Loppu lähestyy - Kohtaus I, Emilie.

Aloitetaanpa tällein piristävästi.



Emilie olisi luultavasti kadottanut ajantajunsa, ellei olisi pitänyt kirjaa Marien pienistä askelista kasvun polulla. Siitä, minkä ikäisenä tyttö alkoi seurata katseellaan liikkuvaa kohdetta, nostaa päätään omin päin, hymyillä, tarttua ojennettuun sormeen kuin ruuvipuristin... Marie oli syntynyt huhtikuussa. Sairaalareissu oli ollut Emilien elämän kamalin hetki: Pasi oli selittänyt hoitajille jotakin harvinaisesta ihosairaudesta, mulkoillut Emilietä joka kerta kun hän avasi suunsa vaikka vain huutaakseen kivusta, ja valvonut synnytystä joka hetki. Emilie oli kuvitellut repeävänsä kahtia kivusta, joka ei ottanut lievittyäkseen, ja joka lopulta päättyi täydelliseen pimeyteen.

Herätessään Emilie oli kohdannut henkilökunnan oudoksuvat, jopa hieman myötätuntoiset katseet. Tuskin kukaan oli uskonut Pasin selitystä, mutta mitä muuta vaihtoehtoakaan heillä oli? Ihmiset ovat erinomaisia kieltämään kaiken, mikä hajottaisi heidän todellisuuskäsityksensä, oli se sitten miten ilmiselvää hyvänsä. Hiljainen sairaanhoitaja oli tuonut vauvan Emilien käsivarsille, ja Emilie oli katsonut tytärtään ensi kerran silmiin.



Mariessa ei – ainakaan vielä – ollut mitään Emilien piirteitä. Hänen ihonsa oli vaalea, hiushaituvansa vaaleat, silmät samaa sinistä kuin Pasilla. Pasi oli piristynyt marginaalisesti tästä: ehkä hän oli pelännyt, että syntyvä lapsi olisi samanlainen kummajainen kuin hänen vaimonsa.



Niin, Pasi ja Emilie olivat menneet kaikessa hiljaisuudessa kaupungintalolla naimisiin. Pasi jakoi perheensä käsityksen siitä, että lasten piti syntyä avioliitossa, eikä hänellä ollut mitään hinkua lähteä vakuuttelemaan joillekin virkamiehille, että kyllä hän tunnusti oman lapsensa.
Emilien päivät kuluivat tätä nykyä jonkinlaisessa sumussa. Silloin tällöin äiti soitti hänelle, sisko laittoi tekstiviestin jossa varovaisesti tiedusteltiin kuulumisia, mutta jostain syystä hän antoi aina ymmärtää, että kaikki oli hyvin. Ehkä hänen ylpeytensä ei antanut periksi myöntää, että hän oli ihan omaa hölmöyttään päätynyt kotinsa ja miehensä vangiksi.



Kuten niin monena iltana tänä keväänä, tänäänkin Pasi muina miehinä ilmoitti pakollisen iltapoliisisarjan jälkeen lähtevänsä kavereidensa kanssa ’yksille’, eli käytännössä ryyppyreissulle joka saattaisi kestää mitä tahansa yhdestä kolmeen, neljäänkin yöhön. Emilie jaksoi kerrankin väittää vastaan, jostakin periaatteen puuskasta.
”Sulla on pieni tytär, jota oot tuskin vilkaissut sen jälkeen kun se syntyi. Mikset kerrankin olis iltaa kotona?” hän kivahti. Pasi vilkaisi hänen kasvojaan, ja kuten aina ne nähdessään, hänen kasvonsa kurtistuivat rumasti.



”Sano mulle yksikin syy, miksi mä mieluummin istuisin täällä muijan kanssa, jonka pärstä on täynnä mätäneviä lerpakkeita kuuntelemassa pikkuäpärän rääkynää kuin lähden kavereiden kanssa stobelle? Olisit huora tyytyväinen kun tuon rahaa taloon ja ylläpidän sua ja kakaraas.”
Emilie tiesi tämän pelin, ja tiesi myös sen, että mukaan lähteminen olisi virhe. Silti hän ei voinut kuohahtavalle verelleen mitään.



”Mun naama voi olla täynnä lehtiä, mutta mä olen silti sun vaimos, jumalauta! Marie on sun lapses, sitä tuskin säkään voit kiistää! Yrittäsit kasvaa aikuiseks ja olla kerrankin ihan oikeana isänä ja aviomiehenä!” Pasin silmät siristyivät pahaenteisesti, ja hän avasi suunsa, aloittaakseen luultavasti ikuisen mahtailunsa siitä, miten hän toi leivän pöytään, piti huolta saamattomasta ja rumasta vaimostaan ja hänen typerännimisestä kakarastaan – tämä oli kyllä kuultu. Emilien päässä naksahti isompi vaihde päälle.
”Vai... kyllä mä voin tästä lähteä ja viedä Marien mukanani, mites sitten suu pannaan? Äitis olis varmaan tosi tyytyväinen! Sitten voit nimittäin olla varma ettet näe sitä enää ikinä!” Emilien käsi hapuili jotakin esinettä minkä heittää seinään, mutta liian myöhään.



Vaikka sama tilanne toistui ainakin pari kertaa kuussa, Emilie ei kerta kaikkiaan ehtinyt väistää. Ennen kuin hän edes oli kunnolla rekisteröinyt heilahduksen näkökentässään, tähdet tanssivat hänen silmissään ja sälöilevä kipu levisi poskesta koko päähän.
”Senkun lähet sitten saatana, katotaan miten pitkälle pääset tolla naamalla ja ilman rahaa! Mutta voit olla varma, että jos lähet, niin perästä kuuluu! Älä unohda mikä mun eno on, me etsitään sut vaikka maailman äärestä ja sit katotaan, kumpi tässä voittaa jos tässä jostain huoltajuudesta keskustellaan!” Ennenkuin Emilie ehti toipua, toinen lyönti mäjähti hänen vatsaansa, ja vielä kolmas – se saattoi olla polvi – rusahti kipeästi ylähuulen ja nenän välimaastoon. Emilie tunsi lämpimän raudan maun suussaan valahtaessaan lattialle.



Maatessaan matolla mahdollisimman liikkumattomana Emilie kuuli, kuinka ovi paukahti kiinni ja varmuuslukko kilahti Pasin lukitessa hänet sisään. Niinpä tietysti, hän huokaisi apaattisesti, turvalukkoon oli vain yksi avain. Kun tykytys kasvoissa ja kylkiluissa kävi ylivoimaiseksi, Emilie raahautui pystyyn ja kompuroi seinästä tukea ottaen kylpyhuoneeseen. Viileä vesi selvitti ajatuksia hieman, mutta huimaus kieli jälleen lievästä aivotärähdyksestä. Luojan kiitos Marie oli hiljaisensorttinen lapsi, toisin kuin Pasi mielellään väitti. Huljutettuaan kasvojaan vedessä niin kauan, että tunsi verenvuodon huulesta tyrehtyvän, Emilie nosti arasti kasvonsa kohdatakseen peilikuvansa.



Umpeenmuurautuva silmä, repeilleet lehdet ja turvonnut poski ja ylähuuli eivät todellakaan kaunistaneet häntä. Kun siihen lisättiin nukkavierut vaatteet, nuhjuinen pesemätön tukka ja yleisesti väsähtäneestä olemuksesta kielivä samea iho, hän ei todellakaan ollut enää se koulunpihan kadehdituin tyttö, joka hän oli joskus ollut. Kyynelet tulvivat silmiin paitsi kivusta, myös vihasta omaa typeryyttä kohtaan.
Ilta illan jälkeen hän istui masentuneena kotona, ainoana linkkinään toisiin ihmisiin televisio, ainoana seuranaan jokelteleva Marie. Hän oli hävennyt poikkeavaa ulkomuotoaan niin paljon, että oli vähitellen alkanut uskoa Pasia ja antanut tämän murtaa itsetuntonsa haukuilla, uhkailuilla ja väkivallalla. Tällä kertaa Emilie ei kuitenkaan kääntänyt katsettaan pois, vaan antoi sen porautua syvälle itkettyneisiin, verenpunaisiin silmiinsä.
Tavastin naiset eivät alistu tällaiseen, hänen päässään kaikui, eikä hän ollut varma, oliko ajatus tullut hänen omasta päästään vai jostain muualta. Eivätkä varsinkaan Avalonian, oli seuraava yllättävä ajatus. Ei helvetti, jos jään tänne, Pasi hakkaa minut ennen pitkää hengiltä, hän puhahti mielessään, tällä kertaa varmana siitä että ajatus oli hänen omansa. Kuin vahvistukseksi hänen runneltu kylkensä lähetti kipushokin koko vartaloon niin, että Emilie onnistui irvistämään huulensa haavan uudelleen auki.
”Lähettäkööt vain jonkun asianajajaenonsa perääni... Jumalauta. Isännöitsijän numero.” Emilie mutisi puoliääneen, penkoi eteisen lipastoa ja tarttui sitten puhelimeensa.