Joo totanoinakkaa. Päätin, että 15 gigan edestä ladattuja on liikaa uudelleenmetsästettäväksi, joten vika jakso toteutuu nyt sitten ilman kuvia. Käyttäkää mielikuvitustanne :)
Tästä tulikin ehkä kymmenen kertaa pidempi kuin mitä luulin, niin julkaisen vähän luettavammissa pätkissä ettei tule yhtä hehtaaripostausta. Tästä lähtee.
***
Seuraavana keväänä, maaliskuussa
Keittiön ovi narahti ja Lenwë ja Ada astuivat sisään. "Se on sitten siinä", hän hymyili, vaikkei hymy ulottunutkaan aivan silmiin asti. "Me voitimme! Marie jää Adan huollettavaksi!"
Sophie ponkaisi pystyyn pöydän äärestä, jossa hän oli viimeiset pari tuntia istunut veljensä kanssa jäähtyvän teekupin ääressä – hänen hermonsa eivät kestäneet oikeustalolle lähtemistä ja sen kauhean hirviön näkemistä – ja kapsahti miehensä ja tyttärensä kaulaan. "Luojan kiitos!" Hän huudahti ja rutisti molempia niin lujasti että heidän päänsä melkein kolahtivat yhteen. Vilhelm nousi vähän rauhallisemmin ylös, ja kätteli naurahtaen lankoaan, joka vapautui vaimonsa rutistuksesta.
"Onneksi olkoon. Vaikka eihän tästä ollut epäilystäkään... Eihän siitä kelmistä ole pitämään huolta edes itsestään."
Ada hymyili helpottuneena äitinsä olkapään yli. Huoltajuusoikeudenkäynti oli pelottanut häntä niin, että hänen oli ollut vaikea hengittää viimeiset pari kuukautta. Enon sanoista huolimatta lopputulos ei ollut mikään läpihuutojuttu; vaikka Pasilla olikin alkoholiongelma ja pelivelkoja, hänellä oli myös vakityö ja oma asunto. Sitäpaitsi hän oli Marien biologinen isä. Ada oli joutunut nielemään pöyristyneenä Pasin asianajajan syytökset siitä, että hän oli mukamas kyvytön elättämään itseään, vastuuton ja mahdollisesti henkisesti epävakaa. Onneksi myös Tavastien asianajaja oli rautainen ammattilainen, ja kiistämättömät dokumentit siitä, että Emilie oli ennen kuolemaansa hakenut lähestymiskieltoa ja avioeroa pahoinpitelyn perusteella vakuuttivat tuomarin lopullisesti siitä, että Pasi oli sopimattomampi vaihtoehto tyttärensä huoltajaksi kuin Ada. Asiaa auttoi myös se, että Adan kaikessa hiljaisuudessa laatima Tavastin sukukronikka oli juuri saanut julkaisusopimuksen, joten mitään syytä ei ollut enää väittää, että Ada ei olisi kyennyt elättämään lasta.
Päätöksen julistuksen jälkeen Pasi oli menettänyt malttinsa, haukkunut tuomarin pataluhaksi ja yrittänyt tempaista rauhoittelemaan syöksähtänyttä Lenwëä köniin. Pasin käytöksestä järkyttynyt tuomari muutti tuomiota vielä niin, että Pasilta poistettiin tapaamisoikeus kokonaan, ja mies passitettiin yöksi putkaan miettimään tekosiaan.
Vilhelm nappasi teemukit pöydältä, kaatoi jäähtyneet teet altaaseen ja otti kaapista neljä sampanjalasia. "Oikeuden voitolle," hän julisti ja poksautti pullon auki. He kilistivät vakavina, ja Adan kurkkua kuristi jälleen. Siskon kuolema oli kuin häneltä olisi leikattu käsi irti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sai vain kuiskattua "Emilielle". Muut toistivat nimen ja skoolasivat uudelleen.
Ada tyhjensi lasinsa nopeasti ja jätti muut keittiöön, kivuten keittiön kattoluukusta huoneeseen, jossa Marien kehto oli. Marie nukkui rauhallisesti, mutta kun Ada silitti varovasti tytön poskea, hänen silmänsä aukesivat. "Äit-täh!"
Ada hymyili, vaikka kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Marie oli ollut niin pieni Emilien kuollessa, että kun tyttö oli tapaillut ensimmäisiä sanojaan, Ada oli ollut ensin "Täh-täh", kaiketi siksi että hän puhui itsestään vauvalle tätinä. Mutta niin usein hän puhui myös siitä, mitä äiti olisi sanonut tai tehnyt, että tätä nykyä lapsen sanastossa ilmaisut menivät iloisesti sekaisin.
Marien silmät olivat tummuneet vauvansinisistä syvän purppuraisiksi. Väri oli hätkähdyttävä eikä mitenkään tavanomainen, mutta onneksi ei sentään niin erikoinen kuin Adan ja Emilien synnynnäinen kirkkaanpunainen. Ada nosti Marien olkapäätään vasten ja antoi nyyhkytysten tulla. Nyt hänen ei tarvitsisi enää huolehtia tulevaisuudesta. Kustantaja pitkälle kirjasarjalle oli löytynyt, palkkiot olivat kohtuullisia, asunto pehtoorintuvassa oli aivan sopiva, elämä rauhallista, ja nyt hän oli lopultakin virallisesti sisarentyttärensä huoltaja. Se toi lohtua siskon menettämisen tuskaan.
Emilien hautajaisten jälkeen Ada oli ollut aivan hukassa itsensä kanssa. Hänen päivänsä olivat kuluneet itkien ja nukkuen, ja vasta kun isä oli tullut lyömään nyrkkiä pöytään, hän oli suostunut syömään. Vähitellen hän oli päässyt elämän syrjään takaisin kiinni Marieta hoitamalla ja jälleen kirjoitustyöhön tarttumalla. Hän tiesi, että Sophie kärsi vähintään yhtä pahasti, mutta ainakin äidillä oli Lenwë tukenaan. Vanhemmat yrittivät säännöllisesti saada Adan puhumaan ja purkamaan pahaa oloaan, mutta Ada ei vain voinut. Emilie – ja aikoinaan Fabian, mutta sitä hän ei halunnut ajatella – olivat olleet ainoat, joille Ada oli pystynyt purkamaan sydäntään, ja nyt kumpikin oli poistunut hänen elämästään.
Ada säpsähti ajatuksistaan kun Sophie pisti päänsä lattialuukusta. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena nähdessään tyttärensä kyyneleet. Ada pyyhkäisi poskiaan kämmenselällään ja hymyili. "On, on, itkin pitkästä aikaa siksi että olen niin onnellinen", hän sopersi ja painoi suukon Marien päälaelle. "Taitaa olla tämän ison tytön ruoka-aika! Sinähän kasvat hirveää vauhtia, en kohta jaksa enää edes pidellä sinua," hän nauroi tytölle ja heijasi häntä sylissään. Marie kikatti pulputtaen kuin vuoripuro. "Banskuu!" tyttö hihkui, ja Sophiekin liittyi nauruun.
"Muuten, muistathan että me lähdemme sitten yöllä", Sophie jatkoi keskustelua keittiössä samalla kun Ada istutti Marien syöttötuoliin ja alkoi muhentaa banaania.
"Selviättekö te täällä nyt keskenänne?" Ada nyökytteli ja istahti pöydän ääreen, missä Marie huitoi iloisena nokkamukillaan.
"Ja sano aaaa, täältä tulee ruuteriauto, brrmmmbrrmmmbrmmm!! – Juu, kyllä me tästä! Vie Terhenille terveisiä, ja yrittäkää nyt olla kauheasti painostamatta häntä naimisiin. Jos häntä ei vielä huvita, niin sitten ei huvita, eikö kuningattaren idea ole se, että saa tehdä mitä haluaa?" Ada virnisteli samalla kun kuljetti Marien lusikkaa mielikuvituksellisin kaartein ilmassa ennenkuin työnsi sen tytön suuhun. Marie hihkui niin että puolet banaanimössöstä tipahteli ruokalapulle.
Sophie irvisti toispuoleisesti ja hymähti. "Ei sillä minustakaan ole niin kauhean kiire, mutta anopinpuolikas on sitä mieltä, että kuningattaren pitää mennä naimisiin ja hankkia perillinen mahdollisimman pian valtaistuimen vakiinnuttamiseksi. Terhen taas haluaisi keskittyä jälleenrakennukseen eikä sulkeutua torniin melkein vuodeksi... Avalonialaisilla on niin hirveän vanhanaikainen käsitys siitä, mitä raskaana olevat naiset voivat tai eivät voi tehdä. Minuakaan ei päästetty palatsin ulkopuolelle ennenkuin oli aivan varmaa että olin pitkälle odottamassa teitä kahta, ja silloinkin muistan että jotkut hovinaiset olisivat ehdottomasti tahtoneet että olisin jäänyt kunnes synnytys olisi ollut turvallisesti ohi..."
"...ja Belegirilin mielestä Tathand ei kelpaa Terhenin puolisoksi, koska hän on vain herttuan nuorempi poika", Ada jatkoi kuivasti. "Mitä väliä? Eikö se ole vain parempi, kun hänellä ei ole vastuullaan herttuakunnan uudelleenrakennusta? Sitäpaitsi minusta hän vaikuttaa harvinaisen täyspäiseltä tyypiltä ollakseen avalonialainen. Siis isän lisäksi," hän lisäsi punastuen. Lenwë oli niin kotoutunut, että Ada joskus unohti kokonaan että hän oli talouden ainoa täysverinen avalonialainen.
"Noh, noh," Sophie torui hymyillen. "Tathand ei ole asunut kotimaassaan sitten sen kun hän oli aivan pikkulapsi, ja Belegiriliä vain huolettaa, että jos valtaistuimella on puoliverisen kuningattaren lisäksi täysin tällä puolella varttunut prinssipuoliso, kansan luottamus kuninkaallisiin rakoilee." Ada avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Sophie vaiensi hänet nostamalla kätensä ilmaan.
"Kyllä minä tiedän että Terhen on varmasti pätevämpi kuningatar kuin Belegiril itse koskaan oli, mikä on jo paljon sanottu – mutta leskikuningatar on leskikuningatar ja häntä täytyy kuunnella, vaikkei se aina olisikaan niin mukavaa. Mutta," hän jatkoi nopeasti kun Ada alkoi protestoida, "lupaan kyllä tehdä parhaani ja yrittää puhua hänelle järkeä. Pakkohan hänen on järjen ääntä kuunnella ennen pitkää." Sophien ilme oli niin tuima, että Ada ei yhtään epäillyt että kuka tahansa kuuntelisi äitiä jos hän näyttäisi tuolta. Ada ei itse ollut koskaan tavannut Terhenin Avalonian-isoäitiä, mutta oli kuullut leskikuningattaren temperamentista ja itsepäisyydestä hurjia tarinoita isosiskoltaan ja isältään.
Ada kohautti harteitaan ja työnsi uuden lusikallisen banaania Marien suuhun. "No, Terhen on niin kovapäinen, että tuskinpa kukaan saa häntä muuttamaan mieltään. Eikä Tathandkaan ole mikään lukutaidoton kuntosaliyrittäjä..."
lauantaina, maaliskuuta 27, 2010
Loppu, pt. 1 - Ada
Lähettänyt Annikainen kello 1.18
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
4 kommenttia:
Hajosin tässä kohtaa: "Ja sano aaaa, täältä tulee ruuteriauto, brrmmmbrrmmmbrmmm!!
Ihanaa, kun tuli jatkoa!
Suora lainaus äidiltäni ajalta kun pikkuveljeni oli vielä syöttötuolissa. o_b
tämä on taidetta, ei siitä mihinkään päästä ♥ *rientää lukemaan kahta muuta lopetusta*
Tähänkö tämä loppuu? Oliko tässä nyt 10. sukupolvi? Eikö tämä ollut vasta kuudes? Nyt oon ihan pihalla :o
Lähetä kommentti