maanantaina, maaliskuuta 03, 2008

Osa 38. Villiruusu ja Suklaaprinsessa

No niin, asiaan että pääsen äkkiäkäkkiä asentamaan Vapaa-Aikaa, kauhea kärvistely kun lupasin itselleni etten asenna sitä ennenkuin tää jakso on valmis :D



Sophie vietti pidennettyä äitiyslomaa, eikä vähiten ikävän julkisuuden vuoksi. Vaikka kotona tyttöjen kanssa nyhjääminen tuntui joskus sietämättömän ikävystyttävältä, retket Avaloniaan Lenwën kanssa toivat kuitenkin virkistävää vaihtelua. Ja sitäpaitsi Sophie huomasi kaikesta huolimatta nauttivansa kaksosten kasvattamisesta, vaikka se joskus veikin hänen kaikki voimansa.

Toisen ikävuoden paikkeilla tyttöjen ulkomuoto alkoi muuttua radikaalisti. Lehdet haipuivat näkyvistä ja silmien syvä purppuranväri vaihtui tummaksi ruskeaksi. Sophie saattoi huoata helpotuksesta: olisi ollut sekä tyttöjen että hänen kannaltaan ikävää, jos lapsiparat olisi pitänyt pitää kaapissa kaiken ikänsä.



Emilien silmät muuttuivat vähän hitaammin kuin Adan. Punaiset silmät saivat tytön näyttämään suorastaan hurjalta ilman lehtikoristeita! Toivottavasti tytöt osaisivat pitää uudet ulkomuotonsa tiiviisti, ettei tulisi outoja kysymyksiä.



Lopulta Emiliekin sai samanlaiset ruskeat silmät kuin siskonsa. Rauhallinen Emilie oli Madeleinen lempilapsi, kun taas Sophien sydämessä oli herkkä kohta vilkkaammalle ja onnettomuusalttiimmalle Adalle.



Jo nyt näki, että Emilien piirteet olivat kuin missillä, ja kaiken kruunasi molempien tyttöjen jostain perimä kauneuspilkku vasemmassa poskessa. Ada taas oli persoonallisemman näköinen hiukan pyöreine poskineen.



Ada joutui pitämään rumaa potkuhaalaria, koska hänellä oli kovasti tapana sotkea vaatteitaan. Kun hienot hepenet eivät olleet menoa hidastamassa, pikku vipeltäjän leikit huimasivat päätä. Joskus harvoin, jos tytöt saatiin yhtä aikaa kiinni, he saattoivat innostua leikkimään yhdessä esimerkiksi nukkekodilla. Adalla oli tähänkin leikkiin oma näkemyksensä: nuken voi ihan hyvin tunkea suuhun samalla kun järjestelee huonekalut uusiksi.



"Ei taa tyyä nukkee," Emilie opasti kärsivällisesti tohottavaa siskoaan. "Tää menit nyt yäkeetaan ja tit tillä oit tiellä toi koottowi." Adaa ei konttorirotan elämä paljoakaan kiinnostanut. "Vruuuuum! Nijaaaauuuu! Tää o superrmies!!"



Vaikka pikkutytöissä olikin kädet täynnä työtä, aina joskus Sophiellakin oli aikaa pujahtaa Terhenin huoneeseen rauhoittumaan. Huone oli säilytetty täsmälleen siinä asussa, jonkalaiseksi se oli jäänyt Terhenin lähtiessä. Lupauksista huolimatta Lenwë ei tullutkaan hakemaan Sophieta joka kuukausi, vaan välillä saattoi vierähtää jopa puoli vuotta ennenkuin miehestä näkyi vilaustakaan. Se oli ymmärrettävää, sillä Avaloniassa valmistauduttiin torjumaan Dínechurinin joukkojen hyökkäystä, ei siinä ehtinyt pahemmin kuhertelemaan. Vakoojia napattiin melkein joka päivä ja tiedustelupartiot joutuivat ikäviin kahakoihin.

Vaikka Sophie ymmärsikin tämän, häntä silti harmitti. Kansainvälinen seikkalija-arkeologi oli uhkaavasti luisumassa vaipantuoksuiseksi kotiäidiksi. Miksi ihmeessä yksinhuoltajuuden piti olla niin työlästä?



Lopulta tytöt kasvoivat kouluikäisiksi, ja Sophiella oli viimeinkin aikaa ryhtyä taas käymään osa-aikaisesti töissä. Tytöt olivat usein hoidossa mummolassa, ja joskus useamman päivänkin kun Sophien piti käväistä ulkomailla töidensä puitteissa. Se ei tyttöjä harmittanut: Suur-Tammelassa oli kyllä prameaa, mutta Madeleine ja Esaias olivat mukavia ja rentoja isovanhempia eivätkä turhaan kytänneet sormenjälkiä tai mutapaakkuja.

Adasta kasvoi tällainen kaunistus. Hänen silmiinpistävin piirteensä on isältä peritty, liekehtivänpunainen tukka ja suuret silmät. Naapurustossa usein juoruiltiin ja kummasteltiin, kuka saattoi olla eksoottisennäköisten kaksosten isä: useimmiten veikkailtiin Sophien antautuneen pikasuhteeseen jonkun italianluigin kanssa, ja kyllähän sen tietää miten sellaisessa käy.



Vauhdikkaan Adan tempauksia päiviteltiin usein kylällä, mutta sitä suuremmin ihasteltiin Emilien poikkeuksellista kauneutta. Tytöstä tulisi aivan selvästi missi tai malli tai jotain muuta upeaa, niin sopusuhtaiset ja kauniit piirteet hänellä oli. Kun siihen päälle lisättiin vielä ahkera, ulospäinsuuntautunut ja älykäs luonne, häntä ei voitu olla ihailematta (tai joidenkin kohdalla kadehtimatta) vaikka tyttöjen syntyperä olikin vähän kyseenalainen.



Adaa otti suunnattomasti päähän käydä paikallista kaupungin ala-astetta. Emilietä harvoin kiusattiin, mitä joskus piikiteltiin hyvistä koetuloksista, mutta Ada sai kuulla milloin olevansa porkkanapää, milloin hikipinko, milloin kiusankappale tai leuhka hurri. Tytöllä oli sitäpaitsi tapana sanoa hyvin ikävästi takaisin kiusaajilleen tai jopa mojauttaa haukkujaa kuonoon – niinkuin silloinkin, kun B-luokan Otso keksi 'hauskan' vitsin, ja väitti Adalla olevan suklaata naamassa. Kun Ada tajusi, ettei hänen suklainen hipiänsä hinkkaamalla vaalenisi, Otson nenä sai uuden muodon ja Ada kaksi tuntia jälki-istuntoa koko loppuviikon ajan.

"Emilie, eikö siustakin olisi hauskempaa olla yksityiskoulussa? Saataisiin parempaa opetusta ja siellä ei varmastikaan kiusattais siks että äiti on aatelinen, ku ne kaikki muutkin on niitä." Emilie suipisteli kaunismuotoista suutaan. "Pitäiskö siellä sit käyttää jotain univormua?" Ada kohautti harteitaan: hänelle oli ihan yksi ja sama mitä päälleen laittoi, Emilie taas oli hyvinkin tarkka vaatteistaan. "Kysytäänkö äitiltä? Se reksi pitäis varmaan kutsuu kylään ja sit jos se on vaikuttunut meiän talosta ja hyvistä ruuista, ni me päästään sen kouluun. Harmi vaan ettei me voida esittää että asutaan mummin luona, ku siellä on niin paljon hienompaa..."

Sophie myöntyi tyttöjen ideaan alta aikayksikön. Kunhan hän vain ehtisi olla kotona ja laittaa ruuat valmiiksi, tytöt saisivat hoitaa rehtorille puhumisen. Sophieta vilkuiltiin vieläkin vähän alta kulmain kylällä, ja vaikkei hän siitä välittänytkään, se tuntui joskus vähän hankaloittavan elämää.



Tytöt menivät illalla nukkumaan molemmat yksityiskoulusta haaveillen. Emilien haaveissa oli ylhäisiä kavereita, hienoista kankaista valmistettuja koulupukuja ja koulutanssiaisia.
Emilielle oli sisustettu Terhenin vanha huone – Sophien oli ollut pakko luovuttaa ja antaa huone toisen tytön käyttöön, mutta tila pistettiin kuitenkin uuteen uskoon uusilla tapeteilla, verhoilla ja huonekalumaaleilla. Emilie ei pitänyt vihreästä, pinkkiä sen olla piti.



Adan huone taas oli kirkuvanpunainen, sitä tasoittivat ainoastaan vaalea kirjahylly ja muutamat tumman puun väriset kalusteet. Entiseksi lastenhoitohuoneeksi tätä ei aivan heti tunnistanut.
Adan päässä pyörivät monenlaiset ajatukset uudesta koulusta. Suurin toive oli se, että hän saisi lopultakin olla rauhassa sellainen niinkuin oli: huippuälykäs mutta riehakas, ehkä jopa vähän liioitellunkin vauhdikas. Osa Adan tohotuksesta saattoi olla sen peittelyä, että hän oli syvällä sisimmässään vähän ujo vieraiden ihmisten seurassa. Koko ajan äänessä oleminen ja kepposten keksiminen tuntui hyvältä keinolta näyttää, ettei hän ainakaan ollut mikään tyhmä hikipinko joka käytti kaiken aikansa läksyjen lukemiseen.



Yksityiskoulun rehtori hyväksyi mukisematta illalliskutsun, ja saapui täsmällisesti tiistai-iltana kello viisi. Emilie oli vastassa säihkysilmineen ja hyvinharjoiteltuine hymyineen: tässä hän oli hyvä. "Saisinko kenties esitellä teille hiukan taloamme? Sehän on tuon viereisen Suur-Tammelan kartanon sivurakennus, rakennettu vuonna 1790..." tyttö posmitti menemään rikkumattoman kohteliaalla äänensävyllä. Rehtori oli ilmeisesti kovin vaikuttunut. Tähän asti kaikki sujuikin oikein hyvin.



Emilien esitellessä taloa asiantuntevin äänenpainoin juuri töistä palannut Sophie kohtasi järkytyksen jääkaapilla: hän oli sittenkin unohtanut ostaa ainekset illan lohiateriaan! Kauhistuneena hän kipaisi kulman taakse kyläkauppaan – aurinkolasit tiukasti päässä – mutta liian myöhään. Sophien kadottua rehtori tunsi itsensä nälkäiseksi, ja Emilien livahdettua hetkeksi vessaan, hän kauhaisi itselleen lautasellisen toissapäiväistä makaronilaatikkoa, joka oli unohtunut pöydälle. Kun tytöt huomasivat rehtorin pistelevän makaronilaatikkoa poskeensa hyvällä ruokahalulla, oli jo liian myöhäistä. Rehtorin kasvot alkoivat äkillisesti vihertää, ja hän ponkaisi uskomattomalla notkeudella ylös tuolilta. "Jaa, tämä olikin sitten varmaan tässä. Ilmoittelen," rehtori ähkäisi ja suorastaan juoksi ulos lähes törmäten ällistyneeseen Sophieen, joka kantoi painavia ruokakasseja.



Tytöt rojahtivat pettyneinä sohvalle. "Miksi ihmeessä sen makaroonilaatikon piti unohtua pöydälle?!" Ada sadatteli. Emilie otti iskun stoalaisen tyynesti. "Täytyy sitten yrittää ensi syksynä uudelleen," hän huokaisi.



Erään kerran tytöt olivat taas yökylässä Suur-Tammelassa, kun Sophie oli lähtenyt yöksi 'jonnekin'. Ada oli jo toipunut yksityiskouluhaaveiden kariutumisesta, mutta hän purki silti turhautumustaan käyttäytymällä epäilyttävästi niin, että opettajat uhkasivat alentaa kerta kaikkiaan hänen käytösnumeroaan. Madeleinen oli pakko naurussa suin vähän torua tyttöä, tällä kertaa siitä kun hän oli aloittanut apinaleikin koulubussissa sillä seurauksella, että kuljettaja oli joutunut sairaslomalle.



Ada oli aloittanut pianotunnit. Kotona Vähä-Tammelassakin oli piano, mutta tyttö karkasi usein mummolaan flyygelin ääreen, sillä siitä lähti paljon suurempi ja mahtavampi ääni. Madeleinea hiukan nauratti: tyttö soitti samalla tavalla kuin yleensäkin käyttäytyi, äänekkäästi ja suurella voimalla.



Emilie taas ei ollut oikein löytänyt itselleen vielä mitään kivaa harrastusta. Hän lähinnä luki kaikkea, mikä sattui eteen tulemaan. Esaiaksen piti valvoa, ettei tyttö löytäisi mitään sopimattomia kirjoja, mutta tarvitseeko sitä nyt valvoa lukemalla niitä itse? ;)



Madeleine oli elementissään: lopultakin hänellä oli kunnon keittiö, tilava ja valoisa ja varusteltu kaikilla mahdollisilla vempeleillä. Radiosta pauhasi Aidan juhlakohtaus ja Madeleine vihelteli itsekseen mukana. Voisiko mikään enää mennä pieleen? Suloiset lapsenlapset, uudistettu talo, muhkea eläke ja kohtuullinen terveys. Mitä muuta voisi vanha ihminen enää toivoa?



Ruoka katettiin suureen ruokasaliin. Esaias viritteli takkaan tulta, ja Ada kertoili hurjia kummitustarinoita elävistä luurangoista. Madeleine yritti esittää kauhistunutta ja torui, etteivät tuollaiset tarinat sopineet vielä kymmenvuotiaille.



Kaikki söivät hyvällä ruokahalulla, ja Ada kiusasi Emilietä melkein koko ruokailun ajan siitä, kun sisko päästi vahingossa mojovan röyhtäyksen. Emilie nosti nokkaansa pystyyn, Esaiasta nauratti ja Madeleine yritti hyssytellä Adaa. Tyttöhän oli ihan kuriton!



Lopulta kaikki saivat syötyä ruokansa viimeistä vihannesta myöten. Emilie nuokkui niin, että Madeleine komensi molemmt nukkumaan, vaikka Ada olisikin halunnut vielä riehua. Mutta ei auttanut: Madeleine oli oppinut kovaksi kurinpitäjäksi sairaalanjohtajana.



"Ja sitten hampaittenpesulle!" Madeleine komensi tyttöjä. Ada oli vielä suihkussa, mutta Emilie totteli kuuliaisesti.



Ada veti vaatteet takaisin päälleen. "Ei ei, hassu lapsi, yöpaita päälle nyt," Madeleine torui. "Muttakun ei miua nukuta vielä!" Ada hihkui. "Mitä tuon oven takana muuten on? Ja miks siinä on kaappi?" Ada jatkoi pulputustaan. Madeleine säpsähti.



"Nyt loppui kyselyt! Hampaittenpesulle mars, ja ei enää yhtään pöpinöitä! Kello on jo vaikka miten paljon." Adan naama venähti. "Mutta mummi, kun miä vaan haluisin nähä että mitä siellä..."
"Enkö minä jo sanonut? Nyt suut suppuun. Ei siellä ole yhtään mitään, se on vanha varastohuone vaan," Madeleine keksi villisti.
"Minä pesin jo hampaat, enkä minä ole ainakaan sanonut yhtään mitään," Emilie ilmoitti.



Ada marssi huuli mutrulla vierashuoneeseen ja hidasteli tahallaan. Emilie oli jo menossa peiton alle, kun Ada vasta hitaasti availi kaapinovia. Esaias kiipesi keittiöstä tarkistamaan, kuinka nukkumaanmeno eteni. "Noh, nyt ripirapi, Ada! Äitisikin suuttuu jos ette mene ajoissa nukkumaan." Ada puhahti jotakin, mutta kävi isoisänsä mieliksi nukkumaan.



Madeleine oli epätavallisen hiljainen käydessään nukkumaan. "Mikä nyt on," Esaias tiedusteli. Madeleine ynähti jotain epäselvää vastaukseksi. "Noh, käydään sitten nukkumaan, eikös niin. Vai haluatko sinä lukea vielä sitä Rumaa Kreivitärtäsi?" Esaias yritti vielä saada vaimostaan jotain irti, mutta tämä oli kuin muissa maailmoissa, joten Esaiaksen ei auttanut kuin luovuttaa ja sammuttaa valot.



Ada ei saanut unta. Kummallinen, pönkätty ovi ja Madeleinen hätäännys siitä kysyttäessä pyörivät tytön päässä, ja hän kääntyili levottomasti lakanoidensa välissä. Lopulta uteliaisuus voitti, ja ihan hiirenhiljaa Ada heitti peitot päältään ja tassutteli siskonsa luo.



"Emilie! Herää!" Ada suhahti ja ravisteli siskoaan kovakouraisesti. Emilie yritti kääntää kylkeä, mutta Ada ei antanut periksi.



Lopulta Emilie vääntäytyi pystyyn. "Mitä ihmettä nyt? Eihän nyt ole vielä aamu?" "Ssshhh!" Ada sihahti. "Ei ookaan, mutta mennään kattomaan mitä sen oven takana on." Emilie piristyi alta aikayksikön.
"Eikä varmasti mennä! Mummihan sanoi ettei siellä ole mitään, tai sitten siellä voi olla joku kummitus tai jotain muuta kamalaa. En mä halua!"
Mutta Ada oli päättänyt, että hänen oli saatava tietää, miksi mummi oli pönkännyt yhden oven talostaan. "Nyt mennään! Ei mitään kummituksia ole olemassakaan, senkin hupsu," Ada sihisi ja kiskoi siskonsa kädestä pitäen ulos yläaulaan.



Tytöt hiippailivat varpaillaan aulan poikki suljettuaan ensin oven mahdollisimman hiljaa. Ada painoi korvansa kylpyhuoneen ovea vasten. "Ei siellä ole ketään, mummi ja pappa nukkuu varmaan jo ihan täyttä häkää," hän kuiskasi. Emilie oli vieläkin vähän vastahakoinen, yleensä siskon seikkailuista ei seurannut mitään hyvää. Mutta ei Emiliekään voinut täysin hillitä uteliaisuuttaan.



Pimeässä kylpyhuoneessa kaikki näytti jotenkin pelottavammalta kuin valoisaan aikaan. "Miua pelottaa," Emilie vikisi. "Entä jos siellä on ihan oikeesti jotain tosi pelottavaa, joku haamu, tai mörkö, tai..." Jostain kuului äänekäs narahdus, ja molemmat tytöt hyppäsivät melkein metrin ilmaan. Adalla oli tarpeeksi järkeä puristaa suunsa kiinni, mutta Emilieltä karkasi melko äänekäs inhadus. "Sssshhh!!!" Ada suhisi ja tyrkkäsi siskoaan käsivarteen. "Mummi herää! Ei se mitään ollut, vanhoissa taloissa narisee aina," Ada vakuutteli itseään ihan yhtä paljon kuin siskoaan.



Ada tarttui painavasta puusta valmistetun kaapin kulmaan, tuki toisen jalkansa kylpyammetta vasten ja alkoi vetää. Kaappi oli yllättävän painava, vaikka se oli aika pieni. Ähisten ja puhisten hän sai kaapin liikkumaan. "Tuu auttamaan nyt senkin laiskamato," Ada puuskutti. Emilie vilkuili ympärilleen pelokkaasti eikä liikahtanutkaan. "Saat kyllä ihan itse siirtää sen, miä en ainakaan halua mitään vaikeuksia." Ada tuhahti ja jatkoi vetämistä. Kaappi tuntui siirtyvän vain muutaman sentin kerrallaan, se oli niin painava.



Sillä aikaa Madeleine oli herännyt äänekkääseen mouruamiseen ja raapinaan oven takana: ikivanha Oskari-kissa siellä teroitti kynsiään Adan sängyn päätyyn. Madeleine ponkaisi ylös vuoteesta ja säntäsi sättimään kissaa.



Oskarin näyttäessä häpeilevältä Madeleine tajusi yhtäkkiä, että Adan yövalo paloi. Eikä kummassakaan sängyssä ollut tyttöä. Ei kai vain... Ei! Pohtimatta asiaa sen enempää Madeleine säntäsi kohti kylpyhuonetta.



Kylpyhuoneessa Ada oli saanut kaapin melkein kokonaan pois oven edestä. "Vielä... vähän..." hän puuskutti. Emiliekin oli innostunut ja löi hiljaisesti tahtia käsillään. "Hii-op! Hii-op!"



Yhtäkkiä valot räjähtivät päälle ja tytöt sokaistuivat hetkeksi. Silmiään siristellen, pahinta aavistellen he kääntyivät ympäri. Madeleine seisoi ovella kädet puuskassa, näyttäen suorastaan kauhistuttavalta tulipunaisessa pyjamassaan.
"Mitä minä oikein sanoin?!" Madeleine jyrisi. "Minähän kielsin menemästä sinne!"



Ada nosti pikkuvanhasti etusormensa pystyyn. "Et oikeastaan, sinä vain kielsit kysymästä, et katsomasta itse..." Adan ääni haipui Madeleinen loimuavien silmien edessä.
"En ole ikinä elämässäni ollut näin pettynyt," Madeleine puhisi. "Nyt nukkumaan, sekunti aikaa! Ja tästä puhutaan äitinne kanssa. Keskellä yötä valveilla ja penkomassa paikkoja, mihin minä nimenomaan olen kieltänyt menemästä! Minua ihan hävettää, että lapsenlapseni ja tulevaisuuden toivoni ovat tottelemattomia pikku riiviöitä."
Emilie nielaisi protestinsa. Mummi oli jotenkin pelottavalla tavalla erilainen kuin yleensä. Ehkä hän voisi puolustaa itseään joskus myöhemmin. Tämähän oli ollut kokonaan Adan idea!



"Katso nyt mitä sait aikaan," Emilie sihahti kömpiessään takaisin sänkyyn. "Nyt mummi on kauhean vihainen, ja äitikin varmaan suuttuu, ja miäkin oon pulassa ja se on ihan siun vika!" Ada näytti kieltä siskolleen. "Kiinnostihan siuakin tietää mitä siellä on. Ja eihän äiti ikinä suutu. Hitsi kun oltiin niin lähellä!" Ada jysäytti tyynyä nyrkillään. Emilie puisteli päätään. "Siä oot ihan mahdoton! Kohta joudut vielä niin pahaan pulaan ettet siitä ihan helpolla selviäkään," hän mutisi pahaenteisesti.



Mutta kun Sophie saapui kotiin matkaltaan, koko episodi tuntui unohtuneen ihan täysin. Ada riensi riemuissaan äitiään vastaan, ja supatti tälle lopulta koko jutun vähän rohkaistuttuaan. Sophie vain naurahteli tytön uteliaisuudelle – äitinsä tyttö, selvästi! – mutta kehotti häntä silti tekemään mummille mieliksi ja unohtamaan koko jutun.



Pitkä kausi kotiäitinä oli ehtinyt repsahduttaa Sophien kunnon, ja hän joutui treenaamaan nykyään päivittäin pysyäkseen riittävän vireänä työtään varten. Sophie ei ollut enää ihan nuori, mutta ura tuntui jämähtäneen paikalleen. Olisi niin mukavaa tehdä välillä jotain vähän muutakin kuin vain juosta muinaismuistojen perässä ympäri maailmaa!



Teki niin hyvää päästä aina välillä saunomaan ihan rauhassa. Nyt kun tytöt olivat jo isompia, heitä ei tarvinnut ihan koko ajan vahtia, ja usein he olivat joko koulussa, kavereiden luona tai mummolassa. Sophie nautti yksinäisyydestä ja rauhasta, vaikka häntä hiukan nolottikin. Olisihan sitä voinut omien lasten kanssa enemmänkin aikaa viettää, mutta Sophien matkustusvietti oli aina ollut suurempi kuin hoivavietti, kaikista suurista puheista huolimatta. Nytkin hän kaipasi kipeästi vaihtelua. Kohtahan hän täyttäisi neljäkymmentä, korkea aika siis vaihtaa johonkin uuteen työhön!



Sophien tyylikin muuttui hieman viidennen vuosikymmenen koittaessa. Nuorekkaat kiharat vaihtuivat vähän aikuisempaan kampaukseen, vaatteet olivat armollisempia kropalle ja tyyli muutenkin huomaamattomampi. Eipä olisi uskonut, minkälainen tyyppi tämän ulkokuoren alla piili...
Sophien menneet, oletetut sekoilutkin alkoivat unohtua, ja hänet huolittiin jopa puutarhakerhon jäseneksi. "Paikallisia suihkuseurapiirejä," Sophie hihitteli itsekseen katsellessaan, kuinka sedät ja tädit kuopsuttelivat ruusupensaiden alta ja yksi sai yllätyspesun nurmisadettimesta. Sophie jätti armeliaasti mainitsematta, että pihasta huolehti lähinnä palkattu puutarha-apulainen.



Tytöt eivät olleet kovasta yrittämisestä huolimatta enää päässeet yksityiskouluun: rehtori mutisi aina jotain jostakin epämääräisistä kiireistä, kun Sophie yritti maanitella häntä paikalle. Ehkä pitäisi koettaa uudelleen yläasteen alkaessa.
Emiliellä oli tätä nykyä jokin seurusteluntyyppinen viritys Ukko-nimisen suositun kovispojan kanssa. Ada ei ollut asiasta oikein mielissään, sillä Ukon jengi oli juuri sitä porukkaa, joka häntä eniten kiusasi. Emilien päätä ei voinut kuitenkaan kääntää: hän oli luokan kuningatar joka asiassa, ja siihen kuului ehdottomasti se, että piti olla ensimmäinen joka seurustelee.



Ukko mustamaalasi Adaa Emilielle melkein koko ajan, ja Emilie, joka kuvitteli että seurustelusuhteessa pitää aina olla samaa mieltä toisen kanssa, nyökytteli ja hymyili, vaikka Ukko väitti varmana tietona, että Ada oli noita. Emilie ymmärsi sentään räpytellä ripsiään ja ihmetellä, että mistä moinen tieto saattoi olla peräisin. Ukko vähän kiemurteli, mutta kertoi sitten kuulemansa juorut.



Ada oli tällävälin vetäytynyt olohuoneen sohvalle katsomaan Kanikamun Seikkailuja. Hänestä tuntui, että kaikki näkivät miten savu nousi hänen korvistaan. Millä ihmeen keskiajalla nyt muka elettiin? Ukon jengi oli taas keksinyt uuden jutun. Ada oli selittänyt muille tytöille vähän väritettyä versiota siitä, mitä hän kuvitteli mummin suljetun oven takana piileksivän, mutta Ukon jengi oli kuullut vain osan, ja sen jälkeen koko piha tuntuikin raikuvan sekä huutoina että kuiskauksina: 'Punapäänoita! Noita-akka! Missä sun luutas on?!'



Kun Ukko oli lähtenyt, Ada hyökkäsi siskonsa kimppuun. "Olenko miä nyt siunkin mielestä noita? Böööö! Muutan sut sammakoksi!" Ada huusi loukkaantumisesta tukahtuneella äänellä. Emilie nyrpisti nenäänsä. "Et kai siä pidä miua ihan tyhmänä? Siähän oot miun sisko." Adan huolellisesti rakentama, äkäinen puolustusasenne romahti alkuunsa, ja hän puhahti vain hullunkurisesti.



"Älä nyt kerro kenellekään, mutta miä tiiän miksi siua kiusataan," Emilie madalsi ääntään ja iski silmää kuin paraskin salaliittolainen. "Tiiätkö Ukon kaverin, sen Villen? Se on ihan hirveän ihastunut siuhun, mutta sen mielestä se on noloo. Se keksii kaikkia noita juttuja, että kaikki luulis ettei se vaan tykkäis siusta," Emilie supatti. Ada hämmästyi niin, että meni kerrankin sanattomaksi.



"Oikeesti aika hassu juttu. Onko se siusta yhtään söpö?" Emilie hihitteli. Ada sai puhekykynsä takaisin.
"No ei kyllä tosissaan! Hyi yäk, se on sellanen ilkee ja ruma pystynokka. Voit sanoo kyllä ettei kiinnosta yhtään," Ada puuskahti ja esitti yökkäilevänsä.



Myöhemmin Ada meni yläkertaan leikkimään omalla Kanikamu-nallellaan. "Ei musta kukaan kuitenkaan oikeesti tykkää," hän pohti ja katseli surumielisesti pehmopupun silmiin. "Mähän olen se punapäänoita. Eikä sillä oo niin väliäkään. En mäkään tykkää niistä," hän ajatteli äkäisesti. "Painukoot hiiteen! Mähän näytän niille kaikille vielä!"

Mutta hetkinen. Mitä Terhenille kuuluikaan tällä välillä? Palataanpa ajassa hiukan taaksepäin, tai no, jokseenkin siihen suuntaan ainakin.



Lenwë oli tuonut Terhenin yllättävän nopean kävelymatkan jälkeen suoraan hovin eteen. Terhen tuijotti suu ammollaan ympärilleen: tuossa oli yksi Lenwën näköinen täti, mutta kaikki muut – No hyvä on, olihan Lenwëkin sisarineen aika hurjannäköinen, mutta Terhen oli jo tottunut lehtevyyteen kaksosten kanssa – olivat kuin hurjimmista saduista. Hiukan ujostellen Terhen astui sini-ihoisen ja valkotukkaisen miehen eteen, joka ilmeisesti oli nyt kuningas. Eli isä... Mitenköhän häneen pitäisi suhtautua? Pitikö olla kohtelias vai esittää riemastunutta vai olla niinkuin ei olisikaan? Terhen katsoi avuttomasti Lenwëä.



"Teidän majesteettinne, arvon hoviväki, saanko esitellä teille kruununprinsessa Aroderilin. Eläköön!" Lenwë lausui arvokkaasti. Hoviväki hihkaisi perässä "eläköön", kuka innokkaammin, kuka vähemmän innokkaasti. Hetken kuluttua Terhen muisti että oudolla nimellä viitattiin häneen itseensä.
Kuningas oli aika pelottavan näköinen. Terhen ei uskaltanut sanoa mitään: kuningas taas tuijotti häntä pistävin silmin, kipinät tanssien kasvojen ympärillä. Terhenin hiukset nytkähtivät levottomasti, ja kuningas suli hymyyn.
"Olet kovasti äitisi näköinen, mutta näen, että sinussa virtaa vahvana Vanhan Kansan veri. Tervetuloa valtakuntaasi, tyttäreni." Kaunis, nuorennäköinen nainen kuninkaan vierellä hymyili ja nyökkäsi ystävällisesti. Terhen ei oikein osannut sanoa mitään, joten hän tuijotteli varpaitaan ja niiasi kömpelösti.
"Lenwë, Caranor, ohjatkaa kruununprinsessa huoneeseensa ja pukekaa hänet niinkuin hänen asemaansa kuuluu," kuningas kehotti. Muitta mutkitta Terhen ohjattiin huoneesta huikean korkealla kulkevalle riippusillalle, joka vei toiseen torniin.



Terhenille näytettiin hänen tuleva huoneensa, mutta häntä kiinnosti enemmän nähdä linnaa ulkopuolelta. Lenwë oli kiikuttanut hänet silmät suljettuina niin, ettei hän ollut nähnyt vuorenseinän pensasmuodostelman jälkeen mitään ennenkuin hänen silmänsä oli jälleen vapautettu hovissa. Terhenin ihoa ja päänahkaa kihelmöi oudosti, kun hänen hiuksensa kammattiin auki ja vaatteensa vaihdettiin, mutta hänellä oli niin kiire ulos, ettei häntä juuri sillä hetkellä kiinnostanut.

Lenwë kävelytti Terheniä lyhyen kierroksen palatsin puutarhassa. "No, kelpaako tämä teille, teidän kuninkaallinen korkeutenne?" Terhen tuhahti. "Ei saa kutsua minua noin! Et ainakaan sinä, isi", Terhen sanoi viimeisen sanan hiukan epäröiden. Oikea isä oli vaikuttanut kovin etäiseltä, vaikka ihan kiltiltä. Sitten hänestä tuntui, että pitäisi sanoa jotakin häntä ympäröivästä huikeasta puutarhasta.
"Täällä on kovin kaunista... Tämänkö takia se Helegalan tahtoo valloittaa... meidän valtakuntamme?" Lenwë naurahti.
"On siinä muutakin takana. Opit sitten aikanaan..."