Osa 35a. Daigadaigaduudaigaduuduu

Kuten ehkä asioista perillä olevat ovat huomanneet, Tavasteille on tapahtunut "pienimuotoinen" onnettomuus. Kieltäydyn kuitenkin periaatteen naisena alistumasta kiristäjien tahtoon, ja julkaisen tarinaa siihen asti mihin se on mahdollista. Tästä eteenpäin kaikki riippuu kiristäjien hyväntahtoisuudesta (ja minun rakennusnopeudestani).



Kun Sophie palasi Suur-Tammelaan, hän vietti suurimman osan ajastaan sängynpohjalla tai ympäri kartanoa tarkoituksettomasti laahustaen. Sormus pysyi piilossa lipaston laatikossa, ja pyjama oli niin löysä, ettei pyöristynyt vatsa näkynyt sen alta. Madeleine ja Esaias ihmettelivät ennen niin reippaan tyttärensä käytöstä, mutta mikään houkuttelu ei saanut tätä lähtemään edes kaupungille, saati työnhakuun.
Severiin Sophie ei viitsinyt pitää paljonkaan yhteyttä. Sophie oli kyllä hyvissä ajoin soittanut miehelle ja kertonut olevansa raskaana. Severi oli vastannut puhelimeen kesken jonkinlaisen palaverin, ja kuulostanut kovin hajamieliseltä. "Vai sillä lailla, hyvä, hyvä, vai sellaista on tapahtunut. Se tekee hyvää kampanjalleni, hyvä, hyvä. Jatketaan samaan malliin," Severi oli todennut ja sulkenut puhelimen.



Esaias oli edennyt urallaan jo lukion rehtoriksi. Siinä hommassa hän viihtyi erityisen hyvin, ja hänen jämäkkää kurinpitoaan arvostivat myös koululaisten vanhemmat. Tästä huolimatta Esaiaksesta tuntui, ettei hän ymmärtänyt omia lapsiaan ollenkaan. Vilhelm ja Alexander nyt sentään vielä opiskelivat kunniallisesti, mutta Emil oli jättänyt koulut sikseen ja käyttäytyi muutenkin epäilyttävästi, vaikka täytyi kyllä sanoa, että Emil oli saanut ihmeitä aikaan äitinsä kanssa: Madeleine näytti nuortuneen ainakin kymmenen vuotta tyylinmuutoksen jälkeen. Mutta entäs sitten Sophie... Hänen oma, iloinen ja älykäs Sophiensa, joka vain makasi ja tuijotti kattoon. Asialle olisi tehtävä jotakin!



Esaias päätti ottaa itseään niskasta kiinni ja ottaa asian puheeksi tyttärensä kanssa. "Kuulepas nyt Sophie. Kyllä minä sen ymmärrän, että valmistumistumisen jälkeen voi vähän pitää lomaa, mutta sinähän et edes yritä hakea töitä! Eikö niitä kaivauksia oikeasti nyt ole missään? Ja mikset edes ikinä käy ulkona kavereidesi kanssa?" Sophie tulistui välittömästi – hän oli ollut muutenkin viime aikoina jotenkin erityisen äksy.
"Mitä minun työtilanteeni sinulle kuuluu?! Nyt vaan ei ole mitään tarpeeksi lähellä. Ja en minä viitsi lähteä mihinkään opiskelijarientoihin, kun kaikki vaan ryyppää siellä ja minähän en edes v..." Sophie puraisi huultaan.
"Mitenniin et voi? Eihän sinulla mitään epilepsiaa ole," Esaias hölmistyi, mutta Madeleinen silmät pyöristyivät yhtäkkiä.



"Sophie, kulta, oletko sinä raskaana?" Madeleine kysyi varoen. Esaias järkyttyi niin että hänen piti kääntyä ja ottaa tukea pöydästä. "En... minä... tai siis, ei minun pitänyt sanoa..." Madeleine yritti halata Sophieta, mutta tämä kavahti torjuen taaksepäin. "Älä nyt," Madeleine tyynnytteli. "Luulitko oikeasti, että me suuttuisimme? Tämähän on iloinen asia! Lapsenlapsi!" Sophie vain mutisi jotain epäselvää.
Esaiaskin sai koottua itsensä ja kysyi, tosin vielä selin tyttäreensä: "Mutta kuka lapsen isä on? Joku vastuuton hunsvottiko?" Sophie punastui ankarasti.
"Ei, kun... Kun se on... Äääh, tiedättekö Apila-puolueen? Niiden sellainen lupaava nuori poliitikko, Severi Uusinen... Jameollaankihloissa."



Madeleine oli lentää katosta läpi. "Tämähän on mahtavaa! Miksi ihmeessä sinä olet pitänyt tämän piilossa? Apilapuoluehan on maan suurin puolue, ja minusta tuntuu että olen joskus kuullutkin tästä Uusisesta. Anna nyt kun halaan sinua! Milloin teillä on häät?"
"Älä nyt liikaa innostu," Sophie toppuutteli. "Pitää varmaan odottaa että lapsi on syntynyt, eli aikaisintaan joulukuussa siis..."
"Jouluhäät! Ihanaa! Alan heti suunnitella niitä!" Madeleine lirkutti ja kipaisi työhuoneeseensa.

Esaias ja Sophie jäivät kahden keittiöön. "No, ainakin sait piristettyä äitiäsi," Esaias murahti.



Eräänä viileänä päivänä marraskuun puolivälissä Sophie oli juuri kiikuttamassa sanomalehteä sisään, kun hirvittävä kipu kouraisi hänen vatsaansa. Lapsi oli tulossa! Esaias ja Madeleine olivat molemmat jo töissä ja Severillä taas jokin vaalitilaisuus, mutta onneksi taksi ehti kiikuttaa Sophien ajoissa sairaalaan.



Synnytys meni oikein hyvin, ja toisin kuin Tavasteilla yleensä, Sophien esikoinen oli tyttö. Sophie nimesi hänet Terheniksi, vaikka Madeleine ja Esaias vähän ihmettelivätkin mistä moinen nimi oli peräisin. Madeleine myös ihmetteli Sophien päähänpinttymää imettää tyttöä itse: perinteisestihän lapset oli ruokittu pienestä pitäen pullosta.



Sophie ei itsekään oikein tiennyt, miksi halusi imettää Terheniä itse. Jostain syystä, vaikka hän oli keväällä uhonnutkin lähtevänsä ulkomaille heti lapsen syntymän jälkeen, häntä ei yhtäkkiä hirveästi huvittanutkaan. Terhen oli kovasti äitinsä näköinen ruskeine hiuksineen ja sinisine silmineen. Muut hieman ihmettelivät Terhenin vahvaa pigmenttiä, sillä Severi oli aivan yhtä kalpea kuin Sophiekin. Sophie yleensä väitti tummuuden periytyvän isoisoisältä ja vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Severi onneksi nieli tarinan koukkuineen, ja toisaalta, hänellä olikin aivan riittävästi ajateltavaa maaliskuisissa vaaleissa.



Häitä alettiin nyt valmistella kuumeisesti. Tarkoitus oli pitää hyvin pienimuotoinen seremonia, sillä Sophie oli vielä synnytyksestä rasittunut. Madeleine kokkasi harjoitusmielessä lohta, samalla tavalla kuin hän oli ajatellut tarjota itse juhlissa. Illallisen ajan Severi oli kovasti äänessä, paasaten vaalitavoitteistaan ja strategioistaan. Vaivihkaa hän jätti sipulirenkaat lautasen reunalle syödessään, mutta oli onneksi niin innostunut puheestaan, ettei muistanut valittaa asiasta Madeleinelle.

Severi oli myöskin alkanut pitää aivan merkillisiä maalaisukon vaatteita. Esaiaksen varovaisesti tiedusteltua asiasta Severi oli vain hymähtänyt ja todennut, että ne lähensivät häntä äänestäjäkuntaan.



Sophie vei Severin katsomaan Terheniä. "Onpas se pieni, ei kai se vain mene rikki? Se ei tekisi hyvää kampanjalleni..."
"Äh, unohda nyt edes hetkeksi se hemmetin kampanjasi, kyllä sinä nyt voit tytärtäsi pitää sylissä," Sophie äyskähti.



Häät pidettiin aivan joulun alla. Iki-Tammelassa ei ollut vieläkään lunta, vaan nurmi hehkui vihreänä, vaikka lehdet olivatkin pudonneet oksista ja järvet jäätyneet. Vieraita oli vain muutama, joitakin Severin kampanjatyöntekijöitä sekä Sophien perhettä. Esaias oli juhlan kunniaksi antanut periksi ja sallinut Emilin valita hänelle juhlavaatteet. Huikean vaaleanpunainen irtotakki oli aavistuksen epäsovinnainen, mutta Madeleine hihitteli sille kuin nuori tyttö, joten Esaias oli tyytyväinen valintaan.



Sophie oli kiskonut roikkumahansa korsetin alle piiloon ja hehkui kauniina kuin jääruusu, huolimatta siitä että joutui naimaan miehen jota ei rakastanut. Jota hädin tuskin sieti silmissään... Mutta oli ensisijaisen tärkeää että Terhenillä olisi isä. Sophie pelkäsi, että jos William saisi kuulla lapsesta, siitä tulisi kaikenlaista hässäkkää ja pahimmassa tapauksessa Terhen vietäisiin häneltä pois. Olisihan kuninkaallinen paljon luotettavampi huoltaja kuin joku homssuinen maailmaa kiertävä arkeologi...



Severin assistentti oli kovin otettu Sophien juhlalookista. Sophie itse ei huomannut mitään, hän kulki kuin jossakin horroksessa. Hän oli nyt naimisissa, rouva Tavast-Uusinen. Häntä alkoi ahdistaa, olisi pakko, aivan pakko päästä pois Iki-Tammelasta! Mihin tahansa. Mutta pääsisikö hän koskaan pakoon aviomiestään?



Esaias tahtoi välttämättä ottaa hääkuvan. Sophie loihti kasvoilleen hymyn, mutta se ei kuitenkaan yltänyt silmiin asti. Täytyisikö hänen oikeasti katsella tuota naamaa koko loppuikänsä? Olla edustusvaimona linnan juhlissa ja paikallislehden palstalla? Hyi hitto!



Sophie olisi mielellään jo livistänyt paikalta, mutta vielä oli pakko tanssia häävalssi. "Hillitse ne käpäläsi," Sophie sähähti kun Severin oikea käsi hivuttautui hänen selkäänsä alas. Musiikki oli onneksi niin lujalla, ettei kukaan kuullut, ja nuortapariakin enemmän huomiota vei tuoreen appiukon heittäytyminen villiin diskotanssiin.



Tanssin loputtua Sophie livisti hakemaan Terhenin ja kävi imettämään. Sophie ei voinut ymmärtää, miten äiti saattoi vastustaa sitä niin paljon: mitä väliä sillä oli, vaikka tissit vähän lerpsahtaisivatkin? Maidonnousu oli niin kivuliasta, että imettäminen oli suorastaan helpottavaa.



Juhlien jälkeen Severi yllätti Sophien niin, että tämä oli lentää takamukselleen hämmästyksestä. "Minä olen varannut meille häämatkan etelämeren saarelle," Severi ilmoitti pompöösiin tyyliinsä. "Minulla ei oikeastaan olisi aikaa tällaiseen, mutta neuvonantajani sanoi että on hyvä asia, jos vaikutan eläväni normaalia elämää ja pitäväni huolta tuoreesta vaimostani. Lento lähtee huomenna aamulla, joten ole hyvä ja pakkaa tarpeellisiksi näkemäsi vaatteet mukaan."
Sophie tuijotti miestään hämmentyneenä ja meni sitten pakkaamaan. Kai se olisi lähdettävä, ja no, hänhän oli halunnut mahdollisimman kauas. Suunnitelmiin vain ei ollut kuulunut Severin mukaantulo...

Terhen jäi luonnollisesti kotiin isovanhempien hoiviin. Madeleine hiukan huolehti, kuinka Sophie jaksaisi matkustaa näin pian synnytyksen jälkeen, mutta Sophie tunsi olonsa jo paljon virkeämmäksi. Hän oli tutkaillut illalla esitteitä, ja ilmeisesti Twikkii-saarella oli runsaasti muinaisia raunioita ja merirosvoajan jäänteitä. Pieni soitto entiselle professorille oli vielä taannut luvan tehdä pieniä kaivauksia raunioilla: professori Forsberg oli itse valmistellut tutkimusretkeä saarelle, mutta kun Sophie innokkaasti tarjoutui tekemään pientä pohjatyötä, professori ei hennonut kieltääkään.



Severin sihteeri oli varannut vastanaineille hienon sviitin tyyriistä hotellista. Sophie kirjoittautui sisään ja katseli huvittuneena hinnastoa – kai tämä olisi pois Severin vaalibudjetista? Pitäisikin ottaa täysi hyöty irti huoneen minibaarista.

'

Severi oli jo asettunut huoneeseen kun Sophie pääsi sinne, ja puhui puhelimessa avustajansa kanssa. Kännykkään oli kiinnitetty jokin aivan kummallinen antenni ("Satelliittiantenni, muuten ei kuulu", Severi suhahti kun Sophie katsoi häntä kysyvästi). Sophie kohautti olkiaan ja meni vaihtamaan vaatteita ja avaamaan lopultakin juhlakampauksensa.

Kylvyn, vaatteidenvaihdon ja hiustenkuivatuksen jälkeen Severi paapatti yhä puhelimessa. Sophie yritti ehdottaa muodon vuoksi pientä kävelyä ulkoilmassa, mutta Severi vain tiuskaisi, että hänellä ei nyt ollut aikaa katsella mitään nähtävyyksiä. Sophie polkaisi turhautuneena jalkaa ja marssi ulos.



Hotelli sijaitsi meren rannalla, joten Sophie päätti ensin vilkaista hiekkarannan ennenkuin lähtisi mihinkään. Sophieta oikein syyhytti saada sormensa upotettua kaivauksiin, joten hän päätti verrytellä hiukan seulomalla rantahiekkaa. Käsiin tarttui lähinnä meren pyöreäksi hiomia lasinpaloja, mutta kaipa niistä saisi tehtyä ihan kauniin asetelman, jos ei muuten niin Severin kiusaksi. Mies nimittäin vihasi kaikenlaista koreilua, tai 'turhuuksia', niinkuin hän niin usein jaksoi muistuttaa.



Pikaisen pulahduksen jälkeen Sophie kävi hakemassa huoneesta aurinkohattunsa (Severi puhui vieläkin puhelimessa, ja parvekkeen pöydällä oli huonepalvelusta tilatun lehtipihviaterian jäännökset), ja lähti sanaakaan sanomatta kaupungille. Yllättäen lähin muinaisraunio, Jumbokin temppeli, oli aivan kylän ydinkeskustan ulkopuolella. Sophien harmiksi se olikin muutettu jonkinlaiseksi turistirysäksi. Nälkä kuitenkin kurni, joten Sophien ei auttanut kuin tilata ruokaa temppelin varjossa paistattelevasta kojusta.



Syötyään Sophie käveli temppeliin sisään. Tai sisään ja sisään, sillä temppeli oli enemmänkin suuri labyrintti paljaan taivaan alla kuin suljettu tila. Aivan käytävien keskeltä löytyi komea patsas, jonka suusta suihkusi vettä. Patsaan jaloissa oleva vesiallas oli täynnä pikkukolikoita, ja Sophie heitti vanhasta tottumuksesta yhden kolikon muiden joukkoon. "Voi kun järjestyisi jokin pitkä kansainvälinen pesti... Ei tarvitsisi olla kotona. Saisi tehdä sitä mitä tahtoo eikä sitä mitä suku ja yhteisö odottavat minun tekevän..."



Seuraavana päivänä Sophie palasi temppeliin. Professori Forsberg oli faksannut lupapaperit hotellin respaan, ja koska paikalliset suhtautuivat muutenkin melko välinpitämättömästi kansallisomaisuuteensa, paikallisessa museovirastossa heilautettiin vain hilpeästi kättä Sophien tutkimussuunnitelmalle. Tarkoitus oli raaputella vähän pintaa professorin määrittämistä kohdista, joista voisi mahdollisesti löytyä sisäänkäynti temppelin sisempiin osiin tai mahdollisesti hautakammioita.
Sophie löysi ensimmäisenä päivänä lähinnä luunpalasia, mutta nekin olivat arvokkaita löytöjä. Oli aivan käsittämätöntä, että tämä upea muinaistemppeli oli jäänyt niin vähälle huomiolle kansainvälisessä tutkimuksessa! Kaikkia kiinnostivat vain jotkut kirotut pyramidit tai atsteekkien julmat veriuhrit. Ystävällismielisen ja iloisen kansankultin temppeli ei ollut yhtään niin jännittävä, Sophie pohdiskeli.



Kun Sophie iltahämärissä palasi hotellille, Severiä ei näkynyt missään. Sehän sopi: Sophie kävi pikaisesti suihkussa ja meni sitten hotellin ravintolaan syömään. Ravintolasta oli näköala rannalle, ja Sophie huomasi parvekkeelta miehensä, joka hoippuroi huteran näköisesti rantamatalikossa. Uimassa, pimeällä? Sophie ihmetteli, mutta tuhahti sitten. "Hukkuisi edes, mokoma tekopyhä ääliö. Onkohan joku livauttanut hänelle Piña Coladan ananasmehuna?"



Syötyään Sophie yritti mennä nukkumaan, muttei saanut unta. Rintoja kivisti ja Severikin oli löntystellyt vahingoittumattomana takaisin, ja sammunut sitten sohvalle kovaäänisesti kuorsaten. Ulkoa kuului hilpeää musiikkia, joten Sophie hipsutteli pyjamassaan katsomaan, mistä oli kyse.

Ulkona terassilla paikallinen nainen, joka oli muuttanut nimensä turisteille helpompaan muotoon Tarmo Römpäksi, opetti hotellivieraille Hula-Hulaa. Selvittyään tanssinopettajan esittäytymisen aiheuttamasta hilpeydestä Sophie päätti kokeilla, karistaisiko tanssi raskauden aikana kertyneitä kiloja vyötäröltä ja heittäytyi mukaan lannetta hetkuttamaan.



Tanssitunnin loputtua Sophie lähti takaisin huoneeseensa, ja törmäsi ravintolan läpi kulkiessaan yllättäen kalmankalpeaan Severiin, joka ryysti maitoa. "Shiinähän shinä... Oli rrrankka päivä, phuolueen sshuossshio on lashkenut nollapilkkukakkkshi proshenttia... Minushta tunthtuu etthä thäällä näisshä mehuissha on jothain vähän kummallishtha, kannatthaa varrrooa." Sophie nakkasi niskojaan ja paineli sanaa sanomatta nukkumaan. Severiä ei kuulunut enää takaisin.



Seuraavana aamuna Sophie tilasi huonepalvelusta aamiaista ja pisteli sitä poskeensa parvekkeella, kun ovelta kuului ryhmähdys. Severi sieltä saapui kotiin, Tarmo-neidon tukemana. Sophie loi kylmän silmäyksen mieheensä ja kiitti hula-naista avusta. Tarmon lähdettyä Sophie tyrkkäsi Severin sängynpohjalle sopertelemaan ja lähti ulos. Nyt ei huvittanut kaivella yhtään mitään, joten Sophie päätti suunnata rannalle.



Kylän suurimmalla rannalla keekoili bambumatollaan komea alkuasukasmies, joka temppuili vaarallisen näköisesti molemmista päistä sytytetyn soihdun kanssa. Sophie unohtui tuijottamaan miehen tatuoitua yläruumista. Erityisen vaikean kuvion jälkeen mies katsahti suoraan Sophieen, joka punastui. "Tahto oppia tanssi? Minä opetta kauniille rouvalle!" Sophie hämmentyi vielä enemmän, mutta ei voinut vastustaa kiusausta. Mikäpä häntä olisi estänyt?



Soihdun pyörittely oli yllättävän hankalaa, joten ei mikään ihme ettei sitä vielä sytytetty. Komea alkuasukasmies puisteli päätään hymyillen ja näytti sitten kädestä pitäen Sophielle oikeat liikkeet.



Harjoiteltuaan koko aamupäivän Sophie oli nälissään ja uupunut, mutta soihtu pysyi käsissä kuin vanhalla tekijällä. Tanssijamies palkitsi Sophien sädehtivällä hymyllä, ja Sophie itsensä uudella mekolla.



Tulitanssin harjoittelu oli vienyt mehut tehokkaasti Sophiesta, joten hän jäi suosiolla vesirajaan makailemaan auringossa. Sophie taisi hiukan nukahtaakin, mutta onneksi hänen selkänsä ei palanut.



Kun Sophie heräsi, aurinko oli jo laskenut. Hytisten hän keräsi tavaransa ja tallusteli hotellille. Päivä ei ollut mennyt aivan hukkaan, vaikka kaivaukset olivatkin jääneet vähän vähemmälle. Ainakin tanssiminen oli purkanut suurimpia ahdistuksia. Sophie kävi vielä nopeasti pyörähtämässä meressä hotellin edustalla ja meni sitten nukkumaan. Severi ymmärsi sentään siirtyä parvekkeelle kännykkänsä kanssa.



Jumbokin temppelin lisäksi professori Forsberg oli pyytänyt Sophieta tutkimaan vähän myös toista suurta temppeliä, Ura-Mawaa. Seuraavana aamuna, uusin voimin Sophie suuntasi siis kauempana sijaitsevalle temppelille. Kukaan ei taaskaan tullut kyselemään mitään, vaikka ulkomaalainen nainen levitti arkeologintavaransa sinne tänne ja alkoi kaivella.

Muutaman tunnin aherruksen jälkeen Sophien muovilapio osui kivilaatan kulmaan. Hän rapsutti laatan äkkiä esiin harjalla; se näytti jonkinlaiselta kartalta. Sophie puhdisti kartan ja tutki sitä suurennuslasilla. Kartassa – mikäli hän luki sitä oikein – näkyi molemmat seudun temppelit ja jonkinlainen reitti niiden välistä kohti vuoristoa. Reitin loppupäässä oli selvästi jotain tärkeää, sillä se oli merkitty monimutkaisesti ja pelottavalla kuviolla, mutta mitä se oli? Sophie ei osannut lukea paikallisia hieroglyfejä kovinkaan hyvin.

Sophie vilkaisi kelloaan. Se oli vasta kaksitoista, hänellä olisi hyvin aikaa patikoida kartan osoittamaan paikkaan ennen pimeän tuloa. Jos sieltä löytyisi jotakin merkittävää ja hän jättäisi kartan professori Forsbergin tulkittavaksi, professori saisi itse kaiken kunnian löydöstä. Mutta entä jos siellä olisi vaarallista...? Sophie ajatteli hetken Terheniä, sitten Severiä, ja sitten häntä alkoi taas ahdistaa. Mikä ihmeen pelkuri hän muka oli? Ei kai täällä, rauhallisella pikkusaarella mitään kovin vaarallista voinut olla, hän päätti, ja alkoi kävellä kartan osoittamaa reittiä.



Reitti loppui vuoren juurelle. Sophie tuijotti edessään kohoavaa vuorta, nenänsä edessä nököttävää majaa ja karttaa uudestaan ja uudestaan, mutta niin se vain oli: kartta johti hänet kieltämättä vanhan ja kuluneen näköisen, mutta ei mitenkään poikkeuksellisen tai jännittävän alkuasukasmajan luo. Siellä oli jopa postilaatikko, ja sisältä pilkotti uudenaikainen stereojärjestelmä. Sophie käveli majan ovelle ja koputti varoen.



Sisällä häntä odotti niin hullunkurinen näky, että Sophien oli purtava huultaan ettei olisi purskahtanut nauruun. Maja oli selvästi paikallisen poppamiehen asumus – ehkä sillä paikalla oli ollut noitatohtorin asumus jo kartan kaivertamisen aikaan? Poppamies ei kuitenkaan näköjään tyytynyt elämään esi-isiensä tyyliin, vaan majassa oli kaikki nykyajan mukavuudet. Nuo nykyajan mukavuudet olivat kuitenkin ilmeisesti kärsineet kuumasta ja kosteasta ympäristöstä, sillä televisiosta kuului kummallista huminaa ja poppamies itse yritti selvästi – ja huonolla menestyksellä – korjata tiskikonettaan. Sophie karaisi kurkkuaan ja koputti vähän kuuluvammin.



"Voinko auttaa jotenkin?" Sophie kysyi, mutta poppamies tuijotti häntä naamioiduin kasvoin ja vastasi jotain mikä kuulosti jokseenkin tältä: "Daigadaigaduudaigaduuduu". Ilmeisesti hän ei puhunut mitään ymmärrettävää kieltä, mutta Sophie yritti näyttää viittomalla, että hän voisi ehkä korjata rikkonaiset laitteet. Ilmeisesti poppamies ymmärsi, sillä hän alkoi viittilöidä innokkaasti ("Daigadaigaduuduu!") ja esitellä hajonneita esineitä. Myös mikron ovi oli lenkallaan ja kylpyammeen hana vuoti. Sophie hymyili, otti poppamieheltä tämän työkalupakin ja ryhtyi hommiin. Kaikkeen sitä joutuu, mutta häntä ei juuri sillä hetkellä huvittanut lähteä patikoimaan takaisin päin. Jos hän auttaisi hupsua poppamiestä, tämä saattaisi ehkä tarjota ruokaa. Sophie oli nimittäin tohkeissaan unohtanut pakata eväät, ja helteessä alkoi jo heikottaa.



Kun Sophie oli saanut viat korjattua, poppamiestä ei näkynyt missään. Pienen etsiskelyn jälkeen heppu löytyikin ulkoa riippumatosta nukkumasta. Sophie ei hennonut herättää miestä, vaan meni takaisin sisälle.



Pitkän patikoinnin ja kodinkoneiden kanssa painimisen jäljiltä Sophie oli aivan hikinen, joten hän päätti käyttää hyväkseen juuri korjaamaansa kylpyammetta. Raikas vesi virkisti ihanasti!



Kun poppamies ei vieläkään ollut herännyt, ja Sophien vatsa kurni sietämättömästi, hän ei viitsinyt enää odotella vaan avasi reippaasti jääkaapin. Se osoittautui yllättävän hyvinvarustelluksi ottaen huomioon, että maja oli tiettömien taipaleiden päässä, mutta Sophie tarttui tuumasta toimeen ja kypsensi jotakin kummallisen näköistä kalaa päivälliseksi.



Sophie kävi herättelemässä poppamiestä, mutta tämä ei hievahtanutkaan. Edes paistuvan kalan herkullinen tuoksu ei saanut häntä heräämään. Olikohan mies jonkinlaisessa transsissa, Sophie pohti, mutta hänen vatsansa kurnahti siihen malliin, että hänen oli pakko käydä syömään.
Ruuan jälkeen Sophie laittoi television päälle ja tuijotti vähän aikaa jotakin hämärää telenovelaa, josta ei ymmärtänyt juuri mitään, koska hahmot puhuivat kaikki jotain outoa kieltä toistensa päälle. Sophiella alkoi olla todella tylsää.



Lopulta Sophie sai tarpeekseen ja marssi takaisin riippumaton luo. Hänen hämmästyksekseen poppamies seisoikin riippumaton edessä, mutta hän ei edelleenkään suvainnut hievahtaa vaan tuijotti vain eteensä. Sophie yritti heilutella kättään miehen silmien edessä, mutta mitään reaktiota ei tullut. Edes nipistäminen ei auttanut. Sophie polki turhautuneena jalkaansa: aivan käsittämätön tyyppi! Ei voinut edes kiitos sanoa!

Yhtäkkiä Sophie kuuli takaansa oudon äänen, kuin tasaista, hidasta rummun lyöntiä. Tai kuin jokin suuri olisi hyppinyt kohti... Sophie kääntyi ja oli kirkaista: hänen edessään seisoi miehenkokoinen vaaleankeltainen kaniini, kahdella jalalla! Äkäisenä Sophie alkoi tentata siltä, että oliko tämä joku vitsi, ja yritti kysyä poppamieheltä, mistä oikein oli kyse. Poppamies ei edes suostunut katsomaan Sophien osoittamaan suuntaan, ja pupu taas vaikutti todellakin siltä, ettei se ollut vain joku paikallinen naamiaisasussa. Sophie ei nähnyt missään nappeja eikä vetoketjuja, ja pupun silmät olivat häiritsevän elävät. Olikohan poppamiehen ruuissa ollut jotain kummallista...? Sophie päätti saaneensa tarpeekseen ja lähti kiireen vilkkaa kävelemään kohti kylää. Pimeäkin oli jo tullut, mutta siitä viis. Onneksi hänellä oli lamppu.



Pölähdettyään viidakosta Sophie havaitsi päätyneensä meren rantaan. Rannassa lojui valtavan merirosvolaivan hylky. Sophie alkoi oikeasti pohtia, oliko hän tulossa hulluksi. Hän kuuli selvästi, kuinka vaaleankeltainen jättikani pomppi epätoivoisesti hänen perässään viidakon läpi. "Jospa se pelästyisi tuota laivaa," Sophie pohti hämmennyksissään, etsi tikkaat ja nousi kannelle.

Sillä aikaa kun kani yritti pohtia, kuinka nousta tikkaat ylös, Sophie etsi kuumeisesti piilopaikkaa. Kapteenin kajuutta näytti pimeältä, ja ovikin oli vielä paikallaan. Sophie päätti livahtaa sinne.



Kajuutasta kävi äkkiä valtava tuulenpuuska, ja Sophie joutui perääntymään. Seuraavaksi hän kirkaisi vertahyytävästi: kajuutasta lipui esiin merirosvokapteenin haamu! Kun Sophie pohti, kantaisivatko hänen jalkansa sen verran, että hän pystyisi juoksemaan pakoon, haamu puhui kolkolla äänellä.
"Älä juokse pois, ole kiltti," se aneli. "Täällä on niin yksinäistä, minulla ei ole ollut seuraa neljäänsataan vuoteen! Etkö juttelisi hetken kanssani, ja minä voin opettaa sinulle merirosvolaulunkin? Haluaisin niin laulaa sitä taas jonkun kanssa, se on ihan typerää yksin."
Sophie tuijotti hölmistyneenä. Eivätkö aaveet yleensä olleet ilkeitä ja pahantahtoisia? "Kuka sinä olet?" Hän sai möläytettyä.
"Minä olen kapteeni Edward Irvihammas. Haaksirikkouduimme saaren rantaan, juuri kun perämies oli saanut nostettua kapinan minua vastaan. Minut jätettiin sidottuna kajuuttaani kun muut miehistön jäsenet painelivat juhlimaan alkuasukastyttöjen kanssa," haamu kertoi jäiseen, katkeraan sävyyn. "Ilmeisesti en ollut riittävän vanha kapteeniksi, eivätkä miehet kunnioittaneet minua," hän lisäsi surullisesti.
Sophie sai puheenlahjansa takaisin. "Minusta sinä olet ainakin tosi pel... ööh, kunnioitettava. Ja komeakin! Kyllä minä voin opetella sinun laulusi," hän keksi villisti. Nyt se kani ainakin häipyisi, tuskin se haamuista välitti.



Turha toivo. Kani oli löytänyt tiensä laivan kannelle, ja yritti nyt epätoivoisesti kävellä kapteenin hytin oven läpi. "Mikä ihme tuo on," kapteeni ihmetteli. "En minä tiedä," Sophie ärähti. "Se vain seuraa minua joka paikkaan! Etkö voisi pelottaa sitä pois?"



Kapteeni naurahti. "Kas, minähän nauroin! En olekaan nauranut ainakaan neljäänsataanviiteen vuoteen..." Sophieta kävi kapteeniparkaa sääliksi. "Sinulla on varmaan ollut todella rankkaa kapteenina jos et ole saanut yhtään nauraa! Näytä minulle miten se sinun kappaleesi menee, niin voidaan laulaa sitä. Ja sitäpaitsi, ehkä tuo pupu häipyy, jos emme kiinnitä siihen huomiota?" Kapteeni hymyili ja kaivoi läpinäkyvän haitarinsa esiin. "Voihan se lyödä tahtia jaloillaan! Ja sitten mennään:

Yo ho, yo ho, a pirate's life for me!

We pillage, we plunder, we rifle and loot
Drink up me hearties, yo ho!
We kidnap and ravage and don't give a hoot
Drink up me hearties, yo ho!

Yo ho, yo ho, a pirate's life for me!!"



Kun Sophie oli oppinut koko laulun, hän jäi vielä juttelemaan kapteenin kanssa. Miesparka oli kuollut kovin nuorena, ja kummitellut ypöyksin tässä jumalanhylkäämässä paikassa vuosisadat. Sophie kertoili hänelle, mitä nykyaikaan kuului, ja aina kun hän kertoi uudesta keksinnöstä, kapteeni nauroi sydämellisesti. "Kaikkea ne keksivät! Että vaunu joka kulkee ilman hevosta! Ja laiva joka kulkee ilman tuulta! Näin hauskaa minulla ei olekaan ollut ainakaan..."
"...Neljäänsataanviiteen vuoteen," Sophie hekotteli. Mikä harmi että mies oli kuollut ja maatunut jo vuosisatoja sitten! Tässä oli sellainen mies, josta Sophie piti: hauska, jännittävä, ei liian hyveellinen mutta kuitenkin jämäkkä.



Kapteeni liukui takaisin kajuuttaansa ja palasi sitten leijuttaen ikivanhaa sapelia edellään. "Haluan antaa tämän sinulle. Tämä oli minun: he jättivät sen roikkumaan seinälle kajuutan toiselle puolelle niin, että saisin kärsiä kun näkisin, miten lähellä vapaus olisi... Onhan se vanha, mutta olkoon se muistona minusta." Sophie tuijotti mykistyneenä sapelia: se oli vanha, muttei juurikaan ruostunut, ainoastaan hiukan pölyinen. Mikä aarre!

"Kiitos, kiitos Edward! Halaisin sinua ellei se olisi sopimatonta ja elleivät käteni menisi sinusta läpi..." Edward nauroi taas ja kehotti Sophieta kokeilemaan sapelia kannella töröttävään harjoitusnukkeen. Sophie töykkäisi nuken päätä sapelilla, ja se putosi. "Hupsista...! Tämä on mahtava lahja, en ikinä unohda sinua, Edward! Ja jos haluat, tulen takaisin jonakin päivänä ja hautaan luusi kunnolla," Sophie lupasi. Edward hymyili. "En tiedä löydätkö tänne enää koskaan... Kukaan ei ole ennenkään löytänyt minua. Mutta odotan kyllä paluutasi, kaunis Sophie..."
Sillä hetkellä auringon ensimmäiset säteet pilkahtivat taivaanrannassa, ja Edward katosi. Sophie jäi vielä hetkeksi katsomaan kohtaa, jossa aave oli seissyt, ja kääntyi sitten kohti sankkaa viidakkoa, ikivanha sapeli kädessään.

Pupu oli onneksi kadonnut myös...



Sophie rämpi viidakossa yllättävän lyhyen ajan, kunnes hän tupsahti lomakylän pääkadulle. Sen autiudesta päätellen täytyi olla hyvin varhainen aamu: vasta muutamat hedelmäkauppiaat levittelivät tuotteitaan pöydille. Sophie otti huivin päästään ja kääri miekan siihen: hän ei halunnut näytellä edes paikallisille kauppiaille, mitä oli merirosvon haamulta saanut.
Hotellilla Severi odotteli Sophieta vitivalkoisena sängynreunalla keikkuen. "Missä sinä oikein olet ollut?! Minä olen huolehtinut täällä itseni kipeäksi, mieti nyt miltä se näyttäisi jos tuore vaimoni katoaisi tai hukkuisi heti häiden jälkeen! Minua ei ikinä valittaisi eduskuntaan!!"
Sophieta raivostutti suunnattomasti Severin itsekkyys, ja toisaalta huvitti se, ettei miehen elämään todellakaan mahtunut mitään muuta kuin politiikka. Sophie livautti miekan huomaamattomasti takkinsa alle ja kääntyi sitten mieheen päin.
"Oletko sinä sitten ainoa, joka saa vähän juhlia lomalla? Täällä on hauskoja tyyppejä, kuule! Yo ho, yo ho, a pirate's life for me," Sophie rallatteli, ja Severi katsoi häntä kuin heikkopäistä. "Tiedätkö yhtään mitä kello on?! Olet ollut kateissa melkein kokonaisen vuorokauden! Anna olla viimeinen kerta kun teet tällaista!" mies puuskahti ja painui sitten ovet helisten parvekkeelle tuulettumaan.

Sophie tunsi olonsa hiukan heikoksi ja kaatui sänkyyn vaatteet päällä. Kun hän heräsi, Severiä ei näkynyt missään, ja auringon asennosta päätellen oltiin jo pitkällä iltapäivän puolella. Edellispäivän tapahtumat tuntuivat unenomaisilta, epätodellisilta... Ja kotiinpaluu odotti huomenna. Sophie alkoi penkoa laukkuaan, ja sieltä löytyi kivilaatta, joka oli neuvonut tien poppamiehen majalle. Sydän pamppaillen Sophie kohotti takkiaan, ja siellä huiviin käärittynä oli kuin olikin kapteenin haamun lahjoittama sapeli.
Sophie kiskaisi vaatteet päälleen ja suunnisti respaan. "Saako teiltä vuokrattua skootteria?" Hän kysyi, vilkuillen samalla ympärilleen Severin varalta. "Totta kai, madam, kuinka pitkäksi aikaa?"
"Vain täksi iltapäiväksi. Minun pitää tarkistaa eräs asia..."



Sophie hyppäsi vuokraskootterin selkään ja lähti ajamaan sitä reittiä, mitä oli edellispäivänä kävellyt. Matka tuntui paljon lyhyemmältä, vaikka suurin osa siitä olikin töyssyistä metsäpolkua.
Poppamiehen maja oli siellä missä edellisenäkin päivänä. Sophie pysäköi skootterinsa vähän kauemmas ja käveli ovelle. Poppamies käännähti kuullessaan koputuksen, ja alkoi viittilöidä iloisesti. Hänen huitomisistaan ja innokkaasta selityksestään ("Daigadaigadaigadai, duudaigaduuduu!") päätellen poppamies oli pahoillaan että oli nukahtanut edellisiltana, ja mikäli Sophie ymmärsi oikein, poppamies oli kai vajonnut jonkinlaiseen transsiin. Tohkeissaan mies kaivoi kaapistaan kömpelösti paketoidun lahjapaketin ja ojensi sen hölmistyneelle Sophielle. Sophie yritti viittilöiden kysyä, mitä paketissa oli, ja poppamies kaivoi taskustaan pienen räsynuken ja neulan. Selkeästi ja hitaasti poppamies esitti, kuinka nukkea tökätään neulalla, ja sitten hän vääntelehti malliksi, ilmeisesti esittäen kipua. Voodoo-nukke! Sophie epäili sen toimivuutta, mutta otti lahjan kuitenkin vastaan, ja huristeli sitten takaisin lomakylään.



Edellispäivän tapahtumat olivat siis olleet totta. Sophie ei voinut käsittää tavanneensa ihka oikean haamun, ja ajatus häiritsi häntä niin paljon, ettei päiväunistakaan tullut mitään. Hän tassutteli pyjamassaan hotellin baariin ja nautti siellä niin monta ananaspommia, että tarjoilijan piti tulla hätistelemään hänet nukkumaan.



Sophie heräsi aamuvarhaisella krapulassa ja tajusi kauhukseen, että uloskirjautuminen oli vain parin tunnin päästä, ja lento lähtisi neljän tunnin päästä. Hän potkaisi kuorsaavaa Severiä kylkeen ja kipitti respaan pyjamassaan jättääkseen lähtöilmoituksen. Vastaanottovirkailija hymyili maireasti, ilmeisesti siksi, että huonekulujen lisäksi Sophie ja Severi olivat käyttäneet ahkerasti huonepalvelua ja hotellin baaria. Lasku oli nimittäin sen mukainen... Onneksi Severin puoluetoimisto maksoi kaikki viulut. Pikaisen pakkaamisen ja runsaan kinastelun jälkeen Sophie ja Severi pakkautuivat taksiin.

Mitä sitten tapahtui? Katso täältä. Asiaa selvitetään parhaillaan.