Pt. 3 - Eräs maaliskuinen aamu

HUOM! Tämä on kuvattoman loppunäytöksen kolmas osa! Älä aloita lukemista tästä, vaan loppunäytöksen ensimmäisestä osasta.(Tai jos olet uusi lukija, saa hypätä aivan osaan yksi asti! :) )

***

Seuraava päivä oli aivan yhtä häikäisevän aurinkoinen kuin aikaisemmatkin. Fabian lähti kävelylle Ruutin kanssa heti aamiaisen jälkeen, niin etteivät kadut olleet vielä aivan täysin vettä ja sohjoa. Epäröityään hetken hän kääntyi risteyksessä tielle, joka kulki Suur-Tammelan ohi. Hän rauhoitteli itseään ajattelemalla, että Ada ei välttämättä olisi edes paikalla, ja vaikka olisikin, hän tuskin olisi ulkona. Fabian päätti vain kävellä nopeasti ohitse ja kurkata portista pihaan. Ei siitä voisi olla mitään vahinkoa.
Fabianin kaipuu Adaa kohtaan oli vyörynyt takaisin täydellä voimalla siitä lähtien kun hän oli nähnyt sen kirotun lehtijutun. Mutta jostain syystä tunne herätti hänet eloon eikä enää lisännyt hänen ahdistustaan. Ihmeteltyään asiaa aikansa Fabian oli tullut siihen tulokseen, että hänen sydämensä oli ollut niin kuivettunut, että kipeä, väkivaltainenkin tunnemyrsky sai hänet heräämään jälleen henkiin.
Tie Suur-Tammelalle oli melko pitkä, koivujen reunustama kuja joka kulki suorana peltojen halki. Itse talo oli kimaltavassa auringonpaisteessa niin kaunis, että Fabian huomasi haukkovansa henkeään. Hän ei ollut koskaan käynyt sisällä kartanon päärakennuksessa, vain kerran tai pari Vähä-Tammelassa joissakin synttäribileissä. Ada ei ollut koskaan ollut kovin innokas tuomaan kavereitaan kotiin, ilmeisesti siksi että matka Iki-Tammelan keskustasta oli aika pitkä, ja monet kadehtivat ja kiusasivat tyttöjä heidän prameista kotioloistaan.
Fabianin sydän pamppaili kun hän lähestyi kartanon puiston porttia. Yhtäkkiä häntä jännitti niin että vatsa tuntui kuroutuvan kasaan. Vaistomaisesti hän otti Ruutin syliinsä, pienen tuhisevan tytön hengitys poskea vasten rauhoitti häntä. Ympärillä oli aivan hiljaista, ja sitten hän kuuli äkkiä pienen lapsen kikatusta. Mitä ihmettä? Hän astui määrätietoisesti viimeiset askelet portin eteen ja kurkisti sen raosta puistoon.

Ehkä sadan metrin päässä, sivurakennuksen edessä, oli nuori nainen polvillaan lumessa, selin porttiin päin. Hänen vieressään touhusi istuallaan pienine lapioineen suunnilleen Ruutin kokoinen pikkulapsi iloisesti hihkuen. He rakensivat lumiukkoa, ja nainen asetteli sille juuri päätä.
Fabian olisi tunnistanut pipon alta tursuavat punaiset kiharat missä vain, vaikka ne olivatkin oudosti loiventuneet. Häntä kylmäsi. Oliko Adalla lapsi? Oliko hänellä ehkä mieskin jossakin? Sitten hän sai melkein sydänkohtauksen. Adan vierellä toheltava lapsi nousi seisomaan kovaksi tallautuneella lumella käyttäen lumiukkoa tukena. Ada taputti käsiään ja peruutti muutaman askeleen. "Tule mamin luo! Tule tule!" Hän maanitteli lasta.
Ruut ei osannut vielä kävellä. Lapsen oli siis pakko olla vanhempi. Mitä ihmettä! Ja Ada oli selvästi sanonut 'mami'... Fabiania alkoi huimata niin että hänen oli pakko tarttua toisella kädellään porttiin. Ei kai hän ollut saanut Adaakin raskaaksi? Siksikö Ada oli raivostunut niin kauheasti kun Fabian oli kertonut hänelle Heidistä? Olisi juuri tyypillistä Adaa, hän puhahti mielessään, olla ylpeyksissään kertomatta tällaisesta asiasta hänelle. Fabian oli melko varma, että lapsi ei ainakaan voinut olla Chengin, sen hän olisi huomannut kyllä silloin kun he vielä... Niin. Tämä olisi nyt pakko selvittää juurta jaksain. Hän hengitti syvään nenänsä kautta, kiskaisi päättäväisesti portin auki ja käveli kohti Adaa ja pikkulasta.

***

"Tule mamin luo! Reipas Marie!" Ada maanitteli. Marie oli juuri alkanut ottaa ensimmäisiä askeliaan tällä viikolla. Ada oli miettinyt rauhassa itsekseen vanhempiensa lähdettyä Avaloniaan, ja tullut siihen tulokseen, että Marien kannalta olisi ehkä vähemmän hämmentävää, jos hän kasvaisi pitämään Adaa äitinään. Sitten kun tyttö olisi tarpeeksi vanha, hänelle voisi kertoa asioiden oikean laidan. Tuntui jotenkin liian julmalta ajatella, että näin pienelle lapselle pitäisi selittää heti kyselyiän tultua, että äitiä ei enää olekaan. Marie taapersi horjahdellen kohti Adaa, ja tupsahti viimeiseltä askeleltaan nurin suoraan Adan odottavaan syliin. "Voi reipas tyttö!" Ada nauroi. "Mami on niin ylpeä sinusta!" hän pörrötti Marien pipoa ja rutisti tyttöä hellästi, kun yhtäkkiä varjo lankesi heidän ylleen. Ada kirkaisi ja yritti pompata Marie vielä sylissään seisomaan, epäonnistuen surkeasti ja tuiskahtaen takamukselleen upottavaan hankeen. Ada pyyhkäisi äkkiä pipon pois silmiltään ja näki edessään miehen pitkät jalat verhottuna mustiin farkkuihin ja tukeviin talvisaappaisiin. Hän vetäisi henkeä toruakseen Vilhelm-enoa säikyttelystä, mutta nostaessaan katseensa miehen kasvoihin sanat jäivät kiinni hänen kurkkuunsa.
Tämä mies ei ollut Vilhelm-enoa nähnytkään. Hän oli mahdottoman pitkä, varmasti yli 190-senttinen, harteikas, kalpeita, palavasilmäisiä kasvoja kehystivät lyhyeksi kynityt mustat hiukset. Miehellä oli niin pitkä sänki suunsa ympärillä että se oli melkein jo parta ja viikset. Hänellä oli sylissään suklaaihoinen mutta sinisilmäinen vauva, ei paljoa Marieta nuorempi. Kaiken tämän rekisteröimiseen meni Adalta ehkä kaksi sekuntia, sitten hän tunnisti miehen.

"Fabian!!" hän ähkäisi äimistyneenä ja jäi haukkomaan henkeään. Tilanne oli aivan absurdi. Hänen housujensa takamus alkoi kastua epämiellyttävästi, mutta Ada ei löytänyt itsestään voimaa nousta ylös. "Mitä sun tukalle on oikein tapahtunut?" hän möläytti, kun ei keksinyt järkevämpääkään sanottavaa. Mistä mies nyt oli yhtäkkiä ilmestynyt tähän, komeampana kuin koskaan, vaikkakin näyttäen kymmenen vuotta ikäistään vanhemmalta? Ja sylissään joku aivan outo lapsi? Adan päässä palaset yrittivät loksahdella kohdalleen, mutta hänen aivonsa tuntuivat olevan täynnä siirappia.
Fabianin tuima ilme lientyi yhtäkkiä, ja hän tarjosi kättään Adalle auttaakseen tämän pystyyn. "Voisin kysyä samaa sulta," hän naurahti. "Sähän näytät aivan kauhealta." Adan leuka loksahti, hän vetäisi kätensä takaisin ja heitti äkämystyneenä salamannopeasti miehen naamalle kourallisen märkää suojalunta. Kokkare meni onnekkaasti ohi, ja Ada punastui häpeästä tajutessaan että olisi voinut osua vauvaan. Nyt tummahipiäinen lapsi katseli häntä vain suurilla silmillään, osoitti sitten sormellaan ja hihkaisi. "Iii-hiii!"
Fabian nosti toista kulmakarvaansa. "No tämäpä vasta lämminhenkinen vastaanotto", hän naurahti uudestaan. Adan pää oli aivan jumissa, hänen teki mieli potkaista miestä polveen mutta jätti sen kuitenkin tekemättä, ties vaikka tämä olisi hämmästyksissään pudottanut lapsen sylistään.
"Milloin ajattelit kertoa mulle, että meillä on lapsi?" Fabian kysyi aivan muina miehinä, mutta hänen äänensä värähti viimeisen sanan kohdalla.

Ada tuijotti miestä kuin järkensä menettänyttä. Marie kaivoi ujona kasvonsa Adan hiuksiin, ja tytön kylmä poski hänen poskeaan vasten sai Adan havahtumaan. "Eihän tämä... Siis..." Sitten hän tajusi. Eikö Fabian todellakaan tiennyt? Hän ojensi kätensä ja Fabian tarttui siihen irrottamatta katsettaan hänen silmistään. Ada kompuroi pystyyn ja käänsi Marien kasvot purppurasilmineen Fabianin nähtäväksi.
"Fabian, saanko esitellä, sisarentyttäreni Marie," Ada sanoi ääni värähtäen. Nyt oli Fabianin vuoro hölmistyä.
"Sisaren...? Mutta sinähän sanoit... Mami, ja mitä vielä..." Fabian takelteli, ja Adaa alkoi huvittaa koko tilanne. Hän laski Marien maahan. "Kultapieni, haluatko tehdä lumiukon loppuun? Mamilla ja sedällä on vähän puhuttavaa." Marie heilautti lapiotaan. "Uli-ukko!" Ada hymyili lempeästi ja pukkasi lasta kevyesti selkään. Sitten hän ohjasi pöllämystyneen Fabianin tupansa portaille istumaan. Lapsi Fabianin sylissä nuokkui tämän olkapäätä vasten, joten Ada puhui hiljaisella äänellä.
"Etkö muista, kun Emilie muutti Pasin luo? En tainnut silloin sanoa siitä, mutta Emilie oli raskaana. Ja huhtikuussa syntyi Marie." Fabian näytti niin naurettavan helpottuneelta, että Adaa alkoi hihityttää. "Luulitko oikeasti että en olisi sanonut mitään, jos olisin saanut sulle lapsen?"
Fabian nojasi poskeaan kevyesti lapsen päähän ja katsoi Adaa sumuisin silmin. "Mä en tiennyt mitä ajatella... Kävelin vaan äsken tästä ohi ja näin sut ja Marien, ja kuulin kun puhuit sille... Mulla on vähän huonoja kokemuksia aiheesta." Ada vilkaisi sivusilmällä Fabianin sylissä tuhisevaa kääröä, mutta hillitsi uteliaisuutensa. Jos Fabian ei tiennyt hänen kasvattavan Emilien lasta, hän ei varmaankaan tiennyt muutakaan...
"Mutta..." Sieltä se nyt tuli. "...jos lapsi on kerran Emilien ja Pasin, miksi se on sulla ja sä puhut itsestäs sen äitinä?" Fabian rypisti hämmentyneenä kulmiaan. Ada sulki silmänsä ja hengitti syvään.
"Emilie kuoli viime heinäkuussa", hän sanoi tasaisesti tuijottaen tiiviisti Marien touhuamista lumiukon kanssa. "Eikä me voitu jättää Marieta Pasin käsiin. Se oli ruvennu juomaan ja... hakkaamaan Emilietä. Emilie oli just hakenu lähestymiskieltoa ja avioeroa kun..." Ada nielaisi eikä kyennyt jatkamaan.
Hetken oli aivan hiljaista Marien touhukasta pulputusta lukuunottamatta. Ada kuuli Fabianin vetävän henkeä kysymystä varten, mutta ei halunnut kuulla sitä. "Ei, ei se ollut... Pasi. Kerron siitä ehkä joskus toiste. Mutta Marie jäi mulle, ja mä sain virallisen huoltajuuden viime viikolla. Eli Marie on nyt mun lapsi. Se oli niin pieni kun... on parempi että se pitää mua äitinä kuin että se kasvaa kaivaten jotain sellaista jota ei enää ole." Ada ravisti päätään hiukan, kuin puistellakseen synkät ajatukset pois. "Tuota... Mikäs tämän pikkuisen tarina on? Ja miten sulla ja H..." Ada kääntyi Fabianin puoleen kysyessään, mutta vaikeni nähdessään kuinka miehen kasvot synkkenivät.

Fabian epäröi. Hänestä tuntui kuin hänellä olisi pyyhitty lattiaa ja sitten tyrkätty tasapainoilemaan köyden päälle Niagaran ylle. Hän oli uskomattoman, suorastaan kiusallisen helpottunut siitä, että Marie ei ollut Adan ja jonkun tuntemattoman miehen lapsi, ja hämmästyksekseen hän oli hiukan harmissaan, ettei ollutkaan tytön isä. Oli melkoisen hermojaraastavaa joutua jo toisen kerran vuoden sisään tilanteeseen, jossa hän luuli olevansa isä vain kuullakseen, ettei tilanne ollut mitään sinne päinkään. Mutta nyt hän ei voinut enää vältellä sylissään tuhisevaa seuraavaa suurta kysymysmerkkiä. Hän veti syvään henkeä ja pakotti itsensä katsomaan Adaa silmiin.
"Tämä on Ruut. Ruut on mun tytär vähän samalla tavalla kuin Marie on sun..." Adan silmät pyöristyivät. "Ruutin syntymätodistuksessa lukee, että mä olen isä, mutta se meni sinne automaattisesti kun me... oltiin naimisissa. Sä olet fiksu tyttö, kyllä sä varmaan tajuat mitä on tapahtunu." Adan katse porautui syvälle Fabianin silmiin, etsien sieltä totuutta. Hitaasti hän nyökkäsi. "Heidi ja se ...pastori." Fabianin vuoro nyökätä.
"Hetkinen... Olitte naimisissa?" Ada kysyi, ja Fabian oli kuulevinaan äänessä epäröivää toiveikkuutta. Toiveajattelua, hän kuittasi mielessään, Ada ei mitenkään voisi enää välittää hänestä... Fabian hymähti. "Heidillä oli aivokasvain. Hän sekosi synnytyksen jälkeen, eikä kukaan hoksannut, että vika olisi voinut olla jotain muuta kuin psykologista. Hän ehti olla psykiatrisessa sairaalassa melkein jouluun asti... Sitten hän sai aivoverenvuodon. Hän luuli loppuun asti synnyttäneensä maailmaan uuden vapahtajan." Fabian pudisti päätään ajatuksissaan ja silitti kevyesti Ruutin poskea.

Ada tuijotti hetken suu auki. Sitten hänen silmänsä siristyivät, kun hänen ajatuksensa löysivät tästä seuraavan väistämättömän polun. "Miten ihmeessä Heidi sitten sai sulle uskoteltua, että lapsi on sun?"
Fabian käänsi kasvonsa pois. Hän ei pystynyt, ei vain uskaltanut nähdä, mikä Adan reaktio olisi. Hän terästi itsensä kertomaan totuuden. Nyt oli turha enää valehdella, meni syteen tai saveen. "Yhtenä iltana silloin... Syksyllä, sen jälkeen kun me oltiin jo yhdessä... Mä tulin kotiin bileistä ja..." kauhukseen Fabian purskahti itkuun. Hän ei ollut kertonut totuutta tapahtumasta kenellekään, ja nyt hänen olisi kerrottava se sille henkilölle, jonka reaktiota hän oli pelännyt kaikista eniten. Hän tunsi hämmästyksekseen Adan käsien kietoutuvan ympärilleen lohduttavasti. Halu nojautua tyttöä vasten oli lähes ylivoimainen, mutta hän pakotti itsensä ryhdistäytymään ja nielaisemaan kyynelensä.
"Älä... Kuuntele ensin loppuun, voi olla ettet tämän jälkeen edes halua nähdä mua", hän sanoi, purren hampaitaan yhteen. Adan käsi laskeutui hänen poskelleen ja käänsi hänen kasvonsa yllättävän jämäkästi tytön kasvojen puoleen.
"Fabian Djupsjöbacka," Ada sanoi vakavasti. "Mä en ole halunnut nähdä sua yli vuoteen, ja nyt sä ilmestyt yhtäkkiä mun pihalle outo lapsi sylissäs ja syytät mua että olisin salannut sulta meidän yhteisen lapsen. Mitä ikinä sulla onkaan sanottavaa, jos se on lopultakin totuus, se ei voi olla pahempi kuin mitä mä olen pyöritellyt päässäni viimeiset..." Adan ääni haipui pois ja hän vavahti. "Anna nyt tulla vaan", hän sanoi lempeästi.

Fabian nielaisi ja nosti päänsä pystyyn, kiinnittäen yhtä kaikki katseensa tiiviisti kauas taivaanrantaan. Hitaasti, mutta tällä kertaa keskeyttämättä, hän kertoi rehellisesti, mitä sinä yönä oli tapahtunut: kuinka humalassa hän oli tullut kotiin, kuinka hän oli luullut sänkyynsä ilmestynyttä naista Adaksi itsekseen, kuinka hän oli herännyt ja saanut elämänsä shokin havaittuaan maanneensa eksänsä kanssa. Ada kuunteli aivan vaiti, joten Fabian jatkoi, kertoen kuinka hän oli pelännyt että Ada uskoisi hänen pettäneen tahallaan eikä siksi ollut uskaltanut kertoa asiasta. Häpeän puna hiipi kaulalta kohti Fabianin poskia ja niskaa, mutta hän jatkoi päättäväisesti nyt kun kerran oli päässyt alkuun. Kun hän pääsi jouluaattoon, hänen äänensä oli murtua jälleen ja hänen oli pakko lopettaa hetkeksi. Suureksi hämmästyksekseen hän tunsi Adan painautuvan kylkeään vasten ja pyyhkäisevän kapinallisen kyynelen poskeltaan. Voimatta hillitä enää itseään hän kääntyi tytön puoleen. Adan silmät punoittivat ja silmäripsissä värisivät kyynelpisarat.
"Senkin idiootti," Ada kuiskasi ja nipisti Fabiania korvasta. "Taliaivo...!" Hän otti Fabianin kasvot käsiensä väliin ja veti ne puoleensa. "Miten ihmeessä saatoit kuvitella, että syyttäisin sua?!" hän sopersi Fabianin huulia vasten. "Senkin typerä..." Ada suuteli Fabiania nopeasti sanojen välissä. "...suoraselkäinen..." Toinen suudelma. "...velvollisuudentuntoinen..." Kolmas. "...täysääliö!" Hämmästyksestä toipunut Fabian vastasi suudelmaan nälkäisesti, ja Ada kietoi kätensä miehen ympärille niin tiukasti että Ruut heräsi ja alkoi kitistä. Ada irrottautui ja kumartui Ruutin puoleen, hyssyttäen tyttöä rauhoittavasti ja tarjoten lapsen suuhun haalarin narusta roikkuvaa tuttia. Ruut imaisi ahnaasti tutin suuhunsa ja sulki tyytyväisenä silmänsä uudelleen. Ada katsahti Fabiania ja näki miehen kasvoilla niin hellän ja rakastavan ilmeen, kun tämä katsoi sylissään makaavaa lasta, että hän nyyhkäisi uudelleen.
"Sä olet aivan uskomaton mies," hän naurahti kyynelten läpi. "Sekä aivan uskomattoman hölmö että uskomattoman hieno mies. Ja Ruut on tosi suloinen lapsi," Ada hymyili. Fabian ei voinut kuin naurahtaa epäuskoisesti takaisin. Hän nosti kätensä Adan poskelle ja sipaisi karanneen kiharan korvan taakse. Äkkiä hän huomasi Adan kiharoiden palanneen ennalleen, ja hän ravisti hämmästyneenä päätään. Ada huomasi saman ja punastui ankarasti. Hän sopersi jotakin kosteasta ilmasta, kun Marie yhtäkkiä ilmestyi heidän jalkoihinsa, pamautti Fabianin kenkää lapiollaan ja hilasi itsensä ylös Adan jalkaa pitkin. "Mami leikkiih!" tyttö vaati kiihkeästi ja työnsi huulensa mutrulleen. Ada sieppasi tytön nauraen syliinsä ja nousi ylös.
"Voi kultapieni, sähän olet ihan läpimärkä! Nyt mennään äkkiä sisälle!" Ada käänsi ujosti katseensa Fabianiin, joka istui vielä hämmästyneesti virnuillen portailla. "Meillä alkaa olla ruoka-aika... Haluatko jäädä syömään?" Ada kysyi ja punastui taas. Fabian nousi hänkin ylös. Seisoessaan suorassa hän oli Adaa päätä pitempi, ja Ada ei voinut olla henkäisemättä kiivaasti.
"Kiitos mielelläni", Fabian vastasi hymyillen, katsoen Adaa syvälle silmiin. Vaikka loppuiäkseni, hän lisäsi ajatuksissaan, ja jokin Adan säteilevässä katseessa kertoi, että hänet oli kuultu.

Pt. 2 - Fabian

Postiluukku kolahti. Fabian huokasi, nousi aamiaispöydästä haroen lyhyeksi kynittyä tukkaansa ja tallusteli eteiseen. Olisihan se pitänyt arvata. Lisää laskuja. Rahat riittivät hädin tuskin elämiseen, vaikka Fabian ei ostanut itselleen koskaan mitään. Hän oli viimeiset kahdeksan kuukautta kituuttanut vanhempainvapaalla ja yrittänyt saada tuet riittämään vuokraan ja ruokaan.
Veronica ja Walter eivät millään ymmärtäneet, miksi poika ei suostunut muuttamaan lähemmäs Iki-Tammelaa, vaan halusi välttämättä asua monen tunnin matkan päässä, asunnossa joka oli aivan liian iso heille kahdelle. Fabianin vanhemmat olivat olleet järkyttyneitä Heidin petoksesta, mutta viisaasti olivat jättäneet taivastelun väliin poikansa seurassa. Fabian oli kovin ylpeä ja halusi selvitä itse tilanteestaan. Veronica oli kovin huolissaan, mutta Walter asettui poikansa puolelle ja vakuutti vaimolleen, että tämä pärjäisi kyllä. Pian Ruut olisi tarpeeksi vanha mennäkseen päiväkotiin, ja Fabian pääsisi takaisin töihinkin. Ja oli jo aikakin; Fabian tulisi varmasti pian mökkihöperöksi.

Fabian oli jatkanut yliopisto-opintojaan etäopintoina niinä hetkinä kun Ruut nukkui, ja saanut vähitellen riittävästi kursseja kasaan alkaakseen valmistella kandintutkintoaan. Vain aihe puuttui. Hän oli vaihtanut pääainetta englannin kielestä ja kirjallisuudesta paikallishistorian tutkimukseen – aivan yhtä hyödytön ala työelämän kannalta sekin, mutta yksi niistä harvoista joita saattoi opiskella kokonaan etäopetuksessa. Fabian oli pyöritellyt mielessään hajamielisesti eri aiheita Simlaysonin tehdastoiminnasta Uuno Jalopaeuksen ensimmäiseen kansakouluun, mutta kaikki tuntui niin puhkikalutulta, että oli vaikea löytää tuoretta näkökulmaa. Professori oli jopa ehdottanut hänelle yhteistyötä naistutkimuksen laitoksen kanssa, mutta lähteitä naisten mikrohistoriasta oli niin onnettoman vähän, että Fabianista työmäärä tuntui kohtuuttomalta siihen nähden, että kyseessä oli kuitenkin vain kandintyö.
Laskupinon alta räpsähti lattialle Iki-Tammelan Kuriiri, paikallislehti jota hänen isotätinsä sitkeästi tilasi hänelle, ilmeisesti siinä toivossa että hän muuttaisi joskus takaisin. Fabian kirosi turhautuneena, tiputti laskut kasaksi eteisen pöydälle ja kumartui poimimaan lehden lattialta ennenkuin palasi pöydän ääreen, missä Ruut imeskeli tyytyväisenä tuttipulloa syöttötuolissa. Taivaan kiitos tyttö oli oppinut hiljattain istumaan – aamuista oli tullut paljon helpompia kun joka paikkaan ei tarvinnut mennä vauva toisella käsivarrella. Fabian haukotteli, haki toisen kupin kahvia, hörppäsi istuessaan ja leväytti lehden auki.
Fabian pärskäytti hämmästyneenä kahvit suoraan lehden päälle. Pääsivulta häntä tuijotti vaimeasti hymyilevä Ada Tavast. Ada oli edelleen hänen silmissään niin kaunis että sattui, vaikka tytön kiharat hiukset roikkuivat oudon surullisina, kasvot olivat meikittömät ja silmien alla erottuivat väsymyksestä kielivät renkaat. Fabian pyyhki äkkiä kädellään kahvit pois lehden päältä ja luki otsikon.

"PAIKALLISEN AATELISPERHEEN HISTORIASTA ROMAANISARJA

Maija Nyberg
Iki-Tammelan Kuriiri

Kustannusyhtiö Koivu on tehnyt sopimuksen ainakin viidestä romaanista mahdollisten lisäosien optiolla nuoren iki-tammelalaisen esikoiskirjailijan, Ada Tavastin, kanssa. Tavast valmistelee moniosaista romaanisarjaa sukunsa historiasta. Sarjan ensimmäinen, ensi syksynä julkaistava osa sijoittuu 1700-luvun loppuun. Kustantajan mukaan luvassa on ennennäkemätön yhdistelmä paikallista historiaa, sukututkimusta, pitkäjänteistä draamaa ja ennen kaikkea jännittävää juonta, jota riittää lähes nykypäivään asti.
"Yli neljänsadan vuoden aikajana on tietysti hurja käsiteltävä, mutta sukuni naispuoliset jäsenet ovat aina pitäneet tarkkaa päiväkirjaa tekemisistään. Harkitsin ensin vakavan tutkimuksen kirjoittamista, mutta tulin siihen tulokseen, että vain romaanimuoto voi tarjota nykyihmiselle autenttisen kurkistusaukon menneen maailman ihmisten ajatuksiin, ja sillä tavalla saatoin myös eläytyä esiäitieni sielunelämään ja lisätä asioita, joista heidän päiväkirjansa eivät suoraan kerro. Tämä on tunteiden ja elävän elämän historiaa," kertoo Tavast.

Jatkuu sivulla 5."

Fabian tunsi värin nousevan poskilleen. Hän oli yrittänyt painaa Adan pois mielestään Heidin kuoleman jälkeenkin: hän oli pyrkinyt keskittymään ainoastaan Ruutin hoitamiseen ja uuteen elämäänsä uudella paikkakunnalla, Ada kuului jonnekin kaukaiseen menneisyyteen. Mutta siinä hän nyt oli, katseli häntä lempein silmin kastuneelta lehdensivulta, näyttäen niin uskomattoman surulliselta ja herttaiselta että Fabian olisi halunnut siepata tytön syliinsä ja kuiskutella tämän hiuksiin niin kauan että kaikki olisi jälleen hyvin.
Fabian huomasi tuijottavansa seinää tyhjin silmin ja ajatustensa liukuvan paikkoihin, joissa ne eivät olleet käyneet kuukausiin. Hän punastui vielä ankarammin, sulki lehden nopeasti ja asetti sen sivuun. Hän pörrötti taas lyhyttä tukkaansa – hän ei ollut vieläkään oikein tottunut siihen – ja nousi ylös. "Lähdetäänkö ulos? Haluaako isin pikku Ruut ulos?" hän hihkaisi, vetäen suutaan hymyyn. Ruutin suklaanväriset kasvot syttyivät vastaushymyyn ja tyttö kiljahteli innoissaan. Fabian kaappasi lapsen kainaloonsa ja harppoi portaat ylös. Vaihtaessaan Ruutille ulkovaatteita hän kutitti tyttöä, joka kihersi riemuissaan.
Aurinko paistoi täydeltä terältä sulattaen kadut vetiseksi hiekkasohjoksi, mutta Fabian ei huomannut asiaa, vaikka rattaiden pyörät tarttuivat vähän väliä kiinni. Hänen ajatuksensa syöksyivät Adan kimppuun kuin jääkuorestaan murtautuva keväinen koski. Miksi Ada oli ollut niin väsyneen näköinen? Missä vaiheessa hän oli alkanut kirjailijaksi? Mitähän hänelle kuului? Missä hän asui? Ja sitten... Naisten päiväkirjoja neljänsadan vuoden ajalta? Entäs jos... Hyvänen aika, siinähän riittäisi materiaalia väitöskirjaksi asti. Mutta Ada ei ikinä antaisi hänen... Sillä tavalla kuin heidän tiensä olivat eronneet. Fabian puri hampaitaan yhteen ja potkaisi lumikokkaretta edessään. Se hajosi palasiksi, jotka kierivät pitkin tietä. Ruut kiljahteli siihen sävyyn, että halusi nähdä tempun uudestaan, ja Fabian havahtui ajatuksistaan. "Mitä, oliko hauska temppu? Katsopas tätä!" Fabian poimi maasta lumikokkareen ja heitti sen läheisen talon seinään. Ruut kiljui riemuissaan, ja ikkuna avautui. "Ettäs kehtaat näyttää tuollaista esimerkkiä pienelle lapselle, senkin kuriton jolppi!" äkäisen näköinen mummo raakkui Fabianille. "Hyvää päivänjatkoa teillekin," Fabian huikkasi muina miehinä ja jatkoi matkaansa. Ei, kyllä hänen pitäisi keksiä jokin muu aihe. Jospa Simlaysonin arkistoista löytyisi jotakin vanhoja päiväkirjoja tai muistiinpanoja, mitä kukaan ei ollut vielä tutkinut...?

***

Seuraavana päivänä Veronica soitti. "Kai muistat että tulevana viikonloppuna on pääsiäinen? Kai te tulette Ruutin kanssa kotiin?"
Fabian puri huultaan. Hän ei ollut käynyt Iki-Tammelassa edes jouluna, vaan vanhemmat ja sisko olivat ahtautuneet hänen pieneen rivitaloasuntoonsa jouluaatoksi. Muistot edellisestä joulusta olivat olleet aivan liian kipeitä, jotta hän olisi viitsinyt edes harkita kotona käymistä. Mutta nyt hän yhtäkkiä huomasi miettivänsä, että voisi kävellä Suur-Tammelan portin ohitse... Ihan vaivihkaa, jos vaikka näkisi edes vilauksen Adasta? Jos hän nyt edes olisi kotona? Ennenkuin hän oli kunnolla edes päättänyt mitä tehdä, hän huomasi vastaavansa äidilleen myöntävästi.
"Siis... Mitä? Kuulinko oikein?" langan toisesta päästä kuului.
"Tuota, joo, kyllä me voitaisiin tulla. Kyllähän Ruutin pitää päästä käymään kotona." Fabian tunsi korviensa punertuvan, mutta piti äänensä tasaisena. "Jospa tultaisiin torstaina, käykö se?"

***

Torstai-iltana Fabian istui keittiön pöydän ääressä siskonsa kanssa. Viveca leikitti Ruutia polvellaan, ja he kuuntelivat mietteliäänä radiosta suoraa lähetystä Matteus-passiosta, jossa heidän äitinsä soitti urkuja. Walter oli paikan päällä kuuntelemassa, joten he olivat keskenään kotona. Aurinko loimotti vielä taivaanrannassa, mutta ilta oli jo sininen. Fabian katseli mietteliäänä ulos ikkunasta. Jos hän liikutti päätään hiukan, hän saattoi nähdä Suur-Tammelan katon siluetin piirtyvän puiden latvojen yläpuolelle. Viveca leperteli Ruutille, Bachin rauhallinen musiikki soljui korviin ja ikkunasta virtasi sisään raikasta ja viileää kevätilmaa. Fabian hengitti syvään. Oli yllättävän hyvä ja rauhallinen olo olla kotona. Hetken hän mietti, uskaltaisiko kysyä siskoltaan, mitä Adalle kuului, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen. Sen sijaan hän hymyili raukeasti ja nojasi taaksepäin.

Blute nur, du liebes Herz!
Ach, ein Kind das du erzogen
das an deiner Brust gesogen
droht den Pfleger zu ermorden
denn es ist zur Schlange worden.

Sopraano lauloi radiossa itkettävän kaunista melodiaa, ja petoksesta kertovat sanat saivat kyynelet nousemaan Fabianin silmiin. Vuoda verta, rakas sydämeni... Yllätyksekseen Fabian ei saanutkaan ahdistuskohtausta, vaan puhtaana virtaavat sävelet tuntuivat huuhtovan surun mennessään hänen sydämestään. Hän pomppasi nopeasti jaloilleen ja käveli ikkunan ääreen, ettei sisko näkisi hänen liikutustaan. Auringon viimeiset säteet kultasivat Suur-Tammelan katon ja puiden latvat. Pilvet taivaanrannassa hehkuivat tulenpunaisina. Fabianin sydämessä liikahteli jokin, mikä oli ollut kauan unessa.
Sitten Ruut parahti itkuun, ja Fabian kääntyi silmäkulmaansa pyyhkäisten ottamaan tytön syliinsä. "Onko pienellä nälkä? Shhh, mennään syömään, shh, kultapieni..."

Viveca katseli veljeään mietteliäänä. Ulkoisesti mikään ei ollut muuttunut, mutta silti hänellä oli sellainen tunne, että veljestä säteili jonkinlaista uutta rauhaa. Hän katsoi tarkemmin, ja nyt eroja alkoi huomata. Jouluna veli oli liikkunut kuin vanha mies, hartiat kyyryssä, jäykästi, ja vaikka hän oli ollut loputtoman kärsivällinen Ruutin kanssa, hän oli ollut jatkuvasti poissaoleva ja huolestuneen näköinen. Nyt veli hymyili välillä, hyvin pienesti, mutta hymyili kuitenkin, varsinkin tyttärelleen – Ruut oli virallisten papereiden mukaan Fabianin tytär, ja jos veljellä ei ollut halua oikaista asiaa, Viveca oli sitä mieltä, että asia ei kuulunut kenellekään muulle. Ikiryppy kulmien välissä oli silinnyt, ryhti oiennut, ääni ja sanat lämpimät ja iloiset. Olikohan veli tavannut uuden naisen, lopultakin? Viveca tiedusteli asiaa kautta rantain.
Fabian hätkähti. "Mitä, ei, ei mulle kuulu mitään uutta... Pitäisi keksiä aihe kandintyöhön." Jokin Fabianin äänensävyssä sai Vivecan nostamaan kulmakarvojaan. Fabian karahti punaiseksi; hän ei ollut koskaan ollut kovin hyvä valehtelemaan siskolleen. "No on mulla jotain mielessä. Mutta en mä tiedä tuleeko siitä mitään." Fabianin silmät kääntyivät kuin varkain kohti ikkunaa, jonka takana aurinko oli jo laskenut Suur-Tammelan taakse.
Viveca nielaisi. Hän ei ollut kertonut Fabianille Adan kuulumisia, sillä veli ei ollut kysynyt, eikä hän ollut pitänyt tarpeellisena kiusata tätä asialla. Mitähän nyt oli tapahtunut? Viveca tiesi olevansa ainoa ystävä, johon Ada vielä piti edes jonkinlaista yhteyttä, muutoin tämä oli täysin uppoutunut tutkimus- ja kirjoitustyöhönsä ja Marien hoitamiseen. Adakaan ei ollut kysynyt Fabianista mitään. Molemmat käyttäytyivät kuin toista ei olisi koskaan ollut olemassakaan, ja silti Viveca näki, että ero oli syönyt molempia niin paljon, että välillä hän pelkäsi, ettei kumpikaan koskaan toipuisi kokemuksesta entiselleen. Viveca kohautti harteitaan ja jätti aiheen sikseen: pääasia että veljellä oli parempi olla, johtui se mistä hyvänsä.

Loppu, pt. 1 - Ada

Joo totanoinakkaa. Päätin, että 15 gigan edestä ladattuja on liikaa uudelleenmetsästettäväksi, joten vika jakso toteutuu nyt sitten ilman kuvia. Käyttäkää mielikuvitustanne :)

Tästä tulikin ehkä kymmenen kertaa pidempi kuin mitä luulin, niin julkaisen vähän luettavammissa pätkissä ettei tule yhtä hehtaaripostausta. Tästä lähtee.

***

Seuraavana keväänä, maaliskuussa

Keittiön ovi narahti ja Lenwë ja Ada astuivat sisään. "Se on sitten siinä", hän hymyili, vaikkei hymy ulottunutkaan aivan silmiin asti. "Me voitimme! Marie jää Adan huollettavaksi!"
Sophie ponkaisi pystyyn pöydän äärestä, jossa hän oli viimeiset pari tuntia istunut veljensä kanssa jäähtyvän teekupin ääressä – hänen hermonsa eivät kestäneet oikeustalolle lähtemistä ja sen kauhean hirviön näkemistä – ja kapsahti miehensä ja tyttärensä kaulaan. "Luojan kiitos!" Hän huudahti ja rutisti molempia niin lujasti että heidän päänsä melkein kolahtivat yhteen. Vilhelm nousi vähän rauhallisemmin ylös, ja kätteli naurahtaen lankoaan, joka vapautui vaimonsa rutistuksesta.
"Onneksi olkoon. Vaikka eihän tästä ollut epäilystäkään... Eihän siitä kelmistä ole pitämään huolta edes itsestään."

Ada hymyili helpottuneena äitinsä olkapään yli. Huoltajuusoikeudenkäynti oli pelottanut häntä niin, että hänen oli ollut vaikea hengittää viimeiset pari kuukautta. Enon sanoista huolimatta lopputulos ei ollut mikään läpihuutojuttu; vaikka Pasilla olikin alkoholiongelma ja pelivelkoja, hänellä oli myös vakityö ja oma asunto. Sitäpaitsi hän oli Marien biologinen isä. Ada oli joutunut nielemään pöyristyneenä Pasin asianajajan syytökset siitä, että hän oli mukamas kyvytön elättämään itseään, vastuuton ja mahdollisesti henkisesti epävakaa. Onneksi myös Tavastien asianajaja oli rautainen ammattilainen, ja kiistämättömät dokumentit siitä, että Emilie oli ennen kuolemaansa hakenut lähestymiskieltoa ja avioeroa pahoinpitelyn perusteella vakuuttivat tuomarin lopullisesti siitä, että Pasi oli sopimattomampi vaihtoehto tyttärensä huoltajaksi kuin Ada. Asiaa auttoi myös se, että Adan kaikessa hiljaisuudessa laatima Tavastin sukukronikka oli juuri saanut julkaisusopimuksen, joten mitään syytä ei ollut enää väittää, että Ada ei olisi kyennyt elättämään lasta.
Päätöksen julistuksen jälkeen Pasi oli menettänyt malttinsa, haukkunut tuomarin pataluhaksi ja yrittänyt tempaista rauhoittelemaan syöksähtänyttä Lenwëä köniin. Pasin käytöksestä järkyttynyt tuomari muutti tuomiota vielä niin, että Pasilta poistettiin tapaamisoikeus kokonaan, ja mies passitettiin yöksi putkaan miettimään tekosiaan.

Vilhelm nappasi teemukit pöydältä, kaatoi jäähtyneet teet altaaseen ja otti kaapista neljä sampanjalasia. "Oikeuden voitolle," hän julisti ja poksautti pullon auki. He kilistivät vakavina, ja Adan kurkkua kuristi jälleen. Siskon kuolema oli kuin häneltä olisi leikattu käsi irti. Hän olisi halunnut sanoa jotakin, mutta sai vain kuiskattua "Emilielle". Muut toistivat nimen ja skoolasivat uudelleen.
Ada tyhjensi lasinsa nopeasti ja jätti muut keittiöön, kivuten keittiön kattoluukusta huoneeseen, jossa Marien kehto oli. Marie nukkui rauhallisesti, mutta kun Ada silitti varovasti tytön poskea, hänen silmänsä aukesivat. "Äit-täh!"
Ada hymyili, vaikka kyynelet kihosivat hänen silmiinsä. Marie oli ollut niin pieni Emilien kuollessa, että kun tyttö oli tapaillut ensimmäisiä sanojaan, Ada oli ollut ensin "Täh-täh", kaiketi siksi että hän puhui itsestään vauvalle tätinä. Mutta niin usein hän puhui myös siitä, mitä äiti olisi sanonut tai tehnyt, että tätä nykyä lapsen sanastossa ilmaisut menivät iloisesti sekaisin.
Marien silmät olivat tummuneet vauvansinisistä syvän purppuraisiksi. Väri oli hätkähdyttävä eikä mitenkään tavanomainen, mutta onneksi ei sentään niin erikoinen kuin Adan ja Emilien synnynnäinen kirkkaanpunainen. Ada nosti Marien olkapäätään vasten ja antoi nyyhkytysten tulla. Nyt hänen ei tarvitsisi enää huolehtia tulevaisuudesta. Kustantaja pitkälle kirjasarjalle oli löytynyt, palkkiot olivat kohtuullisia, asunto pehtoorintuvassa oli aivan sopiva, elämä rauhallista, ja nyt hän oli lopultakin virallisesti sisarentyttärensä huoltaja. Se toi lohtua siskon menettämisen tuskaan.

Emilien hautajaisten jälkeen Ada oli ollut aivan hukassa itsensä kanssa. Hänen päivänsä olivat kuluneet itkien ja nukkuen, ja vasta kun isä oli tullut lyömään nyrkkiä pöytään, hän oli suostunut syömään. Vähitellen hän oli päässyt elämän syrjään takaisin kiinni Marieta hoitamalla ja jälleen kirjoitustyöhön tarttumalla. Hän tiesi, että Sophie kärsi vähintään yhtä pahasti, mutta ainakin äidillä oli Lenwë tukenaan. Vanhemmat yrittivät säännöllisesti saada Adan puhumaan ja purkamaan pahaa oloaan, mutta Ada ei vain voinut. Emilie – ja aikoinaan Fabian, mutta sitä hän ei halunnut ajatella – olivat olleet ainoat, joille Ada oli pystynyt purkamaan sydäntään, ja nyt kumpikin oli poistunut hänen elämästään.

Ada säpsähti ajatuksistaan kun Sophie pisti päänsä lattialuukusta. "Onko kaikki hyvin?" hän kysyi huolestuneena nähdessään tyttärensä kyyneleet. Ada pyyhkäisi poskiaan kämmenselällään ja hymyili. "On, on, itkin pitkästä aikaa siksi että olen niin onnellinen", hän sopersi ja painoi suukon Marien päälaelle. "Taitaa olla tämän ison tytön ruoka-aika! Sinähän kasvat hirveää vauhtia, en kohta jaksa enää edes pidellä sinua," hän nauroi tytölle ja heijasi häntä sylissään. Marie kikatti pulputtaen kuin vuoripuro. "Banskuu!" tyttö hihkui, ja Sophiekin liittyi nauruun.

"Muuten, muistathan että me lähdemme sitten yöllä", Sophie jatkoi keskustelua keittiössä samalla kun Ada istutti Marien syöttötuoliin ja alkoi muhentaa banaania.
"Selviättekö te täällä nyt keskenänne?" Ada nyökytteli ja istahti pöydän ääreen, missä Marie huitoi iloisena nokkamukillaan.
"Ja sano aaaa, täältä tulee ruuteriauto, brrmmmbrrmmmbrmmm!! – Juu, kyllä me tästä! Vie Terhenille terveisiä, ja yrittäkää nyt olla kauheasti painostamatta häntä naimisiin. Jos häntä ei vielä huvita, niin sitten ei huvita, eikö kuningattaren idea ole se, että saa tehdä mitä haluaa?" Ada virnisteli samalla kun kuljetti Marien lusikkaa mielikuvituksellisin kaartein ilmassa ennenkuin työnsi sen tytön suuhun. Marie hihkui niin että puolet banaanimössöstä tipahteli ruokalapulle.
Sophie irvisti toispuoleisesti ja hymähti. "Ei sillä minustakaan ole niin kauhean kiire, mutta anopinpuolikas on sitä mieltä, että kuningattaren pitää mennä naimisiin ja hankkia perillinen mahdollisimman pian valtaistuimen vakiinnuttamiseksi. Terhen taas haluaisi keskittyä jälleenrakennukseen eikä sulkeutua torniin melkein vuodeksi... Avalonialaisilla on niin hirveän vanhanaikainen käsitys siitä, mitä raskaana olevat naiset voivat tai eivät voi tehdä. Minuakaan ei päästetty palatsin ulkopuolelle ennenkuin oli aivan varmaa että olin pitkälle odottamassa teitä kahta, ja silloinkin muistan että jotkut hovinaiset olisivat ehdottomasti tahtoneet että olisin jäänyt kunnes synnytys olisi ollut turvallisesti ohi..."
"...ja Belegirilin mielestä Tathand ei kelpaa Terhenin puolisoksi, koska hän on vain herttuan nuorempi poika", Ada jatkoi kuivasti. "Mitä väliä? Eikö se ole vain parempi, kun hänellä ei ole vastuullaan herttuakunnan uudelleenrakennusta? Sitäpaitsi minusta hän vaikuttaa harvinaisen täyspäiseltä tyypiltä ollakseen avalonialainen. Siis isän lisäksi," hän lisäsi punastuen. Lenwë oli niin kotoutunut, että Ada joskus unohti kokonaan että hän oli talouden ainoa täysverinen avalonialainen.
"Noh, noh," Sophie torui hymyillen. "Tathand ei ole asunut kotimaassaan sitten sen kun hän oli aivan pikkulapsi, ja Belegiriliä vain huolettaa, että jos valtaistuimella on puoliverisen kuningattaren lisäksi täysin tällä puolella varttunut prinssipuoliso, kansan luottamus kuninkaallisiin rakoilee." Ada avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Sophie vaiensi hänet nostamalla kätensä ilmaan.
"Kyllä minä tiedän että Terhen on varmasti pätevämpi kuningatar kuin Belegiril itse koskaan oli, mikä on jo paljon sanottu – mutta leskikuningatar on leskikuningatar ja häntä täytyy kuunnella, vaikkei se aina olisikaan niin mukavaa. Mutta," hän jatkoi nopeasti kun Ada alkoi protestoida, "lupaan kyllä tehdä parhaani ja yrittää puhua hänelle järkeä. Pakkohan hänen on järjen ääntä kuunnella ennen pitkää." Sophien ilme oli niin tuima, että Ada ei yhtään epäillyt että kuka tahansa kuuntelisi äitiä jos hän näyttäisi tuolta. Ada ei itse ollut koskaan tavannut Terhenin Avalonian-isoäitiä, mutta oli kuullut leskikuningattaren temperamentista ja itsepäisyydestä hurjia tarinoita isosiskoltaan ja isältään.
Ada kohautti harteitaan ja työnsi uuden lusikallisen banaania Marien suuhun. "No, Terhen on niin kovapäinen, että tuskinpa kukaan saa häntä muuttamaan mieltään. Eikä Tathandkaan ole mikään lukutaidoton kuntosaliyrittäjä..."

Kohtaus V - Ada, Emilie

Tästä eteenpäin en sitten tiedä, milloin saan viimeisen jakson esiin. Mun DVD-asemassa on jotain vikaa enkä saa peliä auki = loppuja kuvia otettua. Hups. Yritän kyllä saada ongelman korjattua asap. Tämän jälkeen siis luvassa vielä yksi jakso ja sitten se on ohi, finito, over, slut. Apua.



Kun kesäloma vihdoin koitti, Ada keräsi kamppeensa pikavauhtia ja lähti takaisin kotiin. Hän ei vielä tiennyt, palaisiko takaisin kouluun vai ei – sellaiset asiat tuntuivat nyt merkityksettömiltä. Sophie ja Lenwë ottivat huolestuneina vastaan tyttärensä, joka näytti siltä kuin olisi sairastunut vakavasti. Ada oli kertonut äidilleen hiukan yksinkertaistetun version siitä mitä oli tapahtunut (eli todennut ykskantaan, että suhde oli ohi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin), ja vanhemmat päättivät hienotunteisesti jättää tarkemmat kyselyt myöhemmäksi.

Ada toi vähät tavaransa pihan kunnostettuun pehtoorintupaan. Häntä ei huvittanut asettua yläkertaan neitojenkamariin, vaan hän tarvitsi omaa tilaa ja rauhaa. Jos hän saisi olla aivan rauhassa, hän saattaisi ehkä pystyä olemaan ajattelematta Fabiania. Hän tiedosti itsekin, että shokista olisi jo pitänyt päästä yli, mutta se tuntui kerta kaikkiaan mahdottomalta. Tarkastellessaan kuvajaistaan peilistä Ada tunsi etäisen inhon värähdyksen. Hän ei ollut jaksanut pitää itsestään huolta, hiukset laskeutuivat karheina ja elottomina, silmien alla oli mustat renkaat ja ripset näyttivät värittömiltä. Tuntui vain jotenkin ylivoimaiselta ponnistukselta tehdä asialle jotakin, joten se sai jäädä.



Pehtoorintuvassa oli enimmäkseen kirpputorilta löytyneitä tai muuten vain entisöityjä vanhoja kalusteita, liesikin oli puuhella. Adan ei tosin tarvinnut paljoa kokata, joten sitä ei tarvitsisi juuri mihinkään. Ada oli tyytyväinen majoitukseensa: yksinkertainen, suorastaan karu vanha tupa kietoi hänet syliinsä kuin lämmin halaus.



Makuuhuone ei ollut aivan niin yksinkertaisesti kalustettu, mutta pramea ulkomuoto hämäsi – Adan patja oli kivikova ja tuntui siltä kuin se olisi täytetty jouhilla. Mitä se tarkemmin ajatellen luultavasti olikin. Ainakaan se ei innoittaisi epämiellyttäviin ajatuksiin, Ada huokasi itsekseen ja nojasi otsaansa käteensä. Tämän kesän hän viettäisi hiljaiseloa ja keräilisi itsensä palasia kasaan, jotta elämä edes joskus jatkuisi. Joskus hamassa tulevaisuudessa, mitä Ada ei halunnut ajatella lainkaan.



Ada oli hankkinut uuden Macin ja ryhtynyt kirjoittamaan. Hän ei kertonut kenellekään tästä harrastuksestaan, ja Sophien ihmeteltyä kallista hankintaa Ada väitti kirkassilmäisesti ostaneensa sen pelaamista varten. Selitys aiheutti päänpyörityksiä ja taivastelua, mutta Ada jätti asian sikseen saman tien.



Adan kirjoittamisen syy oli kylpyhuoneen lukitun oven takana. Adaa hiukan ihmetytti etteivät äiti ja Lenwë – Adan oli vieläkin vaikea ajatella "isä" – olleet koskaan puolella sanallakaan ihmetelleet oven tarkoitusta, mutta Ada päätteli sen olevan yksi niistä pienistä asioista, jotka vain eivät olleet Suur-Tammelassa niinkuin normaaleissa taloissa. Piilossa suoraan nenän edessä, kävihän se toki niinkin.

Ada livahti huoneeseen silti mieluiten silloin, kun kukaan muu ei ollut kotona. Sitä tapahtui onneksi melko usein.



Madeleine oli onnistuneen manausrituaalinsa jälkeen kalustanut huonetta vähän lisää. Aataminaikuinen kirjahylly pölyisine niteineen oli paikallaan, samoin hiukan epäilyttävä alttarinkaltainen rakennelma. Ensin Ada oli vaistomaisesti säikähtänyt huoneen sisustusta, niin omituiselta se oli vaikuttanut. Madeleine-mummon muistiinpanot, jotka nököttivät lipaston pöytätasolla kuin Adaa odottamassa, olivat valaisseet asiaa kuitenkin huomattavasti.
Ada oli suorastaan hiukan järkyttynyt siitä omistautumisesta, millä mummo oli kaikessa hiljaisuudessa paneutunut – niin mihin? Ada ei oikein keksinyt mitään sopivaa kattotermiä kuvaamaan Madeleinen sielunmaisemaa, joka avautui hänen muistiinpanoistaan yli neljänkymmenen vuoden ajalta. Madeleine oli tunnustanut Adalle, ettei ollut sittenkään malttanut jättää suvun historiaa rauhaan, vaikka olikin ensin monta vuotta vältellyt edes lukitun huoneen lähellä käymistä. Lopulta Madeleine oli kuitenkin vastahakoisesti todennut, ettei menneisyys jättäisi häntä rauhaan, vaikka Gustav Adolfista olikin päästy.
Siispä mummo oli tutkinut huolellisesti ja seikkaperäisesti sukunsa historiaa, mutta perinteisen sukututkimuksen lisäksi hän oli hyödyntänyt hämmentävää kykyään, nimittäin kykyä keskustella kuolleiden kanssa. Madeleine-mummo oli ollut, paremman sanan puutteessa, meedio. Ellei Ada olisi itse niin selvästi kokenut samoja ilmiöitä itsessään, hän olisi varmaankin kuitannut ne osat mummon kirjoituksista mielikuvituksen tuotteena.

Adan salaperäinen kirjoitusprojekti liittyi juuri tähän: hän kirjoitti puhtaaksi mummon muistiinpanojen pohjalta Tavastin sukukronikkaa, alkaen niistä päivistä kun Suur-Tammela ensimmäisen kerran rakennettiin. Kiitos mummon, hän pystyi kirjoittamaan erityisen tarkasti ja kirpakasti juuri suvun naisten historiaa, heistä nimittäin viralliset lähteet ja kirkonkirjat kertoivat hyvin vähän. Kauniin ja etäisen naisen muotokuva huoneen seinällä esitti Madeleinen kaimaa, Gustav Adolfin tytärtä joka oli pakotettu naimaan tympeä serkkunsa jotta suvun nimi ei katoaisi. Adaa puistatti moinen meno, mutta kauhukseen hän huomasi, että vielä mummokin oli itse ollut vähällä joutua samantyyppiseen tilanteeseen. Projektista tulisi pitkä, mutta aikaahan Adalla oli vaikka hamaan hautaan asti.



Kun Ada ei jaksanut kirjoittaa, hän hiippaili mummon huoneeseen mietiskelemään. Kaikki muu huoneessa alttaria ja Varjojen kirjaa (Madeleinen rituaalimuistiinpanoja ja kuvauksia) myöten vaikutti aika selkeältä, mutta pieni oranssilakkinen puutarhatonttu ei saanut mitään selitystä missään. Ada makoili usein lattialla tuijottamassa tonttua yrittäen keksiä, mikä sen tehtävä oikein oli. Se vaikutti niin täysin ei-mystiseltä, ja kuitenkaan sen läsnäolo huolellisesti järjestetyssä huoneessa ei voinut olla sattumaa. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, tuijotettuaan tonttua intensiivisesti viisitoista minuuttia Ada kohautti harteitaan, nousi seisomaan, venytteli ja astui alttarin eteen.



Ada ei vielä joka kerta saanut yhteyttä muodostettua, vaikka yrittikin tehdä kaiken niinkuin Madeleinen muistiinpanoissa opastettiin. Hänellä oli sellainen epämääräinen olo, että hänen olisi pitänyt jotenkin soveltaa Madeleinen ohjeita ja tehdä tilanteesta omansa, mutta oli vaikea keksiä, mitä hänen pitäisi muuttaa. Siispä Ada sytytti kynttilät, tarttui vanhaan rituaaliveitseen ja piirsi sillä ympärilleen ilmaan kehän mutisten samalla haparoiden Madeleinen kirjasta lukemiaan sanoja.



Kun piiri oli avattu, Ada jäi pohdiskelemaan mitä seuraavaksi pitikään tehdä. Oli ehkä vähän hömelöä heittäytyä kokeilemaan kepillä jäätä ilman sen kummempaa tavoitetta, Madeleinen muistiinpanoissahan selvästi sanottiin, että esiäitejä ei kannattanut häiritä ellei ollut jotain selkeää asiaa, mutta Ada oli varma, että jos saisi puheyhteyden eikä vain epämääräisiä välähdyksiä, hän kyllä keksisi jotakin kysyttävää. Siispä hän kohotti katseensa hopeakehyksiseen peiliin ja siristi silmiään, yrittäen antaa mielensä nähdä jotakin muutakin kuin hänen oman kuvajaisensa.



Adan järkytykseksi peili peittyi yhtäkkiä harmaaseen usvaan. Kun usva hälveni, peilistä eivät katsoneetkaan takaisin hänen omat silmänsä, vaan kaksoissiskon mukiloidut ja ehdottoman lehtevät kasvot. Ada hätkähti Emilien ulkomuotoa niin että kavahti taaksepäin ja kirkaisi, ja näky katosi yhtä nopeasti kuin oli muodostunutkin.
Adan sydän tykytti tuhatta ja sataa: tämä oli ensimmäinen kerta kun hän oli nähnyt peilissä jotakin muuta kuin hajanaista väpätystä tai omat sumeat kasvonsa. Mikä oudointa, hän ei ollut nähnyt ketään esiäitiä, vaikka niin oli ollut tarkoitus, vaan siskonsa, josta ei ollut kuulunut taaskaan mitään viikkokausiin. Ada oli kuvitellut että siskolla meni hyvin uudessa kodissa kaukaisessa kaupungissa, mutta peilissä näkynyt kuva oli lähes tunnistamaton. Ada sulki piirin nopeasti, sammutti kynttilät ja suitsukkeet, kiitti esivanhempia ja paikanhaltijoita ja astui ulos huoneesta lukiten oven huolellisesti perässään.



Juuri kun Ada oli saanut työnnettyä painavan liinavaatekaapin takaisin oven eteen, puhelin soi alakerrassa. Koska Sophie ja Lenwë olivat vieläkin ulkona, Ada ryntäsi vastaamaan. Hän ei ollut täysin yllättynyt siitä, että puhelimessa oli Emilie.
"Ai hei Ada... Kuule, onko äiti kotona?" Emilien ääni kuulosti hätäiseltä ja vaimennetulta. Marie-vauva parahti itkemään taustalla.
"Ei, äiti ja L... isä lähtivät käymään kaupungilla. Mikä hätänä?" Ada kysyi huolestuneena.
"Äsh, Marie kulta, älä huuda, kiltti... Mistä... Mitenniin jokin olisi hätänä", Emilie supatti puhelimeen, mutta ei kuulostanut kovinkaan uskottavalta. Saman tien sisko huokasi ja Ada kuuli pienen nyyhkäyksen. "Kuule, onko sulla yhtään rahaa siellä, tai jotain? Mä tulen sinne, mutta mulla ei oo autoa, mun on pakko tulla taksilla, pystytkö sä maksamaan sen?"



"Etkö voi tulla bussilla tai jotain", Ada ihmetteli. Vai olisiko hänen näyssään sittenkin jotakin perää...?
"Tuota... Mieluummin en," Emilie väisteli, eikä Ada viitsinyt väittää vastaan. Päin vastoin.
"Äh, tule vain taksilla, mutta laita hattu syvälle päähän," Ada sanoi ja puraisi sitten huultaan. Langan päässä tuli hyvin hiljaista lukuunottamatta Marien parkunaa.
"Mitä tuo oli tarkoittavinaan," Emilie kysyi varovasti. Taustalta kuului ovikellon pirahdus ja Emilie hengähti terävästi. Askeleita, Emilie ilmeisesti kurkisti ovisilmästä.
"Se on talonmies... Mä lähden tulemaan ihan kohta. Nähdään muutaman tunnin kuluttua, mä soitan nyt taksin. Moi," Emilie supatti ja sulki puhelimen.

Ada jäi tuijottamaan luuria hetkeksi. Jotakin oli selvästi tapahtunut, eikä Ada voinut karistaa tunnetta, että se jokin oli katkaissut kamelin selän. Hän muisti hyvin jouluna alkaneet kohtauksensa, joiden oireita olivat siskon huudot korvissa ja näkymättömän käden iskut, jotka olivat saaneet hänen kasvonsa kirvelemään niin että kyynelet valuivat silmistä. Ehkä ne saisivat pian selityksensä.



Kolmen ja puolen tunnin kuluttua pihaan todellakin ajoi taksi, ja siitä nousi Emilie, isolierinen hattu syvällä päässään ja massiiviset aurinkolasit silmien peittona. Taksikuski pinosi Emilien vähät matkatavarat pihalle samalla kun Emilie irrotti tyttärensä lapsenistuimesta ja nosti hänet syliinsä. Ada katseli pääoven portailta sisartaan tuntien selittämätöntä suojelunhalua. Emilie näytti jotenkin haavoittuvaiselta ja heiveröiseltä. Mitä ihmettä hänelle oli oikein voinut tapahtua?

Taksikuski kurvasi pois pihalta ja Ada säntäsi nostamaan Emilien laukkuja. He vaihtoivat kömpelöt tervehdykset, halaaminen kävi Adan mielessä, mutta hän oli jo nostanut käsiinsä kaksi painavaa matkalaukkua ja Emiliellä oli Marie sylissään. Vasta kun Emilien laukut oli raahattu sisään ja Emilie oli asettanut Marien suhteellisen turvallisesti lattialle peiton päälle, Ada sai katsottua siskoaan vähän tarkemmin.



Emilien kasvot olivat toden totta paitsi lehtien, myös sinelmien ja naarmujen peitossa. Ada tuijotti hetken sanattomana siskoaan ja puhahti sitten.
"Mitä helvettiä se kusipää on oikein sulle tehnyt?" hän kysyi, äänensävy sanoja lempeämpänä, ja tarttui hellästi siskoaan olkapäistä. Emilie katsoi poispäin ja nieleskeli.
"Tuota, puhutaanko siitä vähän myöhemmin? Mä voisin todella, todella mielelläni asettua johonkin ja käydä suihkussa..." hän mutisi. Ada vetäytyi hieman taaksepäin ja alkoi muitta mutkitta kantaa laukkuja yläkertaan. Siskon ulkomuoto hämmensi Adaa: hän ei ollut ikinä nähnyt Emilietä yhtä huolittelemattoman näköisenä, eikä se johtunut pelkästään mukiloiduista kasvoista. Samalla hänen sisuksensa kiehuivat vihasta Pasia kohtaan. Hänen siskoaan ei kohdeltu tuolla tavalla!
Sillä välin kun Emilie suihkutti itseään pitkään ja hartaasti, Ada kävi hakemassa Vähä-Tammelan ullakolta vanhan lastensängyn haukottelevan Vilhelm-enon avustuksella. Sillä välin myös Sophie ja Lenwë saapuivat kotiin, ja seurasi yleistä (ja hiukan hämmentynyttä) tohotusta Emilien ja etenkin Marien ympärillä, ja kesti pari tuntia ennenkuin Ada sai salakuljetettua Emilien omaan tupaansa ja istutettua hänet pienen olohuoneen nojatuoliin.



"No, alahan selittää," Ada tivasti lempeästi. Emilie oli vaihtanut päälleen vähän siistimmän neuleen ja pessyt hiuksensa ilmeisesti ensimmäisen kerran noin viikkoon. Hän näytti jo paljon parempivointiselta, vaikka mustelmat ja turvonnut huuli eivät olleetkaan kadonneet.
"Eiköhän se ole aika selvää," Emilie mutisi hiljaisella äänellä. Adaa vähän kylmäsi: sisko oli aina ollut äänekäs ja hyväntuulinen, ei mikään vetäytyvä mutisija. Miten pahasti siskon itsetunto oli oikein tallottu?
Vauhtiin päästyään Emilie kertoi Adalle kaiken siitä lähtien kun hän jouluaattoiltana oli pyörtynyt kylpyhuoneeseen ja herännyt lehdet naamassaan, siitä miten hän ei pystynyt enää vaihtamaan ihoa takaisin, miten Pasin rakkaus oli kuollut täydellisesti säikähdyksen seurauksena, miten hän oli ollut oman kotinsa ja oman häpeänsä vankina, ja miten hän oli tänään kerta kaikkiaan saanut tarpeekseen.



"Mikset soittanut poliisille, tai meille, tai jotakin," Ada ihmetteli, mutta tiesi jo sisimmässään vastauksen. Jos hän olisi herännyt jonakin päivänä lehdet kasvoissaan kykenemättä muuntautumaan takaisin, hänkin olisi piiloutunut mahdollisimman tehokkaasti. Ehkä sillä erotuksella, että hän olisi varmaankin juossut kysymään isältään apua. Emilie-parka. Emilie painoi katseensa ja mutisi jotain epäselvää, oli hetken hiljaa ja nosti sitten päätään.
"Puhutaan välillä susta. Mitä sulle kuuluu, et säkään mitenkään erityisen pirteältä näytä?" Emilie kohotti kulmakarvojaan ja irvisti sitten. Kasvojen mustelmat taisivat olla melko kipeät. Oli Adan vuoro painaa katseensa. Hän ei ollut kertonut Emiliellekään koko totuutta siitä, miten hänen ja Fabianin oli käynyt. Nyt hän kuitenkin havaitsi haluavansa kuollakseen kertoa kaiken edes jollekulle joka ymmärtäisi.

Adan saatua kertomuksensa loppuun Emilie huomasi tuijottaneensa suu ammollaan jo hyvän aikaa. Hän loksautti leukansa yhteen ja kurtisti kulmiaan. "Se Heidi taisikin olla paljon pahempi biatch kuin mitä luultiinkaan... Mutta tässä on jotain mätää." Ada tuhahti.
"No kai tässä nyt on. Mun elämäni rakkaus valehteli mulle epäolennaisista asioista ja karkasi sitten naimisiin eksänsä kanssa kun oli lapsi tulossa. Ihan kuin elettäisiin jotain viiskytlukua... Eipä mullakaan mitenkään lujaa mene," hän mutisi katkerasti. Musta viha alkoi painaa rintaa, mutta sen kohtaaminen oli nyt helpompaa, kun oli sisko jonka kanssa asiasta puhua.
"Mutta... Etkö ite huomaa miten omituiselta tuo kuulostaa?" Emilie tivasi. "Miksi hemmetissä Fabian olisi valehdellu sulle jostain tollasesta? Ja se Heidihän ei muuta suunnilleen selittänykään kuin että se aikoo odottaa avioliittoon asti. Entä jos..." Emilie napsautti suunsa kiinni. Koko kuviossa oli jotakin pahasti vialla, mutta hän ei aivan keksinyt, mitä. Ensimmäinen ajatus oli ollut, että oliko Fabian edes varmasti lapsen isä, mutta miksi Fabian olisi mennyt Heidin kanssa naimisiin, jos ei olisi mahdollisuutta siihen, että lapsi olisi hänen? Eli vaihtoehdot olivat joko se, että Fabian oli valehdellut, tai sitten se, että hän oli pettänyt Adaa. Siskonsa tummuvasta katseesta Emilie näki, että hänenkin ajatuksensa kulkivat samaa rataa pitkin. Tämä ei nyt päättyisi hyvin.



"No mitä sä nyt meinaat tehdä", Emilie vaihtoi äkkiä puheenaihetta. "Meetkö vielä takaisin yliopistolle?"
Ada mietti hetken. "Mä en oikeasti tiedä. Näytteleminen ja teatteritiede on kivaa, mutta multa on jotenkin mennyt maku koko hommasta. Haluisin tehdä jotain ihan muuta välillä... Mutta mitä sitten, en kyllä yhtään tiedä. Entä ite?"
Emilie pudisti päätään ja hymyili vähän. "Mulle yliopisto sopii vielä huonommin kuin sulle. Mutta joku duuni pitäis varmaan löytää, että pystyn kasvattamaan Marieta ja hankkimaan kämpän..."
"Etkö aio asua täällä", Ada tiedusteli varovasti. Kartanossa oli kyllä riittämiin tilaa vaikka kolmelle perheelle, ja pihan toisella puolella oli piikojentupa ihan tyhjillään.
"Eeeen... Ei mulle taida sopia ihan näin pieni kaupunki. Pitää sitä nyt jotain muutakin elämää olla kuin seurakunnan neulekerho ja marttojen pannukakkuklubi," Emilie virnuili. Adan sydän hypähti vähän: miten hän olikaan kaivannut siskon hyväntuulista pinnallisuutta, ihme kyllä. Suurimman osan ajasta se oli ärsyttänyt häntä aivan suunnattomasti, mutta nyt kun Emilie oli ollut poissa hänen elämästään niin kauan, hän tajusi miten hyvin he tasapainottivat toisiaan.



Äkkiä tytöt olivat jaloillaan, tuuppivat toisiaan ja kiusoittelivat toisiaan seurakunnan neulekerhon kunniajäsenyydestä, rätkättäen päälle kuin teini-ikäiset. Ada ei muistanut lainkaan, milloin olisi viimeksi nauranut oikeasti, ja kyynelet tulvahtivat hänen silmiinsä. Hän kaappasi siskon syliinsä ja rutisti niin että kylkiluut rusahtelivat.



"Au au au au, älä noin kovaa," Emilie huudahti ja Ada löysäsi vähän otettaan.
"Onko se helvetin paskiainen takonut sua muuallekin kuin naamaan", Ada kauhistui kun Emilie kyyristyi pidellen kylkeään.
"No on tietenkin... Mutta se on loppu nyt. Mä soitan huomenna poliisille ja haen lähestymiskieltoa ja asianajajalle ja haen avioeroa ja... ja tän sormuksen mä aion kyllä heittää johonkin niin syvälle mereen kuin vaan löydän. Mä en halua olla enää vankilassa." Emilie ojensi tällä kertaa kätensä ja halasi siskoaan vähän varovaisemmin kuin äsken.
"Mulla on ollu ikävä sua, sisko pieni", hän hyrisi Adan olkapäätä vasten. "Sovitaanko, että ei enää ikinä pidetä näin pitkiä taukoja, jooko?"
Ada naurahti vielä uudestaan. "Sehän sopii, mutta ei nyt sentään muuteta takaisin yhteen... Vaikka jos sä joskus lähdet johonkin, mä katson Marieta tosi mielelläni. Se on ihan sun näköinen, miten sä et ole tuonut sitä näytille vielä?" Ada torui.
Emilie irvisti hiukan seinään päin: Mariesta ei parhaalla tahdollakaan erottanut vielä lainkaan äitinsä piirteitä. Silti, Emilie ei voisi koskaan katsoa omaa lastaan kieroon. Se rakkaus oli täysin ehdotonta ja riippumatonta mistään ulkopuolisesta. Emilie viettäisi vaikka koko loppuelämänsä kaupan kassalla ja seurakunnan neulekerhossa, jos Marien hyvinvointi sitä vaatisi. Hän toivoi kuitenkin salaa ja hartaasti, ettei hänen tarvitsisi ikinä elämässään osallistua yhdenkään rouvaskerhon toimintaan...



Elämä asettui nopeasti selkeisiin uomiin Suur-Tammelassa. Emilien mustelmat, sekä sisäiset että ulkoiset, paranivat hitaasti mutta varmasti. Hän luki paljon, enimmäkseen yrittääkseen keksiä, mitä haluaisi elämällään tehdä. Hänen olisi vaikea työskennellä kodin ulkopuolella nyt kun Marie oli vielä pieni, mutta toisaalta hänellä ei ollut aivan mahdoton kiire. Lopulta hän päätyi soittamaan Emil-enolle ja kysymään, olisiko hänellä jotakin tulevaisuutta muotialalla, ja voisiko eno mahdollisesti ajatella kouluttavansa häntä johonkin tehtävään. Eno lupasi miettiä asiaa.

Tulevaisuudestaan Emilie ei siis ollut kovinkaan huolissaan, etenkin kun Pasista ei ollut kuulunut mitään. Avioeropaperit jumahtivat siihen, ettei Pasi reagoinut asianajajan toistuviin soittoihin ja kirjeisiin, mutta Emilie otaksui että mies oli hukuttautunut pulloon lopullisesti. Sormus odotti lipaston laatikossa matkaa meren ääreen.



Sen sijaan Adasta Emilie oli huolissaan. Sisko haahuili ympäriinsä kartanon mailla kuin haamu eikä käynyt koskaan ulkona, ramppasi vain päärakennuksen ja oman tupansa väliä. Välillä hän jutteli toki perheensä kanssa ja leikitti Marieta, mutta hän näytti sulkeneen kaikki muut ihmiset elämästään. Emilie näki usein valon loistavan Adan tuvan ikkunasta vielä pitkälti puolen yön jälkeen, kun hän heräili öisin Marien ääntelyyn. Fabianista ei ollut enää puhetta, mutta sisko kuihtui silmissä. Hiukset harottivat hoitamattomina, silmissä oli kummallinen hehku ja kylkiluut alkoivat törröttää. Ilmeisesti hän ei muistanut syödä tarpeeksi.



Eräänä painostavan kuumana heinäkuun lopun iltana Marie oli tavallista äkäisemmällä tuulella. Tyttö oli kitissyt tauotta koko illan, epäilemättä kuumuuttaan. Emilietäkin kuumotti kummallisesti ja hikeä puski joka paikasta. Hän oli lukenut koko illan muotilehtiä ja vaatesuunnittelun historiaa ja tunsi olevansa nihkeän hikinen. Kun Marie taas rääkäisi kehdossaan, Emilie nousi huokaisten ylös, nosti Marien syliinsä ja puhalteli tytön niskaan ja selkään. Se rauhoitti lasta, mutta Emiliellä itsellään oli levoton ja inhottava olo. Hän halusi uimaan.



Emilie törmäsi Adaan eteisessä, sisko ei ollutkaan vielä vetäytynyt omaan tupaansa. Sisko hätkähti kummallisen paljon hänen näkemistään, mutta virnisti sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Emilie ojensi Marien Adalle, joka otti lapsen hämmentyneenä hartialleen.
"Voitko vahtia Marieta hetken, mun on aivan pakko päästä uimaan, mä tukehdun," Emilie hihkaisi ja oli jo menossa hakemaan pyyhettä.



"Hei hei hei, mä olin just menossa omalle puolelle, mulla on, mun pitää..." Ada jäi änkyttämään.
"Äsh älä viitsi, ei mulla mee kauaa, mä oon istunu sisällä koko illan ja mä löyhkään ku tunkio, ihan järkyttävän hikinen olo," Emilie valitti. "Mee vaikka katsomaan telkkaria tai jotain, pliis, mä tuun ihan kohta takaisin," hän maanitteli. Huokaisten Ada pyöräytti silmiään ja nyökkäsi sitten.
"Jes! Oot maailman paras sisko!" Emilie hihkaisi, kipaisi kylpyhuoneesta pyyhkeen ja kipitti talon taakse uima-altaalle.



Ulkona oli pimeää, kuumaa ja ilma tuntui rätisevän loppukesän sähköä. Emilie kiskoi vaatteita yltään kävellessään ja käveli suoraan altaaseen. Molskahdus viileään veteen tuntui taivaalliselta. Emilie ryhtyi kauhomaan laiskasti altaan päästä päähän. Jossain kaukana jyrähti ukkonen.



Emilie pysähtyi hetkeksi altaan päähän polkemaan vettä. Taivaalta ripsahti pari vesipisaraa ja Emilie käänsi kasvonsa kohti sadetta avaten suunsa. Muutama makea pisara tipahti hänen kielelleen, ja hän kääntyi kellumaan selälleen. Suuret pisarat tipahtelivat laiskasti hänen kasvoilleen ja suljetuille silmäluomilleen, kun hän kellui onnellisena altaassa. Elämässä oli lopultakin kaikki hyvin: mitä siitä, vaikka hän olikin saanut lapsen liian nuorena ja keskeyttänyt koulunsa? Kyllä kaikki vielä järjestyisi.



Ada oli juuri kylvettänyt Marien nopeasti viileällä vedellä ja vienyt tytön nukkumaan, kun Sophie hiipi huoneeseen.
"Ai sinä oletkin vielä täällä," hän kuiskasi. "Missä Emilie on?"
Ada nosti sormen huulilleen ja ohjasi äitinsä aulaan. "Emilie meni uimaan, sillä oli tosi kuuma. Tekis kyllä mieli tehdä itse seuraa..." Adalla oli yllään isän vanha pyjama, jonka etumus oli epämiellyttävän märkä kylvetyksen jäljiltä. Samalla hetkellä kattoon ropsahtivat sateen ensimmäiset pisarat.
"Tai sitten ei," Sophie huomautti. "Sitäpaitsi olin kuulevinani ukkosta äsken, pitäisiköhän sinun hakea Emilie sisälle? Ukkosella uiminen ei ole kovin turvallista," hän lisäsi huolestuneena.
"Äsh, sehän on vain uima-allas eikä mikään iso järvi," Ada naurahti ja nosti kätensä taputtaakseen äitiään olalle.

Sillä sekunnilla maailma räjähti ja ikkunalasit helisivät.



Emilie havahtui altaassa siihen, että hänen oli vaikea hengittää sateen yllyttyä. Hän kääntyi ympäri uidakseen portaille, kun maailma katosi hänen ympäriltään sokaisevaan välähdykseen.



Ada ja Sophie seisoivat ikuisuudelta tuntuneen ajan suu ammollaan toisiaan tuijottaen. Sitten molemmat huusivat kuin hengenhädässä ja säntäsivät alas portaita.



Ada juoksi edeltä uima-altaalle johtavaa polkua sydän kurkussa ja vatsa kuin lyijyä täynnä. Kaatosade takoi hänen kasvojaan ja teki näkemisen ja hengittämisen vaikeaksi, mutta kun hän pääsi altaalle, sydän tipahti kurkusta jonnekin vatsan pohjalle. Emilie kellui kasvot ylöspäin vedessä aivan liikkumattomana. Ada yritti huutaa äidilleen, ettei tulisi pidemmälle, mutta liian myöhään. Sophie ulvaisi kuin leijonaemo ja yritti hypätä altaaseen, mutta Ada pysäytti hänet.
"Ei! Äiti, älä, se ei ole turvallista!" Ada sai taistella kaikin voimin, ettei äiti olisi hypännyt. Hän ei tiennyt lainkaan, olisiko vesi vielä vaarallista, mutta hän ei halunnut ottaa mitään riskejä. Päässä pyöri, mutta yhtään järkevää ajatusta ei tullut läpi. Mitä nyt piti tehdä? Oliko sisko hengissä vai kuollut? Saattoiko hänet vielä pelastaa? Apua, hän ajatteli epätoivoisesti. Sitten sateen läpi kantautui hätäisiä askeleita.



Lenwë parkaisi vähintään yhtä kovaa nähdessään toisen tyttärensä kelluvan altaassa täysin elottomana. Hänkin ymmärsi heti mitä oli tapahtunut. Hän sieppasi Sophien Adan käsivarsilta ja painoi hänet rintaansa vasten. Sophie oli lakannut taistelemasta ja itki nyt lohduttomasti. Ada oli täysin avuton.
"Isä, isä, apua, Emilie, auta!" Hän ei osannut sanoa mitään muuta, ja astui muutaman askeleen lähemmäs altaan reunaa. Lenwë ojensi toisen käsivartensa Adankin ympärille.
"Shhh, kultapieni, älä mene veden lähelle... Emilietä ei voi enää auttaa." Ada riistäytyi irti.
"Valehtelet! Ei niin voi olla, auta nyt, tee jotakin!" Ada kirkui ja pyyhki epätoivoisesti vettä kasvoiltaan. Hän ei ollut varma, oliko hänen silmiään sumentava kosteus sadevettä vai kyyneliä. Ehkä molempia.
Lenwën katse tummui. "Vaikene! Vie äitisi sisään. Nyt." hän ärähti. Ada säikähti niin että totteli heti. Lenwë ei ollut koskaan käyttänyt komentoääntään tyttärensä kuullen, ja se teki pelottavan vaikutuksen.
Sophie horjahti nikotelleen taaksepäin ja Ada astui ottamaan äitinsä vastaan nielaisten oman säikähdyksensä. Hän lähti taluttamaan äitiään sisälle kykenemättä enää katsomaan taakseen. Hän kuuli äidin nikotusten yli vaimeamman äänen takaansa. Lenwëkin itki. Oli parempi että hän hoitaisi Emilien pois altaasta, Adasta tuntui että Sophie romahtaisi hetkenä minä hyvänsä. Häntä itketti ja suututti. Jossakin etäisyydessä hänen tajuntansa rajoja kolkutteli tieto siitä, että sisko oli poissa, mutta hämmästyttävän tyynesti hän havaitsi, että ei kykenyt vielä tuntemaan tiedon koko iskua.



Ada oli juottanut äidilleen kaksi isoa lasillista konjakkia, ja Sophie oli lopulta rauhoittunut sen verran, että oli kyennyt nukahtamaan. Ada oli itse vetäytynyt neidonkamariin, siihen huoneeseen missä Emilie oli asunut ja missä Marie nukkui. Hän itse ei pystynyt nukkumaan, makasi vain pimeässä peiton alla silmät apposen avoimina. Päässä pyöri sama filmi uudelleen ja uudelleen: hymyilevä Emilie lähdössä uimaan, huolestunut äiti, valtava salaman räjähdys, epätoivoinen juoksu kaatosateessa, Emilien eloton ruumis jonka ympärillä vesi kuohui ja liplatti, äidin eläimellinen kirkuna, isän pelottava jyrähdys... Ja uudelleen. Ja uudelleen. Ada käänsi kylkeä seinään päin, ja filmi lähti jälleen alusta hänen tyhjänä tuijottavien silmiensä edessä.

Parin tunnin kuluttua Lenwë hiipi huoneeseen ja sytytti valon. Adan silmät olivat kiinni, mutta hän hengitti hiukan turhan tasaisesti ollakseen aidosti unessa. Lenwë ei kuitenkaan halunnut häiritä tytärtään vaan käveli Marien kehdolle. Hänen hämmästyksekseen lapsi oli hereillä.



Lenwë nosti tyttärentyttärensä syliinsä. Marie tuijotti häntä avoimen ihmettelevästi suurilla sinisillä silmillään. Lenwë puristi Marien rintaansa vasten. Hän oli ensin polvistunut uima-altaan äärellä niin kauan että oli kastunut aivan läpimäräksi. Sitten hän oli hitaasti kävellyt Vähä-Tammelaan, soittanut ovikelloa niin kauan että uninen Vilhelm oli tullut avaamaan hämmästyneenä oven. Hämmästys oli vaihtunut järkytykseen ja suruun, mutta Vilhelmin avulla Lenwë oli nostanut Emilien ylös altaasta ja soittanut sitten hätäkeskukseen. Langokset olivat odotelleet ambulanssia sateessa, Lenwë tyttärensä elottomia kasvoja silittäen, Vilhelm välillä lankonsa olkaa myötätuntoisesti taputtaen.
Lenwë katsoi uudestaan äidittömäksi jäänyttä pikkutyttöä. Hän olisi erittäin mielellään käynyt nitistämässä sen pienen nilkin, joka oli pahoinpidellyt hänen tytärtään, mutta Sophie oli selittänyt, että tässä maailmassa niin ei vain kerta kaikkiaan tehty. Pääsisikö se roisto nyt kuin koira veräjästä, kun Emilie oli... kun Emilietä ei enää ollut? Ajatus tuntui sietämättömältä.
"Siitä voit olla ainakin aivan varma," Lenwë mutisi omalla kielellään ihmettelevälle Marielle, "että me emme anna sinua koskaan sen paskiaisen armoille. Pikku orpo parka," hän lisäsi pehmeämpään sävyyn ja silitti vauvan pehmoista poskea.

Marie parahti itkuun, ja isoisän kyynelet sekoittuivat pienen lapsen kyyneliin.

Kohtaus IV - Heidi, Fabian

Here we go again... Sarjassamme "suuria yllätyksiä". Nauttikaa. :D



Eräänä harmaana ja sateisena heinäkuun aamuna (niitä tuntui tänä vuonna riittävän) Fabian ja Heidi istuivat jälleen aamiaispöydässä. Heillä oli pieni asunto Heidin kotikaupungin keskustan lähellä, ja kaikki oli jo valmista vauvan tuloa varten. Päällisin puolin Fabian vaikutti melko normaalilta, mutta jos joku olisi voinut kurkistaa hänen päänsä sisään, näkymä olisi ollut melko ankea.
Heidi ja Fabian olivat menneet naimisiin toukokuun alussa. Heidi oli halunnut oikeat prinsessahäät ja empiremekon (sattuneesta syystä). Oli ollut surrealistista olla omien häidensä onnettomin henkilö, Fabian pohti monesti jälkeenpäin. Ilmeisesti Heidin ystävät olivat pitäneet onttosilmäistä ja vaiteliasta sulhasta korkeintaan kutkuttavan komeana, ja Heidillä oli käsittämätön taito kiistää todellisuus ja olla päällepäin kuin kaikki olisi niin hyvin kuin ikinä vaan olla voi.

Talouskysymys oli aina mielenkiintoinen, ja Fabian paiski hartiavoimin töitä elättääkseen itsensä ja vaimonsa. Heidi oli tehnyt muutaman opettajansijaisuuden, mutta ne rahat olivat vain rippusia, ja nyt rouva Djupsjöbacka oli jo äitiyslomalla. Fabian teki yleensä kahta työpäivää, ensin normaalin työpäivän musiikkikaupan tiskillä, sitten illat kotona kääntämässä kielestä toiseen mitä kummallisimpia kutsuja, käyttöohjeita, putkikaavioita sun muita hommia, mitkä eivät loppuun asti opiskelleille kääntäjille kelvanneet.
Rahat riittivät nipin napin vuokraan ja ruokaan, muusta ei ollut toivoakaan. Heidi oli yrittänyt painostaa Fabiania myymään kitaransa (ja parhaaseen rokkarin vaimo -tyyliin myös leikkaamaan hiuksensa), mutta tässä asiassa hän törmäsi kivimuuriin. Fabian oli vakuuttunut siitä, että menettäisi mielenterveytensä kokonaan, jos luopuisi kitaransoitosta.



"...niin sano nyt sinäkin mitä olet mieltä," Heidi tivasi. Lapsen nimestä käytiin kiivasta, joskin melko yksipuolista keskustelua säännöllisesti pari kolme kertaa päivässä. Heidi esitti vaihtoehdon toisensa jälkeen, ja hylkäsi jokaisen ennenkuin Fabian ehti ynähtääkään puolesta tai vastaan. Nyt oltiin päädytty hirveän vääntämisen jälkeen vaihtoehtoihin Kristina, Raakel tai Ruut tytölle ja Kristian tai Elias pojalle.
"Musta Ruut kuulostaa ihan hyvältä," Fabian huokasi kymmenennen kerran. Hän hiukan vierasti klassista Kristina/Kristian-vetoa lasten nimiksi, se tuntui jotenkin vähän samalta kuin olisi nimennyt lapsensa Marxiinaksi tai, öh, Kekkoseksi. Niin kantaaottavalta. Fabian piti kuitenkin ajatuksensa itsellään ja pyrki pikemminkin vaikuttamaan voimakkaasti jonkun nimen puolesta kuin jotakin vastaan. Oli ihan turha tehdä yhteisestä elämästä vieläkin hankalampaa kuin mitä se nyt jo oli.
"Oletko varma? Mutta jos se olisikin toinen nimi ja ensimmäinen Kristina, tai jos se onkin poika? Silloin... Uuuuh!" Heidi säpsähti ja laski kätensä vatsalleen.
"Mikä tuli?" Fabian kysyi huolestuneena. "Potkaisiko lapsi taas kovaa?" Fabian oli saanut itsensä joskus kiinni ajattelemasta, että lapsi oli selvästi hänen puolellaan, kun se takoi äitiään sisältä päin niin, että sinelmät vain kukkivat valkeassa ihossa. Hän aina välittömästi häpesi näitä ajatuksiaan, mutta ei sille mitään voinut. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan satuttavansa Heidiä millään tavalla, mutta tuntui jotenkin oikeutetulta, että Heidi sai edes jonkinlaista höykytystä korvaukseksi siitä, mitä oli Fabianille tehnyt.
"Ei se sitä ole... Tämä taitaa... Oh!!" Heidi hätkähti ja punastui ankarasti. Fabian nousi pöydästä ja huomasi vaimonsa housuissa laajan märän läikän, joka laajeni koko ajan.
Fabian hätääntyi. Heidi oli hänen laskujensa mukaan vasta hädin tuskin kahdeksannella kuulla, ei kai synnytyksen olisi pitänyt vielä alkaa? Miten näin varhain syntynyt lapsi oikein pärjäisi?
"Älä hyysää siinä vaan vie minut sairaalaan", Heidi ulisi.



Kuuden tunnin kuluttua aika tuntui pysähtyneen. Fabian oli ajanut sairaalaan kuin piru kannoilla, mutta perillä hymyilevät kätilöt olivat tutkineet Heidin, antaneet hänelle sairaalapyjaman ja todenneet, että tässä menee vielä tunti jos toinenkin, ennenkuin pikkuinen olisi valmis saapumaan maailmaan. Kun Fabian ihmetteli varoen sitä, että miten keskonen pärjäisi ja olisiko jotakin erityistä hätää, kätilö katsoi häneen hiukan hassusti ja virkahti vain, että kyllä lapsi oli jo aivan valmis syntymään, ennenkuin kiiruhti katsomaan seuraavaa tulevaa äitiä. Fabian retkahti taaksepäin sohvalla. Ajatukset pyörivät aivan sekavaa karusellia, eikä Heidillä tuntunut olevan muuta sanottavaa kuin "Aih" ja "Voih". Toki Fabian ymmärsi, että synnytys oli asia, johon piti keskittyä, mutta miten olla vaimon tukena, jos vaimo ei puhua pukahda ja on muutenkin suunnilleen yhtä elävä kuin kivi?



Äkkiä Heidi ponkaisi istualleen ja alkoi huutaa. Fabian ei jäänyt tuhlaamaan aikaa vaan juoksi käytävään hakemaan kätilöä. Hetken etsiskelyn jälkeen ankarannäköinen täti jo löytyikin, ja molemmat viilettivät takaisin Heidin huoneeseen.
Heidi käveli horjuen edestakaisin, piteli vatsaansa ja uikutti. "Jaa, näyttää siltä että supistukset ovat sitten alkaneet oikein toden teolla", kätilö totesi ja muitta mutkitta tarttui Heidiä harteista ja lähti taluttamaan häntä kohti synnytysvuodetta. Samalla hän painoi jotakin hälytysnappia, ja huoneeseen pelmahti muutama hoitaja.



Fabian yritti epävarmasti seurata Heidiä, mutta hänen hämmästyksekseen yksi kätilöistä komensi hänet loitommaksi. "Vaimonnehan toivoi saavansa synnyttää rauhassa, ettekö muista? Voitte odottaa odotushuoneessa, siellä on lehtiä ja muuta." Niine hyvineen kätilö vetäisi verhot kiinni Fabianin nenän edestä ja jätti miehen seisomaan hölmistyneenä tyhjään lepohuoneeseen.



Hampaitaan kiristellen Fabian marssi sairaalan odotushuoneeseen. Sinne olivat ilmestyneet Heidin sisko ja tämän mies, Maria ja Juhana. Fabian tervehti heitä lyhyesti ja istui sitten toiselle penkille. Hän halusi nyt rauhaa pyörivän päänsä kanssa.
Minä hetkenä hyvänsä hänestä tulisi nyt isä. Vastuu tuntui kuristavan rintaa kuin jokin muinainen kidutusväline, eikä hän kyennyt tuntemaan pienintäkään iloa siitä, että hänellä olisi kohta lapsi. Fabian aprikoi, tekikö tämä hänestä jotenkin huonon ihmisen. Löytämättä siihen kysymykseen vastausta, hänen ajatuksensa loikkasivat jo seuraavaan ongelmaan: miten ihmeessä hän voisi koskaan kertoa lapselle, kuinka tämä oli saanut alkunsa? Käytännössä he joutuisivat valehtelemaan lapselleen hänen alkuperästään, olisi ollut kerta kaikkiaan liian julmaa kertoa totuus. Mikä tiesi taas yhtä valhetta lisää Fabianin valheellisen elämän rakennelmaan.
Fabian totesi elävänsä aika pitkälti täydellisessä valheessa, mutta itsepä hän oli itsensä siihen tilaan saattanut. Hän oli alkanut toivoa hartaasti, että Heidin hartaus- ja perhekirjat olivat oikeassa, ja että rakkaus ja arvostus syntyisivät kyllä ennen pitkää, vaikka ne olisivat välillä sammuneetkin. Jos vain jaksaisi tehdä tarpeeksi töitä asian eteen. Ongelma oli siinä, että Fabian ei uskonut jaksavansa.



Fabian puhahti äänekkäästi ja nousi hakemaan lasin vettä. Seuraava häiritsevä asia ponnahti hänen mieleensä: miksi ihmeessä Heidi oli halunnut synnyttää yksin, ja miksei siitä ollut ollut mitään puhetta? Ehkä synnytys oli vain alkanut niin odottamatta, Fabian yritti rauhoitella itseään. Silti hän ei voinut tukahduttaa tunnetta siitä, että kaikki ei nyt ollut aivan kohdallaan. Kukaan muu ei tuntunut olevan huolestunut lapsen ennenaikaisuudesta. Mutta jos se olikin ihan tavallista, jokin sellainen asia minkä kaikki naiset tiesivät mutta Fabian ei? Fabianin käsi vapisi hänen yrittäessään ohjata mukia vesisuihkun alle, mutta jotenkin hän onnistui sohaisemaan ohi niin, että hänen lahkeelleen loiskahti iso läntti jääkylmää vettä.
"Voi nyt helvetin perkeleen saatana", Fabian ärähti itsekseen.
"Noh, noh, nuori mies, onko tuo nyt mitään tulevan isän kielenkäyttöä", kuului käreä ääni jostain lähistöltä.



Fabian nosti katseensa ja näki, että ääni kuului punapaitaiselle mummolle, jota hän ei ollut eläissään nähnyt. Mummo tuijotti häntä tuikeasti.
"Etkös sinä ole se Heidin aviomiehenplanttu", mummo kärisi. Fabian haroi muistinsa syövereitä ja yritti paikallistaa kasvoja ja nimeä, muttei oikein osannut. "Öh", hän sai vain vastattua.
"Minä olin kyllä koko ajan sitä mieltä, että ei noin nuorista ole vanhemmiksi, mutta Heidi on aina ollut niin itsepäinen... Ja kyllähän lapset ovat Jeesuksen lahja, kyllä juu", mummo pihisi itsekseen. Fabian katsoi silmät ympyriäisinä: nainen ei näyttänyt mitenkään mahdottoman vanhalta, mutta tuntui silti olevan hiukan höpsähtänyt. Hänen tuikea katseensa haipui välillä ja kohdistui jonnekin takaseinään. Sitten katse palasi Fabianiin.
"Milläs sinä, poikaparka, meinaat perheen elättää? Kyllä minä sen sanon että ei siitä tule mitään, työttömiä olette molemmat, ja kyllähän teidät rokkarit tiedetään, juoppoja ja huumenarkkareita joka iikka, voi voi laps parka, ei taida tulla kauan tuollainen kestämään," mummo jatkoi höpötystään. Fabian oli nyt jo niin hölmistynyt ettei ollut saada sanaa suustaan. Tämän oli pakko olla joku Heidin etäinen sukulainen, mutta jo oli mummolla otsaa tulla synnytyssairaalaan haukkumaan täysin tuntemattomia ihmisiä! Hän puristi silmänsä kiinni: tällainenko käsitys Heidin suvulla oli hänestä? Ja mistä ihmeestä sellainen käsitys saattoi olla peräisin?
"Olisit sinäkin voinut poika olla niinkuin kunnon ihmiset etkä tuolla tavalla pamauttaa meidän Heidiä raskaaksi, kato nyt mitä sait aikaan, nuor nainen siellä huutaa synnytystuskissaan ja opinnot kesken, ei tule niistä enää mitään, joutuu vielä sinutkin kelvottoman nyt elättämmään", mummo sähisi edelleen. Eukkohan on täyshullu, Fabian ihmetteli, ja sai lopulta itseensä sen verran tolkkua että kääntyi kannoillaan yrittäen poistua paikalta.



"Mihinkä sinä siitä kuvittelet lähteväsi, et sinä mihinkään pääse, lapsen vankina olet loppuikäs niin, olisko kannattanut ajatella etukäteen..." mummo jatkoi polotustaan, ja Fabianin hermot katkesivat.
"Nyt suusi kiinni, saatanan akka! En mä ole..." Fabian vaikeni äkisti. Kaikki odotushuoneessa tuijottivat häntä kuin järkensä menettänyttä. Kauhuissaan Fabian tajusi, että punapaitainen nainen ei ollutkaan vanhus, eikä todellakaan kukaan tuttu. Hän oli kuvitellut koko keskustelun.
"Anteeksi", hän sopersi ja harppoi vessaan kummastuneet katseet selässään polttaen. Mikä ihme häntä oikein vaivasi? Fabian läiskytti jäistä vettä kasvoilleen ja painoi otsansa peiliin. Nyt olisi pakko koota itsensä.



Synnytyssalissa oli täysi meno käynnissä. Heidi oli saanut ilokaasua ja oksentanut välittömästi, joten hän oli erityisen pahantuulinen hirveiden synnytyspolttojen lisäksi.
"Ponnista nyt, hyvä tyttö," kätilö komensi tuskastuneena. Synnyttäjällä ei tuntunut olevan lainkaan voimaa tähän tehtävään, tyttö oli niin pieni ja hentoinen että jaksoi tuskin enää hengittää.
"En minä jaksa!" Heidi raakkui kirkumisen käheyttämällä äänellään ja alkoi jälleen itkeä vienosti. Kätilö Makkonen olisi repinyt hiuksiaan jos olisi vain kehdannut. Tässä menisi koko yö, ja mitä pidempään synnytys kesti, sitä suurempi vaara oli että lapsi saisi jonkin vaurion. Hän oli yrittänyt ehdottaa keisarinleikkausta, mutta synnyttäjä oli melkein pyörtynyt säikähdyksestä, joten ajatuksesta oli luovuttu.
"Nyt on pakko jaksaa", kätilö Makkonen ärähti tunnustellen samalla, missä lapsi oli. Pää tuntui jo synnytyskanavassa, nyt oli toimittava. Heidi ähelsi itkien puoli-istuvaan asentoon. "Nyt!" Kätilö Makkonen komensi, ja Heidi ponnisti viimeisillä voimillaan huutaen samalla kuin syötävä. Sitten hän pyörtyi.

Fabian kuuli odotushuoneeseen, kuinka Heidi kirkui, ja sitten heikkoa lapsen itkua yllättävässä hiljaisuudessa. Hän juoksi salin ovelle, mutta sama kätilö joka oli häntä jo aiemminkin komentanut, katsoi häntä niin pahasti, että Fabian hipsi takaisin istumaan. Mitä ihmettä? Ei kai mitään ollut vialla?



Odotettuaan salissa vielä kolme tuntia aivan hermorauniona, Fabian marssi lopulta kätilön puheille väkisin. "Nyt tämä loppuu tämä pelleily! Kai nyt lapsen isän täytyy saada nähdä oma lapsensa!" hän ärähti.
Fabianin hämmästykseksi kätilö hymyili ällistyneenä. "Mutta, mutta, emme me tienneet että te olette isä! Sitäpaitsi, tuota, vaimonne? oli hyvin väsynyt synnytyksen jälkeen, ja, ja..." kätilö änkytti.
"Mitä ihmettä täällä oikein tapahtuu? Missä minun vaimoni ja lapseni ovat?!" Fabianista tuntui kuin hän olisi eksynyt jonkinlaiseen painajaisuneen. Ei kai tämän näin pitänyt mennä?

Sitten hän kuuli askelia takaansa, ja näki kuinka horjuva Heidi talutettiin pyörätuoliin lapsi sylissään. Kesti kolme sekuntia rekisteröidä, mitä näkymässä oli pielessä.



"Heidi? Missä meidän lapsi on? Ei kai... Ei kai sille käynyt huonosti? Miksi sulla on jonkun toisen lapsi sylissä?!" Fabianin ääni nousi hysteerisesti. Heidi hymyili kummallisen tyynesti.
"Tämä on minun lapseni... Jumala on lähettänyt minulle ihmeen!" hän kuiskasi.
Fabiania alkoi pyörryttää. "Anteeksi mitä?" hän tivasi, sulkien silmänsä.
"Fabian, älä ole epäkunnioittava! Kumarra Jumalan lasta," Heidi lähes nauroi. Fabianin päässä kieppui niin, että hän horjahti ja yritti etsiä jostakin tukea, muttei löytänyt. Suurella työllä hän sai koottua itsensä.
"Heidi, mitä sä oikein hourailet? Eihän tämä voi olla mitenkään mun lapseni, näethän sä... Mutta..." Oivallus iski Fabianiin kuin rautanyrkki. Ei voi olla totta...



Heidi nosti vauvan olkapäälleen ja kompuroi ylös tuolista niin vaarallisen näköisesti, että Fabian oli jo lähes ottamassa vastaan. Sitten hän perääntyi Heidin katseen edessä.
"Älä koske Jumalan valittuun! Ettet häpeä! Shh, pikkuinen, ei hätää..." Heidi soperteli vauvalle ja heijasi sitä kevyesti olallaan. Kätilö Makkonen sai suunsa auki.
"Niin, tuota... Öh." Fabian ei edes katsonut kätilöön päin, tuijotti vain jähmettyneenä vaimoaan ja lasta, joka aivan ilmiselvästi ei missään tapauksessa ollut hänen, ja joka aivan yhtä ilmiselvästi oli erään tietyn pastorin jälkeläinen.
"Niin, vaimonne taitaa kärsiä akuutista synnytyksenjälkeisestä... eh, masennuksesta... Hän tuntuu olevan vakuuttunut siitä, että hänen lapsensa on jonkinlainen uudelleensyntynyt Jeesus... Niin ja onnea, öh, teillä on tytär..." kätilö ei tuntunut osaavan päättää, pitääkö Fabiania lapsen isänä vai ei.
"Älkää olko hölmö, näettehän itsekin ettei tämä ole minun lapseni. Vai että Jeesus-tyttö... Voi minua onnenpoikaa," Fabian lausahti ontosti, kääntyi kannoillaan ja marssi ulos huoneesta suoraan vessaan oksentamaan.



Toinen kätilöistä lähestyi varoen Heidiä. "No niin, rouvaseni, eiköhän ole aika käydä takaisin tuoliin, ette ole vielä tarpeeksi vahva seisoskelemaan ympäriinsä, miten lapsellekin kävisi jos vahingossa pudottaisitte hänet", kätilö leperteli. Heidi lauleli puoleenääneen vauvalle jonkinlaista virttä, ja seurasi tahdottomasti kun hänet ohjattiin takaisin rullatuoliin.



Puoli tuntia myöhemmin Fabian hoippui vessasta kalpeana kuin lakana. Suklaaihoinen pikku tyttö oli annettu Juhanan syliin, ja Maria keskusteli innokkaasti sisarensa kanssa, joka oli taas karannut rullatuolistaan. Fabian ei välittänyt yleisöstä vaan marssi saman tien Heidin eteen.
"Miten sä saatoit edes kuvitella, etten huomaisi petostasi välittömästi kun lapsi on syntynyt?! Mikä helvetti sua oikein vaivaa, nainen?!" Fabian huusi.
"Miten kehtaat puhua noin minulle," Heidi totesi täysin tyynesti. Maria oli iskenyt kätensä puuskaan, valmiina puolustamaan sisartaan.
"Joo joo, Jumalan valittu ja niin pois päin, ihan varmasti! Mä en tiennytkään että Jumala käyttää nykyään likaisia vanhoja pastorisetiä spermanluovuttajana, saatana! Eikö sua hävetä edes yhtään?!"



"Fabian, älä viitsi olla mustasukkainen. On vain suuri kunnia saada kasvattaa Jumalan lasta," Maria totesi yllättäen aivan kuin olisi puhunut säästä. Fabian vilkaisi hölmistyneenä Heidin siskoa: hän oli kuvitellut tähän asti, että Maria oli noista kahdesta se edes vähän järkevämpi.
"Tehän olette molemmat ihan järjiltänne!" Fabian puuskahti. Missä hänen perheensä oli, nyt kun heitä kaivattiin? Äkkiä hän tajusi, ettei ollut edes älynnyt soittaa vanhemmilleen; hän oli ollut niin oman hämmennyksensä ja hätänsä pauloissa.



Rastalettinen kätilö saapui juuri sillä hetkellä pelastamaan Fabianin lopulliselta sekoamiselta. "Jaa täällähän sitä ollaan, tuhma tyttö! Tulepas nyt lepäämään, nyt saa loppua tuo karkailu! Sinun pitää olla reipas jos meinaat jaksaa kasvattaa maailmaan vapahtajan," kätilö sirkutti tekopirteästi. Fabianin leuka loksahti auki, ennenkuin hän tajusi, että kaikki leikkivät mukana Heidin mieliksi. Tyttö taisi olla lopullisesti kilahtanut. Samalla kun kätilö talutti Heidin takaisin osastolle, Fabian tunsi, kuinka Juhanan käsi laskeutui hänen hartialleen.



"Fabian, on varmaan parasta että lähdetään nyt. Heidi ei nyt ole ihan tolkuissaan, etkä säkään ole kovinkaan hyvinvoivan näköinen. Haluatko...?" Juhana sanoi matalalla äänellä ja ojensi vastasyntynyttä Fabianille. Fabian otti pienen tytön syliinsä kuin unessa. Tuntui jotenkin älyttömältä, että kuukausien valmistautumisen jälkeen kaikki oli kuin poispyyhkäisty. Silti Fabian havaitsi hämmästyksekseen tuntevansa kiintymystä pikku tyttöä kohtaan.
"Hei, pikku Ruut", hän huomasi sanovansa.



"Koitahan pärjäillä," Juhana sanoi ja yritti hymyillä kannustavasti. Fabian vain nyökkäsi, kasvoillaan surumielinen ilme. Maria ei sanonut mitään, ja pariskunta lähti omille teilleen jättäen Fabianin seisomaan hölmönä öiseen odotushuoneeseen vauva sylissään.



Fabian ei nähnyt, kuinka Maria ja Juhana kääntyivät katsomaan häntä ovella. Hän oli jo täysin uppoutunut katselemaan kummallisen tulokkaan silmiä, jotka olivat aivan kuin Heidin.
"Kylläpä sinä onnistuitkin sopan keittämään," hän ihmetteli lapselle. "Mutta eipä se sinun vikasi ole. Nyt taitaa olla nukkumaanmenoaika pienille vastasyntyneille..." Fabian heijasi tyttöä sylissään ja etsi katseellaan henkilökuntaa. Lopulta Ruut vietiin osastolle. Fabian istui autossaan parkkipaikalla vielä tunnin tuijottaen pimeyteen, kunnes ajoi kotiin. Kotona hän otti vihkisormuksensa pois, heitti sen kaapin perälle ja korkkasi oluen.



Heidi vietiin psykiatriselle osastolle, missä hän vietti seuraavat päivät itkien ja saaden hysteerisiä kohtauksia. Ruutia tuotiin hänelle muutaman kerran imetettäväksi, jolloin hän vähän rauhoittui, mutta sitten siitäkin luovuttiin, sillä psykiatrin mielestä lapsen näkeminen vain pahensi Heidin psykoosia.



Muutaman päivän kuluttua Ruut päästettiin Fabianin mukaan kotiin. Syntymätodistukseen kirjattiin toimistossa automaattisesti Fabianin nimi isän kohdalle, sillä hän nyt sattui olemaan naimisissa lapsen äidin kanssa, eikä toimiston väki ymmärtänyt kysyä mitään. Fabian oli yrittänyt tavoittaa pastori Kuuselaa, mutta turhaan; heppu oli kadonnut kuin maan nielemänä ja MotorolaMission toimitilojen ovet oli pahvitettu umpeen. Lopulta Fabian totesi, ettei voisi hylätä lasta yksin maailmaan: Heidin psykoosi ei ottanut parantuakseen, ja näytti pahasti siltä, että hän joutuisi pitkäaikaiseen hoitoon. Oikeastaan Fabian ei edes välittänyt: hän oli nyt Ruutin laillinen huoltaja, ja koska Heidistä ei siihen tehtävään ollut, hän joutuisi hoitamaan lapsen yksinään.



Fabian pohti joskus, olisiko hänen pitänyt tuntea syyllisyyttä siitä, että haki avioliiton mitätöintiä, kun vaimo oli niin heikossa kunnossa. Kuitenkaan hän ei osannut. Heidin petos oli pilannut hänen elämänsä niin peruuttamattomasti, että viha ei antanut tilaa sympatian tunteille. Kuuden kuukauden kuluttua tuomioistuin ratkaisi mitätöintiasian Fabianin hyväksi, ja Fabian ajoi viimeisen kerran Kauvanniemeen Heidiä tapaamaan. Heidi oli laihtunut hirvittävästi, vaikutti poissaolevalta eikä reagoinut millään tavalla Fabianin tuomiin papereihin. Fabianin sydämessä ailahti sääli, kun hän näki, minkälaiseen jamaan Heidi oli päätynyt, mutta kävellessään ulos sairaalasta hän tunsi silkkaa helpotusta. Ruut oli hänen tyttärensä kaikista vaikeuksista huolimatta, mutta Heidiä hän ei koskaan halunnut enää nähdä.

Eikä hänen tarvinnutkaan. Seuraavana yönä Heidi sai äkillisen aivoverenvuodon ja menehtyi. Ruumiinavauksessa todettiin lääkäreiden hämmästykseksi pahanlaatuinen aivokasvain, joka oli kasvanut aivojen siihen osaan, jonka on epäilty olevan uskonnollisten kokemusten keskus. Kenellekään ei ollut tullut mieleenkään Heidin historian vuoksi tutkia, olisiko hänen äkillisen sekoamisensa syynä ollut jokin muu kuin henkinen hajoaminen.