Osa 41. Tulenarkaa

Huh ja puh, lopultakin tämä jakso on pulkassa. Jos hämmästelette pitkää latausaikaa, niin varoitan, että jakso on noin kaksi kertaa normaalia pidempi :D Suosittelen todellakin varaamaan aikaa lukemiseen.
Perinteiset varoitukset: Sisältää hieman K-18-toimintaa sekä maailmankuvien kriittistä tarkastelua. Herneitä poistetaan nenästä lähimmässä terveyskeskuksessa. :)

Sitten asiaan.



Esaiaksen kuoleman jälkeen Madeleinen epäiltiin hassahtaneen pahemman kerran. Naapurit ja ohikulkijat paheksuivat vanhoilla päivillään lopullisesti luontoihmiseksi kajahtanutta Madeleinea, joka kierteli puutarhaansa päivät pitkät juttelemassa puille ilman rihman kiertämää.
Ada oli ainoa, joka ei pitänyt mummia seonneena, ehkä siksi, että hän myös kuunteli, mitä mummilla oli sanottavaa. Vaikka hänen touhunsa olivatkin merkillisiä, kirkkaansinisten silmien katse oli suora ja älykäs, aivan kuten ennenkin.



Tosiasia kuitenkin oli, että lähes yhdeksänkymppisen Madeleinen terveys ei ollut enää entistä tasoa. Madeleine oli ennenkin ollut keuhkokuumeen vuoksi sairaalassa, mutta nyt tervaskanto oli sortunut ehkä viimeisen kerran. Madeleine oli sijoitettu saattohoitokotiin, ja vaikka hoito olikin venähtänyt jo kuukausiksi, hän tiesi itsekin, että loppu oli lähellä.
Ada ja Emilie olivat juuri saaneet tietää päässeensä ylioppilaiksi, Ada erinomaisin arvosanoin, Emilie vähän huonommin ja vähemmillä aineilla, mutta läpi oli hänkin päässyt. Molemmilla oli vakituiset poikaystävät ja yliopistojen pääsykokeet edessä. Madeleinen ryppyiselle poskelle herahti joskus kyynel, kun hän tajusi, ettei näkisi tyttöjen valmistujaisia, häitä, ei varmaankaan edes kevään ylioppilasjuhlia. Toisaalta, hänen oma äitinsä ei ollut saanut nähdä omia lapsenlapsiaan lainkaan... Kai tästäkin piti olla kiitollinen.

Oli kuinka hyvänsä, Madeleine ei aikonut antaa ainoan salaisuutensa mennä mukanaan hautaan. Vaikka hän oli onnistunut säikyttämään kaksostytöt pahanpäiväisesti heidän ollessaan lapsia, hän oli varma, että hänen piilohuoneensa avattaisiin viimeistään hautajaisten jälkeen. Se oli ihan ymmärrettävää, mutta Madeleine halusi, että edes joku tiesi, miksi siellä oli mitä oli...




"Mummi, eikö sinun ole kylmä? Tuonko sinulle huovan?" Ada silmäili mumminsa ryhmyisiä, paljaita jalkoja.
"Ei tässä mitään hätää, kultaseni. Istuhan nyt vaan siinä, niin kerron sinulle tarinan." Madeleine yskähti tuskallisesti. Kuivia limakalvoja kiristi vähäkin puhuminen, ja Ada kiirehti ojentamaan mummilleen vesilasin.

"Minä en ole kertonut teille tytöille paljoakaan elämästäni, vai mitä? Mutta usko tai älä, minä en ole aina ollut harmaatukkainen, enkä sairaalan johtaja..." Madeleine hihitti hiljaa ja yski taas vähän. "Äitinnekään ei tiedä kaikkea, eikä hänen pidäkään. Minä olen sitä mieltä, että tällaisten asioiden pitäisi kulkea isoäidiltä tyttärentyttärelle, sillä äidin ja tyttären välit ovat usein..." – yskähdys – "...valitettavan mutkikkaat."
Ada puristi nyrkkinsä hameenhelmansa ympärille. Hän tiesi vain yhdenlaisen asian, mikä kulki isoäidiltä tyttärentyttärelle, mutta eikö sellainen ole satua...?

"Minua on syytetty elämäni aikana murhaajaksi ja viettelijättäreksi, olen selvinnyt itse murhayrityksestä, olen kohdannut kuolleiden henkiä ja saanut kärsiä siitä lopun ikääni. Olen tehnyt paljon hyvää, mutta myös paljon sellaista, mistä en ole koskaan ennen puhunut ääneen. En edes isoisällesi." Madeleine käänsi katseensa tyttärentyttäreensä.
"Kun minä kuolen, sulkemani huone avataan. Haluan, että sinä avaat sen, ja haluan, että avaat sen tietäen sen, mitä nyt aion sanoa. En tahdo, että ajattelette minusta pahaa kuoltuani..."



Madeleine kertoi koko elämänsä tarinan, hitaasti, välillä vettä siemaillen. Ada kuunteli hiljaa, välillä tukahduttaen järkyttyneen huudahduksen. Kun Madeleine pääsi kohtaan, missä hän oli saanut arvet kasvoihinsa, Ada ei voinut enää pidätellä itseään. "Minä luulin aina että... että joku kemiallinen koe oli mennyt pieleen ja että pullo oli räjähtänyt naamallesi..." Hän vaikeni. Ei kai mummi sittenkin ollut menettänyt järkeään? Mistä tiesi, milloin puhe oli vain Alzheimerin tuotosta? Oliko mummilla edes se?
"Onhan niitä lasinsirpaleitakin joskus tullut ihosta kiskottua irti, mutta ne arvet ovat haalistuneet jo aikoja sitten... Näistä minä en koskaan ole päässyt eroon. Mutta hänestä, joka ne aiheutti, olen kyllä päässyt eroon..." Madeleine kertoi Adalle vielä Gustav Adolfista, jonka henki oli häiriintynyt kun kartanoon oli tullut uutta elämää, ja jonka hän oli passittanut takaisin manalle melko mielenkiintoisin keinoin.
Adan jokainen ihokarva sojotti pystyssä kuin sähköistettynä. Oli uskomatonta, että kiltti ja lempeä mummi olisi koskaan voinut tehdä jotakin sellaista ja puhui siitä nyt rauhallisella, yksitoikkoisella äänellä. Jos suljetussa huoneessa oli todellakin jotakin noitavälineitä, ei ihme, että mummi halusi kertoa siitä jollekulle ennen kuolemaansa. Sitten hän haukkoi henkeään kauhistuneena: entä jos mummi ei olisikaan herännyt Adan ja Emilien yölliseen seikkailuun vuosia sitten, vaan he olisivat päässeet läpi suljettuun huoneeseen? Olisiko Adalla ja Emilielläkin tuollaiset arvet nykyään kasvoissaan?

'

"Ei nyt sentään, lapsi kulta, sanoinhan, että Gustav Adolfia ei enää ole. En vain halunnut, että olisit saanut tietää ennen aikojasi. Luulen, että muistiinpanoistani voi olla sinullekin jotakin hyötyä. En käynyt huoneessa useinkaan karkotuksen jälkeen, mutta aina silloin tällöin... Jokin pieni ja hyödyllinen taika... Tai pikemminkin pyyntö, eihän se aina toimi. Hyllyssä on paljon kirjoja, joista suurin osa on kaikki sukumme historiaa. Vaan uusin, mustakantinen kirja... Se on minun tärkein perintöni. Se on sinun, ja haluan, että haet sen yksinäsi sitten, kun on sen aika."
Eli sitten kun mummi olisi kuollut, Ada ajatteli. Häntä kylmäsi ja jännitti. Mitä ihmettä mummi oli oikein voinut kirjoittaa kirjaansa?
"Avain on lipaston laatikossa... Ota se kun lähdet. Nyt minä voisin levätä... Väsyttää niin."
Ada silitti mumminsa hiuksia ja peitteli tämän. Vaivalloinen, mutta tasainen rohina kertoi Madeleinen vaipuneen uneen melkein saman tien. Ada hiipi lipastolle, ja löysi kuin löysikin suuren, vanhanaikaisen avaimen ylimmästä laatikosta. Hän sujautti sen laukkuunsa.
Ada kääntyi vielä ovelta katsomaan mummiaan. "Rakas... Hae minut..." Mummi mutisi unissaan. Ada pyyhkäisi kyynelen silmäkulmastaan ja nyökkäsi hoitajalle mennessään.

***



Oli kesäkuun toisen päivän ilta, tai ehkä pikemminkin jo kolmannen päivän aamu. Ylioppilasjuhlat olivat olleet päivällä, ja Emilie oli ottanut juhlimisen ihan tosissaan. Hän oli livistänyt viralliselta vastaanotolta niin pian kuin ehti, heittänyt lakkinsa hattuhyllylle ja painunut ryyppäämään Pasin ja hänen kavereidensa kanssa. Juoppokuskina toiminut poika oli katsonut Emilietä erittäin epäileväisesti ja ehdottanut, että hän jäisi Pasin luo yöksi, mutta Emilie oli sopertanut jotakin hautajaisista ja vaatimalla vaatinut päästä kotiin.

Hirveällä kolinalla Emilie oli saanut raahauduttua vessaan, ja sammunut sinne.



Ada oli vielä hereillä. Hän oli myös ollut Vivecan kanssa baarissa, mutta juhliminen ei ollut oikein maittanut. Mummi oli kuollut viikko sitten, ja hautajaiset olisivat huomenna. Adaa ei yhtään huvittanut ajatus siitä, että hän olisi krapulassa mummin hautajaisissa, mutta Emilietä se ei näyttänyt häiritsevän. Jos hän nyt sellaista edes tajusi.



"Ylös siitä, senkin alkoholisti!" Ada kirahti ja potkaisi siskoaan kylkeen. Emilie käännähti vaivalloisesti ja mumelsi jotakin.
"Eikö sua yhtään hävetä olla tollasessa kunnossa? Haiset huomenna ihan vanhalle viinalle, mutta jos yrjööt hautajaisissa, niin mä kyllä vannon että saat turpaan," Ada sähisi ja ravisteli puolitajutonta siskoaan kauluksesta.



Lopulta Emilie vääntäytyi huojuen istumaan. "Mitä kello on?" hän mutisi kieli paksuna. Tuntui siltä kuin joku olisi ruiskuttanut sementtiä Emilien kielen sisään ja sen jälkeen päällystänyt sen turkiksella. Lisäksi joku toinen keinutti taloa kuin tallinnanlaivaa ja joku kolmas paukutti Emilien kalloa moukarilla sisältäpäin. "Kolme", Ada sähähti. "Nyt peset hampaat ja mä vien sut sänkyyn, ja katokin että oot aamulla ajoissa hereillä tai pistän sut kottikärryihin ja saat lähteä tukka pörrössä ja ilman meikkiä."
Se naula veti. Ilman meikkiä, julkisessa tilaisuudessa? Mummin hautajaisiin olisi tulossa hyvinkin parisataa vierasta. Moukarintaonta ei hellittänyt, mutta keinunta tuntui hiukan tyyntyvän. "Auta mut ylös", hän sopersi. Ada jäkätti jotakin, mikä meni Emilien toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Eikö siskolle tullut yhtään mieleen, että ehkä ryyppääminen oli ihan kätevä tapa unohtaa hetkeksi huolet?



Aamulla Emilie tallusti keittiöön, jossa Ada oli kuin kiusallaan jo siemailemassa teetään. "No, onko krapula?" Hän äsähti töykeästi. Emilie pakottautui virnistämään hilpeästi kauheasta olostaan huolimatta ja nappasi kupin espressoa.
"Ei yhtään! Pitäiskö olla vai?" Emilie kärisi, ei kovin uskottavasti. Kirottua, taisi tulla kiskottua ainakin puolitoista askia röökiä illalla, hän totesi mielessään.



Adakin näytti väsyneeltä, vaikka yritti peittää sitä, Emilie huomasi. Hän ei kuitenkaan viitsinyt ruveta vittuilemaan siskolleen, ei tänään. Tajusikohan Ada, että mummi oli ollut Emilielle ihan yhtä rakas? Sisko oli käyttäytynyt viikon päivät kuin mikäkin marttyyri, pillittänyt ja arvostellut muita jos he kehtasivat nauraa tai edes vähän hymyillä. Tai tavata poikaystäväänsä... Adallakin tietysti oli nykyään, mikä oli aika omituista. Se oli kai joku niistä sen bändiläisistä, mikä sinänsä ei tietysti ollut yhtään ihme. Hullu toisen hullun löytää, Emilie irvaili mielessään.
"Tuleeko se sinun Pasisi mummin hautajaisiin?" Ada töksäytti. Emilie kohautti harteitaan, mikä oli virhe. Tuntui kuin joku olisi iskenyt puukolla silmään.
"Ei se varmaan... Mä luulen että se nukkuu iltapäivään asti, meni eilen niin myöhään." Siskon ilme synkistyi. Oli selvästi sittenkin virhe olla rehellinen.

"Olet säkin itsellesi sitten onnistunut miehen valitsemaan! Mitä ihmettä sä näet tuollaisessa lusmussa! Teettekö te ikinä mitään muuta kuin ryyppäätte ja paneskelette?!"
Tuo meni kyllä jo vyön alle. Mistä lähtien hyveellinen, maailman täydellisin Ada oli puhunut tuollaiseen sävyyn?
"No ei me sit ehkä vittu tehdä. On siinäkin mulla sisko kun haastaa riitää mummin hautajaispäivänä! Eikä se sunkaan äijäs mikään prinssi William ole, joku saakelin muusikko. Teettekste sitten ikinä muuta kuin soitatte ja vedätte käteen?"
Adan leuka loksahti, ja hetken näytti siltä kuin hän olisi halunnut ruveta huutamaan. Sisko sai kuitenkin hillittyä itsensä.
"Mä menen nyt pukeutumaan. Ja ainakin mun poikaystävä osaa herätä ajoissa. Ja omistaa mustan puvun. Sun Pasis ei varmaan edes tiedä mikä on musta puku, jumalauta..." Adan ääni haipui pois hänen tömistellessään portaat ylös. Emilie jäi lähes tyytyväisenä siemailemaan espressoaan, mutta jokin silti nakersi hänen oloaan. Olikohan tämä nyt ihan fiksua, tällaisena päivänä?

***



Syksyn tullen kaksoset muuttivat yliopistolle, ja Sophie jäi yksin taloa pitämään. Koko ikänsä hän oli ollut yksinäinen susi, juossut yksinään ympäri maailmaa ja nauttinut vapaudesta. Nyt kuitenkin, kun Sophie tiesi, ettei kotona ollutkaan enää ketään, tyhjä talo ympärillä oli jotenkin pelottava. Puhumattakaan Suur-Tammelan kolhosta hahmosta, joka kohosi pimeänä ja valottomana yössä. Sophiella ei kerta kaikkiaan ollut ollut vielä rohkeutta käydä perintönsä kimppuun... Tytöt olivat kaukana opiskelukaupungissa, veljet missä olivatkaan ympäri maata, vanhemmat mullan alla, ja ainoa, joka Sophiesta vielä välitti, oli kadonnut... Kun ovelta kuului koputus, aina niin rohkea Sophie oli saada sydänhalvauksen.
Toisen sydänhalvauksen hän oli saada avattuaan oven. "LENWË!" Sophie kiljaisi rakkaansa nimen. Miestä ei ollut näkynyt ainakaan puoleen vuoteen, ja Sophie oli pelännyt tämän unohtaneen hänet kerta kaikkiaan.



Sophie tempaisi miehen kynnyksen yli ja kiskoi hänet syleilyynsä. Hetken maailman raja oli vain lämmin, metsäntuoksuinen mies, hänen pehmeät huulensa ja pelottavan iätön ihonsa.



"Missä ihmeessä sinä oikein olet ollut?" Sophie tiukkasi itkunsekaisella äänellä, muttei kuitenkaan voinut olla hymyilemättä. "Minulla on ollut niin kauhea ikävä... Ja tytötkin lähtivät jo opiskelemaan! Äiti on kuollut ja... ja... Täällä on ollut niin yksinäistä!" hänen äänensä sortui.



Lenwë oli säilyttänyt ulkomuotonsa täsmälleen samanlaisena vuodesta toiseen. Ilmeisesti haltiat eivät vanhenneet ihan samaa tahtia kuin ihmiset. "Voi rakas kulta. Et voi uskoa mitä kaikkea onkaan tapahtunut... Ja Terhen on ollut aivan uskomattoman urhea! Hän pelasti meidät kaikki." Lenwën ilme synkkeni. "Vaikka kovan hinnan me siitä saimmekin maksaa..."
Sophie katseli hetken Lenwën kasvoja. Tämän silmät tummuivat ja katsoivat jonnekin kaukaisuuteen. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Sitten mies hymyili jälleen ja veti syvään henkeä.
"Minä olen tullut jäädäkseni. Jos se sopii sinulle. Haluan asua sinun kanssasi tässä maailmassa, tavata tyttäriäni, hoitaa taloasi ja ennen kaikkea rakastaa sinua. Tahdotko sinä minut tänne?"



Sophien kyynelet eivät kuitenkaan tuntuneet häiritsevän Lenwëtä. Mies kaivoi taskustaan koruttoman, kultaisen sormuksen, johon oli kaiverrettu ohuita, spiraalimaisia kuvioita.
"Siinä tapauksessa... Tällä sormuksella otan sinut vaimokseni, Sophie rakkaani. Palvelen sinua ruumiillani ja sielullani, nyt, huomenna ja koko elämämme ajan." Lenwë pujotti sormuksen Sophien sormeen. Sormus tuntui painavalta ja lämpimältä, ja se sopi täydellisesti. Sophieta pyörrytti, itketti ja nauratti. Että hänen pitikin mennä naimisiin oman talonsa eteisessä! Mutta toisaalta, hän pohti, edellinen avioliitto oli alkanut juuri niin hienosti ja prameasti kuin mitä voisi odottaa, ja se oli ollut kaikkea muuta kuin onnellinen. Sillä perusteella tästä avioliitosta tulisi kyllä maailman paras, hän naurahti itsekseen.



Sophie toisti vielä Lenwën lausuman valan, ja nauroi sitten onnellisena. "Minulla ei ole sinulle vielä sormusta, rakkaani. Mitäs nyt tehdään?" Lenwëkin alkoi nauraa.
"Enpä kai voinutkaan olettaa, että kanniskelet vihkisormuksia ympäriinsä ja odotat että joku tulee ja päräyttää kanssasi naimisiin... Mutta nyt tehdään kaksi asiaa. Auta minua pukeutumaan niinkuin sinun maailmassasi miehet pukeutuvat, ja minä kerron sinulle, missä minä olen ollut ja mitä tyttäresi on saanut aikaan. Ja sen jälkeen voitkin auttaa minua riisumaan ne vaatteet..." Lenwë virnisti ja nipisti Sophieta pakarasta. Sophie vain hymyili onnellisen älytöntä hymyä ja rutisti miestä vielä kerran. Ehkä kaikki kääntyisi sittenkin, lopultakin, parhain päin.

***



Niin, tytöt olivat päässeet molemmat yliopistoon opiskelemaan. Adan ala oli teatteritiede, pahin mahdollinen humanistitieteenala josta ei valmistunut oikeastaan miksikään. Mutta mitäpä sillä oli väliä? Vaikka Ada halusikin vain soittaa ja laulaa, oli silti kivaa käyttää aivojaan johonkin hauskaan.

Ada oli livahtanut Suur-Tammelaan hautajaisten jälkeen, mutta kävely kolkon, hiljaisen kartanon läpi oli saanut tytön niskahiukset seisomaan. Hämärässä kylpyhuoneessa hän oli jo ollut siirtämäisillään kaappia, kun hän olisi voinut vaikka vannoa, että ovi sen takana oli kolahtanut, kuin jokin olisi heittäytynyt sitä vasten. Ada oli juossut kauhuissaan ulos ja pysähtynyt vasta kotinsa rappusille vapisemaan. Ei kai tällä olisi niin kiire? Äitikin oli vaikuttanut haluttomalta penkomaan sukukartanon soppia, ja oli vain käynyt laittamassa jääkaapin pois päältä.



Emilie käyttäytyi kuin mitään perintökartanoa ei olisikaan. Puheet Pasin kanssa yhteenmuuttamisesta olivat toistaiseksi jäissä, sillä Emiliellä ei ollut mitään työpaikkaa, ja kun hän oli lopultakin tajunnut, että kouluttamattomana hän ei noin vain pääsisikään vaikka nyt markkinointipäälliköksi, hän oli taistellut itselleen opiskelupaikan kauppatieteellisestä tiedekunnasta. Mallinura houkutteli yhä, mutta sekin olisi vaatinut vaivannäköä, ja Pasi suhtautui ajatukseen nihkeästi. Pasin palkalla ei kuitenkaan mitään kaksiota vuokrattaisi, joten toistaiseksi Emilie opiskeli - tai lähinnä vietti villiä opiskelijaelämää.



Adakin oli Emilien mielestä alkanut muuttua jotenkin hauskemmaksi. Hän oli alkanut juodakin joskus - ei niin paljon kuin siskonsa eikä niin usein, mutta kuitenkin aina välillä. Ehkä seurustelu bändimuusikon kanssa vaikutti asiaan? Hassua oli silti, että Ada saattoi korkata oluen joskus ihan keskellä päivääkin, etenkin jos hänen poikaystävänsä oli tulossa. Sitten sisko istuskeli nojatuolissa ja naukkaili ohraisen juomansa hitaasti, tyhjyyteen tuijottaen. Sitten hän taas yhtäkkiä saattoi olla yhtä pirteä kuin ennenkin. Emilie hymähti mielessään. Ehkä Ada ei ollutkaan niin tyytyväinen elämäänsä kuin mitä esitti olevansa? Mutta mitäpä se hänelle kuului. Pasi tulisi tänään, ja heillä olisi ison makuuhuoneen käyttövuoro... Emilie ei todellakaan aikonut antaa minkään pilata iltaa!



Pasi saapui ennen kuin Adan poikaystävä ehti paikalle, mikä olikin hyvä, sillä yleensä sen jälkeen talossa ei kuullut enää omia ajatuksiaankaan. Emilie kiemurteli viettelevästi pojan edessä ja kujerteli tauotta.
"Mennään yläkertaan, meillä on siellä se iso makuuhuone ihan kahden kesken käytössä, ja kaapissa on olutta, mulla on huomenna luennot vasta iltapäivällä... Eikö ole hauskaa?" Ja sitäpaitsi saamme kohta oman yksityisen rock-konsertin, Emilie tuhahti mielessään, muttei viitsinyt mainita asiasta. Aina ei voi voittaa, ei edes joka kerta...



Emilie johdatteli Pasin yläkertaan, jossa viehkeästi sisustetun makuuhuoneen käyttötarkoituksesta ei juurikaan voinut erehtyä. Pasikaan ei ollut sitä ujointa sorttia, ja hän silmäili Emilien paljastavaa toppia röyhkeästi.
"Meneekö toi rikki jos repäsen sen pois?" Pasi kysäisi.
"Menee, ja sit mä huudan. Mutta oota sen aikaa että noi kaks on uppoutunu omiin touhuihinsa, sit voidaan pitää just niin paljon meteliä kuin halutaan..." Emilie kihersi.



"Hei muru, kuinka hurisee?" Cheng kysyi kun Ada avasi oven hänelle. Ada tunsi alkoholin rentouttavan ja pehmentävän vaikutuksen vartalossaan, ja hymyili poikaystävälleen aidon iloisesti. Ahdistus oli melkein ottanut jo vallan, mutta Emilie oli ollut oikeassa: juominen helpotti oloa.



"Emilie ja Pasi on yläkerrassa," Ada mutisi Chengin huulia vasten. "Mennään äkkiä soittamaan, ne varmaan oottaa ihan kärsimättöminä ettei tarvii varoa..." Vanhan talon seinät olivat kuin paperia, joten poikaystävien yhtäaikaiselle saapumiselle oli myös käytännöllinenkin selitys.

Adan liityttyä bändiin Cheng oli nopeasti haudannut periaatteensa siitä, että bändin sisäisiä suhteita ei kannattaisi suosia. Vaikka Cheng arvasikin, että Ada jutteli enimmäkseen hänelle ja vältteli Fabiania juuri siksi, että luuli sillä antavansa ymmärtää ettei välittänyt pojasta, mustasukkaisuus oli jäytänyt Chengiä kuukausitolkulla. Lopulta Ada oli kuitenkin lämmennyt Chengille, joka oli hauska, vanhempi, kokeneempi ja omisti valtavan levykokoelman. Ei millään muotoa niin sykähdyttävä, jännittävä ja karismaattinen kuin Fabian, mutta Ada oli kieltänyt itseään ajattelemasta Fabiania enää siinä mielessä. Cheng oli turvallinen, ystävällinen, hellä ja mukava, ja heillä oli paljon yhteistä. Eikö sekin ollut ihan hyvä pohja suhteelle?



"Oon kirjoittanu uuden biisin", Cheng ilmoitti. "Haluutko kokeilla sitä? Mulla on tabut mukana ja sanat, mut voitais kattoa niitä sanoja vielä vähän..." Ada hymyili edelleen ja nyökkäsi. "Katotaan vaan. Kiva vaan että tulee useamman ihmisen kirjoittamia biisejä", hän jatkoi ja seurasi Chengiä alakertaan, joka oli muutettu harjoituskämpäksi.
Fabian kirjoitti suurimman osan Salmiakin biiseistä, sanoja myöten. Adasta oli jotenkin sietämättömän intiimiä laulaa Fabianin sanoja, varsinkin kun niiden aiheet tuntuivat osuvan häntä suoraan sydämeen. Cheng tiesi, että Adan vimmaiset ja elävät tulkinnat eivät olleet aina pelkästään luontaisen ilmaisu- ja eläytymiskyvyn tuotetta, mutta paljon helpompaa molemmille oli teeskennellä, että asiassa ei ollut mitään kummallista.

Ada oli kirjoittanut bändiin liittymisensä jälkeen muutaman kuukauden ajan salaista päiväkirjaa, johon hän oli luonnostellut biisien sanoja ja vuodattanut kaikki ne tunteensa Fabiania kohtaan, jotka hänen oli päiväsaikaan salattava. Jossain vaiheessa hänen pragmaattinen puolensa oli kuitenkin voittanut, ja vihko oli hautautunut jonnekin kaapin pohjalle. Pelkkä keltaisen kulman näkyminen sai Adan punastumaan häpeästä ja jostain muusta, mutta hän ei hennonut heittää vihkoa pois. Ja kun Cheng sitten oli osoittanut kiinnostuksensa avoimesti, Ada oli tarttunut häneen kuin hukkuva oljenkorteen: seurustelu toisen kanssa saisi hänet varmasti viimeistäänkin unohtamaan kiusalliset tunteensa. Fabian ei nimittäin ollut osoittanut merkkiäkään siitä, että olisi ollut kiinnostunut jostakusta muusta kuin Heidistään, eikä Ada ollut halunnut ottaa sitä riskiä, että tulisi torjutuksi.



Kun alakerrasta alkoi kuulua kitaran virittämisen ääntä ja rumpujen pauketta, Emilie huokaisi helpotuksesta. He olivat kumonneet muutaman oluen Pasin kanssa ja puhelleet, tai lähinnä Emilie oli höpissyt omia kuulumisiaan ja Pasi murahteli myönnellen mukana.
"Mieti miten ihanaa on sit kun meillä on oma kämppä... Saadaan olla ihan rauhassa ja tehdä mitä halutaan! Ootko sä miettiny yhtään sisustusta? Mä haluaisin kukalliset verhot, ja sit paljon sellaisia pieniä söpöjä valkoisia koriste-esineitä... Ja kynttilöitä ja tuoksusekoituksia..." Emilie haaveili.
"Niin, mikäs siinä," Pasi myönteli ja pohti samalla, hankkisiko BMW M3:n vai kenties sittenkin vain tuunatun Toyotan.



"Ja sit tää kertosäkeistö menis näin..." – Cheng hyräili melodiaa – "ja tän fillin jälkeen tulis sit soolot, ja C-osa. Se menee näin..." Cheng paukutti polviinsa rytmiä ja lauloi melodiaa ilman sanoja. Ada hiukan irvisti, sillä Cheng lauloi usein vähän nuotin vierestä. Idea tuli kuitenkin selväksi. Ada tapaili melodiaa kitarastaan ja sovitti samalla mielessään sanoja säveliin.

"Your red hair
burns like flames
in my heart
But you're mine
in spite of
my charred soul"

Ada huokasi syvään. Taas tätä. Biisi oli selvästi kirjoitettu jonkinlaiseksi todisteluksi siitä, että Ada seurusteli Chengin kanssa. Tavallaan oli tietenkin imartelevaa olla runoilijan muusa, mutta olisi ollut hauskempaa, jos runot olisivat olleet fiksumpia, tai edes kerta kaikkiaan parempia. Sanat olivat jälleen kerran kömpelöt ja aavistuksen mauttomat, mutta Ada tiesi, että mies yritti kyllä kaikkensa. Chengin teksteissä ei kerta kaikkiaan vain ollut samanlaista henkeä ja sielua kuin Fabianin lyriikassa, mutta Ada ehdotti kohteliaisuuttaan vain muutamaa pientä korjausta, jotta sanat olisivat istuneet melodiaan paremmin.
Yhtä kaikki, oli hellyyttävää, että Cheng kirjoitti hänelle kappaleita. Kirjoittaahan eräs toinenkin, pieni ääni yritti huudella Adan korvaan, mutta hän huitaisi sen saman tien pois. Sitäpaitsi, hän puhisi itsekseen, ihan hyvin ne tekstit saattoivat olla kirjoitettu jollekin ihan muulle, tai vaikka ei kenellekään.



Sillä aikaa Emilie ja Pasi pitivät yläkerrassa omaa, estotonta meteliään.
"Oi, oi! Ihanaa! Älä vaan lopeta!"
"Räyh!"



Kun biisi oli pistetty kasaan siinä määrin, mitä Ada ja Cheng kahdestaan saattoivat saada aikaan, Cheng halasi tyttöystäväänsä lujasti.
"Musta on ihanaa, että me voidaan tehdä musiikkia yhdessä. Sä olet niin kaunis ja lahjakas, mä saan susta niin paljon inspiraatiota..." hän kuiskutteli Adan korvaan ja antoi käsiensä vaeltaa tämän vartalolla melko vaativasti.



Ada vetäytyi kuitenkin poispäin. Tänään häntä ei kerta kaikkiaan huvittanut, niin paljon kuin hän Chengistä pitikin.
"Anteeksi... Mulla on aamulla tentti, mun on pakko mennä nyt nukkumaan. Mutta nähdään varmaan huomenna illalla?" Ada hymyili vaivautuneesti. Chengin suupielet kääntyivät alaspäin, mutta hän lähti kuitenkin enempiä kinaamatta pois. Ada ei tiennyt, olisiko pitänyt olla tyytyväinen vai ärsyyntynyt. Miksei tuo mies voinut kerrankin ajaa omaa tahtoaan läpi! Oli jotenkin raivostuttavaa, kun mies oli liian kiltti. Parempi sekin kuin itsevaltainen roisto, Ada yritti tolkuttaa itselleen, muttei ihan onnistunut.



Myöhemmin Emilie ja Pasi olivat saaneet vaatteet jälleen päälleen. Pasi touhusi paitansa taskun kanssa hetken, kaivoi enemmittä kursailuitta esiin pienen, samettisen rasian ja rojahti polvilleen. "Kaunehin Emilie," hän lausui kuin ulkoaopeteltua fraasia, "suotko minulle sen suuren kunnian että tulisit vaimokseni?"
Emilie kirkaisi niin, että kattolampun varjostinsäleet helähtelivät. "Ihan varmana tuun!" Hän hihkui.



Emilie ihaili sädehtivää kiveä, joka lähetti sateenkaarensävyisiä välkkeitä joka suuntaan. "Ihan mielettömän iso kivi, miten ihmeessä sulla on varaa tällasiin! Siis ihanaa!!" Pasi ei viitsinyt mainita, että kivi ei ollut aito timantti, vaan briljantti, mutta koska hän ei itsekään ihan tajunnut mitä eroa siinä oli, oli ehkä vain parempi olla hiljaa.



Ada oli jo nukkumassa, eikä ollut havahtunut edes Emilien riemunkiljahduksiin, mutta kun sisko ryntäsi sisään makuuhuoneeseen, räväytti valot päälle ja huusi kuin palosireeni, ei Adakaan voinut enää teeskennellä nukkuvaa.
"Nyt ylös senkin unikeko, äkkiä äkkiä, kato mitä mulla on!!!"



Ada yritti kääntää kylkeä, mutta Emilie polki jalkaa ja kuulosti niin innostuneelta, että hän ajatteli pääsevänsä siskosta nopeammin eroon myöntymällä tämän hullutuksiin. Mitähän ihmettä nyt oikein...? Sitten Ada muisti minkälaista unta oli juuri nähnyt, punastui, ja totesi herätyksen olleen sittenkin ehkä paikallaan.



Emilien sanat sekosivat toisiinsa innostuksen ja oluen seurauksena, mutta nimettömässä kimaltelevasta sormuksesta ei voinut erehtyä.
"Olette menneet kihloihin sitten", Ada ei voinut olla virnistämättä. Tokkurassa oli vaikea päättää, paheksuako elettä vai ei. Toisaalta seurustelu oli jatkunut jo pidempäänkin, ja kihlat kenties todistivat siitä, että Pasilla oli sittenkin jonkinlainen alkeellinen kunniakäsitys.



"Niin ollaan! Ja sit kun mä saan perusopinnot kasaan" – Emilie pysähtyi vetämään henkeä ja rauhoittui vähän – "me muutetaan yhteen ja perustetaan oma firma. Ei tää opiskelu oikein oo mun juttu, mutta onhan se ihan hyvä olla ees jonkinlaiset paperit", hän sammalsi hiukan epäselvästi mutta kuitenkin järkevää sävyä tavoitellen. Ada hätkähti.
"Mutta sehän on ihan kohta! Jäänkö mä sit yksinäni tähän jättiläismäiseen taloon?" Hymy hyytyi hänen huuliltaan.



"Elähän nyt, siskoseni, voithan sä vaikka pyytää sen Chengis tänne asumaan tai jotain! Kyllähän sä aina kämppiksen saat, älä nyt siitä viiti huolehtia." Emilie mutristi vähän huuliaan.
"En tietenkään, ja tietenkin olen tosi iloinen teidän puolesta", Ada kiirehti sanomaan ja rutisti siskoaan sydämellisesti. "Joko te ootte häät päättäneet?"
"Eeei me ihan vielä, kerätään varmaan eka vähän rahaa niitä varten. Mut mä meen nyt niin sä saat nukkua, hyvää yötä!" Emilie sirkutti ja hypähteli takaisin isoon makuuhuoneeseen.



Ada jäi hetkeksi makaamaan hereille. Niin, miksei? Talo oli suuri, aivan liian suuri kahdelle, saati sitten yhdelle. Jos Cheng olisikin joka päivä täällä... Heräisi miehen vierestä joka aamu, laittaisi yhdessä ruokaa... Jakaisi siivousvuorot, tiskikoneen täyttövuorot... Pyykinpesun? Adaa vähän hävetti, ettei ajatus innostanut yhtään. Eikö hän muka ollut tosissaan Chengin kanssa?
Sama kiusallinen pieni ääni korvanjuuressa, joka Adaa joskus häiritsi, kuiskasi vielä kaksi sanaa hänen painettuaan päänsä tyynyyn.
"Et ole", se sanoi.



Emilie ja Pasi olivat pitäneet hirmuiset kihlajaisbileet perjantaina, ja lauantaina Ada oli luvannut kutsua koko bändin mahdollisine aveceineen bilettämään. Emilie aloitteli tasoittavilla melkein heti herättyään. Ada ihmetteli, miten sisko pystyi edes vilkaisemaan alkoholiin päin, sen verran vihertävä Emilie oli kasvoiltaan, mutta tuossa tuokiossa Emilie hihitteli jo ihan omiaan sohvalla odotellessaan Pasia viinanhakureissulta ja Adaa ruokakaupasta.



Muutamaa tuntia myöhemmin kaikki oli valmista, jääkaappi oli täynnä kaljaa ja siideriä, pöydillä oli sipsejä ja karkkia, keittiössä höyrysi pari pitsaa ja Emilie ja Pasi kuhertelivat toisiinsa liimautuneina sohvalla. Ada oli suorastaan vaatinut, että Heidi tulisi mukaan – kun kerran muillakin oli seurustelukumppanit mukana. Vain Viveca oli tällä hetkellä sinkku, mutta hän ei tuntunut panevan asiaa pahakseen.

Fabian oli muuttunut todella paljon parin vuoden aikana, muunmuassa kasvanut pituutta kohisten, hiuksia myöten. Söötit lapsenkasvot olivat muotoutuneet jykevämmiksi, mikä ei lainkaan vähentänyt hänen viehätysvoimaansa. Älykäs ja kärsimätön kun oli, hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi etuajassa ja lähtenyt siskonsa kanssa yhtä aikaa yliopistoon, englantia opiskelemaan.
Opiskeluelämän myötä Fabian oli myös saanut uudenlaista itsevarmuutta käytökseensä, ja oli nykyään avoin ja hauska tyyppi, joka herätti hilpeyttä luennoilla fiksuilla ja huumoripitoisilla välihuomautuksillaan. Hän oli ehtinyt jo vauhdilla mukaan ainejärjestötoimintaankin, mutta ehti silti puuhata bändin kanssa aivan yhtä tosissaan kuin ennenkin. Ada joskus ihmetteli, miten hän ehti kaiken sen mitä teki.

Nytkin Fabian otti tilan heti haltuun tervehtimällä kaikkia vilpittömän ilahtuneesti ja halaten sekä Emilietä että Adaa. Ada karahti tomaatinpunaiseksi halauksesta, mutta Fabian oli jo ottanut oluen ja alkanut kertoa jotain hauskaa juttua. Adakin korkkasi nopeasti, ettei olisi jäänyt hölmönä seisoksimaan keskelle olohuonetta.



Osoittautui, että Heidi Westerberg oli Adan, Emilien ja Vivecan ikäinen, ja oli aloittanut opinnot tänä syksynä yliopiston opettajainkoulutuslaitoksessa. Ada oli nähnyt Heidin aiemmin vain vilaukselta, sillä hän ei useinkaan käynyt Salmiakin keikoilla. Pieni ilkeä ääni Adan korvan juuressa oli pohdiskellut pitkin syksyä, mikä ihme sai Fabianin viihtymään Heidin seurassa: Heidi oli suorastaan hauras, nukkemaisella tavalla kaunis ja erittäin varautuneen näköinen nuori nainen, joka harvoin avasi suutaan seurassa. Konservatiivinen kampaus oli saanut Adan vaivihkaa etsiskelemään kultaisen ketjun kimallusta Heidin kaulalta ja lyijypallon laskeutumaan vatsaan: entä jos molemmat olivatkin jotakin seurakunta-aktiiveja? Tavasteilla ei kuuluttu kirkkoon, ja Adan hengelliset näkemykset olivat vähintäänkin hataria. Toisaalta Viveca ei ollut koskaan puhunut mistään jeesusjutuista, sikäli kun se mitään todisti.
Tänään Heidillä ei ollut mitään kaulakorua. Ada ei kuitenkaan osannut rauhoittua vaan otti pitkän siemauksen oluestaan. Heidi ei ollut vielä koskenutkaan tarjoiluihin.
"Istu nyt alas, Heidi, ota olut tai jotain", Viveca maanitteli, kun Heidi ei osannut päättää, mitä tekisi. Ada pakottautui hymyilemään tytölle ystävällisesti.
"Vai pidätkö enemmän siideristä? Limsaakin taitaa olla," Ada lisäsi pahaa aavistellen.
"Joo, limsa vois olla ihan kiva," Heidi vaivautui sanomaan.



Ada lähti hakemaan kokista jääkaapista, ja Heidi alkoi tanssahdella jotain tehdäkseen. Musiikki oli sentään vanhaa rokkia, josta Heidi piti, toisin kuin niistä uusista kamalista metallibändeistä, mitä kaikki Fabianin kaverit tuntuivat kuuntelevan. Oli raivostuttavaa joutua aina Fabianin kanssa tällaisiin bileisiin, missä kaikki puhuivat musiikista ja ryyppäsivät minkä ehtivät.

Heidi oli tavannut vuotta nuoremman Fabianin seurakunnan nuortentoiminnassa, kun Fabian oli lähtenyt isoskoulutukseen riparinsa jälkeen. Heidi oli hardcore-aktiivi, joka oli perustanut koko sosiaalisen elämänsä seurakunnan ympärille. Sinänsä toimiva ratkaisu, koska valtaosa kaupungin nuorista hengaili 'seuriksella' joka tapauksessa.
Fabian ja Heidi olivat päätyneet viettämään yökaudet leireillä ja joskus jopa jomman kumman kotona keskustelemassa loistavin silmin maailmankaikkeuden olemuksesta, jumalasta, musiikista ja filosofiasta teekupin äärellä. Lopulta kahden älykkään ja syvällisen nuoren suhde oli kehittynyt ujoksi seurusteluksi, jonka muuttuminen vähän myöhemmin etäsuhteeksi ei ollut haitannut ainakaan Heidiä tippaakaan. Nyt he asuivat samassa osakunnan asuntolassa, ja Heidi oli varma, että näin pitkään kestäneen seurustelun oli pakko olla jotain todella erityistä.



Fabian katseli mietteliäänä Heidiä. Oli kummallista, miten omassa kaveripiirissään niin itsevarma, sanavalmis ja fiksu tyttö muuttui aina sulkeutuneeksi ja murjottavaksi, kun oltiin Fabianin kavereiden kanssa. Ehkä asialla oli jotain tekemistä sen kanssa, että Heidi ei yleensä juonut alkoholia?
Muutenkin Heidi oli muuttunut jotenkin erilaiseksi tänä syksynä. Hän oli vihjaillut jo useamman viikon, että olisi aika ottaa 'seuraava askel', eli ilmeisesti mennä kihloihin. Fabian ei ollut ideasta yhtään niin innostunut. Lisäksi Heidi oli alkanut Fabianin hämmästykseksi nalkuttaa siivoamisesta, juhlimisesta ja musiikista. Eräänä päivänä Fabian oli huomannut, että hänen Children of Bodomin nimmarilliset levynsä olivat yhtäkkiä kadonneet ja niiden tilalle oli ilmestynyt Exitiä ja Bass'n Heleniä. Kaikki kunnia gospelrockille, mutta CoB:iin kajoaminen oli jo vähän liikaa. Tästä oli kehkeytynyt heidän ensimmäinen todella vakava riitansa, jonka jälkeen kyynelehtivä Heidi oli suostunut palauttamaan levyt pitkin hampain. Fabian oli yrittänyt ystävällisesti selittää, että jos Heidi halusi joskus kuunnella omia suosikkejaan, hänen tarvitsisi vain pyytää, eikä aiheuttaa poikaystävälleen sydänkohtausta. Heidi oli lopulta nielaissut vastalauseensa metallin turmiollisuudesta, mutta siitä lähtien Heidi oli valinnut, mitä hänen läsnäollessaan kuunneltiin.



Fabian ei ollut oikein päässyt yli lyhyestä ihastuksestaan Adaan. Oli selvää, ettei tyttö ollut ollut kiinnostunut hänestä, ja miksi olisikaan ollut, kun tiesi Fabianin varatuksi. Eikä isosisko bestiksenä varmastikaan yhtään auttanut asiaa. Yleensä Fabian oli sitäpaitsi viitannut kintaalla muille tytöille, juoksivat he hänen kannoillaan tahi eivät: Heidi oli yksi älykkäimpiä ja syvämietteisimpiä ihmisiä, mitä hän tunsi, ja se oli hänelle tärkeämpää kuin imutteleminen koulun käytävällä tai mikään muu.
Ada oli kuitenkin hetken, pari jännittävää, syyllisyydentäyteistä ja ihanaa kuukautta vaikuttanut sellaiselta ihmiseltä, jonka kanssa Fabian olisi mielellään viettänyt enemmänkin aikaa, ellei... Kuitenkin, vaikka Fabian ei ollutkaan koskaan 'tullut uskoon' samalla tavalla kuin Heidi ja heidän seurisystävänsä, piireissä vietetty aika sai Fabianin silti pohtimaan asioita tarkasti. Ei ollut tuntunut oikealta jättää Heidiä vain hetken ihastuksen vuoksi, ja sitten Ada olikin jo alkanut seurustella Chengin kanssa. Fabian oli melkein iskenyt nyrkkinsä seinästä läpi ystäviensä seurustelusta kuultuaan, mutta oli julkisesti näyttänyt tyyntä naamaa. Sitä hän teki nytkin, vaikka parin julkinen kuhertelu sai hänet voimaan pahoin ja haluamaan mojauttaa jotakin oikein kunnolla. Mutta ehkä asioiden oli vain ollut tarkoitus mennä näin, ehkä Heidi todellakin oli se, jonka kanssa Fabianin pitäisi viettää koko loppuelämänsä.



Heidi oli lähtenyt hetkeksi käymään keittiössä, ja muutamasta oluesta rohkaistunut Fabian päätti avautua siskolleen. Adasta hän ei ollut siskolle maininnut koskaan mitään – eikä mainitsisi! – mutta sisko tunsi Heidin hyvin, ja hänelle voisi uskoutua.
"Kuule Vivi... Onko Heidi sinusta jotenkin muuttunut viime aikoina?" Hän aloitti varovaisesti.
Viveca jäykistyi. Tietenkin oli, ja jos Vivecalta kysyttiin, hän ei olisi sietänyt koko tyttöä enää näköpiirissään, mutta Fabianin vuoksi... Heidi oli Djupsjöbackan perheen muutettua toiselle paikkakunnalle alkanut ilmeisesti käydä joissakin epämääräisissä cityseurakunnissa, ja hänen mielipiteensä olivat radikalisoituneet epämiellyttävästi. Ehkä tyttö käytti jonkinlaista filtteriä Fabianiin, ettei pelottaisi tätä tiehensä, mutta Viveca oli saanut kuulla kunniansa yhden jos toisenkin kerran.



Viveca ei kuitenkaan halunnut aloittaa mitään metakkaa kesken bileiden, ja pohti hetken mitä sanoisi.
"Lyhyesti sanottuna... On, aika paljonkin," hän sanoi. "Mitenniin?"
Fabian huokasi ja rentoutui hiukan. "Olen vaan miettinyt... Että onko Heidi oikeasti erilainen kuin ennen, vai olenko mä vain muuttunut. Meillä on vieläkin hienoja keskusteluja, mutta jotenkin tuntuu, että suurimman osan ajasta Heidi haluaa kuitenkin olla oikeassa, mä en saisi enää kyseenalaistaa sen näkemyksiä. Tulee vain hölmö olo, kun nyt yhtäkkiä nähdäänkin joka päivä, ja Heidi on niin... niin kireä. Onko se aina ollut sellainen, ja mä en ole vain nähnyt sitä, vai onko se jotenkin mun vika, oonko mä tuottanu sille pettymyksen?" hän puuskahti.



"Kaikki muuttuu vuosien mittaan. Et sä ole sama ihminen mitä olit 15-vuotiaana, etkä sä ole 35-vuotiaana sama ihminen kuin mitä oot nyt. Kaikki se, mitä sä näet ja koet, muuttaa sua, ihan vähän. Ei pohjimmiltaan, mutta se ikäänkuin terävöittää sitä, kuka sä olet. Ymmärrätkö?"
Fabian nyökytteli hitaasti. "Tuollaista mäkin olen ajatellut. Kun musta tuntuu, että mä haluaisin sittenkin siltä ihmiseltä, jonka kanssa mä olen, jotain muutakin kuin..." Fabian punastui helakasti ja vaikeni. Viveca siristi silmiään. "...Muutakin kuin vaan puhetta ja tulevaisuudensuunnitelmia, sellaista putkielämää, ymmärrätkö? Häät ja perhe ja työ ja sitten sitä samaa seuraavat kolkyt nelkyt vuotta, ja sit eläkkeelle... Mä en tiedä olenko mä sellainen ihminen! Mä haluaisin elää nyt, pitää hauskaa ja kokeilla asioita, matkustella ja... ja..." Fabianin rohkeus loppui.
Vivecan teki melkein mieli nauraa, mutta hän ymmärsi, ettei veli ehkä kaivannut sellaista juuri nyt. "Tarkoitatko että te ette ole... vielä... krhm...?" Vivecalla oli täysi työ pysyä vakavana, mutta Fabiania ei näköjään naurattanut yhtään.
"Heidi on vannonut jonkun hemmetin valan", hän suhahti. "Ei seksiä ennen avioliittoa, joten nyt se sitten loogisesti vihjailee, että meidän pitäis mennä äkkiä naimisiin." Äkkiä Fabian vaikeni ja nousi ylös. Heidi käveli heitä kohti.



Heidi kietoi oikopäätä kätensä omistavasti Fabianin kaulaan. "Eiks mekin voitais välillä jutella? Mä en tunne täältä ketään, kauheen yksinäistä", Heidi mutisi suu mutrulla. "Ja noikin tossa vaan kutee, kihlapari ja kaikkee... Mieti, et noi on meidän ikäsiä. Ei se niin mahdotonta ole..." Heidi antoi äänensä haipua kainosti pois. Fabiania kylmäsi, mutta hän hymyili kuitenkin tyttöystävälleen.
"Niin, ja kato miten hauskaa niillä on, ja kato miten hauskaa näillä kaikilla muilla on, kun ne juttelee keskenään eikä mökötä nurkassa! Mee nyt rohkeesti tekemään tuttavuutta, Adakin on tosi kiva tyyppi, te tulisitte varmaan hyvin toimeen", hän sanoi, ja tunsi veistä väännettävän vatsassaan. "Kokeilisit edes? Ota vaikka siideri ja mee juttelemaan jollekin, mun mieliks! Jeesuskin joi viiniä, ei se nyt voi sitä oikeesti paheksua."



Heidi mietti hetken. "No jos lupaat sitten että lähdetään kun mä oon ottanu sen yhden? Ja kyllä mä joskus oon maistanukin vähän jotain, mut en vaan haluais tulla känniin..." Fabian naurahti.
"Edes sunkokoinen pikku hyttynen ei tule känniin yhdestä siideristä", hän virnuili ja silitti tytön poskea.
"No hyvä on sitten, mutta sun on paras puhua totta! Mä oon luvannu itelleni etten oo ikinä kännissä."
Heidi oli niin suloinen ja mukava, miksi ihmeessä tämän sitten piti olla niin kauhean vaikeaa? Ja nyt tyttö teki itsestään marttyyrin uhrautumalla juomaan yhden siiderin miellyttääkseen Fabiania. Eihän tämän näin pitänyt mennä!



Fabian lähti keittiöön Heidin kanssa valitsemaan tälle sopivaa juotavaa, ja Pasi irtautui hetkeksi Emiliestä venytelläkseen vähän. "Mun mielestä sä voisit vähän rajottaa tota toisten miesten tuijottelua nyt kun ollaan kihloissa", Pasi töksäytti odottamatta. Emilien suu loksahti auki, mutta hän muunsi hämmästyksensä nopeasti vähätteleväksi hymyksi.
"Mitä ihmettä sä höpiset, kulta, enhän mä näe ketään muita kuin sut!" Emilie kujersi ja hipaisi Pasin rintaa sormellaan. Pasi ei kuitenkaan vitsaillut.
"Kyllä mä tiedän, että sä kattelet ton kitaristipojun persettä mun selän takana", Pasi sanoi ja hänen äänensä nousi uhkaavasti. Emilie painoi lujasti kätensä Pasin polvelle.
"Nyt hiljempaa! Sä tiedät itekin että toi on ihan soopaa, nyt taitaa kyllä puhua kuningas alkoholi eikä mun Pasini."



Ennen pitkää Pasi kuitenkin rauhoittui, tosin sinä aikana Heidi olikin yhtäkkiä innostunut tuhoamaan siideripulloja useammankin kappaleen.
"Hupsh, kolmas pullo ja pohja näkyy? Mitesh mä nyt tällein, voi kamala, että mä olen huono ihminen..." hän alkoi voivotella. Viveca, joka istuskeli nojatuolissa vastapäätä keskustelemassa Chengin kanssa, pyöräytti silmänsä kohti kattoa. Hän oli seurannut mielenkiinnolla, kuinka Heidin panssari oli yhtäkkiä murtunut, kun hän ja Ada olivat yhteisvoimin vähän pehmitelleet. Viveca oli hyvin nokkelasti houkutellut Heidistä hänen suunnitelmansa ulos – sikäli kuin se oli kovin vaativaa; kun Heidi oli tajunnut, että hänellä oli innokasta yleisöä, hänen siiderin liukastama kielensä oli alkanut laulaa kuin satakieli.



Ada oli kuunnellut hiukset pystyssä Heidin uhoamista. Hän oli kuin olikin ollut oikeassa! Lyijypallo vatsassa vain kasvoi. Tavallaan olisi pitänyt olla helpotus, että Fabian olikin henkisesti noin saavuttamattomissa, etenkin kun jokainen ajatus siihen suuntaan sai Adan tuntemaan musertavaa syyllisyyttä. Silti pettymys oli valtava. Fabian oli kätkenyt sen niin hyvin... Ada ei olisi ikinä voinut uskoa, että rohkea, hauska, älykäs ja karismaattinen Fabian olisikin ajatusmaailmaltaan yhtä kapeakatseinen kuin tyttöystävänsä. Ajatus tuntui järjettömältä, mutta toisaalta, eiväthän kaikki kristityt mitään hihhuloivia hulluja olleet, kyllä Ada sen tiesi.



Viveca oli kuin vaivihkaa saanut Heidin nappaamaan lisää, ja kun Heidi oli päässyt saarnaamaan pidättyvyyden hyveestä ja varhaisen avioliiton auvosta, Ada oli alkanut voida pahoin ja lähtenyt pois. Olohuoneessa hän törmäsi Fabianiin, joka tarttui Adan seuraan kuin takiainen. Fabian oli selvästi juonut vielä enemmän kuin Heidi, mutta oli kuitenkin vielä ihan järkevä. Ada hymyili kohteliaasti ja ihasteli soivaa biisiä, jota Fabian innokkaasti kehui, kuin kaikki olisi ollut ihan normaalisti. Hymynsä takana Ada oli kuitenkin kauhuissaan. Hyvänen aika, Fabian oli vasta 18, olkoonkin ikäistään vanhemman ja kypsemmän oloinen. Ajatus hänestä menemässä naimisiin vuoden sisällä tuon evankelisprinsessan kanssa tuntui jotenkin... väärältä. Yhtä väärältä kuin suuren tiikerin lukitseminen kuutiometrin häkkiin.



Viveca oli tyytyväinen itseensä. Oli ihan oikein tuolle pikkuprinsessalle erehtyäkin joskus. Viveca oli suojelevainen isosisko: Fabian oli kuitenkin pohjimmiltaan niin itsepäinen ja kunniantuntoinen, että ellei joku puuttuisi asiaan, hän vielä tekisi itsestään onnettoman loppuiäkseen silkkaa ylpeyttään.
Fabian oli yhtäkkiä vakavoitunut ja katsoi Adaa syvälle silmiin. Ada nielaisi vaivalloisesti: näytti siltä, että Fabian oli sanomaisillaan jotakin, mitä hän ei välttämättä olisi halunnut kuulla. Oli se sitten ilmoitus siitä, että hän aikoi kihlata Heidin, tai sitten jotain muuta, Ada ei osannut päättää kumpi olisi pahempi, mutta joka tapauksessa hän ei halunnut kuulla sitä keskellä olohuonetta. Ada kääntyi kannoillaan ja livisti keittiöön.



Ada kuuli Fabianin seuranneen häntä, ja kumartui penkomaan jääkaapista lisää tarjottavaa peittääkseen hämmennyksensä. Fabianin melkein mustien silmien intensiivinen katse oli saanut Adan pahan kerran pois tolaltaan. Yleensä, kun Cheng näytti tuolta, sitä seurasi suureellisia rakkaudentunnustuksia tai jotain vastaavaa. Adaa hävetti, että oli tulkinnut Fabianin katseen niin: saattoihan hänellä olla jotain ihan muutakin asiaa. Herranen aika, Adalla oli ollut melkein kolme vuotta aikaa tottua Fabianin läsnäoloon, eikö tämä koskaan loppuisi? Välillä, etenkin silloin kun Chengin kanssa meni todella hyvin, Adaa ei häirinnyt Fabianin seura niin paljon, mutta nyt kun häntä oli alkanut epäilyttää heidän suhteensa toimivuus, tutut värähdykset olivat alkaneet taas vainota Adaa bändiharjoituksissa. Tunteiden kieltäminen tuntui vain pahentavan asiaa.



Fabian katseli hellästi Adan hoikkaa niskaa ja valtavaa hiuspörröä, jotka kurkistelivat jääkaapin syvyyksiin. Tämä oli kerta kaikkiaan sopimatonta, eikä hän olisi selvin päin antanut itsensä missään tapauksessa käyttäytyä tällä tavalla. Hänestä vain jotenkin tuntui, että olisi pakko sanoa Adalle jotakin, jotain rohkaisevaa tai hauskaa tai jännittävää... Fabian ei ollut sokea, vaan oli kyllä huomannut, että vaikka Ada kyllä selvästi piti Chengistä, hän vaikutti silti yhä useammin kyllästyneeltä tämän seurassa. Fabian tunsi syyllisyydensekaista tyydytystä siitä, että sai Adan aina innostumaan enemmän, oli kyse sitten uudesta biisistä, jostain jännittävästä bändistä jota hän ei ollut ennen kuullut tai vaikka ihan vain jostain hullusta tempauksesta, kuten esimerkiksi koko bändin ekskursiosta fantasialeffaan roolipeliasut päällä.
Fabian oli hiukan äkäinen Chengille siitä, että tämä ei tuntunut arvostavan Adaa ja tämän räiskyvää luonnetta tarpeeksi. Toki Cheng kirjoitteli Adalle kömpelöitä rakkauslauluja ja omisti melkein yhtä paljon levyjä kuin Fabian, mutta he olivat silti erilaisia kuin yö ja päivä. Jos Fabian olisi ollut Cheng, hän olisi vienyt Adaa jännittäviin paikkoihin, käyttänyt hämyisissä ravintoloissa syömässä, yllättänyt eksoottisilla kukilla... Ada ansaitsi niin paljon enemmän kuin vain loputtomia koti-iltoja ja koiramaista palvontaa!
Fabian värähti syyllisyydestä. Hemmetin olut, että ajatukset karkailivat näin. Hän kavahti hiukan taaksepäin.



Ada hidasteli kaivellessaan kaappia ja saattoi melkein tuntea Fabianin hengityksen niskassaan. Yhtäkkiä Fabian värähti kuin äkillisen tuulenpuuskan voimasta. Miksiköhän? Ada ei enää kestänyt hiljaisuutta, vaan sieppasi lopulta lähimmän sipsipussin äänekkäästi rapistellen ja oikaisi itsensä. "Oisitko halunnu jotain? Onko kalja lopussa?" Hän kysäisi luonnottoman kovaan ääneen. Fabian oli niin lähellä, että Ada saattoi haistaa hänen tuoksunsa: bändikellaria, deodoranttia ja oluen makeanpistävää aromia.
"Oisin," Fabian kuiskasi lempeästi. Sitten hän ei kyennytkään jatkamaan. Ada pakottautui katsomaan häntä suoraan silmiin. "Onko sulla jotain asiaa?" Hän kysyi, ja tuntui kuin hänen sisuskalujaan olisi revitty palasiksi tylsällä lusikalla. Ennenkuin Fabian ehti jatkaa, Ada vetäisi syvään henkeä. "Me juteltiin äsken Heidin kanssa, se sano että te... onko mulla aihetta onnitella?"
Ada olisi yhtä hyvin voinut mojauttaa Fabiania suoraan vatsalihaksiin. Mitä hemmettiä! Olihan Fabian huomannut, että Heidi oli unohtunut ottamaan useammankin kuin yhden siiderin, mutta puhua tuollaisia nyt ulkopuolisille! Miksi ihmeessä? Fabianista tuntui, että häntä vietiin nyt kuin pässiä narusta. Ja sitten toinen kauhea ajatus pulpahti hänen päähänsä. Oliko Heidi huomannut jotakin? Jos hän olikin sanonut sellaista vain mustasukkaisuuttaan? Ei ihme, että Ada oli yhtäkkiä muuttunut kauhean muodolliseksi.



Sillä välin Heidi oli vääntäytynyt ylös sohvalta. Nyt tämä saisi riittää, ei enää yhtään siideriä... Vaikka se oli kyllä kauhean hyvää, ja oikeastaan olokaan ei ollut hirveän paha. Olisi vain ollut niin kauhean noloa myöntää, että hänellä oli oikeastaan vähän hauskaa. Ainakin se punatukkainen heitukka oli selvästi tullut synnintuntoon, kun Heidi oli riittävän voimallisesti julistanut. Heidin oli ollut aina kauhean vaikea puhua vieraille ihmisille: omassa tutussa porukassa hän saattoi pitää vaikka kuinka palavia puheita, mutta kun kyseessä oli joku ennestään tuntematon, Heidi pelkäsi. Ehkä sitä, että vastassa olisikin yllättäen jokin paholaisen valtaama sieluparka, jonka auttamiseen hänellä ei olisikaan voimia. Tai yksinkertaisesti sitä, että joku sanoisi riittävän lujasti vastaan hänelle, mutta sitä hän ei aivan voinut myöntää itselleen. Ei, kyllä se oli paholainen joka sellaisia puhui.
Jos siideri antoi hänelle voimaa puhua ja kenties jopa käydä sielunvihollista vastaan, ei kai se niin väärin voisi olla? Heidi rukoili nopeasti varmuuden vuoksi anteeksipyyntöä, ja lähti hakemaan neljättä pulloa.



Cheng oli myös menossa keittiöön viemään tyhjää pulloa kaappiin. Hän hämmästyi hiukan nähdessään Adan ja Fabianin kahdestaan, ja mustasukkaisuus ailahti hänen vatsassaan. Fabian näytti siltä, kuin Ada olisi juuri ilmoittanut, että joulu on peruutettu, kun Ada taas oli jotenkin epätavallisen pirteän oloinen.
"Mistäs täällä puhutaan", Cheng kysyi vähän kireästi. Ada hymyili kuin krampissa. "Ei yhtään mistään, me vaan haettiin lisää... öö... sipsejä, ja olutta, ei tässä mitään sen kummempia", hän vakuutteli ja kääntyi kaivamaan alakaapista uutta kulhoa sipsejä varten.



"Mikä sulla oikein on", Cheng kuiskasi, kun Fabian näytti siltä ettei kuunnellut. "Et oo sanonu mulle suunnilleen sanaakaan koko bileitten aikana, mutta Fabianin kanssa kyllä kelpaa viettää aikaa." Mustasukkaisuus lakkasi läikkymästä ja alkoi korventaa hiljaisella tulella Chengin vatsaa. Hän oli aina tiennyt, ettei ollut yhtä komea tai lahjakas kuin Fabian, mutta Ada oli monta kertaa vakuutellut pitävänsä hänestä juuri sellaisena kuin mitä hän oli. Tuntui vain niin käsittämättömältä, että juuri hän oli saanut tytön itselleen. Juuri nyt ei tuntunut oleelliselta, että Fabianillakin oli tyttöystävä. Olisihan hän voinut asialle tehdä jotakin, jos olisi ollut tosissaan, vai mitä?
"Älä nyt viitti", Ada tuhisi sipsipussiin. "Mehän nähdään joka päivä ja melkein joka iltakin, kai säkin haluat välillä viettää aikaa jonkun muun kanssa kuin mun? Johan sä kyllästyt mun naamaan kohta."
Chengin silmät siristyivät. "Mä en kyllästy sun kauniisiin kasvoihin ikinä, kulta. Vai tarkotatko sanoa, että sä alat kyllästyä mun pärstään? Haluaisit vähän vaihtelua, jotain jännittävämpää?"



Heidikin oli ehtinyt hoipperoida keittiöön. Kun hän näki Fabianin, hän liimautui poikaystäväänsä refleksinomaisesti. "Fabian, tää on ihanaa!" hän hihkui pienellä äänellään. "Mä en ollu tajunnu tätä aikasemmin, mutta eihän tää voi olla sellanen niinkuin mitä kaikki sanoo että känni on, mulla ei oo yhtään paha olla! Musta tuntuu että Jumala on antanu mulle erilaisen olon kuin muille, musta tuntuu että voisin tehdä ihan mitä vaan!"
Fabianilla ei ollut sydäntä heittää ensimmäistä mieleen tulevaa kommenttia, joka liittyi viininjumala Dionysokseen, sillä Heidi olisi vain loukkaantunut. Eräs toinen olisi vain nauranut iloisesti sillekin...
"Sehän on hyvä, kulta pieni", Fabian sanoi niin kovaa, että Cheng varmasti kuuli. Olihan hänellä korvat päässä, ja hän halusi pelastaa Adan nololta tilanteelta. "Otetaanko yhdessä yhdet? Ja mä voin tulla sit kohta näyttämään sulle meidän bändikämpän tuolla alakerrassa, käykö?" Hän näki, miten Heidin silmien takana taisteli paheksunta bändiä kohtaan ja halu miellyttää poikaystävää. Fabian värähti. Miksi Heidin piti niin kauheasti paheksua hänen rakkainta harrastustaan? Olihan hän soittanut kitaraa milloin missäkin nuotiopiirissä, eikä siinä silloin ollut ollut mitään paheksuttavaa, päin vastoin. Fabianista oli epämiellyttävästi tuntunut siltä, että Landola hänen kädessään olisi merkinnyt joillekin samaa kuin julkinen uskonratkaisu.



Cheng jätti Adan rauhaan ja muksautti Fabiania toverillisesti hartiaan. "Mites teillä menee? Kuulin vähän jotain huhua, että aikoisitte lähiaikoina tehdä pasit ja emiliet..." Chengin hymy ei ulottunut ihan silmiin asti, eikä se jäänyt Fabianilta huomaamatta. Kirottua! Eikö se Heidi todellakaan ymmärtänyt, että hiljaisuus ei aina ollut myöntymisen merkki?
"No en mä nyt tiedä, katsotaan vähän miten asiat etenee. Ei tässä nyt mikään kiire ole", Fabian toppuutteli hymyssä suin. Hitto vie, miten tämän nyt saisi ilmaistua niin, ettei Cheng luulisi hänen olevan Adan perässä? Etenkin kun se oli jopa vähän totta? Vaikkei olisi saanutkaan olla... Fabianista tuntui, että hänen päänsä räjähtäisi.
"Lisää kaljaa!" hän karjaisi ja nappasi jääkaapista kaksi pulloa, jotka kilahtivat äänekkäästi vastakkain. Toisen hän ojensi Chengille, toisen korkkasi ja joi melkein puolet kerralla. No nyt on parempi, hän huokaisi mielessään...



Heidi oli jäänyt kuuntelemaan eteiseen keskustelua. Mitä? Miksei Fabian voinut avoimesti sanoa aikovansa kosia? Mitä häpeämistä siinä oikein oli? Ellei sitten... Mutta Heidi tiesi, että Fabian halusi sänkyyn. Eivät he mihinkään pussailuun ja käsien pitelemiseen olleet pelkästään tyytyneet, mutta Heidi oli tuntenut paitsi itsensä hyveelliseksi kun ei päästänyt asioita pidemmälle, myös valtavaa vallantunnetta. Monet hänen seurakuntakavereistaan olivat jo täyttä häkää suunnittelemassa häitä. Oli tylsää, kun Heidi ei voinut vielä pyytää ketään kaasokseen, varata sopivaa kirkkoa ja pyytää suosikkipappiaan vihkijäksi... Ennen pitkää Fabian tekisi sen, hän oli siitä ihan varma. Ellei joku pistäisi kapuloita rattaisiin. Heidi oli onnistunut päättelemään, että se punatukkainen tyttö oli vaarallinen ja moraaliton tapaus: hän jotenkin näytti siltä. Olihan hänen siskonsakin jo kihloissa, ja sitäpaitsi Heidi oli nähnyt, miten lähelle se eukko oli tunkenut hänen Fabianiaan. Tämä ei nyt käynyt ollenkaan laatuun, Heidi pyöritteli päätään.



Pasi oli taas hermostunut Emilielle, tällä kertaa jostain vanhasta jutusta.
"...senkin kerran kun sä katoit sitä Anttia, voisin kyl vaikka vannoo että sulla oli jotain ihan muuta mielessä kuin ajelu mun kanssa!"
"Mä katoin sitä oudosti koska sillä oli valtava maalitahra perseessä, ootko sä ihan sokea ite?!"
"Mut Antilla on vuoden uudempi Corolla kuin mulla. Ja mulla on pienempi subbari. Eiks ne enää riitäkään sulle?"



Ada yritti pujotella mahdollisimman huomaamattomasti riitapukareiden ohi olohuoneeseen. Ei hyvää päivää! Pasi oli kerta kaikkiaan aivan mahdoton kännissä, ja ilmeisesti ei ehkä tarkoittanut kaikkea, mitä sanoi, mutta että hän kuvitteli Emilien harkitsevan pettämistä jonkun Corollan vuosimallin takia? Adaa puistatti. Toivottavasti Pasin mustasukkaisuuskohtaukset eivät yltyisi liikaa.



"Anteeks nyt kulta, mutta mä en oikeasti jaksa tuota. Luuletko sä, ettei mulle merkkaa mitään se, että ollaan kihloissa? Kattelethan säkin aina milloin minkäkin pornotähden tissejä netissä, mutta mä en valita. Ai miksen? Koska mä RAKASTAN sua, senkin hölmö!" Emilie tuhahti ja otti ivallisen diiva-asennon.
"Mutta se Corolla... Mä en oo ehtiny vielä virittää..." Pasi änkytti.
"Nyt annat olla sen helvetin Corollan kanssa! Mun puolesta saat työntää sen vaikka PERSEESEES ja kokeilla sitten, miten se subbari jumputtaa, saatana. Mä lähden nyt röökille." Emilie työnsi Pasin tieltään ja meni kiskomaan takin päälleen.



Heidi oli hiippaillut omille teilleen, ja Fabian oli hetken etsiskeltyään antanut periksi ja lysähtänyt sohvalle. Yhtäkkiä kovaääninen metakka, joka ylitti jopa Doorsin Alabama Songin humppakompin, rämähti alakerrasta. Ada katsoi ensin hölmistyneenä vieraitaan, laski seitsemän miinus yksi ja säntäsi alakertaan.

Heidi rämpytti Adan rakasta Jeune Filleä sydämensä pohjasta ja niin pieleen kuin vain voi, hoilaten samalla jotakin Adalle tuntematonta gospellaulua eri sävellajista. Kielet rämähtelivät uhkaavasti: Heidillä ei ilmeisesti ollut mitään käsitystä siitä, miten kitaraa soitettiin, ja pikemminkin näytti siltä, että tähtäimessä oli kitaran hajottaminen.



Ennenkuin Heidi ehti tehdä Pete Townshendit, Ada tarttui kitaran kaulasta niin, etteivät kielet enää soineet, livautti kantohihnan irti ja nosti kitaransa varoen takaisin telineeseen. Heidi näytti vähän hölmistyneeltä, ja alkoi sitten yökkiä kohti Adan uutta vahvistinta.



Se oli jo liikaa. Ada tarttui Heidiä harteista ja pyöräytti tytön ympäri. Heidi horjahti hiukan, mutta pysyi sentään pystyssä.
"Mitä helvettiä sä oikein touhuat?!" Ada kiljahti. "Jos kerran seurustelet kitaristin kanssa, sun pitäis tietää, ettei kukaan tykkää siitä että niiden kitaraa soitetaan ilman lupaa, saati että yritetään rämäyttää kielet poikki!" Pieni häijy ääni korvan juuressa heräsi jälleen. Entä jos Heidi tosiaan tiesi sen, ja teki sen tahallaan?
"Älä sano... tolleen", Heidi mutisi heikosti. Hänen silmänsä harottivat vähän ja kasvonsa vihersivät.
"Ja totta helvetissä sanon ihan mitä haluan. Sovitaanko, ettet koske mun kitaraan enää?" Heidin silmät etsiytyivät kohtaamaan Adan katseen. "Fabian on mun. Mun, ymmärrätkö sä. Etkö sä tiedä, että Raamattu kieltää aviorikoksen? Ja että se riittää, että sen tekee mielessään?"
Ada pyöritteli silmiään. Nyt hänellä ei kerta kaikkiaan ollut kärsivällisyyttä olla hyväntahtoinen: kitara oli hänelle melkein yhtä rakas kuin perheenjäsen, ja Heidin temppu oli saanut hänet täysin pois tolaltaan.
"Eikös aviorikos koske vaan sellaisia, jotka on naimisissa? Te ette oo vielä edes kihloissa, eikä olla mekään", Ada tiuskaisi, ja tunsi kauhukseen palan nousevan kurkkuunsa. 'Vielä', hän oli sanonut.



Heidi oli tosin ensimmäinen, joka alkoi itkeä. "Miten sä voit olla noin ilkeä, miten kukaan voi olla noin... Hal-juuuh!" hän ulisi. Adaa alkoi välittömästi ärsyttää uudelleen.
"Kuka täällä on ilkeä? Kiristät pihtaamalla miestä naimisiin kanssas, kun tiedät että se on niin kunniallinen että se oikeasti tekee sen ja tukahduttaa koko oman persoonansa sun takia! Sekö ei muka ole itsekästä ja ilkeää! Haista nyt jo kuule paska", Ada huudahti ja kääntyi kannoillaan.

Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän tiesi vaistomaisesti olevansa oikeassa.
Sanat olivat tulleet suusta enempiä miettimättä, mutta niin sen täytyi olla. Mikään Fabianissa ei ollut koskaan viitannut siihen, että hän olisi yhtään tavallista uskonnollisempi, korkeintaan huomattavan filosofinen. Sen sijaan poika oli aina pitänyt pienimmätkin lupauksensa, huolehtinut siitä, että kaikilla oli asiat hyvin ja ollut heti tarjoamassa apua, jos jokin oli pielessä. Heidi oli täydellinen kohde sellaisen ihmisen kiintymykselle: fiksu mutta avuton, syvällinen ja herkkä, hento ja pieni, jota teki mieli suojella kaikelta maailman pahalta. Adan oli pakko myöntää itselleen, että jotakin noista ominaisuuksista Heidillä oli pakko olla: muuten Fabian olisi varmasti jo siirtynyt elämässään eteenpäin.



Ada marssi äkäisenä portaat ylös, ja Heidi jäi tuijottamaan hänen peräänsä. Pari viimeisintä siideriä olivat tehneet tepposet hänen tottumattomalle viinapäälleen, ja yhtäkkiä kännissä oleminen oli juuri niin kamaa kuin kaikki olivat aina sanoneet. Vatsassa velloi, kieli tuntui paksulta, katsetta oli vaikea keskittää mihinkään, eikä Heidin loputtoman valmiiksi mietittyjen vasta-argumenttien arkun kansi auennutkaan enää riittävän nopeasti. Heidi alkoi ulvoa surkeuttaan ja rojahti lopulta lattialle pillittämään, kitaranvahvistimeen nojaten.



Yläkertaan päästyään Ada huomasi, että melkein kaikki olivat lähteneet ulos, paitsi Cheng, joka veteli hirsiä sohvalla Riders on the Stormin tahtiin. Musiikki oli niin kovalla, että se oli varmaankin peittänyt heidän pienen kinansa äänet. Jim Morrisonin hypnoottinen ääni ja Ray Manzarekin psykedeellinen urkusoundi saivat Adan tuntemaan olonsa jotenkin epätodelliseksi.

"Girl, ya gotta love your man/ girl, ya gotta love your man/ take him by the hand/ make him understand..."

Ada astui ulos takapihan ovesta samalla, kun kappaleen taustalle sovitettu ukkosenjyrähdys halkoi ilmaa. Dramaattista, hän hymähti itsekseen.



Oli jo melko pimeää. Fabian seisoskeli ajatuksiinsa vajonneena kasvihuoneen edessä ja katseli puutarhan kuihtuvia kukkia. Ada käveli hänen viereensä ja katseli myös tiiviisti läheistä ruusupensaan rankaa. "Voisit vähän katsoa tuon tyttöystäväsi perään", hän sanoi pakotetun rauhallisesti. "Mun kitarasta meni melkein kielet poikki, ja ois varmaan menny muutakin kohta..." Fabian hätkähti.
"Mähän olen sanonut sille ettei toisen soittimeen saa koskea ilman lupaa", hän hämmästeli.
"Ei se varmaan muistanu... Se on ottanu aika paljon tänään", Ada jatkoi. "Haluaisitko nyt vastata siihen, mitä kysyin aikaisemmin?" Hän purskahti ennenkuin ehti hillitä itseään. Fabian rypisti kulmiaan.
"Mennäänkö vähän sivummalle? En haluais että kaikki kuulee." Odottamatta vastausta hän tarttui Adan käsivarteen ja talutti tämän kasvihuoneen taakse. Tosi hyvä piilopaikka, Ada ajatteli vähän hysteerisesti. Läpinäkyvien seinien takana!



"Miksi sua kiinnostaa niin paljon se, että mitä mä aion tehdä Heidin suhteen?" Fabian tiedusteli, teeskennellen viatonta. Ada karahti punaiseksi, ja lähetti kiitokset jonnekin siitä, että oli pimeää.
"Ei mua kiinnosta mitenkään paljon, mua vaan... no, kiinnostaa", hän selitti laimeasti. Oli vaikea keskittyä, kun koko vartaloa kihelmöi kuin tulessa. Miksi tuon kirotun miehen piti seistä noin lähellä? Fabian vain katseli häntä kiinteästi silmiin, eikä sanonut mitään. Selvästikään selitys ei kelvannut. Ada veti syvään henkeä.
"No kun... Mä ajattelin tossa aikaisemmin... Tää on kauhean röyhkeää! Mutta... Haluatko sä oikeasti mennä naimisiin noin nuorena ja alkaa tehdä lapsia, niinkuin Heidi sanoi?" Ennenkuin Fabian ehti reagoida, Ada jatkoi päättäväisesti. "Kun mä tiedän että sä olet älykäs ihminen – en oikeesti varmaan tiedä ketään fiksumpaa! – niin sullahan on opinnot vasta alussa, ja entäs meidän bändi, mä luulin että sä olet sen kanssa tosissasi", Ada keksi hysteerisesti järkiperäistä selitystä kiinnostukselleen. Hänen aivonsa eivät toimineet oikein normaalivauhtia, ja hän pelkäsi, että se, mitä hän ei sanonut, paistaisi hänen kasvoiltaan.



Fabian hymyili hellästi Adalle. Tyttö yritti niin selvästi esittää, että hänen kiinnostuksensa oli pelkästään ammatillista, että Fabianin sydän oli särkyä. Tämä on väärin, joku ärsyttävä ääni kirkui hänen korvansa juuressa, kun hän vaistomaisesti nosti kätensä Adan poskelle ja silitti sitä kevyesti. Hiljaa, hän murahti takaisin mielessään.
"Tarkoitatko sä kysyä, että olenko mä onnellinen?" Hän kohotti toista kulmakarvaansa. Ada oli kuin sähköiskun saanut, liikkumaton ja säkenöivä. "Hengitä nyt vähän", Fabian naurahti. "Mä olen nimittäin miettinyt susta ihan samaa. Mä tiedän että Cheng on tosi mukava tyyppi ja hauskaa seuraa, mutta musta... Musta se ei arvosta sua tarpeeksi. Mä en tiedä huomaako se sitä, mutta sä olet kuin häkkiin suljettu pantteri... tai puuma itse asiassa, senkin porkkanapää. Sä voisit lentää tähtien keskellä ja loistaa kirkkaimpana, mutta sä et pääse irti niistä kahleista, mitä sä itse vapaaehtoisesti kannat mukanas."



Adan hengitys oli noussut pintaan ja häntä pyörrytti. Hän oli varma siitä, että jos joku nyt koskisi heitä kahta, se joku saisi elämänsä sähköiskun. Häkkiin suljettu kissaeläin... Jopa heidän vertauksensa olivat samoja. Moraalin ääni kirkui Adan takaraivossa kilpaa sen toisen, pienen äänen kanssa. Tämä on väärin! Cheng on tuossa ihan lähellä! Ja Heidi myös! – Entä sitten! Eikö onnellisuus ole tärkeämpää kuin velvollisuus! – Ei ole korkeampaa velvollisuutta kuin uskollisuus! – Niin, uskollisuus itselleen ja omalle persoonalleen!
Ada nosti kätensä kevyesti Fabianin käsivarrelle. "Niin... tarkoitan minä. Oletko sinä onnellinen Heidin kanssa?" Hän vilkuili hermostuneesti ympärilleen, mutta ainoa todistaja taisi olla halloween-koristukseksi tarkoitettu linnunpelätin. "Etkö sä itse kanna itselläs ihan samanlaisia kahleita?"



Fabian oli valmistautunut kysymykseen, muttei siihen, mikä vaikutus sillä oli. Oli kuin Ada olisi pamauttanut muurinmurtajalla päin hänen sydämensä suojalinnaketta. Pala nousi hänen kurkkuunsa, ja ajattelematta sen enempää hän suuteli Adaa kuin hengenhädässä.



Jännitys heidän välillään purkautui ja maadoittui suudelman aikana. Oli kuin kaikki ympärillä olisi imenyt itseensä heidän vapautuneen elinvoimansa. Adalla oli yhtäkkiä ihanan raukea olo.
"Saatanhan minä kantaa", Fabian kuiskasi hiukan hengästyneesti. "Haluaisitko auttaa minua pääsemään niistä irti? Ja jos haluat, minä voin auttaa sinua..."
Raukea olo katosi kuin salamaniskusta, mutta Ada halusi kieltäytyä ottamasta vastaan kaikkea sitä, mitä moraalin ääni hänen päässään edelleen kirkui. Silti...

– TÄMÄ ON VÄÄRIN! – HILJAA!! – Haluatko muka pilata mahdollisen elämäsi ihanimman suhteen sillä, että se alkaa petoksesta? Voitko silloin ikinä luottaa häneen? Tai hän sinuun? – Mutta...



Ada sulki silmänsä hetkeksi ja hengitti syvään. Tämä olisi ehkä vaikeinta, mitä hän tulisi ikinä sanomaan.
"Minä... Minä haluan! Mutta odota..." – Fabian näytti jo siltä, että suutelisi Adaa uudelleen – "...En halua, että tämä käy näin. Minun pitää itse päästä irti omista kahleistani, ja sinun omistasi. Jos me nyt teemme näin... Voisitko sinä koskaan luottaa siihen, että niin ei tapahtuisi uudelleen? Juuri nyt haluaisin ajatella, että voisin, mutta silti... Jos tämän on tarkoitus tapahtua, haluan, että se on täydellistä. Vapaata kaikista epäilyksistä. Jaksaisitko sinä...?" Tuntui siltä, että joku olisi kaatanut sementtiä Adan kurkusta alas, mutta hän seisoi silti sanojensa takana, puristaen Fabianin käsivarresta niin, että sen oli pakko tehdä kipeää.

Yllättäen Fabian naurahti. "Sinä olet niin viisas, Ada pikkuinen... Ja tietenkin ihan oikeassa. Tehdään tämä niinkuin on oikein. Mutta me tehdään se, eikö niin? Vapautetaan itsemme ja lennetään yhdessä tähtiin", hän virnisti.
Adakaan ei voinut olla naurahtamatta. "Vai pikkuinen... Minähän olen sinua vanhempi." Fabian tarttui Adaa lempeästi hartioista.
"Saatathan sinä olla, mutta minä olen sinua silti aika paljon isompi. Ja nyt, jos sopii, aion suudella sinua uudestaan."



Emilie oli tullut sytyttämään uuden tupakan, ja veteli ärsyyntyneitä henkosia rappusilla hytisten. Hän oli vieläkin äkäinen Pasille tämän kummallisesta mustasukkaisuuskohtauksesta. Yhdessä vaiheessa hän oli kuvitellut olevansa niin raivoissaan, että näki punaista: vain Vivecan ilmestyminen näköpiiriin oli saanut Emilien hillitsemään itsensä ja olemaan heittämättä Pasia kukkamaljakolla.
Savuverhon lomasta Emilie luuli näkevänsä liikettä puutarhassa, ja hän siristi silmiään. Eivätkö kaikki olleetkaan vielä tulleet takaisin sisälle? Mutta... Emilie huudahti tukahtuneesti ja melkein pudotti tupakkansa.



"Vai tällaista peliä täällä pelataan," Emilie virnuili itsekseen, "Onhan noissa muusikkopojissa sittenkin munaa."



Emilie pudotti sätkänsä maahan ja tallasi sen korkonsa alle. Olkoot nyt rauhassa sitten, ehkä tämä ei tarvitse todistajia, hän ajatteli, ja kääntyi takaisin valoon.



Sillä välin Viveca oli rientänyt alakerran vessaan, josta oli kuulunut selkeitä pahoinvoinnin ääniä. Hän itsekin tunsi olonsa vähän omituiseksi; hän oli juuri tullut vilkaisseeksi ulos, ja sitten sohvalle, ja ellei Cheng osannut olla kahdessa paikassa yhtäaikaa, Ada pussaili jotain ihan toista pitkän, mustan tukan omaavaa miestä puutarhassa. Hän ravisti päätään keskittyäkseen käsillä olevaan tilanteeseen: Heidi oksensi ilmeisesti kahden viime päivän ruokiaan ulos pysyen hädin tuskin kontillaan.
"Miten voi olla... Tämähän on ihan kamalaa... Miten ihmiset voi vapaaehtoisesti..." Heidi sopersi, ennenkuin aloitti laatoitustyöt uudelleen. Viveca irvisti ja pakottautui vetämään tytön hentoja, vaaleita hiuksia pois kasvoilta. "Taisit vain ottaa vähän liikaa, Heidi hyvä. Tottumattoman ei kannattaisi juoda noin paljon", Viveca sanoi, ja oli ylpeä siitä, että sai pidettyä kaiken häijyyden poissa äänestään. Ajatuksistaan ei niinkään.



Lopulta Heidi nousi horjuen pystyyn – melko kunnioitettavaa tuossa kunnossa, Viveca ajatteli – ja järjesti kasvoilleen opettajamaisen auktoriteettihakuisen ilmeen. "Me voitaisiin nyt lähteä kotiin. Kello on ihan liian paljon. Voitko hakea Fabianin?" Viveca irvisti miedosti. Uskaltaisiko hän mennä häiritsemään? Mitä ne kaksi oikein muutenkaan ajattelivat? Kuka tahansa olisi voinut nähdä! Vivecaa kylmäsi, kun hän ajatteli sitä metakkaa, mikä olisi syntynyt, jos Cheng tai Heidi olisivat nähneet.



Ovelta kuului kolinaa. Siinä paha missä mainitaan, Viveca tuhahti mielessään. "Etkö nää että täällä on ruuhkaa? Odota omaa vuoroasi!" Hän tiuskaisi Chengille. Rumpali oli vastaheränneen ja vähän pöllämystyneen näköinen. "Jooo", hän haukotteli nojaten ovenpieleen. "Mutta missä kaikki on?"
Vivecaa tuskastutti, ja hän näki, että Heidi oli jännittynyt kuin viulunkieli. Ei ilmeisesti tykännyt tulla yllätetyksi tällaisesta tilanteesta, hän ajatteli häijysti. Yleensä Viveca oli ystävällinen ihmisille, mutta Heidi oli kiusannut häntä tekopyhyydellään vuosikausia, jo ennen kuin hän oli alkanut seurustella Fabianin kanssa. Tästä tilanteesta hän nauttisi täysin siemauksin, oli se miten moraalitonta hyvänsä.
"Kai sä nyt näet että me ollaan tässä, en mä muista tiedä kun mä olen ollut täällä vessansaneerausapuna. Yritä nyt käyttää vähän... Tai oota, jää sä vahtimaan ettei Heidi tukehdu, mä menen katsomaan missä mennään", Viveca hätääntyi, kun Cheng näytti ulos lähtemisen merkkejä.



Nyt pitäisi pitää kieli keskellä suuta. Mikäli Viveca yhtään veljeään ja parasta ystäväänsä tunsi, he tuskin päräyttäisivät julkisesti ilmoille yhdessä, vaan yrittäisivät hoitaa tilanteen mahdollisimman hienotunteisesti. Ellei tämä sitten ollut joku humalainen päähänpisto, Viveca ajatteli ja häntä kylmäsi. Mikään ei olisi voinut olla enemmän hänelle mieleen kuin se, että nuo kaksi ihanaa ihmistä löytäisivät lopultakin toisensa, mutta hän halusi olla varma siitä, ettei kumpikaan kolhisi itseään. Ehkäpä olisi paikallaan pistää molemmat pieneen testiin; jos he olisivat tosissaan, ei vahinkoa tapahtuisi, ja jos taas eivät... Noh, sitten he eivät ansaitsisi toisiaan.
"No niin, ystäväiseni, ota ihan rauhallisesti", Viveca lohdutteli jälleen itkemään alkanutta Heidiä. "Kaikki on ihan hyvin. Mä haen Fabianin ja sitten lähdetään kotiin." Jos Ada kuvittelisi, että Viveca ja Heidi olisivat hyviäkin ystäviä, hänen pitäisi aivan tosissaan haluta olla Fabianin kanssa käydäkseen parasta ystäväänsä vastaan. Ärsyttäväähän se oli, ja Viveca tunsi hetken itsensä ikäväksi juonittelijaksi, mutta hän oli ihan riittävän kauan katsonut sivusta, kun hänen rakkaansa kärsivät. Ei olisi mitään mieltä hypätä yhdestä kärsimyksestä toiseen ja hajottaa sydäntään vielä lisää.



Pasi oli innostunut selailemaan jotain epämääräistä kirjaa lattialla retkottaen. Hän oli uskomattomassa tuubassa, ja vielä uskomattomampaa oli, että hän oli vielä hereillä. Emilie potkaisi kihlattuaan sääreen, ei kovinkaan hellästi, sillä hän oli vieläkin vähän äkäinen.
"Heeeeiiii, kultipuppeli! Mennäänks kohta sänkyyn, mitä?" Pasi innostui Emilien nähdessään. Riita oli ilmeisesti hänen puoleltaan jo unohtunut. Emilie kiskoi pojan ylös molemmin käsin ja kaivoi esiin jälleen yhden tupakan: edellinen oli jäänyt ärsyttävästi kesken.
"Sun pitäis ainakin mennä nukkumaan, oot aamulla jäykkä ku rautakanki jos jäät siihen lattialle makaamaan", Emilie puhisi.
"Eksä siitä just tykkää", Pasi virnisti härskisti. "Mut hei, hanikulta... Miten sä näytät jotenkin oudolta?" Emilie naurahti.



"No ehkä siksi että sä näet kaiken kahtena ja mun takana kävelee vaaleanpunainen norsu. Mä vien sut ylös, ja käyn viel röökillä, niin tuun sitten sun viereen, ja saat näyttää onko susta vielä tänään johonkin." Emilie halasi Pasia lujasti, mutta jo leppyen. Ehkä viina ei kerta kaikkiaan vaan sopinut kaikille, eihän Pasi olisi selvin päin ikinä syytellyt häntä uskottomaksi.



Kun Emilie palasi alakertaan, Cheng oli jo peitelty vuodesohvalle telkkarin eteen. Muut vieraat tekivät jo lähtöä, mutta Ada seisoikin hyvin epäluonteenomaisesti yksinään olohuoneessa, sen sijaan että olisi ollut tohottamassa lähtijöiden ympärillä kuin vieraanvaraisuuden perikuva konsanaan. Emilie ei voinut vastustaa kiusausta, ja lykkäsi röökihetkeään vielä vähän kiusoitellakseen siskoaan.
"Vai sillä lailla, taisi sullakin olla tänään aika hauskaa", hän virnuili tanssahdellen kainosti.
Adan ohimoissa takoi kuin sepän pajassa. Hermojärkytys ja alkoholi eivät olleet tehneet hänen muutenkin särkyherkälle päälleen mitenkään hyvää.



"Elä nyt viiti. Mistä sä tollasta sait päähäs", Ada suhahti. Häntä kylmäsi. Ei kai Emilie ollut sittenkin nähnyt heitä?
Emilie heristi sormeaan leikillisesti. "Eikö sulle tullu mieleen, että läpinäkyvät seinät ei oo mikään maailman paras näkösuoja? Sunhan se piti olla meistä se fiksumpi", Emilie hihitteli nyt ihan innoissaan.
Ada irvisti kauhuissaan. Emilie oli sittenkin nähnyt! "Nyt hiljaa, senkin lörppähuuli, mä..." Ada katsoi siskoaan tarkemmin.



"Ei voi olla totta!" Ada henkäisi kauhistuneena. Siskon silmät olivat palautuneet alkuperäiseen punaiseen väriinsä, jonka Ada oli nähnyt ennen tasan kerran, silloin kun heidän isänsä oli näyttänyt, kuinka väriä vaihdettiin. "Mitä hemmettiä sä oikein meinaat, pistä nuo nyt äkkiä pois!" Hän sopersi, osaamatta muotoilla asiaa mitenkään järkevästi. Eteisessä Fabian, Viveca ja Heidi olivat vielä täysin kuuloetäisyydellä: Heidin pukeminen kesti ärsyttävän kauan.



"Mitä, mistä sä nyt oikein puhut? En mä tätä röökiä aio sisällä polttaa, se vois olla liian tulenarkaa," Emilie jatkoi vitsailua tajuamatta yhtään mitään.
"No ole nyt saatana hiljaa vähän aikaa", Ada hermostui lopullisesti. "Sulla on... Hemmetti!" hän kumartui aivan siskonsa korvan juureen.



"Sun silmät on punaset", Ada suhahti terävästi Emilien korvaan. Sisko ei vieläkään tajunnut.
"No kiitos samoin, kai tässä nyt itse kullakin vähän punottaa pitkän päivän jäljiltä", Emilie hölmistyi.
"No ei senkin tyhmä, sun silmäterät on punaset! Niinkuin sulla oli perkele syntyessäs! Aiotko seuraavaks ruveta kulkemaan lehdet naamassa julkisesti? Mä luulin että sä olit se joka häpeää syntyperäänsä!"
Emilie vetäisi terävästi henkeä ja painoi silmänsä äkkiä kiinni. Pasikin oli sanonut, että hän näytti oudolta... Hyvänen aika, toivottavasti hän ei muistaisi enää aamulla! Osaisiko Emilie enää ylipäätään korjata tilanteen? Apua!
"Ada, Emilie, me lähdetään nyt, kiitos kivasta illasta!" Fabian huikkasi eteisestä. Ada ponkaisi kuin magneetin vetämänä hyvästelemään. Viveca saattoi Heidin samalla ovesta ulos.



Fabiankin huomasi sen, ja halasi Adaa nopeasti ja tiukasti. "Älä unohda sitä mitä puhuttiin", hän suhahti. "Mä olin ihan tosissani. Vaikka mikä tulis." Ada ahmi katseellaan Fabianin kasvoja.
"En mä unohda, kunhan et säkään... Päästä irti ennenkuin joku näkee", hän kuiskasi, muttei tehnyt elettäkään päästääkseen itse irti. Lopulta Fabian irrottautui, puristi Adan kättä lujasti ja harppoi ovesta ulos. Pasi rymisteli samalla hetkellä yläkerrasta. "Mähän sanoin että sun pitää mennä nukkumaan", Emilie hihkaisi Adan selän takana. Ei hetkeäkään liian aikaisin...



Viveca livahti vielä takaisin, kun Heidistä ei ollut enää vaaraa. Ada seisoi eteisessä, kyynelet vierien poskillaan.
"Mä näin teidät", hän töksäytti. "Mä tiedän että tää on klassikko, mutta mitkä sun aikees on mun veljeä kohtaan?" Ada katsoi kauhistuneena ystäväänsä.
"Mitä helvettiä... Ei kai kukaan muu nähny?" Ada ei kyennyt juuri nyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Viveca vaikutti jotenkin oudon töykeältä. Arvasin, arvasin, ilkkui moraalin ääni takaraivossa. Viveca ei tykkää siitä että vehtaat sen veljen kanssa! Mitä hemmettiä hän nyt sanoisi?
"En mä tiedä mitkä mun aikeet on", Ada nyyhkäisi. "Mä vaan... mä luulen... enkä luule vaan tiedän. Mä rakastan sitä. Siinä sulle", Ada nosti leukaansa uhmakkaasti. Viveca hymyili tyytyväisenä mielessään, muttei antanut ilmeen nousta kasvoilleen.
"Kerro sitten kun tiedät. Hyvää yötä", hän sanoi ja lähti veljensä perään.



Ada rauhoittui huomattavasti pestyään hampaansa ja puhdistettuaan meikit kasvoiltaan. Mitä ihmettä hän oli oikein mennyt tekemään? Mitä ihmettä Fabianin oikein piti mennä tekemään! Adan teki mieli takoa päätään seinään. Ja että oli pitänyt vielä mennä möläyttämään Vivecalle... Tämähän oli katastrofaalista.
Jos Ada ja Fabian todellakin alkaisivat seurustella – ajatus sai perhostarhan nousemaan lentoon Adan vatsassa – se olisi Salmiakin loppu. Ja samalla heidän rakkaimman harrastuksensa, Fabianin silmäterän. He olivat soittaneet yhdessä nyt jo kauan, ja seuraava askel olisivat isommat areenat ja ehkä jopa levytyssopimus. Voisiko Fabian, Vivecasta ja Chengistä puhumattakaan koskaan antaa hänelle anteeksi sellaista katastrofia? Yhdessä soittamisesta ei tulisi mitään, jos rumpali ja soolokitaristi olisivat koko ajan toistensa kurkussa. Ja sitäpaitsi – perhoset kuolivat ja putosivat yhtenä lyijymöhkäleenä Adan vatsanpohjaan – jos olisi hänen syynsä, että Salmiak hajoaisi, Fabian varmaankin jättäisi hänet. Tai tajuaisi saman asian, ja pettäisi sittenkin lupauksensa.



Raskain sydämin Ada painoi päänsä tyynyyn. Kaikki puhui sitä vastaan, että hänestä ja Fabianista voisi koskaan tulla pari. Viveca oli Adalle niin tärkeä ystävä, että hän ei ollut varma, haluaisiko rikkoa sellaista ystävyyttä, etenkin kun hänen Fabianin kanssa ollessaan pitäisi kuitenkin nähdä lähes yhtä lailla Vivecaa. Ja sitten oli tämä bändiasia. Ada ei ollut ollenkaan varma, oliko hänellä sydäntä lähteä rikkomaan jotain, joka oli Fabianille niin tärkeää, vain oman onnensa vuoksi. Ja sitäpaitsi Cheng, mitä Cheng tekisi? Pahimmassa tapauksessa masentuisi ja tappaisi itsensä... Ada vajosi itsesyytösten kierteeseen, unohtaen nuoruuttaan sen, että hän ei ollut mitenkään yksinään tätä asiaa keksinyt.
Uni rauhoitti levottomat ajatukset ja vei Adan takaisin kylmään, marraskuiseen puutarhaan, joka oli yhtäkkiä muuttunut maailman lämpimimmäksi paikaksi.



Emilie heräsi aamulla siihen, että ovikello soi vaativasti kerta toisensa jälkeen. "Mitä helvettiä nyt", hän mutisi ja katsoi kelloa. Kymmenen sunnuntaiaamuna... Voi hyvänen aika, kuka ihme tähän aikaan tuli häiriköimään krapulaisia opiskelijaparkoja?
"Aadaa!" Emilie rääkäisi. "Mee avaamaan!" Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, vaan ovikello jatkoi sinnikästä pirinäänsä. Pasi vääntelehti ärtyneesti Emilien kainalossa vanhalta viinalta löyhkäten. Lopulta Emilie vääntäytyi tolpilleen ja lähti alakertaan jaksamatta edes vetää kylpytakkia päälleen.
Oven takana seisoi oudonnäköinen nuori nainen, jota Emilie ei ollut nähnyt koskaan elämässään.
"Ja kukas helvetti te oikein olette, ja mitä te tarkoitatte herättämällä meidät tuolla tavalla? Me ei sitten välitetä mistään vartiotorneista," Emilie sanoi vähän töykeämmin kuin oli tarkoitus, mutta hänellä oli epämukava olo. Päätä särki, ja sitäpaitsi ovesta puhalsi jääkylmää ilmaa: yöllä oli satanut lunta.

"Oletko sinä Ada vai Emilie?" nuori nainen kysyi. Emilie hölmistyi. Hän oli ihan varma, ettei ollut tavannut naista aiemmin: mistä ihmeestä hän sitten tiesi, ketä etsiä?
"Emilie", hän puhahti hämmästyneenä. "Mitenniin? Kuka kysyy?"
"Niin tietysti", nainen hymyili. "Äiti sanoi, että sinä olet se ruskeatukkainen, mutta halusinpa varmistaa että tulin oikeaan taloon. Toisaalta, nuo sinun korvasi eivät valehtelisi kenellekään..." Emilie punastui hiusmartoa myöten. Hän oli harmikseen perinyt isänsä suipot korvat, mutta ne olivat niin loivasti suipot, että menivät vielä 'lähes normaalin' kategorian alle.
"Anteeksi nyt, mutta kuka helvetti sinä oikein olet?!" Emilie puuskahti päästämättä naista vieläkään sisään. Nainen kohotti kulmakarvojaan jotenkin hätkähdyttävän kuninkaallisesti.
"Eikö äiti ole sanonut? Minä olen teidän isosiskonne. Terhen Tavast, palveluksessanne," hän virnisti. Emilien silmät rävähtivät lopullisesti auki. Tämä meni nyt kerta kaikkiaan hänen käsityskykynsä yli.
"ADA! Nyt tänne ja HETI!!" Emilie kiljaisi, kiskoi punatakkisen naisen sisään ja pamautti oven kauhuissaan kiinni.