Osa 30. Ummehtunut tuulahdus menneisyydestä

Viimeinen jakso ennen juhannusta. Taas tuli pyöreitä kymmeniä täyteen, ja puolessa välissä mennään... Tästä taitaa tulla piiiiiitkä legacy. Anteeksi :D Heikkohermoisille jälleen kummitusvaroitus.

Ensimmäisenä vuonna Vilhelmin syntymän jälkeen aika tuntui matelevan kuin tervattu etana. Madeleine vetelehti päivät pitkät kotona - sen minkä lastenhoidoltaan ehti. Häntä ahdisti niin että välillä teki mieli repiä hiukset päästä. Madeleine yritti epätoivoisesti pysyä kehityksen kelkassa ja luki kaikki lääketieteelliset julkaisut niinä hetkinä kun sai Vilhelmin vaiennettua, lapsi kun huusi jatkuvasti kuin syötävä, jokaisen valveillaolohetkensä. Siinä eivät auttaneet tuttipullot, mobilet eikä sylissä keinuttelu. Vilhelmin äänijänteet olivat kuin terästä.

Usein Madeleine ei jaksanut edes vaivautua pesemään tukkaansa, vaan kietaisi vain huivin rasvaisen tukkansa peitoksi.

Emil täytti jo kuusi vuotta, ja kaikki tutut saapuivat jälleen juhliin. Tällä kertaa ei sattunut mitään erityisempää, paitsi Julia nyrjäytti käsivartensa piilotellessaan Nallea selkänsä takana.

Kartanon kummituskin oli hiljaa kuin hiiri. Muistot muutaman vuoden takaisista kauhunhetkistä alkoivat haihtua, mutta Madeleinea harmitti hiukan se, ettei hän ollut saanut mitään merkkiä äidistäänkään. Olikohan hän vain menettänyt kykynsä keskustella kuolleiden kanssa?

Emil näytti vuosi vuodelta enemmän isältään, leukaa myöten. Hänestä tulisi varmasti isona komea mies, poika oli vain hiukan hintelä.

Roberta oli kerrankin tullut mukaan juhliin, mutta ei voinut millään vastustaa robotinvaistojaan, vaan nähdessään tiskikoneen savuttavan, Roberta hyökkäsi suoraa päätä sen kimppuun. Tulipahan korjattua.

Esaias vei poikansa usein käymään päärakennuksen kellarissa, johon oli tuotu mitä ihmeellisimpiä vimpaimia. Poikaa hiukan pelotti synkkä kellarikerros ja hän hypisteli vaaleanpunaista kaulaliinaansa hermostuneena. Ensiapunukke oli toki jännittävä, mutta Emil ei kehdannut sanoa isälleen, että olisi mieluummin mennyt takaisin omaan huoneeseensa piirtämään.

Oskarikaan ei ollut enää pentu, ja pennun punainen turkki muuttui suorastaan monenkirjavaksi aikuisena. Emil osasi tätä nykyä olla kiltimpi kissalle, vaikka Oskari vääntelehtikin usein kovasti Emilin yrittäessä pakottaa nukenvaatteita sen päälle.

Emil oli muutenkin kiinnostunut vaatteista ja tyyleistä. Talvisin hän loihti mitä ihmeellisimpiä lumiukkoja, joista perinteinen pipopää oli kaukana. Tähän versioon hän ei kuitenkaan ollut aivan tyytyväinen, vaan hajotti ukon palasiksi melkein heti. Madeleinen kauhistellessa tuhottua päivän työtä Emil totesi vain, etteivät ukon huivi ja hattu olleet lainkaan sopineet yhteen. Madeleine puisteli huvittuneena päätään: poikahan oli melkein yhtä hirmuinen perfektionisti kuin hän itse oli lapsena ollut.

Vilhelm oli jo melkein yksivuotias, eikä hän vieläkään osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi kyllästynyt huutamiseen. Tajuttuaan, että lapsi huusi vain huutamisen ilosta, ei nälkäänsä, huomionkipeyttään tai muuta, Madeleine päätti kerta kaikkiaan vain olla huomioimatta huutoa.

Sekään ei auttanut: Vilhelm huusi lähes ympärivuorokautisesti, ja Esaiaskin alkoi olla huolissaan vaimonsa mielenterveydestä. Madeleine oli jatkuvasti itkuinen, mustat renkaat silmien alla ja saattoi torkahdella omituisiin paikkoihin. Varovasti hän ehdotti korvatulppien hankkimista, mutta sai vastaukseksi niin äkäisen mulkaisun, että päätti luopua ideasta. Sen sijaan Esaias päätti kokeilla erästä keinoa, jonka oli hiljattain kuullut entiseltä päiväkotituttavaltaan. Esaias passitti Madeleinen nukkumaan ja sanoi tulevansa pian perässä.

Esaias pakotti vaimonsa pitkäkseen vuoteelle ja harppoi sitten lastenhuoneeseen. Siellä hän nosti karjuvan Vilhelmin syliinsä ja asetti lapsen muitta mutkitta lattialle kehdon viereen. Huuto lakkasi kuin taikaiskusta. "Kuka noita lapsia ymmärtää", Esaias naurahti ja palasi vihellellen makuuhuoneeseen.

Madeleine makasi sängyllä silmät apposen ammollaan, höristellen korviaan pienimmänkin hisahduksen varalle. "Mitä ihmettä sinä oikein teit? Miten sinä sen teit?" Hän hoki puoliksi kuiskaten. "Sanotaanko, että se on pieni ammattisalaisuus. Opetan sen sinulle, mutta se ei taida olla ihan ilmaista," Esaias virnisti. Madeleinen kasvot venähtivät, mutta sitten hän tajusi mitä mies tarkoitti. "Vai sillä lailla, senkin vanha pukki!" Madeleine tokaisi, mutta hymyili jo. "Tulehan sitten tänne niin saat sen maksusi..."

Emil sai kasvaa melko rauhassa itsekseen, kun hänen äitinsä huomio keskittyi lähinnä hankalan pikkuveljen hoitoon. Esaias opetti toista luokkaa koulussa, eikä nähnyt, miten hänen pojalleen irvittiin koulussa hänen rakkaasta kaulahuivistaan, tyttömäisistä piirustuksistaan (Emilillä oli tapana suunnitella nukenvaatteita ja piirrellä prinsessoja linnoineen kuvaamataidon tunneilla) ja siitä, että hän leikki enemmän tyttöjen kuin poikien kanssa. Emilin luokanopettajaa hiukan nolotti koko asia, eikä hän kehdannut mainita asiasta Esaiakselle - mikä hän oli puuttumaan toisten kasvatusmetodeihin?

Kotona Emil vetäytyi yleensä tuntikausiksi leikkimään mielikuvitusleikkejä, joissa niissäkin vilisi prinsessoja ja ritareita. Läksyt vaan tuppasivat unohtumaan, kun Emil yritti parhaansa mukaan unohtaa kaiken kouluun liittyvän.

Lopulta Vilhelmkin kasvoi taaperoksi, ja oppi sitä myöten nukkumaan ja olemaan hiukan useammin hiljaa. Ehkä Esaiaksen lattiahoidolla oli jotain tekemistä asian kanssa? Joka tapauksessa Madeleine palasi helpottuneena töihin tekemään ensin osapäivävuoroa, mutta pian oli pakko palkata lastenvahti, kun työpäivät alkoivat taas venyä.

Kuitenkin muisto isoisoäidin unessa lausumasta ennustuksesta alkoi taas vainota Madeleinea. Ujonpuoleinen ja syrjäänvetäytyvä Emil ei vaikuttanut oikein kartanonisäntäluonteelta, ja kahden riiviöpojan jälkeen Madeleinen biologinen kello alkoi tikittää vielä kerran. Jos sittenkin olisi oma tytär, kiltti ja suloinen, nokkela ja reipas tyttö, jolle hän voisi olla parempi äiti kuin kukaan oli koskaan ollut, tyttö joka olisi sopiva perijä... Tällä kertaa Madeleine aikoi ehdottaa kolmannen lapsen hankkimista Esaiakselle, mutta ennenkuin hän sai kerättyä rohkeutensa, aamuiset pahoinvointikohtaukset alkoivat jälleen. "Vai sillä tavalla", Madeleine ajatteli halatessaan pöntön kylmää posliinia, "Eipähän tarvinnut ainakaan pyytää lupaa..."

Pian raskaus alkoi näkyä jo päällepäin. Esaias oli muuttunut hiukan kalpeaksi Madeleinen paljastettua uutisen hänelle, mutta Madeleinen alahuulen alettua väpättää miehen sydän oli sulanut, ja hän oli myöntänyt, että jos perillisen piti olla tyttö, niin sitten oli ihan paikallan yrittää saada sellainen. Sen jälkeen Esaias oli leiponut jälleen maanmainiota suklaakakkuaan juhlan kunniaksi.

Madeleine joutui jälleen jättäytymään töistä pois. Hänen työjaksonsa alkoivat olla niin lyhyitä, että uudesta ylennyksestä oli turha haaveillakaan, mikä tarkoitti myös sitä, että tulot pysyivät onnettoman pieninä. Tätä menoa Madeleinella ei olisi ikinä varaa uudistaa kartanoaan, ja hän oli laskeskellut, että siihen tarvittaisiin 100 000 simoleonia. Sen verran kun hän ansaitsisi, niin hän voisi rauhassa jättää perinnön... niin kenelle?

Madeleine silitteli vatsaansa monta kertaa päivässä puhellen tytölle, jonka hän toivoi vatsassa asustelevan. Ajatus tytöstä toi Madeleinelle lohtua pitkinä iltapäivinä, kun hän yritti opettaa nuorempaa poikaansa potalle, kävelemään, puhumaan... Mutta Vilhelm oli jostain syystä hirvittävän vastahakoinen tekemään mitään äitinsä kanssa. Jos Madeleine yritti halia Vilhelmiä, tämä alkoi huutaa ja vääntelehtiä. Ainoastaan Esaias sai pojan rauhoittumaan ja keskittymään.

Emilin alettua tuoda kotiin yhä huononevia koearvosanoja ja todistuksia Esaias päätti tarttua härkää sarvista ja alkoi antaa pojalle ylimääräisiä oppitunteja kotona. Läksyjä väkerrettiin vielä aamulla pyjamassa ennen kouluunlähtöä, mutta mitään hyötyä siitä ei tuntunut olevan. Emil tuhersi itkua ja yritti laskea, mutta ilkeät suhahdukset naapuripulpeteista ja koulumatkan varrella odottelevat poikajengit pitivät huolen siitä, että poikaparan keskittymiskyky ja itsetunto olivat täysin nollassa.

Eräänä iltapäivänä Carl Filip piipahti yllättäen visiitille mukanaan valtava mansikkajuustokakku. Madeleine oli ilahtunut nähdessään veljensä (ja kakun; kaikki makea maistui Madeleinelle tavallistakin paremmin), mutta Carl Filip oli omituisen vakava. Hänen silmissään oli kummallinen, lasittunut katse, mutta muuten hän tuntui käyttäytyvän kohtuullisen normaalisti. Madeleine kattoi kakun pöytään. Se oli aivan järjettömän hyvää, ja Carl Filip kertoi vielä kokeilleensa reseptiä ensimmäistä kertaa! Kakunmussutuksen lomassa Carl Filipkin kertoi nähneensä unta isoisoäiti Isabellasta, joka oli kertonut kakun reseptin. Madeleinea hiukan ihmetytti, mutta kakku oli niin hyvää, ettei hän voinut enää pitää näppejään irti siitä, vaan pyysi saada reseptin itselleenkin.

Pian olisi kesä, ja Emil saisi lopultakin olla rauhassa kaulahuiveineen! Emil oli pikkuhiljaa alkanut haaveilla siitä, että olisi isona ihan oikea muotisuunnittelija, että hänellä olisi oma vaateliike ja kansainvälisesti arvostettu tuotenimi... Sitten hän näyttäisi kaikille typerille kiusaajille!

Madeleine kutsui Juliankin maistamaan kakkua. Julia oli hiukan myrtyneen oloinen; heillä ei vieläkään, vuosien yrityksestä huolimatta, ollut lapsia Romeon kanssa. Julian oli pakko myöntää, että kakku oli todella hyvää, ja sai hänet tuntemaan itsensä jotenkin paljon iloisemmaksi, jotekin... hyriseväksi. Madeleinen ei tarvinnut edes paljon rohkaista, kun Julia päätti lähteä hakemaan miehensä töistä hiukan etuajassa. Jospa sittenkin...!

Sitten eräänä loppukesän päivänä Madeleine tunsi kouraisun vatsanpohjassaan, ja housut valahtivat likomäriksi. Emil tuijotti äitiään silmät ymmyrkäisinä: eivät kai aikuiset voi pissiä housuun? "Kulta," Madeleine ähkäisi, "se alkaa nyt!" Esaias oli sentään heti tilanteen tasalla ja ohjasi Emilin leikkimään leluillaan. "Olepas nyt kiltisti huoneessasi, niin saat kohta pikkusiskon," Esaias tohotti hädissään. "Tai veljen, vai mitä?" Emil ihmetteli. "Nii-in, tai veljen... Nyt minun pitää mennä auttamaan äitiä! Odota tässä ja ole oikein kiltti poika, jookos?"

Mutta kun Madeleine alkoi kirkua supistusten tihentyessä, Emil ei suostunut jäämään huoneeseensa vaan ryntäsi Esaiaksen käsivarsien alta takaisin keittiöön. Madeleine huusi suoraa huutoa: tuntui kuin sieltä olisi ollut tulossa vähintään valaanpoikanen!

Ei tullut valasta, mutta pitkän ja tuskallisen synnytyksen päätteeksi (Emil oli sittenkin paennut huoneeseensa nähtyään, mitä synnytyksessä tapahtuu) tuli melkoinen yllätys. Maailmaan pulpahti pieni tummatukkainen tyttövauva, mutta se ei jäänyt siihen!

Kauan toivotun tytön perään nimittäin päänsä työnsi ulos vielä toinen lapsi, poika! "Emil, sait sitten sekä pikkusiskon että veljen", Esaias huusi oven läpi. Madeleine oli lopen uupunut, mutta onnellinen. "Tässä minulla nyt sitten saa olla perijä," hän hymyili voipuneesti. "Hänen nimensä saa olla Sophie, toivottavasti se nimi tuo hänelle viisautta." Esaias hymyili takaisin ja keikutti sylissään pikku poikaa. "Tämä saa sitten olla Alexander. En tiedä tarkoittaako se mitään ylevää, mutta minusta hän näyttää aivan Alexanderilta." Madeleine hihitti hiljaa ja nyökkäsi.

Kaksosten synnyttyä pehtoorintupa jäi auttamatta liian pieneksi kuusihenkiselle perheelle ja kahdelle kissalle. Vaikka rahat olivat edelleen tiukalla, oli perheen pakko muuttaa päärakennukseen. Alakertaan rakennettiin kuitenkin pieni kylpyhuone ja keittiöönkin saatiin toimivat vesiputket ja sähköt koko taloon, jopa ilman lainaa. Se tosin merkitsi sitä, että molempien vanhempien oli käytävä vuorotellen töissä, muuten rahat olisivat loppuneet kesken.

Sitten se alkoi uudelleen. Sophie ja Alexander olivat parin kuukauden ikäisiä, kun Madeleine koki jotakin vertahyytävää.

Madeleine oli ollut tutkimassa päärakennuksen takaterassia, ja todennut että siihen olisi saatava aita: entinen oli lahonnut ja romahtanut maahan, ja lapset varmasti putoaisivat ja loukkaisivat itsensä jos pääsisivät vahingossa reunan lähelle. Yhtäkkiä Madeleine haistoi rikinkatkun ja huomasi, kuinka lattiasta alkoi nousta vihreää usvaa. Tuli kylmä, ja paikoilleen jähmettynyt Madeleine kuuli selkänsä takaa riipivää naurua; se kuulosti enemmän siltä, kuin ruosteisella sahalla olisi yritetty kaataa puuta. Hitaasti Madeleine kääntyi ympäri, ja oli pyörtyä kauhusta. Tunne oli sama kuin vuosia sitten, Emilin synnyttyä - nyt hän kohtasi vainoojan silmästä silmään.

Olento ei mitenkään voinut olla elossa: se oli kyllä tiheämpi kuin Madeleine oli odottanut, mutta silti jotenkin reunoiltaan epäterävä. Sen silmät kiiluivat kuin mustat hiilet, ja se - tai olisiko pitänyt sanoa hän? - oli pukeutunutvaatteisiin, jotka olivat olleet muodissa ehkä noin kolmesataa vuotta sitten - siis kartanon rakentamisen aikoihin. "Sinä olet väärä perijä", hahmo kärisi. "Tuot häpeää suvun maineelle, pikku narttu... Yksikään nainen ei saa hallita Tavastin omaisuutta!" Sen sanottuaan hahmo haihtui pois ja jätti hölmistyneen ja kauhistuneen Madeleinen seisomaan yksin terassille.

Kaksoset olivat vähintään yhtä vaikeita tapauksia kuin Vilhelm aikoinaan. Molemmat huusivat täyttä kurkkua koko ajan, mutta nyt vaivaa oli kaksin verroin. Madeleine oli ratketa paineen alla, ja Esaias joutui ottamaan yhä enemmän vastuuta lasten hoidossa.

Onneksi pikku Vilhelm ehti täyttää vuosia, ja huutavia vaippaikäisiä oli jälleen yksi vähemmän. Vilhelm oli täysin veljensä vastakohta: koko ajan juoksemassa ja keksimässä kepposia - ja tietenkin hyppimässä vesilätäköissä, joita muodostui kartanon märkätiloihin, viemärit kun eivät oikein vetäneet. Onneksi poika ei ollut vielä onnistunut halkaisemaan kalloaan liukkailla lattioilla, vanhempien synkistä varoitteluista huolimatta.

Esaiaksesta kuoriutui taitava valehtelija. Monina päivinä Madeleine oli niin väsynyt valvotun yön jälkeen, että Esaiaksen oli soitettava aamuvarhaisella töihin kertoakseen milloin kenenkin olevan sairaana, ja että hänen piti jäädä kotiin lapsia hoitamaan. Välillä hän kehitti myös tehokkaan tekoyskän. Koululla hiukan kummasteltiin, miksei lääkärivaimo osannut hoitaa perhettään terveeksi, mutta Esaiaksen hermot olivat niin pinnassa, ettei kukaan kehdannut huomauttaa asiasta.

Emil oli saanut luvan käydä pari kertaa kuussa kylvyssä - ei enempää ettei vesilasku kasvaisi hillittömiin lukemiin. Kylpeminen oli pojan lempipuuhaa: Emil saattoi lojua tuntikausia tuoksuvissa vesissä haaveilemassa, laskien välillä salaa lisää kuumaa vettä ja lisäten erilaisia kylpyvaahtoja. Kerran hän huomasi kauhukseen, että jalkojen karvat olivat alkaneet tummua: ei kai hänestäkin tulisi sellaista apinajalkaa niinkuin isästä? Äidin ladyshaveria Emil ei uskaltanut käydä hakemassa, mutta keksi mielestään ovelan juonen: hänhän voisi pyytää isältä parranajokonetta! Ei kai se isä huomaisi, mihin sitä oikeasti käytettiin. Nyt vaan pitäisi saada isä uskomaan, että Emilin parta kasvaisi jo. Reilun vuoden päästähän Emil täyttäisi kolmetoista; olihan hän jo iso poika!

Madeleine yritti elää elämäänsä niin normaalisti kuin mahdollista, mutta mustasilmäinen häirikköhenki ei jättänyt häntä rauhaan. Se oli siirtynyt suorempaan uhkailuun: enää ei tapahtunut pieniä, epämukavia mutta jokseenkin merkityksettömiä asioita, vaan henki tuntui seuraavan Madeleinea kaikkialle.

Eräänä iltana Madeleine oli uskaltautunut suihkuun. Hän oli saanut jo hiuksensa pestyä, kun yhtäkkiä lämpimän vesihöyryn läpi kävi hyytävän kylmyyden aalto. Ehtimättä ajatella enempää Madeleine räväytti silmänsä auki, ja siinä se taas seisoi, valkoisessa peruukissaan, ilkeästi virnistäen. "Kyllä se nainen on, ei epäilystä. Mutta jos se luulee, että pieni räkänokkatyttö perii enää Tavastin suvun kunnian, niin minä kyllä näytän sille..." Hahmo mutisi kuin itsekseen. Madeleine kirkaisi ja vetäisi vettä henkeen.

Esaias oli juuri viemässä pikku Sophieta kehtoon, kun kuuli vaimonsa huutavan ja sitten yskivän pelottavasti. Miehelle meinasi tulla hätä käteen: eihän vauvaa voi tuosta vain heittää menemään, mutta entä jos Madeleine oli vaarassa? Onneksi lastenhuone oli lähellä, ja Esaias kiiruhti nopeasti sen läpi kohti kylpyhuonetta.

Kylpyhuoneen ovi lävähti auki ja vitivalkoinen, hysteerinen ja likomärkä Madeleine hyökkäsi miehensä syliin. Jostain syystä hän oli vetänyt vaatteet päälleen, vaikkei ollut kuivannut itseään. "No, no, kulta, mikä nyt on?" Esaias kyseli hädissään, kun Madeleine rutisti miestään kouristuksenomaisesti. "Se uhkasi minua... se näki minut... se aikoo tehdä jotain Sophielle..." Madeleine nyyhkytti tolkuttomasti.

"Siis mikä aikoo? Mitä sinä oikein puhut?" Esaias hämmästyi. "Onko täällä joku tunkeilija?" Esaias säntäsi kylpyhuoneeseen, muttei nähnyt siellä ketään. Madeleine oli romahtanut istumaan seinän viereen ja rutisti tiukasti polviaan. Esaias istui vaimonsa viereen.

Madeleine veti pari kertaa syvään henkeä ja alkoi sitten puhua. "Tämä voi kuulostaa ihan mielipuoliselta, mutta on elintärkeää että sinä uskot minua. Meidän perheessämme on ollut taipumusta... tuota... tavata kuolleita. Minä näin, kun isäni kuoli... häntä tulivat saattamaan isoisoäiti Isabella ja hänen miehensä Mats. Isä ilmestyi minulle myöhemminkin. Äitinikin olen nähnyt muutaman kerran. Enkä minä ole ainoa!" Madeleine huudahti, kun Esaias kohotti kulmiaan. "Carl Filip on nähnyt myös, tuota, no, aaveita. Kysy häneltä, jos et usko minua." Esaias tunsi olonsa vaivautuneeksi. "No, oletetaan että tämä nyt on totta. Miten tämä liittyy nyt mihinkään?"

Madeleine mulkaisi miestään, mutta ei sanonut mitään. Ainakaan hän ei suoralta kädeltä tyrmännyt kuulemaansa. "Minusta tuntuu, että jollain tämän kartanon entisistä asukkaista on jotakin minua vastaan. Tai naisia ylipäätään... Olen nähnyt hänet nyt pari kertaa..." Madeleine kertoi miehelleen kaiken, mitä tiesi pelottavasta vieraasta, siitä, miten epäili, että tämä oli saanut aikaan kaikki ikävät tapaukset Emilinkin syntymän aikoihin. Esaias oli hiukan skeptinen, mutta ei voinut välttää oloa, että Madeleinen puheissa oli järkeä. Tuntui vain oudolta, ettei hän itse ollut huomannut mitään!

Siitä lähtien mystinen vieras ilmestyi yhä useammin Madeleinelle. Yleensä se kiukutteli Madeleinen naiseudesta ja siitä, että Sophie perisi. Madeleinea alkoi kauhun lisäksi kiukuttaa: mitä se jollekin vanhalle muumiolle kuului, miten suvun omaisuutta hoidettiin? Hän ei kuitenkaan uskaltanut puhua ilmestykselle, ettei se olisi saanut lisää vettä myllyynsä.

Tähän asti olento oli ilmestynyt Madeleinelle hänen ollessaan yksin, mutta kun kaksosten syntymäpäivä lähestyi, ukko pölähti keittiöön tarkastelemaan Sophieta, jota Madeleine oli juuri ollut syöttämässä. Sama vanha virsi siitä, miten Sophie oli mukamas heiveröinen räkänokka, josta ei ikinä olisi kartanon isännäksi sukupuolensa vuoksi, alkoi jälleen, ja Madeleine päätti ottaa jalat alleen.

Kaksosten yksivuotissyntymäpäivän aamuna haamu ilmestyi Madeleinelle jo kirkkaassa päivänvalossa. Tähän mennessä se ei ollut koskenut Madeleineen, mutta nyt se alkoi yhtäkkiä tökkiä häntä. "Sinä et voi vältellä minua ikuisesti! Minä olen sentään suvun patriarkka! MINÄ määrään mitä täällä tapahtuu! Ja jos et tottele, letukka, niin minä kyllä näytän, mihin minä pystyn!" Madeleine järkyttyi: aaveen kosketus tuntui siltä, kuin hänen päälleen olisi kaadettu sangollinen hiilihappojäätä. Kuukausien mittaan hän oli kuitenkin tottunut olennon läsnäoloon, eikä enää säikkynyt sen uhkauksia, kun ne olivat vaikuttaneet katteettomilta.

Madeleine rohkaisi mielensä ja kohtasi vainoojansa silmästä silmään. "Sinähän et täällä määrää, mokoma muumio!" Hän tuhahti. "Ajat ovat muuttuneet! Hyväksy se, ettet sinä ole enää elossa! Minä en sinua pelkää!" Olento kavahti taaksepäin. "Vai sillä lailla! No, itsepähän olet kohtalosi valinnut. Minä aion sen sijaan varmistaa, ettei tässä talossa kohta ole enää yhtään naista perimässä!" Sitten olento haihtui, kuten aina ennenkin.

Madeleine jäi hetkeksi paikalleen seisomaan. Voisiko tuo haamu sittenkin vahingoittaa heitä? Sehän oli koskenut häneen. Madeleinen rintaa vihlaisi siitä kohtaa, mihin haamu oli koskenut, ja hän huomasi, että pyjama oli kärynnyt ja ihoon oli jäänyt ikävä punainen läiskä. Sitten hän ravisti ajatuksen mielestään: jos se ei tähänkään mennessä ollut saanut mitään aikaan, miksi se nyt yhtäkkiä pystyisikin vahingoittamaan heitä? Parin tunnin kuluttua läiskä oli jo haihtunut, ja Madeleine unohti tapauksen kokonaan.

Syntymäpäivän aamuna tapahtui tosin toinenkin ikävä asia: vanha Markiisi sai lähteä viikatemiehen matkaan. Kaksoset olivat liian nuoria ymmärtämään, mitä tapahtui, mutta Emil itki katkerasti kissavanhuksen lähtöä. Vilhelmiä taas ei näyttänyt edes kiinnostavan.

Kaksosista kasvoi oikein kauniita lapsia. Sophien tukka tummui entisestäänkin, ja nyt pitkä ja paksu pöyhö oli jo melkein musta. Sophien luonnekin alkoi tulla selkeämmin esiin: hän oli veljiensä lailla koko ajan menossa, mutta Sophie oli nauravaisempi, iloisempi ja kiltimpi.

Alexanderin tukka taas veti luonnonkiharalle. Hän oli kovasti veljiensä näköinen, eli luultavasti hänestäkin tulisi oikea pikku sydäntensärkijä. Alexander oli luonteeltaan hiukan siskonsa valjumpi painos: hän ei meinannut aina pysyä mukana Sophien vilistyksessä, vaan saattoi välillä istahtaa nurkkaan leikkimään tai kinuta isältään iltasatua.

Sophiella ei moisiin hömpötyksiin tuntunut olevan aikaa, hän olisi halunnut nähdä kaiken ja mennä kaikkialle. Monet kerrat Madeleine ja Esaias pelastivat tytön viime tingassa yläkerran portailta keikkumasta tai terassin ovelta tohottamassa päätä pahkaa kohti aitaamatonta reunaa.

Madeleine oli vähitellen palannut töihinkin, ja hakenut erikoistumispaikkaakin lastentautien osastolta. Sairaalasta oli luvattu soittaa seuraavana päivänä. Madeleine ei ollut kovin toiveikas katkonaisen työhistoriansa vuoksi, mutta oli silti päättänyt edetä urallaan.

Kun hän illalla palasi töistä kotiin, punatakkinen ukko odotti häntä keittiössä. "Sinä se et sitten ymmärrä omaa parastasi! Nainen ja vielä olevinasi lääkäri, mitä roskaa! Jos et kerran aio muuttaa perimysjärjestystä, minä pakotan sinut siihen! Aamulla vielä kadut itsepäisyyttäsi!" Madeleine hätkähti ukon purkausta, mutta huitaisi tämän syrjään. "Äh, painu hiiteen, senkin sietämätön kurppa! Minulla on ollut pitkä päivä, enkä oikeasti kyllä jaksa enää kuunnella mitään tyhjiä uhkauksia", Madeleine ärähti. "Oma on vahinkosi... Buahhahhahaaa!" Ukko käkätti ja poistui seinän läpi.

Madeleine meni nukkumaan hiukan hermostuneena, mutta päätti sivuuttaa koko tapauksen. Esaias ei ollut ottanut aihetta enää puheeksi. Madeleinesta tuntui, ettei mies oikein uskonut häntä, joten Madeleine ei kehdannut mainita viimeisintäkään kohtausta hänelle.

Aamulla Esaias heräsi ennen Madeleinea ja meni syöttämään kaksoset. Madeleine nukkui yhä sikeästi, kunnes heräsi Esaiaksen parahdukseen. Mies oli kumartunut vaimonsa ylle antaakseen aamupusun, mutta nyt hän oli kavahtanut taaksepäin, valkeana kuin lakana. "Mikä ihme sinulla on", Madeleine ihmetteli.

Esaias suorastaan vapisi. "Tuota... Minusta sinun kannattaisi käydä vilkaisemassa itseäsi peilistä." Madeleine ei ymmärtänyt mitään. Esaias kosketteli omia kasvojaan ja katsoi vaimoaan kuin aaveen nähnyt. Madeleine hipaisi omaa poskeaan: jotakin tahmeaa tarttui sormeen. Se jokin oli punaista... Madeleine säntäsi peilin eteen.

Madeleine huudahti kauhuissaan nähdessään peilikuvansa. Hänen kasvonsa olivat täynnä syviä viiltoja ja verta oli valunut joka puolelle. Nyt hän alkoi tuntea, miten viiltoja kivisti - äsken hän ei ollut tajunnut kipua. Madeleinella ei ollut epäilystäkään siitä, mitä oli tapahtunut: omituinen kummitus pystyi sittenkin vahingoittamaan heitä. Olisi pitänyt ymmärtää jo siitä palojäljestä, mutta se oli tuntunut epäolennaiselta, ja haihtunutkin niin nopeasti... Madeleine suunnisti typertyneenä pesuhuoneeseen pestäkseen veren pois kasvoistaan.

Sillä välin Esaias palasi lastenhuoneeseen. Alexander jokelteli tyytyväisenä kehdossaan, mutta Sophie - Sophien kehto oli tyhjä! Esaias hätääntyi: missä ihmeessä Sophie oikein oli? Hän juoksi koko talon läpi, mutta lasta ei näkynyt missään. Emil tai Vilhelmkään ei ollut nähnyt tyttöä, eikä Madeleine, joka ilmestyi pesuhuoneesta kasvojaan pyyhkien.

Esaias oli poissa tolaltaan, eikä Madeleine ensin ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. "Vastahan hän oli siinä, minä laitoin Sophien kehtoon vasta äsken!" Esaias soperteli. Madeleine ymmärsi hetkessä, mitä oli tapahtunut. "Ulos! Mene sinä etukautta, minä katson takaa..." Madeleine huudahti ja juoksi terassin ovelle. Se oli lujasti kiinni, mutta Madeleine juoksi silti tarkistamaan romahtaneen aidan lautojen lomasta. Esaias pyyhälsi ulos etuovesta.

Esaiaksellakin oli omat aavistuksensa, ja hän juoksi suoraan pihan rehevöityneen lammen rantaan. Vesi oli juuri ja juuri niin kirkasta, että pohjasta kuulsivat Sophien vaaleat kasvot. Kuplia ei näkynyt.

Esaias karjaisi kuin henkensä hädässä ja sukelsi enempää ajattelematta lampeen. Madeleine kuuli huudon ja juoksi etupihalle parahiksi nähdäkseen, kuinka hänen miehensä hyppäsi vaatteet päällä lampeen. "Voi ei, Sophie" oli ainoa ajatus hänen päässään, kun hän kiiruhti kohti lampea, valmiina hyppäämään perään.

Onneksi lampi oli suhteellisen matala, ja Esaias löysi Sophien nopeasti pohjakasvien seasta. Ennenkuin Madeleine ehti rantaan, Esaias oli jo kahlannut ylös yskivä Sophie sylissään. Tytön pitkät mustat hiukset valuivat pitkin ja poikin kuin käärmeet. Madeleine sieppasi likomärän tyttärensä syliinsä ja rutisti niin lujaa kuin uskalsi. Sophie oli jääkylmä ja pärski vettä, mutta muuten hän vaikutti vahingoittumattomalta. Esaias oli helpottunut, mutta Madeleine ei suostunut hymyilemään. "Nyt tämä saa riittää," hän tiuskaisi enemmän itselleen kuin kenellekään muulle. "Sophie perii tämän kartanon, vaikka se olisi viimeinen tekoni, ja siihen ei millään ikivanhoilla haamuilla pitäisi olla mitään sanomista!"

Esaias katsoi ihmeissään vaimoaan, jonka kasvoissa syvät viillot viipyisivät arpina kenties hänen loppuelämänsä. Madeleine ei ollut koskaan ollut mikään rohkea nainen, mutta siinä hän vannoi kostoa jollekin omituiselle ilmestykselle, jonka vain hän itse saattoi nähdä. Esaiaksen oli kuitenkin nyt pakko uskoa, että kyse ei ollut vain vaimon vilkkaasta mielikuvituksesta. "Ja minä autan siinä. Me selvitämme, mikä ihme sinua ja Sophieta oikein vainoaa, ja hankkiudumme siitä eroon! Se on minun lupaukseni", Esaias sanoi ja halasi tiukasti vaimoaan ja tytärtään. "Ja nyt sisään ja kuumaan kylpyyn, tässähän jäätyy!"