Osa 34. Juustoleipiä ja sympatiaa

Viimeinkin taas uusi jakso. Päivitykset luultavasti tihenevät kunhan pääsen eroon kisoista, jotka ovat vieneet aikaani melko tehokkaasti viime aikoina... Noh, asiaan.



Sillä välin kun hänen sisaruksensa paahtoivat töitä yliopistolla, Emil oli pistänyt tuulemaan ja muuttanut omaan kotiin. Hän oli löytänyt pienen, mutta kodikkaan yhden hengen omakotitalon läheisen suurkaupungin keskustasta.



Talon takaosaa hallitsee lasitiilinen nurkka. Ulkoa ei näe sisälle, mutta sisältä portaita noustessa lasitiilien välistä on mukavan psykedeelliset näkymät.



Emil oli ottanut ennakkoperintönsä ja käyttänyt sen suurimmaksi osaksi talon sisustukseen. Eteisestä talo näyttää tältä: pieni keittiö, jossa ruoka syödään baarijakkaroiden päältä, mutta tilaa tuo se, että huone on kahden kerroksen korkuinen keittiön kohdalta.



Talossa on kaikki, mitä Emil tarvitsee työhönsä: piirustusteline uusia vaatemalleja varten sekä hänen vanha, rakas polkusingerinsä.



Kylpyhuone on modernin yksinkertainen ja tyylikäs. Koko seinän kokoinen peili lisää tilan tuntua muuten kapeassa tilassa.



Parvella on oleskelutila kirjahyllyineen ja televisioineen, sekä tietysti sänky. Parvelta johtaa myös ovi ulos pikkuruiselle parvekkeelle, josta voi käydä vilkuilemassa kaupungin menoa ja vastapäisen modernin taiteen museon asiakkaita.



Kaiken kaikkiaan Emil oli tyytyväinen pieneen asuntoonsa: se oli moderni, tyylikäs ja kuitenkin kotoisa. Kyllä täältä käsin kelpaisi pyörittää vaatebisnestä!



Ilmastonvaihdos oli selvästi tehnyt Emilille hyvää. Hänen kynänsä vapautui ja uusia muotiluomuksia virtasi paperille niin että ranne ihan kipeytyi.



Sillä välin yliopistolla ovet olisi syytä opetella laittamaan lukkoon. Sophie oli saada sydänkohtauksen, kun kesken täysin 'viattoman' iskutaktiikkaopettelun olohuoneeseen pölähti täysin alaston nuori mies, joka hihkaisi: "Let's make lööööv, beibe!" Onneksi Sophien kirkaisu lähes puhkaisi miehen tärykalvot, ja kun Sophien veljet vielä rymistelivät äkäisinä olohuoneeseen, itsensäpaljastelija sai äkkilähdön.



Vuodet vierivät, ja Sophie keskittyi yhä enemmän opintoihinsa ja vähemmän kaupungilla juoksemiseen. Kun alkoi olla selvää, että yliopiston kaikki miehet olivat paitsi rumia, myös tyhmiä, Sophie päätti valmistua nopeasti ja hyvin arvosanoin.

Eräänä päivänä tapahtui kuitenkin jotain hämmästyttävää: William saapui Tavastilaksi nimetyn osakuntatalon ovelle kolkuttamaan! Hän oli ollut käymässä kotimaassaan, mutta palattuaan hän oli kiristänyt ystävältään tiedon siitä, missä Sophie asui. Hiukan hämmentynyt Sophie toivotti nuoren miehen tervetulleeksi ja alkoi opettaa tälle biljardinpeluun jaloa taitoa.



Viikkojen kuluessa Williamista kehkeytyi vakiovieras, ja tunteet alkoivat lämmetä molemmin puolin. William oli komea, mutta omituisen salaperäinen. Hän ei juurikaan tahtonut puhua itsestään, vaan käänsi keskustelun aina Sophieen, hänen perheeseensä ja suvun historiaan. Sophieta vähän ihmetytti, miksi mies oli niin kiinnostunut niistä asioista, mutta kertoi mielellään, sillä vastalahjaksi William toi kalliin näköisiä lahjoja ja käytti Sophieta ulkona syömässä. Ja sitäpaitsi hän oli tosi söpö!



Neljännen vuoden syksy tuntui korvaavan Sophien mielessä kaikki menetetyt hauskanpitomahdollisuudet. William oli huomaavainen, hellä, komea ja älykäs – siis täydellinen mies! Sophie rakastui päätä pahkaa, ja huomasi välillä suunnittelevansa kodikkaita iltoja loimuavan takkatulen ääressä, pikkuiset jaloissa pyörien... Mutta miten tässä nyt näin kävi? Sophienhan piti kiertää maailmaa, löytää tuntemattomia aarteita ja hylättyjä muinaistemppeleitä. Williamin kanssa kaikki tuo tuntui olevan merkityksetöntä.



Sillä välin Emil oli edistynyt pyrkimyksissään. TavastEen vaatteet olivat saaneet oman rekkinsä lähistöllä sijaitsevasta tyylivaatteisiin keskittyneestä putiikista, uudella shoppailualueella jossa oli useita pieniä putiikkeja, eikä puhettakaan mistään kolossaalisista massaostoskeskuksista.



Emil hengaili kaupassa vähän liikaakin, mutta ei voinut olla hehkuttamatta vaatteitaan jokaiselle vastaantulijalle. Jotakin meni ihan kaupaksikin.



Boutique de la Centre-Ville oli tasokas ja aistikkaasti sisustettu liike, mutta myyjät saisivat kyllä vähän kiinnittää huomiota ulkomuotoonsa.



Emil päätti repäistä menestyksensä kunniaksi ja meni käymään viereisessä tatuointi- ja lävistysliikkeessä.



Uusi, uljas Emil: lävistykset hän otti sekä korvaan että kulmakarvaan. Super-chic!



Vielä yksi palkinto ennen töihin paluuta: Emil otti itselleen ihanan kokovartalohieronnan. Harmi vain, että hieroja oli nainen: Emiliä hiukan tuskastutti se, että vaikka hän olikin kovaa vauhtia menestyvä vaatesuunnittelija, sosiaalinen elämä ei tuntunut kasvavan samaa vauhtia. Hänellä ei ollut oikein ystäviä, saati sitten ihastuksia. Kaupungilla liikkui aivan liikaa naisia! Olisikohan tässä kaupungissa oikein kunnon homobaaria? Emil päätti lähteä etsiskelemään.



"LKM", Emil ihmetteli baarin nimeä, mutta ulkomainokset lupasivat hyvää, joten Emil astui reippaasti sisään. Alkuiltapäivästä paikka oli vielä tyhjillään, mutta onneksi baarimikko kuitenkin oli erittäin söpöä sorttia.



Parin drinkin jälkeen asiakkaita alkoi saapua, ja Emil iski välittömästi silmänsä tummaan, komeaan muukalaiseen. Mikä veistoksellisuus, mikä jalous!



Emil lähestyi miestä ja kertoi olevansa nouseva nimi muodin maailmassa ja etsivänsä malleja uuden kokoelmansa esittelyyn. Mies – Morgan nimeltään – oli ensin hiukan varautunut, mutta ei voinut vastustaa Emilin taitavaa imartelua. He sopivat lopulta hauskan illan jälkeen treffit seuraavalle viikolle, ja Emil poistui tyytyväisenä baarista.



Vaikka nuoret kävivätkin usein ulkona, William viihtyi Sophien luona erittäin hyvin. Sauna oli hänelle jotain aivan uutta ja erityistä, ja kellarin takkahuoneen sohva tuli melkoisen tutuksi... Sophieta joskus vähän ihmetytti, miksi he olivat aina hänen luonaan, mutta William selitti silmät suurina, että hänen asuntolahuoneensa oli niin pieni ja ikävä, ettei siellä kannattanut tavata.



Onnelliset kuukaudet kuluivat kuin siivillä, ja pian oli enää kaksi kuukautta Sophien viimeisiin tentteihin. William ja Sophie – eh – fiilistelivät parvekkeella. Vaikka olikin vielä lumista, ilmassa oli jo kevään tuoksu.

Kun nuoret lekottelivat jälkeenpäin raukeina riippumatossa sylikkäin, William yskähti hieman. "Kuule Sophie, minun täytyy kertoa sinulle jotakin." Sophien sydän alkoi yhtäkkiä hakata tuhatta ja sataa: aikoiko William tunnustaa rakkautensa? Pyytää lähtemään hänen mukaansa ulkomaille? Kosia? Sophie oli täysin valmis seuraamaan miestä vaikka kivenkoloon, jos tämä nyt pyytäisi.

"En oikein tiedä miten tämän sanoisin. Olen ollut niin onnellinen sinun kanssasi, mutta... Olen niin kovin pahoillani! Sinun täytyy kaiketi nähdä itse."



Sophie tunsi Williamin painon katoavan viereltään, ja sitten hänen oli puraistava kättään ettei olisi huudahtanut hämmästyksestä. William leijui hänen yläpuolellaan ilmassa säkenöivien kipunoiden ympäröimänä.

Tämän on pakko olla unta, Sophie ajatteli heikosti, mutta William puhui, nyt äänellä joka kaikui omituisesti. "Minä olen Anglian kruununprinssi, todellinen siniverinen: lentämisen taito on vuosisadat ollut kruununperijän merkki. Olen niin pahoillani, mutta hovistani on ilmoitettu, ettei sinun veresi ole riittävän aatelista minun puolisokseni. Olisin niin toivonut sitä, sillä pidin sinusta niin kovasti... Pyydän, ettet muistelisi minua pahalla", mies lisäsi ja laskeutui takaisin lumiselle laatoitukselle.



Sophie nousi ja käveli hämmentyneenä huoneeseensa. Hän heitti takkinsa sängylleen ja kääntyi sitten kohtaamaan häntä seuranneen Williamin. Sophien sisällä kiehui: miten ihmeessä hän voisi satuttaa miestä niin paljon, että tämä ymmärtäisi miten paljon Sophieen sattui?

"Kuules nyt senkin... senkin Katto-Kassinen!" Sophie tunsi vajoavansa lattian läpi häpeästä mutta jatkoi silti sinnikkäästi. Katto-Kassinen?! "Vai luulet sinä voivasi käyttää naisia pelkkänä huvitteluvälineenä! Sitäpä et tiedäkään, että et ole merkinnyt minulle mitään! Et yhtään mitään! Itse asiassa minulla... minulla on muitakin miehiä, ettäs tiedät!" Sophie keksi villisti peittääkseen pintaan pyrkivät kyyneleet.

"Vai sillä lailla! No sitten minun hovini olikin varmaan oikeassa. Miten saatoinkaan langeta tuollaiseen Baabelin porttoon, kun et ole edes kaunis! Olet varmaan käyttänyt jotain noitakeinoja minun viettelemisekseni!"

"NOITAKEINOJA?!" Sophie kirkui välittämättä enää naapureista. "Katsokaa kuka puhuu! Herra 'minä-olen-lentävä-prinssi'... Ulos minun talostani! En tahdo nähdä sinua enää koskaan!" Kiukusta puhkuva William loi Sophieen vielä yhden raivoisan katseen ja marssi ulos.



Sophie purki yllättävän eron aiheuttamaa tuskaa opiskelemalla entistäkin raivoisammin. Gradu eteni ennätysvauhtia ja tenteistä napsahteli pelkkiä kiitettäviä. Lumien sulettua kuitenkin Sophien keskittymistä alkoivat häiritä yhä useammin toistuvat pahoinvointikohtaukset. "Olenkohan minä jotenkin kipeä", Sophie pohti rynnättyään jälleen vessaan yökkäilemään.



Sophie sai lähdettyä kaupungille Emilin pakottamana vasta monta viikkoa eron jälkeen. Silloinkin hän piti hatun päässään koko ajan ja yritti vetäytyä huomamattomasti nauttimaan teetä pieneen japanilaiseen salonkiin.



Salongissa eräs vaalea neitonen puhui kovaan ääneen ystäviensä kanssa. "...treffit illalla Williamin kanssa! Voi että hän on ihana, niin salaperäinen... Niin, eipä se ole ihme, kyllä von Rosenpfaltzin nimi on valttia..." Sophie katsoi hetken jähmettyneenä teekuppiinsa, laski sen sitten pöydälle ja marssi kovaäänisen naisen luo.

"Anteeksi, en voinut olla kuulematta... Puhutte ilmeisesti asiakkaastani, William Walesista? Olen hänen stylistinsä." Vaaleaverikkö hymyili koko hammasrivistöllään ja ojensi kätensä. "Mikä sattuma! Rosalinda von Rosenpfaltz. Tehän voisittekin auttaa minua! Tiedättekö minkätyyppisistä naisista William pitää? Klassisen hienostuneista, kenties...?" Silmääkään räpäyttämättä Sophie jatkoi roolinsa vetämistä. "Voi kyllä! Jos haluatte, voin stailata teidätkin iltaa varten, erityispalveluksena Williamille! Hän on lempiasiakkaani, näettehän..." Rosalinda istahti innostuneena kampaustuolille. "Antakaa sitten palaa, stylisti!"



Sophie tarttui työhön suurella tarmolla. Hän ei varsinaisesti ollut koskaan leikannut kenenkään hiuksia, eikä meikkaaminenkaan ollut juuri hänen alaansa. Mutta mitä pienistä! Rosalindan kiharat saivat kyytiä, tuota, muodikkaan revityn kampauksen tieltä, ja Sophie käytteli meikkisiveltimiä sellaisella innolla, että Rosainda tunsi todella saaneensa kunnon käsittelyn.



"Katsokaa nyt, nyt olette nuorekas ja tyylikäs! Olette aivan viimeisintä huutoa! Pariisissa varmasti teidät revittäisiin käsistä!" Sophie naureskeli aikaansaannokselleen, mutta Rosalinda oli joko tyhmä tai luotti sokeasti 'muodin asiantuntijaan', sillä hän hihkui aivan ihastuneena peilikuvansa nähdessään.
"Sovitaanko vielä yksi juttu? Älkää kertoko Williamille, että tämä on minun käsialaani, hän on hyvin mustasukkainen muille asiakkailleni! Tämä on meidän pieni salaisuutemme, eikö niin?" Sophie kujerteli, ja Rosalinda vain hihitteli ja nyökkäili. Rosalindan saattue säntäsi välittömästi johtotähtensä ympärille tämän noustua tuolista ja sirkutti innostuneesti kuin kottaraisparvi mansikkapellolla.

"Kosto se on pienikin kosto", Sophie hymähti katsellessaan naisten menoa.



Gradun jättöpäivä lähestyi, ja suurin osa tenteistä oli jo suoritettu. Sophie ei halunnut mitään niin paljon kuin lähteä pois yliopistolta, pois tästä talosta joka muistutti häntä joka neliösentillään Williamista.

Eräänä päivänä Sophie hämmästyi vastatessaan puhelimeen niin että oli lentää selälleen: Siellähän oli Severi, se uuniperunamies. Severi kuulosti innostuneelta, vaikka yrittikin puhua muodollisesti ja kutsui itsensä kylään samana iltana. "Voin tuoda ruokaa. Haluaisin keskustella kanssasi." Sophie pyöritteli silmiään ja valmistautui henkisesti lehtipihviin ja uuniperunaan, muttei viitsinyt kieltääkään.

Severi oli yllättäen hakenut jostakin ravintolasta uuniperuna-pihviannokset, jotka käytettiin uunissa ja katettiin sitten ruokailuhuoneen pöytään. Sophie ei ollut viitsinyt edes vaihtaa parempia vaatteita ylleen (jostain syystä melkein kaikki housut olivat alkaneet kiristää), mutta se ei Severiä näkynyt haittaavan.



Severillä puolestaan oli jälleen puolueensa vihreä kannatuspaita yllään. Mies vaikutti olevan hyvin tohkeissaan jostakin, mutta hän puhui silti kuin olisi pitänyt puhetta kunnanvaltuustossa.

"Kröhöm. Minulla on suuri kunnia ilmoittaa, että minulle on suotu suuri kun... öh, upea mahdollisuus, tarkoitan, olen puolueeni ehdokas seuraavissa eduskuntavaaleissa! Ja saanen sanoa, että kannattajakuntani laajuuden huomioonottaen luulen, että mahdollisuuteni edustajanpaikkaan ovat sangen varteenotettavat."



Sophie kuunteli hölmistyneenä miehen paapatusta ja tökki ruokaansa haluttomasti haarukalla. Pihvi aiheutti hänen vatsassaan epämiellyttäviä nuljahduksia, mutta hän yritti silti pitää ilmeensä kurissa.

"Kuten ehkä tiedät, Apila-puolueen arvoja ovat tasapainoinen kotielämä, perinteet ja niiden ylläpitäminen sekä rauhallinen kehitys. Emme kannata liiallista uudistumista pelkän uudistumisen vuoksi! Siispä, kuten ehkä ymmärrät, olisi hyvin suotavaa, että ehdokkaat toteuttaisivat näitä arvoja omassa elämässään. Se tuo arvovaltaa, Sophie hyvä!"



Sophie tunsi, että hänenkin pitäisi sanoa välillä jotakin. Severi oli hädin tuskin koskenut ruokaansa, Sophie taas oli lievästä pahoinvoinnistaan huolimatta tunkenut perunaa väkisin suuhunsa välttääkseen puhumista. Hän laski haarukkansa pöydälle, ja Severi käytti tilaisuuden heti hyväkseen ja tarttui Sophien käteen kouristuksenomaisesti. Sophie hämmentyi hiukan, mutta päätti olla välittämättä eleestä.

"Höm, on tosi hienoa että olet menestynyt... Mutta miten tämä liittyy minuun? Ei sillä ettei olisi, öö, kiva nähdä pitkästä aikaa..." Mitä järkeä tässäkin nyt oli? Severi oli aina ollut pompöösi poliittinen broileri, eivätkä vuodet olleet tehneet miehestä yhtään sen miellyttävämpää.



Mutta Severi ei hämmentynyt, vaan kaatoi pommacia varsilaseihin ja nosti maljan.

"Apila-puolueen - ja uskallanko sanoa - minunkin voitolleni!"
"Skool", Sophie mumisi nolostuneena. Eikö tästä tyypistä pääsisi ikinä eroon?

"Vaan nyt itse asiaan!" Severi julisti. "Minä olen tullut kysymään sinulta tänään jotakin aivan erityistä. Ymmärrän kyllä, mikäli tarvitset hiukan harkinta-aikaa, mutta olen vakuuttunut, että kaiken tänään kertomani perusteella harkitset vakavasti myöntymistä." Tässä se tulee, Sophie ajatteli happamena. Kenties Severi aikoi pyytää Sophieta mukaan kampanjatiimiinsä?



"Parahin Sophie, kuten jo sanoin, puolueeni varteenotettavana kandidaattina minun tulee edustaa puolueemme suuria arvoja, ja sehän ei onnistu jos olen poikamies! Siksi kysynkin sinulta, Sophie Tavast, tuletko vaimokseni? Olen pitkän harkinnan päätteeksi päätynyt juuri sinuun, sillä muistan kyllä miten viehättävä olet, ja arvokas sukukaan ei ole haitaksi. Et kuitenkaan edusta ylhäisaatelia, mikä voisi olla jo liiallista... Noh, kuinka on?"

Sophien piti ottaa pöydästä tukea. Tämähän oli aivan mielipuolista! Eihän hän edes pitänyt koko hyypiöstä, ja ensimmäinen reaktio olikin potkaista mies ulos koko talosta. Sophie ei kuitenkaan sanonut mitään aivan heti. Mikäli hänen aavistuksensa pitivät paikkansa, pahoinvoinnin syynä saattoi olla ylimääräinen asukas hänen vatsassaan. Ja jos se taas piti paikkansa, hän ei halunnut Williamin kuulevan asiasta: siitä seuraisi vain kaikenlaisia ikävyyksiä sikäläisen hovin kanssa. Vielä ei olisi liian myöhäistä lavastaa jotakuta muuta isäksi... Ja toisaalta, hän saisi ehkä olla rauhassa ulkomaanmatkoillaan, mikäli sormessa olisi sormus ja passissa lukisi 'rouva'.



Sophie pyysi muodon vuoksi pari päivää harkinta-aikaa, jotka hän käytti lähinnä vessanpönttöä palvoen ja gradua viimeistellen. Sitten hän ilmoitti Severille suostuvansa avioliittoon, mutta miehen olisi turha odottaa mitään erityistä tunnesidettä hänen puoleltaan. Jos miehelle sopisi käytännöllinen kulissiliitto, se sopisi Sophiellekin.

Severi oli lähinnä helpottunut siitä, ettei häneltä toivottu välttämätöntä fyysistä kanssakäyntiä enempää, mutta ei hän estellytkään Sophien tehtyä vastahakoisen aloitteen saunassa. Jos oli tarkoitus lavastaa Severi tulevan lapsen isäksi, ei varmaan kannattanut toivoa, että mies luulisi lasten sikiävän suudelmasta. Tai mistä sitä tiesi, mutta oli hyvä ottaa varman päälle.



Sophien epäilyt saivat varmistuksen, kun hän eräänä päivänä huomasi vatsansa ehdottomasti pömpöttävän tiukan paidan alla. Nyt pitäisi vain mennä kieli keskellä suuta, etteivät veljet tai varsinkaan Severi huomaisi vielä mitään.



Emil oli hämmästynyt hiukan, kun Sophie oli soittanut ja hädissään pyytänyt saada tulla käymään, mutta toivotti kuitenkin siskonsa tervetulleeksi. Juustoleivät olivat parahiksi höyryäviä kun Sophie rimputti ovikelloa.

"Mitä ihmettä, Sophie, oletko sinä lihonut?" Emil hihkaisi puolipiloillaan ovea avatessaan.
"Suusi kiinni", Sophie murahti ja työnsi veljensä sisään. Emil hiukan hämmästyi siskonsa käytöstä, mutta sitten hän katsoi vatsasta vasempaan käteen ja takaisin. "Jaahas, mitä sitä on oikein touhuttu?" Sophie haukkasi ahneesti juustoleipää ja purskahti sitten itkuun.



Kun Sophie oli rauhoittunut ja kertonut koko tarinan, juustoleipiä oli mennyt jo ainakin kolme naamaan. "...ja äiti ei tiedä vielä mitään, olen pitänyt löysiä vaatteita ja sormusta taskussa." Emil pyöritteli silmiään. "Ihanko tosissasi meinaat että tämä sinun tyyppisi ei huomaa, että lapsi ei ole hänen?" Sophie tuhahti. "Se toope hädin tuskin edes tietää mistä lapset tulevat. Sitäpaitsi hänessä ja lapsen isässä on niin paljon samaa näköä, että en usko hänen tajuavan mitään. Sitäpaitsi minä aion laittaa jalat alleni heti kun olen toipunut synnytyksestä, en halua nähdäkään koko pentua. Minun piti kiertää maailmaa, ja sen aion totta vie tehdä!"

Emil ei osannut oikein sanoa asiaan yhtään mitään. Sisko vaikutti niin päättäväiseltä, ettei Emil viitsinyt ruveta puhumaan tätä ympäri. Eikä se hänen ongelmansa ollutkaan: isoveljen tehtävä oli kuunnella, sanoa höh ja tarjota juustoleipiä ja sympatiaa. Rouskis.



Lopulta Sophien gradu oli tarkistettu. Kustaa Vaasan poikia käsitellyt opinnäytetyö hurmasi lautakunnan ja Sophie sai kirkkaan laudaturin. Veljet olivat hiukan katkeria sisarelleen, joka saattoi lähteä jo pois kampukselta, työelämään (tai no, niinhän he luulivat). Mitäs opiskelivat niin hitaasti!