousta ylös. "Mitä sun tukalle on oikein tapahtunut?" hän möläytti, kun ei keksinyt järkevämpääkään sanottavaa. Mistä mies nyt oli yhtäkkiä ilmestynyt tähän, komeampana kuin koskaan, vaikkakin näyttäen kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta? Ja sylissään joku aivan outo lapsi? Adan päässä palaset yrittivät loksahdella kohdalleen, mutta hänen aivonsa tuntuivat olevan täynnä siirappia.
Fabianin tuima ilme lientyi yhtäkkiä, ja hän tarjosi kättään Adalle auttaakseen tämän pystyyn. "Voisin kysyä samaa sulta," hän naurahti. "Sähän näytät aivan kauhealta." Adan leuka loksahti, hän vetäisi kätensä takaisin ja heitti äkämystyneenä salamannopeasti miehen naamalle kourallisen märkää suojalunta. Kokkare meni onnekkaasti ohi, ja Ada punastui häpeästä tajutessaan että olisi voinut osua vauvaan. Nyt tummahipiäinen lapsi katseli häntä vain suurilla silmillään, osoitti sitten sormellaan ja hihkaisi. "Iii-hiii!"
Fabian nosti toista kulmakarvaansa. "No tämäpä vasta lämminhenkinen vastaanotto", hän naurahti uudestaan. Adan pää oli aivan jumissa, hänen teki mieli potkaista miestä polveen mutta jätti sen kuitenkin tekemättä, ties vaikka tämä olisi hämmästyksissään pudottanut lapsen sylistään.
"Milloin ajattelit kertoa mulle, että meillä on lapsi?" Fabian kysyi aivan muina miehinä, mutta hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla.

Ada tuijotti miestä kuin järkensä menettänyttä. Marie kaivoi ujona kasvonsa Adan hiuksiin, ja tytön kylmä poski hänen poskeaan vasten sai Adan havahtumaan. "Eihän tämä... Siis..." Sitten hän tajusi. Eikö Fabian todellakaan tiennyt? Hän ojensi kätensä ja Fabian tarttui siihen irrottamatta katsettaan hänen silmistään. Ada kompuroi pystyyn ja käänsi Marien kasvot purppurasilmineen Fabianin nähtäväksi.
"Fabian, saanko esitellä, sisarentyttäreni Marie," Ada sanoi ääni värähtäen. Nyt oli Fabianin vuoro hölmistyä.
"Sisaren...? Mutta sinähän sanoit... Mami, ja mitä vielä..." Fabian takelteli, ja Adaa alkoi huvittaa koko tilanne. Hän laski Marien maahan. "Kultapieni, haluatko tehdä lumiukon loppuun? Mamilla ja sedällä on vähän puhuttavaa." Marie heilautti lapiotaan. "Uli-ukko!" Ada hymyili lempeästi ja pukkasi lasta kevyesti selkään. Sitten hän ohjasi pöllämystyneen Fabianin tupansa portaille istumaan. Lapsi Fabianin sylissä nuokkui tämän olkapäätä vasten, joten Ada puhui hiljaisella äänellä.
"Etkö muista, kun Emilie muutti Pasin luo? En tainnut silloin sanoa siitä, mutta Emilie oli raskaana. Ja huhtikuussa syntyi Marie." Fabian näytti niin naurettavan helpottuneelta, että Adaa alkoi hihityttää. "Luulitko oikeasti että en olisi sanonut mitään, jos olisin saanut sulle lapsen?"
Fabian nojasi poskeaan kevyesti lapsen päähän ja katsoi Adaa sumuisin silmin. "Mä en tiennyt mitä ajatella... Kävelin vaan äsken tästä ohi ja näin sut ja Marien, ja kuulin kun puhuit sille... Mulla on vähän huonoja kokemuksia aiheesta." Ada vilkaisi sivusilmällä Fabianin sylissä tuhisevaa kääröä, mutta hillitsi uteliaisuutensa. Jos Fabian ei tiennyt hänen kasvattavan Emilien lasta, hän ei varmaankaan tiennyt muutakaan...
"Mutta..." Sieltä se nyt tuli. "...jos lapsi on kerran Emilien ja Pasin, miksi se on sulla ja sä puhut itsestäs sen äitinä?" Fabian rypisti hämmentyneenä kulmiaan. Ada sulki silmänsä ja hengitti syvään.
"Emilie kuoli viime heinäkuussa", hän sanoi tasaisesti tuijottaen tiiviisti Marien touhuamista lumiukon kanssa. "Eikä me voitu jättää Marieta Pasin käsiin. Se oli ruvennu juomaan ja... hakkaamaan Emilietä. Emilie oli just hakenu lähestymiskieltoa ja avioeroa kun..." Ada nielaisi eikä kyennyt jatkamaan.
Hetken oli aivan hiljaista Marien touhukasta pulputusta lukuunottamatta. Ada kuuli Fabianin vetävän henkeä kysymystä varten, mutta ei halunnut kuulla sitä. "Ei, ei se ollut... Pasi. Kerron siitä ehkä joskus toiste. Mutta Marie jäi mulle, ja mä sain virallisen huoltajuuden viime viikolla. Eli Marie on nyt mun lapsi. Se oli niin pieni kun... on parempi että se pitää mua äitinä kuin että se kasvaa kaivaten jotain sellaista jota ei enää ole." Ada ravisti päätään hiukan, kuin puistellakseen synkät ajatukset pois. "Tuota... Mikäs tämän pikkuisen tarina on? Ja miten sulla ja H..." Ada kääntyi Fabianin puoleen kysyessään, mutta vaikeni nähdessään kuinka miehen kasvot synkkenivät.

Fabian epäröi. Hänestä tuntui kuin hänellä olisi pyyhitty lattiaa ja sitten tyrkätty tasapainoilemaan köyden päälle Niagaran ylle. Hän oli uskomattoman, suorastaan kiusallisen helpottunut siitä, että Marie ei ollut Adan ja jonkun tuntemattoman miehen lapsi, ja hämmästyksekseen hän oli hiukan harmissaan, ettei ollutkaan tytön isä. Oli melkoisen hermojaraastavaa joutua jo toisen kerran vuoden sisään tilanteeseen, jossa hän luuli olevansa isä vain kuullakseen, ettei tilanne ollut mitään sinne päinkään. Mutta nyt hän ei voinut enää vältellä sylissään tuhisevaa seuraavaa suurta kysymysmerkkiä. Hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä katsomaan Adaa silmiin.
"Tämä on Ruut. Ruut on mun tytär vähän samalla tavalla kuin Marie on sun..." Adan silmät pyöristyivät. "Ruutin syntymätodistuksessa lukee, että mä olen isä, mutta se meni sinne automaattisesti kun me... oltiin naimisissa. Sä olet fiksu tyttö, kyllä sä varmaan tajuat mitä on tapahtunu." Adan katse porautui syvälle Fabianin silmiin, etsien sieltä totuutta. Hitaasti hän nyökkäsi. "Heidi ja se ...pastori." Fabianin vuoro nyökätä.
"Hetkinen... Olitte naimisissa?" Ada kysyi, ja Fabian oli kuulevinaan äänessä epäröivää toiveikkuutta. Toiveajattelua, hän kuittasi mielessään, Ada ei mitenkään voisi enää välittää hänestä... Fabian hymähti. "Heidillä oli aivokasvain. Hän sekosi synnytyksen jälkeen, eikä kukaan hoksannut, että vika olisi voinut olla jotain muuta kuin psykologista. Hän ehti olla psykiatrisessa sairaalassa melkein jouluun asti... Sitten hän sai aivoverenvuodon. Hän luuli loppuun asti synnyttäneensä maailmaan uuden vapahtajan." Fabian pudisti päätään ajatuksissaan ja silitti kevyesti Ruutin poskea.

Ada tuijotti hetken suu auki. Sitten hänen silmänsä siristyivät, kun hänen ajatuksensa löysivät tästä seuraavan väistämättömän polun. "Miten ihmeessä Heidi sitten sai sulle uskoteltua, että lapsi on sun?"
Fabian käänsi kasvonsa pois. Hän ei pystynyt, ei vain uskaltanut nähdä, mikä Adan reaktio olisi. Hän terästi itsensä kertomaan totuuden. Nyt oli turha enää valehdella, meni syteen tai saveen. "Yhtenä iltana silloin... Syksyllä, sen jälkeen kun me oltiin jo yhdessä... Mä tulin kotiin bileistä ja..." kauhukseen Fabian purskahti itkuun. Hän ei ollut kertonut totuutta tapahtumasta kenellekään, ja nyt hänen olisi kerrottava se sille henkilölle, jonka reaktiota hän oli pelännyt kaikista eniten. Hän tunsi hämmästyksekseen Adan käsien kietoutuvan ympärilleen lohduttavasti. Halu nojautua tyttöä vasten oli lähes ylivoimainen, mutta hän pakotti itsensä ryhdistäytymään ja nielaisemaan kyynelensä.
"Älä... Kuuntele ensin loppuun, voi olla ettet tämän jälkeen edes halua nähdä mua", hän sanoi, purren hampaitaan yhteen. Adan käsi laskeutui hänen poskelleen ja käänsi hänen kasvonsa yllättävän jämäkästi tytön kasvojen puoleen.
"Fabian Djupsjöbacka," Ada sanoi vakavasti. "Mä en ole halunnut nähdä sua yli vuoteen, ja nyt sä ilmestyt yhtäkkiä mun pihalle outo lapsi sylissäs ja syytät mua että olisin salannut sulta meidän yhteisen lapsen. Mitä ikinä sulla onkaan sanottavaa, jos se on lopultakin totuus, se ei voi olla pahempi kuin mitä mä olen pyöritellyt päässäni viimeiset..." Adan ääni haipui pois ja hän vavahti. "Anna nyt tulla vaan", hän sanoi lempeästi.

Fabian nielaisi ja nosti päänsä pystyyn, kiinnittäen yhtä kaikki katseensa tiiviisti kauas taivaanrantaan. Hitaasti, mutta tällä kertaa keskeyttämättä, hän kertoi rehellisesti, mitä sinä yönä oli tapahtunut: kuinka humalassa hän oli tullut kotiin, kuinka hän oli luullut sänkyynsä ilmestynyttä naista Adaksi itsekseen, kuinka hän oli herännyt ja saanut elämänsä shokin havaittuaan maanneensa eksänsä kanssa. Ada kuunteli aivan vaiti, joten Fabian jatkoi, kertoen kuinka hän oli pelännyt että Ada uskoisi hänen pettäneen tahallaan eikä siksi ollut uskaltanut kertoa asiasta. Häpeän puna hiipi kaulalta kohti Fabianin poskia ja niskaa, mutta hän jatkoi päättäväisesti nyt kun kerran oli päässyt alkuun. Kun hän pääsi jouluaattoon, hänen äänensä oli murtua jälleen ja hänen oli pakko lopettaa hetkeksi. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi Adan painautuvan kylkeään vasten ja pyyhkäisevän kapinallisen kyynelen poskeltaan. Voimatta hillitä enää itseään hän kääntyi tytön puoleen. Adan silmät punoittivat ja silmäripsissä värisivät kyynelpisarat.
"Senkin idiootti," Ada kuiskasi ja nipisti Fabiania korvasta. "Taliaivo...!" Hän otti Fabianin kasvot käsiensä väliin ja veti ne puoleensa. "Miten ihmeessä saatoit kuvitella, että syyttäisin sua?!" hän sopersi Fabianin huulia vasten. "Senkin typerä..." Ada suuteli Fabiania nopeasti sanojen välissä. "...suoraselkäinen..." Toinen suudelma. "...velvollisuudentuntoinen..." Kolmas. "...täysääliö!" Hämmästyksestä toipunut Fabian vastasi suudelmaan nälkäisesti, ja Ada kietoi kätensä miehen ympärille niin tiukasti että Ruut heräsi ja alkoi kitistä. Ada irrottautui ja kumartui Ruutin puoleen, hyssyttäen tyttöä rauhoittavasti ja tarjoten lapsen suuhun haalarin narusta roikkuvaa tuttia. Ruut imaisi ahnaasti tutin suuhunsa ja sulki tyytyväisenä silmänsä uudelleen. Ada katsahti Fabiania ja näki miehen kasvoilla niin hellän ja rakastavan ilmeen, kun tämä katsoi sylissään makaavaa lasta, että hän nyyhkäisi uudelleen.
"Sä olet aivan uskomaton mies," hän naurahti kyynelten läpi. "Sekä aivan uskomattoman hölmö että uskomattoman hieno mies. Ja Ruut on tosi suloinen lapsi," Ada hymyili. Fabian ei voinut kuin naurahtaa epäuskoisesti takaisin. Hän nosti kätensä Adan poskelle ja sipaisi karanneen kiharan korvan taakse. Äkkiä hän huomasi Adan kiharoiden palanneen ennalleen, ja hän ravisti hämmästyneenä päätään. Ada huomasi saman ja punastui ankarasti. Hän sopersi jotakin kosteasta ilmasta, kun Marie yhtäkkiä ilmestyi heidän jalkoihinsa, pamautti Fabianin kenkää lapiollaan ja hilasi itsensä ylös Adan jalkaa pitkin. "Mami leikkiih!" tyttö vaati kiihkeästi ja työnsi huulensa mutrulleen. Ada sieppasi tytön nauraen syliinsä ja nousi ylös.
"Voi kultapieni, sähän olet ihan läpimärkä! Nyt mennään äkkiä sisälle!" Ada käänsi ujosti katseensa Fabianiin, joka istui vielä hämmästyneesti virnuillen portailla. "Meillä alkaa olla ruoka-aika... Haluatko jäädä syömään?" Ada kysyi ja punastui taas. Fabian nousi hänkin ylös. Seisoessaan suorassa hän oli Adaa päätä pitempi, ja Ada ei voinut olla henkäisemättä kiivaasti.
"Kiitos mielelläni", Fabian vastasi hymyillen, katsoen Adaa syvälle silmiin. Vaikka loppuiäkseni, hän lisäsi ajatuksissaan, ja jokin Adan säteilevässä katseessa kertoi, että hänet oli kuultu.