Osa 28. Kahdet häät, muttei onneksi enää yksiäkään hautajaisia

Puhhuijaa. Tuntuu että tekstin määrä senkuin kasvaa ja kasvaa. Toivottavasti kärsivällisyytenne riittää lukea näitä loputtomia sepustuksia :P Luvassa kuitenkin kovin harlekiinimainen jakso. :)

PS. Ei ikinä pitäisi mennä muuttamaan vanhoja hyväksi havaittuja järjestelmiä uusiin... Nyt en saa enää mitenkään vanhojen tekstien otsikoita näkymään tuolla sivupalkissa *itku* vaan ne järjestyvät väkisin päivämäärien mukaan. Ärrin murrin :( Kieliasetuksetkin näköjään vammaa. Anteeksi :( Asiaan, though.

Tuumasta toimeen! Madeleine kokosi pienen listan ihmisistä, jotka kutsui tupareihin seuraavana perjantaina. Työpaikastaan hän aikoi kertoa vasta juhlissa.

Vieraslistalla olivat Romeo ja Julia, jotka palasivat vähin äänin kotiin keskiviikkona, Carl Filip ja Aina, joka suostui pitkin hampain jättämään Gustavin Robertan huomaan, sekä pitkän harkinnan jälkeen konstaapeli Backman. Kaikki kuulostivat kovin ilahtuneilta kutsusta: aivan kuin heillä olisi oikeasti ollut Madeleinea ikävä! Kumma juttu...

Kaikki vieraat saapuivat lähes samaan aikaan, ja Carl Filipin oli aivan pakko supattaa huvittuneena sisarelleen, miten hermostuneen näköinen Esaias oli ollut portilla. Ettei vain konstaapeli olisi... "Ssssh! Mitä sinä nyt tuommoisia puhut," Madeleine yritti paheksua, mutta ei voinut olla hymyilemättä hiukan.

Madeleinea nolotti, ettei hänellä ollut tarjota kuohujuomaa vierailleen, kun budjetti oli niin kireällä. Hän kuitenkin julisti hiukan ujosti mutta ylpeydestä hehkuen ystävilleen saaneensa harjoittelupaikan sairaalasta. Uutinen herätti yleistä riemua, ja Carl Filip vaati itselleen seuraavan puheenvuoron.

"Rakas Madeleine! Tämän piti olla tupaantuliaislahja, mutta nythän syytä on vielä kaksinkerroin! Olemme todella onnellisia siitä, että olet paitsi nyt päässyt toteuttamaan unelmaasi lääkärinammatista, olet kutsunut meidät tänne juhlimaan uuden elämäsi alkua esi-isiemme jalanjäljillä. Se ei ole ollut helppoa ja olet kokenut kovia matkan varrella, mutta toivomme että tämä lahja auttaa sinua muistamaan, mikä elämässä on tärkeintä. Olimme sitä mieltä, että nämä kuuluvat sinulle, ja tänne, meidän sukukartanoomme. Paljon onnea!"

Madeleine avasi hämmentyneenä suuren paketin. Sieltä paljastuivat hänen äitinsä ja isoäitinsä muotokuvat! Lisäksi mukana oli myös isoäidin sisaren omakuva. "Kiitos," Madeleine sopersi liikuttuneena. "Nämä pääsevät paraatipaikalle päärakennuksen aulaan..." Madeleinen oli hieman vaikea katsoa äitinsä muotokuvaa, koska pala kurkussa tuntui kasvavan uhkaavasti. Hän kuitenkin päätti, että nyt ei ollut suremisen aika, ja siirsi maalaukset syrjään.

Vieraat tuntuivat oikein kihisevän uutisia: kaikki olisivat koko ajan halunneet kiskoa Madeleinen syrjään omiaan varten. Aina sai ensimmäisen tilaisuuden, mutta oli kovasti salaperäinen: Hän kertoi vain, että oli mahdollisesti saanut selville jotain jännittävää Tavastin perheestä - ei mitään kauheaa, hän kiirehti lisäämään Madeleinen ilmeen nähtyään.

"Päinvastoin, jos se on totta, uutiset ovat todella hyviä! Tahdon esitellä sinut eräälle henkilölle pian, mutta älä kerro Carl Filipille mitään. Haluan, että tästä tulee meidän tyttöjen yllätys..." Aina supatti ja iski silmää. Madeleinen uteluista huolimatta Aina ei suostunut kertomaan enempää, mutta lupasi soittaa myöhemmin.

Kun Madeleine oli hämmentyneenä matkalla jääkaapille, Esaias nykäisi hänet syrjään. "Minulla on hyviä uutisia!" Hän hymyili. "Kylläpäs niitä nyt riittää," Madeleine naurahti takaisin hiukan jännittyneenä. Miksi, voi miksi tuolla miehellä piti olla niin puoleensavetävä ääni! Ja nuo silmät, ystävälliset, syvät, luotettavan ihmisen silmät. Äsh, ei saa taas vaipua haaveilemaan, tai hän huomaa jotakin, Madeleine torui itseään ja ryhdistäytyi. "Niin mitä uutisia?" Hän lisäsi tavoitellen pirteää ja kepeää äänensävyä.

"Tämä koskee sitä sinun yöllistä häirikköäsi. Laboratorion pojat ottivat sormenjäljet paperista, ja ihme kyllä lähettäjä löytyi heti tietokannastamme! Kyseessä oli Valtteri Vilppilä -niminen pikkunilkki, joka pyörittää pienimuotoista huumebisnestä. Ilmeisesti Tyb... ehm... nuori kreivi Capula oli hänelle suuria summia rahaa velkaa, ja tarkoitus oli säikyttää sinut maksamaan ne pois." Madeleine tuhahti. "Ai milläköhän rahalla? Tuokin sohva on hankittu ilmaiseksi kierrätyskeskuksesta..."

Esaias rykäisi hieman ja jatkoi. "Hänen hallustaan löytyi toinen samalla tekniikalla askarreltu kirje, jossa vaadittiin rahaa henkesi säilyttämisestä. Meidän onneksemme pikkurikolliset ovat pikkurikollisia yleensä siksi, etteivät ole kovin fiksuja, ja saimme pidätettyä hänet laittomasta uhkauksesta ja huumekaupasta syytettynä. Eli olet aivan turvassa," Esaias naurahti. Madeleine irvisti kuullessaan Esaiaksen puhuvan entisestä kihlatustaan, mutta ravisti hiipivän itseinhon mielestään. "Kiitos, konstaapeli Backman! Olette palauttanut uskoni edes jonkinlaiseen oikeuteen," Madeleine hymyili ja kehotti miestä ottamaan mansikkamehua.

Esaiaksen siirryttyä keittiön puolelle, tuli Julian vuoro lopultakin kunnolla puhua vanhan ystävänsä kanssa.

"Mitäs tämä nyt on, noin komea mies! Onko hän se sinun poliisisi?" Julia virnisti. "Sssh! Miksi kaikki sanovat häntä minun poliisikseni, tietääkseni hän on täysin vapaa mies," Madeleine murahti, muttei taaskaan voinut estää hymyä. "Minusta hän vaikuttaa kiinnostuneelta sinusta," Julia huomautti varovasti. "Miksi ihmeessä teitittelet häntä, vaikka hän sinuttelee? Kun kuitenkin katselet niin kaihoten hänen peräänsä," hän ei voinut olla huomauttamatta.

Madeleine kauhistui. "Enkä katsele! --- Katselenko? Eihän se voi olla..." Juliaa alkoi naurattaa. "En yhtään ihmettele, hän on hurjan komea! Minusta näyttää siltä, että jos vain hymyilet hänelle vielä kerran kauniisti, hän palvoo sinua loppuikäsi. Sitäpaitsi minusta tuntuu, että ansaitsisit jotain hieman - jonkun vähän... luotettavamman, kuin... noh." Julia lopetti hiukan katkeraan sävyyn.

Juhlista sukeutui joka tapauksessa todella hauskat, vaikkeivät kaikki tunteneetkaan toisiaan ennestään. Carl Filip tuli loistavasti toimeen Romeon ja Esaiaksen kanssa, samoin Aina ja Julia keskenään. Madeleine oli niin helpottunut, että innostui jopa hiukan tanssimaan! "Mikähän minua vaivaa," Madeleine pohti. Kauheista tapahtumista oli kulunut vasta muutama kuukausi, mutta jostain syystä tässä hän oli, ainakin hiukan onnellisena, uudessa talossa, uusi elämä edessä, perheen ja ystävien seurassa.

Madeleine ei enää tuntenut itseään. Nuorempana hän oli vetäytynyt kuoreensa ja lukittujen ovien taakse aina jos jokin meni huonosti: nyt se tuntui hänestä typerältä ajanhukalta. Madeleinen henkeä oli uhattu niin monta kertaa viime aikoina, että elämä alkoi tuntua turhan lyhyeltä tuhlattavaksi yksinään murehtimiseen ja mököttämiseen.

Näitä pohtiessaan Madeleine huomasi eksyneensä keittiön puolelle. Yllättävässä rohkeudenpuuskassa hän meni juttelemaan Esaiaksen kanssa. He puhuivat arkisista aiheista, ei mistään erityisestä, jopa vitsailivat hiukan. Madeleinesta kuitenkin tärkeintä oli kuulla miehen ääntä: se oli alkanut merkitä hänelle turvallisuutta ja luotettavuutta, sitä, että kaikki kääntyy parhain päin. Sitä, ettei tarvitsisi enää pelätä.

Aina hymyili merkitsevästi nähdessään, miten Madeleine aivan huomaamattaan tarttui Esaiaksen käteen puhuessaan. Olisiko tyttö lopultakin löytänyt sen, mikä saisi hänet kaivautumaan kuorestaan?

Vieraat lähtivät vasta pitkälti puolenyön jälkeen, vaikka Madeleinen ensimmäinen työpäivä olikin seuraavana aamuna. (Lauantaina! Mitä kidutusta!) Carl Filip jäi kuitenkin vielä vähäksi aikaa muiden lähdettyä. Madeleine hiukan ihmetteli, miksei hän mennyt Ainan mukana, mutta veljen hymystä päätellen tälläkin oli jotain kerrottavaa.

"Halusin kertoa sinulle ensimmäisenä ja kahden kesken, siskoseni," Carl Filip sanoi ja naurahti hiukan ujosti. "Tämä isyysjuttu tuntuu sopivan minulle tosi hyvin, ja meistä Ainan kanssa olisi parasta, että seuraavat lapset saisivat Tavastin nimen ilman suurempia kommervenkkeja." "Mitä, aiotteko te mennä naimisiin?" Madeleine hihkaisi. "Lopultakin! Tai siis, anteeksi..." hän sopersi ja purskahti sitten nauruun. Carl Filipkin alkoi nauraa. "No kyllähän tässä on saatu odottaa...Sitä minun piti vain kysyä, että tahdotko, että alkaisimme maksaa sinulle vuokraa talosta? Tuntuu jotenkin hupsulta asua siinä vaikka se on sinun."

Madeleine närkästyi. "Vai että vuokraa! Kas kun ei vielä kiinteistövälittäjän palkkiota. Talo on tosiaan minun, ja minä päätän mitä sillä tehdään. Ja minun päätökseni on, että veljeni perhe saa asua siinä niin kauan kuin ikinä haluaa, eikä mistään vuokrasta sitten enää puhuta!" Carl Filip nolostui hiukan, mutta Madeleine alkoi taas hihittää ja ohjasi veljensä ulos. Täytyihän hänen saada vähän unta ennen aamua.

Seuraavana päivänä kimppakyyti sitten saapui armottomasti kello kahdeksan. Lyhyistä yöunista huolimatta Madeleine nousi autoon jännityksestä kihisten, aivan pirteänä. "Kuinkahan kauan tätä energiaa riittää, ennenkuin romahdan taas," hän pohti hetken takapenkillä istuessaan, mutta tukahdutti jälleen esiin hiipivän mustuuden mielessään. Menneet olivat menneitä, eikö niin?

Työpäivä oli järkyttävän pitkä, ja kotiin saapuessaan Madeleine alkoi tuntea lyhyen yön merkit kehossaan. Kesä lähestyi kovaa vauhtia, ja alkuillasta oli vielä valoisaa, joten Madeleine päätti käydä ripustamassa saamansa muotokuvat päärakennuksen aulaan. Isotäti Vendelan omakuva tosin päätyi sivummalle, Madeleinesta tuntui ettei se aivan kuulunut joukkoon. Isotädin ilmeessä oli jotain omituista...

Nyt hän vasta uskalsi katsoa muotokuvia kunnolla. Olivathan ne aina olleet kotona ruokailuhuoneen nurkassa, mutta ei niihin silloin nuorena ollut niin kiinnittänyt huomiota... Isoäiti, jota Madeleine ei ollut koskaan tavannut, oli valtavan kaunis kiiltävässä mustassa tukassaan ja hiukan vanhanaikaisessa mekossaan. Madeleine kadehti isoäidin majesteettista olemusta: hän tunsi itsensä aina jotenkin hiirimäiseksi. Ja sitten äiti... Maalaus oli tehty paljon ennen Madeleinen syntymää, äiti oli vielä nuori ja sileäihoinen, hiukset hehkuivat tummankultaisina iltavalossa.

Madeleinen oli myönnettävä itselleen, että hän oli hyvin paljon äitinsä näköinen: hänessä ei näkynyt juuri lainkaan veljien kulmikkaita piirteitä. Madeleinen omat muistikuvat äidistä olivat ajalta, jolloin tämä oli ollut jo harmaantunut, ryppyinen rautarouva kokkiohjelmineen. Pieni kyynel yritti pyrkiä ulos Madeleinen silmäkulmasta, mutta hammasta purren hän pakotti sen takaisin. Vieläkään Madeleine ei voinut antaa itselleen anteeksi kauheaa käytöstään nuorena - eikä sitä, ettei hän koskaan ehtinyt pyytää äidiltään anteeksi.

Yht'äkkiä ulkoa kuului valtava jyrähdys ja heti perään pahaenteinen räsähdys: alkoi ukkostaa. Madeleine ryntäsi pihalle katsomaan, mistä omituinen räsähdys oli kuulunut, ja huomasi kauhukseen yhden koivukujan puista roihuavan ilmiliekeissä. Samalla alkoi kuitenkin sataa kaatamalla, ja pian lehtien keskeltä nousi enää sakea savu. Madeleine tunsi kylmien väreiden hiipivän selkäpiitään pitkin: hetken hän kuvitteli nähneensä äitinsä kasvot liekkien ja savun keskellä. Hän puisti päätään, ja ilmestys katosi: horjuvin jaloin hän hoippui keittiöön ja keitti itselleen nopeasti kupin vahvaa teetä.

Ukkoskuuro ei kestänyt kauan, ja pilvet väistyivät pian. Aurinko ei ollut vielä aivan laskemassa, mutta paistoi matalalta. Valo oli jotenkin utuinen, kun vesihöyry haihtui maasta. Madeleine astui takaisin pihalle tarkastamaan vahingot ja hämmästyi kovasti, kun havaitsi, ettei puussa näkynyt minkäänlaisia palojälkiä. Töllistellessään hölmistyneenä vahingoittumatonta koivua Madeleine kuuli portilta varovaisen kolkutuksen.

Se oli Esaias! "Jaahas, etkös saanut eilisissä juhlissa tarpeeksesi minun seurastani?" Madeleine kuuli itsensä naurahtavan. Välittömästi sanat sanottuaan hänen teki mieli vajota maan alle, mutta Esaiaskin hymyili. "No en kyllä, eihän sinun seurastasi voi koskaan saada tarpeekseen," hän virnisti ja nauroi herkullista, matalaa ja hiljaista nauruaan. Madeleine tunsi polviensa sulavan, mutta pakotti itsensä jälleen kohteliaaksi emännäksi. "Saisiko olla teetä? Tai mehua, olen itse kasvattanut kaikenlaista..." Madeleine vaikeni äkisti. Entä jos mies olikin vain ohikulkumatkalla? No, meni syteen tai saveen, Madeleine ymmärsi äkkiä, ettei hän halunnut millään päästää miestä lähtemään.

"Ei kiitos, join juuri teetä kotona, mutta itse asiassa toivoin, että jos... Voisimme keskustella hiukan." Madeleine hämmentyi, ja kun ei muuta keksinyt, tarjoutui näyttämään Esaiakselle puutarhaansa. Mies myöntyi ilomielin ja seurasi Madeleinea valtavan pihapiirin poikki.

Madeleine käveli edellä ja kävi hirmuista taistelua päässään. Hän alkoi ymmärtää, mikä häntä vaivasi: Esaiaksen seura alkoi olla vaarallisen kiehtovaa, jo pelkkä hänen äänensä sai Madeleinen sulamaan ja menettämään vähitellen itsehillintäänsä. Mutta oliko hänellä lupa sellaiseen? Lupa... rakastua? Madeleine ei vielä tähän mennessä ollut saanut ratkaistua sitä, miten hänen olisi pitänyt suhtautua tähän uuteen elämään ja onnentunteeseen.

Eikö hänen olisi pitänyt surra miestä, jonka kanssa hän oli seurustellut koko nuoren aikuisen elämänsä? Vaikka mies olikin ollut huijari ja tahtonut tappaa Madeleinen perinnön takia? Kuitenkin, joka kerta kun Madeleine ajatteli Tybaltia, päällimmäinen tunne oli viha ja häpeä. Kuinka hän oli saattanut olla niin sinisilmäinen? Ja mikä tärkeintä, oliko hän nyt huono ja pinnallinen ihminen, kun yritti
asettaa nämä tapahtumat syrjään elämässään?

Madeleine epäröi yhä, kun Esaias pysäytti hänet hedelmäpuiden alla. "Kuule, Madeleine. Minä... äh, tuota... Halusin kysyä sinulta, että mitä olet ajatellut tulevaisuudestasi?" Madeleine katsoi miestä hölmistyneenä. "Kun minä vain ajattelin... että jos sinä vielä voisit harkita... tuota..." Esaias takelteli sanoissaan ja punastui. Madeleinea ihmetytti miehen hämmennys, hänhän oli aina ollut niin jämerä ja itsevarma. Madeleinekin hämmentyi ja päätti sitten lyödä asian leikiksi. "En ainakaan aio vieläkään mennä mihinkään psykologille. Toistaiseksi en ole vielä tuntenut itseäni hulluksi," Madeleine sanoi, muttei saanut naurahdustaan kuulostamaan aivan aidolta.

"Ei kun en minä sitä," Esaias kiirehti selittämään, huokaisi sitten syvään ja ryhdistäytyi. "Minä tiedän, että tämä tulee aivan turhan pian, mutta minun on pakko saada tietää. Voitko enää kuvitella meneväsi naimisiin... jonkun kanssa?" Mies näytti niin hellyyttävästi odottavan kauheaa vihanpurkausta, että Madeleine ei pystynyt hämmästymään aivan niin paljon kuin olisi muuten hämmästynyt. Kovin kaukana se ei tosin ollut.

"Mennä naimisiin... Miten niin? Tai siis... Onko sinulla jotain mielessä?" Hän möläytti ja tunsi sitten taas itsensä apinaksi. Esaias näytti helpottuneelta siitä, ettei Madeleine alkanutkaan huutaa, ja rohkaistui hiukan. "Nokun minä ajattelin... Tämä voi kuulostaa sinusta ihan päättömältä ja hullulta, kun minä olen näin vanhakin ja emme ole edes tunteneet koskaan kovin hyvin, saati sitten seurustelleet, mutta eikö se olisi järkevää? Kun sinunhan pitäisi kai... öö... hankkia perillinen, ja minä taas haluaisin... asettua aloilleni ja..."

Esaias vaikeni Madeleinen siristyvien silmien edessä. "Vai järkiavioliitto? Minä luulin..." Ja sitten Madeleine ei pystynytkään jatkamaan, kun kyynelet tulvivat hänen silmiinsä. Hetken hän oli jo kuvitellut, typerästi ja järjettömästi, että Esaias olisikin tuntenut samoin kuin hän...

Esaias kauhistui tytön kyyneliä. Oliko hän nyt pilannut kaiken? Hän ei ollut halunnut tunnustaa heti sitä, että oli lakkaamatta ajatellut tyttöä aina siitä lähtien kun oli ensimmäisen kerran hänet tavannut, soitellut hänelle vain saadakseen kuulla tämän äänen, tahtonut ehdottomasti pitää yhdentekevän pikkurikollisen kansion pöydällään voidakseen olla yhteydessä Madeleineen... Ettei kukaan nainen, jota hän oli tapaillut, ollut herättänyt hänessä samanlaista tunnetta kuin Madeleine, ei koskaan. Ja hän kun oli vain ajatellut olla varovainen, ei säikäyttää tyttöä olemalla liian intohimoinen, mutta nyt... Voisiko Madeleine sittenkin, mutta sehän oli mahdotonta, saattaisko Madeleine sittenkin pitää hänestä?

Yht'äkkiä Esaias löysi itsensä syleilemästä Madeleinea, sopertelemasta hellittelysanoja ja suutelemasta tämän kyyneleitä pois. "Anteeksi, anteeksi... Minä en halunnut säikyttää... En vain halua enää menettää sinua! Minä vain niin pelkäsin ettet sinä haluaisi muuten, ettet pitäisi minusta... Kun olen niin vanhakin..." "Mitenniin vanha, et kai sinä nyt kymmentä vuotta minua vanhempi ainakaan ole," Madeleine nikotteli. "Kahdeksan," Esaias mutisi. "No sitten se ei ole mitään," Madeleine hymyili kyyneltensä läpi.

"Mutta järkisyistä en suostu menemään naimisiin. Sitä minulle on jo kerran tuputettu, ja se oli maksaa minulle henkeni. Menen naimisiin, jos minua rakkaudesta kositaan, en muuten!" Madeleine ihan hämmästyi omaa rohkeuttaan, mutta eipä hän ollut muutenkaan ollut aivan oma itsensä viime aikoina.

Esaias meni mystisen näköiseksi, laittoi kätensä taskuun ja polvistui. "Siinä tapauksessa, rakkain, ihanin Madeleineni, tuletko vaimokseni? Ihan pelkästään rakkaudesta sitten," mies hymyili ja avasi rasian, jossa sädehti yksinkertaisen kaunis valkokultainen sormus. Madeleinen teki mieli ruveta kirkumaan, mutta jokin osa hänen itsehillinnästään oli sentään vielä tallella.

Madeleine ei saanut sanaakaan suustaan, koska pelkäsi että alkaisi huutaa ilosta jos avaisi suunsa. Hän tyytyi siis vain nyökyttelemään mykkänä, kun Esaias pujotti sormuksen hänen sormeensa. Sitten häntä alkoi naurattaa. "Olit sitten suunnitellut kaiken kuitenkin valmiiksi, senkin retk... hmm, tai pitäisi kai sanoa senkin poliisi," Madeleine hihitteli. Viimeinen viikkohan oli ollut lähes yhtä naurua, tämähän oli täysin ennenkuulumatonta. Kaiken kukkuraksi se tuntui kovin mukavalta!

Häät järjestettiin melko nopeasti, sillä kumpikaan ei tahtonut mitään suuria seurapiirijuhlia. Nuorenparin hääbudjetti riitti nipinnapin ruusukaaren ostoon, joten häitä vietettiin lähimpien kesken Suur-Tammelan puutarhassa, lammen rannalla. Madeleinen pukukin oli saatu vaihdossa: tummansininen paljettipuku oli jäänyt kaapin pohjalle pölyttymään, mutta Madeleine ei missään tapauksessa tahtonut enää käyttää sitä, vaan löysi vaihdossa ihanan, vaikkakin käytetyn, veistoksellisen vihreän silkkipuvun. Juliaa hiukan nolotti Ainan estoton hihkuminen vihkiparin vaihtaessa sormuksia, mutta sitä lukuunottamatta seremonia sujui kommelluksitta.

Hilpeiden häävieraiden poistuttua valmistelemaan häävalssia nuoripari jäi vielä hetkeksi hääkaaren alle. Esaias katsoi nuorta vaimoaan lämpimästi silmiin. "Miltä sinusta nyt tuntuu? Taitaa olla hiukan myöhäistä kysyä, oletko aivan varma tästä, mutta silti... Tämä on kuin ihanaa unta, josta en haluaisi herätä," Esaias hymyili. Madeleine vastasi hymyyn säteillen. "Olen aivan varma, ja jos haluat varmistua siitä, että tämä on totta, voin aina nipistää sinua," hän hihitti.

"En minä välitä siitä että tämä tuli pian tai mistään muustakaan mitä ihmiset sanovat. Minulla on kanssasi turvallinen olo, se on tärkeintä. Puhumattakaan siitä, että..." Lopun Madeleine kuiskasi häveliäästi Esaiaksen korvaan, vaikkei kukaan muu ollut kuuloetäisyydellä. "Minäkin sinua," Esaias kuiskasi takaisin, silmät loistaen.

Häävalssi tanssittiin Madeleinen toivomuksesta päärakennuksen aulassa, äidin ja isoäidin silmien alla. Yleisöllä oli hauskaa, kun Esaias vahingossa astui Madeleinen varpaille. Onneksi varpaille ei käynyt pahasti, ja Madeleinea alkoi taas naurattaa. Tästähän alkaa tulla ihan tapa, hän ajatteli hihitysten välissä.

Häävieraiden tanssiessa ja nauttiessa vielä vaatimattomista tarjoiluista Madeleine livahti ulos koivukujalle. Hän istahti salamaniskemän koivun alle hiukan epäröiden ja kohotti katseensä lehvästöön. "Minä en tiedä, oletko siellä, äiti...?" Hän kuiskasi, vaimensi sitten happaman äänen päässään joka ihmetteli, miksi aikuinen ihminen puhui puulle, ja jatkoi.

"Minä... haluaisin pyytää anteeksi sitä, että olin sinulle niin julma. Minä vain niin... pelkäsin sinua... ja kaipasin sinua! Olit minusta niin etäinen, mutta en ainakaan yhtään yrittänyt itse auttaa kun yritit lähestyä minua. Olin niin tyhmä, ajattelin, että eläisit ikuisesti... Annatko minulle anteeksi, etten koskaan ehtinyt tehdä sovintoa kanssasi?" Madeleine katseli tiiviisti lehtien keskelle, ja hetken näytti siltä, kuin hymyilevät vanhan naisen kasvot olisivat vilahtaneet oksien lomassa. Pala kurkussa, mutta helpottuneena Madeleine jatkoi vielä keskusteluaan vanhan koivun kanssa, kertoili Esaiaksesta ja omasta muutoksestaan, eikä palannut vieraiden joukkoon ennenkuin Julia alkoi huhuilla häntä.

Keltainen lehdistö, naapureista puhumattakaan, oli tietenkin käärmeissään, kun sitä ei oltu informoitu häistä. Vihki-ilmoitus ilmestyi seuraavana päivänä valtakunnallisessa laatulehdessä, jossa kukaan ei ollut onneksi vuotanut tietoa eteenpäin. Muutamat paparazzit vainosivat portilla noin viikon ja seurapiirilehdissä taivasteltiin sitä, kuinka poliisikonstaapeli saattoi mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka niin läheisesti liittyi moniin hänen itsensä selvittämiin rikosjuttuihin. Nuoret kuitenkin pakenivat häämatkalle keskelle metsää, jossa he onnistuivat menestyksellisesti piilottelemaan niin kauan, että juorut kuolivat.

Muutamia kuukausia myöhemmin...

Esaias muutti Suur-Tammelaan vasta häiden jälkeen. Se tuntui tavallaan huvittavan vanhanaikaiselta, mutta toisaalta, aikaakaan ei ollut kovin paljon. Suurempi syy oli tosin se, että Esaias tahtoi antaa Madeleinelle tilaa ajatella ja varmistua asioista, tutustua häneen vähitellen.

Madeleine eteni vähitellen sairaalamaailmassa ja alkoi vähitellen odottaa yleislääkärin virkaa. Hän oli yllätyksekseen alkanut nauttia potilaiden seurasta, ainakin yleensä, eikä enää jaksanut innostua yksinäisestä tutkijantyöstä. Esaias sen sijaan oli pohtinut omaa tulevaisuuttaan uudelleen: poliisintyö oli alkanut maistua puulta.

Madeleine oli saanut hänet rauhoittumaan jollain lailla: ennenmuinoin hän oli syöksynyt päätä pahkaa rikosvyyhtien selvittelyyn, mutta yhtäkkiä kaikki alkoi tuntua turhalta itsensä vaarantamiselta. Hän tunsi hiukan huonoa omaatuntoa siitä, että halusi katkaista perhetradition: sekä Esaiaksen isoisän isä, isoisä sekä hänen oma isänsä olivat olleet poliiseja. Perinteen katkaiseminen ajoissa tuntui kuitenkin oikealta ratkaisulta: kaikki kolme olivat kuolleet virkatehtävissä ennen aikojaan ja jättäneet jälkeensä surevan lesken ja hämmentyneet lapset.

32-vuotiaana ammatinvaihtaminen ei ollut vielä ennenkuulumatonta, ja Esaias päätti toteuttaa lapsuudenaikaisen haaveensa opettajan ammatista. Hän oli jopa lukenut hiukan kasvatustiedettä yliopistossa, mutta poliisikoulu oli sitten vienyt mukanaan. Nyt Esaias päätti jatkaa opintonsa loppuun avoimessa yliopistossa ja samalla työskennellä osa-aikaisesti lastentarhanopettajana. Palkkataso ei kyllä päätä huimannut, ja sen huomasi kyllä siitä, minkälaisella kimppakyydillä töihin kuljettiin...

Esaias ja Madeleine olivat siis molemmat suurten muutosten edessä. Vaikka häät olivatkin olleet äkkinäinen ratkaisu, kumpikaan ei kertaakaan katunut sitä: mitä enemmän he oppivat toisiaan tuntemaan, sitä enemmän he viihtyivät toistensa seurassa. Menneisyydestä ei paljon puhuttu, paitsi niinä öinä, kun Madeleine heräsi huutaen johonkin painajaiseen, jossa häntä yritettiin milloin polttaa elävältä, milloin pakottaa naimisiin haudasta nousseen, puoliksi mädäntyneen Tybaltin kanssa.

Tulevaisuudesta puhuttiin sitäkin enemmän: molemmat haaveilivat kyllä lapsista, mutta sovittiin, että odotettaisiin vielä, kun taloudellinen tilanne olisi vakaampi. Kartanon kunnostukseenkin piti säästää rahaa. Se ei tietenkään tarkoittanut sitä, ettei lasten tekoa olisi harjoiteltu... ;)

Sitten eräänä aamuna Madeleine tunsi aamiaisen nousevan ylös vatsastaan. Nopeasti nieleskelemällä hän sai pidettyä pahoinvoinnin kurissa, mutta hän säikähti pahanpäiväisesti: olisiko se ehkäisy sittenkin unohtunut jonkun kerran? Huono olo meni kuitenkin pian ohi, ja Madeleine uskotteli itselleen kuvitelleensa koko jutun tai syöneensä illalla jotain omituista.

Madeleinella oli tätä nykyä iltatöitä, kun taas Esaias oli päiväkodissa tietenkin päivisin. Aina, jolla Freelance-toimittajana oli joustavat työajat, kävi silloin tällöin aamuisin kylässä tulevan kälynsä luona. Aina ei ollut ottanut Madeleinen tupaantuliaisten jälkeen puheeksi salaperäistä uutistaan, mutta eräänä aamuna Aina astui sisään intoa puhkuen.

"Se on nyt sitten varmistettu! Muistatko kun kerroin että minulla saattaa olla suuria uutisia teidän perhettänne koskien? Nooo, sanotaanko nyt näin, että nyt niitä uutisia sitten on. Minun täytyy ehdottomasti esitellä teille pari ihmistä!" Madeleine oli aivan utsjoella, mutta Aina ei suostunut selittämään tarkemmin. "Se on yllätys! Tulkaa meille lauantaina kahdeltatoista, niin saatte tietää kaiken," Aina lisäsi juhlalliseen äänensävyyn ja alkoi sitten kikattaa hervottomasti.

Madeleine pohti hetken, kehtaisiko tiedustella Ainalta siitä, miltä raskauspahoinvointi tuntuu, mutta päätti sitten olla sanomatta mitään. Se oli aivan varmasti vain väärä hälytys... Eikö niin?

Madeleine ei kuitenkaan voinut olla ottamatta aihetta esiin miehensä kanssa. Kierrellen ja kaarrellen hän tiedusteli, miten Esaias viihtyi pienten lasten kanssa. Esaias oli hiukan huonolla tuulella jouduttuaan koko päivän kaitsemaan piloille lellittyä ADHD-poikaa, ja totesi hiukan kolhoon sävyyn, että jos kaikki lapset olivat sellaisia, niin niiden hankkimista pitäisi harkita kyllä uudelleen.

Madeleine tunsi vatsalaukkunsa jysähtävän täyteen lyijyä: eikö Esaias halunnutkaan lapsia? Mutta olihan siitä puhuttu... "Mutta entä pienet vauvat, eivätkö ne kuitenkin ole herttaisia?" hän yritti vielä varovaisesti. "No joo, ovathan ne, mutta kunhan ne siitä kasvavat, ne muuttuvat uskomattomiksi riiviöiksi," Esaias naureskeli. Nyt Madeleinea alkoi suututtaa ja omaksi harmikseen vielä itkettää. "Ei lapset ole mitään yhdestä muotista valettuja nukkeja! Minä en ainakaan halua kasvattaa - tai siis haluaisi kasvattaa lapsista mitään huonotapaisia pikkuprinssejä ja prinsessoja! Mutta ehkä en sitten pääse koskaan kokeilemaan..."

Madeleine kalautti ruokailuvälineensä pöytään, nousi mielenosoituksellisesti ja yritti lähteä vessaan itkemään, kun Esaias pysäytti hänet. "Mikä nyt on, kulta? Leikkiähän minä vain laskin. Oli vain ikävä päivä töissä..." Mutta Madeleine katseli sitkeästi lattiaa kyynelten vieriessä poskia pitkin. Esaias oli ihmeissään. "Onko nyt jotain, mitä minun pitäisi tietää?" Hän kysyi, aavistellen jotakin. Mutta Madeleine puisti vain päätään: jos hän olisi väärässä, hän suututtaisi Esaiaksen ihan turhaan. Olisi ehkä parempi odottaa, jatkuisiko pahoinvointi, ennenkuin sanoisi mitään. Madeleinea harmitti, ettei hän pystynyt hallitsemaan tunteitaan.

Esaias ei ymmärtänyt, mikä vaimoa saattoi vaivata, mutta tiesi kyllä, mikä auttaisi apeaan mieleen: "Mitäs jos leipoisin suklaakakun? Sellaisen, mihin tulee koko levyllinen tummaa suklaata?" Tuollainen lause, joka vielä sanotaan äänellä, joka on itsekin kuin tummaa suklaata, ei voi kerta kaikkiaan olla piristämättä!

Lauantaina Madeleine ja Esaias lähtivät hiukan ihmetellen Vanajanlinnaan. Aina oli puhunut jotain jymy-yllätyksestä... Ja sehän siellä odottikin. Carl Filip oli aivan yhtä hämmentyneen näköinen kuin sisarensa, ja oli vähän myrtynyt siitä, että taloon oli kuljetettu salaa vieraita, joita hänen ei sallittu nähdä. Kun kaikki olivat paikalla, Aina kutsui Madeleinen, Esaiaksen ja miehensä olohuoneeseen ja sitten haki biljardihuoneesta salaperäiset vieraat.

"Ja nyt, rakkaat ystävät, saanko esitellä - päivän ensimmäinen yllätys!" Aina lausui juhlallisesti ja astui sivuun.

Molemmat Tavastit vetivät nopeasti henkeä - sehän oli Odin! Kadonneeksi luultu isoveli, kauhean karvakasan alla piilossa, mutta epäilemättä Odin. Ja mikä iloisinta, mukana oli myös Melodi. Odin ja Melodi vilkuilivat toisiaan jatkuvasti niin lämpimään sävyyn, ettei kenellekään jäänyt epäselväksi se, että he olivat lopultakin sopineet kiistansa.

Pienen hämmästyneen hiljaisuuden jälkeen kaikki puhkesivat puhumaan yhtä aikaa - kaikki paitsi Odin. Hän vaikutti hiukan hämmentyneeltä kaikesta huomiosta ja yritti paeta hiusverhonsa taakse. Kun Carl Filip yritti halata isoaveljeään, tämä kavahti taaksepäin ja mutisi jotain siitä, että rajansa veljesrakkaudellakin. Carl Filip olisi halunnut loukkaantua, mutta toisaalta, Odiin näytti siltä kuin olisi kokenut kovia elämässään sitten viime näkemän, eikä tahtonut painostaa veljeään.

Odin suhtautui ensin myös hiukan nyrpistellen Madeleinen prameaan turkkiin - "Mitä sinä nyt tuollaista sisällä pidät?! Mahtoi olla kalliskin," Odin irvisteli hiukan susimaiseen tapaan. Madeleine hämmentyi ja yritti selittää naureskeleville sukulaisilleen, että hänellä oli kylmä. Vielä hän ei tohtinut paljastaa kenellekään, että epäili vatsansa hiukan pyöristyneen. Varmuus oli silti paras, ja tuhti turkki piilotti mahdollisen pömpön tehokkaasti.

Vähitellen Odinin jääkuori alkoi kuitenkaan sulaa, ja Madeleine sai houkuteltua veljensä kertomaan elämästään erakkona. Kaikki olivat hiukan happamia siitä, että veli oli sillä tavalla kadonnut heidän elämästään, mutta jälleennäkemisen riemu peitti alleen kaikki katkerat tunteet. Odin lupasi tulla aina välillä käymään, kunhan hänen ei liian usein tarvitsisi jättää rauhallista kotiaan, ja kaikki lupasivat nauraen olla häiritsemättä Odinia liian usein.

"Mutta minä en lupaa mitään," Melodi nauroi. Odinin ilmeestä päätellen Melodin ei pitänytkään luvata mitään sellaista...

Melodi veti Ainan syrjään kiittääkseen häntä kaikesta. "Miten voin ikinä korvata tämän? Olen sinulle ikuisessa kiitollisuudenvelassa!" "Itse asiassa olinkin jo pohtinut asiaa," Aina sanoi salaperäisesti. "Tiedäthän, miten lehdistö on vainonnut Madeleinea viime aikoina? Mehän tiedämme, että Madeleine tässä on uhri jos joku, mutta ilmeisesti Kreivi Capula oli niin vaikutusvaltainen hahmo, ettei hänen kuolemansa voi mukamas mitenkään olla vahinko. Tällaista olin ajatellut..." Aina supatti lopun suunnitelmasta Melodin korvaan. Melodia alkoi hymyilyttää, mutta hänkin piti äänensä hiljaisena. "Loistoajatus! Siitä tulee varmasti jymyjuttu!" "Se on siis sovittu?" Aina kuiskasi. "Nyt pitää vain suostutella Madeleine ja Esaias mukaan."

Sitten Aina kääntyi takaisin muiden vieraiden puoleen. "Tämä ei tosin ollut päivän ainoa yllätys," hän ilmoitti, ja hänen poskensa alkoivat hehkua. Carl Filipkin virnisti tietävästi ja käveli avovaimonsa rinnalle.

Molemmat näyttivät hetken hiukan ujoilta, ja sitten Carl Filip puhui. "Me, tuota, emme halunneet nostaa tästä mitään suurempaa meteliä, joten tämä tulee nyt teillekin yllätyksenä. Me menemme naimisiin nyt, tässä teidän edessänne, jos vain sopii!" Odin tuhahti, mutta ei pystynyt näyttämään täysin hapanta naamaa, vaan virnisti vastustamattomasti. Madeleine ilmoitti ilahtuneena hakevansa pikku Gustavinkin todistamaan tapahtumaa ja kantoi lapsen olohuoneeseen.

Aina ja Carl Filip vaihtoivat koruttomasti sormuksia ja vannoivat toisilleen lyhyet, mutta kauniit, itsekirjoitetut valat. Juhlat jatkuivat pitkälle iltaan, kunnes Gustavin nukkumaanmenoaika saapui. Vieraat lähtivät yllätyksistä pöllämystyneinä, mutta iloisina kotiin ja lupasivat toimittaa häälahjat myöhemmin, Ainan ja Carl Filipin kovasta kursailusta huolimatta.

Jonkin ajan kuluttua Madeleinen oli myönnettävä, että pelkkä suklaakakku ei voinut olla vyötärönauhan kiristymisen syy. Aamupahoinvointi ei ottanut loppuakseen, mutta Esaias ei ollut onneksi sitä näkemässä: Madeleinen työvuoro kesti pitkälle yöhön ja Esaias taas lähti töihin jo varhain aamulla ennen kuin hänen vaimonsa heräsi. Nyt raskaus vain alkoi näkyä jo päällepäin, eikä Madeleine enää voinut salailla asiaa. Esaiakselle oli kerrottava, kävi miten tahansa.

Madeleine ei saanut unta, vaikka työpäivä (tai siis -yö) oli ollut rankka. Lopulta hän kuuli Esaiaksen kolistelevan keittiössä aamiaisen kanssa ja tassutteli pyjamassaan miehen luo.

"Kas, huomenta, unikeko," Esaias virnisti, mutta vakavoitui pian kun näki Madeleinen synkän ilmeen. "Onko joku hätänä? Mikset ole nukkumassa?" Madeleine yritti avata suutaan sanoakseen jotain, mutta hänen kielensä tuntui liimautuneen kitalakeen. "Minä... Tuota... Huomaatko minussa jotakin erilaista," hän sai sitten soperrettua. Esaias mittaili hämmentyneenä vaimoaan. "Tuota, sinulla on uusi pyjama, tuota... hetkinen... Oletko sinä, hiukan, ehm..." Esaias kyyristyi hiukan ja suojasi leikillään päätään käsillään, "...pyöristynyt?"

Mutta kun Madeleine ei alkanutkaan nauraa tai huutaa, Esaias ymmärsi, että kaikki ei nyt ollut kunnossa. Sitten hän ymmärsi. "Hetkinen! Sinähän olet... oletko?" Madeleine nyökkäsi surkeana. "Raskaana, niin. Mitä me nyt teemme?"

Madeleine oli odottanut, että Esaias irvistäisi tai alkaisi kiroilla tai yrittäisi esittää iloista peittääkseen pettymyksensä, mutta ei todellakaan sitä, että mies riemastui todella sydämensä pohjasta ja rutisti vaimoaan niin että luut rusahtelivat. "Vai siksi sinä olet ollut niin alamaissa viime aikoina! Et kai tosissasi kuvitellut, etten haluaisi lapsia?" Esaias hihkui.

Madeleinen nolo ilme paljasti kaiken, ja hän näytti niin hellyyttävältä että Esaias olisi voinut vaikka syödä suloisen vaimonsa siinä paikassa. "Tietenkin minä haluan pitää lapsen! Haluathan sinä? Kyllä me selviämme, elämme vain säästeliäästi ja minä voin tehdä ylimääräisiä tunteja. Huhuu, mitäs sinne mahaan kuuluu? Tuitui, isin pikkuinen!"

Madeleine tunsi polviensa taas heikkenevän, tällä kertaa helpotuksesta. Jännityksen laukeaminen sai hänet muistamaan, miten kuolemanväsynyt hän oli. Esaias sieppasi Madeleinen syliinsä ja kantoi hänet vuoteeseen, peitellen hänet hellävaroen. Madeleine nukahti melkein heti, ja Esaias lähti töihin iloisesti vihellellen.