Kohtaus IV - Heidi, Fabian

Here we go again... Sarjassamme "suuria yllätyksiä". Nauttikaa. :D



Eräänä harmaana ja sateisena heinäkuun aamuna (niitä tuntui tänä vuonna riittävän) Fabian ja Heidi istuivat jälleen aamiaispöydässä. Heillä oli pieni asunto Heidin kotikaupungin keskustan lähellä, ja kaikki oli jo valmista vauvan tuloa varten. Päällisin puolin Fabian vaikutti melko normaalilta, mutta jos joku olisi voinut kurkistaa hänen päänsä sisään, näkymä olisi ollut melko ankea.
Heidi ja Fabian olivat menneet naimisiin toukokuun alussa. Heidi oli halunnut oikeat prinsessahäät ja empiremekon (sattuneesta syystä). Oli ollut surrealistista olla omien häidensä onnettomin henkilö, Fabian pohti monesti jälkeenpäin. Ilmeisesti Heidin ystävät olivat pitäneet onttosilmäistä ja vaiteliasta sulhasta korkeintaan kutkuttavan komeana, ja Heidillä oli käsittämätön taito kiistää todellisuus ja olla päällepäin kuin kaikki olisi niin hyvin kuin ikinä vaan olla voi.

Talouskysymys oli aina mielenkiintoinen, ja Fabian paiski hartiavoimin töitä elättääkseen itsensä ja vaimonsa. Heidi oli tehnyt muutaman opettajansijaisuuden, mutta ne rahat olivat vain rippusia, ja nyt rouva Djupsjöbacka oli jo äitiyslomalla. Fabian teki yleensä kahta työpäivää, ensin normaalin työpäivän musiikkikaupan tiskillä, sitten illat kotona kääntämässä kielestä toiseen mitä kummallisimpia kutsuja, käyttöohjeita, putkikaavioita sun muita hommia, mitkä eivät loppuun asti opiskelleille kääntäjille kelvanneet.
Rahat riittivät nipin napin vuokraan ja ruokaan, muusta ei ollut toivoakaan. Heidi oli yrittänyt painostaa Fabiania myymään kitaransa (ja parhaaseen rokkarin vaimo -tyyliin myös leikkaamaan hiuksensa), mutta tässä asiassa hän törmäsi kivimuuriin. Fabian oli vakuuttunut siitä, että menettäisi mielenterveytensä kokonaan, jos luopuisi kitaransoitosta.



"...niin sano nyt sinäkin mitä olet mieltä," Heidi tivasi. Lapsen nimestä käytiin kiivasta, joskin melko yksipuolista keskustelua säännöllisesti pari kolme kertaa päivässä. Heidi esitti vaihtoehdon toisensa jälkeen, ja hylkäsi jokaisen ennenkuin Fabian ehti ynähtääkään puolesta tai vastaan. Nyt oltiin päädytty hirveän vääntämisen jälkeen vaihtoehtoihin Kristina, Raakel tai Ruut tytölle ja Kristian tai Elias pojalle.
"Musta Ruut kuulostaa ihan hyvältä," Fabian huokasi kymmenennen kerran. Hän hiukan vierasti klassista Kristina/Kristian-vetoa lasten nimiksi, se tuntui jotenkin vähän samalta kuin olisi nimennyt lapsensa Marxiinaksi tai, öh, Kekkoseksi. Niin kantaaottavalta. Fabian piti kuitenkin ajatuksensa itsellään ja pyrki pikemminkin vaikuttamaan voimakkaasti jonkun nimen puolesta kuin jotakin vastaan. Oli ihan turha tehdä yhteisestä elämästä vieläkin hankalampaa kuin mitä se nyt jo oli.
"Oletko varma? Mutta jos se olisikin toinen nimi ja ensimmäinen Kristina, tai jos se onkin poika? Silloin... Uuuuh!" Heidi säpsähti ja laski kätensä vatsalleen.
"Mikä tuli?" Fabian kysyi huolestuneena. "Potkaisiko lapsi taas kovaa?" Fabian oli saanut itsensä joskus kiinni ajattelemasta, että lapsi oli selvästi hänen puolellaan, kun se takoi äitiään sisältä päin niin, että sinelmät vain kukkivat valkeassa ihossa. Hän aina välittömästi häpesi näitä ajatuksiaan, mutta ei sille mitään voinut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan satuttavansa Heidiä millään tavalla, mutta tuntui jotenkin oikeutetulta, että Heidi sai edes jonkinlaista höykytystä korvaukseksi siitä, mitä oli Fabianille tehnyt.
"Ei se sitä ole... Tämä taitaa... Oh!!" Heidi hätkähti ja punastui ankarasti. Fabian nousi pöydästä ja huomasi vaimonsa housuissa laajan märän läikän, joka laajeni koko ajan.
Fabian hätääntyi. Heidi oli hänen laskujensa mukaan vasta hädin tuskin kahdeksannella kuulla, ei kai synnytyksen olisi pitänyt vielä alkaa? Miten näin varhain syntynyt lapsi oikein pärjäisi?
"Älä hyysää siinä vaan vie minut sairaalaan", Heidi ulisi.



Kuuden tunnin kuluttua aika tuntui pysähtyneen. Fabian oli ajanut sairaalaan kuin piru kannoilla, mutta perillä hymyilevät kätilöt olivat tutkineet Heidin, antaneet hänelle sairaalapyjaman ja todenneet, että tässä menee vielä tunti jos toinenkin, ennenkuin pikkuinen olisi valmis saapumaan maailmaan. Kun Fabian ihmetteli varoen sitä, että miten keskonen pärjäisi ja olisiko jotakin erityistä hätää, kätilö katsoi häneen hiukan hassusti ja virkahti vain, että kyllä lapsi oli jo aivan valmis syntymään, ennenkuin kiiruhti katsomaan seuraavaa tulevaa äitiä. Fabian retkahti taaksepäin sohvalla. Ajatukset pyörivät aivan sekavaa karusellia, eikä Heidillä tuntunut olevan muuta sanottavaa kuin "Aih" ja "Voih". Toki Fabian ymmärsi, että synnytys oli asia, johon piti keskittyä, mutta miten olla vaimon tukena, jos vaimo ei puhua pukahda ja on muutenkin suunnilleen yhtä elävä kuin kivi?



Äkkiä Heidi ponkaisi istualleen ja alkoi huutaa. Fabian ei jäänyt tuhlaamaan aikaa vaan juoksi käytävään hakemaan kätilöä. Hetken etsiskelyn jälkeen ankarannäköinen täti jo löytyikin, ja molemmat viilettivät takaisin Heidin huoneeseen.
Heidi käveli horjuen edestakaisin, piteli vatsaansa ja uikutti. "Jaa, näyttää siltä että supistukset ovat sitten alkaneet oikein toden teolla", kätilö totesi ja muitta mutkitta tarttui Heidiä harteista ja lähti taluttamaan häntä kohti synnytysvuodetta. Samalla hän painoi jotakin hälytysnappia, ja huoneeseen pelmahti muutama hoitaja.



Fabian yritti epävarmasti seurata Heidiä, mutta hänen hämmästyksekseen yksi kätilöistä komensi hänet loitommaksi. "Vaimonnehan toivoi saavansa synnyttää rauhassa, ettekö muista? Voitte odottaa odotushuoneessa, siellä on lehtiä ja muuta." Niine hyvineen kätilö vetäisi verhot kiinni Fabianin nenän edestä ja jätti miehen seisomaan hölmistyneenä tyhjään lepohuoneeseen.



Hampaitaan kiristellen Fabian marssi sairaalan odotushuoneeseen. Sinne olivat ilmestyneet Heidin sisko ja tämän mies, Maria ja Juhana. Fabian tervehti heitä lyhyesti ja istui sitten toiselle penkille. Hän halusi nyt rauhaa pyörivän päänsä kanssa.
Minä hetkenä hyvänsä hänestä tulisi nyt isä. Vastuu tuntui kuristavan rintaa kuin jokin muinainen kidutusväline, eikä hän kyennyt tuntemaan pienintäkään iloa siitä, että hänellä olisi kohta lapsi. Fabian aprikoi, tekikö tämä hänestä jotenkin huonon ihmisen. Löytämättä siihen kysymykseen vastausta, hänen ajatuksensa loikkasivat jo seuraavaan ongelmaan: miten ihmeessä hän voisi koskaan kertoa lapselle, kuinka tämä oli saanut alkunsa? Käytännössä he joutuisivat valehtelemaan lapselleen hänen alkuperästään, olisi ollut kerta kaikkiaan liian julmaa kertoa totuus. Mikä tiesi taas yhtä valhetta lisää Fabianin valheellisen elämän rakennelmaan.
Fabian totesi elävänsä aika pitkälti täydellisessä valheessa, mutta itsepä hän oli itsensä siihen tilaan saattanut. Hän oli alkanut toivoa hartaasti, että Heidin hartaus- ja perhekirjat olivat oikeassa, ja että rakkaus ja arvostus syntyisivät kyllä ennen pitkää, vaikka ne olisivat välillä sammuneetkin. Jos vain jaksaisi tehdä tarpeeksi töitä asian eteen. Ongelma oli siinä, että Fabian ei uskonut jaksavansa.



Fabian puhahti äänekkäästi ja nousi hakemaan lasin vettä. Seuraava häiritsevä asia ponnahti hänen mieleensä: miksi ihmeessä Heidi oli halunnut synnyttää yksin, ja miksei siitä ollut ollut mitään puhetta? Ehkä synnytys oli vain alkanut niin odottamatta, Fabian yritti rauhoitella itseään. Silti hän ei voinut tukahduttaa tunnetta siitä, että kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan. Kukaan muu ei tuntunut olevan huolestunut lapsen ennenaikaisuudesta. Mutta jos se olikin ihan tavallista, jokin sellainen asia minkä kaikki naiset tiesivät mutta Fabian ei? Fabianin käsi vapisi hänen yrittäessään ohjata mukia vesisuihkun alle, mutta jotenkin hän onnistui sohaisemaan ohi niin, että hänen lahkeelleen loiskahti iso läntti jääkylmää vettä.
"Voi nyt helvetin perkeleen saatana", Fabian ärähti itsekseen.
"Noh, noh, nuori mies, onko tuo nyt mitään tulevan isän kielenkäyttöä", kuului käreä ääni jostain lähistöltä.



Fabian nosti katseensa ja näki, että ääni kuului punapaitaiselle mummolle, jota hän ei ollut eläissään nähnyt. Mummo tuijotti häntä tuikeasti.
"Etkös sinä ole se Heidin aviomiehenplanttu", mummo kärisi. Fabian haroi muistinsa syövereitä ja yritti paikallistaa kasvoja ja nimeä, muttei oikein osannut. "Öh", hän sai vain vastattua.
"Minä olin kyllä koko ajan sitä mieltä, että ei noin nuorista ole vanhemmiksi, mutta Heidi on aina ollut niin itsepäinen... Ja kyllähän lapset ovat Jeesuksen lahja, kyllä juu", mummo pihisi itsekseen. Fabian katsoi silmät ympyriäisinä: nainen ei näyttänyt mitenkään mahdottoman vanhalta, mutta tuntui silti olevan hiukan höpsähtänyt. Hänen tuikea katseensa haipui välillä ja kohdistui jonnekin takaseinään. Sitten katse palasi Fabianiin.
"Milläs sinä, poikaparka, meinaat perheen elättää? Kyllä minä sen sanon että ei siitä tule mitään, työttömiä olette molemmat, ja kyllähän teidät rokkarit tiedetään, juoppoja ja huumenarkkareita joka iikka, voi voi laps parka, ei taida tulla kauan tuollainen kestämään," mummo jatkoi höpötystään. Fabian oli nyt jo niin hölmistynyt ettei ollut saada sanaa suustaan. Tämän oli pakko olla joku Heidin etäinen sukulainen, mutta jo oli mummolla otsaa tulla synnytyssairaalaan haukkumaan täysin tuntemattomia ihmisiä! Hän puristi silmänsä kiinni: tällainenko käsitys Heidin suvulla oli hänestä? Ja mistä ihmeestä sellainen käsitys saattoi olla peräisin?
"Olisit sinäkin voinut poika olla niinkuin kunnon ihmiset etkä tuolla tavalla pamauttaa meidän Heidiä raskaaksi, kato nyt mitä sait aikaan, nuor nainen siellä huutaa synnytystuskissaan ja opinnot kesken, ei tule niistä enää mitään, joutuu vielä sinutkin kelvottoman nyt elättämmään", mummo sähisi edelleen. Eukkohan on täyshullu, Fabian ihmetteli, ja sai lopulta itseensä sen verran tolkkua että kääntyi kannoillaan yrittäen poistua paikalta.



"Mihinkä sinä siitä kuvittelet lähteväsi, et sinä mihinkään pääse, lapsen vankina olet loppuikäs niin, olisko kannattanut ajatella etukäteen..." mummo jatkoi polotustaan, ja Fabianin hermot katkesivat.
"Nyt suusi kiinni, saatanan akka! En mä ole..." Fabian vaikeni äkisti. Kaikki odotushuoneessa tuijottivat häntä kuin järkensä menettänyttä. Kauhuissaan Fabian tajusi, että punapaitainen nainen ei ollutkaan vanhus, eikä todellakaan kukaan tuttu. Hän oli kuvitellut koko keskustelun.
"Anteeksi", hän sopersi ja harppoi vessaan kummastuneet katseet selässään polttaen. Mikä ihme häntä oikein vaivasi? Fabian läiskytti jäistä vettä kasvoilleen ja painoi otsansa peiliin. Nyt olisi pakko koota itsensä.



Synnytyssalissa oli täysi meno käynnissä. Heidi oli saanut ilokaasua ja oksentanut välittömästi, joten hän oli erityisen pahantuulinen hirveiden synnytyspolttojen lisäksi.
"Ponnista nyt, hyvä tyttö," kätilö komensi tuskastuneena. Synnyttäjällä ei tuntunut olevan lainkaan voimaa tähän tehtävään, tyttö oli niin pieni ja hentoinen että jaksoi tuskin enää hengittää.
"En minä jaksa!" Heidi raakkui kirkumisen käheyttämällä äänellään ja alkoi jälleen itkeä vienosti. Kätilö Makkonen olisi repinyt hiuksiaan jos olisi vain kehdannut. Tässä menisi koko yö, ja mitä pidempään synnytys kesti, sitä suurempi vaara oli että lapsi saisi jonkin vaurion. Hän oli yrittänyt ehdottaa keisarinleikkausta, mutta synnyttäjä oli melkein pyörtynyt säikähdyksestä, joten ajatuksesta oli luovuttu.
"Nyt on pakko jaksaa", kätilö Makkonen ärähti tunnustellen samalla, missä lapsi oli. Pää tuntui jo synnytyskanavassa, nyt oli toimittava. Heidi ähelsi itkien puoli-istuvaan asentoon. "Nyt!" Kätilö Makkonen komensi, ja Heidi ponnisti viimeisillä voimillaan huutaen samalla kuin syötävä. Sitten hän pyörtyi.

Fabian kuuli odotushuoneeseen, kuinka Heidi kirkui, ja sitten heikkoa lapsen itkua yllättävässä hiljaisuudessa. Hän juoksi salin ovelle, mutta sama kätilö joka oli häntä jo aiemminkin komentanut, katsoi häntä niin pahasti, että Fabian hipsi takaisin istumaan. Mitä ihmettä? Ei kai mitään ollut vialla?



Odotettuaan salissa vielä kolme tuntia aivan hermorauniona, Fabian marssi lopulta kätilön puheille väkisin. "Nyt tämä loppuu tämä pelleily! Kai nyt lapsen isän täytyy saada nähdä oma lapsensa!" hän ärähti.
Fabianin hämmästykseksi kätilö hymyili ällistyneenä. "Mutta, mutta, emme me tienneet että te olette isä! Sitäpaitsi, tuota, vaimonne? oli hyvin väsynyt synnytyksen jälkeen, ja, ja..." kätilö änkytti.
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Missä minun vaimoni ja lapseni ovat?!" Fabianista tuntui kuin hän olisi eksynyt jonkinlaiseen painajaisuneen. Ei kai tämän näin pitänyt mennä?

Sitten hän kuuli askelia takaansa, ja näki kuinka horjuva Heidi talutettiin pyörätuoliin lapsi sylissään. Kesti kolme sekuntia rekisteröidä, mitä näkymässä oli pielessä.



"Heidi? Missä meidän lapsi on? Ei kai... Ei kai sille käynyt huonosti? Miksi sulla on jonkun toisen lapsi sylissä?!" Fabianin ääni nousi hysteerisesti. Heidi hymyili kummallisen tyynesti.
"Tämä on minun lapseni... Jumala on lähettänyt minulle ihmeen!" hän kuiskasi.
Fabiania alkoi pyörryttää. "Anteeksi mitä?" hän tivasi, sulkien silmänsä.
"Fabian, älä ole epäkunnioittava! Kumarra Jumalan lasta," Heidi lähes nauroi. Fabianin päässä kieppui niin, että hän horjahti ja yritti etsiä jostakin tukea, muttei löytänyt. Suurella työllä hän sai koottua itsensä.
"Heidi, mitä sä oikein hourailet? Eihän tämä voi olla mitenkään mun lapseni, näethän sä... Mutta..." Oivallus iski Fabianiin kuin rautanyrkki. Ei voi olla totta...



Heidi nosti vauvan olkapäälleen ja kompuroi ylös tuolista niin vaarallisen näköisesti, että Fabian oli jo lähes ottamassa vastaan. Sitten hän perääntyi Heidin katseen edessä.
"Älä koske Jumalan valittuun! Ettet häpeä! Shh, pikkuinen, ei hätää..." Heidi soperteli vauvalle ja heijasi sitä kevyesti olallaan. Kätilö Makkonen sai suunsa auki.
"Niin, tuota... Öh." Fabian ei edes katsonut kätilöön päin, tuijotti vain jähmettyneenä vaimoaan ja lasta, joka aivan ilmiselvästi ei missään tapauksessa ollut hänen, ja joka aivan yhtä ilmiselvästi oli erään tietyn pastorin jälkeläinen.
"Niin, vaimonne taitaa kärsiä akuutista synnytyksenjälkeisestä... eh, masennuksesta... Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että hänen lapsensa on jonkinlainen uudelleensyntynyt Jeesus... Niin ja onnea, öh, teillä on tytär..." kätilö ei tuntunut osaavan päättää, pitääkö Fabiania lapsen isänä vai ei.
"Älkää olko hölmö, näettehän itsekin ettei tämä ole minun lapseni. Vai että Jeesus-tyttö... Voi minua onnenpoikaa," Fabian lausahti ontosti, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta suoraan vessaan oksentamaan.



Toinen kätilöistä lähestyi varoen Heidiä. "No niin, rouvaseni, eiköhän ole aika käydä takaisin tuoliin, ette ole vielä tarpeeksi vahva seisoskelemaan ympäriinsä, miten lapsellekin kävisi jos vahingossa pudottaisitte hänet", kätilö leperteli. Heidi lauleli puoleenääneen vauvalle jonkinlaista virttä, ja seurasi tahdottomasti kun hänet ohjattiin takaisin rullatuoliin.



Puoli tuntia myöhemmin Fabian hoippui vessasta kalpeana kuin lakana. Suklaaihoinen pikku tyttö oli annettu Juhanan syliin, ja Maria keskusteli innokkaasti sisarensa kanssa, joka oli taas karannut rullatuolistaan. Fabian ei välittänyt yleisöstä vaan marssi saman tien Heidin eteen.
"Miten sä saatoit edes kuvitella, etten huomaisi petostasi välittömästi kun lapsi on syntynyt?! Mikä helvetti sua oikein vaivaa, nainen?!" Fabian huusi.
"Miten kehtaat puhua noin minulle," Heidi totesi täysin tyynesti. Maria oli iskenyt kätensä puuskaan, valmiina puolustamaan sisartaan.
"Joo joo, Jumalan valittu ja niin pois päin, ihan varmasti! Mä en tiennytkään että Jumala käyttää nykyään likaisia vanhoja pastorisetiä spermanluovuttajana, saatana! Eikö sua hävetä edes yhtään?!"



"Fabian, älä viitsi olla mustasukkainen. On vain suuri kunnia saada kasvattaa Jumalan lasta," Maria totesi yllättäen aivan kuin olisi puhunut säästä. Fabian vilkaisi hölmistyneenä Heidin siskoa: hän oli kuvitellut tähän asti, että Maria oli noista kahdesta se edes vähän järkevämpi.
"Tehän olette molemmat ihan järjiltänne!" Fabian puuskahti. Missä hänen perheensä oli, nyt kun heitä kaivattiin? Äkkiä hän tajusi, ettei ollut edes älynnyt soittaa vanhemmilleen; hän oli ollut niin oman hämmennyksensä ja hätänsä pauloissa.



Rastalettinen kätilö saapui juuri sillä hetkellä pelastamaan Fabianin lopulliselta sekoamiselta. "Jaa täällähän sitä ollaan, tuhma tyttö! Tulepas nyt lepäämään, nyt saa loppua tuo karkailu! Sinun pitää olla reipas jos meinaat jaksaa kasvattaa maailmaan vapahtajan," kätilö sirkutti tekopirteästi. Fabianin leuka loksahti auki, ennenkuin hän tajusi, että kaikki leikkivät mukana Heidin mieliksi. Tyttö taisi olla lopullisesti kilahtanut. Samalla kun kätilö talutti Heidin takaisin osastolle, Fabian tunsi, kuinka Juhanan käsi laskeutui hänen hartialleen.



"Fabian, on varmaan parasta että lähdetään nyt. Heidi ei nyt ole ihan tolkuissaan, etkä säkään ole kovinkaan hyvinvoivan näköinen. Haluatko...?" Juhana sanoi matalalla äänellä ja ojensi vastasyntynyttä Fabianille. Fabian otti pienen tytön syliinsä kuin unessa. Tuntui jotenkin älyttömältä, että kuukausien valmistautumisen jälkeen kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Silti Fabian havaitsi hämmästyksekseen tuntevansa kiintymystä pikku tyttöä kohtaan.
"Hei, pikku Ruut", hän huomasi sanovansa.



"Koitahan pärjäillä," Juhana sanoi ja yritti hymyillä kannustavasti. Fabian vain nyökkäsi, kasvoillaan surumielinen ilme. Maria ei sanonut mitään, ja pariskunta lähti omille teilleen jättäen Fabianin seisomaan hölmönä öiseen odotushuoneeseen vauva sylissään.



Fabian ei nähnyt, kuinka Maria ja Juhana kääntyivät katsomaan häntä ovella. Hän oli jo täysin uppoutunut katselemaan kummallisen tulokkaan silmiä, jotka olivat aivan kuin Heidin.
"Kylläpä sinä onnistuitkin sopan keittämään," hän ihmetteli lapselle. "Mutta eipä se sinun vikasi ole. Nyt taitaa olla nukkumaanmenoaika pienille vastasyntyneille..." Fabian heijasi tyttöä sylissään ja etsi katseellaan henkilökuntaa. Lopulta Ruut vietiin osastolle. Fabian istui autossaan parkkipaikalla vielä tunnin tuijottaen pimeyteen, kunnes ajoi kotiin. Kotona hän otti vihkisormuksensa pois, heitti sen kaapin perälle ja korkkasi oluen.



Heidi vietiin psykiatriselle osastolle, missä hän vietti seuraavat päivät itkien ja saaden hysteerisiä kohtauksia. Ruutia tuotiin hänelle muutaman kerran imetettäväksi, jolloin hän vähän rauhoittui, mutta sitten siitäkin luovuttiin, sillä psykiatrin mielestä lapsen näkeminen vain pahensi Heidin psykoosia.



Muutaman päivän kuluttua Ruut päästettiin Fabianin mukaan kotiin. Syntymätodistukseen kirjattiin toimistossa automaattisesti Fabianin nimi isän kohdalle, sillä hän nyt sattui olemaan naimisissa lapsen äidin kanssa, eikä toimiston väki ymmärtänyt kysyä mitään. Fabian oli yrittänyt tavoittaa pastori Kuuselaa, mutta turhaan; heppu oli kadonnut kuin maan nielemänä ja MotorolaMission toimitilojen ovet oli pahvitettu umpeen. Lopulta Fabian totesi, ettei voisi hylätä lasta yksin maailmaan: Heidin psykoosi ei ottanut parantuakseen, ja näytti pahasti siltä, että hän joutuisi pitkäaikaiseen hoitoon. Oikeastaan Fabian ei edes välittänyt: hän oli nyt Ruutin laillinen huoltaja, ja koska Heidistä ei siihen tehtävään ollut, hän joutuisi hoitamaan lapsen yksinään.



Fabian pohti joskus, olisiko hänen pitänyt tuntea syyllisyyttä siitä, että haki avioliiton mitätöintiä, kun vaimo oli niin heikossa kunnossa. Kuitenkaan hän ei osannut. Heidin petos oli pilannut hänen elämänsä niin peruuttamattomasti, että viha ei antanut tilaa sympatian tunteille. Kuuden kuukauden kuluttua tuomioistuin ratkaisi mitätöintiasian Fabianin hyväksi, ja Fabian ajoi viimeisen kerran Kauvanniemeen Heidiä tapaamaan. Heidi oli laihtunut hirvittävästi, vaikutti poissaolevalta eikä reagoinut millään tavalla Fabianin tuomiin papereihin. Fabianin sydämessä ailahti sääli, kun hän näki, minkälaiseen jamaan Heidi oli päätynyt, mutta kävellessään ulos sairaalasta hän tunsi silkkaa helpotusta. Ruut oli hänen tyttärensä kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta Heidiä hän ei koskaan halunnut enää nähdä.

Eikä hänen tarvinnutkaan. Seuraavana yönä Heidi sai äkillisen aivoverenvuodon ja menehtyi. Ruumiinavauksessa todettiin lääkäreiden hämmästykseksi pahanlaatuinen aivokasvain, joka oli kasvanut aivojen siihen osaan, jonka on epäilty olevan uskonnollisten kokemusten keskus. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään Heidin historian vuoksi tutkia, olisiko hänen äkillisen sekoamisensa syynä ollut jokin muu kuin henkinen hajoaminen.