Osa 31. Good Riddance

Heippati! Anteeksi pitkä odotus ja vielä enemmän anteeksi, että jakso on hiukan tavallista lyhempi. Olen vaan lähdössä viikoksi netin ulottumattomiin, niin ajattelin että julkaisisin tässä välissä. Pienenä tasoituksena tosin kuvat ovat isompia kuin ennen: bloggerin säilytystilani loppui ja jouduin lopultakin kumartamaan photobucketille. Toivottavasti kuvat eivät liikaa ui sivupaneeliin :(

Jälleen varoitus perheen pienimmille ja muuten vain herkkänahkaisille: tässä jaksossa harrastetaan magiaa. Ei mustaa magiaa, mutta kuitenkin. :) Nähdään elokuussa!



Madeleine ja Esaias olivat päättäneet tehdä kaikkensa selvittääkseen, kenen henki heitä oikein vainosi ja miksi. Madeleine oli käynyt museovirastossa, ja avuliaan virkailijan kanssa penkonut arkistoja ja varastoja, kunnes eräästä nurkasta löytyi pahasti pölyttynyt vanhanaikainen kaappi täynnä kirjoja. Osoittautui, että kaappi oli Suur-Tammelan alkuperäiskalustoa, ainoa esine jota ei ollut myyty. Kirjat taas olivat vanhoja sukuluetteloita!

Madeleine lunasti kaapin kirjoineen päivineen itselleen ja raahautti sen Suur-Tammelan pienimpään yläkerran huoneeseen. Esaias ihmetteli, mitä hyötyä moisesta madonsyömästä rotiskosta oli, mutta Madeleine valisti miestään. "Tässä on asiakirjoja aina kartanon rakennusajoista lähtien! Jos näistä ei selviä, kuka se häirikkö on, niin ei mistään!"



Madeleine uppoutui tutkimaan vanhoja, tomuisia opuksia päiväkausiksi. Joukossa oli sukupuiden lisäksi tilikirjoja, päiväkirjoja, vanhoja kirjeitä... Madeleine saattoi tuskin lopettaa lukemisen syödäkseen jotain. Tässä oli lopultakin tietoa hänen suvustaan, esi-isistään, siitä, kuka hän oikeastaan oli!

Lopulta Madeleine kuitenkin muisti, mitä oli etsimässä, löydettyään jotain hätkähdyttävää. Erään laatikon takanurkkaan lynttäytyneenä oli suurehko, tummunut medaljonki. Tärisevin sormin Madeleine avasi sen; medaljongin sisältä häntä tuijottivat ankarat mustat silmät, kopeat kasvot, valkoisen peruukin ympäröiminä... Se oli selvästi hänen vainoajansa, mutta huomattavasti nuorempana. Toisella puolella medaljonkia oli kiltin, hiukan alistuneen näköinen nuori nainen. Ehkä vaimo? Madeleine käänsi medaljongin ympäri ja huomasi, että kanteen oli kaiverrettu jotakin. Madeleine hinkkasi kaiverrusta varoen hihallaan, ja kaiverrus paljastui. "G.A.T. & M.A.T. 1789".




1789... Kymmenen vuotta kartanon rakentamisen jälkeen. Madeleine muisti nähneensä asiakirjoja noilta vuosilta ja selasi kuumeisesti luettujen kirjojen pinoa. Sukupuu... "Suur-Tammelan ensimmäinen isäntä, Gustav Adolf Tavast. Vaimonsa Marie Antoinette Tavast... Tyttärensä Madeleine Tavast.

Eikä muita lapsia. Madeleinea kylmäsi. Selattuaan hätäisesti eteenpäin Madeleine näki, että Gustav Adolfin tytär oli mennyt naimisiin serkkunsa kanssa. Siksi siis sukua ei oltukaan kuopattu, mutta ei ihme, että Gustav Adolf oli häiriintynyt, kun perintöä hoiti jälleen nainen. Nainen, jolla oli sama nimi kuin hänen ainoalla tyttärellään...

Madeleine penkoi yhä syvemmälle kaapin perukoille, ja hämmästyksekseen löysi sekä Gustav Adolfin että hänen tyttärensä kirjeitä ja yhden päiväkirjankin. Gustav Adolf sadatteli päiväkirjassaan onnetonta, mahoa vaimoaan, joka ei hengenvaarallisen synnytyksen jälkeen enää saanut hankkiutua uudelleen raskaaksi. Pientä tyttöä, joka oli uppiniskainen, vilkas eikä erityisen viehättävä.

Tytär taas oli saanut kirjeen tädiltään paria vuosikymmentä myöhemmin: kartanon tyttären ei sopinut jättäytyä vanhaksipiiaksi, viimeistään nyt olisi naitava Fredrik-serkku, kun isä oli kuoleman kielissä. Suvun ei saisi antaa sammua! Madeleinen kävi sääliksi kaukaista esiäitiään. Ainako heidän avioliitoillaan oli pelattu valtapeliä? Madeleine päätti kostaa samalla, kun hankkiutuisi epämiellyttävästä vieraasta eroon.



Aika kului, Emilistä oli kasvanut jo iso poika. Hänen pukeutumisensa herätti yhä hilpeyttä koulussa, ja hän toivoikin, että pääsisi yksityiskouluun yläasteelle samalla, kun nuoremmat lapset pyrkisivät sinne. Emilin lapsuudessa yksityiskouluun ei ollut ollut varaa, ja Emil oli siitä katkera: julkisen koulun ikävä ilmapiiri piti huolen siitä, että pojalta katosivat lukuhalut kokonaan.



Esaias oli saada hermoromahduksen, kun Emil toi kotiin todistuksensa. Pelkkiä vitosia koko rivi! Opettajan pojalla! Tohtori Von Stackelbaum kutsuttiin kotikäynnille, kun Esaias oli kävellyt ympyrää eteisessä kaksi tuntia silmät päässä seisoen ja omituisesti mutisten.



Madeleine valmisteli Gustav Adolfista eroon pääsemistä huolellisesti koko kesän. Aivan kuin haamu olisi aavistanut, että jotain oli tekeillä ja säikähtänyt: hyökkäykset olivat vähentyneet. Madeleine päätti turvautua järeisiin keinoihin ilkeän hengen karkottamisessa, ja opiskeli kaikkia mahdollisia noitakeinoja huoneessaan lukitun oven takana. Madeleine ei halunnut luottaa tehtävää kenellekään muulle, hänhän se tässä oli joka yleensä kuolleiden kanssa keskusteli.

Lopulta eräänä loppukesän yönä Madeleine tunsi olevansa valmis karkotusrituaaliin. Hän lukitsi oven huolellisesti, aitasi alueen, jolle haamun oli tarkoitus ilmestyä, poisti alttarin läheltä kaiken ylimääräisen mutta toi kynttilöitä huoneeseen haamua kiusaamaan.

Madeleine alkoi lausua valmistelemaansa rituaalia ääneen. Medaljonki oli hänen edessään pöydällä keskittymistä helpottamassa. Hänellä oli hiukan pöljä olo: entä jos joku kuulisi? Entä jos tämä ei toimisikaan? Hän karaisi kurkkuaan ja aloitti uudelleen. "Kaikkien elementtien ja, ööh, esiäitieni nimessä, käsken sinut saapumaan tähän piiriini, Gustav Adolf Tavast!" Madeleine jäi seisomaan kädet ylhäällä, tuntien itsensä nyt todella typeräksi. Suitsukekin alkoi yskittää... Mutta sitten tapahtui jotakin.



Suitsukesavun keskeltä sukelsi esiin peruukkipäinen, ylpeän näköinen vanha mies. "Mistä olet saanut minun medaljonkini?!" hän jyrisi, jotenkin kolkommalla äänellä kuin ennen. "Se ei kuulu sinulle, vanhus," Madeleine vastasi kylmästi, vaikka häntä pelotti niin että polvet tutisivat. "Minä en ole sinun tyttäresi, eikä sinulla ole oikeutta puuttua elävien asioihin."




"Tyttäreni oli koko suvun häpeäpilkku," Gustav Adolf jatkoi jyrisemistään. "En salli, että kaikki se työ, jonka tein suvun jatkumisen eteen, tuhotaan! Mikä siinä oikein on, että kaikki Madeleinet ovat uppiniskaisia ja hävyttömiä! Eivät ymmärrä omaa paikkaansa, naisen paikkaa! Se ei ole tämän kartanon valtiaan paikka!"



"Ajat muuttuvat," Madeleine tuhahti edelleen samalla kylmällä äänellä, joka tuntui hänestä niin oudolta. Mistä lähtien hän oli osannut puhua niin? "Sinustako viattoman tytön pakottaminen naimisiin serkun kanssa on ansiokasta toimintaa?" Gustav Adolf väänteli käsiään turhautuneena. "Mitä tuollainen heitukka voi ymmärtää suvun kunniasta? Eihän naisilla ole edes sielua! Mitä väliä sillä on, mitä niille tekee? "

Madeleine tunsi raivon kiehuvan sisällään. "Nyt tämä saa riittää!" Hän huusi.



Madeleine tarttui rituaaliveitseensä ja iski sen muitta mutkitta medaljongin lasin läpi, mustien silmien väliin. Gustav Adolfin aave kirkaisi oudon kimeästi ja romahti polvilleen. "Kaikkien niiden naisten sielujen nimessä, joita sinä olet polkenut jalkoihisi, käsken sinua, Gustav Adolf Tavast! Mene vaimosi ja tyttäresi luokse tuonpuoleiseen, jätä lopultakin taaksesi tämä maailma! Minä ja minun tyttäreni ovat nyt suvun perijöitä, etkä sinä sille mitään mahda! Poistu nyt!"

Madeleine heitti vielä maljasta pyhitettyä vettä aaveen päälle. Kuului pahaenteistä sihinää...



Gustav Adolf vajosi maahan. Huoneessa kävi kova tuulenvire, joka kieputti savua ympäriinsä. "Eeeeeiiiiiiii!" Aave kirkui, mutta ei mahtanut Madeleinen rituaalin voimalle mitään: Gustav Adolf hajosi hienojakoiseksi tomuksi kuin kuivahtanut hiekkakakku.

Madeleine katseli järkyttyneenä aikaansaannostaan. "Terve menoa," hän huokaisi heikosti ja horjahti taaksepäin.



Oven takaa kuului äänekäs naukaisu, ja Madeleine säikähti niin, että oli saada sydänkohtauksen. Onneksi se oli kuitenkin vain Oskari. Madeleine sieppasi kissan syliinsä ja pyöritti sitä ympäri: lopultakin kiusanhengestä oli päästy eroon ja hänen perheensä saisi elää rauhassa!



Lakaistuaan Gustav Adolfin huolellisesti maljakkoon Madeleine lukitsi huoneen oven tiukasti ja pudotti avaimen maljakkoon tomun sekaan. Maljakon hän piilottaisi varmaan paikkaan, ettei kukaan enää koskaan löytäisi sitä... Esaias saisi vielä tiivistää oven joka rakosen. Tähän huoneeseen ei astuisi kukaan enää jalallaankaan.

Madeleine tunsi hiukan haikeutta jättäessään huoneeseen asiakirjakaapin papereineen. Edes rikkonaista medaljonkia Madeleine ei uskaltanut pitää itsellään, vaan hän piilotti sen esiäiti-Madeleinen päiväkirjan väliin. Hurja rituaali oli vaatinut Madeleinelta kaiken sen pienen rohkeuden, mitä hänellä oli ollut: nyt hän ei halunnut enää olla missään tekemisissä asian kanssa.



Seuraavana päivänä Vilhelm löysi takapihan nurkassa olleen pusikon keskeltä jotain erikoista: puutarhuri oli perannut pusikon oikein huolella, ja nyt sieltä pilkisti ikivanhan ja kuluneen näköinen hautakivi. Kun poika juoksi itkien äitinsä luo kertomaan asiasta, Madeleine nosti hänet syliinsä ja halasi lujasti. "Ei sinun tarvitse enää pelätä sitä, äiti lupaa sinulle sen! Laitetaan aita pensaan ympärille, niin kukaan ei pääse sinne," Madeleine hyssytteli.

Sitäpaitsi nyt hän tiesi, mihin piilottaisi maljakon...



Vuodet vierivät nopeasti nyt kun Gustav Adolfin hengestä oli päästy eroon. Esaias ei pahemmin kysellyt, miksi vaimo halusi tiivistyttää kulmahuoneen oven. Hän oli vain tyytyväinen siihen, että lapset eivät enää olleet vaarassa.

Emil alkoi kompensoida pahaa oloaan uudella harrastuksella: hän paneutui intohimoisesti juustojen maisteluun. Cheddaria, Brietä, Auraa, Camembertia, Roquefortia, Goudaa... Poika käytännöllisesti katsoen eli juustoleivillä ja söi mascarponevaahtoa jälkiruuaksi.



Madeleinea hiukan ihmetytti pojan loputon nälkä, mutta sitten hän järkeili, että kasvava nuori mies tarvitsee ruokaa. "Kulta, minusta on hienoa, että tutustut uusiin ruokalajeihin ja opettelet laittamaan itsellesi ruokaa, mutta onko sinun aivan pakko joka kerta ottaa uusi lautanen?"



Madeleine oli päättänyt, Gustav Adolfin katoamista seuranneessa tarmonpuuskassa, jatkaa sittenkin vielä opintojaan ja erikoistua sisätautikirurgiksi. Hän harjoitteli yöt pitkät ensiapunukella, jonka sisuksista löytyi tosin aina välillä kaikkea outoa - eräänkin kerran nihkeä ja lemuava hampurilainen. "Viilheeeelm!!! Mitä minä olen sanonut äidin tavaroilla leikkimisestä?!"



Kaksosetkin alkoivat olla jo kouluiässä. Sophie oli Emilin suosikki: veljet kiusasivat Emiliä melkein yhtä paljon kuin koulukaverit, mutta Sophiesta oli vain hauskaa, kun oli isoveli joka opetti tanssiaskeleita ja eri juustolaatujen eroja. Suurimman osan ajasta Sophie tosin vietti vipeltäen ympäriinsä: kaikista lapsista juuri Sophie oli se, jolla riitti loputtomasti energiaa ja hassuja leikki-ideoita. Välillä Madeleinesta tuntui, että Sophie vielä katkaisisi päänsä jonain päivänä, kun tyttöä piti paikkalla milloin minkäkin rasavillin suunnitelman seurauksesta.



Kaksosten aika lähteä kouluun lähestyi, ja nyt Madeleinella ja Esaiaksella oli lopultakin varaa kestitä rehtoria. Pahaksi onneksi juuri vierailun alla keittiön ikivanha muurihella hajosi lopullisesti, ja rehtori joutui tyytymään salaattiin. Onneksi Madeleine ja Sophie onnistuivat hurmaamaan rehtorin (joka tosin oli myös otettu siitä, että Esaias oli hänen kaimansa) ja kaikki lapset huolittiin niukin naukin yksityiskouluun.



Emilillä sitä vastoin ei ollut mitään toivoa: rehtori nyrpisti nenäänsä hänen todistukselleen, silmäili Emiliä päästä varpaisiin ja mutisi nopeasti, että poika oli liian vanha aloittamaan heillä.

Emil tunsi itsensä nöyryytetyksi, mutta eipähän siinäkään ollut mitään uutta. Ja toisaalta, hänelle oli jo tähän mennessä kirkastunut, ettei akateeminen ura ollut häntä varten. Ehkä hänen täytyisi tosissaan paneutua vaatesuunnittelija-suunnitelmaansa?



Sophien hiukset vaalenivat vanhemmiten ruskeiksi, niinkuin äidillään, isällään ja kaikilla sisaruksillaan. Hän ei antanut äidin millään leikata upeita kutrejaan, vaikka ne olisivat kuinka olleet aina tiellä leikkiessä.

Sophien leikit olivat aina rajuja ja vauhdikkaita: Rosvoa ja poliisia, cowboyta ja inkkareita, erityishippaa jossa oli lupa kiivetä puuhun piiloon tai vipeltää piharakennuksen katolla (tähän tosin äiti ja isä eivät antaneet lupaa, mutta se mitä he eivät nähneet, ei kai voinut satuttaa?)... Onneksi lähistöllä asui Ilmatar, jolla oli ainakin yhtä hauskaa raisujen leikkien parissa.



Vilhelm oli kyllä myös aikamoinen keppostelija, mutta piti myös erityisen tarkkaa huolta läksyistään: hän olikin ollut luokkansa priimus jo pitkään. Alexander, joka ihaili veljeään yli kaiken, yritti parhaansa yltääkseen samaan, muttei ollut kerta kaikkiaan yhtä älykäs.



Pian Vilhelm täytti jo 13. Hänen älykkyytensä oli niin poikkeuksellinen, että koulun rehtori ehdotti Madeleinelle ja Esaiakselle pojan lähettämistä sisäoppilaitokseen: siellä hän saisi keskittyä parhaansa mukaan opiskeluun maan parhaiden opettajien ohjauksessa.

Vilhelmistä itsestään idea oli mainio: hänestä oli tullut huomattavan suloinen nuori mies, ja tytöt roikkuivat hänen kannoillaan häiriöksi asti. Sisäoppilaitoksessa hän voisi keskittyä kemiallisiin kokeisiinsa rauhassa, ilman vaaraa siitä että joku tyttö vilkuttaisi hänelle ikkunan takaa. Jonain päivänä hän vielä räjäyttäisi itsensä vahingossa ilmaan, ellei mokoma häiritseminen loppuisi!



Madeleine oli hiukan vastahakoinen päästämään poikaansa niin kauas, mutta Esaias oli niin ylpeä ja innostunut poikansa saavutuksista, että Madeleine heltyi. Hei hei, Vilhelm! Tapaamme sitten yliopistossa.



Emil oli säästänyt viikkorahojaan jo pari vuotta, ja nyt hän (etenkin isänsä kauhistukseksi) hankki ikivanhan polkusingerin. "Mitä ihmettä sinä tuollaisella tyttömäisellä rautakasalla oikein touhuat?!" Esaias raivosi naama punaisena. Mutta Emil piti päänsä: "Minä tahdon vaatesuunnittelijaksi, ja täytyyhän minun osata ommella sitä varten! Ja sitäpaitsi tämä on kaunis," hän virnisti, kun Esaiaksen otsasuoni jyskytti uhkaavan näköisesti.

Madeleine sai miehensä rauhoitettua, mutta Esaiasta hävetti: mitä jos naapurit saisivat tietää, minkälainen friikki hänen vanhin poikansa oli? Madeleine huomautti melko viileästi, että suurin osa naapureista oli perhettä tai läheisiä ystäviä, jotka tuskin paheksuisivat Emilin harrastusta.



Kuusi vuotta myöhemmin...

Kaksosten nuoruus oli kulunut kuin siivillä. Sophie oli osoittautunut ainakin yhtä älykkääksi kuin Vilhelm, sillä erotuksella, että Sophie ei pahemmin nähnyt vaivaa koulun eteen. Alexander sen sijaan oli kuin siskonsa vastakohta: häntä ei kiinnostanut lukeminen enää lainkaan, ja monet kerrat Sophie sai pelastaa veljensä reputtamasta tärkeitä kokeita. Vilhelmin lähtö sisäoppilaitokseen oli ollut Alexanderille kova isku, ja kun vanhempi veli ei ollut enää näyttämässä esimerkkiä, Alexander kerta kaikkiaan menetti mielenkiintonsa opiskeluun.

Laiskuudestaan huolimatta Alexander haaveili suurista rikkauksista ja kenties kauppatieteen opinnoista: kai sinne nyt aina jotenkin saa luikerreltua sisään? Sophie taas oli hurahtanut romanttisiin seikkailutarinoihin, joissa urheat lehtinaiset tai arkeologit selvittivät huimia salaisuuksia ja siinä välissä tapasivat (ja hurmasivat) mitä komeimpia miehiä. Madeleine sai suostuteltua tytön lähtemään yliopistoon; itkua vääntäen äiti yritti selittää, että olisi hirveää haaskausta, jos Sophien älyllä varustettu nainen ei menisi yliopistoon. Lopulta Sophie suostui hakemaan arkeologian tai historian pääaineopiskelijaksi.



Keskusteltuaan tiedekunnan dekaanin kanssa Sophie oli kuitenkin yhtä hymyä. Hän oli saanut kerrassaan seitsemän stipendiä koulunsa suositusten perusteella, ja opiskelupaikka olisi sitämyöten selvä. Siispä oli aika jättää Suur-Tammela taakse ja muuttaa yliopistolle. Sophieta hiukan jännitti: hän ei ollut koskaan asunut niin suuressa kaupungissa. Toisaalta yliopistolla varmaan voisi tavata komeita nuoria arkeologeja, tai kenties vähän vanhempia mutta yhtä komeita professoreja... Sophie ei ollut oikein koskaan ollut entisensä katsottuaan kaikki Indiana Jonesit kerralla.



Alexanderkin sai paikan yliopistolta, lähinnä siksi, että Madeleine ja Esaias olivat ystävystyneet yksityiskoulun rehtorin kanssa. Rehtori suostui nimittäin kirjoittamaan pojalle suosituksen: jos hänellä oli niin älykkäät sisarukset kuin Vilhelm ja Sophie, eihän hän nyt aivan turha tapaus voinut olla. Ehkä Alexanderin lahjat olivat vain vielä toistaiseksi piilevää laatua.



Kaksosten muuttoauton huristeltua tiehensä Madeleine ja Esaias jäivät vielä hetkeksi etuovelle katselemaan pimeyteen. "Sinne ne meidän lapsemme nyt sitten menivät," Madeleine huokasi. Esaiasta nauratti. "Kohti suurta maailmaa," hän huudahti kuuluvasti ja huitoi teatraalisesti käsillään. "Nyt me saamme nauttia lopultakin elämästämme ihan vain keskenämme. Veteraanipoliisi ja arpinaama," Esaias hihitti ja suuteli hellästi vaimoaan.



Aivan kahden, tosiaan... Mutta entäs Emil ja hänen juustoleipänsä?! Ja muotivaatteensa...?!