Osa 27. Surutyön tekemisen vaikeudesta

Hei taas, ja Anteeksi isolla Aalla liian pitkäksi venynyt päivitystauko. Tuli oikein kunnon Writer's Block ja liian korkea rima edellisen jakson jäljiltä. Toivottavasti tämä nyt on jostain kotoisin, vaikka onkin hiukan lyhyempi kuin aiemmin... :) Asiaan.

Madeleine oli ollut niin uppoutunut omaan itseensä, ettei ollut lainkaan huomannut erästä hyvin olennaista asiaa: Aina oli raskaana! Laskettu aika oli helmikuulla. Onneksi Kreivin tuhotyöyritys ei kuitenkaan järkyttänyt Ainaa liiaksi eikä lapsi syntynyt etuajassa.

Lopulta pieni, kovasti isänsä näköinen Gustav kuitenkin saatiin kotiin. Poika oli pieni ja heiveröinen, mutta kuitenkin reipas ja energinen - liiaksikin asti. Ainan vuorokaudet pilkkoutuivat lyhyiden torkkujen ympärille, kun tämä ei voinut olla heräämättä ensimmäisestä tuhahduksesta. Carl Filip oli huolissaan avovaimostaan, mutta jonkun oli käytävä töissäkin... Roberta yritti toki auttaa, mutta Aina ei saanut unta ollenkaan, ellei poika ollut samassa huoneessa. Voi parkaa!

Kolme kuukautta pitämättä jääneiden häidensä jälkeen Madeleine seisoi Suur-Tammelan kartanon koivukujalla tuntien olonsa aivan yhtä tyhjäksi kuin viimeisten kuukausien aikanakin. Madeleine oli toivonut, että suvun perinnölle omistautuminen olisi saanut hänet tuntemaan itsensä jälleen eläväksi... Kartanon lunastamiseen oli kulunut lähes koko Madeleinen perintö, mutta se oli tuntunut ainoalta oikealta ratkaisulta. Täydellinen irrottautuminen menneestä saisi alkaa paluulla esi-isien maalle. Ehkä sille vain piti antaa aikaa.

Kartanon sisustus - tai sen täydellinen puute - oli ollut Madeleinelle hienoinen pettymys. Missä olivat kaikki huonekalut, muotokuvat, muistot menneistä sukupolvista? Mutta järjen ääni muistutti, että nekin harvat esineet, jotka olivat jääneet jäljelle Isabellan isän konkurssista, olivat varmasti viety johonkin turvaan, kenties myyty huutokaupalla: tuskin niitä olisi sataa vuotta seisotettu pölyyntymässä hylätyssä kartanossa. Ainoastaan keittiön ikivanha muurattu hella oli saanut jäädä paikoilleen, arvatenkin siksi, että sitä ei kovin helposti olisi kannettu ulos.

Huokaisten Madeleine kiipesi portaat yläkertaan. Valtavan päärakennuksen ontto tyhjyys olisi jostakusta voinut olla ahdistavaa, mutta Madeleinesta se oli jotenkin lohdullista. Aula oli kahden kerroksen korkuinen ja vei lähes puolet molemmista kerroksista. Kukaan nykyaikainen rakennusmestari ei olisi taatusti suvainnut moista tilanhukkaa, mutta Madeleine rakastui aulan avaraan valoisuuteen välittömästi. Talossa oli tilaa hengittää, mikään ei ahdistanut eikä tunkeutunut iholle. Täydellinen tyhjyys, rapistuneisuus ja muistot menneestä komeudesta tarjosivat Madeleinen väsyneelle mielelle turvallisen kehdon levätä.

Aikansa päärakennusta kierrettyään Madeleine totesi kuitenkin, että sen asumiskuntoon saattaminen tulisi olemaan kallis ja aikaavievä urakka. Hän ei uskaltanut edes kokeilla vanhanaikaisen kylpyhuoneen putkia: luultavasti ne olisivat ruostuneet puhki ja hän aiheuttaisi ensimmäisenä tekonaan valtavat vesivahingot... Perinnöstä jäljellejääneillä rahoilla ei kartanon kunnostusta maksettaisi mitenkään.

Talon alla oli valtava, kivistä muurattu kellari. Madeleine veti syvään henkeä: kellarissa tuoksui juuri siltä, miltä kellarissa pitääkin: hiukan ummehtuneelta, hiukan kostealta, hieman pistävästi kalkilta, kadonneiden perunalaarien ja viinitynnyrien muistolta. Madeleine oli aina rakastanut kostean kiven tuoksua: tänne hän tekisi itselleen harrastustilan.

Pihapiiriin kuului myös sivurakennus, jossa oli ilmeisesti aiemmin ollut pehtoorin asunto. Toisella puolella pihaa oli mustuneita kiviä ja romahtanut savupiippu: pakaritupa oli palanut maan tasalle parikymmentä vuotta kartanon tyhjentymisen jälkeen, eikä kukaan ollut vaivautunut viimeistelemään raivausurakkaa. Sille täytyisi tehdä jotakin, käärmeet viihtyisivät varmaankin turhan hyvin louhikossa.

Madeleinen rahat riittivät niukin naukin pehtoorintuvan pintapuoliseen remonttiin, sähkölinjojen tarkastukseen ja vesiputkien uusimiseen. Kalusteiden hankinnan jälkeen Madeleine oli lähes puilla paljailla: vastahakoisesti Madeleine alkoi seurata lehtien työilmoituksia ja lähetellä hakemuksia läheisiin sairaaloihin. Madeleinea hiukan hirvitti, mitä siitäkin tulisi jos hän joutuisi kovasti puhumaan potilaille. Ehkä hän pääsisi tekemään tutkimustyötä? Lääkärin ammatti oli nuorena tuntunut houkuttelevalta: hän oli tahtonut estää mahdollisimman montaa ihmistä kuolemasta. Nyt alkoi tuntua siltä, että kaikki hänen ympäriltään kuolivat joka tapauksessa. Uskaltaisiko hän enää edes yrittää?

Kun naapurit huomasivat, että Suur-Tammelan kartanossa tehtiin uudistustöitä, juorut lähtivät leviämään. Kaikki tahtoivat tietää, kuka hullu sen vanhan röttelön oli ostanut, ja miksi ihmeessä. Rohkeimmat tulivat jopa koputtelemaan ovelle, mutta aamuäreä Madeleine hätisti uteliaat tiehensä äkäisesti sadatellen. Että kehtasivatkin tulla häiritsemään hänen rauhaansa ja suruaikaansa!

Nuori ja äkäinen, mutta kaunis kartanonrouva herätti tietysti lisää juoruja. Joku väitti, että kyseessä oli aito kreivitär, toiset kiirehtivät korjaamaan, että hän oli murhannut tulevan aviomiehensä, nuoren kreivin, ja jäänyt siksi vaille titteliä. Toiset taas kertoivat varmana, että nuoren kreivin isä oli myöskin kuollut hämärissä olosuhteissa, ja pian Iki-Tammelassa ja lähikaupungeissa ihmeteltiin, miksi kaksinkertainen murhaajatar oli vapaalla jalalla ja entisöi kaikessa rauhassa vanhaa, rapistunutta kartanoa.

Madeleine viittasi kintaalla juoruille ja keskittyi hoitamaan hunningolle joutuneen puutarhan ikivanhoja hedelmäpuita. Hän ei suostunut vastaamaan lehdistön sitkeisiin puheluihin, ja muutkin perheenjäsenet pysyttelivät sitkeästi hiljaa. Ainoa, mitä keltainen lehdistö sai tapauksesta irti, oli hikeentyneen konstaapeli Backmanin vakuuttelut siitä, että vanha ja nuori kreivi olivat kuolleet onnettomuuksien seurauksena, eikä ollut mitään syytä epäillä muuta.

Romeo ja Juliakin saivat osansa ilkeyksistä, sillä pidettiin yleisesti omituisena, että nuoret eivät nostaneet syytettä oletettua murhaajatarta kohtaan. Vielä epäilyttävämpää oli tietenkin se, että he menivät naimisiin maistraatissa vain viikon kuluttua hautajaisista. Villeimmät salaliittoteoriat väittivät jopa, että Julia oli itse tahtonut isänsä ja veljensä hengiltä päästäkseen käsiksi perintöön. Tästä loukkaantuneena Juliakin kieltäytyi kommentoimasta ja nuoripari onnistui pakenemaan ulkomaille pidennetylle häämatkalle.

Madeleine hautautui vaatimattomaan elinympäristöönsä ja lukitsi etuportin saadakseen olla rauhassa. Muurien takana oli hiljaista ja turvallista, varsinkin jos laittoi puhelimen pois päältä. Sairaaloista ei kuulunut vastausta, ja Madeleinen mieleen alkoi hiipiä uusi paniikintunne: entä jos hän ei saisikaan töitä? Jospa sairaalanjohtajatkin lukivat Ilta-Postia? Tai entä jos sairaalasta olikin soitettu, mutta puhelin oli ollut pois päältä? Vaikka hän erityisesti oli pyytänyt vastaamaan kirjeitse tai sähköpostitse? Hädissään Madeleine käänsi puhelimensa jälleen päälle.

Se soikin melkein heti, ja Madeleine ryntäsi vastaamaan. Voisiko se olla...? "No hei Madeleine, vihdoinkin! Täällä Esaias, olen yrittänyt soittaa sinulle monta viikkoa! Tuota... Miten voit?" Ei voi olla totta, se oli taas se poliisimies! Hän oli soittanut Madeleinelle aina pari kertaa kuussa omituisia puheluita, joissa hän yritti kömpelösti tiedustella hänen vointiaan. Madeleine vaivaantui joka kerta kun muisti, kuinka hän oli vollottanut kuin pikkulapsi miehen sylissä sinä iltana... Ja miehen syvää, lohdullista samettiääntä, vaikkei hän juuri muistanutkaan, mitä tämä oli sanonut... Ja varsinkin kun hän oli muistellut tuota hetkeä aina, kun hänen keskittymisensä herpaantui. Ei, se ei ollut sallittua...

Madeleine ravisti päätään. "Anteeksi, mitä sanoitkaan?" hän kysyi valheellisen reippaalla äänellä. "Niin, minä, tuota, ajattelin että jos haluaisit puhua jollekulle. Siitä mitä tapahtui. Kun minulle tuli tässä mieleen, että kun nyt kun on jo aikaa hieman kulunut, että meillä on täällä oikein hyvä ja mukava psykologi joka on erikoistunut... ehm..." Esaiaksen ääni haihtui Madeleinen jäätävän hiljaisuuden edessä. "Tai voithan sinä puhua... höm... minullekin, muistatko? Kun lupasin, että minulle saa soittaa milloin vain... Lupaus on yhä voimassa..."

Ei voi olla totta. Taas olisi pitänyt avautua ja toistaa kaikki... Eihän Madeleine itsekään vielä oikein ymmärtänyt, mitä ajatteli! Mitä olisi pitänyt ajatella? Ikävöidä miestä joka halusikin hänen kuolemaansa? Surra ystävän isää, joka olisi käyttänyt Madeleinea täysin surutta omien pyrkimystensä täyttämiseksi ja sitten... Joka oli tapattanut hänen äitinsä... Ei!

"Tiedätkö mitä? Olen tätä myöten täynnä sitä, että kaikki yrittävät urkkia minulta mitä tapahtui! Lehdistö, niinkutsutut ystävät, naapurit, mutta nyt riitti! Minä en aio puhua tästä asiasta kenellekään, tuliko selväksi? Enkä varsinkaan puolitutuille. Ole kiltti ja jätä minut rauhaan! Hyvää yötä vain, konstaapeli Backman." Madeleine painoi punaista luuria ennenkuin mies ehti sanoa mitään ja sammutti puhelimen saman tien.

Madeleine käveli koko illan ympyrää autiossa olohuoneessaan aivot ylikierroksilla käyden. Mitä varten hänen piti olla niin töykeä ainoalle ihmiselle, joka yritti olla hänelle ystävällinen? Vähitellen häntä alkoi myös nolottaa. Esaiashan oli puolustanut häntä lehdistölle, tai ainakin sitkeästi pitänyt kiinni siitä, että kyseessä oli onnettomuus, tai siis kaksi onnettomuutta. Esaias oli myös ainoa ihminen, joka oli todella nähnyt, mitä tapahtui. Nyt kun tarkemmin ajatteli, Esaias itse asiassa tiesi tapahtumista enemmän kuin Madeleine itse! Nyt häntä alkoi nolottaa vielä enemmän. Ehkä mies vain todellakin oli halunnut tarjota mahdollisuutta puhua pois pahaa oloa.

Madeleine rauhoittui vähitellen, ja uudet suunnitelmat alkoivat muotoutua hänen päässään. Huomisesta eteenpäin hän ottaisi itseään niskasta kiinni, alkaisi tosissaan etsiä työtä, mitä tahansa! Puutarhasta pidettäisiin parempaa huolta, hän alkaisi käydä vierailulla veljensä perheen luona, Madeleine ei edes ollut tavannut pikku Gustavia vielä!

Uuden alun kunniaksi Madeleine sieppasi sakset keittiön laatikosta ja marssi vessaan peilin ääreen. Naps vain, ja kiharat putosivat lattialle. Uusi kampaus olisi paitsi kätevämpi puutarhatöitä tehdessä, myös ehkä hiukan vaikeuttaisi hänen tunnistamistaan kaupungilla. Nyt hiukset olivat lyhyemmät kuin koskaan: Madeleinea alkoi itkettää uudelleen väsymyksestä ja jostain omituisesta tunteesta, jota hän ei saanut karistettua mielestään.

Nukkumaan käydessään Madeleine teki vielä viimeisen päätöksen, jota hän oli lykännyt. Aamulla hän kirjoittaisi konstaapeli Backmanille kirjeen - tai ainakin sähköpostia - jossa hän pyytäisi anteeksi käytöstään. Konstaapeli saisi sitten itse päättää, haluaisiko hän olla tekemisissä Madeleinen kanssa. Madeleine oli asiaa pohdittuaan tullut siihen tulokseen, että Esaiaksen kaltaisen ihmisen ystävyyttä ei kannattaisi torjua vain omasta ylpeydestä tai pelosta, että jotakin saattaisi tapahtua... Esaias oli jo sen verran häntä vanhempikin, että ehkä tämä seurustelikin jo vakituisesti. Vaikka sormusta hänellä ei ollut... Madeleine antoi itselleen henkisen korvapuustin kiinnitettyään sellaiseen asiaan huomiota.

Tuumasta toimeen, ja ensimmäisenä tekonaan aamulla Madeleine avasi sähköpostiohjelmansa. Viestistä tuli yllättävän pitkä, mutta Madeleine ei osannut lyhentääkään sitä. Teksti tuntui virtaavan hänen sormistaan kuin joku muu olisi ohjannut niitä. Luettuaan viestin noin tuhat kertaa läpi, sensuroituaan muutaman lauseen ja varmistuttuaan siitä, ettei mikään enää antanut ymmärtää muuta kuin kohteliaisuutta, hän painoi lähetä-nappia.

Vähitellen Madeleine alkoi tuntea olonsa hiukan kevyemmäksi. Hän kaivoi kaapin pohjalta vanhan mp3-soittimensa ja alkoi laittaa aamiaista Miles Davisin tahdissa tanssahdellen. Oli kuin Madeleinea peittävään loputtomaan pahan olon kuoreen olisi lopultakin ilmestynyt pieni särö, mistä aurinko pääsi paistamaan sisään.

Iltaan mennessä Esaias ei ollut vieläkään vastannut sähköpostiin, eikä sairaaloista ollut kuulunut hisahdustakaan. Madeleinea alkoi taas ahdistaa: entä jos Esaias oli loukkaantunut verisesti hänen sanoistaan puhelimessa eikä ollut edes lukenut koko viestiä?

Madeleine nukkui levottomasti, kunnes heräsi säpsähtäen särkyvän lasin kilinään. Mitä ihmettä... Porttihan oli lukossa? Oliko joku päässyt kuitenkin muurin yli? Madeleinea kylmäsi, mutta hän nousi hiljaa ylös ja pukeutui nopeasti.

Kurkattuaan ikkunasta ja varmistuttuaan siitä, ettei pihalla ollut ketään, Madeleine uskaltautui ulos. Kuunvalo osui johonkin kimaltelevaan koivukujalla: joku oli heittänyt pullon pihaan! Äkäisenä Madeleine kiiruhti perään, jos huligaanin olisi vielä voinut nähdä vilaukselta, mutta hiljaisella kadulla ei näkynyt ketään. Huokaisten Madeleine kääntyi siivoamaan sirpaleita pois. Mutta pullo ei ollutkaan ollut tyhjä: sirpaleiden keskeltä pilkotti jokin paperi.

Kylmät väreet juoksivat pitkin Madeleinen selkärankaa: A4-kokoiselle kopioarkille oli liimattu sanomalehdistä leikatuista kirjaimista lyhyt, mutta karmiva kirje.

tiEDäN ettÄ OLeT MURhaAJa huORA jA sAAt kOhtA ansIOsi muKAAn
SiNUt viElä hOIDelLaAn ÄmMÄ

Madeleine tunsi pyörryttävien kauhun aaltojen kuohuvan mielensä ympärillä. Nyt ei saisi kuitenkaan panikoida. Pitäisi soittaa jonnekin, pyytää apua... Mutta mihin? Carl Filipille ei voinut soittaa, Ainan oli muutenkin vaikea nukkua vauvan valvottaessa häntä yöt pitkät, Romeo ja Julia olivat häämatkalla, ja Madeleinella oli sellainen olo, että poliisit eivät ottaisi häntä vakavasti. Käskisivät mennä nukkumaan ja odottaa aamuun, mutta nyt piti saada heti puhua jollekin... Vastahakoisesti mutta vääjäämättömästi Madeleinen ajatukset kääntyivät siihen ainoaan poliisiin, johon hän saattoi ajatella luottavansa.

Esaias vastasi puhelimeen unenpöpperöisellä äänellä, mutta piristyi nopeasti kun Madeleine yritti hädissään selittää, mitä oli tapahtunut. Tytön äänestä kuuli, ettei itku ollut kaukana, ja Esaias lupasi tulla välittömästi käymään, vaikkei Madeleinen puheista aivan täysin selvinnytkään, mikä oli hätänä.

Madeleine ryntäsi ulos miestä vastaan rutistaen kamalaa kirjettä nyrkissään. Hän yritti pidätellä kyyneleitä eikä uskaltanut sanoa mitään, ojensi vain kirjeen Esaiakselle. Esaias luki kirjeen läpi, ja hänen kulmakarvansa kohosivat. "Mennäänpäs sisälle", tämä totesi ja ohjasi Madeleinen lempeästi tämän omaan keittiöön.

Esaias juotti Madeleinelle kupillisen teetä, ja Madeleine rauhoittui hieman. Madeleine kertoi, mitä oli tapahtunut, ja ettei ollut nähnyt ketään. Esaias pujotti kirjeen todistepussiin ja lupasi, että siitä otettaisiin sormenjäljet. Parhaassa tapauksessa tekijä saataisiin kiinni alta aikayksikön, kenties kyseessä olisi jopa vain mauton pila.

Helpotus siitä, että Esaias otti hänet täysin vakavasti, sai Madeleinen puhkeamaan vastustamattomasti kyyneliin. "Anteeksi, tämä on kauhean noloa," hän soperteli. Padot murtuivat hänen mielessään, ja ennenkuin hän huomasikaan, Madeleine pyyteli anteeksi töykeää käytöstään vuolain sanoin. Esaias keskeytti hänet nopeasti. "Ei ole mitään anteeksipyydettävää. Käyttäydyin itse tökerösti kun sillä tavalla tuputin ammattilaisapua näin pian, ja olen siitä pahoillani. Vähintä mitä voin tehdä on selvittää tämä asia." Esaias ojensi hiukan epäröiden kätensä kuivatakseen Madeleinen poskelle vierähtäneen kyyneleen. Madeleine nosti nopeasti oman kätensä kuin torjuakseen, mutta kosketti sitten kevyesti miehen rannetta.

"Kiitos kun olette niin ystävällinen, konstaapeli," Madeleine sopersi ja kääntyi selin. Esaiaksen kosketus oli saanut hänet lehahtamaan aivan tummanpunaiseksi, eikä hän tahtonut miehen näkevän hämmennystään. "Hyvää yötä, on kauhean myöhä, tekin haluatte varmasti mennä jo nukkumaan," hän jatkoi tavoitellen kohteliaan reipasta äänensävyä. Esaias paloi halusta pyytää nuorta naista sinuttelemaan itseään, mutta huomasi miten hämmentynyt tämä oli. Tyttö parka, mitä kaikkea hän olikaan joutunut kokemaan! Esaias aisti, että nyt oli todellakin aika lähteä. Mutta aamu tulisi pian, ja nyt hänellä oli todellinen, virallinen lupa olla tytön lähellä. Madeleine oli vain niin kovien kokemustensa järkyttämä, että oli siksi niin ujo ja arvaamaton. Hellyys läikähti Esaiaksen sydämessä: hän niin tahtoi parantaa ja helliä Madeleinen takaisin kiinni elämään!

Varhain aamulla Madeleine heräsi yön kauhunhetkistä huolimatta selittämättömän iloisena. Hän sieppasi Markiisin syliinsä ja paijasi kissaa niin, että se naukaisi äkäisesti. "Minulla on sellainen tunne, että tästä tulee hyvä päivä!" Madeleine hihkui. Mitä jostain typerästä tappouhkauksesta? Esaias, urhea, turvallinen, vahva ja luotettava Esaias kyllä hoitaisi asian.

Kello oli vasta kuusi: Madeleinea ei oikein nukuttanut. Posti ei tietenkään ollut vielä tullut, joten hän otti oksasakset oven vierestä ja hilpaisi ulos hedelmätarhaan.

Muutaman tunnin kuluttua Madeleinen uteliaisuus sai voiton, ja hän juoksi lukemaan sähköpostinsa. Ja kyllä! Juuri puoli tuntia sitten saapunut sähköposti sairaalanjohtajalta ilmoitti, että hän oli saanut lääkäriharjoittelijan paikan, ei naapurikaupungista vaan hiukan kauempaa. Sairaala oli kuuluisa uraauurtavasta tutkimustyöstään, ja ilmeisesti sijaitsi niin kaukana Iki-Tammelasta ettei Madeleinea tunnettaisi siellä samalla tavoin kuin kotikulmilla. Uskomatonta! "Tästä taitaa tosiaankin tulla hyvä päivä," Madeleine naureskeli itsekseen. Pitäisiköhän järjestää pienet juhlat?

Sillä välin toisella puolella Iki-Tammelaa:

Melodi oli lopultakin palannut Iki-Tammelaan. Hän oli viettänyt viime ajat naapurikaupungissa, jossa hän oli saanut työpaikan toimitusavustajana. Hän tähtäsi ihan oikealle toimittajan uralle, mutta tunsi, ettei voisi edetä elämässään ennenkuin kaikki olisi selvää. Hän kaipasi Odinia niin kovasti! Ensin hän oli yrittänyt olla välittämättä koko asiasta, mutta mitä kauemmin aikaa kului, hän ymmärsi, ettei voisi olla selvittämättä, mitä Odinille oli käynyt.

Melodi otti yhteyttä Odinin veljiin Sebastianiin ja Carl Filipiin. Hiukan yllättäen hänen kirjeeseensä vastasikin Carl Filipin avovaimo Aina, joka oli myöskin toimittaja, nyt tosin äitiyslomalla. Hän kertoi epäilevänsä, että Odin asui ränsistyneessä mökissä Iki-Tammelan laidalla piilotellen muulta maailmalta. Carl Filip eikä kukaan muukaan perheestä tiennyt asiasta, sillä Aina ei halunnut paljastaa epäilyjään heille: jos hän olisikin ollut väärässä, hänen rakkaansa olisivat saaneet turhaa toivoa. Mutta jos Melodi kävisi paikan päällä, hän voisi tunnistaa miehen?

Odinin ensimmäinen talvi Iki-Tammelassa oli suorastaan tylsä. Sudet kävivät paljon harvemmin kuin hän oli toivonut: ehkä ne eivät viihtyneet sittenkään niin hyvin kaupungin lähettyvillä? Välillä Odin jopa kuvitteli näkevänsä ihmisenkokoisia vaaleanpunaisia pupuja, mutta käänsi sitkeästi katseensa pois - ne olivat taatusti vain yksinäisen mielen luomia harhoja.

Kiiluvasilmäiset sudet kuitenkin palasivat uskollisesti, vaikkakin kovin harvoin. Vähitellen Odin alkoi saavuttaa niiden luottamuksen, mutta suurinta palkintoa susiystävilleen omistautumisesta hän ei vielä saanut: edes Peni, laumanjohtaja ja susista sosiaalisin, ei jostain syystä suostunut puraisemaan ihmisystäväänsä. Johan nyt on kumma!

Eräänä varhaiskevään aamuna Odin kuuli portilta kolinaa ja kiirehti tarkistamaan, kuka yritti tunkeutua hänen pihaansa. Mutta mitä ihmettä: Melodi se oli, aikuistunut ja kaunistunut Melodi! Viimeiset vuodet Odin oli yrittänyt taistella ristiriitaisten tunteidensa aallokossa: oliko Melodi oikeasti yrittänyt pettää häntä? Välillä hän oli saanut painettua tunteensa piiloon, mutta viimeisen vuoden aikana kaikki oli taas jostain syystä noussut pintaan. Hirmuinen epäilys siitä, että kaikki saattoi sittenkin olla väärinkäsitystä, käänsi Odinin vatsaa ja valvotti häntä yö yön jälkeen, mutta hän ei uskaltanut tulla ulos piilopaikastaan.

Siinä Melodi nyt vain oli, lempeänä ja anteeksipyytävän näköisenä, ja niin suloisena...

Melodi tuijotti järkyttyneenä miestä, joka hänen edessään seisoi silmät kiiluen hurjan hiuspehkon lomasta. Saattoiko tämä todellakin olla Odin, niinkuin Aina oli väittänyt? Mutta sitten, ensijärkytyksen jälkeen, tuossa oli Odinin nenä, suu, jopa villinä kiiluvat silmät olivat tutut. Melodi yritti avata suunsa mutta oli mennyt hämmästyksestä mykäksi.

Kaikki entiset tunteet syöksähtivät takaisin Odinin mieleen. Melodi oli etsinyt hänet käsiinsä! Mitä jostakin menneestä sekoilusta, kun Odinin elämän rakkaus seisoi nyt tuossa, kaikki unohdettuna! Odin huudahti villisti ja ilosta kaipauksesta, ja sieppasi Melodin intohimoiseen suudelmaan.

Melodin päässä pyöri. Olisiko Odin todellakin antanut hänelle anteeksi? Kaiken tämän ajan jälkeen? Miksi hän oli tällä tavalla hautautunut keskelle ei mitään, tällaiseen pieneen mökkiin?

Odin päästi äkkiä irti Melodista ja näytti hiukan nololta. Entä jos Melodi ei olisikaan vielä valmis tällaiseen? "Kuule... Melodi... Rakas?" Puhuminen tuntui hankalalta. Susien kanssa ei montaa sanaa vaihdettu, ja tuntui siltä kuin koko puhetaito olisi päässyt ruostumaan. "Minun on pyydettävä anteeksi, käyttäydyin aivan naurettavasti!" Monen vuoden mökötys ja viha olivat kuin poispyyhityt. "Olin niin lapsellinen... Voitko, haluatko vielä kertoa minulle, mitä tapahtui?"

Melodia alkoi naurattaa. Odinin villimiehen ulkonäkö oli huvittavassa ristiriidassa hänen sanojensa kanssa. "No lapsellinen olit kyllä, mutta niin olin minäkin! Yritin saada sinut mustasukkaiseksi, että olisit kiinnittänyt minuun enemmän huomiota, se oli typerästi tehty!" Melodia alkoi äkkiä ujostuttaa. "Tuota... Minä asun nykyään täällä Iki-Tammelassa, sain täältä töitä... Haluaisitko sinä... Voisitko ajatella.... Ettäaloittaisimmealusta?" Hän puuskahti. Odin hymyili leveää, susimaista hymyä. "Eiköhän se sovi. Mitäs jos menisimme tuonne sisälle vähän keskustelemaan?" Eikä Melodilla ollut kerrassaan mitään sitä vastaan.