Osa 43. Pikku matoset

No niin! Anteeksi jo etukäteen se, että jakso on a. tylsä b. vähän lyhyt, mutta jouluksi on odotettavissa jouluspesiaali, joka onkin sitten varmaan erityispitkä. Nämä asiat piti vain saada pois alta ennen sitä ;) Ja jes! Kerkesin ennen kuun loppua :D



Heidi oli kusessa. Oikein korviaan myöten, eivätkä jalat meinanneet tavata pohjaan.

Kaikki oli alkanut vajaa kuukausi sitten erään harvinaisen ihanan kokouksen jälkeen. Pyhän hengen jättämässä huumassa Heidi oli tehnyt jotakin pastori Kuuselan kanssa – mutta oliko se jokin syntiä vai ei? Pastori ei suostunut vastaamaan Heidin kysymyksiin suoraan, vaikka Heidi oli aina ollut siinä käsityksessä, että se, mitä he olivat tehneet, oli pahimmanlaatuisesti väärin. Oliko hän sitten ymmärtänyt jotakin väärin?



Huono omatunto oli yksi asia, mutta Heidin oli lopulta myös myönnettävä itselleen, että hänen naisellinen pikku ongelmansa ei ilmoitellut alkamisestaan – ja itse asiassa sen olisi pitänyt alkaa jo muutama viikko sitten. Aamuisin hänellä oli ollut muutenkin jatkuvasti yhtä huono olo kuin Tavastin tyttöjen kauheiden bakkanaalien jälkeen yöllä. Ankarasti punastellen Heidi oli ostanut asianmukaisen testin, tuijottanut 20 minuuttia kauhuissaan pientä sinistä plussaa pöntöllä istuen ja melkein oksentanut uudelleen. Eihän tämän näin pitänyt mennä!

Pastori Kuuselalle Heidi ei missään tapauksessa voisi sanoa mitään: hän tiesi kyllä, että pastori oli naimisissa, joten häneltä olisi tuskin odotettavissa mitään apua. Miten hän oli saattanut olla niin tyhmä? Mutta pastori oli väittänyt, ettei heidän teossaan ollut mitään maallista tai pahaa... Ja silti Heidi huomasi olevansa tilanteessa, josta häntä oli aina varoiteltu. Avioliiton ulkopuolista seksiä, avionrikkojatar, äpärälapsen äiti... Ei ei ei!



Shokista toivuttuaan Heidi oli laskenut kaiken sen varaan, että Fabian kosisi mahdollisimman pian. Silloin hän voisi lopultakin antautua pojalle ja vaatia pikaisia häitä, kun vatsakumpu alkaisi kasvaa. Ja nyt sekin suunnitelma oli mennyt pieleen. Muutaman täydellisen, helpottavan sekunnin ajan Heidi oli kuvitellut Fabianin lopultakin kosivan. Sen sijaan Fabian olikin noin vain ilmoittanut jättävänsä hänet! Se törkimys! Kaikki oli takuulla sen inhottavan, inhottavan Tavastin noita-akan syytä. Ei Heidi sokea ollut, kyllä hän oli nähnyt miten se punapäinen paholainen oli tuijottanut hänen Fabianiaan.

Mutta nyt Heidi oli aivan tyhjän päällä. Hän purskahti lohduttomaan itkuun, mutta itkun lomassakin hänen aivonsa raksuttivat ylikierroksilla: pitäisi heti järjestää muutto pois tästä paheen pesästä... pitäisi ehdottomasti keksiä jokin tapa, jolla hänen lapsestaan ei tulisi aviotonta... Mutta miten?



Heidin tilanteesta autuaan tietämättömänä Fabian vei seuraavana viikonloppuna Adan erääseen kaupungin hienoimmista ravintoloista, Casse-Couhun. Se oli valmistunut hänen isänsä arkkitehtonisella myötävaikutuksella muutamaa vuotta aikaisemmin vanhalle teollisuusalueelle, mutta Fabian ei viitsinyt hirveästi mainostaa asiaa. Ada oli tuijottanut muutenkin jo huuli pyöreänä, kun Fabian oli pysäköinyt ravintolan eteen.

Tyypilliseen tapaan, kuten tupaten täysissä ja yliarvostetuissa ranskalaisravintoloissa yleensä, ruokaa sai odottaa kaksi vuotta, mutta Fabiania ei haitannut yhtään. He juttelivat vilkkaasti alkudrinkkiensä yli, kaikesta maan ja taivaan väliltä. Melko nopeasti puhe kääntyi heidän treffeihinsä.
”On kyllä ihan älytöntä, että me ollaan nyt tässä... Mä haaveilin tällaisesta illasta jo joskus lukioaikoina, mutta...” Ada sanoi silmät jossain kaukaisuudessa, mutta vaikeni yhtäkkiä. Fabian tuijotti tyttöä silmät ymmyrkäisinä: sanat olisivat voineet olla hänen suustaan! Mutta Adahan oli lukiossa ollut aina niin ujo ja etäinen, kunnes oli alkanut seurustella Chengin kanssa... No mutta... Tietysti. Fabian havaitsi unohtaneensa hengittää ulos ja puhautti ilmat kerralla pihalle.



Ada napsautti suunsa saman tien kiinni, kun oli päästänyt sammakon ulos. Oli jotenkin yhtä aikaa hirveän helppoa ja hirveän hankalaa olla Fabianin seurassa! Helppoa, koska pystyi puhumaan mistä vain, rentoutumaan ja olemaan oma itsensä, mutta samalla hankalaa, koska Ada olisi sittenkin halunnut pitää edes joitakin salaisuuksia vielä itsellään. Tuntui pelottavalta avautua niin täydellisesti toiselle, varsinkin kun oli odottanut sitä vuosikausia. Entä jos tämä olikin vain ihanaa unta, josta hän kohta heräisi harmaaseen arkeen?
Fabian ojensi kätensä pöydän yli ja tarttui Adan sormiin. ”Penni ajatuksistasi, kaunokainen”, poika naurahti. Ada väänsi kasvoilleen kepeän hymyn.
”Kauhea nälkä! Ruuan olisi parempi olla just niin hyvää kuin väitit”, Ada irvisti. ”Kuule, käykö yksi juttu? Kun ollaan syöty, niin voidaanko lähteä Molly’siin... Tämä on tosi hieno paikka, mutta vähän hirvittää kun kaikki muut on täällä niin hienona”, hän jatkoi, tarkkaillen kauhuissaan Fabianin ilmettä. Ehkä hänelle oli ihan tavallista hengailla tällaisissa paikoissa? Fabianin kasvot kuitenkin repesivät huvittuneeseen hymyyn.
”No todellakin! Ei täällä voi jatkaa iltaa niinkuin minä olin aikeissa...” Fabian naurahti ja iski silmää.



Parin tunnin kuluttua hienoin ranskankielisin nimin varustetut ruuat oli syöty, ja taksi kuljettanut Adan ja Fabianin takaisin kampukselle sen perinteikkääseen irkkupubiin, Molly’siin. Adasta tuntui lopultakin, että hän pystyi taas hengittämään vapaasti.
”Onko nyt parempi?” Fabian kysyi ja silitti Adan poskea, joka lehahti tulikuumaksi hänen kätensä alla.
”On”, Ada henkäisi. ”Haetaan tuopit ja aletaan puhua... Mutta varokin sitten houkuttelemasta minua lipsauttelemaan lisää typeryyksiä!” Ada oli rohkaistunut tunnustamaan, että hänen aikaisempi lipsautuksensa oli tosiaankin totta, mutta Fabian näytti lähinnä onnellisen yllättyneeltä asiasta, ei suinkaan säikähtäneeltä tai ahdistetulta. Oli niin monia asioita, mitä Ada halusi Fabianille kertoa, mistä hän halusi kysyä, jutella ihan arkipäiväisistä, ja kaikista parasta tietysti, katsella lopultakin vapaasti noita ihania kasvoja ja koskettaa... Jos tämä ei ollut taivas, niin mikä oli?



Ilta venähti pitkäksi, kun nuoret intoutuivat vertailemaan suosikkibändejään, tällä kertaa lopultakin kunnolla: se oli paitsi turvallinen puheenaihe, molemmilla oli myös niin monta vanhaa ja uutta suosikkia, että niistä riittäisi juttua vaikka maailman loppuun asti. Niissä oli monta samaa, mutta myös monia ihan erilaisia, Whitesnakesta tuli jopa pientä kränää, kun Adan mielestä David Coverdale oli oksettava wannabe, ja Fabianin mielestä se taas oli hyvää rokkia. Lopulta Ada suostui myöntämään, että Deep Purplen Stormbringer oli ihan kelpo levy, vaikka tuo kauhistus-Coverdale olikin korvannut sillä hetkellisesti loistavan Ian Gillanin.
Lopulta Ada ja Fabian hoipperoivat jalan kohti kotia, ihan vain päätään selvittääkseen – tuoppeja oli kulunut useampi pitkin iltaa. Kun Ada näki, mikä juliste oli ilmestynyt heidän talonsa edustalla olevaan lyhtypylvääseen, hän kalpeni ensin lakananvalkoiseksi, sitten purskahti vähän liian kovaääniseen nauruun.



MotorolaMission juliste oli sateenkuluttaman näköinen, ilmeisesti siepattu jostakin toisesta lyhtypylväästä ja niitattu uudelleen tähän. Siinä välissä juliste oli kuitenkin saanut melkoisen uudelleenkäsittelyn verenpunaisella maalilla.



Ada ei oikeastaan ollut yhtään huvittunut, mutta nauru oli väkivaltainen reaktio säikähdykseen. Maalitahra tekstin alla näytti pelottavasti veriroiskeelta. Pitikö tämä ottaa tappouhkauksena? Fabian oli ainakin jähmettynyt kuin patsaaksi; kummallekaan ei ollut epäselvää, kenen käsialaa juliste oli.



Fabian tarttui Adaan tiukasti, rutisti tytön syliinsä ja suuteli lempeän suojelevaisesti. ”En ole ihan varma, uskallanko antaa sinun nukkua yksin tänä yönä”, hän kuiskasi. Pelosta huolimatta Adan vatsassa hulvahti lämmin tunne, joka oli yhdistelmä jännitystä, helpotusta ja turvallisuudentunnetta, ja vielä jotakin ihan uutta, mistä Chengin kanssa hänellä oli ollut vain kalpea aavistus... Hänen silmänsä hakeutuivat vielä väkisinkin pelottavannäköiseen julisteeseen. Fabianin katse seurasi, ja äkkiä hän repäisi julisteen nopealla liikkeellä irti ja repi sen riekaleiksi.
”Joskus harmittaa etten polta... olisin voinut kärventää tämän saman tien sytkärillä”, Fabian murahti synkästi. Ada ei voinut olla naurahtamatta, ja hän tarttui Fabiania kädestä. ”Tule, mennään sisälle... Saat suojella minua ainakin tämän yön”, hän kuiskasi käheästi. Kaikki oluen aiheuttama sumuisuus oli tiessään.



Päästyään ulkovaatteista eroon Ada ja Fabian retkahtivat yläkerran kauniistisijatulle parivuoteelle, varoen ensin koskettamasta toisiaan. He nojailivat sängynpäätyyn miellyttävässä hiljaisuudessa, jonka rikkoi vain lempeä Miles Davisin musiikki pienestä kelloradiosta. Ulkona oli taas alkanut leijua lumihiutaleita.
Fabian rikkoi hiljaisuuden ensimmäisenä. ”Tuota... Mä luulen, että mun on tehokkaampi suojella sua, jos pidän susta vähän kiinni... Eihän sitä tiedä miten nopeita reaktioita sitä saattaa tarvita”, hän virnisti ja kumartui hiukan Adan ylle. Ada upposi hänen silmiinsä kuin hypnotisoituna: miten saattoi olla olemassa jotakin noin ihanaa?



Ensin Fabian vain hyväili hitaasti Adan kasvoja, kaulaa, olkapäitä, samalla kun Ada itse makasi kuin halvautuneena paikallaan, hengittäen nopeasti ja pinnallisesti. Vanhat estot taistelivat vielä hetken vastaan, samoin kuin muistutus siitä, että Fabian ei ollut koskaan tehnyt tällaista aikaisemmin, mutta miehen polttava katse sai kaikki estot haihtumaan ilmaan. Ada kurotti käsivartensa Fabianin ylävartalon ympärille ja unohti itsensä, pelkonsa ja ahdistuksenaiheensa hetkeksi kokonaan.



Jälkeenpäin Ada käpertyi jo nukahtaneen Fabianin lämpimään kylkeen peiton alla. Vaikka tämä ei ollutkaan ollut Adalle ensimmäinen kerta, tuntui silti siltä kuin hän olisi aikaisemmin hapuillut jostain verhon takaa. Vaikka Fabian oli vielä hiukan kömpelö, hän oli silti hellä ja tuntui ymmärtävän puolesta eleestä, mitä piti tehdä. Kaikki tuntui jotenkin tuhat kertaa terävämmältä, luontevammalta, oikealta... Ada huokaisi onnellisena ja hautasi kasvonsa Fabianin mustiin hiuksiin.

***

Pari päivää myöhemmin Fabianilla oli opiskelijakavereidensa kanssa pikkujoulubileet, joista hän oli hoippunut melkoisessa tuiterissa kotiin joskus kahden aikaan. Viveca oli viettämässä pyjamabileitä Adan luona, joten Fabian oli kopeloinut tiensä sänkyyn jaksamatta suunnilleen edes sytyttää valoja. Olisi ehkä kannattanut...



Heidin sydän alkoi hakata kuin höyryvasara, kun hän kuuli avaimen kääntyvän lukossa, ja hän painautui syvemmälle vaatekaapin varjoihin. Hän oli pitänyt silmällä Fabianin menemisiä ja tulemisia, sillä hänellä oli lopultakin suunnitelma. Englannin laitoksen ilmoitustaululle teipattu pikkujoulumainos ei ollut erityisen näkymätön, joten Heidi oli livahtanut säilyttämällään avaimella taloon Fabianin lähdettyä juhlimaan. Hyväuskoiset hupsut eivät olleet vaihtaneet lukkoja, vaikka Heidi oli melko varma, että hänen hetken suuttumuksenpuuskassaan tekemänsä julisteen alkuperä ei ollut jäänyt Fabianille ja Adalle epäselväksi.



Kolinasta ja vaimeasta kiroilusta päätellen Fabian oli ottanut kuppia aika raskaasti – ei Heidi ollut koskaan nähnyt häntä noin humalassa! Oliko Fabian muka rajoittanut juomistaan hänen takiaan? Kun Fabian oli rojahtanut sängylle ja kaivautunut peiton alle, ei mennyt kauaakaan kun raskas tuhina paljasti miehen nukahtaneen. Nyt tai ei koskaan.
Heidi hiippaili varoen ulos kaapista ja polvistui sängyn ääreen – rukoilemaan. ”Anna anteeksi, rakas Jeesus, aikomastani väärästä teosta. Vielä enemmän on kuitenkin väärin rikkoa sinun asettamasi pyhä avioliitto.” Heidin muodollinen sävy horjahti hetkeksi, ”...Ja sitäpaitsi minähän pelastan hänet synnistä, eikö niin? Anna minulle voimaa kestää tämä koettelemus, aamen.” Sitten hän veti paitansa pään yli.



Heidi ujuttautui alusvaatteisillaan sänkyyn nukkuvan Fabianin viereen. Häntä kauhistutti, mutta ainakin hän tiesi mitä pitäisi tehdä, kiitos pastorin. Tämä on ainoa tapa, tämä on ainoa tapa, hän hoki itselleen ja ujutti kätensä pehmeästi Fabianin kyljelle, paidan alle. Hämmästyksekseen Heidi huomasi tuntevansa kuuman sävähdyksen vartalossaan: oli siis totta, että nainen on loputtomasti himokas... Noh, ainakin siitä olisi nyt hyötyä. Toivottavasti sama päti myös miehiin, ainakin Heidin tämänastisella kokemuksella asia näytti olevan niin. Heidi saattoi vain toivoa, että Fabian olisi jo rikkonut viattomuutensa Adan kanssa.



Fabian heräsi ja alkoi kääntää kylkeä. ”Mmmahada?” hän sopersi. Hyvä, Heidi ajatteli, mies oli sen verran sekaisin, ettei tajunnut, kuka hänen vieressään oli. Heidi madalsi ääntään kuulostaakseen enemmän siltä, jota esitti. ”Sssh kulta, halusin yllättää sut... pidä vaan silmät kiinni niin saat vähän kivaa...”



Fabian yritti avata silmiään, mutta pienet valopallot välähtelivät hänen näkökenttänsä laitamilla, ja oli niin pimeää... Näkikö hän unta Adasta, vai oliko tuo ihana nainen todellakin odottanut häntä koko illan? Naisen kädet vaelsivat hänen vartalollaan ylhäältä alaspäin, ja Fabian ei voinut kuin huokaista nautinnosta ja sulkea silmänsä. Ada oli kovin hiljaa edellisiin iltoihin verrattuna, mutta ehkä häntä vain väsytti? Sitten Fabianin aivoissa räjähti, eikä hän ei jaksanut pohtia asiaa sen enempää.



Fabianista tuntui että hän oli nukahtanut hetkeksi, ja kun hän ojensi kätensä, hän osui johonkin pehmeään ja viileään. Hassua, hän ajatteli sumuisesti, Ada on yleensä niin lämmin.
”Tule peiton alle, kulta, sinähän olet ihan kylmä,” hän mumisi. Ada ei sanonut mitään, joten Fabian nousi istumaan nähdäkseen paremmin, mistä nyt tuuli. Hän hieroi silmiään ja irvisti takovalle kivulle, joka välähti hänen otsansa takana. Silmänsä tiukasti umpeen puristaen Fabian sytytti yövalon.



Fabianin selän takaa kuului kahinaa, kun Ada nousi seisomaan. Yhtäkkiä Ada naurahti todella epätyypillisesti: ääni oli pikemminkin korkea kiherrys – Fabianille kauhistuttavan tuttu nauru. Hän käännähti ympäri ja karjaisi kauhuissaan.



Heidi! Alusvaatteisillaan! Sängyn toisella puolella! Eikä Adaa missään. Mitä...?

Kännin aiheuttama sumuisuus oli tiessään, sen sijaan jäljellä oli pelkkä kauhistuttava päänsärky ja ei täysin viinasta johtuva pahoinvointi. ”Mitä HELVETTIÄ sä oikein teet täällä!? Mitä VITTUA?!” Fabian karjui, kykenemättä artikuloimaan hätäänsä sen selkeämmin.
”Mulla oli niin ikävä sua, rakas!” Heidi sirkutti. ”Äskenhän sä olit vielä niin iloinen siitä kun mä olin täällä, myönnä vaan että sullakin oli mua ikävä!”
Fabian ei voinut kuin aukoa suutaan kuin kala kuivalla maalla. Mitä ihmettä oli oikein tapahtunut? Äsken hän oli nähnyt unta lemmiskelystä Adan kanssa, mutta nyt hän heräsikin Heidin vierestä... Oliko tämä joku kauhea painajainen? Uusi päänsäryn isku todisti sen teorian vääräksi. Sitten kaikki väri pakeni Fabianin kasvoilta: eihän hän vain ollut... Mutta miten se voisi olla mahdollista? Eihän Heidi harrastanut tällaista!



”Eikö vaan ollutkin mukavaa? Oliko sulla yhtä kivaa kuin Adan kanssa?” Heidi sirkutti ripsiään räpsyttäen yhtä aikaa viattomasti ja törkeän hävyttömästi, vahvistaen Fabianin kauhunsekaiset epäilykset. Fabian veti pari kertaa syvään henkeä, yrittäen järjestää asiaa päässään.
”Onko sulla... kerta kaikkiaan mitään syytä sille, miksi sä teit näin? Mähän voisin haastaa sut oikeuteen seksuaalisesta hyväksikäytöstä”, hän ähkäisi. Heidin ilme muuttui silmänräpäyksessä.
”Kas siinäpä onkin asia, jota sopii miettiä,” hän hymyili silmät lautasenlevyisinä. ”Katsoskun, tässä maailmassa ei kovinkaan moni usko sitä, että mies voisi harrastaa sänkypuuhia vastentahtoisesti... Olen aika varma, ettei rakas Adasi ainakaan uskoisi asiaa. Että jos olisin sinä, en sanoisi yhtään mitään, tai tiedät kyllä mitä siitä seuraa.”



Heidi puhui totta – eihän kukaan uskoisi miestä joka sanoisi tulleensa raiskatuksi. Raskas kivi asettui johonkin Fabianin rintakehän tienoille. ”Miksi”, hän sai kysyttyä heikosti.
”Kostoksi? Huvikseen? Jos kerran petit lupauksesi, niin miksen sitten minäkin? Saan kai minäkin joskus pitää vähän hauskaa.” Heidin silmät kiiluivat jotenkin pelottavasti, joten Fabiania ei paljon huvittanut käydä väittämään vastaan. ”Voisitko... voisitko vaan mennä? En oikeastaan edes halua tietää, mitä oikein ajattelit...” Hänen hämmästyksekseen Heidi alkoi kiskoa vaatteita päälleen edelleen sekopäisesti hymyillen.
”Menenhän minä... Nähdään taas joskus!” Eikä nähdä, Fabian ajatteli ja puri hampaitaan yhteen. Hän käpertyi peiton alle, veti tyynyn syliinsä ja tuijotti tyhjin silmin eteensä. Miten hän pystyisi ikinä elämään tämän asian kanssa? Jos Heidi kostoa halusi, niin sen hän oli todellakin saanut. Kaikista pahinta oli, että hän ei koskaan voisi vaatia tyttöä tilille asiasta menettämättä lopullisesti läheistensä luottamusta. Ovi sulkeutui hiljaa Heidin perässä; Fabianin tiukaksi jännittyneelle poskelle vierähti yksinäinen kyynel.



Samalla kun raskas kivi asettui Fabianin rintaan, samanlainen vierähti Heidin sydämeltä. Nyt, kun hänen sisällään hitaasti mutta varmasti kasvava pikku otus kasvaisi, sillä olisi turvattu tulevaisuus, eikä sen tarvitsi kuunnella koulussa kiusaamista, tai mikä pahinta, tulla yksinhuoltajan kasvattamaksi. Senhän näki, mitä siitä tässä maailmassa seurasi, lapset leikkivät pikkuaikuisia, tekivät rikoksia, ryöstivät toisiaan ja hakkasivat mummoja, ja Heidi oli aivan varma siitä, että yksi suurimmista syistä tähän kaaokseen oli yksinhuoltajuus, miehen mallin puuttuminen. Sitä ongelmaa tällä lapsella ei tulisi olemaan!



Seuraavana aamuna kukonpieremän aikaan Emilie oli kiskonut ensimmäisen lämpimän takin niskaansa, mikä oli tullut vastaan. Pasi oli soittanut ja käskenyt olemaan valmis kymmenessä minuutissa, hänellä olisi jotakin näytettävää.
Emilie itse oli suorastaan kehnolla tuulella: jatkuvan pahoinvoinnin seurauksena Ada oli patistanut hänet ostamaan raskaustestin, ja nyt hänen elämänsä oli aivan pilalla. Hänhän oli vasta 19! Ei se ollut mikään lastensaanti-ikä. Mutta toisaalta Emilie ei voinut kuvitellakaan tappavansa pikku matosta vatsastaan, se olisi ollut aivan liian julmaa. Siispä lopputulos oli ollut se, että Emilie oli valmiiksi piikit pystyssä täräyttänyt Pasille, että hän oli raskaana, ja sillä hyvä, sopii nyt sitten jättää hänet. Pasi oli katsonut kuin sekopäätä, ottanut syliin ja moiskauttanut ison pusun. Ilmeisesti Pasilla ei ollutkaan mitään isäksi tulemista vastaan, kuulemma puolilla hänen kavereistaan oli jo lapsi tai sellainen tulossa – ”leikkiseuraa löytyy ihan varmasti!”



Pasi ajoi vihellellen moottoritielle, ja Emilie nuokahteli epämukavassa asennossa nousevan auringon häikäistessä horisontista. Pari tuntia myöhemmin Pasi kurvasi selkeästi 70-lukulaisen kerrostalon pihaan.
”No niin, kotona ollaan!” Emilien silmät rävähtivät auki ja leuka loksahti.
”Että mitä?!”
”Mä olen vuokrannut meille kämpän! Mä olen saanut töitä tästä ihan läheltä, ja aattelin että nyt kun on pikkuinenkin matkalla niin voitaisiin ihan hyvin muuttaa saman tien yhteen. Sain faijaltakin vähän lainaa, ja tässä sitä nyt ollaan! Eikö oo kiva kämppä?” Pasi kysyi taluttaen Emilien kolmannen kerroksen asunnon ovesta sisään. Emilien silmät haravoivat asuntoa: hyvässä kunnossa, vaikka värit olivatkin aika tylsiä.



”Pistit sitten sisustaen jo vähän etukäteen”, Emilie sanoi ilmeettömästi nähtyään seinälle ripustetun autonrenkaan – onneksi se ei sentään ollut kurainen. ”Eikö oo hieno! Se on ’06 Porsche 911 Turbon eturengas! Jonain päivänä mä kyllä ostan sen koko autonkin...”



”No, kelpaako asunto rouvalle?” Pasi kysyi, nyt jo vähän vakavoitumisen merkkejä osoittaen.
Emilie suli hymyyn ja kietoi kätensä Pasin ympärille. ”Totta kai tämä kelpaa! Olet sinä vain ihme mies, täytyy sanoa!”



Emilie heittäytyi selälleen sohvalle ajattelemaan, ja Pasi alkoi heti treenata olohuoneen nurkkaan tyrkkäämällään monitoimikuntolaitteella. Pasi oli tosiaan pistänyt tuulemaan! Asunto oli talossa, jossa hänen yksi parhaista ystävistään asui perheineen, ja asunto oli kuulemma juuri vapautunut, joten Pasi oli tarttunut tilaisuuteen. Asunnossa näkyi Ikea-reissun jäljet, eikä kalusteita ollut vielä kuin välttämättömin – plus massiivinen plasmatelkkari – mutta paikka oli oikeastaan ihan viihtyisä ja asunto tilava. Emilien olisi pitänyt arvata, että Pasi suunnitteli muuttoa toiseen kaupunkiin, hän ei nimittäin oikein tullut toimeen äitinsä kanssa. Pasin vanhemmat olivat eronneet ja isä asui muutaman kilometrin päässä uudelta asunnolta, oli ilmeisesti auttanut myös uuden työn hankkimisessakin. Asunto tosin kaipasi kipeästi naisen kättä – Emilie ei suostuisi kyllä asumaan kämpässä, joka muistutti poikamiesboksia.



Iltapäivän hämärtyessä Emilie astui autiolle parvekkeelle katselemaan vähän ympärilleen. Parveke oli lasitettu, hyvä – sitä voisi käyttää talvella varastotilana ja kesällä kakkosolohuoneena. Olo oli jotenkin epätodellinen. Näinkö hänestä tosiaan tulisi pikkukaupunkilainen lähiöäiti? Yliopisto-opinnot eivät häntä koskaan olleet suuremmin kiinnostaneet, ja niiden jättäminen ainakin äitiysloman ajaksi, ellei sitten lopullisesti, tuntunut kovin raskaalta päätökseltä.
Yllättäen Adasta erossa oleminen tuntui vaikeammalta kuin olisi voinut kuvitella. Emilie ei mielestään ollut koskaan ollut kovin läheinen siskonsa kanssa – he olivat erilaiset kuin yö ja päivä, ja aina kinastelemassa, mitkä kaksoset ne sellaisia olivat? Nyt kuitenkin puolen päivän ajomatka uudelta kotipaikkakunnalta Iki-Tammelaan tuntui ihan järkyttävän pitkältä matkalta. Miten hän selviäisi ilman siskon usein ärsyttävää, mutta kuitenkin niin luotettavaa läsnäoloa? Osaisiko Emilie edes pitää huolta jostain lapsesta? Ihan yksinään? Emilie puristi parvekkeen kaidetta huomaamattaan niin lujasti, että kynsi katkesi.