Osa 44. Vuoden pisimmät yöt

Paljon puhuttu joulujakso on nyt sitten tässä. Varatkaa viereen piparia ja termoksellinen glögiä, sillä tässä tätä pituutta sitten riittää (heh, word sanoo että melkein 7000 sanaa). No, teillähän on nyt loma ja kaikkea! :) Tämä on nyt sitten minun joululahjani teille kaikille lukijoille, tämä täti lähtee aamulla viikoksi pois koneen äärestä (tosin en takaa etten valtaa jonkun muun konetta kotipuolessa, joten laittakaa ihmeessä kommentteja :>). :P




Syyslukukauden loppu kolkutteli ovella. Oli joulukuun 22. päivän aamu, kello kävi kahdeksaa ja Adan pää nuokahteli pöytälevyä vasten. Terhenillä ei ollut ollut näin hauskaa sitten sen, kun Emilie lähti.
"Eikö Fabian anna sinun nukkua öisin? Käykö se duracell-pattereilla vai mikä sitä oikein vaivaa?!" Terhen hihitteli yrittäen turhaan pidättää huvittuneisuuttaan. Ada oli vasta viikko sitten paljastanut siskolleen tapailevansa tosissaan bändinsä kitaristia, sitä pitkätukkaista pojanjolppia, ja tyttöparan jatkuva väsyneisyys sai selityksensä.
Ada murahteli äkäisesti hiuspehkonsa takaa ja hilasi itsensä pystyasentoon.



"Kai sitä nyt saa... tuota... poikaystävänsä kanssa. Mulla ainakin on sitä paitsi hauskaa, muttakun en ole niitä aamuvirkuimpia..." – Ada haukotteli leveästi – "tyyppejä". Terhen jatkoi hihittelyään, ja Adankin suupielet alkoivat nykiä ohimoita painavasta väsymyksestä huolimatta. Fabian oli yhtäkkiä jotenkin muuttunut erilaiseksi sängyssä: vähäsanaisemmaksi, kovaotteisemmaksi ja ilmeisesti loputtoman kestäväksi. Ada todellakin nautti joka hetkestä, mutta kouluaamuista oli tullut yhtä kidutusta.
Ada yritti vaihtaa puheenaihetta. "Oletko muuten pakannut jo kotimatkaa varten?"



Se tepsi: Terhenin ilme muuttui äkisti nolostuneeksi. "Tuota... Voisitko mitenkään harkita auttamista? En oikein tule toimeen näiden retkipussien" – "matkalaukkujen", Ada korjasi noin viidennentoista kerran – "kanssa. Ymmärräthän, ettei minun ole hirveästi tarvinnut aikaisemmin pakkailla... Ja mitä sillä suoristusteräskolmiolla" – "silitysraudalla..." – "tehtiinkään?".
Jostain käsittämättömästä syystä juuri vaatteet olivat osoittautuneet hankalimmaksi asiaksi Terhenin sopeutumisessa. Ihmekö tuo sinänsä, Ada ajatteli, kun on käyttänyt aikaisemmin lähinnä jotain samettikaapuja... Nytkin Terhenillä oli megapaljastava kesätoppi, jollaista Ada ei olisi koskaan vetänyt ylleen. Keskellä talvea! Ada huokasi alistuneesti. Emilien lähtö oli tehnyt asioista huomattavan hankalia, mutta eipähän tarvinnut enää katsella Pasia nurkissa.
"Kyllä kai sitten... Kai tiesit, että vaatteet taitellaan ennen pakkaamista? Ja sitten..."



Tytöt saapuivat Suur-Tammelaan auringonlaskun aikaan. Kartanon vaaleanpunaiset seinät hehkuivat auringonlaskun kajossa, ja huvittavasti auraamaton, pitkä pihatie ei oikein kutsunut kahlaamaan matkalaukkujen kanssa pääovelle. Tytöt seisoivat hupsuina portilla, kunnes Ada kohautti harteitaan ja lähti tarpomaan, lumen tunkiessa saappaisiin, ja Terhen seurasi irvistellen ja tuhahdellen. Tälle pitäisi tehdä jotakin.



Lenwë ja Sophie ottivat tytöt lämpimästi vastaan, eivätkä jääneet harmittelemaan sitä, että Emilie oli päättänyt jäädä uuteen kotikaupunkiinsa viettämään joulua Pasin kanssa. Ajomatka oli kuitenkin todella pitkä, ja Emilie oli ollut vähän sairaana. Rasitus ei tekisi hyvää vauvallekaan.
Lenwë oli omaksunut perinteisen kartanonisäntätyylin, ja lehdet olivat tiessään. Silmänsäkin hän oli muuttanut samanlaisiksi kuin Adalla ja Emiliellä: ilmeisesti myös muutostapa periytyi. Adasta oli vähän hassua, että tyylistään huolimatta Lenwë ei ollut niin kovin paljon vanhemman näköinen kuin hänkään: Lenwë oli viettänyt koko ikänsä Avaloniassa, eikä ikääntyminen oikein ottanut nopeutuakseen. Kuitenkin hän halasi Adaa niin isällisen lämpimästi, että kaikki epäröinti katosi sen siliän tien.



Sophie kukoisti saadessaan lopultakin elää rauhassa rakastamansa miehen kanssa. Hän oli vähentänyt maailmanmatkailuaan, ja kirjoitti nykyään bestseller-romaaneja kansainvälisen seikkailijattaren elämästä. Kapteeni Irvihampaan arvoitus oli joulun myyntilistan kärjessä, tytöt olivat itsekin lukeneet sen kauhusta kankeina. Äiti ei suostunut paljastamaan, miten paljon kirjasta perustui todellisuuteen: he tiesivät vain, että äiti oli käynyt tekemässä taustatutkimuksia jossain etelämerellä.
Terhenistä oli jotenkin epätodellista olla jälleen Iki-Tammelassa. Hän ei ollut käynyt paikkakunnalla sitten lapsuutensa: onneksi äiti oli muuttanut pois Vähä-Tammelasta, jossa nykyään asui kai joku hänen veljistään. Itse kartanokin oli laitettu aivan uuteen uskoon jossakin välissä: Sophie sanoi, että se oli tehty jo melko pian Terhenin lähdön jälkeen. Hämmentyneenä hän vei matkalaukkunsa huoneeseen, jossa he nukkuisivat Adan kanssa, ja meni sitten soittamaan Davidille.

***

Aatonaattona Ada oli kutsuttu illalliselle Djupsjöbackojen luo. Fabian oli juuri kertonut vanhemmilleen alkaneensa seurustella Adan kanssa, ja tämä oli nyt ensimmäinen kerta, kun Ada näki Vivecan ja Fabianin vanhempia koko syksynä. Adaa pelotti vähän, mutta hän ravisti päätään karkottaakseen epämukavan tunteensa. Hyvänen aika, hänhän oli ollut herra ja rouva Djupsjöbackan kanssa samassa ruokapöydässä lukemattomat kerrat! Tällä kertaa vain hänen suhteensa talonväkeen oli hiukan muuttunut...



Walter Djupsjöbacka avasi oven, ja nähdessään Adan hän näytti jäykistävän kasvonsa huolellisesti pohdittuun ilmeeseen. "Jaahas, neiti Tavast. Saanen toivottaa teille hyvää joulua." Ada värähti kuullessaan Walterin muodollisen äänensävyn. Mitä ihmettä? Sitten Veronican ääni kantautui olohuoneesta.
"Älä hupsuttele, Walter-kulta. Sehän on meidän Ada. Tule sisään sieltä palelemasta!"



Veronica Djupsjöbacka kipitti korkeakorkoisilla sisäkengillään eteiseen. "Ihana nähdä sinua pitkästä aikaa, Ada kulta! Oletteko vielä lauleskelleet sen bändin kanssa? Entä oletko miettinyt vielä, haluaisitko ottaa minulta tunteja, on niin kauhean sääli kun tuo sinun upea äänesi, no en nyt sano että menee hukkaan, mutta voisit silti harkita..." Walter keskeytti vaimonsa hyväntahtoisen höpötyksen, suvaiten hymyn nousta kasvoilleen. "Jospa antaisimme Adan riisua takkinsa, ja sitten voit painostaa häntä lisää", hän naurahti.
"Viveca ja Fabian ovat vielä ruokakaupassa, mutta tule toki sisään!".

Ada nielaisi vaivalloisesti. Djupsjöbackat olivat ihania ja mukavia ihmisiä, mutta juuri nyt häntä vähän edelleen pelotti heidän reaktionsa siihen, että kultapoika Fabian olikin alkanut seurustella homssuisen hippi-Adan kanssa. Eipä sillä, Ada muistutti itselleen, hänellä oli aivan yhtä hieno sukunimi kuin heilläkin...



Veronica saatteli Adan keittiöön ja jatkoi kakkutaikinan vispaamista. Ada näki, että hänellä oli piparit uunissa: Veronica oli tunnettu tehokkuudestaan. Kaiken aikaa rouva Djupsjöbacka jatkoi höpöttämistä: Veronica työskenteli oopperan korrepetiittorina, mikä Adan ymmärryksen mukaan oli jonkinlainen laulajien opettaja, joka takoi rooleja paksujen tenoreiden päihin. Veronica oli aina ollut sitä mieltä, että Adan olisi pitänyt ottaa klassisen laulun tunteja, mutta Ada ei vain kyennyt kiinnostumaan klassisesta laulutyylistä. Hän ei halunnut olla mikään Tarja Turunen junior.



Alta aikayksikön Veronica oli koristellut piparit kauniisti ja asetellut ne tyylikkääseen muodostelmaan vadille.
"Ota toki piparia, Ada hyvä", Veronica hymyili Mona Lisan hymyään. "Fabian kertoi, että te olette nykyään yhdessä. Voin kertoa, että olen iloinen siitä." Adalla oli pitelemistä, ettei hänen leukansa loksahtanut. Mokoma Veronica, hyppi tuolla tavalla aiheesta toiseen ilmeenkään värähtämättä!



Veronica kiersi pöydän ympäri ollakseen kunnolla kasvokkain Adan kanssa, ja Ada nousi kuin huomaamattaan seisomaan.
"Olen tosissani. En koskaan oikein pitänyt Heidistä. Hän oli jotenkin... mundaani, ei mitään arvostusta kulttuuria kohtaan... Anteeksi, ei minun varmaan pitäisi puhua hänestä. Mutta sanon tämän vielä kerran: Fabian ei olisi voinut valita paremmin. Älä välitä, jos Walter on vähän mörökölli, hän ei vain suhtaudu hyvin yllätyksiin. Walter on niin suojelevainen... Noh, pidät vain puolesi."

Ada nyökytteli pala kurkussaan: omalla muodollisella tavallaan Veronica oli kuitenkin lämminhenkinen ja ystävällinen ihminen, ja niin oli Walterkin kaiken sen insinöörimäisen äijäilynsä takana. Viveca oli Adan paras ystävä, ja Fabian... Hämmästyksekseen Ada tajusi rakastavansa ei vain Fabiania, vaan koko tätä perhettä. Se oli jotain niin erilaista kuin hänen oma perheensä: yhtenäinen, lämminhenkinen, aina paikalla kun tarvittiin... Ensimmäisen kerran Ada uskalsi antaa tajuntansa reunamilla pyörineen ajatuksen pysähtyä paikalleen niin pitkäksi aikaa, että hän pystyi tiedostamaan sen kunnolla: mitä jos hän voisikin jonakin päivänä olla tämän perheen jäsen?



Sopivasti Adan liikutuksen hetkellä ovi kävi, ja Fabianin ja Vivecan hilpeä sisarellinen kiusoittelu kantautui keittiöön. Ada ryntäsi heitä vastaan ja rutisti Fabianin syliinsä kuin hengenhädässä, paitsi että hän ei ollut hädässä: hän oli onnellinen.
"Hei hei hei, kaunokainen! Jos olisin tiennyt että olisit jo täällä, olisin hätistänyt Vivecan suklaahyllyltä jo tunti sitten!" Fabian nauroi ja pyöritti Adaa ilmassa.
"Hah, vai mua piti odottaa! Eräs selaili itse levyhyllyä koko sen ajan, kun minä hoidin kaikki ostokset!" Viveca napautti hymyillen takaisin. "Hauska nähdä, Ada! Miten Terhenillä sujuu Suur-Tammelassa?" Iloisesti höpötellen nuoret rojahtivat olohuoneen sohvalle sillä välin, kun Veronica ja Walter alkoivat valmistaa illallista.



Walter oli tavallista puheliaampi ruokapöydässä. Ada erehtyi möläyttämään olevansa jossain määrin kiinnostunut historiallisesta arkkitehtuurista, ja Walterin silmiin oli syttynyt valo, jonka muu perhe tiesi varoitusmerkiksi loputtomasta rakennushistoriallisesta luennosta. Korinttilaiset pilasterit Mengelin arkkitehtuurissa sitä ja Virran harvinaislaatuinen sekoaminen Småa Onsen pääkonttorin kanssa tätä kantoivat keskustelua ainakin puoli tuntia.



Kun kaikki näyttivät olevan nukahtamispisteessä, Walter tuntui itsekin tajuavan, että jopa Ada alkoi väsyä puheenaiheeseen. Hän rykäisi äänekkäästi ja vaihtoi puheenaihetta.
"Niin Ada, minä en ole tätä sinulta koskaan kysynytkään. Kuulutkos sinä johonkin kirkkoon?"



Jo melkoisen jäähtynyt perunanpala melkein takertui Adan kurkkuun, ja hän alkoi yskiä.
"Isä..." Fabian murahti nolostuneena.
"No mitä? Saa kai sitä ihmiseltä kysyä. Kun minä vain sitä, että eihän Ada tässä kuulu mihinkään sellaiseen herätysliikkeeseen niinkuin se sinun..." Veronica rykäisi niin lujasti, että Walter ymmärsi vaieta, mutta Ada tunsi lähinnä helpotusta Walterin selityksestä.



"Ei, mä en kuulu mihinkään kirkkoon. Kyllähän meillä joulua vietetään, mutta se on enemmän sellainen perheen kokoontuminen kuin... no, jotain muuta. Tarkoitus siis ei ole, tuota, hurahtaa mihinkään." Ja outoa se olisikin, Ada lisäsi päässään, kun oli puoliksi kotoisin toisesta maailmasta. Siinä ei paljoa voinut antaa painoa yhden maailman mytologisille käsityksille. Myös Walter näytti helpottuneelta, ja Ada tajusi jälleen, miten läheisiä Djupsjöbackat olivat toisilleen. Walter tiesi, miten pahasti Heidin puheet ja teot olivat loukanneet hänen poikaansa, hän oli vain huolissaan siitä, ettei Fabiania satutettaisi uudelleen.

Paitsi ihan kaikkea hänkään ei tiennyt, niinkuin ei kukaan muu kuin Fabian.



Aterian jälkeen kaikki auttoivat astioiden siivoamisessa pois ja levittäytyivät sitten ympäri taloa. Fabian pysäytti Adan keittiöön ja osoitti kattoa.
"Misteliä", hän sanoi hyvin vakavasti.
"Amerikkalaista hapatusta", Ada irvisti puolitosissaan, mutta ei vastustellut kun Fabian veti hänet syliinsä.
"Itse asiassa perinne on englantilainen, dahling", Fabian henkäisi parhaalla brittiherrasmiesaksentillaan. Adaa nauratti vielä suudelman aikanakin. Tässä oli hyvä olla.



Djupsjöbackojen koti oli hyvin moderni, mutta kuitenkin viihtyisä ja kodikas, temppu johon kuka tahansa arkkitehti ei olisi kyennyt. Ada oli alkanut ymmärtää, että Walter oli itse asiassa yksi alansa parhaita, ja hän arvosti sitä suuresti. Adalle talot kertoivat ihmisten persoonista ja siitä, mitä asioita he pitivät arvossa. Hän itse halusi ehdottomasti asettua Suur-Tammelaan, kun sen aika koittaisi. Uusi välähdys tulevaisuudesta sai Adan pohtimaan Fabianin lämpimässä kainalossa, rätisevää takkatulta katsellen, suostuisiko Fabian asumaan vanhanaikaisessa kartanossa hänen kanssaan. Talossa oli tuskin yhtään suoraa viivaa, vaikka se päällepäin näyttikin kovin kuutiomaiselta ja massiiviselta: siinä tuntui käsityön jälki ajalta, jolloin tehtiin sydämellä mutta kestävää.



Fabian oli päällepäin tyyni ja rentoutunut, mutta sisäpuolelta hän oli kuin kiveä. Heidin tempaus oli jälkeenpäin ensin tuntunut vain pahalta unelta, mutta hän ei voinut mitenkään tarkistaa, oliko tapahtunut totta vai kauhea krapulapainajainen. Sisimmässään hän kuitenkin oli varma, että kaikki vakuuttelut siitä, että hän olisi nähnyt unta, olivat turhia.
Miksi Heidin oli pitänyt tehdä tämä hänelle? Se oli äärimmäinen kosto: Fabian oli lukossa syyllisyyden, häpeän ja itseinhon kierteessä, eikä hänellä ollut ketään, jolle uskoutua. Fabian oli yrittänyt saada asian unohtumaan olemalla entistäkin aktiivisempi sängyssä Adan kanssa, kuvitellen että silkka määrä riittäisi peittämään sen yhden kerran, mitä hän ei halunnut muistaa. Totta puhuen Fabian ei muistanut itse teosta juuri muuta, kuin että hän oli kuvitellut olleensa Adan kanssa, mutta herännyt kylmästi hymyilevän Heidin vierestä. Hän värähti tahtomattaan muistikuvan liukuessa hänen silmiensä editse.
"Onko sulla kylmä, rakas? Ottaisit villapaidan", Ada kehräsi hänen kainalossaan.
"Mihin mä villapaitaa tarvitsen, sä olet lämmin kuin hiilipannu, rakas", Fabian pakottautui naurahtamaan Adan korvaan.



Ada heitti jalkansa Fabianin syliin ja rutisti miestä lujasti. "Annas kun vähän lämmitän", hän hyrisi ja kiehnäsi poskeaan Fabianin poskea vasten. Se tuntui niin ihanalta, että Fabianin kurkkua poltteli. Ada oli ihminen, jonka kanssa hän voisi viettää koko loppuikänsä. Fabian oli vakaata tyyppiä, joka kerran sydämensä jollekulle annettuaan ei sitä hevin hievauttanut. Jossain vaiheessa elämäänsä hän oli kuvitellut viettävänsä ikänsä Heidin kanssa, vaikka oli ollut niin nuori. Ellei Heidi olisi muuttunut niin paljon siitä, mitä hän oli nuorempana ollut, Fabian olisi ehkä voinut asettaa Adan sivuun niinkuin muutkin tytöt, jotka olivat häntä piirittäneet. Vai olisiko sittenkään? Ada tuntui siltä, että jos hänet irrottaisi nyt Fabianin viereltä, he molemmat olisivat vain puolikas ihminen. Fabian oli ollut syvästi kiintynyt Heidiin ja tuntenut hänen kanssaan sielujen sympatiaa, mutta samanlaista tunnetta, kuin kahden palapelin palasen yhteenloksahtamista hän ei ollut Heidin kanssa koskaan kokenut.



Fabian painoi kasvonsa Adan hiuksiin ja hengitti syvään niiden tuoksua. Ada tuoksui miedosti kukilta, mutta vielä enemmän syksyiseltä metsältä ja mullalta, niinkuin se olisi ollut hänen ominaistuoksunsa eikä jokin harvinainen hajuvesi. Tuoksu sai Fabianin rauhoittumaan asteen verran lisää. Ehkä ajan kanssa hän pystyisi, Adan rakkauden avulla, antamaan itselleen anteeksi sen, että oli langennut Heidin halpamaiseen temppuun.



Ada irrottautui sen verran, että pystyi katsomaan Fabiania silmiin. "Penni ajatuksistasi, hassu. Olet jotenkin niin hiljainen nykyään", Ada kohotti kulmiaan kysyvästi.
"Mietin vain sitä, miten paljon rakastan sua. Sä teet mulle hyvää, pikku kissanpentu." Fabian alkoi silittää Adan kylkeä hellästi ja viettelevästi niin, että Ada värähti nautinnollisesti. Sitten Fabian vaihtoi taktiikkaa ja hyökkäsi molemmin käsin kutittamaan Adaa kainaloista.



Veronica Djupsjöbacka katseli poikaansa ja tyttöä, jonka hän oli tuntenut vuosia Vivecan parhaana ystävänä. Ada oli kunnon tyttö, vaikka hänessä olikin jotakin salaperäistä. Ja mikä ääni! Harmi, ettei hän ollut lämmennyt oopperalle. Veronica tunsi lämpimän ailahduksen rinnassaan, kun nuoret alkoivat kutittaa toisiaan ja kiljahdella naurusta minkä ehtivät. Tuollaista ei ollut koskaan tapahtunut Heidin aikana: Fabian oli kyllä vaikuttanut ihan tyytyväiseltä, mutta molemmat olivat niin varautuneita toistensa läsnäollessa, istuivat kuin seipäät ja keskustelivat hienostuneesti. Adan kanssa Fabian oli – ainakin melkein – niinkuin se iloinen ja riehakas poika, jonka Veronica oli kasvattanut.

Silti aina välillä Veronican sydäntä nakersi aavistus, että kaikki ei ollut kohdallaan. Välillä Fabian vaikutti onnelliselta ja aivan tavalliselta, mutta välillä Veronica oli huomannut poikansa kasvoilla kammottavan ilmeen, aivan kuin häntä olisi isketty veitsellä sydämeen. Ilme oli kadonnut joka kerta kun Veronica katsoi uudestaan, mutta se oli tapahtunut jo nyt sen verran monta kertaa, että äidinvaisto kielsi sivuuttamasta asiaa kuvitteluna. Oli vaikea hahmottaa, oliko kyseessä jokin ongelma Adan kanssa vai jokin muu asia. Juuri nyt ei siltä näyttänyt, päin vastoin. Teki hiukan kipeää nähdä, miten oma poika tuijotti naista palvovasti kuin taivaan enkeliä, mutta Veronica ei ollut sitä tyyppiä, joka oli mustasukkainen poikansa tyttöystävälle. Sitäpaitsi hän piti Adasta. Hän niin toivoi että tämä kestäisi, eikä mitään kamalaa enää tapahtuisi.

***

Myöhemmin illalla, kun kaikki muut olivat jo menneet nukkumaan, Fabian johdatti Adan tikapuita pitkin yläkerran ateljeehen, jossa oli sekä hänen isänsä että äitinsä työtila. Huone oli monta metriä korkea, suoraan jyrkän viistokaton alla, molemmissa päissä oli koko seinän levyiset ikkunat ja huonekaluja lukuunottamatta huone oli kokonaan valkoinen.
Fabian pysähtyi valtavan valokuvasuurennoksesta tehdyn taulun eteen ja tarttui Adaa kädestä.
"Tämä on uusi", hän sanoi. "Tiedätkö kuka tuo on?"
Ada pinnisti muistiaan, kauniit, voimakaspiirteiset ja surumieliset kasvot näyttivät tutuilta, mutta hän ei osannut yhdistää niitä kehenkään.
"Se on Maria Callas, laulajien jumalatar. Ei siis tietenkään oikeasti," Fabian naurahti kun Ada katsoi häntä kuin järkensä menettänyttä, "vaan maailman paras laulaja koskaan. Jopa musta se on, tai siis oli, upea laulaja ja taiteilija, vaikken muuten äidin jutuista perustakaan. Musta sä muistutat sitä vähän", Fabian sanoi ja hipaisi Adan poskea.

Ada katsoi kuvaa tarkemmin: eihän hän ollut lainkaan tuon näköinen. Hän sanoikin sen.
"Ei hassu, en tarkoittanut sitä. Tarkoitin sitä, että kun sä laulat ja esiinnyt, sussa on samaa voimaa ja herkkyyttä yhtä aikaa. Kun Maria laulaa, ja kun sä laulat, te tunnette sen mitä ne sanat pitää sisällään, mutta se ei jää siihen, te luotte siihen ihan oikean ihmisen lihaa ja verta niiden sanojen ja sävelten taakse. Se on taikaa," Fabian hymyili.
Ada ei osannut sanoa mitään. Oli vaikea uskoa, että kaikki se, mitä hän tunsi laulaessaan, näkyisi ulospäin: hänestä tuntui, että laulaessaan hän näytti lähinnä idiootilta, kömpelöltä variksenpelätiltä joka ei tiennyt, mihin laittaa kätensä. Silti hänen oli pakko laulaa. Ei kai tuo upea ilmestys ollut voinut tuntea samoin?



Fabian istui äitinsä flyygelin ääreen ja tapaili joululaulun alkusoittoa.
"En mä uskalla laulaa kun tuo katsoo tuossa!" Ada huudahti ja vilkaisi varoen Marian kuvaa. Se ei näyttänyt tuomitsevalta, mutta siltikin... "Ja entä jos kaikki herää?"
"Elä hupsuttele. Täällä on hyvä äänieristys, miten muuten luulet että meillä pysyisi järki päässä kun äidin laulajat käy täällä tunneilla?" Fabian naurahti ja alkoi itse hymistä laulua, tahallaan epävireessä.
"Okei okei, lauletaan sitten... mutta onko sulla jossain mikkiä? Mun on jotenkin vaikea keskittyä ilman..." Ada vilkuili ympärilleen, ja kaivoi sitten laatikosta, jota kohti Fabian nyökkäsi edelleen hölmösti hoilaten, pelkän mikin. Vahvistusta hän ei kyllä halunnut, mutta mikrofoni olikin Adalle enemmänkin kuin taikasauva, johon hän kohdisti laulunsa voiman.

"... Pakkasyö on ja leiskuen pohja loimuja viskoo/
kansa kartanon hiljaisen yösydän untaan kiskoo/
ääneti kuu käy kulkuaan, puissa lunta on valkeanaan/
kattojen päällä on lunta, tonttu ei vain saa unta..."

Yksitoista säkeistöä vierähti kuin unessa. Fabian oli kitaristi, mutta soitti myös pianoa erinomaisesti – äiti oli pakottanut pojan tunneille lapsena. Lumihiutaleita leijaili pimeydessä maisemaikkunan takana, ja koko esikaupunkialue oli peittynyt paksuun, pehmoiseen vaippaan. Aika tuntui katoavan, ja ensimmäistä kertaa koskaan Ada alkoi ymmärtää, että joulu oli jotakin muutakin kuin tuputettua vierasmaalaista uskontoa ja materiasta stressaamista.



Fabian nousi ylös ja kietoi kätensä hellästi Adan ympärille takaapäin: molemmat katselivat hetken hiljaa maisemaa, joka oli kääritty pehmeään pumpuliin.
"Mun pitäis varmaan lähteä kotiinpäin... Huomenna on kuitenkin jouluaatto ja kaikkea. Ja sinne on aika pitkä matka kävelläkin." Ada ei olisi halunnut lähteä, mutta ikiaikainen velvollisuudentunne oli tiukkaan piintynyt. Fabian kiepautti hänet ympäri sylissään ja taivutti teatraalisesti taaksepäin.
"'Frankly my dear, I don't give a damn'", hän hönkäisi parhaaseen Rhett Butler -tyyliinsä, ja Ada ei voinut olla kikattamatta.
"Totta kai mä vien sut kotiin, hassupää. Mutta sitä ennen... huvittaisiko kokeilla, onko tuo matto oikeasti niin pehmeä kuin miltä se näyttää...?"
Ja kyllähän Adaa huvitti.

***

Jouluaatto, kello 18, Pastori Stefan Kuuselan talo


Heidi seisoi sydän pamppaillen pastori Kuuselan ovella. Vatsa oli alkanut jo näkyä, vähän liian varhain että se menisi täydestä Fabianiin, ainakin jos poika yhtään tunsi biologiaa tai osasi laskea. Ja vaikka Heidi halveksi Fabianin maallisia tapoja, tyhmä mies ei missään tapauksessa ollut. Siispä hän oli päättänyt sittenkin yrittää vielä kerran, jos jonkinlaisena joulun ihmeenä hän voisi sittenkin vakuuttaa Stefanin pitämään huolta hänestä ja lapsesta.



Ovikello soitti monimutkaisen ja Heidin mielestä hiukan hölmön melodian. Hetken kuluttua kuului pastorin lämmin ääni, joka huusi tulevansa avaamaan. Vasta nyt Heidi tuli ajatelleeksi, että pastorin vaimo olisi voinut avata oven – onneksi näin. No, ainahan hän olisi voinut esittää jotakin... öh... joulukerääjää? Pastori avasi oven, ja Heidi säpsähti pois ajatuksistaan. Hänen hämmästyksekseen pastori oli pukeutunut ylelliseen punaiseen kylpytakkiin, jonka kaula-aukosta näkyi hämmentävän paljon karvaista rintaa.
"No mutta sisar Heidi, mikä tuuli teidät tänne lennätti?" pastori kysyi hämmentyneenä, leveästi hymyillen kuten tavallista. Hän piti äänensä hiljaisena, ei varmaan halunnut tulla kuulluksi.
"Stefan, et viitsisi olla noin muodollinen", Heidi sanoi varovasti. "Tuota... Minun pitää kertoa sinulle jotakin."



Heidi astui paremmin valoon, asetti kätensä lanteilleen ja työnsi vatsaansa ulos niin, että kumpu oli selvästi näkyvissä tiukan takin alta. Pastori hätkähti hieman, mutta hänen maskinsa ei pudonnut.
"Saanko ymmärtää, että olet mennyt naimisiin poikaystäväsi kanssa? Toivotan sinulle onnea, ja hyvää joulua, olipa kivaa nähdä sinua, nyt minun täytyy kuitenkin mennä", hän sanoi liukkaasti ja oli jo vetämässä ovea kiinni. Heidi pysäytti oven yllättävällä voimalla.
"Stefan. Minä en ole naimisissa. Tämä lapsi on sinun", hän henkäisi, tyytyväisenä siitä, etteivät sanat takertuneet hänen kurkkuunsa.



Nyt pastorin ilme todellakin värähti: itse asiassa hänen kasvonsa levähtivät kuin halvaantuneina. Hitaasti hän kumartui katsomaan Heidin vatsaa lähempää, kuin yrittäen tarkistaa, oliko se aito.
"Stefan. Minä tulin raskaaksi sinulle, en poikaystävälleni. Minä en harrastanut... tiedäthän... hänen kanssaan ennen sinua. Sinä olit ensimmäiseni," Heidi sanoi hellästi. Voisiko hän sittenkin voittaa puolelleen tämän upean miehen kiintymyksen?

"Ennen minua?" Pastori sanoi kuin hidastetussa filmissä. Jos Heidi olisi kuunnellut tarkkaan, hän olisi voinut kuulla, kuinka pienet hammasrattaat raksuttivat pastorin aivoissa. "Mutta kuitenkin minun jälkeeni?"
Tätä Heidi ei osannut odottaa, ja hän kalpeni, yrittäen vastata tarpeeksi nopeasti, mutta ei pystynyt. Miten hän kykenisi valehtelemaan Jumalan miehelle? Hän loi katseensa maahan, ja Stefan suoristautui täyteen pyhän raivon mittaansa. "Vai sillä tavalla. Olen pettynyt sinuun. Juuri sinun uskoin ymmärtävän, mikä on syntiä ja mikä ei."



Heidi olisi halunnut sanoa, että hän oli kuvitellut samaa pastorista, mutta ei kyennyt. Hän vajosi polvilleen. "Rakas Stefan, minä en valehtele sinulle! On totta, että lankesin, hänen kanssaan, mutta se oli jo myöhemmin, kun minä tiesin jo että odotan lastasi... Ymmärräthän?" Pastori julmistui entisestään.



"Tyttäreni, sinä olet tehnyt suuren synnin. Et ainoastaan ole luovuttanut neitsyyttäsi ennen avioliittoa ja tullut raskaaksi, vaan olet yrittänyt naisellisen himosi ajamana väärentää lapsen isyyden! Sinä olet paha ja syntinen ihminen, Heidi Westerberg!" Heidi värähti: pastori ei puhutellut koko nimeltä muita kuin seurakunnan ulkopuolisia. Sitten hänen oikeudentajunsa kuohahti hetkeksi pintaan, ja hän ponnahti takaisin jaloilleen.
"Mutta sinähän sen neitsyyden veit! Miten voit syyttää minua synnistä, jossa itse olit osallisena, johon itse houkuttelit minut?!" Heidi kirkui. Pastori oli nyt entistä vihaisemman näköinen.
"Tuo on Saatanan päähäsi istuttama vale. Sinä itse viettelit minut, heikon miehen, sen minä tunnustan. Mutta pahan lähde olet sinä. Olen ollut sokea sinun suhteesi. Minä en tule tunnustamaan yhtään lasta! Sinä olet erotettu seurakunnastamme. Mene, ja selviä syntisi jäljistä niinkuin parhaaksi näet. Minä pesen sinusta käteni!" pastori jyrisi yrittäen samalla pitää äänensä hiljaisena, ja paiskasi sitten oven Heidin nenälle. Heidi kuuli vielä, kuinka pastorin tukahtunut ääni selitteli pehmeästi vaimolle, että se oli ollut jokin kerjäläinen.



Heidi tunsi pahoinvoinnin aallon hyökyvän ylitseen samalla, kun kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Miten pastori saattoi olla noin ilkeä? Ja noin... epäoikeudenmukainen? Heidiä oli alkanut jo hiukan kaduttaa Fabianin naruttaminen, mutta nyt hän oli siitä pelkästään tyytyväinen. No, jos hänen piti kantaa syntinsä hedelmät, niin saman tuli koskea muitakin. Heidi nousi autonrämäänsä ja kääntyi moottoritielle kohti Iki-Tammelaa.



Kello 19.30, Djupsjöbackojen talo, Iki-Tammela

Heidi oli ajaessaan pohtinut, mitä sanoisi Fabianille. Hän luotti siihen, että paniikki ja syyllisyys auttaisivat laskutoimitusten hämärtämisessä – eikä Fabian sitäpaitsi tiennyt, mitä Heidin ja pastorin välillä oli tapahtunut. Näin ollen Heidi vakuutti itselleen, että Fabianille ei tulisi mieleenkään, etteikö hän voisi olla isä.

Ovikello soi kesken Djupsjöbackojen jouluaterian. Muutenkin hermostunut Fabian ponkaisi ylös, helpottuneena siitä, että pääsi hetkeksi pois pöydästä kuuntelemasta, miten kaikki ylistivät Adaa ja muistuttivat Fabiania siitä, että hänen tulisi pidellä tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Enempiä ajattelematta Fabian riuhtaisi oven auki. Heidin hiukan surumieliset kasvot iskivät hänen tajuntaansa kuin aaveen näkeminen, ja Fabian huudahti kauhusta.
"Mitä helvettiä sä täällä teet?!" hän sihisi hampaidensa välistä. Heidi ei sanonut mitään, tunki väkisin sisään ja riisui takkinsa.



Fabian näki ensimmäisenä tiukan paidan alta pullistuvan vatsan, ja hänen silmissään sumeni. "Ei... Mitä sinä olet tehnyt", hän kuiskasi kauhuissaan.
"Aha", Heidi huudahti ja heilutti sormeaan. "Mitä sinä olet tehnyt, pikemminkin. Ellet sitten usko joulun ihmeeseen ja neitseelliseen sikiämiseen, mutta se taitaa olla toivotonta", hän jatkoi julmasti.
Fabianin ruumis tuntui jähmettyneen kalikaksi, mutta päässä raksutti niin nopeasti kuin hänen aivonsa antoivat myöten. Miten nopeasti raskaus näkyisi päällepäin? Heidin tempusta oli vain vähän yli kuukausi, ei kai se niin nopeasti näkyisi? Toisaalta Heidi oli olemassaan todella hoikka... Totta kai se oli mahdollista. Sitten Fabian tajusi, kuin iskun saaneena, mitä oli tapahtunut. Heidin kosto oli kauheampi kuin mitä hän oli ikinä voinut kuvitellakaan.
"Niin, rakas Fabian, et kai halua olla aviottoman lapsen isä?" Heidi hymyili kauhealla tavalla, ja Fabian ymmärsi jääneensä ansaan. Hänen aivonsa kävivät yhä ylikierroksilla. Jos hän syyttäisi Heidiä siitä, mitä todella oli tapahtunut, kukaan ei uskoisi häntä ja kuvittelisi Fabianin pettäneen Adaa. Ja Ada... hän tuskin voisi antaa sitä ikinä anteeksi. Melkein yhtä paha oli, että Fabian olisikin saattanut lapsen alulle ennen Adan kanssa seurustelua, hänhän oli tunnustanut olevansa kokematon... Mutta siltikin. Kykenisikö Ada pysymään edes hänen ystävänään, jos hän tekisi sen mikä oli oikein? Kyse oli kuitenkin hänen lapsestaan. Raskas paino asettui Fabianin rintaan, eikä enää päästänyt irti.



Viveca ja Veronica kävelivät eteiseen. "Heidi, mikä yllätys", Veronica huudahti hämmästyneenä, yrittäen peittää järkytyksensä. Sitten hänen katseensa laskeutui tytön vyötärölle. Molemmat huudahtivat yhtä aikaa, Veronica kauhuissaan, Viveca raivostuneena.
"Mitä... mitä tämä oikein voi olla... Walter!" Veronica raakkui heikosti. Viveca katseli Heidiä siristetyin silmin. Oliko Heidi sittenkin antautunut Fabianille ennenkuin tämä oli jättänyt Heidin? Musta viha pulppuili Vivecan sydämessä. Miten veli oli saattanut tehdä jotakin noin alhaista? Ja Heidi sitten... miksei hän ollut sanonut mitään aikaisemmin, oli antanut asioiden tapahtua, ja tulla nyt pilaamaan ihmisten jouluaatto tuolla tavalla... Viveca ajatteli Adan reaktiota, ja häntä alkoi pyörryttää. Ystävä parka.



"Mitä täällä oikein mekkaloidaan", Walter jyrisi. "Tuolla tavalla sännätään sisään jouluaattoiltana... Ai iltaa, Heidi", hän murahti kylmästi. Kaikki katsoivat Fabiania odottavasti, ja kuin jokin muu voima olisi ohjannut häntä, Fabian astui isänsä eteen.
"Minä... Meille on näköjään tapahtunut vah..." Fabianin kurkku kuristui kasaan, ja hän joutui puremaan hampaansa niin lujasti yhteen, ettei pystynyt enää jatkamaan. Kauhistuttava epätoivon huuto pyrki ulos kurkusta, mutta sitä hän ei voinut antaa perheensä nähdä ja kuulla.



Walter risti kätensä rinnalleen ja katsoi ankarasti pojastaan hänen ex-tyttöystäväänsä. "Mitäs tämä tällainen pelleily on?!" Veronica asettui miehensä rinnalle, yhtä vihaisen näköisenä.
"Näyttää siltä, että Heidi on onnistunut hankkiutumaan neitseellisesti raskaaksi, vai mitä Fabian?" Viveca tuhahti myrkyllisesti. Heidi itse näytti viatonta naamaa. Kun kerran Fabian ei tuntunut saavan sanaakaan suustaan, hän päätti itse kertoa asiat niinkuin ne – ainakin virallisesti – olivat.



"Niinkun katsokaas, me Fabianin kanssa... No tiedättehän, olimme sillä tavalla kuin lapsia tehdään, vielä marraskuussa. Sitten tuli tietysti tämä valitettava ero, mutta sitten havaitsinkin olevani raskaana, ja olen tässä kerännyt rohkeutta tulla kertomaan asiasta. Ja no... Tässä minä nyt olen." Heidi laski katseensa moitteettoman nöyrästi. Fabian oli hiukan hämmästynyt siitä, että Heidi kertoi tarinan juuri tuossa muodossa, mutta ehkä se ei hänellekään ollut kovin imartelevaa paljastaa, että hän oli hiippaillut Fabianin huoneeseen keskellä yötä ja käyttänyt hyväkseen pojan humalatilaa...



Walter hoippui istumaan sohvalle ja hautasi päänsä käsiinsä. Veronica lennähti miehensä rinnalle, Fabianin jalat pettivät ja hän istahti olohuoneen toiselle puolelle sohvalle. Vain Viveca pysyi tolpillaan. Tässä oli jotakin epäilyttävää. Heidihän oli aina ylpeillyt sillä, että hän aikoi säästää neitsyytensä avioliittoon, ja Fabian oli hänen ymmärtääkseen kunnioittanut tuota toivetta. Eihän heillä ollut ollut yhteistä sänkyäkään! Sinänsä, eihän se mitään estänyt... Mutta silti. Miksei Heidi ollut sanonut asiasta mitään silloin, kun ero oli ollut vielä tuoreena käsillä? Miksi odottaa näin kauan? Toisaalta Fabian ei kiistänyt asiaa, ei kieltäytynyt kantamasta vastuutaan. Viveca ei silti saanut karistettua tunnetta, että tilanteessa oli jotakin pielessä. Viveca astui lähemmäs Heidiä ja antoi vastenmielisyyden näkyä kasvoiltaan.
"En ymmärrä, miten tämä on voinut tapahtua, mutta jos tämä on taas joku yritys tuhota veljeni elämä, niin pidän henkilökohtaisesti huolen siitä, että sinusta ei jää mitään jäljelle", Viveca sähisi Heidin korvaan.
"Rakas käly, miten voit sanoa jotakin tuollaista," Heidi kuiskasi ja katseli jonnekin seinälle. "Fabian on kunniallinen mies. Me menemme naimisiin heti kuin mahdollista. Ajattele nyt, sinusta tulee täti", Heidi yritti hymyillä Vivecalle, joka yritti vastustaa halua sylkäistä tuota inhottavaa juonittelijaa päin kasvoja. Vain vaivoin Viveca onnistui kääntämään selkänsä, sitten hän marssi mielenosoituksellisesti huoneeseensa.



Raskaasti huokaisten Veronica keräsi hienotunteisuutensa rippeet kasaan ja nousi ylös, kun Heidi näytti jäävän aivan yksin seisoskelemaan keskelle olohuonetta. Vastahakoisesti hän kiersi kätensä Heidin olkapäälle.
"Tulehan, kultaseni... Keskustellaan asioista." Tavallisesti Veronicalla oli kohtelias lause valmiina tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta nyt hän ei kerta kaikkiaan keksinyt mitään sanottavaa. Hänestä tulisi isoäiti... Ei siinä vielä mitään, mutta täytyisikö hänen tosiaankin sietää miniänään sittenkin tätä valjua, lapsellista ja kapeakatseista olentoa?
"Aiotteko te nyt todellakin sitten... Mennä naimisiin? Ehtikö Fabian tosiaan suostua?" Heidi katsoi tulevaa anoppiaan kuin vähämielistä.
"Totta kai me menemme naimisiin. Sehän on Jumalan tahto. Et kai tahtoisi tälle lapselle äpärän kohtaloa?" Heidi lausui kuin ulkoaopeteltua kaavaa. Veronica värähti moisen vulgääriyden edessä. Tällaista vaimoa hän ei todellakaan olisi pojalleen tahtonut, mutta mikä hän oli estämään aikuisia ihmisiä? Ja entä Ada? Veronicalla oli karmea tunne, että tämä iskisi hänen poikansa sielun peruuttamattomasti rikki. Jo nyt hän näki, miten Fabian oli vetäytynyt kivisen kuoren taakse. Tämäkö oli se asia, mikä Fabiania oli piinannut viime aikoina? Mutta Heidin mukaan Fabian ei ollut tiennyt asiasta. Omituista.



Kun Heidi oli kuulomatkan ulkopuolella, Walter hyökkäsi poikansa kimppuun.
"Näinkö me olemme sinut kasvattaneet? Käytät hyväksesi tytön luottamusta, ja sitten heti jätät hänet ja karkaat villimmän tytön kanssa?! En voi uskoa, että minun poikani on voinut tehdä jotakin tuollaista!"
Fabian tärisi raivosta, muttei saanut sanaakaan suustaan. Mitä hän voisi sanoa? Toinen vaihtoehto olisi vielä pahempi. Hän veti syvään henkeä, mikä ei ollut ihan helppoa isän pelottavan vihan edessä.
"Olen pahoillani, että olen pettänyt luottamuksenne," Fabian lausui silmät kiinni. "Tietenkin mä kannan vastuuni tästä, ja vien Heidin vihille heti kun mahdollista. Lapsen vanhempien tulee pysyä yhdessä, ja tää on mun lapsi."



"No olisit silti voinut vähän ajatella pidemmälle kun aloit sellaisiin touhuihin. Ettekö te tajunneet edes ehkäisyä käyttää, hyvä lapsi! Vai eikö se sopinut Heidille? Tehän olette itsekin melkein lapsia vielä! Miten te voitte muka kasvattaa lapsen, kun itsekään ette ole aikuisia?!" Walter ei kyennyt rauhoittumaan. Häntä ahdisti poikansa puolesta: Fabian oli aina ollut niin luotettava ja varma. Miten tällaista oli voinut päästä käymään? Hän ei tahtonut, että poika tuomitsisi itsensä elämänpituiseen helvettiin naisen kanssa, jota ei selvästikään enää rakastanut, mutta miten hän voisi kieltää poikaa tekemästä jotakin, mikä oli kuitenkin sekä hänen omasta mielestään että yleisesti ajateltuna oikein? Vastuunsa piti toki kantaa... Se vain tuntui niin kovin epäinhimilliseltä juuri nyt.
Epämääräisesti urahtaen Walter taputti poikaansa olalle ja lähti lämmittämään saunaa. Nyt pitäisi selvittää ajatukset. Oli tämäkin kyllä jouluaatto!



Fabian istahti takaisin sohvalle. Tuntui sietämättömältä kuunnella isän syytöksiä kykenemättä puolustamaan itseään mitenkään. No, jos tarkemmin ajateltiin, Fabian pohti, hänessäkin oli rehellisesti ajateltuna vikaa. Jos hän ei olisi ollut niin humalassa... Jos hän olisi omilta himoiltaan ymmärtänyt katsoa, kuka hänen vieressään oli... Itsesyytökset alkoivat kuohua yli, ja Fabianista tuntui kuin hän saattaisi tukehtua. Juuri sillä hetkellä Viveca marssi takaisin alakertaan ja asettui kädet puuskassa veljensä eteen.
"Miten sä KEHTAAT tehdä tällaista Adalle! Eikö sua yhtään hävetä!! Ja nyt me joudutaan kestämään Heidiä lopun ikäämme. Mitä helvettiä sä oikein ajattelit?" Viveca vaahtosi. Fabian oli niin turtunut, ettei jaksanut alkaa huutaa takaisin.
"Et uskokaan että mua hävettää. En mä oikein itsekään käsitä tätä vielä... Voitko... voitko mennä pois, Vivi. Mä en nyt jaksa."
Vivecaa ihmetytti veljen reaktio. Normaali Fabian olisi alkanut huutaa naama punaisena, ja antanut sitten asioiden loksahtaa paikalleen. Tuollainen alistuminen vaikutti luonnottomalta. Tilanne alkoi vaikuttaa yhä epäilyttävämmältä.



Fabian tunsi maailman painon harteillaan, mutta ei kyennyt itkemään. Hänen pitäisi luopua Adasta: yhtä hyvin hän olisi voinut leikata sydämensä irti. Mutta lapsi oli lapsi, velvollisuus oli velvollisuus... Fabian olisi mielellään kuollut siihen paikkaan, juuri nyt. Mutta iskua ei tullut, vapautusta ei näkynyt. Hänestä tulisi isä, mutta se ei ollut ihana tunne, niinkuin Fabian oli joskus kuvitellut. Se oli viimeinen kivi vankilassa, jonka Heidi oli hänelle taitavasti rakentanut: viimeinen, murtumaton kivi, joka piti koko muun rakennelman kasassa.

Mitä helvettiä hän sanoisi Adalle? Hän yritti miettiä miten aloittaisi, ja se mursi padot. Fabian purskahti lohduttomaan itkuun.

***

Jouluaatto, Emilien ja Pasin asunto, Pähkinälaakson kaupunki, kello 19.30

Emilie oli pistänyt asunnon joulukuntoon: Porschen rengas oli piilotettu joulukranssin alle, ja olohuoneessa oli jopa vaatimaton kuusi. Emilietä oli jo muutaman viikon häirinnyt hankala kutina, eikä aamupahoinvointikaan ottanut loppuakseen. Siispä nuoripari oli päättänyt jäädä kotiin jouluaatoksi.
He olivat katselleet telkkaria pitkin päivää, mussuttaneet sipsejä ja karkkia, ja Pasi oli naukkaillut useamman oluen. Telkkarista tuli Spiderman 2, mutta Emilie ja Pasi olivat kiinnostuneempia toisistaan kuin elokuvasta.
Emilietä pitkään vaivannut kutina yltyi taas. Hän rapsutti vaivihkaa kättään ja korvallistaan, mutta kutina vain yltyi. Lopulta hänen oli pakko irrottautua Pasin otteesta ja nousta seisomaan.



"Anteeks, kulta, mun on pakko mennä käymään... Kutittaa taas." Emilie hymyili anteeksipyytävästi. Vastaukseksi Pasi nipisti Emilietä takapuolesta ja taputti hänen jo hiukan pömpöttävää mahaansa. "No, ala mennä siitä sitten, mutta mutta kaipaan sua joka sekunti", mies huokaisi teatraalisesti. Emilie kihersi. "Älä viiti, kuulostat ihan siltä Adan Fabianilta, pöljä!" Pasi virnisti pahanilkisesti, ja Emilie keinui hihitellen vessaan.



Emilie kaiveli kortisonivoidetta vessan kaapista, kun hän huomasi kädessään jotakin outoa. Aivan selvästi hiirenkorvallaan oleva oranssi lehti. Emilien sydän alkoi hakata nopeammin. Eihän Pasi vain ollut huomannut mitään? Tästäkö se kutina johtui? Yhtäkkiä kutina räjähti täyteen mittaansa joka puolella kehoa, ja Emilie todella tunsi, miten sadat pienet hiirenkorvat tunkeutuivat hänen ihonsa läpi. Se ei tuntunut lainkaan normaalilta muutokselta. Emilie yritti pysäyttää muutoksen, mutta ei kauhukseen onnistunut. Hänen silmissään välkkyi, ja hän yritti huitoa kutinaa pois, turhaan.



Äkkiä Emiliestä tuntui, että hänen sisältään kävi räjähdys. Hänen silmänsä rävähtivät auki, mutta hän ei nähnyt muuta kuin polttavan kirkasta valoa. Sitten hän menetti tajuntansa.



Emilie heräsi hämmästyksekseen kylpyhuoneen lattialta. Hän muisti vain katsoneensa äsken elokuvaa sohvalla Pasin kanssa, mutta nyt päätä särki ja silmissä sumeni, ja jostain käsittämättömästä syystä hän makasi kylpyhuoneen lattialla. Emilie ponnistautui vaivalloisesti pystyyn, kaatui melkein uudestaan mutta sai lavuaarin reunasta kiinni, ja hoippui eteiseen.



Pahoinvoinnin ja päänsäryn aallot huljuivat Emilien sisällä. Yrittäen hengittää syvään nenänsä kautta hän lähti olohuonetta kohti, mutta Pasi ei ollut siellä. Keittiöstä kuului olutpullon korkin sihahdus: Emilie tarrautui kahvaan, hengitti vielä pari kertaa syvään, tunsi olonsa vakautuvan ja astui sisään.



Pasi istui pöydän ääressä siemaillen olutta. Emilienkin teki sietämättömästi mieli korkata yksi, mutta niin vahinko kuin lapsi olikin ollut, hän ei sentään olisi niin idiootti, että vahingoittaisi sitä juopottelemalla. Tupakasta luopuminen oli ollut vielä vaikeampaa, mutta kokonaisuudessaan hän suorastaan ihmetteli itseään, että oli pystynyt irrottautumaan näinkin hyvin.
"Hei kulta, ei kai se leffa vielä loppunut?"



Pasi hätkähti ja hyppäsi pystyyn. "Loppui se, miten sulla menikin niin kauan? Mä vissiin vähän torkahd... Mitä VITTUA?!?!"



Emilien leuka loksahti. Mikä Pasille nyt oli tullut? Oliko hän jotenkin oudon näköinen? Emilie vilkaisi käsiään ja säikähti niin, että hänen sydämensä hyppäsi pari lyöntiä.



"Onko toi nyt susta hauskaa, pukeutua jouluna tuollaiseksi ihme keijukaiseksi? Onko tää joku rooliasu? Ja mitä helvettiä sä teet tuollaisilla pirunsilmillä?! Mä luulin että teistä Ada oli se, joka harrastais roolipelejä", Pasi mumelsi silmät ristissä. Emilie ei saanut sanaakaan suustaan. Miten hän selittäisi tämän? Hän yritti epätoivoisesti muuntautua takaisin siitä huolimatta, että Pasi näki: Pasi oli kuitenkin sen verran kännissä, ettei välttämättä muistaisi asiaa enää myöhemmin. Turhaan. Yksikään lehti ei kadonnut. Emilie oli jumissa.
"Tuota... minä..." hän änkytti. Emilien kännykkä piippasi jossakin, mutta kumpikaan ei huomannut asiaa.



Pasi kohdisti silmänsä Emilien kasvoihin. "Ovatpa nuo lehdet aidonnäköisiä", hän mumisi. "Oikeestaan tuo on aika jännittävää... Oliko tää joku sun joululahja mulle? Paljastat sun seksifantasiat?" Pasi innostui ja ojensi kätensä kohti Emilien kasvoja.
"Ei!" Emilie huudahti ja yritti kavahtaa taaksepäin, mutta Pasi oli jo ehtinyt koskettaa.
"Onpa se aidontuntuinen... ja lämmin. Mistä tuollaisia oikein saa?" Pasi ihmetteli, nypelsi yhden lehden päätä, ja repäisi sen äkisti irti. Emilie kirahti tuskasta ja taipui kaksinkerroin, ja Pasi jäi kauhistuneena tuijottamaan kädessään värisevää lehdenpalasta, jonka repeämispinnasta tihkui selvästi ihan oikea veri.
"Mitä... Mitä tää on... Ei tällanen ole totta. Unta." Pasi tiputti lehdenpalan, joka leijaili kevyesti lattialle. Hän kiskaisi Emilien pystyyn. "Sano mulle että tämä on unta, etkä sä ole mikään paholaisen sikiö, sano!" Emilie pystyi vain nyyhkyttämään kauhuissaan, kun Pasin sormi hiveli revennyttä lehteä, josta tihkui verta.



Yhtäkkiä Pasin silmissä napsahti, nyrkki kohosi ja iski Emilietä suoraan runneltuun poskeen niin että rusahti. "Saatanan friikkihuora! Vittu! Mikä helvetin demoni sä oikein olet! Mä lähden nyt!" Pasi karjui, paiskasi keittiön oven kiinni ja hetken kuluttua myös asunnon ulko-oven. Tuli aivan hiljaista.



Emilie raahautui vaivalloisesti pöydän ääreen ja kömpi istumaan tuolille. Poskesta säteili sälöilevä kipu kaikkialle päähän, mutta kipu ei ollut mitään verrattuna nöyryytykseen ja hätään vauvan puolesta. Vatsassa tuntui onneksi ihan normaalilta, ja kivun hiipuessa Emilien mieleen hiipi ymmärrys siitä, että Pasi ei ehkä ollutkaan sitä, mitä hän oli kuvitellut miehen olevan. Kaikkihan nyt kuppia ottivat, mutta Pasi tuntui ottavan joka päivä... Ja aina kun Pasi joi, hänestä tuli ensin mitä hellin ja hauskin, mutta mitä useamman pullollisen Pasi joi, sitä ilkeämpi ja vainoharhaisempi hänestä tuli. Ja nyt Emilie oli saanut tuntea nahoissaan sen, mihin Pasi todella pystyi.
Mutta mitä hän voisi tehdä? Tämännäköisenä hän ei missään tapauksessa voisi lähteä ulos. Poskeen koski niin sietämättömästi, että Emilie pelkäsi pyörtyvänsä kivusta. Vaivalloisesti hän kaivoi pakastimesta hernepussin, kietoi pyyhkeen sen ympärille ja laahusti sängylle hautomaan poskeaan.

***

Suur-Tammela, Jouluaatto, kello 8 aamulla

Ada ja Terhen oli hätistetty sängyistään, vaikka ulkona oli vielä pimeää. Kalkkunaa piti paistaa tunti kiloa kohden, ja vaikka Sophie oli laittanutkin suuren osan ruuasta valmiiksi, perunat piti keittää, kattaus valmistella, kermavaahto vispata... Tekemistä riitti vielä koko päiväksi. Ada haukotteli leveästi ja nuokahteli: yö oli venähtänyt pitkäksi, ja hän oli hiippaillut natisevia portaita pitkin huoneeseensa vasta kolmen jälkeen. Terhen virnisteli siskolleen tietäväisesti äidin selän takana, ja sekös Adaa ärsytti.
"Noh tytöt, eipäs hihitellä siellä. Kalkkunan täyttäminen on vakava asia", Sophie yritti esittää ankaraa, mutta suupielten nykiminen paljasti hänet.



Ada huojui kuin honka tuulessa, mutta alkoi silti kuoria perunoita. Terhen leijaili avuttomana ympäriinsä, kunnes Ada pyörähti ympäri. "Etkö vois tehdä jotain hyödyllistä? Ahdistavaa kun tuolla tavalla parveilet siinä olan takana", hän tuiskahti.
"Muttakun... En minä osaa mitään. Ei minua ole päästetty lähellekään keittiötä viimeiseen... No sitten sen kun lähdin", Terhen änkytti nolostuneena. Häntä vieläkin hiukan hämmensi siskon jyrkkä suhtautuminen siihen, ettei hän osannut olla niinkuin muut tämän maailman asukkaat.
"Tytöt, tytöt," Sophie hyrisi kalkkunalle. "Tule tänne, Terhen, näytän sinulle miten tämä elukka täytetään."
Terhen mulkaisi siskoaan äkäisesti. "Kyllä minä huomasin että yöunesi jäivät lyhyiksi, mutta ei sinun tarvitse minulle äksyillä", hän kuiskasi niin ylhäisesti kuin pystyi. Ada näytti hänelle kieltä ja käänsi mielenosoituksellisesti selkänsä, mutta ei voinut pidättää hymyä. Kohta suuri Terhen joutuisi työntämään kätensä kuolleen kalkkunan peräpäähän: sitä hän ei jättäisi näkemättä mistään hinnasta.



Kuuden maissa otettiin viimeiset laatikot uunista, ja tytöt kerääntyivät keittiöön nauttimaan tuoksuista. Sophie kertoi, että reseptit olivat peräisin hänen isoäitinsä, eli tyttöjen isoisoäidin, kirjoittamasta kokkikirjasta vuodelta keppi ja kivi. Se oli ilmeisesti aikanaan ollut hyvin suosittu.
"Mistä lähtien äiti on osannut laittaa ruokaa näin hyvin", Terhen ihmetteli. "Silloin kun minä olin pieni, ruoka oli aina aika mautonta verrattuna siihen, mitä Avaloniassa sain, ja nykyään yliopistollakin..." Hän näki äitinsä ilmeen ja vaikeni. Ja sitten nolostui. Äiti oli laittanut hyvin harvoin itse ruokaa silloin, kun Terhen oli pieni. Suurimman osan siitä lapsuusajasta, mitä hän muisti, Midori oli lämmittänyt valmisaterioita tai Madeleine oli laittanut kaalisoppaa. Äidillä oli ollut melkein kaksikymmentä vuotta aikaa oppia laittamaan hyvää ruokaa. Ada pyöritti silmiään, mutta oli salaa tyytyväinen siitä, että Terhen oli oppinut nolostumaan. Aikaisemmin hän oli laukonut tuollaisia mielipiteitä täysin itsestäänselvyyksinä. Ehkä Terhenistäkin tehtäisiin vielä kunnon nainen.



Ruokapöydässä keskustelu kävi vilkkaana. Sophie kertoili kaikesta, mitä hänelle oli viimeisten vuosien aikana tapahtunut: olivathan he tavanneet Avalonian kuninkaanpalatsissa monta kertaa, mutta kruununperijättären kanssa ei edes hänen äitinsä saanut pitkiä aikoja olla rauhassa kahden. Tytöt kertoivat opinnoistaan ja naureskelivat Lenwën hupaisille tarinoille tämän kommelluksista Iki-Tammelaan sopeutumisen kanssa. Kaikista vaikeinta oli kuulemma oppia ajamaan autoa, mutta onneksi Sophie oli erinomainen opettaja.



Terhen mainitsi vähän väliä kuin sivulauseessa jonkun Davidin, eikä aikaakaan, kun Lenwë ja Ada olivat jo täyttä päätä kiusoittelemassa Terheniä salaisesta poikaystävästä. Sophieta ei kuitenkaan naurattanut.
"Terhen, kai sinä ymmärrät, että sinulle etsitään Avaloniasta sopiva puoliso. Muista mitä minulle ja isällesi kävi! En halua, että sinun tarvitsee särkeä kenenkään sydäntä sillä tavalla." Terhenin huulet vetäytyivät äkäiseen mutruun.
"Ei David ole mikään poikaystävä, me olemme vain ystäviä. Minusta hän on hauskaa seuraa, hän ei tiedä mikä minä olen ja kohtelee minua kuin normaalia ihmistä", Terhen puuskahti, ja punastui sitten ankarasti. Toden totta, Ada ihmetteli, miten hän oli saattanut olla huomaamatta tätä muutosta? Oli kuin Terhen olisi nuorentunut henkisesti viikko viikolta.



Sophie ja Terhen alkoivat kinastella siitä, mikä oli kuningattarelle sopivaa käytöstä, ja tuijotettuaan hetken suu auki Ada käänsi katseensa pois ja yritti olla huomaamatta koko asiaa.
"No, mitä sinulle kuuluu, tyttöseni?" Lenwë kysäisi lempeästi, jättäen itsekin hienotunteisesti vaimonsa ja Terhenin huomiotta.
Ada katsoi isänsä lempeisiin silmiin, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen omansa – kummassakin värissään.
"Minä... minä olen rakastunut", Ada möläytti ja napsautti sitten suunsa kiinni. Mistä se oikein tuli? Hänkin punastui niin, että hänen ihonsa alkoi näyttää monta astetta alkuperäistä tummemmalta. Lenwë ei kuitenkaan alkanut nauraa, torua tai julmistella, hän vain hymyili lempeästi.
"Sehän on hienoa. Toivottavasti se mies on kiintymyksesi arvoinen?" Ainakin enemmän kuin Pasi on Emilien kiintymyksen arvoinen, Ada olisi halunnut tuhahtaa, mutta puristi sen sijaan huulensa yhteen. Lenwë hymyili rohkaisevasti ja nosti Adan lautaselle vähän lisää kalkkunaa.
"No todellakin on. Hän on..." Yhtäkkiä jotakin tapahtui.



Adan henki salpautui, ja hetken hän luuli vetäneensä jotakin väärään kurkkuun. Hän yritti yskiä, mutta kurkussa ei tuntunut palaa: henkitorvi vain tuntui hetkellisesti halvaantuneen. Kuin häntä olisi isketty suoraan sydämeen puskutraktorilla. Yskiessään Ada tunsi, kuinka hänen ihoaan alkoi kihelmöidä sietämättömästi, ja hänen silmiensä edessä alkoi välkkyä. Nytkö minä kuolen, hän ajatteli sumuisesti, kunnes tajusi mitä näki. Emilie kerällään jossain lattialla... jotain punaista ja oranssia... Ja sitten Madeleine-mummon kasvot, niin kirkkaina ja elävinä että Ada olisi kiljaissut, mikäli hänellä olisi ollut ilmaa keuhkoissaan.



Yhtäkkiä Ada sai taas vedettyä henkeä, ja Madeleinen arpiset, ryppyiset kasvot katosivat. Ada alkoi yskiä holtittomasti ja haukkoa henkeään. Kaikki kääntyivät katsomaan.
"Mikä sinulle tuli?" Terhen kysyi huolestuneena.
"Ei... Ei mikään... Tuota, taisin syödä vähän liikaa. Anteeksi, mä käyn..." Ada änkytti, mutta ei kyennyt nousemaan.



Sophie rypisti huolestuneena kulmiaan. "Ada, oletko ihan terve? Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen", hän ihmetteli.
"Ei, äiti, hassu, vatsaa vaan vääntää..." Ada hengitti syvään ruokasalin takkatulesta huolimatta viileää ilmaa. "Suokaa anteeksi, mä tulen kohta takaisin..." Nyt Ada sai ponnistauduttua jaloilleen ja horjui puolijuoksua ulos salista.



Yläkertaan, Ada ajatteli. Yllättävä pahoinvoinnin aalto hulvahti hänen ylitseen, ja oman huoneensa sijaan hän kääntyikin pikavauhtia kylpyhuoneeseen.



Ada nojasi hetken ylellisesti koristellun lavuaarin yllä yökkäilemässä, mutta vatsa ei onneksi kääntynyt ympäri. Olo oli täysin outo. Aivan kuin juuri olisi tapahtunut jotain kamalaa, mutta Ada ei tiennyt, että mitä. Hän yritti rauhoittua ja eritellä tuntemuksiaan. Ensin henki oli salpautunut ja rinta ollut kuin puristuksissa... Mitä se saattoi olla? Eihän hänen iässään pitänyt tulla sydänkohtauksia. Sitten se kihelmöinti, ihan kuin olisi ollut muurahaisia joka puolella vartaloa. Ada värähti inhosta. Ja ne välähdykset. Emilie lattialla... Oliko Emilielle sattunut jotakin?
Ada kaivoi kännykkänsä esiin ja oli jo painamassa vihreää luuria, kun ajatteli uudelleen. Mitä hän sanoisi? "Hei Emilie, näin äsken olemattomia, onko sinulla muuten kaikki hyvin?" Emilie nauraisi itsensä tärviölle. Ada mietti hetken ja päätyi sitten laittamaan vielä uuden hyvän joulun toivotuksen siskolleen. 'Toivottavasti kaikki sujuu hyvin.' Sehän oli tarpeeksi neutraalia, eikö?



Uusi tukehduskohtaus iski yhtä äkillisesti kuin ensimmäinenkin. Ensin välähdykset olivat sumuisempia kuin aikaisemmin, ja yksi oli uusi. Mustia hiuksia, kyyneleitä... Tuskanhuuto... Ada yritti nähdä selvemmin siitä huolimatta, että hapenpuute sai pilkut tanssimaan hänen silmissään. Sitten kuva muuttui, ja Ada olisi itsekin huutanut tuskasta jos olisi pystynyt. Hänen päänsä retkahti sivulle näkymättömän lyönnin voimasta, ja hän horjahti taaksepäin.



Vähän ennenkuin Ada olisi lyönyt päänsä altaan reunaan, jokin yllättävän vahva voima otti hänet kiinni ja palautti jaloilleen. Sitten kaapin taakse pultattu ovi, se sama, jota Ada ja Emilie olivat yrittäneet lapsina saada auki, alkoi kolahdella saranoillaan. Ada huomasi pystyvänsä jälleen hengittämään, mutta häntä pelotti niin, että tuskin uskalsi vetää henkeä. Kuului narahdus, ja kaappi siirtyi muutaman senttimetrin eteenpäin. Ada tuijotti silmät lautasen kokoisina: aivan kuin mummon ryhmyiset, suonikkaat kädet olisivat vilahtaneet kaapin reunoilla sitä siirtämässä.



Äkkiä Ada muisti mummonsa sanat, ne viimeiset mitä hän oli kuullut Madeleinelta ennen tämän kuolemaa.
"Kun minä kuolen, sulkemani huone avataan. Haluan, että sinä avaat sen, ja haluan, että avaat sen tietäen sen, mitä nyt aion sanoa. En tahdo, että ajattelette minusta pahaa kuoltuani..."
Ada muisti oman pelkonsa, kun hän oli keväällä mummon hautajaisten jälkeen viimeksi yrittänyt päästä ovesta läpi. Sen kauhukokemuksen jälkeen Ada oli yrittänyt aktiivisesti sulkea mummon kertomuksen mielestään, yrittänyt selittää sen itselleen jonkinlaisena hassahtaneen vanhan naisen kuvitelmana, omat kokemuksensa mielikuvituksen tuotteena, mutta kuin varkain Adan käsi etsiytyi puseron alle, jossa Madeleinen avain roikkui ohuessa ketjussa.

Kuulisiko kukaan? Jos Ada lukitsisi molemmat kylpyhuoneen ovet... Ovi kolahti jälleen, mutta nyt Adaa ei enää pelottanut. Hänestä alkoi tuntua, että mummolla oli pikemminkin jotakin kerrottavaa. Uteliaisuus voitti, kummalliset, sumuiset näyt unohtuivat. Ada lukitsi ovet, tarttui tukevasti painavan kaapin reunoihin kiinni ja veti.

***

Disclaimer: Jos joku vielä tässä vaiheessa muistaa pastori Kuuselaa, toivon että jokaiselle tuli selväksi, että hän ei kuvaa oikeaa hengen miestä, vaan rahan- ja vallanahnetta pikku nilkkiä, jolle uskonto on vain tie näiden maallisten tarpeiden täyttämiseen. En siis henkilökohtaisesti usko, että yksikään aidosti jumalaansa palveleva ihminen, saati seurakunnan johtaja, olisi ajanut Heidiä hankeen. Ihmiset nyt vaan ovat usein heikkoja.

Kaikesta synkistelystä huolimatta toivotan kaikille oikein hyvää talvipäivänseisausta ja joulua. <3