Osa 40a. Vapaus ja velvollisuus

No niin, niin sanotusti 'vihdoinkin'. Viivästykselle on monia syitä, kuten esimerkiksi rimakauhu, lähestyvä kandintutkinto, tulevan (kaksois)jakson massiivinen pituus ja sen vaatima photoshoppaamisen ja lavastamisen määrä...
No, anyhoot, täällä ollaan taas ja seuraava päivitys tulee sitten aika nopeasti, koska kuten sanottua, tämä on kaksoisjakso. Eli luvassa osat a ja b sekä juonellisista että pituudellisista syistä (muuten olisi tullut jotain 90-100-kuvainen jakso...). Ajattelin vaan että haluatte kenties lukea tämän jo nyt, eikä vasta sitten kun joskus lähitulevaisuudessa loput on valmiina... ;)
Koska olen häijy, saatte ensin lukea vähän siitä, mitä Vähä-Tammelassa tapahtuu. Osassa b luvassa lisäinformaatiota tästäkin, nyt vain käväistään paikalla.



Yläasteen mittaan Ada vaihtoi viulun sähkökitaraan. Hän arveli (aivan oikein), että viululla ei ollut instrumenttina paljoakaan jakoa päästä mukaan hevibändin kokoonpanoon, joten Simivarius sai vaihtua ESP:n kuolattavan ihanaan Jeune Fille-kitaraan. Äänekäs rämpytys kävi välillä muiden perheenjäsenten hermoille, mutta viulistitaustansa vuoksi Ada oppi nopeasti kitaran kikat. Nyt vain sitten bändiä pystyyn. Kävisiköhän Adalla parempi säkä kuin onnettomalla isosedällään Carl Filipillä?



Sophien veri veti jälleen uusiin seikkailuihin. (Eikö se ymmärrä että ikä alkaa jo painaa?!) Seitsemän merta oli seilattu, nyt pitäisi vain keksiä jotain uutta. Mihin suuntaan enää voisi laajentaa? Maan alla ei ollut kuin kastematoja, maan päällä oli kaikki oikeastaan jo koluttu. Intohimoiseksi lenkkeilijäksi ruvennut Sophie pohdiskeli vaihtoehtojaan pitkillä reissuillaan, satoi tai paistoi.



Kerran erään erityisen paahteisen puolimaratonin jälkeen Sophie jäähdytteli pahasti kärähtänyttä ihoaan suihkussa. Kirvelystä huolimatta hän oli jännittynyt ja innoissaan: tuo valtava, korventava taivaankappale oli antanut hänelle lopultakin idean. Ylös! Avaruuteen! Voisiko se olla mahdollista?

Välillä Sophien mielessä häivähti, että hänellähän oli kolme tytärtä. Ja rakastettukin. Entä jos hänelle itselleen sattuisi jotakin? Mutta sittenkin... Terhen ei varmaan enää edes muistanut äitiään, hän oli niin kiireinen tätä nykyä. Kaksoset taas olivat ennenkuulumattoman itsevarmoja ja kypsiä, he kyllä pärjäisivät. Ja olihan aina äiti, vaikka Madeleinekin oli jo lähes kahdeksankymppinen. Yllättävän vireä sellainen tosin, jaksoi yksin pitää huolta isosta kartanosta nyt kun Esaiaskin oli nukkunut pois muutama vuosi sitten 87 vuoden kypsässä iässä.
Tosiasia oli se, että Sophiella alkoi olla orastava viidenkympin kriisi. Kohtahan hän rupsahtaisi ja vanhenisi, mitä Lenwë sitten sanoisi? Itse ikuisesti nuorena ja komeana hänen olisi varmasti vaikea suhtautua Sophien vanhenevaan, ryppyyntyvään olemukseen. Joten Sophie jatkoi hyväksikokemaansa taktiikkaa: pakenemista ja salailua.



Mutta miten ottaa yhteyttä ulkoavaruuteen? Tosiasiahan oli se, että kukaan ei vieläkään ollut onnistunut todistamaan, oliko avaruudessa elämää. Sophieta tämä ei lannistanut. Hän kokeili kaikki mahdolliset internetin keskustelupalstoilta poimimansa ideat valonheittimistä taskulamppumorsetukseen. Kaksoset pyörittelivät silmiään äidin yhtäkkiselle tähtientiirausinnostukselle, mutta heillä oli niin paljon ajattelemista omissa teini-iän ongelmissaan, että heiltä jäi huomaamatta, mitä äiti todellisuudessa suunnitteli.



Eräänä aamuna se sitten tapahtui: aurinko oli juuri noussut ja Sophie oli jo – jälleen – luopunut toivosta. Yhtäkkiä aamun valo kuitenkin tuntui kirkastuvan moninkertaiseksi.
"Mitä hemmettiä...!" karkasi Sophien huulilta, kun sokaiseva valo ympäröi hänet.



Sophie pakotti itsensä katsomaan ylös, kohti valonlähdettä. Näky oli niin mykistävä, ettei hän voinut edes huutaa.

Kun Sophie oli aamulla poissa, tytöt vain kohauttivat harteitaan, lappoivat aamiaisen naamaansa ja lähtivät kouluun. Ei ollut ensimmäinen kerta kun äiti oli selittämättömästi kadonnut.



Sophien avaruusseikkailu ei kovinkaan kauan kestänyt: kotiapulainen ja puutarhuri olivat saada yhtäaikaisen sydänkohtauksen, kun kaikkien UFOjen prototyyppi sylkäisi Sophien kidastaan kadulle.



"Qrtzt kirqstk gripkerqtzx", kaikui metallinen ääni kadun ylle. Tai siltä se ainakin kuulosti. Sophie, jolle oli istutettu baabelinkala korvaan, ymmärsi, että häneen luvattiin ottaa yhteyttä lähiaikoina. Eri asia vain, että mitä avaruusolioille tarkoitti 'lähiaikoina'. Toivottavasti ei esimerkiksi kymmentä maan vuotta... Sophie hieroi laskeutumisessa kolhiintunutta pakaraansa. Toivottavasti tämä oli kaiken mielenjärkytyksen arvoinen reissu...



Sophie lahjoi palkollisensa hiljaisiksi, joten tytöille ei selvinnyt missään vaiheessa, missä äiti oikein kävi. Kiinnostavampaa oli esimerkiksi se, että Emilien 'kaveri', Roosaliina, olikin salaa alkanut seurustella erään pojan kanssa, jonka Emilie oli aikonut ottaa itselleen. Roosaliinan paljastuksesta seurasi tietenkin ankara kissatappelu.



"Senkin lättänaama huora! Millä sä sait sen Jyrkin koskemaan ittees, laitoitko sille pussin päähän vai?" Emilie kirkui ja yritti repiä (entistä) kaveriaan hiuksista. Valitettavasti Roosaliinan dreadlockseista oli vähän vaikea saada otetta.
"Kyllä säkin v**** kuvittelet olevas joku Miss Universum, mutta ehkä poikia kiinnostaa joku muukin kuin vaan nätti naama, senkin frigidi hurrilehmä!" Roosaliina rääkyi takaisin.



Lopulta Roosaliina sai selkäänsä paremmintreenanneelta Emilieltä. Ada marssi silmiään pyöritellen taisteluparin ohi. "Huutakaa nyt vielä vähän kovempaa, stadiin asti ei ihan kuulunu," hän tuhahti. Adaa nolotti sisarensa käytös: miten ihmeessä kaksostytöt saattoivat olla luonteeltaan niin täysin erilaisia?



Adaa eivät poikajutut kiinnostaneet – paitsi eräs tietty, mutta siitä ei kannattanut puhua. Ainakaan vielä. Adalla ei ollut Emilien röyhkeyttä eikä viimeiseen asti hiottua ulkomuotoa. Ainoa, mitä Ada osasi, oli soittaminen ja kaikenmaailman värkkäily, mitä sellainen ketään poikia kiinnostaisi? Ellei sitten sitä tiettyä...
Fysiikan ja teknisen käsityön tunnit olivat saaneet Adan innostumaan: ehkä hänkin osaisi tuunata omat soittokamansa paremmiksi. Siispä Emilien keskittyessä sosiaaliseen elämään (ja satunnaisiin luontovaelluksiin, joita hän ei voinut lopettaa, muttei kehdannut kauheasti mainostaakaan) Ada keskittyi soittoharjoituksiin ja kolvaamiseen. "Pakko tähän marsuun on jostain saada vähän lisää tehoja... Krpl..." Ada mutisi väännellessään ruuveja.



Sillä välin Avaloniassa:

Terhenillä oli jossain määrin pahempia huolia kuin jonkun pojan mielenkiinto tai marsun nupit. Hänen isänsä oli kuolemaisillaan, ja hän vain roikkui ranteistaan kahlittuna metsästysmajan lattiaan. Helegalan ja Caledhrestad olivat pakottaneet vääntelehtivän tytön kahleisiin, ehkä ihan kiusallaan juuri kätkökiven viereen. Vastalääke oli niin lähellä!

Helegalan oli itse lähtenyt aamuvarhaisella johtamaan joukkojaan uudelle ryöstöretkelle, nyt aurinko oli jo noussut. Metsässä sitä ei kuitenkaan kovin hyvin huomannut, lehvästö oli niin tiheää että matalassa laaksossa oli melkein yhtä hämärää kuin illalla.



Paniikki taisteli tietään ulos Terhenin aivoista. Ei häntä oltu kasvatettu tällaiseen! Severi ja Midori olivat kasvattaneet hänet hiljaiseksi ja alistuvaksi, Laërwen ja Caranor taas hyväkäytöksiseksi ja sivistyneeksi nuoreksi perijättäreksi. Kuitenkin pinnan alla oli aina asunut pieni, kapinallinen ja pisteliäs tyttö, se joka Terhen oikeasti oli. Se hiljensi kasvatuksen aiheuttaman paniikin äänen ja pääsi itse voitolle.

"Caledhrestad", Terhen puhutteli hovimiestä nimeltä, jotain mitä hän ei tietenkään olisi oikeasti saanut tehdä. Jotenkin hänestä kuitenkin tuntui, etteivät hovisäännöt oikein päteneet tällaisessa tilanteessa.
Sitten hän oikein tiennytkään, mitä olisi kysynyt. Vaikka Terhen oli oppinut vanhan kansan kielen melko nopeasti, hänen sanavarastonsa oli yhä hiukan häilyvä. Sanat muistuttivat toisiaan niin paljon, että oli vaikea erottaa niitä toisistaan, etenkin kun kauhu saattaisi hetkenä minä hyvänsä nielaista loputkin Terhenin ajattelukyvystä. Siispä tunteenpurkaus tiivistyikin yhteen sanaan. "Miksi? Mitä ihmettä sinä oikein ajattelit?" Terhen ähkäisi.

Caledhrestad oikaisi selkänsä ja katseli happamasti kaukaisuuteen. "Arvostuksen takia. Olen aina ollut hovissa pohjasakkaa, se jota ei huolita mihinkään mukaan, paitsi johonkin villeihin orgioihin koristukseksi. Kukaan ei koskaan kysynyt mielipidettäni päivänpolitiikasta, kuninkaan mielialasta tai vaikka viimeisimmästä muodista! Saamaton Kalle, pahanilmanlintu, sellaista ne supattelivat. Helegalan rakastaa minua," hän lisäsi ja hänen vihertävät poskensa tummuivat ankarasti. Terhen tulkitsi sen punastumiseksi ja hymähti epäuskoisesti.



"Etkö usko minua?!" Caledhrestad ärjäisi yhtäkkiä. "Minä olen ainoa johon hän luottaa, ainoa johon hän koskee, minä olen hänelle kaikki kaikessa!" Hänen äänensä pehmeni hiukan. "Hän on niin kaunis, niin mahtava... Ja hän valitsi minut! Kaikista mahdollisista... Minussa täytyy sittenkin olla jotakin erityistä," mies sanoi melkein puolustelevaan sävyyn.



"Sanonko mitä erityistä sinussa on," Terhen tiuskaisi. Yhtäkkiä sanat murtautuivat esiin lukkojen takaa kuin käskystä. "sinä olet pelkkä lelu. Vaaraton ja harmiton, ja lisäksi hyödyllinen. Kuningas epäili sinua koko ajan, mutta olit liiankin harmiton! Siksi olit täydellinen vakooja. Siksi Helegalan sinut valitsi, ei siksi, että olisit ollut jotenkin poikkeuksellisen lahjakas tai hyvä rakastaja. Ei hän sinua rakasta, hän käyttää sinua hyväkseen."



"Sinä olet ihan sekaisin," Caledhrestad kirkaisi. "Ainahan hän sanoo, että minä olen hänen paras, hyödyllisin, ihanin... lemmikkinsä... pikku vakoojansa..." Caledhrestadin ääni haipui kaukaisuuteen.
Terhen ei aikonut sääliä petturia karvankaan vertaa. Caledhrestadin syytä suurelta osin oli se, että kuningas – hänen isänsä – makasi kuolinvuoteellaan. "Niin juuri. Hyödyllisin lemmikki. Sinä olet koira, Caledhrestad. Juokset hänen kintereillään ja iloitset kun hän pudottaa sinulle luun pöydältään. Juokset kepin perässä kun hän sen heittää. Ja voit olla varma, että merkitset hänelle ihan yhtä paljon kuin koira. Olet hyödyllinen lemmikki, mutta et rakastettu, et arvokas. En usko, että hän voi rakastaa yhtään mitään. Tuollaiset ihmiset, vallan täyttämät, jotka ajattelevat vain omaa etenemistään, omaa menestystään, eivät he rakasta ketään mutta käyttävät kaikkia, joita vaan voivat..." Terhenin äänessä kaikuivat kaikki lapsuuden ikävät muistot. Severin kanssa eläminen oli opettanut hänelle yhtä ja toista ihmisluonteesta, eikä ollut mitään syytä olettaa, etteikö sama pätisi myös Vanhaan Kansaan.



Caledhrestad vaipui kaksin kerroin. "Minua huimaa... Ei se voi olla totta. Hän on aina niin kiltti minulle... Paitsi jos olen ollut tottelematon... Kun en ole osannutkaan – " hänen lauseensa muuttuivat katkonaiseksi mutinaksi. "Ei se voi olla totta..."



Äkkiä Terhenin selän takaa kuului rapinaa, ja Caledhrestad rääkäisi kuin henkensä hädässä. Kauhistuttavan hetken ajan Terhen luuli Helegalanin palanneen, mutta sitten tuttu ääni jyrähti metsän hiljaisuudessa. "Jaahas, mitäs täällä oikein tapahtuu!"



Lenwë! Miten ihmeessä hän oli osannut tänne? Terhen tunsi pyörtyvänsä helpotuksesta. Nyt kun isukki – joksi hän Lenwëtä salaa kahden kesken kutsui – oli täällä, ei mitään hätää enää olisi!
"Sinä! Olisi pitänyt arvata, että sinä olet petturi. Sinusta ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin harmia, hyvin on kyllä äitisi sinut nimennyt!" Lenwë ärjäisi.
Terhen kaiveli hetken päästään Laërwenin kielitunteja, ja muisti, että Caledhrestad tarkoitti jotakuinkin 'vihreää ongelmaa'. Toden totta, hän hymähti mielessään.



"Ettet häpeä saattaa omaa kansaasi turmioon", Lenwë ärisi petolliselle hovimiehelle. "Ymmärrätkö ollenkaan, mihin olet lähtenyt? Tajuatko, että Helegalan ei tahdo olla mikään hyvä ja oikeudenmukainen hallitsija, häntä kiinnostaa vain meidän valtakuntamme riistäminen ja raiskaaminen hänen omaksi ilokseen ja hyödykseen?" Caledhrestad änkytti hämmentyneenä jotakin epämääräistä. Lenwë, henkivartiokaartin päällikkö, ei ollut hänelle kovinkaan montaa sanaa koskaan vaivautunut murahtamaan. Terheniä taas ällistytti yleensä niin tyynen ja rauhallisen Lenwën raivostuminen.



"Helegalanin joukot ovat polttaneet, ryöstäneet ja raiskanneet mennessään kaiken. Yksikään kylä ei ole säästynyt. Oma sisaresi raahautui eilen illalla viimeisillä voimillaan palatsiin, raiskattuna ja pahoinpideltynä. Vanhempasi oli poltettu mökkiinsä, Caledhrn selvisi vain ihmeen kaupalla hengissä. Yritin kyllä kieltää häntä lähtemästä, mutta häntä kiinnosti oman perheensä ja kansansa hyvinvointi enemmän kuin oma etunsa, toisin kuin hänen petollista veljeään. Sinua," Lenwë sylkäisi viimeisen sanan. Caledhrestadin silmät pyörivät päässä.

"En minä tarkoittanut... Ei kai Helegalan... Hänestä piti tulla hyvä kuningatar, ainakin parempi kuin tuosta lespaavasta puoliverisestä," hän sopersi. Terhen huudahti äkäisesti – ei ollut hovimiesten asia huomautella kruununprinsessan aksentista. Saati väittää mielipuolta kruununtavoittelijaa paremmaksi hallitsijakandidaatiksi.



Sitten Caledhrestad romahti. Ilmeisesti tieto sisaren ja vanhempien kohtalosta oli sittenkin liikaa hänen heikolle mielelleen. Terhen katseli nolona maahan: Caledhrestadin itku ei ollut hellyyttävää eikä ärsyttävää, se oli jotain niin kamalaa, ettei hän olisi halunnut koskaan todistaa moista. Lenwë muutti ääntään taktisesti matalammaksi ja lempeämmäksi.
"Kaikkea ei ole vielä menetetty. Auta prinsessa Aroderil irti ja näytä meille, missä vastalääke Helegalanin kiroukseen on, niin voit vielä saada anteeksi ja aloittaa alusta."
Caledhrestadin korisevat henkäykset tyyntyivät vähitellen. Sanaakaan sanomatta hän kaivoi jostakin avaimen, vapautti Terhenin ja taikoi lapion yhden pylvään alta.



Samalla kun Caledhrestad kaivoi kuumeisesti kiven alta, Terhen verrytteli vankeuden jäykistämiä jäseniään. "Kuule isukki," hän kääntyi kohti Lenwëä, "miten ihmeessä oikein löysit meidät? Luulin olevani mennyttä." Täysin yllättäen Lenwë naurahti, tosin melko kitkerästi.
"Ei se ollut edes vaikeaa. Kahden kokemattoman metsässä kulkijan jäljiltä oli kuin olisi seurannut olifanttilauman laidunpolkua. Meiltä vain kesti vähän aikaa huomata, että olit kadonnut. Lupaa ettet enää lähde yksinäsi vaeltelemaan! Mitä valtakunnalle sitten tapahtuisi, jos kruununperilliselle tapahtuisi jotakin? Kuningas Branon oli vain vaivoin hengissä kun lähdin. On syytä varautua siihen, että emme ehkä ehdi ajoissa," Lenwë murahti.

Terhenin vatsaa kouristi. Hän ei halunnut, että kuningas kuolisi. Vaikka oikea isä olikin hänelle vain etäinen kuningas, oli hän kuitenkin Terhenin oma isä. Omaa lihaa ja verta.
Vielä suurempi syy oli (ja Terheniä hiukan hävetti myöntää se itselleen), ettei hän halunnut kuningattareksi. Ei ainakaan vielä. Hän oli vielä niin nuori, omien laskujensa mukaan vasta hädin tuskin yhdeksäntoista. Ei hän ollut vielä valmis hallitsemaan.



Lenwë harppoi hiukan kauemmas majasta tarkistamaan, ettei ympärillä pyörinyt vihollisen joukkoja. Metsä oli kuitenkin eläinten ääniä ja lukuunottamatta hiljainen ja hämärä.
Caledhrestadin lapio kalahti johonkin kovaan. Taitavasti naamioidusta kuopasta paljastui kulunut vanha puuarkku. Siellä oli sikin sokin erivärisiä pieniä purkkeja ja purnukoita. Caledhrestad kaivoi esiin kaksi pientä pulloa, joista toisen hän ojensi Terhenille. "Tämän pitäisi toimia. Juoskaa nyt. Minä jään tänne... Ettei tule mitään epäilyksiä." Hovimies puristi toista pientä pulloa, jossa oli ilkeännäköistä vihreää nestettä, tiukasti kädessään. Terhenin teki mieli kysyä, mitä vihreä neste oli, mutta häntä epäilytti, halusiko hän sittenkään tietää.



Terhenin ja Lenwën lähdettyä nopeasti juoksemaan poispäin, Caledhrestad katosi majaan sisälle. Terhen pysähtyi vielä katsomaan taakseen.
"Mitähän hän aikoo tehdä? Onkohan tämä edes oikea vastalääke?"
Lenwëkin pysähtyi, tosin vastahakoisesti. "Caledhrestad tekee sen, mikä on oikein ja kunniallista. Se ei kuulu enää meille. Meidän täytyy nyt vain luottaa. Ja juosta. Aikaa ei enää ole paljon..."



Sisällä majassa Caledhrestad avasi korkin pullosta. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ajatteli laiminlyömäänsä perhettä, rikkirevittyä sisartaan, omaa hulluttaan... Ja joi. Juoma poltteli kummallisesti rintaa.



Polte muuttui kuristuksen tunteeksi, kun Caledhrestadin henkitorvi ja keuhkot vetäytyivät kasaan. Hän yritti vielä hetken haukkoa henkeä umpeenkuroutuneeseen kurkkuunsa, kunnes kaikki pimeni.



Helegalan palasi majalleen tyytyväisenä. Kuningas makasi henkitoreissaan palatsissa, oli luultavasti jo kuollut, hovi vain salasi asian viimeiseen asti. Ainoa mahdollinen perijä oli hänen vankinaan. Mikään ei voisi estää enää Mórassin Helegalan Dínechurinia nousemasta Avalonian valtaistuimelle!
Majan ulkopuolella Helegalan kuitenkin rypisti kulmiaan. Prinsessa Aroderilia ei näkynyt missään, eikä hänen hyödyllistä pikku vakoojaansakaan. Kaiken kukkuraksi hänen taikajuoma-arkkunsa oli kaivettu esiin. Pahaa aavistellen Helegalan kirkaisi rakastajansa nimen ja juoksi kierreportaat ylös majaan.

Siellä häntä odotti ennen niin komean rakastajan jo kangistunut ruumis ja mustuneet kasvot. Aroderil oli siis sittenkin päässyt karkuun. Helegalan kirkui turhautumistaan ja raivoaan, ja oli vähällä potkaista Caledhrestadin ruumista.



Raivo purkautui Helegalanin sisältä valtavana energianpurkauksena, joka sai salamat lyömään hänen käsistään. Ei, miksi tämän piti tapahtua juuri nyt, kun hän oli niin lähellä voittoa?!

Kauempana metsässä hänen joukkonsa kyyristelivät pelokkaina puiden alla, kun valtavat korppiparvet syöksyivät säikähtyneinä ilmaan äkillisen salamoinnin tieltä.



Metsän ulkopuolella, palatsin pihassa oli mitä kaunein ja aurinkoisin päivä. Sää tuntui tekevän pilkkaa Terhenin ja Lenwën kauhunjuoksusta. Piha oli pahaenteisen tyhjä. Missä kaikki oikein olivat? Terhen juoksi ajatuksetta, kaikkensa antaneena kohti länsitornia, jossa kuninkaan makuukamari oli.



Terhen ei ehtinyt makuukamariin. Tornin alin kamari, muina aikoina niin tyhjä ja kolkko, oli täynnä väkeä.
"Tulit sitten kuitenkin liian myöhään, likka," Daelagos ärähti. Belegiril hyssytteli miestä.
"Pääasia, että olet kunnossa, tyttö rakas." Leskikuningattaren ääni oli hiljainen ja matala, niin että se tuskin kuului. Jäätävästä vastaanotosta, paniikista ja pitkästä juoksutaipaleesta puoliksi järjiltään oleva Terhen läähätti uupuneena ja haki katseellaan sitä, mihin koko muu huone tuntui kiinnittäneen huomionsa.



Laërwen oli heittäytynyt polvilleen miehensä ruumiin ääreen. Branon oli pesty ja puettu tavalliseen kaapuunsa, ja oli aivan epäilemättä aivan kuollut. Laërwen näytti siltä, että olisi huutanut hiljaa, mutta ääntäkään ei kuulunut.
Aika tuntui pysähtyvän. Vastalääke Terhenin kädessä tuntui hehkuvan omaa, mystistä valoaan, sykkivän sitä elämää, jonka se olisi voinut antaa kuninkaalle takaisin. Kuningas-isän ruumis oli aseteltu kauniille, valkoiselle divaanille, kädet ristiin rinnan päälle. Hän oli rauhallisen näköinen, eilinen tuska oli poissa.



Väsymys sai ylivallan Terhenistä. "Ei! Ei näin voi käydä! Minulla on vastalääke, käytetään sitä, se on varmasti oikea! Auttakaa nyt! Isän voi vielä herättää henkiin, eikö voikin?" hän melkein itki.
Muut katsoivat väsyneesti toisiaan. Mitä ihmettä kukaan olisi voinut sanoa? Yllättäen Laërwen rikkoi hiljaisuuden.
"Aroderil. Isäsi on kuollut. Minun mieheni on kuollut. Siihen ei auta mikään huutaminen. Sinut täytyy kruunata heti. Sotaa ei ole vielä voitettu." Joka sanalla hänen äänensä voimistui ja siihen tuli lisää käskyvaltaa.
Terhen hiljeni yllättävän auktoriteetin edessä. Hän oli tottunut siihen, että Laërwen oli aina hillitty, ei puhunut politiikkaa eikä mistään muustakaan epäilemättä enemmän miehille kuuluvasta asiasta. Se, mitä Terhen ei ollut vielä ymmärtänyt, oli se, että hovin naiset oli myös kasvatettu ottamaan ohjat silloin, kun muita vaihtoehtoja ei enää ollut. Unohtamaan omat tunteensa ja menetyksensä, ja tarttumaan toimeen. Vastalääkettä pitelevä käsi vaipui, pullo putosi kilahtaen lattialle. Nyt vasta Terhenin poskelle vierähti ensimmäinen kyynel.



Belegiril käveli pojantyttärensä luokse ja kietoi kätensä tämän harteille. "Tule, pikkuinen," hän kuiskasi. "Branon on mennyt, sinun aikasi on alkanut. Mennään valmistautumaan. Helegalanin joukot on juuri vähän aikaa sitten saatu pysäytettyä, jotakin on varmaankin tapahtunut. Me emme voi tehdä nyt enää muuta."
Kasvot kyynelistä märkänä Terhen katsahti vielä tuimasti isänsä liikkumatonta hahmoa. "Kylläpäs voimme. Me voimme tappaa Helegalanin. Pysäyttää hänen joukkonsa. Kostaa," Terhen sihahti viimeisen sanan hampaidensa läpi, käänsi selkänsä ja marssi yläkertaan.

Jatkuu pian...