Osa 29. Poltergeist

“He tappoivat äitini minun huoneeni ovella;
hän kuoli pelastaakseen minut!
Harhailin yön pimeydessä ---
Kun äkkiä näin kalvean hehkun
Pimeällä kujalla edessäni!
Katsoin sitä…
Lapsuudenkotini oli tulessa!
Olin yksin, nälkäinen, köyhä.
Elin puutteessa ja vaarassa…
---
Tuon onnettomuutta kaikille, jotka tahtovat minulle hyvää!
Mutta sitten, surkeuteni keskellä,
Rakkaus saapui luokseni,
Ja kuiskutti suloisella äänellään:
'Sinun täytyy elää, minä olen itse elämä!
Silmissäni asuu taivaasi, et ole yksin!
Kuivaan kyyneleesi, seison rinnallasi
Ja tuen sinua!
Hymyile ja toivo! Minä olen rakkaus!
Jos ympärilläsi onkin vain verta ja lokaa,
Minä olen jumalallinen, minä olen Unohdus!
Minä olen jumala, joka laskeutuu korkeuksista
Ja tekee tästä maailmasta paratiisin!
Minä olen itse rakkaus!'"

-Maddalenan (Madeleinen) aaria ' La mamma morta' Umberto Giordanon oopperasta Andrea Chénier

Raskaus aiheutti Madeleinessa outoja mielitekoja. Useimmat odottavat äidithän himoitsevat omituisia ruokalajeja, kuten maksapasteijaa, kapriksia tai kalkittuja seiniä, mutta Madeleinen intohimoksi osoittautuivat teinipoikien tietokonepelit. Esaiaksen ollessa töissä Madeleine nousi myöhään sängystä, ei jaksanut yleensä edes pukeutua vaan lösähti tietokoneen ääreen pelaamaan milloin mitäkin vauhtipeliä. Madeleinea hiukan nolotti tämä harrastus, mutta nuorena hän oli jäänyt niin paljon vaille normaalien teinien huvituksia, että päätti nyt ottaa vahingon takaisin. Ja kun se oli niin hauskaa!

Raskaus eteni hyvää vauhtia, ja Madeleine sai hiukan lihaa luidensa ympärille, kun Esaias loihti mitä säkenöivämpiä ruoka-annoksia illasta toiseen. Entisestä poliisista oli kuoriutunut oikea gourmet-kokki!

Useimpina päivinä Madeleine ei jaksanut edes pukeutua, vaan tassutteli kotona milloin pyjamassa, milloin pelkissä alusvaatteissa. Hänestä näin varhainen äitiysloma oli silkkaa typeryyttä, mutta sairaalan johtaja oli sitä mieltä, että raskaana olevat naiset ovat epäilyttävän ailahtelevaisia, ja suorastaan patisti Madeleinen palkalliselle lomalle.

Esaias teki edelleen todella pitkää päivää: ensin kahdeksantuntisia päiviä päiväkodissa, ja sieltä nopean päivällisen kautta yliopistolle täydentämään opintoja. Madeleine olisi luultavasti tullut aivan mökkihöperöksi, elleivät Carl Filip, Aina ja Julia olisi välillä käyneet tervehtimässä.

Eräänä aamuna Madeleine heräsi "jo" kymmeneltä hirmuisiin polttoihin. Esaias oli töissä, eikä Madeleine ehtinyt muutenkaan edes kissaa sanoa, kun lapsi jo saapui maailmaan.

Mahasta putkahti pikkuinen poika! Hiukset ovat ruskeat, kuten arvata saattaa, kun molemmat vanhemmatkin ovat ruskeaverikköjä. Silmät taitavat tosin periytyä jostain oudosta paikasta, nekin ovat ruskeat. Pikku sydäntensärkijä nimettiin Emiliksi.

Madeleine ei oikein tiennyt, kuinka suhtautua tulokkaaseen. Olihan hän halunnut lapsen, vaikka se hiukan yllättäen saapuikin. Jo varhaisessa vaiheessa loma oli tuntunut kuitenkin loputtoman pitkältä: nyt pitäisi vielä ainakin yhtä pitkä aika viettää neljän seinän sisällä lasta hyysäten! Madeleine purki turhautumiaan shoppailuun - kirpputoreilla tosin: pariskunnan varat olivat vieläkin melko vähissä. Sieltäkin tosin löytyi hurmaavat antiikkiset lastenhuonekalusteet ja vielä halvalla.

Emil oli toki kiltti ja suloinen vauva eikä pahemmin itkeskellyt, mutta Madeleinen mieltä kaihersi silti huoli: kai hänenkin pitäisi suvun perinteiden mukaan saada tyttövauva omaisuutta perimään? Hän muisti äitinsä väsyneet kasvot ja nuupahtaneen vartalon. Tulisiko hänestäkin sellainen lopen uupunut ikuinen äiti, joka joutui henkensä uhalla vielä yli nelikymppisenäkin synnyttämään, kun ei tyttöä muuten kuulunut?

Syksy oli saapunut vaivihkaa, ja pihalle putoavat lehtikasat olisivat saaneet Madeleinen ja Esaiaksen hermoromahduksen partaalle, ellei apuun olisi palkattu nuorta puutarhurityttöä. Sen verran heidän oli pakko irroittaa pienistä kuukausiansioistaan: kummallakaan ei kerta kaikkiaan ollut energiaa eikä mahdollisuutta kuluttaa ympäripyöreitä vuorokausia valtavan puiston laittamiseksi talvikuntoon.

Syksyn tullen saapui myös odotettu uutinen: Esaias sai kuin saikin työpaikan läheisen ala-asteen opettajana! Palkkatulot kohenivat hiukan, vaikkei niissä vieläkään aivan kehumista ollut. Palkka paranisi vasta, kun tutkinto olisi plakkarissa. Monet iltapäivät Esaias käveli koululta kotiin uuden työtoverinsa Sanelma Ottavaisen seurassa.

Sanelma oli hiukan omituinen tapaus. Hän oli naimisissa itseään hieman nuoremman miehen kanssa ja odotti toista lastaan: silti hän aivan avoimesti yritti flirttailla Esaiaksen kanssa, vaikka näki miehen vasemmassa nimettömässä komeilevat sormukset. Esaias oli hiukan hämmentynyt: hän ei koskaan ollut ollut mikään naistenmies, eikä oikein tiennyt, miten Sanelman lähentelyt olisi kohteliaasti voinut torjua. Sisään hän ei Sanelmaa kuitenkaan koskaan suostunut pyytämään - joku tolkku sentään piti säilyttää.

Madeleine alkoi vähitellen toipua synnytyksestä, mutta omituiset mieliteot eivät lakanneet. Välillä hän saattoi liittyä puutarhurin avuksi (ehkä osittain siksi, ettei luottanut tämän kykyihin puiston vanhojen hedelmäpuiden hoidossa) ja käydä intoa puhkuen karsimaan oksia sopivista kohdista. Puuparat olivat vailla hoitoa menneetkin aivan sekaisin, ja osa pukkasi uusia kukkia vaikka talvi oli tulossa!

Kun Emil alkoi olla kolmekuinen, Madeleine päätti, että nyt olisi Esaiaksen vuoro ottaa isyysvapaata. Jatkuva kotonaoleminen alkoi käydä Madeleinen hermoille: hänestä tuntui, että koivukujan puista joku aina tuijotti häntä, että joku katseli nurkista kun hän kömpelösti opetteli syöttämään poikaansa, joku seurasi häntä puutarhassa laahaavin askelin... Ei, hänen olisi pakko saada taas järjellistä seuraa, toimintaa, haasteita työssä, tai hän tulisi todellakin vielä sekopäiseksi.

Madeleinen äitiyslomaa oli vielä pari päivää jäljellä, kun Carl Filip siskonsa hämmästykseksi saapui töistä samalla kyydillä Esaiaksen kanssa. "Mitäs kummaa, eikö sinun pitänyt tehdä muusikon uraa? Mitä sille levykaupalle tapahtui?" Carl Filip nolosteli hieman, mutta kertoi saaneensa potkut levykaupasta jo iät ja ajat sitten. Hänkin oli ryhtynyt opiskelemaan opettajaksi näin vanhemmalla iällä ja saanut jo sijaisuuden ala-asteelta. "Ei kai se estä minua soittamasta," veli luimisteli, "monet muusikothan ovat siviiliammatiltaan opettajia! Mutta jostain se on rahat elämiseenkin ansaittava." Madeleinen kävi sääliksi veljeään: hän muisti kyllä hyvin, miten innostunut hän oli ollut kitarastaan. Ala-asteen suomenruotsalainen opettaja vain vaikutti niin epätodennäköiseltä valinnalta minkään bändin jäseneksi, että Madeleine alkoi pelätä veljensä jo luopuneen unelmastaan.

Lopulta äitiysloman pakollinen osuus oli ohitse, ja Madeleine palasi töihin innosta puhkuen. Häntä hiukan hirvitti kollegoiden reaktiot: mitä jos häntä ylenkatsottaisiin ja pidettäisiin huonona äitinä, kun hän palasi niin pian töihin ja jätti miehensä kotia hoitamaan? Mutta Esaias jäi mielellään lomalle, ja olihan se järkevämpääkin: Madeleinen palkka oli huomattavasti suurempi kuin miehensä, ja Esaias kuvitteli ehtivänsä iltaisin paneutua etäopintoihin. Ei, Madeleinen oli pakko päästä pois kodin nurkista. Vaikka tilaa oli vaikka muille jakaa, se oli viime aikoina alkanut tuntua painostavalta.

Emil oli harvinaisen kiltti ja hiljainen lapsi, ja Esaiakselle isyysloma toi tervetulleen tauon huutavien lasten kaitsemisesta: ei hänen lapsuudessaan oltu kyllä niin röyhkeitä opettajille kuin nykyään! Entisen poliisin auktoriteetilla hänen onnistui vaivoin pitää hemmotellut ja ylivilkkaat lapset kurissa, mutta häntä säälittivät monet aremmat kollegat, jotka istuivat välitunnit itkien opettajainhuoneessa. Ei, pikku Emilistä ei kyllä ikinä kasvatettaisi sellaista tv:n veltostamaa ja röyhkeää pikku huligaania!

Yksi huono puoli isyyslomassa tosin oli: vaippojen vaihtaminen oli Esaiaksesta todella ällöttävää, eikä se siitä miksikään muuttunut vaikka kokemusta kerääntyi.

Kuten Madeleine oli arvellutkin, osa kollegoista sipisi epämiellyttävästi hänen selkänsä takana - jostain syystä kyseessä olivat hiukan vanhemmat naiskollegat, jotka itse olivat vieläkin samassa asemassa kuin kymmenen vuotta sitten pidettyään pitkiä äitiyslomia... Madeleine oli kuitenkin osannut aina olla välittämättä muiden mielipiteistä, ja paneutui työhönsä aivan uudella tarmolla. Sairaalan johtajatkin huomasivat tämän, ja kun läheisessä terveyskeskuksessa avautui lääkärin paikka, sitä tarjottiin ensimmäisenä Madeleinelle.

Molemmat olivat riemuissaan ylennyksestä, ja Esaias koppasi vaimonsa syliin kuin pikkulapsen uutisen kuultuaan. "Siitä se lähtee, seuraavaksi sinusta tehdään varmaan jo kirurgi," mies hihkui. Madeleinea nauratti. "Hassupää, enhän minä ole erikoistunut kirurgiksi vaan ihan oikeaksi yleislääkäriksi! Eihän sitä tietysti tiedä..."

Seuraavana yönä Madeleine nukkui todella levottomasti. Hän näki toistuvasti unia äidistään, joka yritti epätoivoisesti sanoa jotakin, muttei saanut ääntään kuuluviin. Välillä uni vaihtui, ja nyt Madeleinea kutsui isoäiti. Hän seisoi kartanon päärakennuksen ovella, mutta kun Madeleine yritti liikkua, hänen jalkansa tuntuivat lyijyltä, ja isoäiti katosi. Kirkas välähdys säpsäytti Madeleinen hereille: ulkona riehui syksyinen ukkosmyrsky. Madeleine käpertyi tiukemmin miehensä syliin, mutta kesti hetken ennenkuin hän nukahti uudelleen.

Taas hän näki unta: Hän seisoi kartanon aulassa, portaiden alla. Portaiden yläpäässä juoksenteli pieni, pellavapäinen tyttö jolla oli hiukan pysty nenä ja nököhampaat. Tyttö pysähtyi ja huomasi Madeleinen. Hän alkoi kasvaa: teini-ikäiseksi, nuoreksi naiseksi, sitten hiukset muuttuivat mustiksi ja lyhenivät edestä otsatukaksi. Yhä hän vanheni, aikuiseksi, keski-ikäiseksi, harmaantuvaksi...

Madeleinesta näytti kuin nainen olisi tullut koko ajan lähemmäksi, hänen kirkkaat vihreät silmänsä porautuivat suoraan Madeleinen sisimpään... Isoäidin silmät taulusta! Mutta eihän se ollut isoäiti... Nainen kuivui kokoon, iho kurtistui ja lopulta putosi pois jättäen paljaan kallon, jossa silmät yhä kiiluivat. Madeleine yritti kirkua, muttei saanut pihaustakaan ulos suustaan. "Muista esiäitiesi kunnia," pääkallo kärisi. "Sinun tyttäresi perii kartanon, muista aina se! Sinä tulet vielä synnyttämään tyttären, joka todistaa minun päätökseni oikeaksi!" Sitten kallo mureni ja pöly levisi Madeleinen kasvoille.

Nyt hän kirkaisi ja heräsi: hän epäili huutaneensa oikeasti. Hetken Madeleine kuvitteli että kirkaisu jäi kaikumaan, mutta se olikin Emil. Oliko hän herättänyt lapsen huudollaan? Mutta Esaias nukkui edelleen kuin tukki. Huokaisten Madeleine nousi syöttämään poikaansa. Tämä oli omituista: Emil oli nukkunut yönsä läpi jo muutaman viikon ikäisestä, mutta nyt lapsi karjui kuin henkensä hädässä.

Emilin syötettyään Madeleine oli harmikseen ihan virkeä. Aurinko oli kuitenkin nousemassa aivan pian ja herätys vain parin tunnin päässä, joten Madeleine päätti käydä haukkaamassa raitista syysilmaa pihalla.

Astuessaan ovesta Madeleine muisti elävästi äskeisen unensa: isoäidin seisomassa kartanon ovella, oudon pikkutytön eteisaulassa... Äkkiä hän huomasi jotain selkäpiitä karmivaa. Aivan kuin eteishallin ikkunassa olisi vilahtanut jokin hahmo. Madeleinea alkoi toden teolla pelottaa, mutta hengitettyään pari kertaa syvään hän päätti, ettei antaisi periksi hupsuille kuvitelmille, aseistautui taskulampulla ja paistinpannulla ja marssi päättäväisesti pihan poikki. Luultavasti kartanoon oli murtautunut joku puli, joka etsi yöpaikkaa: mitään varastettavaahan tyhjässä talossa ei ollut.

Madeleine avasi varovasti pääoven, joka oli hänen hämmästyksekseen auki, muttei murrettu. Olisiko hän voinut unohtaa lukita oven? Madeleine livahti hiirenhiljaa ovesta sisään ja alkoi lakaista taskulampulla aulan lattiaa. Mitään ei näkynyt, ei kuraisia jalanjälkiä, ei mitään elonmerkkiä. Mutta aivan selvästi Madeleine oli nähnyt jonkin liikkuvan! Sitten valokeila osui muotokuviin, ja Madeleine kirkaisi kauhusta ja järkytyksestä.

Muotokuvat olivat poissa! Niiden tilalla oli täsmälleen samankokoiset taulut, jotka olivat yläreunastaan maalattu verenvärisellä maalilla, joka haihtui kellertävään alareunaa kohti. Madeleine astui varoen lähemmäs, ja kylmät väreet hiipivät ylös ja alas hänen selkärankaansa: muotokuvat olivat kadonneet, mutta molemmissa oli yhä isoäidin puolison Mirvan signeeraus. Tarkemmin katsottuna myös kangas oli sama, se kangas, joka oli ollut äidin muotokuva, oli alareunastaan samalla tavalla rispaantunut. Aivan kuin taulut olisivat aina olleetkin sellaisia...

Madeleine hätkähti uudelleen kun etuovelta kuului tömiseviä askelia, mutta se olikin Esaias. "Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Oletko kunnossa? Tuo kirkaisu kuului varmaan naapuripitäjään!" Madeleine ei voinut järkytykseltään kuin nyökätä. "Sinähän olet kalpea kuin lakana... Mutta... Mitä ihmettä! Missä muotokuvat ovat?!"

"En minä tiedä... Luulin nähneeni liikettä, luulin että joku on murtautunut tänne, mutta sitten täällä ei ollutkaan ketään, ja taulut olivat tämännäköisiä... Katso! Niissä on yhä Mirvan signeeraus!" Esaias näytti yhtä hämmästyneeltä kuin vaimonsa. "No johan on perkele. Entä se kolmas taulu?" "Ai niin, en ole vielä edes katsonut," Madeleine tajusi. "Mennään," hän sanoi ja tarttui miestään kädestä.

Aamuaurinko alkoi luoda säteitään suurista ikkunoista. Tyhjässä sivukamarissa roikkui isotäti Vendelan omakuva - tai siis entinen omakuva. "Minä en ymmärrä tätä... Mitä näille on voinut tapahtua? Miten taulun sisältö voi tuosta vain yhdessä yössä muuttua?" Madeleine ihmetteli. "Entä jos joku on varastanut ne ja korvannut näillä, ja väärentänyt huvikseen signeeraukset niihin," Esaias yritti järkeillä. "Ja kukahan ne olisi nähnyt, jotta olisi osannut tehdä niin etukäteen? Kankaatkin ovat vanhat ja kuluneet, samoista kohdista rispaantuneet... Aika paljon vaivannäköä muutaman sukumuotokuvan tähden, joilla ei edes ole muuta kuin tunnearvoa!" Madeleine hämmästeli.

Esaias tokeni hämmästyksestään ensimmäisenä. "Kuule rakas, mennään aamiaiselle. Tuskin tämä tästä tuijottamalla muuttuu, ja voimme yrittää pohtia asiaa aamuteen ääressä. Minä voin vaikka paistaa lettuja aamiaiseksi." "Senkin herkkusuu," Madeleine naurahti, mutta myöntyi. Sisimmässään hän oli kuitenkin levoton: voisiko tämä liittyä viime yön kummallisiin uniin? Kuka, tai mikä ihmeessä oli voinut tehdä moista? Olivatko esiäidit yrittäneet varoittaa Madeleinea?

Esaiaksen puuhastellessa lettutaikinan kanssa Madeleine meni suoraa päätä tuhisevan Emilin luokse. "Voi pikkuinen. Kai meidän pitäisi saada sinulle pikkusisko... Sellaisia terveisiä sinun isoisoäitisi taisi viime yönä lähettää. Mitäs pitäisit sellaisesta? Eikä sinun tarvitse koskaan huolehtia tästä kartanosta..."

Yhtäkkiä kylmät väreet palasivat. Madeleine tunsi elävästi, kuinka jokin pahansuopa, ankara hahmo tuijotti häntä ovensuusta. Hän ei uskaltanut kääntyä katsomaan, vaan puristi silmänsä kiinni ja hautasi kasvonsa lapsen rintaan. Emil alkoi itkeä. "Menepoismenepoismenepois," Madeleine sopersi kauhuissaan. Miksi, voi miksi hänen piti olla näin herkkä tällaisille ilmiöille? Ei siinä mitään, jos joskus jutteli kuolleiden vanhempiensa kanssa, mutta miksi kaiken maailman kammotusten piti tulla häiritsemään hänen rauhaansa?

Hahmo tuntui tulevan yhä lähemmäs, ja Madeleine pelkäsi alkavansa itkeä kauhusta. Sitten tunne yhtäkkiä katosi: Esaias oli astunut ovesta sisään. "Hei pikkuinen, mitäs täällä karjutaan? Eikö äiti anna sinulle tarpeeksi nopeasti maitoa?" Madeleine hymyili väkinäisesti ja puristi lasta edelleen sylissään tarpeettoman lujaa. Esaias katsahti vaimonsa kasvoihin ja vakavoitui. "Mikä nyt on? Onhan se taulujuttu omituinen, mutta sinä olet kuin aaveen nähnyt."

Madeleine vain nieleskeli. Häntä itketti armottomasti, mutta hän ei kehdannut tunnustaa Esaiakselle tuntemuksiaan: maanläheinen mies varmasti vain nauraisi hänelle. "Ei, ei tässä mitään, minua vaan niin harmittaa että muotokuvat ovat pilalla," Madeleine valehteli nopeasti. "Menen laittamaan takin naulakkoon, joko letut ovat kohta valmiita? Minulla on sudennälkä," hän jatkoi nopeammin kuin ehkä oli tarkoitus. Esaias katsoi ihmetellen vaimonsa perään, muttei kysynyt mitään.

Siitä lähtien elämä Suur-Tammelassa alkoi hankaloitua. Tavaroita katosi ja ilmaantui outoihin paikkoihin, niitä rikkoontui ilman sen kummempaa syytä, viemärit eivät vetäneet, hanat menivät itsestään päälle... Eräänä päivänä vanha kamiinaliesi syttyi omia aikojaan palamaan ja käräytti ympäristönsäkin. Madeleine oli tietysti kauhuissaan eikä saanut unta öisin, mutta painostava läsnäolo, se jokin pahansuopa ilmestys, ei palannut.

Madeleine alkoi tuntea itsensä yhtä hermostuneeksi kuin Emiliä odottaessaan, ja vietti yhä pidempiä aikoja töissä. Esaiasta hiukan ihmetytti Madeleinen loputon työnteko, ja vähän harmittikin. Mutta Madeleine väisti aiheen aina kysyttäessä, eikä Esaias kehdannut painostaa. Hän oli huomannut, että Madeleine ei ollut henkisesti vielä kovinkaan vahva: ei ihme, kaiken kokemansa jälkeen.

Esaias oli vähitellen ymmärtänyt, että Madeleinella oli muitakin ikävyyksiä menneisyydessään kuin vain katastrofaalinen kihlaus, mutta niistäkin hän kuuli vain sivulauseissa. Kysyttäessä Madeleine muikeni kuin vaari.

Aamuletuista alkoi vähitellen tulla tapa. Madeleine yhdisti jollain mystisellä tavalla letut siihen hetkeen, kun Esaias oli pelastanut hänet - niin miltä? Joka tapauksessa letut viikonloppuaamuisin toivat Madeleinelle samanlaista turvallisuuden tunnetta kuin hän Esaiaksen sylissä koki.

Sinä aamuna oli taas sattunut jotain kummallista: ensimmäistä syntymäpäiväänsä lähestyvä Emil oli löytynyt kehtonsa vierestä lattialta, huutamassa pää punaisena. Esaias väitti kivenkovaan, että poika oli varmaan yrittänyt kiivetä itse laidan yli ja siinä onnistunutkin. Madeleine ei hetkeäkään uskonut, että hädin tuskin konttaamaan pystyvä lapsi olisi onnistunut heivaamaan itsensä itseään korkeamman kaiteen yli. Hänestä alkoi tuntua, että Esaiakselta pitäisi ainakin kautta rantain tiedustella, oliko tämä huomannut mitään.

"Kuule, rakas... Eikö sinusta ole aika kummallista, että Emilin syntymän jälkeen on tapahtunut niin paljon vahinkoja ja onnettomuuksia?" "Mmm... Miten niin?" Esaias mumisi lettunsa lomasta. "Nokun... Minusta tuntuu että... Älä nyt pidä minua ihan hulluna mutta... Minusta tuntuu että täällä on joku," Madeleine änkytti. Esaias kurtisti kulmiaan. "Mitenniin joku? Ai että päärakennuksessa asuisi joku jänis? Mutta eihän siellä ole mitään kohtaa, mihin päänsä kallistaa."

"Ei kun, ei kukaan... ehm... elävä," Madeleine mutisi. Esaias naurahti kiusaantuneesti. "Ei kai sitä nyt enää nykyaikana sellaista voi tapahtua. Olen aivan varma että tälle kaikelle on luonnollinen selitys! Eihän sitä tiedä, ehkä me kävelemme unissamme tai jotakin," hän yritti vielä vitsailla. Madeleine huokaisi eikä väittänyt vastaan: millä hän olisi todistanut ylirationaaliselle miehelle, että maailmassa oli muutakin kuin vain se, mikä näkyi päällepäin?

Saapui uusi syksy ja Emilin ensimmäinen syntymäpäivä. Carl Filip syötti pikkuista päivänsankaria tyytyväisesti leperrellen. Ainaa vain nauratti miehen innostus: uudesta vauvasta oli ollut puhetta, Gustav alkoi olla jo siinä iässä ettei hänestä ollut enää niin kauheasti vaivaa. Ainaa hiukan pelotti, että uusi vauva olisi yhtä vaikea kuin Gustav, mutta toisaalta kilttiä ja herttaista Emiliä katsellessa ikävät tunteet alkoivat painua taka-alalle. Ainan teki salaa mieli omaa tytärtä: Hänellä itsellään oli kolme veljeä, ja Tavastinkin perhe oli kovin miesvoittoinen.

Muiden leikkiessä päivänsankarin kanssa Aina vetäisi Madeleinen syrjään. "Kuule, meidän täytyy puhua yhdestä asiasta. Melodilla ja minulla on eräs idea, Melodi tulee puhumaan siitä huomenna sinun kanssasi. Sinun täytyy luvata kuunnella loppuun mitä hänellä on sanottavaa!" Madeleine keskeytti Ainan. "Mistä tässä nyt on kyse? Oletteko taas löytäneet jonkun kadonneen veljeni?" Madeleine vitsaili. "Ei kun... No en minä haluaisi puhua siitä enempää nyt. Halusin vain varmistaa mihin aikaan olet huomenna kotona." Madeleine kohotti kulmiaan: Aina kuulosti jotenkin nololta. Madeleine alkoi aavistella jotakin ikävää, yleensä Aina oli niin vilpitön ja innostunut. Mitä ihmettä hänen päänsä menoksi nyt oikein suunniteltiin?

Selvitettyään Ainan kanssa aikataulunsa Madeleine veti veljeään hihasta. "Tulehan tänne kartanon puolelle, minun täytyy näyttää sinulle jotain. Kahdestaan," hän suhahti nopeasti kun Carl Filip etsi katseellaan vaimoaan. Hämmentynyt Carl Filip seurasi siskoaan päärakennuksen ovesta sisään. Aulaan oli tuotu korkea kynttilänjalka, mutta muuta muutosta hän ei heti huomannut. Kun Madeleine sytytti kynttilät, hämärä aula valaistui ja Carl Filip huudahti hämmästyneenä. "Mitä ihmettä? Missä äidin muotokuva on?"

"Sen kun tietäisin," Madeleine tuhahti kitkerästi. "Minä en oikein ymmärrä mitä täällä tapahtuu, mutta eräänä aamuna, kun heräsin, olivat taulut muuttuneet tällaisiksi. Siis nimenomaan muuttuneet, ei korvattu. Näetkö nämä signeeraukset? Ja tuon rispaantuneen kulman?" Carl Filip tuijotti maalauksia suu ammollaan. "Kuka ihmeessä voisi tehdä jotakin tällaista? Ja maali... Se ei ole tuoretta. Miten tämä voi olla mahdollista?" Madeleine ryki hämmentyneenä. "Tuota... Esaias ei usko minua, mutta minä ajattelin että jos sinä muistaisit... Kun kotona joskus saattoi nähdä jonkun... Vaikka isän... Tiedätkö?" Carl Filip muisti elävästi hetken, jona oli ensimmäistä kertaa aikeissa tunnustaa tunteensa Ainalle. "Tiedän," hän murahti. Madeleine huokaisi helpotuksesta. "Minä luulen että täällä on myös joku, joka yrittää säikytellä meitä. Ehkä joku paljon vanhempi... Mutta en ymmärrä, mitä hänellä voi olla meitä vastaan!"

Emilistä kasvoi kovasti isänsä näköinen pikku riiviö: poika oli jatkuvasti tohottamassa ympäriinsä, sotkemassa paikkoja ja vetämässä Markiisia hännästä. Mutta siitä huolimatta Emil oli kovin suloinen, etenkin isänsä silmäterä.

Hiukan myöhemmin Madeleine alkoi taas kumartaa vessanpöntön jumalalle. Loputon kuuraaminen oli hiukan ällöttävää, mutta Madeleine yritti toistaiseksi elää niin kuin ennenkin, eikä taaskaan kehdannut tunnustaa edes Esaiakselle epäilyjään.

Esaias viihtyi hyvin kotona poikaansa hellimässä, mutta aina välillä pienet päiväunetkin olisivat tehneet terää...

Markiisi alkoi olla jo vanha kissa, eikä oikein jaksanut aina Emilin hevosenleikkejä. Muutenkin molemmista vanhemmista alkoi tuntua, että olisi mukavaa, jos talossa olisi toinenkin kissa, joten löytöeläintalosta lunastettiin pikkuruinen punertava kollipentu. Poikanen oli niin pieni, että se oli melkein kuin lelu. Sen lisäksi se oli melkoinen höntti, vilkas ja leikkisä: täydellinen leikkikaveri Emilille! Pentu sai nimekseen Oskari.

Vaan kuten viimeksikin, ei Esaias voinut olla huomaamatta vaimonsa pyöristymistä (Ei sillä, että hän olisi sitä edellisellä kerralla tunnustanut ennenkuin kysyttiin). Esaias oli ruvennut harrastamaan maalaamista, ja Madeleine poseerasi hänelle leikillään aina välillä. Kun Esaias hiukan liioitteli vatsan kaarta, Madeleine kiivastui ja oli nipistää nauravaa miestään korvasta. Sitten hänen oli hiukan nolona tunnustettava, että raskaustesti oli näyttänyt positiivista.

Esaias oli pelkästään iloinen: Olisihan mukavaa saada leikkiseuraa Emilille - vaikka tällä kertaa olisi Madeleinen vuoro pitää pidempi vanhempainvapaa. Madeleine suostui hiukan myrtyneenä, mutta olisihan se kai reilua. Omituiset sattumatkin olivat vähentyneet viime aikoina: olisikohan räyhähenkikin huomannut Madeleinen tilan?

Madeleinen kuvotus oli tällä kertaa pahempaa kuin edellisen raskauden aikana, ja hän joutui jälleen jäämään kotiin hiukan tavallista aikaisemmin. Loppujen lopuksi kotona ei ollutkaan enää niin kauheaa: Emil oli kyllä vauhdikas pikku riiviö, mutta Madeleine sai loputonta riemua pojan kehityksestä (Ja siitä, että hänen ensimmäinen sanansa oli äiti!). Madeleinea alkoi hiukan nolottaa aiempi hysteerisyytensä: jospa hän oli vain kuvitellut kaiken? Ehkä tauluissakin oli vain käytetty jotakin maalia, joka ei kestänyt aikaa...

Melodin vierailukin oli viivästynyt: aikataulut eivät olleetkaan sopineet yhteen (eli suomeksi sanottuna Madeleine yritti vältellä Melodin tapaamista parhaansa mukaan: vaikka Aina ja Melodi olivatkin sukua (tai ainakin melkein Melodin kohdalla), he olivat kuitenkin toimittajia. Eikä Madeleinella ollut minkäänlaista hinkua ryhtyä mukaan johonkin lehtihankkeeseen.). Sitten Madeleine oli tullut raskaaksi ja voinut pitkään niin pahoin, että oli käyttänyt sitä verukkeena. Lopulta Melodi kuitenkin ilmestyi pääportille eräänä syksyisenä iltapäivänä.

"Meidän täytyy puhua," Melodi aloitti nopeasti kun näki Madeleinen varautuneen ilmeen. "Minä en tiedä luetko lehtiä, mutta niissä puhutaan sinusta edelleen koko ajan pahaa! Olen jopa kuullut, että potilaat kieltäytyvät sinun hoidostasi!" Madeleine punastui ankarasti: hänellä oli todellakin huomattavasti vähemmän potilaita kuin muilla terveyskeskuksen lääkäreillä, vaikka jonot olivat pitkiä. Siksikö hänet sysättiin koko ajan niin varhain äitiyslomalle?

Melodi jatkoi välittämättä Madeleinen hämmennyksestä. "Me Ainan kanssa olemme miettineet, että kirjoittaisimme teistä oikein kunnon reportaasin. Koko perheestä, ja voisimme haastatella Juliaakin jos hän vain suostuu!" Madeleine raivostui. "Jos sinä kuvittelet, että minä rupean repostelemaan elämääni iltapäivälehdissä, niin olet pahasti väärässä! Mitä se maailmalle kuuluu, mitä minulle on tapahtunut?!"

Melodi yritti tyynnytellä Madeleinea ja talutti tämän varovaisesti sisään. Madeleine oli alkanut hengästyä, ja häntä pelotti, että kiivastuminen tekisi pahaa lapselle. "Kuule nyt," Melodi jatkoi pehmeästi suostutteluaan, "ajattele lastesikin parasta! Ehkä sinä et välitä, mitä sinusta puhutaan, mutta minusta on todella inhottavaa, että rakkaani sisaresta puhutaan pahaa kaikkialla, mihin nenäni käännän. Luuletko, ettei lapsiasi tulla kiusaamaan koulussa, ellei tätä asiaa selvitetä?" Madeleine katsoi poispäin: sitä hän ei todellakaan ollut tullut ajatelleeksi.

"Ole kiltti, anna meidän kirjoittaa se juttu. Olet niin näkyvä henkilö, että olisi kaikkien parhaaksi, jos maineesi puhdistetaan! Tarjoamme sitä Ilta-Postin kilpailijalle: se on pienempi lehti, mutta ei ole tarttunut tähän teidän juttuunne yhtään niin hanakasti. Olen varma, että he julkaisevat jutun ilomielin!" Madeleine oli kahden vaiheilla. Toisaalta häntä hirvittivät suuret lööpit ja uudelleenviriävä keskustelu, toisaalta hän ymmärsi nyt, että pahoista puheista kärsivät muutkin kuin hän itse. "Saanko keskustella asiasta Esaiaksen kanssa? Minä lupaan miettiä asiaa," Madeleine lopulta myöntyi.

Madeleine otti asian puheeksi vasta illalla nukkumaan käydessä. Esaiasta ei tarvinnut kauaa suostutella: hänestä oli vain oikeudenmukaista, että he saisivat lopultakin kertoa vapaasti luotettaville ihmisille, mitä oli tapahtunut. Madeleine käpertyi hiukan hämmästyneenä miehensä kainaloon, mutta nukkui yönsä paremmin kuin moneen viikkoon.

Tuumasta toimeen: Aina ja Melodi haastattelivat heitä molempia sekä Juliaa vuorotellen ja yhdessä, ottivat loputtomasti valokuvia joissa Madeleine hymyili vaivautuneesti Emil polvellaan ja tohottivat kuin kanaemot. Madeleine alkoi vähitellen nauttia siitä, että hänestä huolehdittiin: oli kuin hän olisi saanut kaksi vanhempaa sisarta, jotka puolustivat häntä pahaa maailmaa vastaan.

Juttu ilmestyi parin viikon päästä Ilta-Kuriirissa, joka oli piirun verran tasokkaampi iltapäivälehti, ja siitä syystä hiukan vähemmän luettu kuin Ilta-Posti. Ilmestymispäivän aamuna Madeleine löysi lehden kotiportaaltaan ja avasi sen heti: Kaikki oli niinkuin sovittu. Häntä hiukan ihmetytti vieläkin, kuinka avoimesti hän oli pystynyt purkamaan traumaattisia kokemuksiaan, ja ilahdutti se, että Julia oli antanut isoisänsä suunnitelmat julkaistavaksi. Ne viimeistään todistivat lopullisesti Madeleinen syyttömyyden.

Seuraavana päivänä lehden riehakas päätoimittaja soitti innoissaan Madeleinelle ja ilmoitti, että he olivat ensimmäistä kertaa lehtensä historiassa ohittaneet levikissä Ilta-Postin, ja vielä lyöneet heidänkin myyntiennätyksensä! Madeleinen tarina selvästi kiinnosti vieläkin kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Jospa Melodi olikin ollut oikeassa ja Madeleinen maine olisi lopultakin puhdistettu?

Lehtijutun julkaisemisen jälkeen elämä jatkui jokseenkin entisellään, mutta silloin tällöin postilaatikosta löytyi kirje, jossa tämä tai tuo vanharouva pyyteli anteeksi pahoja puheitaan ja toivotti koko perheelle jaksamista. Madeleinesta se oli hämmentävää, mutta Esaiasta kirjeet naurattivat kovasti, ja hän antoi kehystää yhden erityisen mairean seinällekin.

Emil nautti kovasti kissojen kanssa peuhaamisesta, vaikka Oskari näyttikin välillä siltä, että olisi mielellään paennut rajuja hellyydenosoituksia. Kohta Emilillä kuitenkin olisi pikkusisko tai -veli leikkitoverina!

Synnytyksen aika lähestyi, mutta Madeleine ei osannut olla tekemättä kotitöitä. Viimeisillään vaan kissanruokakupinkin poimiminen alkoi olla niin vaivalloista, että Madeleine sai hädin tuskin noustua takaisin jaloilleen. "Saisi olla jo ohi tämä mokoma," Madeleine puuskutti. "Miksi ihmeessä naisten pitää kärsiä tällaiset tuskat lasten takia, kun miesten ei tarvitse tehdä paljon mitään," hän mutisi itsekseen, ja Esaias vain nauroi partaansa.

Melodi alkoi myös käydä useammin kylässä Madeleinen luona. Madeleine ei ollut aluksi aivan varma, pitikö hän Melodista, mutta onnistunut lehtijuttu oli hälventänyt Madeleinen epäilyjä. Melodi tosin ei aivan ymmärtänyt, että flunssan tartuttaminen viimeisillään raskaana olevaan naiseen ei ole niitä parhaita ideoita, ja Madeleinea kismitti se, että hän joutuisi synnyttämään nenä vuotaen.

Melodi yritti kyllä kovasti korvata mokansa, ja viihdytti Emiliä samalla kun Madeleine kylvetti rimpuilevaa poikaa.

Sitten eräänä yönä Madeleine heräsi nähtyään unta, että oli pudonnut kalliolta mereen. Kun märkä tunne ei kadonnutkaan heräämisen myötä, hän tajusi synnytyksen alkavan.

Esaias oli tällä kertaa kotona, ja kannusti vaimoaan reippaasti, tosin turvallisen välimatkan päästä. "Uskaltaako sitä katsoa? Hengitä vain syvään, sisään, ulos, sisään..." "Suusi kiiddi, höperö bies, bidä yritäd syddyttää!" Madeleine kirkui ja aivasti heti perään, ja Esaias hötkyili niin ettei muistanut edes soittaa ambulanssia.

Lopulta Madeleine sai käsivarsilleen taas pienen pojan. Mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen pojan. Poika oli tietenkin syötävän suloinen, mutta paniikintunne yritti hiipiä kuolemanväsyneen Madeleinen takaraivoon: synnyttäisikö hänkin liudan pelkkiä poikia? Eihän hän ollut tahtonut suurperheen äidiksi!

"Tuu tuu tupakkarulla," Madeleine hymisi yrittäessään nukuttaa pikku Vilhelmiä. Vilhelm ei ollut ollenkaan niin sikeäuninen kuin isoveljensä, ja Madeleine joutui heräämään muutaman tunnin välein milloin syöttämään, milloin nukuttamaan lasta. Esaiaksen taas täytyi nukkua jaksaakseen työssä. Yön pimeinä tunteina Madeleine alkoi taas muistella viimekertaiseen synnytykseen liittyneitä kauhukokemuksia: miksi niitä ei nyt ollut tullut?

Mutta isoisoäiti oli unessa sanonut, että hän synnyttäisi vielä tytön. Miksiköhän se oli niin elintärkeää, että tyttö perisi? Ei Madeleinella ollut tietenkään mitään sitä vastaan, että hän oli saanut vastuulleen sukukartanon: hän epäili ettei hänen huikentelevaisista veljistään olisi ollut sen ylläpitäjiksi. Mutta silti: mikä vika hänen pojissaan muka oli?