No niin, ei pitäisi vissiin lupailla mitään ellei ole varma asioista... Joululomapäivitys jäi siis haaveeksi, sillä kotipaikkakunnalla ei ollutkaan konetta. Noh, siitä hyvityksenä lopultakin megajakso, joka on pitkä kuin nälkävuosi ja saattaa ehkä muutenkin herättää hämmästystä. Joidenkin kuvien kohdalla saattaa olla tosi pitkiä tekstejä, mutta lukeminenhan kannattaa aina... ;) Suosittelen eväitä, ettei ala heikottaa.
Sophien kotiinpaluusta oli kulunut jo kuukausi, mutta hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Huolestunut ja syyllisyydentunteen vaivaama Severi oli soittanut aamulla poliisille ja käyttänyt kaiken kansanedustajan arvovaltansa etsintöjen nopeuttamiseen, mutta Sophie vaikutti kadonneen täysin maan pinnalta. Kukaan ei ollut nähnyt häntä yöllisellä kävelyllä ja vainukoirat hämmentyivät puolen kilometrin jälken ilman mitään selkeää syytä. Esaias oli vanhana poliisina epätoivon partaalla: hän tiesi, että kolme vuorokautta kadoksissa olleet löytyivät useimmiten kuolleina, eikä poliisi enää sen jälkeen paneutunut juttuun erityisen aktiivisesti.
Midoria tapaus ei tuntunut juurikaan hätkähdyttävän. Kuin itsestään hän luiskahti mukaan Vähä-Tammelan elämänmenoon, laittoi valmista pastakastiketta huolesta sairaille Tavasteille sekä maineestaan hätäilevälle Severille ja siivoili minkä osasi.
Midorista oli lyhyen ajan sisään sukeutunut jonkinlainen Severin epävirallisen henkilökohtaisen avustajan, kodinhoitajattaren ja rakastajattaren yhdistelmä (eli selkokielellä siis avovaimo). Hänen vaatteensa ajautuivat vähitellen Vähä-Tammelan kaappeihin ja pian hänellä oli jo oma hylly vessan peilikaapissa. Severi ei oikein tiennyt, miten tähän olisi pitänyt reagoida. Midorin läsnäolo helpotti elämää kaikin tavoin, se myös jopa helpotti jollain oudolla tavalla Sophien katoamisen aiheuttamaa ahdistusta. Kuitenkin hän tiesi, että jos asia vuotaisi julkisuuteen tai edes puolueeseen, hänen maineensa olisi pilalla ja uralle tulisi nopea stoppi.
"Mihinköhän ihmeeseen se Sophie on saattanut kadota", Severi ihmetteli noin tuhannennen kerran Midorille ruokapöydässä. "Kun ei vain olisi sattunut jotakin. Kyllähän sinä tiedät, että maine on katoavaista, ja vaimon merkillinen katoaminen ei tee sille hyvää." Severi ei saanut koskaan Midorille puhuessaan otettua esille sitä asiaa, että oli tavallaan heidän vikansa että Sophie oli alunperinkin kadonnut. Lähdön syytä ei kerrottu kenellekään, yhteisestä sopimuksesta he kertoivat kaikille Sophien lähteneen pienelle kävelylle. Midori näki Severin silmälasien taakse, ja ymmärsi miehen taas pohtivan asiaa.
"Ei se ollut meidän syymme. Ei sillä ollut merkitystä, miksi hän lähti ulos. Sophiella on varmasti monia vihollisia, eikö niin? Hänhän on melkoinen seikkailijatar. Kyllä tämä juttu vielä selviää", Midori yritti lohdutella. Ääneen hän ei viitsinyt sitä sanoa, mutta hän piti todennäköisempänä joko sitä, että Sophie oli joko häipynyt maasta ja jättänyt kaiken taakseen, tai sitten että hän oli hypännyt johonkin rotkoon.
Eräänä sunnuntaipäivänä puhelin soi, aivan viattomasti kuten puhelimilla on tapana, ja Severi meni vastaamaan.
"Kahdeksan päivää-lehdestä päivää! Kansanedustaja Uusinen, pitääkö paikkansa että vaimonne Sophie Tavast on kadonnut hämärissä olosuhteissa ja te asutte hänen talossaan rakastajattarenne kanssa?"
Severin kasvot valahtivat vitivalkoisiksi. Mistä ihmeestä he jo tiesivät? Kuka oli lörpötellyt? Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa. "Kuka soittaa? En tiedä, mistä olette moista soopaa kuulleet, mutta voin vakuuttaa että vaimoni on aivan normaalisti työnsä puolesta ulkomailla. Elämässäni ei tapahdu eikä tule tapahtumaan mitään erikoista, joten voitte jättää minut rauhaan!" Severi ärjyi toimittajalle ja paiskasi luurin kiinni.
Puhelun jälkeen Severi jäi katsomaan peilikuvaansa järkytyksestä ja suuttumuksesta hengästyneenä. Hän kun oli kuvitellut olevansa niin varovainen! Kuka, kuka ihmeessä oli puhunut lehdistölle? Sophien vanhemmat olivat liian kunniallisia ja suoraselkäisiä sellaiseen. Vilhelmiin ja Alexanderiin perhe ei juuri ollut yhteyksissä, he asuivat ja työskentelivät muissa kaupungeissa tätä nykyä. Heidän ei ainakaan pitäisi tietää Midorista mitään, mutta mistä sitä tiesi mitä Madeleine on höperehtinyt puhelimessa.
Emil taas sitten... Emil oli pikkuhiljaa alkanut esiintyä lehtien seurapiiripalstoilla, lahjakas, melko hyvännäköinen ja vielä aateliselta kalskahtavan nimen omaava muotisuunnittelija herätti aina huomiota, mihin sitten menikin. Olisiko Emil saattanut puhua sivu suunsa joillakin kokkareilla? Tästä pitäisi ottaa selvää, ja torpata sitten kaikki huhut alkuunsa.
Iltaisin kuitenkin Severi vetäytyi unille Midorin kanssa. Oli niin virkistävää ja rauhoittavaa, kun saattoi käydä joka ilta tutun ihmisen viereen nukkumaan, puhella hassuja ja vähän muutakin. "Maistut paremmalta kuin uuniperuna!" Severi huudahti kerran ollessaan erityisen huolettomalla tuulella. Viikot vierivät, sitten kuukaudet, sitten katoamisesta olikin jo pari vuotta... Sophien piirteet alkoivat haalistua Severin mielessä, tuoreemmat tapaukset syrjäyttivät Sophien kansion poliisien työpöydältä, perhe oli Madeleinea lukuunottamatta vähitellen hyväksynyt, ettei vanhinta tytärtä enää nähtäisi. Epämiellyttävä toimittajakin vaikutti säikähtäneen tai kyllästyneen, sillä hänestä ei enää kuulunut mitään.
Terhen oli tällä välin kasvanut jo isoksi tytöksi. Hänessä ei vieläkään ollut juurikaan kalvakkaan Severin näköä, tytön värit olivat vahvat ja piirteet kuin äidillään. Severi ja Midori elivät ikään kuin omaa elämäänsä, ja Terhen sai kasvaa melko lailla omillaan.
Ainoastaan Madeleine oli Terhenin elämässä äidinkaltainen hahmo, ja Madeleine myös jaksoi kertoa loputtomiin Terhenille tarinoita tämän omasta äidistä, ettei hän vain unohtaisi. Madeleine oli kaikista vihjailuista huolimatta aivan varma, että Sophie oli elossa ja palaisi vielä jonain päivänä, ja sitten kun se tapahtuisi, Terhenin pitäisi muistaa hänet. Kukaan muu ei sitä enää näyttänyt tekevän...
Severi lievitti kiireisyyden aiheuttamaa huonoa omaatuntoaan ostelemalla Terhenille hienoja leluja ja vaatteita ja sisustamalla talon yhden huoneen rahaa säästelemättä tytölle sopivaksi. Terheniä nämä hienoudet eivät kuitenkaan juuri kiinnostaneet, vaan hän mieluummin tassutteli ympäriinsä kauhtuneessa, vanhanaikaisessa yöpaidassa kirja kädessään.
Aika kului, ja pian oli taas syksy, Sophien katoamisesta jo melkein kolme vuotta ja Severillä uudet vaalit edessä. Terhen oli aloittanut koulunkin, mutta aina kotiin tultuaan tyttö vaihtoi pikavauhtia vanhaan yöpaitaansa. Tytöllä oli muitakin hassuja tapoja, kuten se, että hänen oli saatava koulun jälkeen ehdottomasti lettuja. Jos Terhenille yritti syöttää jotain muuta, hän meni aivan liikkumattomaksi eikä avannut suutaan koko loppuiltana. Monien toivottomien suostutteluyritysten ja lopulta myös Severin ja Midorin raivokohtausten jälkeen Madeleinen ei auttanut kuin alistua ja antaa tytölle lettunsa.
Madeleine oli hiukan huolestunut tyttärentyttärestään. Kun Terhen suuttui, kuten esimerkiksi letuista keskusteltaessa, hänelle näytti tapahtuvan omituisia asioita. Madeleinesta äytti aivan siltä kuin tytön ympärillä olisi joskus lennellyt pieniä valopisteitä, ja joskus hänen ollessaan erityisen kiihtynyt, iloinen tai surullinen tai innoissaan, hänen hiuksensa saattoivat hulmahtaa kuin jonkinlaisen äkillisen tuulenpuuskan voimasta – sisätiloissa. Sen oli pakko olla kuvitelmaa, mutta Madeleine oli hiukan hämmentynyt. Ei kai hän ollut tulossa vanhuudenhöperöksi?
Eräänä iltapäivänä Severin juuri palattua töistä puhelin soi. Severi oli jo valmiiksi huonolla tuulella, sillä hänen vaalikampanjansa valmistelu ei edennyt oikein hyvin. Hänellä oli jo kaksi kautta takanaan eduskunnassa, ja häntä pidettiin melko varmana ehdokkaana johonkin ministerinvirkaan. Nyt oli kuitenkin takana jo toinen hedelmätön tapaaminen mainostoimiston ihmisten kanssa. Heistä ei ollut kerta kaikkiaan mihinkään!
Severiä yritettiin muokata vähän nuorekkaammaksi, mutta mikään mahti maailmassa ei saisi häntä vaihtamaan johonkin muodikkaasti leikattuun pukuun, saati luopumaan silmälaseistaan. Kaiken huippu oli ollut se, kun asioista ilmeisesti mitään tietämätön mainosnikkari oli ehdottanut ihan tosissaan, että Severin kannattaisi ehkä tilata Emil Tavastilta uusi look. Kaikkea sitä kuulee!
Mutta kuten sanottua, puhelin soi, ja Severi pystyi tuskin pitämään äänensä kohteliaana vastatessaan.
"Hyvää päivää, herra Uusinen, toivottavasti en soita huonoon aikaan. Täällä puhuu henkikirjoittaja Taskinen Iki-Tammelan maistraatista. Olemme saaneet poliisilta tiedon, että, hmm, perheenjäsenenne katoamistapaus on vanhentunut, ja myös, hmm, kolmen vuoden odotusaika on ohitettu. Näin ollen siis voisitte, hmm..."
"Siis että mitä? Mikä odotusaika?" Severi tiuskaisi tuskastuneesti. Henkikirjoittaja Taskinen puhui raivostuttavan hitaasti ja monotonisesti jokaista sanaa venytellen.
"Hmm, niin, siis kuolleeksi julistamiseen vaadittava, hmm, kolmen vuoden odotusaika. Kun meillä, tuota hmm, on tässä vähän tällaista projektia, juu, että tuottavuuden lisäämiseksi, tuota noin tosiaan, pitäisi saada väestörekisteri ajan tasalle. Että käräjäoikeudelle voitte lähettää hakemuksen, me voimme, hmm, opastaa teitä tässä asiassa kyllä, hmm..."
Severin päässä napsahti. "Oletteko te ihan järjiltänne?! Minä yritän tässä kaikkeni että saisimme aikaan säällisen vaalikampanjan, ja sitten minun pitäisi vielä sotkeutua johonkin kuolleeksi julistamiseen?" Linjan päässä henkikirjoittaja Taskinen oli ilmeisesti tyrmistynyt hiljaiseksi, sillä hän ei vastannut mitään. Severi veti henkeä ja yritti palauttaa äänensä normaalitasolle.
"Jos minun vaimoni on kuollut, se asia ei siitä millään julistamisella ainakaan paremmaksi tule. Katsotaan sitä sitten myöhemmin. Kuulemiin."
Severin oli tietysti ollut pakko puhua asiasta Sophien vanhemmille – kaipa heille oli kerrottava jos heidän tytärtään yritettiin saada julistetuksi kuolleeksi. Madeleine oli pitänyt toivon liekkiä yllä kaikki nämä vuodet, mutta nyt oli kuin sen ylle olisi heitetty ämpärillinen kylmää vettä. Oliko siitä tosiaan jo niin kauan, että tällaista asiaa pitäisi nyt ruveta ajamaan? Madeleine tunsi hirvittävää alistumisen painetta. Pitäisiköhän Terhenille puhua asiasta, ihan varmuuden vuoksi? Ettei sitten tulisi yllätyksenä jos jonain päivänä pidettäisiinkin lopultakin muistotilaisuus...
"Terhen, kultaseni, muistatko sinä mitään äidistäsi?" Madeleine kysyi noin miljoonatta kertaa.
"Aina siä jaksat kysyä sitä, mummi! En miä ihan hirveästi, mutta oothan siä miulle siitä kertonut. Että äiti on kaunis ja älykäs ja sellaista. Kaverit ei kyllä usko miua koulussa, ne luulee että Midori on miun äiti. Ne on ihan tyhmiä." Terhenin hiusten latvat heilahtivat ilman mitään näkyvää syytä. Madeleine pudisti päätään ja sulki silmänsä hetkeksi.
"Ei sinun tarvitse sellaisista kavereista välittää. Mutta kuule, kultapieni, poliisit soittivat isällesi." Madeleine oikoi totuutta hiukan, ei kai lapselle kannattaisi mistään henkikirjoittajista ja maistraatin tuottavuussuunnitelmista puhua? "He ovat aika varmoja siitä, että äitisi on... tuota... Mennyt taivaaseen." Madeleinea puistatti puhua näin: hän ei oikeastaan uskonut kuolleiden menevän mihinkään taivaaseen, olihan hän nähnyt niin monen jo eteenpäin siirtyneen liikkuvan tälläkin puolella. Mutta Terhen oli vasta seitsemän, tai ihan pian kyllä kahdeksan, lapsi kuitenkin. Noin kai lapsille piti puhua?
Terhen tuijotti isoäitiään silmät pyöreinä. "Ei äiti ole kuollut. Hassut poliisit." Madeleine hämmentyi: hän ei ollut odottanut aivan tällaista reaktiota. "Niinhän minä olen sanonut, mutta kyllä poliisit ehkä kuitenkin tietävät paremmin..." Terhen ravisti päätään, ja hänen hiuksensa hulmusivat aivan liikaa liikkeen voimaan nähden. "Eikä tiedä. Miä tiedän. Äiti ei ole kuollut. Miä vain tiedän. Äiti tulee vielä takaisin jonain päivänä", Terhen sanoi liikuttavalla lapsen varmuudella ja laittoi leukansa siihen tanaan, mistä Madeleine tiesi, ettei kannattaisi väittää vastaan. Ehkä Terhen kuitenkin vähitellen tottuisi ajatukseen?
Severi oli kutsunut Emilin syömään myönnytyksenä mainostoimistolleen. Tapaamista ehdottanut nuori copy oli nolostunut valtavasti, kun häntä oli valistettu siitä, että Emil oli Severin lanko, eivätkä miehet olleet mitenkään hyvissä väleissä keskenään. Potkuja hän ei kuitenkaan saanut, sillä tästä Severi sai tekosyyn hiillostaa lankoaan lehdistövuodosta. Kahdeksan päivää oli nimittäin jälleen alkanut vainota häntä – tällä kertaa myös sähköpostitse, ja yksi toimittaja oli jopa pysäyttänyt hänet kadulla. Kerta kaikkiaan sietämätöntä!
Ruuan jälkeen Severi vei Emilin olohuoneeseen muka drinkille ja kehotti Terheniä jäämään Midorin kanssa keittiötä siivoamaan – heillä oli nyt miesten juttuja puhuttavanaan.
"Kuulehan nyt Emil. Me olemme kiireisiä miehiä, joten kysyn sinulta nyt suoraan. Oletko sinä jossain yhteydessä Kahdeksan Päivää -nimiseen aikakausjulkaisuun?"
Emil yritti tukahduttaa naurahduksen, mutta onnistui vain röhkäisemään nenänsä kautta. "Että oikein aikakausjulkaisuun? Kyllähän he minua ovat joskus johonkin juorujuttuun kuvanneet, mitenniin?"
Severi yritti ryhdistäytyä pystyäkseen jatkamaan. Emil näytti masentavan ivalliselta! Mutta tämä oli vain ihan kuin mikä tahansa eduskunnan istunto, missä se sietämätön Zyrkowicz heitteli taas populistisia vastavetojaan. Siihen auttoi vain rutikuiva asialinja. Severi veti henkeä nenänsä kautta niin että sieraimet levisivät. "Eikös se sinun " – Severin oli vedettävä uudestaan henkeä välttääkseen puistatuksen – "miesystäväsi ole toimittaja? Ettei vain olisi sieltä lehdestä? Minua suoraan sanottuna vainotaan. Jo tänäänkin olen saanut kaksi – kaksi! – ikävänsävyistä puhelinsoittoa niiltä roskatoimittajilta."
Emil nauroi nyt ihan avoimesti. "Anteeksi nyt vain, mutta Morgan toimittaa Olymposta – siis sitä kirjallisuuslehteä, mutta ethän sinä sellaista tietysti tiedä – eikä mitään juorulehteä. Jos sinua ahdistellaan kuolleen sisareni takia, se on ihan oma syysi. Et kohdellut Sophieta mitenkään erityisen hyvin", Emil tokaisi tarpeettomankin raa'asti. Ovelta kuului äkäinen kiljahdus.
Terhen oli sittenkin livahtanut kuuntelemaan miesten juttuja. "Äiti ei ole kuollut! Miksei kukaan usko!!" Tytön hiukset hulmusivat hurjina ja hänen ympärillään välähti muutama kirkas kipuna, mutta kumpikaan miehistä ei ollut huomaavinaan. Kaikki ajattelivat näkevänsä harhoja, eikä kukaan kehdannut kysyä muilta, näkivätkö he samaa. Varsinkaan kun Terhen ei itse näyttänyt huomaavan mitään. Emil lähestyi tyttöä varovasti. "Mutta tyttö kulta, jos poliisit sanovat kerran niin..." Terhen ei kuitenkaan antanut periksi vaan polki jalkaa. "Saat vielä nähdä. Äiti tulee kotiin ihan pian." Sitten Terhen kääntyi kannoillaan ja marssi huoneeseensa.
Terhen ei osannut selittää itsellekään ihan täysin, miksi oli varma siitä, että hänen äitinsä oli elossa. Ehkä se johtui siitä, että vaikka hän ei periaatteessa muistanut äitiään, hän näki kuitenkin unia, missä äiti oli jossain kauniissa ja rauhallisessa paikassa. Joskus niissä unissa äiti näytti kaipaavan jotakin; Terhen toivoi että se jokin olisi ollut hän itse. Mummi oli kyllä mukava, mutta isä ei ollut kovinkaan kiinnostunut Terhenistä, ja isän uusi tyttöystävä sitäkin vähemmän.
Sillä välin kun koko muu perhe oli jo päättänyt, että Sophie oli luultavasti kuollut, ja että kuolleeksi julistaminen pistettäisiin vaalien jälkeen vireille, Terhen otti tavakseen katsella ikkunasta kadulle, joskus jopa tuntikausia kerrallaan. Hänellä oli voimakas tunne siitä, että äiti palaisi pian. Ei ehkä huomenna, eikä viikonkaan päästä, mutta pian. Ja varmuuden vuoksi oli hyvä pitää vahtia. Terhen halusi olla ensimmäinen, joka näki äidin palaavan.
Mutta mitä Sophielle oikeastaan tapahtui? Taisteltuaan tiensä tiheän pensaikon täyttämän solan läpi Sophieta kohtasi käsittämätön näky. Valkoisia kaariportteja, kummallisia kasveja, ja kauempana siintävä linnamainen rakennus... Yhtäkkiä kädet tarttuivat Sophieta takaa päin, ja kaikki pimeni.
Vain sekunneilta tuntuneen ajan jälkeen Sophie tunsi palaavansa tajuihinsa. Ensin ympärillä näkyi vain hämäriä hahmoja, mutta katseen tarkentuessa hän oli vähällä kirkaista – raivosta vai kauhusta, se oli vaikea päättää. Hänen ympärillään seisoi neljä ihmisenkaltaista olentoa, mutta heidän kasvoissaan oli merkillisiä kuvioita eivätkä heidän ihonsa olleet erityisen luonnollisen värisiä. Sophien päässä vuorottelivat kaksi ajatusta: joko hän oli tullut hulluksi, tai tämä oli joku käsittämätön pila.
Lähimpänä seisova mies, jonka kasvojen ympärillä näytti välkähtelevän pieniä valoja ja jonka oikean silmän yli kulki ilkeännäköinen arpi, puhutteli Sophieta. Mies näytti hämärästi tutulta, mutta Sophie ei saanut mieleensä, missä ihmeessä olisi voinut nähdä tuollaisen ilmestyksen.
"Heräsithän sinä, me jo pelkäsimme että nukkuisit koko päivän. Onhan vuode mukava?"
Miehen ääni herätti toisen heikon tunnistuksen kipinän Sophien mielessä, mutta ei, eihän se voinut olla mahdollista...? Sophie rypisti kulmiaan kuin yrittäen teroittaa katsettaan, ja mies nauroi.
"Et taida tunnistaa minua? Etpä tietysti, viimeksi olin melko tavalla eri näköinen, ei ollut tätä arpeakaan rumentamassa kauniita kasvojani", mies naurahti ivallisesti. "Eikä tyttäremmekään suuremmalti muistuta minua. Ainakaan vielä."
Sophie suuttui niin, että unohti olevansa heikko ja voipunut ja loikkasi jaloilleen. "Se siis olet sinä! Mitä ihmeen pilaa tämä oikein on? Mitä ihmeen naamiaisasuja... Mistä sinä tiedät... Miksi minulla on tällaiset vaatteet... William! Selitä, nyt heti!!"
William, tai mies joka oli joskus ollut William Wales, hurmaava ulkomainen vaihto-opiskelija, mies joka oli Terhenin isä! Tämä oli aivan käsittämätöntä. Hänenhän piti olla jokin kuninkaallinen, ehkä heillä olisi varaa järjestää tällainen jättiläismäinen pila?
"Mutta Sophie, otahan rauhallisemmin. Taisit järkyttyä hiukan valtakuntani näkemisestä... Niin, tämä on minun kuningaskuntani. Avalonia, tai Anglia, niinkuin minä sinulle sanoin. Se kuulosti silloin enemmän mahdolliselta maalta sinun maailmassasi, mutta ehkä tässä vaiheessa voit jo saada tietää maailmamme oikean nimen..."
Sophie tuijotti miestä sanattomana. Mikä ihmeen kuningaskunta se tällainen oli? Huoneessa oli myös kaksi epämääräisesti ikivanhan oloista – öh, henkilöä? – joiden korvat olivat selkeästi suipot. Kaikki oli kuin jostakin sadusta, mutta eihän se voinut olla mahdollista? William jatkoi tyytyväisenä Sophien vaikenemiseen.
"Täällä minä olen kuningas Branon, William oli vain nimi, jota käytin sinun maailmassasi. En ole sinulle vihainen sen salaamisesta, että meillä on tytär, et olisikaan voinut löytää minua. Mutta minä olen nyt etsinyt sinut käsiisi."
Kylmä käsi kouraisi Sophien sydäntä. Mitä ihmettä Will- tai siis Branon hänestä oikein tahtoi? Sophieta alkoi pelottaa, mikä oli harvinaista. Hän yritti koota itsensä huimauksesta huolimatta.
"Ole hyvä ja selitä, miksi minä olen täällä." Sophie huomasi, että hänen äänensä värähti. Ei, ei, tämä ei mennyt nyt yhtään hyvin. William, eikun Branon ilmeisesti huomasi Sophien hätäännyksen, sillä hänen silmäänsä syttyi häijy pilke.
"Itse asiassa minä en ehdi nyt juoruilla. Tässä on äitini, kuningatar Belegiril. Hän kertoo sinulle, miksi olet täällä. Mutta muista olla kunnioittava." Niine hyvineen William käveli ulos huoneesta, ja kaikki muut paitsi leskikuningatar seurasivat häntä.
Kuningatar Belegiril silmäili Sophieta päästä jalkoihin. "Niin, olethan sinä ihmisnaiseksi ihan viehättävä. Mutta niin kömpelö, pyöreä, arkinen, verrattuna meidän... No niin. Istukaamme alas." Sophie puri kieltään ettei sanoisi mitään ilkeää. Oli se kai uskottava, ettei tämä ollut mitään pilaa: ikkunoista näkyi täysin ylimaallinen maisema, ei tietä, ei tavallista taloa missään. Sen sijaan siellä täällä näkyi pieniä mökkejä lehväkatoin. Jos tämä ei ollut pilaa, oli kai yritettävä olla kohtelias tälle omituiselle naiselle. Mutta että kömpelö? Arkinen? Sophien ärtymys alkoi ottaa niskalenkkiä pelosta.
Kuningatar Belegiril johdatti Sophien istumaan pienelle sohvalle huoneen nurkkaan. Sophie keräsi rohkeutensa ja puhui ennenkuin toinen nainen ehti avata suunsa. "Missä minä olen? Mikä ihmeen paikka tämä on? Ja anteeksi, mutta... Mikä, tai siis mitä te oikein olette?" Kuningatar hymyili vienosti. "Me olemme muinaista kansaa, paljon vanhempaa kuin ihmiset. Eristimme maailmamme teistä voidaksemme elää rauhassa, kaukana ihmisten maailman hullutuksista. Tämä on meidän valtakuntamme. Huomaat ehkä, että kaikki ei ole täällä aivan niinkuin sinun maailmassasi..." Sophie keskeytti hänet.
"Mutta missä me olemme? Minähän lähdin vain kävelylle, en ehtinyt kävellä edes kovin kauas. Ja nyt olen mukamas jossain tiettömien taipaleiden päässä?" Belegiril vain hymyili vienosti.
"Avalonia on kaikkialla ja ei missään. Ei tänne voi matkustaa ihmisten tavoilla. Me toimme sinut tänne."
Sophie oli hiukan ihmeissään, mutta jollain oudolla tavalla tuossa oli järkeä. "Mutta miksi minä olen täällä?"
"Niin. Se onkin pitkä tarina..."
"Vain jokin aika sen jälkeen kun poikani Branon oli astunut valtaistuimelle, Avalonia joutui sotaan Mórassin Helegalan Dínechurinia vastaan. Se naikkonen väittää olevansa isoisäni tytär ja mukamas todellinen Avalonian hallitsija. Ehkä hän on äpärätytär, en tiedä. Mutta se on varma, että jos Helegalan pääsee vallankahvaan kiinni, se on Avalonian tuho. Hän on onnistunut nousemaan Mórassin valtakunnan kuningattareksi, ja hän kohtelee alamaisiaan tyrannin elkein, niin että kansa on nälänhädän ja tautien piinaama, mutta Helegalan vain juhlii palatsissaan ja nostaa veroja. Hän ei myöskään arkaile julistaa, että hänen mielestään ihmisten tulisi olla meidän Vanhan Kansan orjia. En hetkeäkään epäile, etteikö hän toteuttaisi suunnitelmaansa, jos saisi käyttöönsä Avalonian rikkaudet ja armeijan."
Sophie kuunteli ihmeissään naisen puhetta. Hänen kasvonsa olivat ikinuoret, mutta jokin hänen äänessään ja tavassaan kantaa itseään sai Sophien aistimaan, että kuningatar Belegirin täytyi olla hirmuisen vanha. Sophie alkoi tuntea vastentahtoista kunnioitusta tätä ihmeellistä naista kohtaan. Hän ei oikein tiennyt mitä sanoa, mutta yksi kysymys häntä jäi vaivaamaan.
"Anteeksi, rouva, öh, kuningatar, mutta miten tämä liittyy minuun?"
Kuningattarella tuntui olevan rautaiset hermot. Rauhallisesti hymyillen hän jatkoi Sophien hämmennyksestä huolimatta.
"Nuori nainen, joka oli täällä aiemmin, on poikani puoliso. Hän ei ole tullut raskaaksi, ja nyt se on tietysti mahdotonta." Nyt Belegiril vaikeni hetkeksi ja sulki silmänsä otsaansa tuskaisesti rypistäen. Sophie rykäisi mahdollisimman kevyesti. "Kuinka niin mahdotonta?"
Vanha kuningatar hengitti syvään ja hänen otsansa silisi jälleen. "Branon kruunattiin noin puoli vuotta sitten sen jälkeen kun hän oli palannut sinun maailmastasi, ja vaihtoi samassa yhteydessä vihkivaloja neito Laërwenin kanssa. Helegalanin joukot hyökkäsivät seuraavana päivänä... Saavutimme niukan torjuntavoiton, mutta Branon haavoittui vakavasti. Niin, ettei hän voi enää koskaan siittää lasta." Sophie hätkähti: hän alkoi aavistella miksi hänet oli tuotu tänne. Mutta ei! Hän ei suostuisi, ei koskaan...
"Prinsessa Laërwen meni tietenkin aivan tolaltaan. Meidän lakiemme mukaan prinsessapuolisoa ei voida kutsua kuningattareksi ennenkuin hän on synnyttänyt perillisen, mutta nyt sitä ei voi tapahtua. Eikä Laërwenin arvoasema ole se pahin ongelma, vaikka hän ei sitä aivan käsitäkään..." Belegiril huokaisi turhautuneena. "Ymmärrätkö nyt, minkälaisessa ahdingossa me olemme? Yhtäällä vallanhimoinen äpärätyranni ja kruununtavoittelija, toisaalla hedelmätön, nuori kuningas. Me elämme kyllä hyvin pitkään, moninkertaisesti ihmisiin nähden, mutta kyllä mekin vuodamme verta ja voimme kuolla, jos meitä pistetään miekalla. Jos Branon kuolee, ei meillä ole ketään asettaa hänen jälkeensä valtaistuimelle. Tai niin me luulimme aivan viime viikkoihin asti..."
Kylmät väreet kulkivat pitkin Sophien selkää. Sophie ei koskaan ollut ollut tyhmä, kyllä hän ymmärsi mistä nyt oli kyse. Jos Will... Branon ei voinut saada lasta perimään valtaistuintaan, Sophienkin maailma olisi ennen pitkää vaarassa. Ja nyt nuo olivat keksineet, että heidän kuninkaallaan oli sittenkin lapsi! Sophie huokaisi alistuneesti.
"Huomaan, että ymmärrät, miksi toimme sinut tänne. Varmistuttuamme siitä, että Branon todella on hedelmätön, aloimme, hm, tarkkailla niitä ihmisnaisia joiden kanssa hän oli seurustellut sinun maailmassasi. Heitä ei valitettavasti ollut montaakaan, mutta voit kuvitella, miten helpotuimme, kun saimme tietää, että yhdellä heistä oli terve tyttölapsi. Läsnäolomme sai tyttäresi näyttämään joitakin Vanhan Kansan piirteitä, luulen, että perheesi on ollut hiukan ihmeissään."
Sophieta kismitti. Mitä ihmettä he olivat oikein saaneet Terhenin tekemään? Hän ei ollut koskaan huomannut mitään. Sitäpaitsi kuningattaren tarinassa oli omituinen aukko. Sophie yritti pitää äänensä kohteliaana.
"Sanoitte, teidän... korkeutenne?" Belegiril hymyili huvittuneesti, mutta nyökkäsi, joten Sophie jatkoi rohkaistuneena. "Sanoitte, että Wi... Branonin kruunajaisista on tuskin puoli vuotta. Viipyikö hän sitten niin kauan minun maailmassani? Tyttäreni on jo lähes nelivuotias, miksei hän itse tullut etsimään meitä?"
Belegirilin kasvoille nousi tutkimaton ilme. "Se on eräs meidän maailmojemme... eriävyyksistä. Branon palasi kotiin pian sen jälkeen kun oli lähtenyt luotasi."
Sophien kasvot kalpenivat. "Mutta... Siitähän on niin kauan... Kulkeeko aika hitaammin täällä? Hyvänen aika, miten kauan olen sitten jo ollut poissa? Viikon, kaksi? Minun on päästävä heti kotiin, kaikki varmasti ihmettelevät missä..." Sophien ääni kuoli hitaasti pois. Kaipasiko häntä todella kukaan? Kuningatar tuntui lukevan hänen ajatuksensa.
"Päästämme sinut kyllä kotiin, mutta siihen voi mennä hiukan aikaa. Kaikki riippuu omasta yhteistyöhalukkuudestasi. Ymmärrät varmasti, että tahdomme sinun antavan tyttäresi meidän kasvatettavaksemme, jotta hän voisi aikanaan seurata isäänsä valtaistuimelle."
Sophie vastusteli heikosti: häntä oli alkanut pyörryttää.
"Emme tietenkään pyydä tätä täysin korvauksetta. Ole hyvä ja seuraa minua."
Kuningatar Belegiril johdatti horjahtelevan Sophien ulos makuukamarista huoneeseen, jossa oli melko paljon väkeä. Huoneen keskellä oli tuoleja puolikaaressa. Sophie istutettiin toiseen reunaan, kuningatar meni itse toiselle puolelle harmaaihoisen miehen viereen. Branon ja Laërwen istuivat valtaistuimen näköisillä puisilla tuoleilla, ja heidän ympärilleen oli kokoontunut muuta hovia. Siellä oli kotkannenäinen, harmaaihoinen mies, joka oli ollut aiemmin jo hänen huoneessaan, mutta myös neljä kummallisinta olentoa, mitä Sophie oli koskaan nähnyt. He muistuttivat Branonia ja hänen läheisiään, mutta hienojen hovivaatteiden sijaan he olivat verhoutuneet erivärisiin lehtiin, eivätkä mitenkään erityisen peittävästi. Osa lehdistä näytti kasvavan suoraan heidän ihostaan...Yksi heistä seisoi hovin ja valtaistuinten välissä, erittäin komea, kaunispiirteinen ja, no, lehtevä mies. Keitähän he oikein olivat?
"Poikani", Belegiril voi ilmeisesti puhutella poikaansa vieläkin näin vaikka hän oli kuningas, "olen nyt kertonut vieraallemme sen minkä pyysit. Hän on nyt valmis kuulemaan ehtomme." Sophiella oli inhottava tunne, että kaikki tuijottivat häntä. Erityisen polttavasti häntä katseli W... Branon. Miten hän ikinä tottuisi siihen nimeen?
Branon kutsui Sophien eteensä. Tämä nousi voihkaisten, muttei kehdannut olla totelematta. "Sinä siis tiedät, että tahdon tehdä tyttärestämme Avalonian kruununperijän. Se on hänen syntymäoikeutensa nyt, kun en voi saada laillisia perillisiä. Tuomme Terhenin tänne ja kasvatamme hänet niin kuin kruununprinsessan arvolle kuuluu. Voit olla varma, että pidämme hänestä hyvää huolta, hän on ainoa toivomme." Branonin viimeiset sanat tulivat, hämmästyttävää kyllä, kuin anellen. Hän oli vaikuttanut koko ajan niin ylimieliseltä...
"Sitä paitsi voimme korvata tämän sinulle." Branon viittasi punatukkaiseen mieheen, joka seisoi hänen vieressään. "Tämä on Lenwë, yksi luotetuimpia miehiäni. Olen valinnut hänet auttamaan tässä asiassa, ja hän on suostunut ilomielin. Lenwë on hyvä ja uskollinen mies, henkivartiokaartini johtaja, erinomainen sotilas..." Sophie ei ollut aivan varma näkikö oikein, sillä hän ei tiennyt kuinka sinertävä iho punastui, mutta Branonin posket tummuivat epäilyttävästi.
"Mitä oikein yrität sanoa?" Sophie yritti tiuskaista, mutta huomasi äänensä jälleen värähtävän epämiellyttävästi. Tässä oli nyt jotakin outoa. Branon tummui vähän lisää, mutta ryhdistäytyi ja syvensi äänensä jälleen kuninkaalliseksi jylinäksi. "Minä korvaan sen minkä otan, joten jos otankin lapsesi – ja muistutan, että hän on myös minun lapseni, joten olen hyvin avokätinen! – saat uuden lapsen tilalle! Ja parhaan mieheni sen isäksi."
Sophie ei tiennyt olisiko pitänyt itkeä vai nauraa mielipuolisesti. Tämähän oli täysin järjetöntä! Hän yritti tyrmistykseltään lietsoa itseään kiukkuun, jotta uskaltaisi puhua rohkeammin. Linnan ilma tuntui kuitenkin jotenkin oudolta, kuin se olisi vaimentanut hänen ajatuksiaan. Sophieta pyörrytti entistä enemmän, hänestä tuntui kuin hänet olisi huumattu. Voisikohan se olla...? Mutta nyt piti keskittyä, hän ei voinut, ei saattanut kuvitellakaan luovuttavansa pientä Terheniään näille... olennoille. Ja se toinen ehdotus...!
"Ja sitten te vain pitäisitte hänet täällä piilossa, riistäisitte kaikilta niiltä, jotka häntä rakastavat? Äidiltä, isovanhemmilta, sukulaisilta... Ja mitä toiseen ehdotukseesi tulee, se on aivan... mielipuolinen, järjetön! Olet päästäsi sekaisin! Kuvitteletko todella, että yhden lapsen voisi korvata toisella? Ja vielä jonkun ihan tuntemattoman miehen lapsella, jolla parhaassa tapauksessa kasvaa naamassa vaahteranlehtiä!"
Hovi kohahti, mutta Branon pysytteli arvokkaana, vaikka kalpenikin selvästi. "Ymmärrät kai, Sophie hyvä, ettei sinulla ole vaihtoehtoja. Tämä on Terhenin kohtalo! Sitä paitsi, olin siinä käsityksessä ettet ole häntä tähänkään mennessä erityisen ahkerasti hoitanut. Ja yrität väittää, että jokin aneeminen ihmismoukka olisi hänen isänsä... On siinäkin äiti!" Nyt Sophiekin kalpeni raivosta.
"Jos kuvittelet hetkeäkään, että antaisin ainoan tyttäreni kasvatettavaksi jollekin turhantärkeälle eunukille, olet niin väärässä kuin vain voi olla. Terhenin kohtalo on pitää huolta Tavastien omaisuudesta ja kasvaa normaaliksi nuoreksi naiseksi eikä uhrata henkeään jonkun satuvaltakunnan puolesta! Jos olet niin saamaton, ettet osaa pitää perhekalleuksiasi turvassa, se on ihan oma syysi!"
Hovin puheensorina vaimeni kuin salamaniskusta. Sophie arvasi menneensä liian pitkälle, muttei välittänyt: hän oli niin raivoissaan että olisi halunnut lyödä tuon ylimielisen, kiehkurakuvioidun naaman tohjoksi. Branonin katse kylmeni pakkasen puolelle ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta.
"Olen tarjonnut sinulle mahdollisuutta tehdä rauhanomaista yhteistyötä. Se ei selvästikään sinulle nyt kelpaa, joten minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin suostutella sinut väkisin. Lenwë! Viekää hänet pois."
Sophie kirkaisi kun voimakkaat kädet tarttuivat häneen, sitten hänen voimansa tuntuivat valahtavan pois. Hän ei kyennyt liikkumaan, oli kuin hänet olisi lamautettu. Silmät kiukusta kipunoiden hän yritti vielä huutaa Branonille, muttei onnistunut. Hänen äänensäkin oli kadonnut...
Sophie raahattiin alas, alas portaita, mutta ei kuitenkaan kellariin – ehkä linnassa ei ollut sellaista? Huone muistutti kuitenkin etäisesti tyrmää, sillä seinästä ja katosta roikkui kahleita. Lattialla oli kuitenkin ylellinen matto, yhdellä seinällä mukavahkon näköinen divaani, ja kukat tuntuivat tunkeutuvan suoraan seinän läpi lattiaa koristamaan. Metsänhaltioiden näköiset henkivartijat tömäyttivät Sophien jaloilleen, ja sillä hetkellä hänen voimansa ja äänensä palasivat.
"Senkin kukkakepit! Tämä ei jää tähän!" Sophie kirkui, kun vartijat alkoivat ottaa esiin kahleiden avaimia. Yhtäkkiä hän jäykistyi tuntiessaan Lenwën hengityksen niskassaan. "On sinussa ainakin ytyä, ihminen," mies suhahti Sophien korvaan. "Meillä tulee olemaan vielä oikein hauskaa, kunhan tuosta vähän rauhoitut..."
Sophie kiepahti ympäri aikomuksenaan läimäyttää miestä, mutta Lenwën katse pysäytti hänet. Sophie oli odottanut röyhkeyttä, ivaa, miehistä omistushalua, jopa vihaa, mutta sen sijaan miehen silmät olivatkin lämpimät, hellät ja houkuttelevat. Havainto oli niin yllättävä, että Sophie tunsi polviensa pettävän. Yllättävällä lempeydellä Lenwë ja muut vartijat tarttuivat häntä ranteita ja nilkoista ja kahlitsivat ne lattiaan ja kattoon.
Lenwë poistui tyrmästä viimeisenä. Portaiden juurella hän vielä kääntyi ja katsahti Sophieta surumielisesti. "Olen pahoillani tästä, mutta kuninkaani sana on laki. Toivoisin itsesi puolesta, että antaisit nopeasti periksi. Tyttäresi on ainoa toivomme!" Ja niine hyvineen mies käveli portaat ylös jättäen Sophien roikkumaan voimattomana kahleistaan.
Ainoa toivomme... Sitä Branonkin oli sanonut. Mutta Sophie ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin sitä, että juuri kun hän olisi tahtonut asettua aloilleen, kasvattaa tytärtään, elää niinkuin normaalissa perheessä, Terhen aiottiinkin riistää häneltä. Se merkitsisi myös sitä, että hänen olisi kerrottava vanhemmilleen, kuka Terhenin oikea isä oli. Severi saisi sydänkohtauksen, hänen poliittiset vihollisensa riemastuisivat perhekriisistä, vanhemmat järkyttyisivät, pettyisivät... Olettaen että häntä uskottaisiin. Mitä jos he luulisivat, että Sophie oli järjiltään ja laittaisivat hänet mielisairaalaan? Mitä oli maailman tulevaisuus joskus kaukana epämääräisessä tulevaisuudessa tähän verrattuna?
Sophie ei tiennyt kuinka pitkään hän roikkui ranteistaan kattoon ripustettuna. Hän nuokahteli välillä, ja välillä hänestä tuntui että hänet nostettiin divaanille ja köytettiin siihen. Kun Sophie tuli taas tolkkuihinsa, hän oli kuitenkin jälleen keskellä lattiaa, pakotettuna seisomaan loputtomasti. Ajan kulkua ei voinut tietää mitenkään, sillä ikkunat eivät pimentyneet koskaan. Sophie alkoi epäillä, että maisema oli maalattu ikkunoihin, sillä se ei koskaan liikkunut. Hän saattoi virua tyrmässä päiviä, viikkoja, jopa kuukausia, hän ei ollut varma. Kaikki oli kuin sumua. Sophie tunsi pysyvänsä järjissään vain ajattelemalla hänelle tärkeitä ihmisiä. Heitä ei ollut kovinkaan montaa, mutta melko usein Sophie hämmentyi huomatessaan muistelevansa komean vartiokapteenin lempeitä silmiä ja ystävällisiä sanoja – niitä ainoita todella ystävällisiä mitä hän oli tässä paikassa kuullut.
Välillä Branon tuli käymään Sophien luona. Joskus hän yritti maanitella, tehdä kauppaa ja olla ystävällinen, joskus taas hänen taktiikkansa oli hyökkäävä ja painostava. Sophie useimmiten vain käänsi katseensa pois. Tietyllä tapaa hän ymmärsi miestä: olihan Terhen hänkin tyttärensä, mutta sittenkin! Jos mies olisi halunnut perheen, miksi hän hylkäsi Sophien siihen tilanteeseen? Tämänkin argumentin Sophie joutui hylkäämään, sillä Branon ei ollut tiennyt lapsesta. Mutta silti! Sophie oli petetty, hylätty ja jätetty selviämään miten parhaiten taisi pienen lapsen kanssa, jota hän ei olisi aluksi edes halunnut. Nyt Sophie piti kynsin hampain kiinni siitä ainoasta, mikä tässä maailmassa – tai siis hänen omassa maailmassaan – oli hänen omaansa. Siitä ainoasta ihmisestä, jota hän rakasti varauksetta: sen hän nyt ymmärsi.
Lopulta Branon kyllästyi Sophien vaiteliaisuuteen. "Laërwen, ole kiltti ja yritä sinä takoa järkeä sen ihmisnaisen päähän. Olen yrittänyt aivan kaikkea, mutta se narttu vain vaikenee. Kohta teen jotain epätoivoista!" Laërwen nousi sanaa sanomatta ja nyökkäsi miehelleen. Harmaakasvoinen mies korotti äänensä. "Kuninkaani, minä en ymmärrä yhtä asiaa. Miksemme voi vain siepata lasta ja tuoda häntä tänne? Miksi ihmeessä meidän pitää kärttää lapsen äidiltä lupa? Jos tyttö kerran on laillinen perijä, ei siinä yhden ihmisnaisen sana paina höyhenen vertaa."
Branon nyrpisti nenäänsä: Daelagos oli kyllä rohkea sotapäällikkö ja miestensä keskuudessa arvostettu, mutta juuri niistä syistä, miksi Branon ei hänestä pitänyt. Rämäpäisyys ja tietty suorapuheisuus yhdistettynä vähäiseen sivistykseen, moraalin puutteeseen ja siekailemattomuuteen herätti kyllä innostusta sotilaissa – ja ilmeisesti myös kuningatar Belegirilissä, Branon oli melko varma siitä, että äiti oli ottanut kapteenin rakastajakseen – mutta lähinnä vastenmielisyyttä itse kuninkaassa. Branon ajatteli asiat aina loppuun asti, kuten tämänkin.
"Tiedät kyllä, jos vain jaksaisit ajatella, että se on lakiemme vastaista. Haluan että asia hoidetaan kunniallisesti ja sivistyneesti, eikä niin että tuleva perijätär raahataan kirkuvana ja potkivana säkki päässä hovin eteen. Laërwen, ole hyvä ja mene." Prinsessapuoliso niiasi, edelleen vaieten, ja poistui.
Laërwen astui tyrmään ja tuijotti kahleissa voipuneena roikkuvaa naista vastenmielisyyttä tuntien. Miksi tuo lihava, arkinen olento oli saanut kunnian synnyttää perillisen Avalonian valtaistuimelle, vaikka hänet oli todettu kelvottomaksi siihen tehtävään? Ja sitten Laërwen, tehtävään koko ikänsä kasvatettu, ei ehtinyt edes saada liittoaan täytäntöön kuninkaan kanssa, kun hänet oli jo silvottu hedelmättömäksi? Se oli niin väärin! Mitä sanottavaa hänellä voisi olla tuolle olennolle?
Sophie liikahti heikosti ja avasi silmänsä. "Sinä? Mitä sinä tahdot?" Laërwen ei olisi yhtäkkiä halunnutkaan puhua, kun hän katsoi ihmisnaisen sameisiin, surullisiin silmiin. Hän kuitenkin pakotti itsensä sanomaan kaiken, mitä oli juuri ajatellut. "...Yksi ainoa yö edes! Se olisi voinut riittää! Mutta ei, en saanut edes sitä... Ja nyt en voi enää koskaan saada... Omaa..." Laërwenin ääni sortui ja hän purskahti itkuun.
Laërwenin lohduttomat nyyhkytykset saivat Sophien pään selviämään hiukan. Sophie oli kuvitellut, että Laërwenin suurin huoli oli se, että häntä ei tultaisi kutsumaan kuningattareksi, joten hän oli pitänyt Branonin puolisoa pinnallisena ja turhamaisena olentona. Sophiesta tuntui kuitenkin nyt, että jossakin syvällä sisimmässään Laërwen suri eniten sitä, ettei voisi saada omaa lasta. Yllätyksekseen Sophie tunsi palan nousevan kurkkuunsa: saattaisiko hän todella tuntea sääliä tuota höyhenenkeveää olentoa kohtaan?
Puhuminen tuntui vaikealta, kun oli ollut niin kauan hiljaa. "Laërwen... Tahtoisitko sinä oman lapsen?" Sophie raakkui. Itku oli jotenkin avannut Laërwenin lukot, eikä hän enää näyttänyt ylpeältä ja itsetietoiselta, ainoastaan surevalta nuorelta naiselta. Kasvojen korukuvioita lukuunottamatta hän näytti lähes inhimilliseltä. Hyvin hitaasti, silmiään avaamatta, Laërwen nyökkäsi. "Ymmärsin sen vasta kun sain tietää, etten saa lasta. Olen ajatellut sitä niin paljon viime aikoina," hän mutisi tukkoisesti. "Ja sitten olet sinä, jolla on jo yksi lapsi, ja voit saada niin monta kuin haluat... Enkä minä koskaan voi saada yhtään!" Kyynelet alkoivat taas valua Laërwenin poskia pitkin.
Vastahakoisesti Sophie avasi suunsa, sanat tulivat kuin jonkun muun ohjaamina. "Jos te kasvattaisitte Terhenin... Saisinko minä tulla joskus tervehtimään? En haluaisi menettää ensimmäistä tytärtäni kokonaan." Laërwenin pää järkähti ylöspäin ja silmät rävähtivät auki. "Oletko sinä tosissasi? Oikeasti? Antaisit lapsesi minulle?" Sophie huomasi jostain käsittämättömästä syystä hymyilevänsä vähän. "Mutta vain sillä ehdolla että saan käydä ainakin joka viikko. Jos maailman onnellisempi tulevaisuus edellyttää sitä, että sinä kasvatat tyttäreni enkä minä, ja että hänen täytyy hallita tätä hullulaa, niin..." Sophie yritti kohauttaa harteitaan mutta onnistui vain horjahtamaan holtittomasti.
Tosiasiassa Sophie oli miettinyt kaikki suhteellisen selvät hetkensä sitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Olisivatko Terhenin oltavat loppujen lopuksi niin kovin surkeat täällä? Ja jos tyttö oli yhtään tullut äitiinsä, Sophie mietti ylpeänä, hänellä pitäisi olla rohkeutta ja älyä ainakin yhden kuningaskunnan johtamiseen ja siinä sivussa maailman pelastamiseen joltakin ilkeältä noita-akalta.
Laërwen oli onnesta niin sekaisin, että hänen kätensä tärisivät hillittömästi kun hän avasi Sophien kahleiden lukkoja. Sophie oli roikkumisesta niin voipunut, että hän romahti suoraan Laërwenin kaulaan. Hento nainen jaksoi tuskin pidellä Sophieta, vaikka tämä olikin laihtunut melkoisesti roikkuessaan vedellä ja leivällä tyrmässä. Saavutettuaan tasapainonsa Laërwen rutisti Sophieta lujasti. "Jos se on minusta kiinni, saat tulla käymään vaikka joka päivä. Branon olisi tahtonut, että sinua ei näkyisi, mutta viis siitä. Jos pelkkä lapsettomuus tuntuu näin kamalalta, miten hirveää olisi tietää, että on oma lapsi, muttei näkisi häntä koskaan?
Sophieta kouraisi syyllisyydentunne: Eihän hän todellakaan ollut ollut kovin näkyvä hahmo tyttärensä elämässä. Ironista kyllä, nyt kun Terheniä oltiin viemässä häneltä, hän tulisi varmaankin tapaamaan tytärtään enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Laërwen talutti Sophien valtaistuinsaliin. Sophiella oli vaikeuksia pysyä jaloillaan, mutta Laërwen osoittautui yllättävän voimakkaaksi. "Sophie suostuu!" Laërwen hihkui. Branon huudahti myös innostuksesta, ja hänen silmissään välkähti sellainen isällinen lämpö, että Sophie oli lennähtää hämmästyksestä selälleen. Ehkä Terhen ei olisikaan ihan huonoissa käsissä täällä?
"No vihdoinkin se nainen tuli järkiinsä, vaan kyllä minä olen sitä mieltä että kyllä meidän olisi pitänyt napata molemmat yhtä aikaa ja sillä hyvä," Daelagos julisti yleisen riemun yli. "Hys, kultaseni," kuningatar Belegiril toppuutteli miestä.
Branon kääntyi säteillen – kirjaimellisesti, valopisteet tanssivat jälleen hänen kasvojensa ympärillä – Sophien puoleen. "Miten voin koskaan kiittää sinua? Olen sinulle melkein valtakuntani velkaa... Olin niin harmissani siitä, että... Noh, kuitenkin, en olisi ikinä kuvitellut olevani näin iloinen siitä, että minulla on avioton lapsi!" Sophie kohotti kulmiaan, ja Branonin posket tummuivat jälleen. Sophie horjahteli väsymyksestä, ja Branon tohotti hänet äkkiä istumaan. "Ehkä on parempi, etten sano enää mitään, krhm, paitsi että kiitos. Mutta tuota, oletko ajatellut..." Sophie punastui helakasti. "Olen minä. Tutustun mielelläni vartiokapteeniisi, vai mikä se nyt oli... Köh."
Branon kutsui hekotellen kaksi naispuolista henkivartijaansa, Caranorin ja Caledhrnin, paikalle. "Viekää Sophie vihreään taloon ja kutsukaa sitten Lenwë. Hänellä on minun lupani." Sophie irvisti viimeiselle lauseelle, mutta lähti kuitenkin naisten mukaan.
Sophie näki nyt ensimmäistä kertaa linnan ulkopuolelta sitten saapumisensa. Näky sai hänet melkein pyörtymään uudelleen: pyöreät, ylimaallista valoa hehkuvat tornit jyrkän mäen päällä, niitä yhdistävä riippusilta, joka puolella taidokkaasti taottua koristeaitaa, ja ne kasvit, loputtomat kukat, puut...
Linnavuoren juurella oli pieni lampi, jonka pinnasta Sophie näki nopeasti kuvajaisensa kun naiset kiidättivät häntä lammen toisella laidalla nököttävään vihreään majaan. Hänen hiuksensa olivat aivan sekaisin, ja vaikka vilkaisu oli nopea, Sophie tiesi ihonsa olevan aivan harmaa väsymyksestä. Hetken häntä harmitti, mutta sitten hän mietti, että olisi aivan sama mitä komea kapteeni hänen ulkomuodostaan ajattelisi. Tätähän voisi ajatella ikäänkuin... öh... eräänlaisena koeputkihedelmöityksenä? Ajatus alkoi naurattaa Sophieta niin hillittömästi, että henkivartijanaiset katsoivat häntä huolestuneina.
Sisällä majassa Caledhrn – se jolla oli vihreät hiukset ja iho – silmäili Sophieta päästä jalkoihin. "Olethan sinä aika ruokkoamattoman näköinen, mutta ei kai se Lenwë mistään prinsessoista pidäkään", hän virnisteli. "Kunhan yrität edes esittää olevasi järjissäsi, tuollaiset kikatuskohtaukset ovat epäilyttäviä", hän jatkoi karskisti.
Toinen nainen hymyili ystävällisemmin Sophielle. "Älä välitä, Caledhrnilla on omituinen huumorintaju. Lenwë on kiltti ja ystävällinen, sinun ei tarvitse yhtään pelätä. Hän on minun veljeni", Caranor lohdutteli. Sophieta hiukan ärsytti, että naiset suhtautuivat häneen kuin hiukan hidasälyiseen lapseen, mutta hän oli niin väsynyt, ettei jaksanut väittää vastaan.
"Kelpaako sinulle ihan oikeasti tämä asu? Oletko varma, ettet haluaisi jotakin vähän kauniimpaa? Edes vähän? Voisin etsiä sinulle jotakin kukkia tai..." Sophien leuka loksahti auki. Ihanko tosissaan vihreä nainen kuvitteli, että hän pukeutuisi pelkkiin kukkiin? Caranor hihitteli Sophien ilmeelle. "Olehan nyt kunnolla, Caledhrn. Lenwë tulee ihan kohta, ei tässä enää vaatteita ehdi vaihtamaan." Ovelta kuului jämäkkä koputus. Se oli hän!
Lenwë astui sisään, juuri niin tyrmäävän upeana kuin Sophie hänet muistikin. Oli omituista katsella miestä, joka kantoi lähes alastoman vartalonsa sellaisella luonnollisuudella ja ylpeydellä, mutta toisaalta, sellaista vartaloa kannattikin esitellä. "Hyvää iltaa, kaunis Sophie. Näen, että sinut on lopultakin päästetty vapaaksi. Toivottavasti et kärsinyt hirveästi", Lenwë lausui huvittavan muodollisesti.
Sophie ihmetteli hänen äänensävynsä ja katseensa täydellistä eriparisuutta, kunnes huomasi Caledhrnin edelleen roikkuvan huoneessa. Caranor oli jo ehtinyt ovelle, mutta hänen oli käännyttävä takaisin ja raahata virkasisarensa kädestä pitäen. "Mutta mutta, miksemme me saa jäädä katsomaan", Sophie kuuli Caledhrnin valittavan vielä ulkona. Häntä nauratti jälleen, ja sitten nolotti: miksi hän oli näin hilpeällä tuulella, vaikka hänen elämänsä oli heittänyt täydellistä häränpyllyä?
Naisten häivyttyä Sophie ja Lenwë yrittivät ylläpitää vähän aikaa jonkinlaista muodollista tutustumiskeskustelua, mutta se tuntui tarpeettomalta. Oli kuin he tuntisivat jo toisensa satojen vuosien takaa... Se oli omituinen tunne, sillä Sophie ei voinut keksiä ketään muuta maailmassa, jonka kanssa hänellä olisi vähemmän yhteistä.
Kovin montaa sanaa heidän välillään ei vaihdettu, kun he olivat jo siirtyneet yläkertaan pehmeille lakanoille. Sophieta ihmetytti miehen innostus, sillä hän tunsi itsensä mahdollisimman epäviehättäväksi ja kulahtaneeksi. Voi kun olisi saanut edes käydä kylvyssä!
"Kerro minulle muuten yksi asia," Sophie mutisi miehen huulia vasten. "Niin mikä?" Lenwë murahti ja puraisi Sophien korvaa hellästi. Nautinnolliset väreet juoksivat Sophien selkää pitkin, mutta hän jatkoi urheasti. "Miten ihmeessä te voitte puolustaa kuningastanne, jos teillä ei ole minkäänlaista – auh! – haarniskaa, tai aseita...?"
Lenwë kieputti Sophien hiuskiehkuran sormensa ympärille. "Me emme tarvitse sellaisia, hassu, kaunis Sophie... Me harjoittelemme koko ikämme, vartalomme ovat tappavia aseita. Emme tarvitse suojausta, sillä pysäytämme kaikki hyökkäykset ennenkuin ne ehtivät perille. Kaliseva rauta vain hidastaisi liikkeitä..." Lenwë kehräsi ja siveli Sophieta joka puolelta, eikä Sophie enää jaksanut kysellä.
Sophielle annettiin uusi huone pienemmän tornin ylimmästä kerroksesta. Laërwen touhusi kuin kanaemo Sophien ympärillä, toi uusia tyynyjä ja lähetti henkivartijoitaan hakemaan Sophielle hedelmällisyyttä lisääviä juomia. Sophieta hiukan huvitti koko touhu, mutta hänet oli vallannut ihmeellinen rauha ja raukeus. Hän oli laskeskellut, että aikaa oli kulunut hänen maailmassaan jo ainakin kaksi vuotta, mutta hänellä ei ollut enää kiire pois. Nyt kun hän oli kruununperijättären äiti, häntä kohdeltiin uskomattoman hyvin.
Ja sitten oli Lenwë... Sophiella oli ollut matkoillaan monta eri suhdetta, eikä hän niistä tuntenut juuri syyllisyyttä, muttei iloakaan. Avioliitto Severin kanssahan oli silkka muodollisuus, joten miksi hänen olisi pitänyt olla uskollinen? Eihän Severikään ollut ollut sitä... Mutta Lenwë oli jotenkin aivan eri asia. Sophie tiesi jollain tasolla, että ei mitenkään voisi pitää miestä: Lenwë kuului tähän maailmaan, Sophie omaansa. Siksi olikin niin tuskallista tuntea tavanneensa sielunkumppaninsa ja sydämensä ystävän. Sophiesta tuntui että Lenwë ajatteli samalla tavalla, Sophie saattoi lukea miehen tunteet hänen silmistään. Ne puhuivat Sophielle tuhat kertaa enemmän kuin miehen sanat, ja se oli upea tunne. Voi miksei hän voinut olla syntynyt Vanhan Kansan jäseneksi?
Eräänä iltana Sophie puhui ajatuksistaan Lenwëlle. Mies silitti hellästi hänen poskeaan. "Minä tiedän mitä sinä tunnet, sillä tunnen sen itsekin. Mutta tiedäthän, että meillä tulee olemaan yhteinen lapsi. Ei sellainen side katkea koskaan. Minä olen aina sinun luonasi lapsen kautta." Sitten Lenwë virkisti ilkikurisesti. "Ja sitä paitsi, kun tulet tänne tervehtimään tytärtäsi, voit kai joskus käydä tervehtimässä minuakin? Meillä on niin mukavaa yhdessä", hän naurahti, ja Sophietakin alkoi naurattaa ja vähän myös itkettää. Onneksi Lenwë oli erinomainen lohduttaja...
Sophie ja Lenwë tekivät ahkerasti 'töitä' varmistaakseen sen, että Sophien kohtu alkaisi kantaa hedelmää. Eräänä lämpimänä, samettisena iltana he eivät viitsineet olla kuumassa sisällä vaan livistivät puutarhaan kukkien keskelle. Sophie hengitti syvään tuoksuvaa, lämmintä ilmaa, tunsi rakastamansa miehen painon päällään ja ympäröivän maailman kauneuden niin syvästi, että hänen oli taisteltava pidätelläkseen kyyneleitä. Ohjatakseen ajatuksensa muualle Sophie kertoi Lenwëlle unesta jonka oli nähnyt. Siinä Terhen oli katsellut häntä yötaivaan tähtien joukosta ja kertonut odottavansa häntä kotiin. Sophie alkoi kuitenkin taas itkeä, kun kertoi Lenwëlle, miten isoksi ja kauniiksi hänen tyttärensä olikaan kasvanut.
Sophieta hiukan harmitti, että hän purskahteli kyyneliin nykyään harva se päivä: ennen hän ei itkenyt melkein koskaan, eikä varsinkaan kenenkään edessä. Lenwëtä asia ei tuntunut kuitenkaan häiritsevän, vaan mies päin vastoin kannusti Sophieta pitämään sydämensä auki tunteilleen. Kerran Sophie kiusoitteli miestä siitä, että hänen pitäisi olla filosofi eikä sotilas. Silloin Lenwë oli vakavoitunut ja sanonut tummin silmin Sophien ohitse tuijottaen, että sitä hän olisi aina toivonutkin. Mutta poikalasten ura päätettiin jo lapsena, ja päätöksen tekivät vanhemmat. Lenwë oli ainoa poika, joten oli vain luonnollista, että hänet oli lähetetty sotilaskouluun.
Sophien ajantaju oli jälleen hiukan hämärtynyt, mutta jos hän oli laskenut viikot oikein, oli hyvinkin mahdollista, että lapsi olisi nyt saanut alkunsa. Varhain joka aamu Sophie nousi vuoteestaan ja käveli ulos katselemaan vahdinvaihtoa ja palatsin upeaa puutarhaa. Hän oli erityisesti viime aikoina alkanut kaivata raitista ilmaa aamuisin, nytkin häntä hiukan kuvotti.
Sitten Sophie tunsi illallisen jäännösten kuplivan ylös vatsastaan ja hän romahti polvilleen. Häpeän ja oksennusrefleksin aiheuttamat kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin kun hän tyhjensi vatsansa koko sisällön lähimpään kukkapenkkiin. Olo oli kuvottava, mutta siitä ei voinut erehtyä: tältä hänestä oli tuntunut silloinkin kun Terhen oli saanut alkunsa.
Vaivihkaa syljeskellen ja suupieliään hihaansa pyyhkien Sophie kipusi portaat ylös kuninkaantorniin. Branon oli alimmassa kerroksessa katselemassa surumielisesti ikkunasta valtakuntaansa. Helegalanin joukot olivat tehneet suurta tuhoa, mutta sentään aivan pääkaupungin tuntumassa kaikki oli vielä hyvin. Sotaa ei olisi huomannut, elleivät kadut olisi olleet täynnä sota-alueilta paenneita perheitä ja miten kuten paikattuja haavoittuneita. Sophie rykäisi varoen.
"Ajattelin, että sinun pitäisi tietää... Luulen, että olemme onnistuneet. Taidan odottaa lasta." Branon vilkaisi Sophieen, mutta hänen ilmeensä oli läpitunkematon. "Se on hieno asia. Odotamme vielä hetken, kunnes voimme olla aivan varmoja, sitten saat lähteä kotiin. Haemme Terhenin, kun lapsi on syntynyt elävänä ja terveenä. Sopiiko se sinulle?" Sophie hiukan hätkähti sitä, että Branon kysyi hänen mielipidettään, mutta hän kuitenkin nyökkäsi. "Niin on hyvä. Mutta älkää antako Terhenin unohtaa minua, olkaa kiltit. Luulen, että hän muistaa minut ja kaipaa minua nytkin, vaikkei kukaan muu sitä tee. Näen hänestä unia..." Sophien ääni haipui hiljaisuuteen. Branon ei vastannut, katseli vain kaupungin elämää. Sophie kohautti harteitaan ja lähti huoneeseensa: kohta hän pääsisi kotiin.
Muutaman viikon kuluttua alkoi olla selvää, että yritys oli onnistunut. Sophien vatsa oli aivan selvästi pyöristynyt, ja hovilääkäri varmisti asian. Sophie puettiin kotiinlähtöä varten oman maailmansa vaatteisiin ja tuotiin vielä hovin eteen hyvästejä varten.
Sophie halusi ja ei halunnut lähteä. Hänellä oli ikävä tytärtään ja vanhempiaan ja työtään, mutta toisaalta hän ei tiennyt miten kestäisi eron Lenwëstä, saati sen, että pitäisi kertoa perheelle koko totuus.
Laërwen naureskeli iloisesti Lenwëlle, joka hääri Sophien ympärillä ylpeänä kuin kukko, taputteli vatsaa ja naurahteli ilman kummempia syitä. Branon oli hiukan kireän näköinen, ja huomautti Lenwëlle, että toivoi tämän osoittavan hiukan arvokkaampaa ja sotilaallisempaa käytöstä vartiovuorollaan.
Kuningatar Belegiril puhutteli Sophieta. "Me päästämme sinut kotimaailmaasi, mutta valitettavasti emme voi antaa sinun nähdä, kuinka tänne tullaan, emmekä viedä sinua kotiportillesi. Selviät varmasti kyllä kotiin, emme jätä sinua liian kauaksi. Nyt, nuku, Sophie, me tulemme luoksesi kun on aika..." Sophie yritti vastustella ja sanoa, että olisi halunnut vielä hyvästellä Lenwën, mutta hänen silmäluomensa sulkeutuivat vastustamattomasti ja kaikki katosi pimeyteen.
Vähä-Tammelassa oli joulu. Madeleine ja Esaias olivat vähitellen ajautuneet viettämään juhlapyhät Vähä-Tammelassa, sillä pääkartano oli edelleen kylmä ja kolkko siinä missä sivurakennus oli lämmin ja kodikas. He eivät edelleenkään pitäneet Severistä kovinkaan paljon, saati sitten Midorista, joka usein arvosteli Iki-Tammelaa pikkupaikkakuntaisuudesta ja vihjaili Severille, että olisi järkevämpää asua pääkaupungissa, missä eduskuntakin olisi lähellä. Onneksi Severi ei sentään ottanut näitä puheita kuuleviin korviinsa, joten Madeleine ja Esaias saivat pitää ainoaksi jääneen lapsenlapsensa lähellään.
Jouluaterialla syntyi, kuten tavallista, kiistaa vähän vaikka mistä. Esaiaksen ja Severin poliittiset mielipiteet olivat täysin päinvastaiset, ja Madeleinea ärsytti Midorin koketeeraus ja välinpitämättömyys talousasioista. Heillä oli kuulemma palkattu siivoojakin!
Erityisesti Esaias oli raivostunut siitä, että Severi oli lopulta kertonut lehdistölle – tosin mahdollisimman laadukkaalle – vaimonsa katoamisesta ja siitä, että hänen epäiltiin kuolleen. Raskain äänenpainoin Severi oli valehdellut toimittajille suut ja silmät täyteen, kuinka hän ikävöi vaimoaan joka päivä ja tunnollisesti kasvatti heidän pientä tytärtään parhaan taitonsa mukaan. Midori oli edelleen salaisuus, ainakin valtakunnallisella tasolla. Puolueessa pyrittiin mieluummin piilottamaan suhde kuin uhraamaan yksi lupaavimmista ja suosituimmista nuorista edustajista.
Terhen söi hiljaa mahdollisimman nopeasti ja livisti sitten keittiöön lempipuuhansa pariin, nimittäin katselemaan lumihiutaleiden tanssia ikkunan edessä – ja odottelemaan, josko äiti tänään palaisi kotiin.
Lumi oli satanut vasta edellispäivänä, joten nyt oli ihanaa, kun paksut hiutaleet leijailivat hitaasti maahan tanssivina pyörteinä. Lumisade oli niin sankka, että Terhen huomasi naisen kasvot vasta, kun ne olivat melkein kiinni ikkunassa. Hän kirkaisi tahtomattaankin, säikähdyksestä ja ilosta.
"Äiti! Äiti tuli kotiin!! Mummi, mummi, äiti on täällä!!!"
Madeleine katsahti väsyneenä keittiöön. "Älä hupsi, lapsikulta. Äitiäsi ei enää ole." Mutta Terhen oli jo repinyt mumminsa ylös tuolista ja raahannut hänet ovelle. Heidän ehdittyään eteiseen ovelta kuului varovainen koputus. Madeleinea alkoi huimata: miten se voisi olla mahdollista? Kaikkien näiden vuosien jälkeen?
Madeleine avasi oven ja huudahti karheasti. "Sophie! Rakas tyttäreni!" Nyt muutkin ponkaisivat ylös ruokapöydästä ja säntäsivät eteiseen. Sophie oli kylmettyneen ja nuhruisen näköinen, mutta se oli erehtymättä Sophie. Ja – kaikki huomasivat nopeassa tahdissa – epäilemättä raskaana. Severi yritti piilotella Midorin selän takana; ehkä hän pelkäsi että Sophie paljastaisi miksi hän lähti sille kävelylleen yli kolme vuotta sitten.
"Älä, äiti..." Sophie suhahti kun Madeleine yritti halata tytärtään. "Tahdon vain levätä, en tahdo nyt muuta... Puhutaan myöhemmin, minua palelee niin..." Sophien hampaat kalisivat, mutta hän kuitenkin kääntyi katsomaan omaa tytärtään.
Terhen oli jo niin iso ja kaunis tyttö, aivan niinkuin Sophien unissa! Tuntui hämmentävältä, että hän oli laskujensa mukaan viettänyt Avaloniassa ehkä noin neljä tai viisi kuukautta, mutta Terhen oli selvästi paljon vanhempi kuin neljä, ehkä hän oli jo koulussa? Sophieta puistatti. Oli kuin hänen elämästään olisi leikattu vuosikaupalla aikaa pois. Terhen hymyili säteilevästi äidilleen ja astui eteenpäin halaamaan tätä. "Minä tiesin että sinä tulet kotiin, äiti! Älä enää lähde, jooko?" Sophien sydäntä särki kuulla tyttären sanat. Miten hän saattoi muistaa hänet ja ikävöidä häntä, vaikka hän oli ollut niin huono äiti?
"En lähde enää ikinä. Lupaan sen." Kai tytölle voisi kertoa myöhemminkin? Aikaa oli sentään monta kuukautta...
perjantaina, tammikuuta 04, 2008
Osa 36: Kenen perijätär?
Lähettänyt Annikainen kello 3.19
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
67 kommenttia:
Oli kyllä pitkä osa! Minullakin oli vaikeuksia jaksaa loppuun, vaikka teksti olikin kiinnostavaa ja hyvää. Mutta, vastahan minä heräsin :)
Ja nyt hieman häiritsen sinua kysymällä, ovatko ohjeet jo tulossa? Tai onko edes selvillä tieto, mihin ne laitat?
Mutta ei mitään kiirettä!
*umfps... ymphhh...* pitäisikö tähän nyt osata sanoa jotain? Tyydyn toteamaan, että olen ihailusta mykkänä. Täysin kykenemätön ensimmäiseenkään verbaaliseen ilmaisuun.
Mutta: byääh, yääh *niiskuttaa, ryystää, turistaa*... Mokomatkin satuolennot uhkaavat viedä Terhenin. Mä en varmaan kestä sitä!
Ihana jakso, taas kerran! Ai että mä tykkään tästä legacystä, niin erilainen kuin nuo ns. massalegacyt. Ääh, en jaksa odottaa mitä oikein seuraavaksi tapahtuu.
Hmm, käykö linkitys?
Ihanaa! Kyllä tätä odotettiinkin, vahinko etten jaksanut valvoa lukeakseni sen ensimmäisenä.Terhen on niin ihana lapsenakin ja Sophie- Sophie on Sophie. *Jää muiden tavoin odottamaan mielenkiinnolla jatkoa.* :D
Hieno osa ja ihanan pitkä, vaikka onkin ikävää että Terhen viedään pois :(. Mutta mitäs, jos lapsi onkin poika? :D
*niiskutusta* Voi, miten haikea osa... Ja aivan fantastisen ihana osa! En olisi tällaista juonenkäännettä ikinä etukäteen arvannut. Kerta kaikkisen ihanaa, Annikainen! Älä koskaan lopeta kirjoittamista!
Ohjeet tulee radolan tarina-osioon tänä iltana (toivottavasti). Kiitos kehuista *niiaa*
Jos lapsi on poika, sitäkin varten on suunnitelmansa, siitä ei kannata huolehtia ;)
Vau, oli kyllä hyvä, jälleen kerran.
Rakastan tätä! :D Ahmin jokaisen sanan, enkä olisi halunnut tämän osan loppuvan ollenkaan. Hyvä että edes jollakin riittää kärsivällisyys ja aika kirjoittaa näin pitkää tarinaa. :)
Ei ole muuta sanottavaa kuin: KJÄRNGHST! IHANAA, MAHTAVAA, JEE!!!
Olet nero tarinoiden kirjoittamisessa! Pyydän, tahdon nauttia tätä pian lisää. :)
ps. Toivon että se Sophien mahassa kasvava Tiina tai Tauno rupeaisi kuulemaan ääniä, taaaaai, jos olet keksinyt sille jotain muuta "käyttöä" niin käy ne aina ne sinun taatusti upeat ideat. Olisi se kyllä kiva jos vaikka noilla Avalonialaista verta omaavilla olisi aina jotain erikoiskykyjä, esim. ylijumalien äänien kuulemiseen *vink vink* :D
terve! oli ihana jakso mutta ... pitkä... mä katoin tän mun kaverin kaa niin sekin sano et mitenköhän paljon tässä on tekstiä mutta hyvä se oli! ja onneks sophie pääs kotia päin :)
kun mä oon seurannu muita legacyja niin en oo päässy niistä oikein jyvälle. mutta tästä on helppo lukea ja katsella en tiiä miks? mutta voiko sitä tarinaa jatkaa yli 10 sukupolven vai pitääkö se tarina keskeyttää siihen?
de dedededed nellie ghyjgjgt nellie hjiuikyu8okyi8lo nellie hjghj nellie
Varo! toi nellie on vähä "tööt"
Jännittävää... :D Lupaan olla varovainen ;)
On mulla ennenkin ollut pitkiä jaksoja, mutten ole ihan varma, onko ihan näin pitkiä... :D Katsoin Wordilla, niin 12 pisteen Timesilla sivuja oli kaksitoista. Siis pelkkää tekstiä... o_O No, se lukee ken jaksaa :)
juu! mutta vaikka ois pitkiä ne on ihania. sen kaikki tietää :)
Tää on niin ihana tarina, ja luoja oli pitkä osa, mut jaksoin lukea loppuun.. :) Miten sä oikein keksit tän juonen tähän tarinaan?
Mä vaan keksin, en oikein tiedä itsekään. :D Se vaan tulee kun on tullakseen.
Niin ja olen unohtanut vastata pariin juttuun: Saa linkittää, se käy aina :)
ja kukaan ei tule piipaa-autolla hakemaan pasilan poliisiasemalle jos jatkaa 10. sukupolven ohi. Pistelasku päättyy siihen, mutta tarinaahan saa jatkaa just niin kauan kuin haluaa. :)
pst. taustanlevitysohjeet ovat nyt radolan tarina-osiossa. :)
no hyvä! aiotko jatkaa yli 10 sukupolven?
äääääää!!!! terve? pullu voi ¤¤¤4¤¤4 juuwerhput9bh urhgt 9nmufvj nellie!!!!
Katsotaan siinä vaiheessa, että miltä tuntuu. Mulla on pari muutakin tarinaa kehitteillä... ;)
Nelliellä taitaa olla yliaktiivinen kissa, jonka kanssa hän istuu koneella? :D
Olis tätä vielä pitempäänkin jaksanut lukea (: Aivan mahtava tarina.
Täähän on ihan addiktoiva!!
no kuhan vain kiusasin! :D
Tää on ihan sai-raan hyvä! Eksyin en tiedä minkä linkkien kautta tänne viime yönä, luin aamukolmeen (alusta asti, tiätty!) ja voi taivas tää on HYVÄ!!! Aloin etsiä tarinoita kun aattelin itse aloittaa Legacy-haasteen mutta ägä-ägä rima _pikkuisen_ nousi tätä lukiessa.. :D
Onnittelut aivan mahtavasta tarinasta, pimeistä juonenkäänteistä, upeista asumuksista ja kuteista ja kuvista ja ja ja.. En ois arvannut että Simseillä voi tehdä tällaisia luomuksia!
Ja mahtavaa miten oot saanu noita olemassa olevia naapureita ympättyä tarinaan mukaan (Ektoplasma-Katy oli toppen!)
Mä olen ehdottomasti sun uusin nöyrä fanisi ja olet kirjanmerkitty "käy joka päivä" -osastoon :D (ei paineita ;) )
-Nappi tö fän
Hän, joka löi sinua lapiolla kysyy milloin saattaisi tulla lisää tätä Tavastien tavattoman upeaa tarinaa?
*lyö itseään lapiolla päähän katumuksen takia*
Ei suotta mitään paineita, ei ;)
Uutta tulee kun ehdin pelata eteenpäin. Mulla vaihtuu konekin piakkoin, että en usko että ennen sitä jatkoa tulee. Yleensä mulla on mennyt joku parisen viikkoa... :)
Juu! :) ♥
I♥tavast mutta ♥ niin juuri ♥ ♥
moi! ei taida kommentoida sulle oikein kukaan! mutta älä huoli... mä voin kommentoida mutta..... millon se uus jakso tulee tuleeko se ens kuussa? jos tulee niin en jaksa oottaa!!
Oikein kukaan? Täällähän on jo 30... :D Ennen olin tyytyväinen jos tuli kymmenenkään.
En ole päässyt aloittamaan, sillä mulle tuli uusi kone ja asentaminen osoittautui hiukan ongelmalliseksi lähinnä siksi, että olin unohtanut lainanneeni glamourin yhdelle kaverille... Kyllä tämä tästä vielä etenee. En uskalla laittaa itselleni mitään deadlinea, mutta luulisi nyt kuunvaihteeseen mennessä päivittyvän.
juups! no mulla taas on se ongelma että mulla on säästössä rahaa tietsikkaan mutta en osaa päättä kun vanhemmat sanoo että niillä rahoilla voitas mennä ulkomaille. mutta tahtoisin myös sen tietsikan!
ja
haluisin myös ulkomaille!
Annikainen, kun minä yltiömielisesti kehuin sitä Garpien rumuushaastetta, niin tein sen sen takia että hän saisi lisää itseluottamusta (siis onhan se aivan mahtavasti kirjoitettu), muistathan sinäkin silloin kun aloitit Tavastit niin olihan se kiva saada kehuja (ja varmaan on vieläkin) uutena kirjoittajana.
Olen pahoillani, kyllä minä täälläkin olen pystynyt tapahtumia kuvittelemaan. Sanoin sen Piastellalle sen takia että hän saisi lisää itseluottamusta.
Ymmärräthän sinä?
Et kai nyt sydämmettömästi loukkaantunut? :)
No itse asiassa loukkaannuin. Toisen haukkuminen toisen ylistyksen kustannuksella on oikeasti aika törkeää. Ja Piastella on aikuinen nainen, monen tarinan kirjoittaja, (minuakin vanhempi jopa) ei hänkään ollut moisesta 'kannustuksesta' mielissään.
Lapsellisuus on lapsellisuutta, ei sille mitään mahda, mutta ota edes opiksesi. Ei toisen kehuminen vaadi toisen haukkumista.
Minä kadun. :(
Oikeasti!
Anna minulle anteeksi. :(
No niin, eläs nyt :) Saat toki anteeksi, mutta sovitaanko, että seuraavalla kerralla mietit vähän mitä sanot ja missä sanot? Esim: Ei kannata mollata muita ihmisiä julkisilla palstoilla (yksityisesti on asia sitten erikseen). Siitä tulee aika äkkiä nenille.
En sano tätä nyt siksi etteikö Tavastia saisi mollata, sekin on ihan sallittua, mutta kaikelle on aikansa ja paikkansa. Se paikka ei ole muiden blogeissa eikä muutenkaan selän takana, sen sijaan tänne tai foorumeille saa niitä paskasankoja kaataa ihan rauhassa. :)
IHANAA! *pusu poskeen* kiitos, kiitos! *lyö itseään lapiolla viisi miljoonaa kertaa*
Voi, kyllä minä ymmärsin että sinä ymmärsit alusta asti että minä ymmärsin olla pahoillani ja sinä ymmärsit sen! :D
JEE! KIITTI ANNIKAINEN!! :D *toinen pusu poskelle ja toiset viisi miljoonaa lapioniskua päähän*
hei nellie! kerro miten saat ton sydämmen?
*Hakkaa edelleen omaan päähänsä noita kymmentätuhatta katumuslapionpläiskäystä*
Milloin tulee uusi osa?
Ja vielä kerran, ANTEEEEKSIHIIIIHIII! :(
Nyt olet jo varmaan sataprosenttisesti leppynyt :D
no millon se perkeleen seuraava osa tulee!!!!
Eipäs kiroilla! Tuosta hyvästä lykkään päivitystä ainakin... no muutamalla tunnilla...?
Kuvat on valmiit ja tekstiä muutaman kuvan verran, mutta tämä laulajan elämä on välillä niin hektistä, että en edes päässyt esim. tänään koneelle ennenkuin puolenyön jälkeen. Että eipäs hötkyillä, kyllä se sieltä tulee.
Lukekaa sillä aikaa jotain muuta laadukasta ;)
niin muttakun..... no hyvä on *hakkaa itseään naamaan* en kiroile enää muttakun en jaksa enää...
Haluatko Nellie että hutkin sinuakin lapiolla, se helpottaa yllättävän paljon :D
No pitää nyt vaan yrittää jaksaa :D En mä tätä työkseni tee, ja nyt on ollut helvetin kiireinen viikko. Kirjoittelen huomenna, kunhan herään.
(Niin se kiroilukielto ei koske mua ;>)
SUPER HYVÄ!! onko tää niinku legacy ja tarina??? Muuten mistä ne kodinkoneet (2 kuvassa)
niin mistä kodin koneet? ja sitten miks kiroilu ei koske sua? :D ja tomppa.. lyö mua sillä lapiollas niin katotaan miten käy... :D
Ookkei Nellie, täältä tulee! *hutkis mätkis klops kläng muks*
No, auttoko? :D
au,au,au,au *käy kylmän jääpussin pään päälle* no täytyy myöntää jotenkin se helpotti :D tai no ..... aika paljonkin....
Koska mä olen aikuinen, toisin kuin te ;) Hehee. Ja sitäpaitsi olen oman blogini tyranni, ja tyrannin oikeuksiin kuuluu mielivaltaisuus. Loistava perustelu, eikö?
Kodinkoneet on, ööää... TSR:stä. Cashcraftin modern laundry-sarja. Saattaapi olla maksullinen, eli saatte nokkelina tyttöinä (ja poikina) itse keksiä, mistä sen saa.
mimmimmimmmiimmmii... miten se oli? Tavastit aloittivat legacynä, ja lasken edelleen pisteitä, toteutan tiettyjä tavoitteita ja noudatan suurinpiirtein sääntöjä (en nyt ihan täysin tosin, siinä missä sääntöjen taittaminen palvelee tarinan etua). En siis jaksa pingottaa säännöistä, koska tarinointi on mulle tärkeämpää kuin pisteet. :)
*menee jatkamaan uuden osan kirjoittamista...*
Nellie: minähän sanoin että lapiolla hutkiminen on tehokasta. :D
Tuleekos osa huomenna?
Mulla on huomenna konsertti, mutta katsotaan. Riippuu siitä paljonko saan tänä yönä aikaan. :) Aikaisintaan myöhään illalla huomenna.
Hmh, mulla on huomenna kaheksan aamu, joten menen aikaisin nukkumaan, eli joudun lukemaan sen aamulla ja jos tulee vielä joku hehtaari osa, niin sitten tekee tiukkaa lukea se, mutta katsotaan....
:D
voikun ois kiva olla jo aikuinen niin ei tartteis herätä aamulla kouluun..... no onhan nekin jutut kivoja mutta fysiikka on sellanen mikä ei mua hirvesti kiinnosta näin mutta onneks se koulu loppuu lopullisesti tuossa kohta puoliin kuhan meennään kesään. mutta sitten on vielä lukio :( eieieie!!!!
hei! mun nimimerkki muuttuu kohta nimeen "neiti" joten jos sellanen puhuu täällä niin se oon mä eli nellie!
Terve! ♥♥♥♥♥
ps.sydämmen teet näin:& # 9 8 2 9
ja noi kaikki yhteen! tossa noi on erilleen koska jos tekisin ne yhteen niin siitähän tulis se sydän ja en vois näyttää sitä miten se tehään eli kaikka noi yhteen,samaan kasaan vain T:mieti sitä:D
Tämä on testi. Annikainen saa poistaa 19.15 jälkeen
♥
JEE, onnistuin (tänkin saa poistaa 19.15 jälkeen)
no hyvä:D
moiks millon seuus jakso tulee?♥? kun oon jo vähä ootellu sitä... :O ♥! ootan sitä aikas paljon... :)
Moi kaikille :D Tuota, kirjoitan uutta osaa koko ajan ja kuvatkin on valmiina, mutta en uskalla laittaa itselleni mitään dedistä, koska tulee vain blokki ja en saa mitään aikaan. Sanotaan nyt että tässä alkuviikon aikana pitäisi tulla jatkoa :) Melko pitkä jakso on taas luvassa, mutta tekstiä ei varmaan ole ihan niin paljon kuin viimeksi.
tuntuu että sen seuraavan osan tulemiseen menee kuukausi!
Useinhan niihin on mennytkin, jos katselet vähän edellisiä jaksoja. Teen mieluummin vähän pidempää kunnolla kuin lyhyempää hutaisten, lisäksi mulla on helvetin kiireinen ns. oikea elämä.
Hoputusviesteillä ei siis ole mitään muuta vaikutusta kuin se, että ärsyynnyn ja kirjoittaminen hidastuu. Tulossa on taas aika pitkä jakso (67 kuvaa tällä hetkellä), joten tekstien kirjoittamisessa ihan oikeasti kestää. Teen kohta erillisen postin, jossa ilmoitan, etten tee tätä päätyökseni! :D
Uutta jaksoa on vajaa puolet valmiina. Kyllä se sieltä pölähtää.
juu! :D [size=40]♥
ei millään pahalla,mutta jotenkin tää ei oo enää yhtä hyvä kun sillon missä eli vielä vilhelmiina,vendela ja charlotte. sillon se oli jotenkin hauskempi MUTTA tämä on vieläkin ihan hyvä! en minä sitä mutta mä vieläkin kattelen niitä jaksoja missa oli vendela ja vilhelminna. mutta älä silti keskeytä tätä tarinaa, koska tää on ihan hyvä :D
ainiin ja mun kaveri kaipaili sitä tavastin sukupuuta, että voisitko laittaa sen johonkin osaan.... ei kiirettä :D
No en mä tätä siksi keskeytä jos joku ei tykkää. :o Kirjoittelin silloin vähän kepeämmällä otteella, mutta mä nyt olen perusluonteeltani tällainen vakavikko, ehkä se näkyy tarinoissakin.
Itse olen sitä mieltä, että tarina on parempi silloin kun siinä tutkaillaan enemmän hahmojen sielunelämää eikä vain luistella tapahtumien ohi. Makunsa toki kullakin, ja varmasti monia mun jaarittelu kyllästyttääkin. Mua ei, hahaa.
Sukupuu tulee, kunhan tuleva sukupolvi kasvaa tunnistettavaan ikään, eli tulevan jakson jälkeen. Sitä aiemmin siinä ei ole mieltä, koska uusia jäseniä on edelliseen verrattuna niin vähän.
♥
Lähetä kommentti