Osa 35b. Ruusut tuulessa

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Lunnaat saatiin toimitettua ja Severi ja Sophie pääsivät jälleen turvallisesti kotiin. Hienotunteisuuden nimissä emme näytä kuvia rähjääntyneistä siepatuista kotiovella,vaan hyppäämme ajassa jonkun verran eteenpäin.



Selvittyään onnellisesti sieppaajien kynsistä Sophie piti vähän aikaa matalaa profiilia, mutta Severi tietenkin heti toivuttuaan sähköshokeista vuosi tarinan lehdistölle ja hyödynsi tapahtumaa kampanjassaan. Kumpikaan ei ainakaan päällisin puolin näyttänyt traumatisoituneen tapahtuneesta: Sophie pääsi vihdoin toteuttamaan itseään kansainvälisillä arkeologisilla kaivauksilla, joilla hän vietti suurimman osan ajastaan. Severi taas oli päässyt niukin naukin sieppauskohun saattelemana eduskuntaan (etenkin kun hän antoi ymmärtää sankarillisesti pelastaneensa vaimonsa merirosvojen kynsistä ja lupasi valituksi tultuaan puuttua kovalla kädellä rikollisuuteen maalla ja merellä), joka vei taas suurimman osan hänen ajastaan. Pikku Terhenin kasvatus jäikin lähinnä isovanhempien kontolle.

Nuorelle perheelle rakennettiin vanhojen piirustusten mukaan kartanomainen, joskin huomattavasti inhimillisemmän kokoinen talo aivan Suur-Tammelan kylkeen. Kummallakaan ei olisi ollut aikaa eikä energiaa huolehtia valtavasta kartanosta, joka yhä oli hiukan rempallaan. Siksi Madeleine ja Esaias jäivät pitämään taloa pystyssä minkä omilta kiireiltään ja voimiltaan jaksoivat. Molemmat alkoivat lähestyä jo eläkeikää, mutta vielä muutamia tehokkaita työvuosia oli edessä.



Tässä Vähä-Tammela vielä ilmakuvana. Puutarha on yksinkertainen (jotta hoidettavaa ei olisi liikaa) mutta viihtyisä, ja paviljongissa voi aina vastaanottaa vieraita. (Olen kovin pahoillani siitä, että sadettimet näkyvät. Kuva otettiin vielä silloin, kun talossa ei asunut ketään.)



Vanhempien makuuhuone sisustettiin vihreän sävyin. Kaikki oli parasta laatua, patjat mukavat ja antiikkiesineet hintavia, mutta Sophieta ei tässä makuukamarissa paljoa näkynyt. Eikä etenkään kumpaakaan pariskunnasta yhtä aikaa.



Terhenkin oli kasvanut jo taaperoikään. Tyttö tuli niin paljon äitiinsä, ettei kukaan oikein löytänyt hänestä mitään Severin piirteitä. Sophie yritti vakuutella valjusti, että kyllä ne sitten näkyisivät kun tyttö tuosta kasvaisi.



Madeleinen sairaalan johtajan velvollisuudet olivat melko vähäisiä, joten nykyään hän käytännössä asui puolet ajasta Vähä-Tammelassa. Sophie saattoi olla kerralla viikkoja, jopa kuukausia poissa kotoa ja Severi painoi pitkää päivää kansanedustusvelvollisuuksissaan. Tästä huolimatta Madeleine jaksoi kokata joka päivä jääkaappiin valmiita ruoka-annoksia, joita sitten joko syötiin tai ei. Joskus jopa Emil kävi syömässä Vähä-Tammelassa – kun äiti kerran laittoi ruokaa, eihän sitä voinut poiskaan heittää.



Kuten arvata saattaa, Terhenin varhaiskasvatuksesta huolehti lähinnä Madeleine. Hänen kanssaan Terhen oppi ottamaan ensimmäiset huterat askelensa ja sanomaan ensimmäiset juuri sanoiksi tunnistettavat äännähdyksensä...



...Niin, jopa käymään potalla. Madeleine joskus ihmetteli, miksi Sophie lähti aina niin kiireellä seuraavalle kaivaukselle, aivan kuin tytär ei olisi kiinnostanut häntä lainkaan. Toisaalta pikku Terhen oli niin iloinen, kiltti ja vaivaton lapsi, että Madeleine lähinnä nautti saadessaan hemmotella toistaiseksi ainoata lastenlastaan.



Vähä-Tammelan keittiö oli rakennettu hyvin vanhanaikaiseen tyyliin. Puuliesi tosin oli hämäystä halkoja myöten: se oli kyllä sähköistetty, mutta ulkoapäin se näytti kotoisan maalaiselta isoäidin puuhellalta. Vasemmalta on käynti ruokasaliin, suoraan edessä taas on eteinen.

Madeleine jäi usein vähän siivoilemaan keittiötä kun Terhen oli saatu nukkumaan ja odottamaan vävynsä paluuta. Severistä oli vaikea saada mitään irti, vävy kertoili vain työpäivästään ja onnistuneista valiokunta-aloitteistaan. Madeleinen olisi joskus tehnyt mieli ravistella miestä rinnuksista ja tivata, rakastiko tämä oikeasti vaimoaan ja tytärtään, vai olivatko he hänelle vain menestyksekkään poliitikonuran kulissi. Aivan niin pitkälle Madeleine ei kuitenkaan rohjennut mennä.



Ei Severi aivan täysin tunteeton ollut. Pinnan alla hän hieman pelkäsi appivanhempiaan, tunsi ehkä syyllisyyttä siitä, että näki vaimoaan niin harvoin eikä osallistunut lapsensa kasvatukseen. Välillä Severi säpsähti hereille öisin, yksin leveässä parivuoteessa, nähtyään painajaista. Yleensä painajaisissa esiintyi Esaias, joka tuhosi hänen poliittisen uransa kontaktiensa kautta tai järjestämällä kohtauksen eduskuntasalissa tai pidättämällä hänet sipulin syönnistä. Esaias nimittäin ei ollut päässyt vanhoista rikospoliisin tavoistaan täysin eroon, vaikka olikin vaihtanut uraa jo kauan sitten.



Pian oli jo aika alkaa pohjustaa seuraavien eduskuntavaalien kampanjaa. Severi oli ollut hiukan pettynyt edellisvaalien tulokseen, hän tahtoi suurempaa äänimäärää, suurempaa kannatusta ja siten suurempaa arvovaltaa puolueessa. Severi alkoi kiertää julkisilla paikoilla pitämässä palopuheita terveen perhepolitiikan ja maatalouden tukemisen puolesta. Aluksi häntä ei kuunnellut juuri kukaan...



...Mutta vähitellen etenkin nuoret maaseudun naiset alkoivat innostua hänen puheistaan. Ensin Severiä kuuntelivat muutamat uskolliset ihailijat, sitten pian hänellä alkoi olla jo monikymmenpäisiä yleisöjä ihan tavallisinakin päivinä. Jostain syystä valtaosa yleisöstä oli naisia, jotka katselivat kostein silmin Severin huidontaa. Mitä ihmettä he hänessä oikein näkivät?



Iki-Tammelan laitamille oli hiljattain noussut uusia, muodikkaita miniomakotitaloja. Kunnanvaltuusto suosi niitä kaavoituksessa: ne houkuttelivat itsenäistä ja varakasta, mutta rauhankaipuista nuorta keskiluokkaa. Ratkaisun epäekologisuus oli omiaan lisäämään talojen suosiota juuri halutussa kohderyhmässä.

Tähän vaaleanpunaiseen, anakronistis-romanttiseen hörsökkeeseen oli juuri muuttanut uusi asukas. Katsotaanpa lähempää...



Tämä on Midori Lahtinen, 25-vuotias japanilaisen äidin ja suomalaisen isän vanhin tytär, opiskellut valtiotiedettä ja poliittista historiaa. Tähtää urallaan politiikan toimittajaksi johonkin arvostettuun lehteen, ja toivoo avoimen kaula-aukon nopeuttavan ylenemistä. Jaa mitä se tähän kuuluu? Noh, Midori on saanut loistoidean. Hän tahtoo kirjoittaa kirjan eräästä mielenkiintoisesta ilmiöstä, josta hänelle vihjattiin Apila-puolueen puoluetoimistossa.



No niin, oikein arvasitte, Midori aikoi kirjoittaa vaalikirjan Severistä. Hänen mielestään oli erikoinen ilmiö, että mitättömän näköinen, lappuhaalareihin pukeutuva vanhoillismielinen poliitikko saattoi saada niin suurta underground-suosiota etenkin naisten parissa. Jokin salaisuus miehellä on pakko olla, ja sen Midori aikoi paljastaa – ja mahdollisesti kirjoittaa menestyksekkään vaalikirjan lisäksi pistämättömän oppaan siitä, kuinka kerätä äänestäjien suosio. Sillähän rikastuisi!

Parin viikon soittelun jälkeen Midori onnistui lopultakin sopimaan lounastapaamisen Severin kanssa. Midori ehdotti rohkeasti omaa asuntoaan tapaamispaikaksi, sillä verukkeella että siellä saisi olla aivan rauhassa eikä luottamuksellisia asioita tarvitsisi huudella jossakin ravintolassa.



Severi oli nopeasti suostuteltu mukaan projektiin, jossa hän sai rajattomasti puhua itsestään, poliittisista strategioistaan ja vielä vähän itsestään. Toistaiseksi Midori oli kuitenkin lähinnä kyllästymäisillään. Mieshän oli jäykkä kuin puupökkelö! Jokaikinen lause oli kuin suoraan junioripoliitikon Näin sanot paljon sanomatta mitään -oppikirjasta. Kärsivällisesti hän kuitenkin kuunteli miehen vuodatuksia. Miljoona kärpästä ei voi olla väärässä, ja miten se menikään.



Lopulta Midorin oli pakko keskeyttää mies. "Kuulkaahan, herra Uusinen, eiköhän tässä ole riittävästi poliittisista näkemyksistänne tältä päivältä. Meidän pitäisi kuitenkin saada kirjaan myös jotakin muuta materiaalia, sellaista mikä saa lukijoiden kiinnostuksen heräämään ja saa heidät jatkamaan kirjan loppuun asti." Severin selkä jäykistyi, jos mahdollista, vielä enemmän.
"Minä en oikeastaan haluaisi puhua yksityiselämästäni. Minä olen sitä mieltä, että äänestäjieni pitäisi arvostaa minua politiikkani tähden eikä yksityiselämäni tapahtumien vuoksi."
Midorilla oli kuitenkin pari ässää hihassaan. "Mutta Apila-puoluehan niin korostaa perhearvoja, ja olettehan te ennenkin puhuneet elämästänne. Siitä miten menitte naimisiin kauniin perijättären kanssa ja miten myöhemmin sankarillisesti pelastitte hänet merirosvojen kynsistä..."
Severi punastui hiusmartoa myöten. "Eikö se riitä, että äänestäjät tietävät vaimoni ja lapseni olemassaolosta, ja tästä tapahtumasta? Ei kai niistä sen enempää tarvitse puhua?"



Midori arvasi iskeneensä kultasuoneen, ja jatkoi lempeää painostusta. Hän nousi seisomaan, nosti miehenkin jaloilleen ja otti kasvoilleen ihailevan ilmeen. "Katsokaa nyt itseänne! Niin monet ihailevat teitä, arvostavat teitä puheidenne tähden. Ajatelkaa, miten suureksi suosionne nousisi, jos voisitte valottaa äänestäjillenne myös hiukan inhimillistä puoltanne! Kertoisitte siitä, miten rakastatte ja arvostatte vaimoanne, miten hemmottelette ja kasvatatte tytärtänne, tai vaikka miltä teistä tuntuu kun katsotte ikkunasta ulos kauniina talvipäivänä! Tai vaikka siitä, mitä teillä on jääkaapissanne! Ihan mitä vain."
Severi näytti hiukan hämmentyneeltä, mutta imartelu taisi silti mennä perille. "No jos minä vaikka siitä... Säästä ja sellaisesta voisin puhua. Tai olenhan minä sitä jo joskus muutenkin tehnyt." Midori terästi kuuloaan: mieskö puhui säästä palopuheissaan? Mitä ihmettä? Tästä täytyisi ottaa selvää. Ja miksi ihmeessä mies vaikutti niin haluttomalta puhumaan vaimostaan?



Sophie oli tullut viikoksi kotiin ennen seuraavaa ulkomaankomennusta. Madeleine oli mielissään nähdessään tytärtään ja hän antoi ymmärtää, ettei Severistä ollut ollut kovinkaan paljon apua Terhenin hoidossa. Sophie tunsi pienen pistoksen omassatunnossaan, mutta sysäsi sen sitten syrjään. Äiti selvästi kuitenkin piti pikku Terhenistä, ja hän oli jotenkin paljon pirteämmän oloinen kuin minkälaisena Sophie hänet muisti lapsuudestaan.



Terhen oli kasvanut kovasti, kohta hän täyttäisi jo neljä vuotta. Tyttö oli niin kovin kaunis! Sophie oli itsekin yllättynyt tajutessaan, että oli kaivannut tytärtään. Hänkö oli saanut jotain noin suloista aikaan? Toisaalta muisto lapsen isästä oli vieläkin kipeä piikki hänen sydämessään, se oli saanut hänet välttelemään tytärtä mahdollisimman paljon.
Sophie ei kuitenkaan halunnut huijata itseään: hän tiesi kyllä, että jossain vaiheessa hänen täytyisi ottaa vastuu tyttärestä, Madeleine ja Esaias eivät olleet enää ihan nuoria. Pystyisikö hän siihen, pystyisikö hän lopettamaan seikkailuntäyteiset matkansa, joista hän nautti niin kovin?



Viikko kului nopeasti, ja Sophien oli taas aika lähteä. Hän oli pukenut ylleen mukavan matkustusmekon ja käynyt hyvästelemässä Terhenin. Seuraavan kerran hän palaisi varhain syksyllä, kolmen kuukauden kuluttua. Hän toivoi, että saisi jäädä kotiin niin pitkäksi aikaa että Terhenin nelivuotispäiviä ehdittäisiin juhlia koko perheellä marraskuussa, mutta mikään ei ollut vielä varmaa.



Sophien lähdettyä kesä oli jo puhjennut täyteen kukkaansa, mutta Severi ja Midori nyhjäsivät päivät pitkät nykyään Midorin talolla. Eduskunta oli vetäytynyt kesälomalle ja äänestäjätkin jätettiin vähäksi aikaa rauhaan suurimmilta agitoinneilta. Aika oli siis täydellinen kirjan hiomiseen edelleen.

Severi oli nykyään jo kuin kotonaan Midorin luona, kävi jääkaapillakin ja valmisti voileipiä evääksi sillä välin kun Midori järjesteli muistiinpanojaan. Severi oli jo rentoutunut siinä määrin, että saattoi jutustella mukavia miellyttävälle toimittajaneidille. Hänen lempipuheenaiheensa oli, yllättävää kyllä, sää.

Midori oli kuunnellut Severin sääpuheita nyt noin viikon päivät korvat aivan tulipunaisina. Tässä se oli se syy, miksi naiset kerääntyivät sankoin joukoin kuuntelemaan Severin puheita! Ne alkoivat kaikki juuri niin tylsästi kuin saattoi odottaakin Severin poliittisilla strategioilla ja epämääräisillä vaalilupauksilla, mutta aina puheen lopuksi mies antautui kuvailemaan viimeaikaisia säähavaintojaan. Severi nimittäin – ilmeisesti täysin tiedostamattomasti – kuvaili säähavaintojaan suurinpiirtein tähän malliin:

"Kun katselin aamulla ulos ikkunasta, voimakas tuulenpuuska pyyhkäisi väkivaltaisesti hennot kastepisarat ruusun terälehdiltä. Tuuli kietoi kukan syleilyynsä, retuutti ja riuhtoi, mutta kukka ei katkennut vaan näytti jopa nauttivan liikkeestä. Sitten nousevan auringon säteet osuivat vielä kosteana kiiltävään punaiseen kukkaan, ja se suoristui hurmioituneena puuskan jatkaessa matkaansa seuraavaan kukkaan."



Eikä mies tajunnut itse lainkaan, että hänen puheensa herättivät naisissa aivan muita mielikuvia kuin aamuvarhaisen puutarhanäkymiä! Midori tajusi nyt, että mies oli tukahduttanut seksuaalisuutensa ja kanavoi sitä puhumalla säästä alitajuisesti eroottisin kielikuvin. Vaikka Midori ymmärsi, että se oli tahatonta, hän ei voinut mitään sille, että alkoi tuntea vetoa mieheen, jonka järkyttävän jäykän kuoren alla asui tuollainen kaunosielu. Mikä ihmeen hirviö se hänen vaimonsa oli, kun oli ajanut miehensä tuollaiseen tilaan?

Ei, ajatukset oli saatava pois tuollaisista! Mitenköhän Severistä saisi vähän fiksumman näköisen, Midori pohti. Miehen pitäisi ruveta käyttämään pukua, että kaupunkilaisetkin voisivat hyväksyä hänet ehdokkaakseen. Ja silmälasit lisäisivät älykästä vaikutelmaa! Pienen hetken Midorin mielessä välähti, että hänenhän oli tarkoitus kirjoittaa vaalikirja, ei toimia kampanjapäällikkönä, mutta kiusaus oli liian suuri. Hänhän oli hankkinut ikkunalasiset hengettömät jo valmiiksi. "Kuulehan, Severi," – he olivat alkaneet sinutella jo aikoja sitten – "minulla on sinulle pieni yllätys. Tulisitko käymään kylpyhuoneessa?"



Midori kaivoi lasit esiin peilikaapista ja usutti miestä pistämään ne päähänsä. "Aivan mahtavaa! Katso itse peilistä, näytät tosi komealta ja älykkäältä! Tai siis vieläkin komeammalta ja älykkäämmältä kuin ennen," Midori hihitti. Severi hämmentyi tapansa mukaan ja alkoi hypistellä käsiään.
"Ihanko todella minä olen sinusta komea? Sehän on, öh, miellyttävä kuulla," mies takelteli yrittäen koota itsensä.



Midorin ihoa kihelmöi. Hän ei tahtonut ihastua tähän mieheen! Mutta hänen avuttomassa viattomuudessaan oli jotain vastustamatonta. Midorin käsi ojentui hipaisemaan Severin käsivartta kuin sillä olisi ollut oma tahto. "Minusta sinä olet... Hurmaava, suloinen, herttainen..." hänen huulensa lausuivat kuin itsekseen. Severi näytti siltä kuin aikoisi käpertyä koteloonsa, mutta yhtäkkiä hänkin rentoutui.



"Se on siis totta! Sinäkö tunnet, öhm, vetoa minuun? Saanko ymmärtää, että tunteisiini vastataan?" Severi änkytti. Midorin piti miettiä hetki, ennenkuin hän ymmärsi kapulakielen läpi mitä mies kysyi. "Voi, kyllä!" Hän henkäisi. Kuka häntä oikein ohjaili? Mistä nämä sanat yhtäkkiä tulivat? Ja tunne oli molemminpuolinen! Midorin polvet alkoivat pettää. Koko tilanne oli niin absurdi, niin pelottava, kielletty, jännittävä... Olikohan Severikin yhtä sekaisin?



Yhtäkkiä Midori huomasi lepäävänsä Severin käsivarsilla. Heidän huulensa olivat kovin lähekkäin, ja sitten ne koskettivat, ja Midori tunsi nuorenevansa teini-ikäiseksi. He pussailivat kuin keskenkasvuiset, aika katosi ja Midorin teki mieli hyppiä ja huutaa. Ei! Ja Kyllä! Miksi olisi pitänyt päättää?!



Severi alkoi viettää, jos mahdollista, vieläkin enemmän aikaa Midorin luona. Suhde oli kielletty hedelmä, sietämättömän houkutteleva, ihana pakotie pois ahdistavasta kodista appivanhempien silmien alta. Joskus Midori kuitenkin erehtyi soittamaan Severin ollessa kotona. "Etkö sinä nyt muista?!" Severi suhisi puhelimeen. "Minähän annoin sinulle aikatauluni... Et saa soittaa kun olen kotona! Joku voi kuulla." Midoria hiukan harmitti salailu, olisihan Severi voinut esittää puhuvansa jonkun kampanjatyöntekijänsä kanssa, mutta ei auttanut. Joskus Severillä oli aivan omituisia periaatteita.



Välillä Severi yritti ottaa osaa Terhenin hoitoon, ehkä lähinnä syyllisyydestä. Mutta se oli niin vaikeaa! Tyttö osasi puhua vain yksinkertaisia, parisanaisia lauseita, eihän sen kanssa voinut edes keskustella. Kaiken huipuksi – tosin Severi yritti vakuuttaa itselleen sen johtuneen vain stressistä ja väsymyksestä – Severi olisi voinut vannoa nähneensä tytön kerran killuvan tukevasti ainakin puoli metriä kehtonsa yläpuolella iloisesti kikatellen. Kun hän oli hämmästyneenä hieraissut silmiään, lapsi oli ollut jälleen normaalisti sänkynsä pohjalla jokeltelemassa. Niin, sen täytyi olla stressireaktio. Severi ei ollut tottunut pitämään ikäviä salaisuuksia.



Severi alkoi olla niin pitkiä aikoja poissa kotoa, että ihmettelevä Madeleine joutui palkkaamaan lapsenvahdin. Ilmeni kuitenkin, että lapsenvahti olisi tarvinnut itsekin lapsenvahtia: tyrkättyään Terhenin kylmästi kehtoonsa ulvomaan, tämä vanhempi rouvashenkilö käytti hyväkseen kaikki talon hauskanpitomahdollisuudet ja selvittyään keinusta lähti astelemaan horjuvin askelin kotiin päin. Madeleine palasi töistä pari tuntia myöhemmin huomatakseen kauhukseen, että talo oli tyhjä ja Terhen-parka ulvoi kurkku suorana nälkäänsä ja pissahätäänsä, kun ei itse päässyt kehdosta pois. Arvata saattaa, että lapsenvahti sai kenkää. Ei niistä ole mihinkään!



Elokuun lopun samettisen pimeinä iltoina Severin ja Midorin varovaisuus alkoi pettää. Midori oli saattanut Severin kotiportille asti, ja nyt he unohtuivat siihen pussailemaan. Tuskin heitä kukaan näkisi, täällähän oli niin pimeää! Eikä muita talojakaan ollut kovinkaan lähellä, Suur-Tammela sivurakennuksineen seisoi keskellä omia tiluksiaan. Midori alkoi hivuttaa Severiä portista sisään ja kohti ulko-ovea, eikä Severi vastustellut vaan kiskoi naisen mukaansa sisälle. Kello oli jo niin paljon, että Madeleine oli jo varmasti laittanut Terhenin nukkumaan ja lähtenyt itsekin kotiin.



Sophie oli ajatellut yllättää kaikki, sillä kaivaukset oli lopetettu etuajassa ja Sophie oli päässyt kotiin. Hänen huono omatuntonsa oli pahentunut viimeisimmällä komennuksella: häntä hävetti, että ei jaksanut pitää huolta lapsestaan. Jostain syystä tytär oli alkanut tuntua paljon läheisemmältä. Sekin nolotti, että hän oli lykännyt tyttären täysin äitinsä ja miehensä harteille. Liitto oli alunperin ollut kulissiliitto, mutta Sophie oli alkanut arvostaa sitä, että Severi sitkeästi jaksoi leikkiä perhettä ja hoitaa tytärtä, joka ei edes ollut oikeasti hänen omansa. (Sophie ei siis tietenkään tiennyt, miten vähän Severi oikeasti kiinnitti huomiota Terheniin, ja mistä olisikaan tiennyt kun hän ei ollut koskaan kotona.) Siispä Sophie oli hellyydenpuuskassa ostanut tuliaiset sekä Terhenille että aviomiehelleen ja kiiruhtanut kotiin.

Sophie tuli omilla avaimillaan sisään, sillä hän halusi yllättää perheensä. Talossa oli kovin hiljaista, äiti oli varmaan lähtenyt jo kotiin nukkumaan. Sophie hiippaili etsimässä miestään kaikkialta, mutta ei löytänyt tätä mistään. Lopulta kylpyhuoneesta kuului jokin kolahdus. Olikohan Severi suihkussa? Varovasti Sophie raotti kylpyhuoneen ovea.

Sophie jähmettyi paikalleen. Severi oli kyllä kylpyhuoneessa, mutta niin oli joku tummatukkainen naikkonenkin. Ja erittäin läheisessä kontaktissa hänen aviomieheensä! Sietämätöntä!



Sophie unohti kaikki kulissiliittosopimukset ja sen, ettei ollut koskaan varsinaisesti rakastanut Severiä, kun musta raivo nousi hänen sisältään.
"Sinä senkin sika! Vai tällaista peliä täällä pelataan kun minä olen poissa!! Ja minä kun luulin, että sinä olet täällä uskollisesti hoitanut tytärtämme ja kotia, ja sinä vain juokset huorissa!!" Sophie kiljui, ja jatkoi vielä huutamista, mutta hänen äänensä kohosi niin korkeaksi, ettei sanoista saanut enää selvää. Severi yritti heikosti suojautua korvapuusteilta, mutta Sophie oli paljon voimakkaampi kuin lähinnä toimistoissa (no, ja Midorin talossa) aikaansa viettävä Severi.

Midori katseli kohtausta silmät kylminä, hymyillen. Vai tällainen raivotar se aatelinen perijätär oli. Severi olisi helppo taivutella ottamaan ero tuollaisesta hysteerikosta. Midori oli nimittäin ymmärtänyt, että Severillä olisi edessään suuri tulevaisuus, hänellä oli kaikki edellytykset jopa pääministeriksi tai presidentiksi asti. Tottahan Severi haluaisi mieluummin edustusvaimon, joka voisi tukea häntä urallaan, joka olisi oikeasti kotona ja voisi hymyillä kauniisti ja sädehtiä miehen rinnalla hienoissa tilaisuuksissa... Upea tulevaisuus vilisi kuvina Midorin silmissä, eikä hän lakannut hymyilemästä silloinkaan, kun Sophie heitti hänet kovakouraisesti ulos talosta. Viimeinen sana oli vielä sanomatta.



Sophie oli painellut sanaakaan sanomatta yläkertaan heitettyään Midorin ulos. Severi oli jäänyt alakertaan hautomaan kovasti turpoavaa mustaa silmäänsä jääpaloilla ja seurasi vähän ajan kuluttua perässä. Sophie oli jo pyjamassa, mutta kun Severi yritti selitellä, Sophie loikkasi hämmästyttävän ketterästi sängyltä.
"Sinun on ihan turha kuvitella että painaisin tämän asian villaisella! Kai sinä ymmärrät, että jos tämä tulee ilmi, urasi on mennyttä?" Severi vääntelehti epämukavan näköisesti. "Onko tuo joku uhkaus?" Hän yritti tavoitella ankaraa äänensävyä, mutta onnistui vain määkäisemään heikosti. Sophie naurahti julmasti. "Hmm, kyllä se taitaa olla. Tästälähin teet kaiken niinkuin minä haluan, tai tiedät kyllä mitä tapahtuu."



Severi onnistui ryhdistäytymään. "Kuulehan nyt, Sophie hyvä. Ethän sinä voi olettaa, että minä elän ikuisesti selibaatissa. Minä olen ymmärtänyt, että meidän suhteemme on puhtaasti järkiliitto, ja kun otetaan huomioon se, että sinä olet suurimman osan vuodesta ulkomailla, on vain luonnollista, että minun täytyy, hmm, tiedäthän, täyttää tarpeeni jollakin tapaa. Sinusta ei siihen, suoraan sanottuna, vaimo hyvä, ole ollut." Sophien teki mieli lyödä miestä uudelleen. Mistä lähtien hänellä oli ollut silmälasit? Ne saivat Severin näyttämään entistäkin jäykemmältä ja virkamiesmäisemmältä. Miten hän oli voinut kuvitellakaan, että olisi voinut sittenkin tuntea jotain tätä ällöttävää kastematoa kohtaan? Oli päästävä ulos, sittenkin. Raitis ilma selvittäisi ajatukset.



Sophie heitti äkkiä ylleen vähän lämpimämpää vaatetta ja trenssin. Vaikka olikin vielä elokuu, yöt olivat jo viileitä. Pian olisi keskiyö, mutta Sophie ei osannut pelätä pikkuruisessa Iki-Tammelassa. Eihän täällä koskaan mitään tapahtunut.



Sophie käveli kovaa vauhtia ympärilleen katselematta. Että Severillä oli otsaa nousta häntä vastaan! Kaiken sen jälkeen mitä mies oli häneltä saanut! Arvokkaan suvun tuoma noste, upea kotitalo perinteikkäällä alueella, helppo elämä ilman nalkutusta... Ja näin hänet palkittiin! Sophie oli kuvitellut, typeryyksissään, että mies oli salaa ollut sittenkin rakastunut häneen. Miksi muuten hän olisi kosinut? Sophie potkaisi varpaansa kiveen pikaistuksissaan. Kipu toi hetkellistä helpotusta, mutta hän halveksi itseään syvästi erehdyttyään kuvittelemaan, että voisi koskaan muuttaa avioliittonsa normaaliksi rakkausliitoksi.

Vaikka Sophie ei katsellut sivuilleen, hänestä tuntui kuin joku olisi seurannut häntä. Näkökentän laitamilla vilahteli epämääräisiä hahmoja, joita Sophie ei saanut karistettua mielestään vaikka kuinka räpytteli silmiään. Hän kiihdytti askeleitaan ja kääntyi risteyksestä, jota ei ollut koskaan ennen huomannut. Sophie ajatteli ensin, että Iki-Tammelan tieverkkoa oli laajennettu sitten viime näkemän, mutta yhtäkkiä hän oli varma siitä, että oli eksynyt. Talot olivat kadonneet näkyvistä, ja tie seuraili korkeaa jyrkännettä, jota Sophie ei varmasti ollut koskaan huomannut. Jonkun matkan päässä edessäpäin jyrkänteestä pisti esiin runsaasti puita ja pensaita. Sekin oli omituista, sillä jyrkänne oli muuten aivan paljas.

Kun Sophie pääsi kohdalle, hän huomasi, että runsaan kasvillisuuden takaa pilkisti kapea sola. Ja mikä oudointa, oksien välistä pilkotti valoa.



Sophie vilkuili epäluuloisesti ympärilleen, mutta silmäkulmissa vilahtelevat hahmot olivat kadonneet. Hänen seikkailijanmielensä huusi jännitystä, jotain, millä saada ajatukset pois illan tapahtumista. Ei kai pieni vilkaisu voinut olla pahasta? Sophie siirsi oksat sivuun ja tunkeutui niiden välistä kohti valoa.