Kohtaus II - Ada & Fabian

Sitten hypätään ajassa muutama kuukausi, tai, öh, puoli vuotta, taaksepäin... Tammikuu. (Mä lupaan että tää emottaminen loppuu vielä joskus...)



Lukukausi oli jälleen alkanut. Ada oli hämmentyneenä vastaanottanut puhelun, jossa Fabian ilmoitti tulevansa käymään. Ada ei ollut kuullut Fabianista muutamaa lyhytsanaista tekstiviestiä enempää sitten aatonaaton, joten hän oli täysin poissa tolaltaan, suorastaan raivostunut. Joulunaika oli muutenkin ollut täynnä hämmentäviä kokemuksia, mutta koska mitään vahvistusta hänen kummallisille näyilleen ei ollut, Ada oli pyrkinyt kuittaamaan ne jonkinlaisena nostalgian ja raskaan syömisen aiheuttamana sekoamisena.

Ada ehti olla kuin kissa pistoksissa kymmenisen minuuttia, kunnes Fabian ilmestyi ulko-ovelle. Sanaakaan sanomatta mies heitti takkinsa nurkkaan, työnsi Adan edellään olohuoneeseen ja rutisti tyttöä niin että luut rusahtelivat. Ada hämmentyi, jos mahdollista, vielä vähän lisää – eikö Fabian ollutkaan suuttunut hänelle? Tai jotain? Päästyään hämmästyksensä yli Ada rutisti Fabiania ainakin yhtä lujaa. Ikävä oli ollut niin valtava, että hän olisi halunnut sulautua miehen ihon sisään eikä koskaan irrottautua.
"Missä helvetissä sinä olet oikein luurannut", Ada kähisi yrittäen taistella sekä saadakseen ilmaa että kyyneleitä vastaan. Hänen hämmästyksekseen Fabianin hartiat alkoivat vavahdella.
"Sssh, kulta, ei mitään hätää...", Ada kuiskaili ja silitti Fabianin selkää. Mitä ihmettä oikein oli tekeillä? Jos joku oli satuttanut Fabiania niin... Niellen järkytyksen, pelon ja orastavan vihan tunteensa Ada talutti nikottelevan Fabianin yläkertaan ja lukitsi makuuhuoneen oven.



Ada istutti Fabianin pehmeälle matolle rauhoittumaan.
"Anteeksi, mä en tiedä mikä muhun meni", Fabian sai lopulta sanottua silmiään pyyhkien. Ada ojensi kätensä silittääkseen miestä rauhoittavasti ja yritti avata suunsa sanoakseen jotakin lohduttavaa, mutta Fabianin ilme sai sanat takertumaan hänen kurkkuunsa. Ada kiskaisi kätensä takaisin kuin kuumalta liedeltä, ja sai lopulta kerättyä itsensä.
"Voisitko... kertoisitko ystävällisesti, että mitä nyt on tapahtunut?" Ada inhosi äänensä kylmää ja muodollista sävyä, mutta pelkäsi alkavansa itsekin itkeä, jos tiputtaisi julkisivunsa alas. Hän oli joskus ihmetellyt, mistä oli perinyt taidon kätkeä tunteensa, mutta siitä oli usein hyötyä. Esimerkiksi koko kotonavietetyn joulun ajan.

Fabian huokaisi syvään. Hän oli valmistautunut tähän nyt jo kaksi viikkoa. Hän pystyisi tähän.
"Ada... Minä... Minusta... Ei helvetti, mä en..." Adan pistävä katse sai Fabianin änkyttämään kuin pikkupojan. Silmät kiinni, uusi hengitys.



"Minusta tulee isä. Siinä. Minä... Minä menen naimisiin..." Fabian oli aikonut selittää kaiken yhdellä henkäyksellä, rauhallisesti, mutta nyt hän tunsi uudelleen luhistuvansa. Väkivaltainen itku pyrki jälleen pintaan sieltä syvältä, mihin hän oli tunteensa aatonaaton jälkeen haudannut. Adan tyrmistynyt ilme oli kerta kaikkiaan liikaa. Eikä Ada sanonut mitään. Odotti vain hiljaa, suljetut silmäluomet hennosti väristen.

Tätä Ada ei ollut todellakaan osannut odottaa. Fabianin ilmoitus oli niin järjenvastainen, niin epätodellinen, että oli kuin Adan pää olisi upotettu sementtiin. Oli kuin ulkomaailma olisi lakannut olemasta. Hitaasti, hyvin hitaasti Ada alkoi tiedostaa, että tähän pitäisi reagoida jotenkin, pitäisi hahmottaa, miten se oli mahdollista, kuka, missä, milloin, miten...?! Ja samalla kun kysymykset virtasivat Adan aivoihin, ilmiselvä vastaus pomppasi kivuliaasti hänen silmiensä eteen. Heidi.



"Anteeksi nyt," Ada sanoi niin jäätävästi, että ääni suorastaan ritisi, "mutta minä ymmärsin, että pyhä Heidi ei kuulunut esiaviollisen seksin kannattajiin." Syvä hengitys. "Sinähän sanoit minulle, että te ette olleet tehneet sitä!" Adan ääni nousi loppua kohden melkein kirkaisuksi.
Fabian tukahdutti halunsa huutaa takaisin, että eivät he olleetkaan, mutta se tekisi asiat vielä pahemmiksi. Valheen voisi vielä ehkä joskus sadan vuoden aikana antaa anteeksi, mutta ei pettämistä.
"Me, äh, minä... Ei, ei tätä voi puolustaa mitenkään. Olen käyttäytynyt anteeksiantamattomasti," Fabian sanoi synkästi nostaen päänsä pystyyn. "Vastuu on yksin minun, ja jos yhtään tunnet minua, tiedät, että minä kannan vastuuni." Fabianin ääni värähti ja silmät puristuivat kiinni. "Voi luoja, Ada, et tiedä miten paljon tämä sattuu!"



Ada pomppasi ylös, ja Fabian hätkähti niin että seurasi perässä. "Ai enkö tiedä! Tiedätkö mikä sattuu eniten? Ei se, että valehtelit, vaan se, että et luottanut minuun sen vertaa että olisit kehdannut kertoa minulle jotain noin pientä! Luuletko tosissasi, että olisin jotenkin paheksunut sitä? Mikä helvetti sua oikein vaivaa?!" Ada huusi, ja hänen ärtymystään lisäsi entisestään se, että Fabian oli koonnut itsensä ja oli nyt aivan rauhallinen.



Ada tyrkkäsi Fabiania hiukan. "Okei, kerroit sen mitä sun piti. Voitko lähteä nyt, mä en nyt jaksa enää enempää draamaa... Kaikkea hyvää teille kahdelle avioliittoon, toivottavasti teistä tulee oikein onnellisia", hän sähisi.
"Ada..." Fabian ähkäisi. Mitä hän oli oikein odottanut? Että Ada kerjäisi häntä jäämään? Että hän vaatisi tarkempia selityksiä niin, että hänen olisi pakko tunnustaa asioiden todellinen laita?



Fabian ei kyennyt estämään itseään. "Ada, yritä edes muistaa, että mä rakastan oikeasti vain ja ainoastaan sua, nyt ja aina... Mä rakastan sua, mutta mä en voi hylätä omaa lastani, se ei vaan käy. Ymmärrätkö? Yritä muistaa se," Fabian sanoi ääni värähtäen ja nosti kätensä silittääkseen Adan poskea, mutta hänen yllätyksekseen Ada sysäsi käden sivuun.

"Eikö sua yhtään hävetä? Jos sä olet tuollaisen päätöksen tehnyt, niin ihan turha enää vääntää veistä haavassa ja vakuutella mulle jotain muuta. Mä en tajua tuollaista keskiaikaista periaatetta, että pakko mennä lapsen takia naimisiin ihmisen kanssa jota sä et rakasta, mutta jos sä niin haluat tehdä, niin sitten teet. Mutta jos sä kerran olet päättänyt mennä Heidin kanssa naimisiin, niin kunnioita sitä vaikket rakastaiskaan! Se on sentään sun lapses äiti. Älä enää koskaan sano tuollaista mulle, äläkä kenellekään muulle. Ei se mies minkä mä tunnen ole sellainen kusipää." Ada olisi kovasti halunnut lisätä lauseeseen sanat '...ja rakastin', mutta se olisi sotinut pahasti lauseen sanomaa vastaan. Jokainen sana tuntui repivän Adan sielusta pienen palasen irti, mutta hän ei voinut lopettaa. Oli Adallakin kunniansa, eikä se suvainnut mitään venkoilua tai kaksilla korteilla pelaamista.



"Ada kuuntele," Fabian huudahti, "mä en halua että sä vihaat mua tän takia! Tää on mulle, tää ei... äh!" Seurasi epämääräistä sadattelua, kun mies tuntui kompuroivan sanoihinsa. Fabian ei tuntunut haluavan antaa periksi. Ada ei ymmärtänyt, miksi hän oli niin levoton ja ristiriitainen. Aivan kuin mies ei olisi halunnut kertoa hänelle kaikkea, mutta Ada kovetti itsensä.
"Älä koske muhun! Mä en halua tietää enempää. En mä vihaa sua, jos tää on sun mielestä oikea ratkaisu, mutta mä en nyt halua nähdä sua. Mee pois, ole kiltti", hän kivahti, torjuen jälleen Fabianin kosketuksen.



Ada käänsi selkänsä Fabianille ja käveli ikkunan ääreen. Fabian ojensi vielä kerran kätensä, kykenemättä estämään itseään, mutta Adan olemuksesta hohkaava kylmyys sai hänet pysähtymään. Hän jäi vielä hetkeksi, kykenemättä irrottamaan katsettaan rakastamastaan naisesta. Nuoren miehen kohtalokkaalla varmuudella hän tiesi, että oli sulkemassa itseltään iäksi mahdollisuuden onneen ja rakkauteen, mutta velvollisuudentunto oli voimakkaampi. Ehkä ajan myötä hän voisi oppia ystäväksi Heidin kanssa uudelleen, mutta Heidin tekojen jälkeen kunnioitus, saati rakkaus, tulisi olemaan mahdotonta. Hän oli silti päättänyt yrittää.

Hetken ajan hänen teki mieli huutaa ulos koko typerä totuus, peruuttaa kaikki ja käyttäytyä niinkuin normaali itsekäs nuori mies. Mutta vain hetken. Sitten hän kääntyi kannoillaan, avasi lukitun oven ja paiskasi sen lopullisesti perässään kiinni.



Ada kuuli oven paukahtavan Fabianin perässä kiinni, ja sitten vaimeamman paukauhduksen, kun ulko-ovi kävi. Hän tunsi olonsa omituisen irralliseksi ja tunteettomaksi, ja se huolestutti häntä. Ada yritti ajatella uudelleen läpi, mitä juuri oli tapahtunut. Ei mitään. Isku oli ollut niin voimakas, että hän päätteli olevansa shokissa. Koko tapahtuma oli niin epätodellinen, ettei hän kyennyt itkemään, ei huutamaan, ei mitään. Fabian käveli juuri silloin hartiat lysyssä esiin nurkan takaa. Adan ruumis vavahti, mutta sielu ei vieläkään tuntenut kipua. Mitä helvettiä tässä juuri tapahtui, karski ajatus kaikui Adan korvissa.

Fabian ei luottanut minuun, Ada vastasi, ja silloin tyhjä olo särähti hajalle kuin nyrkin iskusta. Hän ei luottanut minuun, siis ei todella rakastanut minua, ja nyt hän tuhoaa elämänsä sitomalla itsensä naiseen, jota ei voi sietää... Kipu sai Adan taipumaan kaksinkerroin ja putoamaan maahan polvilleen. Häneen sattui, sattui siksi että ihminen jota hän rakasti oli tuominnut itsensä elinkautiseen vankeuteen, ja siksi, että hän tiesi rakkautensa olleen turhaa. Hän oli antanut itsensä täydellisesti ja luullut saaneensa itse yhtä paljon takaisin. Sen sijaan hän olikin tullut torjutuksi, jäänyt toiseksi miehiselle velvollisuudentunnolle. Häpeä, pettymys ja tuska olivat kerta kaikkiaan liikaa. Adan huulilta purkautui alkukantainen valitus, tukahtunut ulina, hänen tyhjät keuhkonsa ja kouristava vartalonsa eivät kerta kaikkiaan antaneet periksi huudolle. Kyynelet kastelivat vääristyneet kasvot. Jokin Adan sisällä oli mennyt peruuttamattomasti rikki.