Pt. 2 - Fabian

Postiluukku kolahti. Fabian huokasi, nousi aamiaispöydästä haroen lyhyeksi kynittyä tukkaansa ja tallusteli eteiseen. Olisihan se pitänyt arvata. Lisää laskuja. Rahat riittivät hädin tuskin elämiseen, vaikka Fabian ei ostanut itselleen koskaan mitään. Hän oli viimeiset kahdeksan kuukautta kituuttanut vanhempainvapaalla ja yrittänyt saada tuet riittämään vuokraan ja ruokaan.
Veronica ja Walter eivät millään ymmärtäneet, miksi poika ei suostunut muuttamaan lähemmäs Iki-Tammelaa, vaan halusi välttämättä asua monen tunnin matkan päässä, asunnossa joka oli aivan liian iso heille kahdelle. Fabianin vanhemmat olivat olleet järkyttyneitä Heidin petoksesta, mutta viisaasti olivat jättäneet taivastelun väliin poikansa seurassa. Fabian oli kovin ylpeä ja halusi selvitä itse tilanteestaan. Veronica oli kovin huolissaan, mutta Walter asettui poikansa puolelle ja vakuutti vaimolleen, että tämä pärjäisi kyllä. Pian Ruut olisi tarpeeksi vanha mennäkseen päiväkotiin, ja Fabian pääsisi takaisin töihinkin. Ja oli jo aikakin; Fabian tulisi varmasti pian mökkihöperöksi.

Fabian oli jatkanut yliopisto-opintojaan etäopintoina niinä hetkinä kun Ruut nukkui, ja saanut vähitellen riittävästi kursseja kasaan alkaakseen valmistella kandintutkintoaan. Vain aihe puuttui. Hän oli vaihtanut pääainetta englannin kielestä ja kirjallisuudesta paikallishistorian tutkimukseen – aivan yhtä hyödytön ala työelämän kannalta sekin, mutta yksi niistä harvoista joita saattoi opiskella kokonaan etäopetuksessa. Fabian oli pyöritellyt mielessään hajamielisesti eri aiheita Simlaysonin tehdastoiminnasta Uuno Jalopaeuksen ensimmäiseen kansakouluun, mutta kaikki tuntui niin puhkikalutulta, että oli vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Professori oli jopa ehdottanut hänelle yhteistyötä naistutkimuksen laitoksen kanssa, mutta lähteitä naisten mikrohistoriasta oli niin onnettoman vähän, että Fabianista työmäärä tuntui kohtuuttomalta siihen nähden, että kyseessä oli kuitenkin vain kandintyö.
Laskupinon alta räpsähti lattialle Iki-Tammelan Kuriiri, paikallislehti jota hänen isotätinsä sitkeästi tilasi hänelle, ilmeisesti siinä toivossa että hän muuttaisi joskus takaisin. Fabian kirosi turhautuneena, tiputti laskut kasaksi eteisen pöydälle ja kumartui poimimaan lehden lattialta ennenkuin palasi pöydän ääreen, missä Ruut imeskeli tyytyväisenä tuttipulloa syöttötuolissa. Taivaan kiitos tyttö oli oppinut hiljattain istumaan – aamuista oli tullut paljon helpompia kun joka paikkaan ei tarvinnut mennä vauva toisella käsivarrella. Fabian haukotteli, haki toisen kupin kahvia, hörppäsi istuessaan ja leväytti lehden auki.
Fabian pärskäytti hämmästyneenä kahvit suoraan lehden päälle. Pääsivulta häntä tuijotti vaimeasti hymyilevä Ada Tavast. Ada oli edelleen hänen silmissään niin kaunis että sattui, vaikka tytön kiharat hiukset roikkuivat oudon surullisina, kasvot olivat meikittömät ja silmien alla erottuivat väsymyksestä kielivät renkaat. Fabian pyyhki äkkiä kädellään kahvit pois lehden päältä ja luki otsikon.

"PAIKALLISEN AATELISPERHEEN HISTORIASTA ROMAANISARJA

Maija Nyberg
Iki-Tammelan Kuriiri

Kustannusyhtiö Koivu on tehnyt sopimuksen ainakin viidestä romaanista mahdollisten lisäosien optiolla nuoren iki-tammelalaisen esikoiskirjailijan, Ada Tavastin, kanssa. Tavast valmistelee moniosaista romaanisarjaa sukunsa historiasta. Sarjan ensimmäinen, ensi syksynä julkaistava osa sijoittuu 1700-luvun loppuun. Kustantajan mukaan luvassa on ennennäkemätön yhdistelmä paikallista historiaa, sukututkimusta, pitkäjänteistä draamaa ja ennen kaikkea jännittävää juonta, jota riittää lähes nykypäivään asti.
"Yli neljänsadan vuoden aikajana on tietysti hurja käsiteltävä, mutta sukuni naispuoliset jäsenet ovat aina pitäneet tarkkaa päiväkirjaa tekemisistään. Harkitsin ensin vakavan tutkimuksen kirjoittamista, mutta tulin siihen tulokseen, että vain romaanimuoto voi tarjota nykyihmiselle autenttisen kurkistusaukon menneen maailman ihmisten ajatuksiin, ja sillä tavalla saatoin myös eläytyä esiäitieni sielunelämään ja lisätä asioita, joista heidän päiväkirjansa eivät suoraan kerro. Tämä on tunteiden ja elävän elämän historiaa," kertoo Tavast.

Jatkuu sivulla 5."

Fabian tunsi värin nousevan poskilleen. Hän oli yrittänyt painaa Adan pois mielestään Heidin kuoleman jälkeenkin: hän oli pyrkinyt keskittymään ainoastaan Ruutin hoitamiseen ja uuteen elämäänsä uudella paikkakunnalla, Ada kuului jonnekin kaukaiseen menneisyyteen. Mutta siinä hän nyt oli, katseli häntä lempein silmin kastuneelta lehdensivulta, näyttäen niin uskomattoman surulliselta ja herttaiselta että Fabian olisi halunnut siepata tytön syliinsä ja kuiskutella tämän hiuksiin niin kauan että kaikki olisi jälleen hyvin.
Fabian huomasi tuijottavansa seinää tyhjin silmin ja ajatustensa liukuvan paikkoihin, joissa ne eivät olleet käyneet kuukausiin. Hän punastui vielä ankarammin, sulki lehden nopeasti ja asetti sen sivuun. Hän pörrötti taas lyhyttä tukkaansa – hän ei ollut vieläkään oikein tottunut siihen – ja nousi ylös. "Lähdetäänkö ulos? Haluaako isin pikku Ruut ulos?" hän hihkaisi, vetäen suutaan hymyyn. Ruutin suklaanväriset kasvot syttyivät vastaushymyyn ja tyttö kiljahteli innoissaan. Fabian kaappasi lapsen kainaloonsa ja harppoi portaat ylös. Vaihtaessaan Ruutille ulkovaatteita hän kutitti tyttöä, joka kihersi riemuissaan.
Aurinko paistoi täydeltä terältä sulattaen kadut vetiseksi hiekkasohjoksi, mutta Fabian ei huomannut asiaa, vaikka rattaiden pyörät tarttuivat vähän väliä kiinni. Hänen ajatuksensa syöksyivät Adan kimppuun kuin jääkuorestaan murtautuva keväinen koski. Miksi Ada oli ollut niin väsyneen näköinen? Missä vaiheessa hän oli alkanut kirjailijaksi? Mitähän hänelle kuului? Missä hän asui? Ja sitten... Naisten päiväkirjoja neljänsadan vuoden ajalta? Entäs jos... Hyvänen aika, siinähän riittäisi materiaalia väitöskirjaksi asti. Mutta Ada ei ikinä antaisi hänen... Sillä tavalla kuin heidän tiensä olivat eronneet. Fabian puri hampaitaan yhteen ja potkaisi lumikokkaretta edessään. Se hajosi palasiksi, jotka kierivät pitkin tietä. Ruut kiljahteli siihen sävyyn, että halusi nähdä tempun uudestaan, ja Fabian havahtui ajatuksistaan. "Mitä, oliko hauska temppu? Katsopas tätä!" Fabian poimi maasta lumikokkareen ja heitti sen läheisen talon seinään. Ruut kiljui riemuissaan, ja ikkuna avautui. "Ettäs kehtaat näyttää tuollaista esimerkkiä pienelle lapselle, senkin kuriton jolppi!" äkäisen näköinen mummo raakkui Fabianille. "Hyvää päivänjatkoa teillekin," Fabian huikkasi muina miehinä ja jatkoi matkaansa. Ei, kyllä hänen pitäisi keksiä jokin muu aihe. Jospa Simlaysonin arkistoista löytyisi jotakin vanhoja päiväkirjoja tai muistiinpanoja, mitä kukaan ei ollut vielä tutkinut...?

***

Seuraavana päivänä Veronica soitti. "Kai muistat että tulevana viikonloppuna on pääsiäinen? Kai te tulette Ruutin kanssa kotiin?"
Fabian puri huultaan. Hän ei ollut käynyt Iki-Tammelassa edes jouluna, vaan vanhemmat ja sisko olivat ahtautuneet hänen pieneen rivitaloasuntoonsa jouluaatoksi. Muistot edellisestä joulusta olivat olleet aivan liian kipeitä, jotta hän olisi viitsinyt edes harkita kotona käymistä. Mutta nyt hän yhtäkkiä huomasi miettivänsä, että voisi kävellä Suur-Tammelan portin ohitse... Ihan vaivihkaa, jos vaikka näkisi edes vilauksen Adasta? Jos hän nyt edes olisi kotona? Ennenkuin hän oli kunnolla edes päättänyt mitä tehdä, hän huomasi vastaavansa äidilleen myöntävästi.
"Siis... Mitä? Kuulinko oikein?" langan toisesta päästä kuului.
"Tuota, joo, kyllä me voitaisiin tulla. Kyllähän Ruutin pitää päästä käymään kotona." Fabian tunsi korviensa punertuvan, mutta piti äänensä tasaisena. "Jospa tultaisiin torstaina, käykö se?"

***

Torstai-iltana Fabian istui keittiön pöydän ääressä siskonsa kanssa. Viveca leikitti Ruutia polvellaan, ja he kuuntelivat mietteliäänä radiosta suoraa lähetystä Matteus-passiosta, jossa heidän äitinsä soitti urkuja. Walter oli paikan päällä kuuntelemassa, joten he olivat keskenään kotona. Aurinko loimotti vielä taivaanrannassa, mutta ilta oli jo sininen. Fabian katseli mietteliäänä ulos ikkunasta. Jos hän liikutti päätään hiukan, hän saattoi nähdä Suur-Tammelan katon siluetin piirtyvän puiden latvojen yläpuolelle. Viveca leperteli Ruutille, Bachin rauhallinen musiikki soljui korviin ja ikkunasta virtasi sisään raikasta ja viileää kevätilmaa. Fabian hengitti syvään. Oli yllättävän hyvä ja rauhallinen olo olla kotona. Hetken hän mietti, uskaltaisiko kysyä siskoltaan, mitä Adalle kuului, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Sen sijaan hän hymyili raukeasti ja nojasi taaksepäin.

Blute nur, du liebes Herz!
Ach, ein Kind das du erzogen
das an deiner Brust gesogen
droht den Pfleger zu ermorden
denn es ist zur Schlange worden.

Sopraano lauloi radiossa itkettävän kaunista melodiaa, ja petoksesta kertovat sanat saivat kyynelet nousemaan Fabianin silmiin. Vuoda verta, rakas sydämeni... Yllätyksekseen Fabian ei saanutkaan ahdistuskohtausta, vaan puhtaana virtaavat sävelet tuntuivat huuhtovan surun mennessään hänen sydämestään. Hän pomppasi nopeasti jaloilleen ja käveli ikkunan ääreen, ettei sisko näkisi hänen liikutustaan. Auringon viimeiset säteet kultasivat Suur-Tammelan katon ja puiden latvat. Pilvet taivaanrannassa hehkuivat tulenpunaisina. Fabianin sydämessä liikahteli jokin, mikä oli ollut kauan unessa.
Sitten Ruut parahti itkuun, ja Fabian kääntyi silmäkulmaansa pyyhkäisten ottamaan tytön syliinsä. "Onko pienellä nälkä? Shhh, mennään syömään, shh, kultapieni..."

Viveca katseli veljeään mietteliäänä. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta silti hänellä oli sellainen tunne, että veljestä säteili jonkinlaista uutta rauhaa. Hän katsoi tarkemmin, ja nyt eroja alkoi huomata. Jouluna veli oli liikkunut kuin vanha mies, hartiat kyyryssä, jäykästi, ja vaikka hän oli ollut loputtoman kärsivällinen Ruutin kanssa, hän oli ollut jatkuvasti poissaoleva ja huolestuneen näköinen. Nyt veli hymyili välillä, hyvin pienesti, mutta hymyili kuitenkin, varsinkin tyttärelleen – Ruut oli virallisten papereiden mukaan Fabianin tytär, ja jos veljellä ei ollut halua oikaista asiaa, Viveca oli sitä mieltä, että asia ei kuulunut kenellekään muulle. Ikiryppy kulmien välissä oli silinnyt, ryhti oiennut, ääni ja sanat lämpimät ja iloiset. Olikohan veli tavannut uuden naisen, lopultakin? Viveca tiedusteli asiaa kautta rantain.
Fabian hätkähti. "Mitä, ei, ei mulle kuulu mitään uutta... Pitäisi keksiä aihe kandintyöhön." Jokin Fabianin äänensävyssä sai Vivecan nostamaan kulmakarvojaan. Fabian karahti punaiseksi; hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä valehtelemaan siskolleen. "No on mulla jotain mielessä. Mutta en mä tiedä tuleeko siitä mitään." Fabianin silmät kääntyivät kuin varkain kohti ikkunaa, jonka takana aurinko oli jo laskenut Suur-Tammelan taakse.
Viveca nielaisi. Hän ei ollut kertonut Fabianille Adan kuulumisia, sillä veli ei ollut kysynyt, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena kiusata tätä asialla. Mitähän nyt oli tapahtunut? Viveca tiesi olevansa ainoa ystävä, johon Ada vielä piti edes jonkinlaista yhteyttä, muutoin tämä oli täysin uppoutunut tutkimus- ja kirjoitustyöhönsä ja Marien hoitamiseen. Adakaan ei ollut kysynyt Fabianista mitään. Molemmat käyttäytyivät kuin toista ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja silti Viveca näki, että ero oli syönyt molempia niin paljon, että välillä hän pelkäsi, ettei kumpikaan koskaan toipuisi kokemuksesta entiselleen. Viveca kohautti harteitaan ja jätti aiheen sikseen: pääasia että veljellä oli parempi olla, johtui se mistä hyvänsä.