Kohtaus III - Terhen, David.

Jos joku tässä nyt kovasti ihmettelee, että montako tällaista jaksoa on vielä edessä, niin voin sanoa että monta. Silloin kun arvioin jäljellä olevien jaksojen määräksi yksi tai kaksi, tarkoitin sellaista pitkää 70-80 kuvan jaksoa. Tämän pyykin pesemiseen menee vielä aikaa, ja nyt mulla sitä alkaa olla, kun on aamut vapaat, ja heinäkuun lopusta kokonaan lomaa, eikä ole enää miestäkään jaloissa häiriköimässä. (Niin, sitä ei vaan keväällä oikein jaksanut kirjoittaa, kun kolmivuotinen suhde kaatui omaan mahdottomuuteensa ja oli vähän muutakin ajateltavaa...) Mutta kaikki nyt hyvin jne. :) Ovi on tarinan kronologiassa jo auennut, mutta mennään käymään sen takana vasta vähän myöhemmin. Koettakaa kestää!



Kevätlukukausi leijui Adan ohitse kuin sumussa. Adan kaikki elämänilo tuntui kadonneen, hän ei jaksanut keskittyä koulussa eikä pitää itsestään huolta. Jopa ennen niin sähäkät kiharat veltostuivat ja oikenivat, ilmiö jonka ainoastaan Terhen tunnisti tutuksi: hänelläkin hiukset reagoivat mielialaan.
Professorit repivät hiuksiaan Adan kanssa. Ilmaisutunneilla hänestä ei saanut mitään irti: vuorosanat tulivat kyllä kuin apteekin hyllyltä, mutta ilmaisu oli tyhjää ja onttoa, eikä minkäänlaista valoa enää säteillyt Adan tulkinnoista. Teatterin historian opettaja otti Adan vakavaan puhutteluun, kun hänen analyyseistään katosi se viiltävä omaperäisyys, mikä tähän asti oli ollut joka kerta läsnä. Vakuututtuaan siitä, että Ada ei ollut syöksynyt huumeongelman kouriin, opettajan oli pakko antaa periksi: tyttö vaikeni kuin sinisimpukka siitä, mikä häneen oli oikein mennyt.



Kotona Adasta ei ollut isosiskolleen mitään seuraa, hän vain hengaili joko huoneessaan tai saunassa, tuntikausia itseään höyryssä liottamassa. Terhen yritti joskus tehdä Adalle seuraa, mutta törmättyään vaikenemisen pleksilasiin hän oli vähitellen antanut periksi.



Adan huonotuulisuus oli tarttuvaa. Terhenkin alkoi luiskahtaa siihen, että havaitsi syövänsä vielä iltapäivällä pyjamassaan eilistä kylmää pitsaa olohuoneen sohvalla. David oli tehnyt kummallisen katoamistempun, eikä häntä ollut näkynyt pariin kuukauteen. Terhen hautasi tuskastuneena kasvonsa käsiinsä: hänellä oli ikävä Emilietä ja hauskanpitoa siskon kanssa. Yksinään hän ei oikein uskaltanut liikkua missään, eikä Adaa olisi saanut lähtemään baariin, vaikka hänelle olisi maksettu siitä.



Eräänä harmaana huhtikuun päivänä puhelin soi. Ada odotti viiden pirahduksen ajan, mutta kun Terhen ei hievahtanutkaan vastatakseen, Ada tarttui vastahakoisesti luuriin.
"Haloo", hän huokaisi vaivautumatta esittelemään itseään.
"Tuota, hei, onkohan Terhen siellä? Terhen Tavast?" kuului huolestuneen oloinen miesääni langan toisesta päästä. Adaa kiinnosti soittajan henkilöllisyys suunnilleen yhtä paljon kuin märkä keittiörätti, joten hän vain ojensi luurin eteensä ja huusi siskoaan puhelimeen.



Ada heittäytyi sohvalle mököttämään. Puolella korvalla hän havaitsi, että siskon äänensävy kirkastui aavistuksen puhelun aikana, mutta puhelun loputtua hän oli jo tavallisessa murjotushorteessaan eikä vaivautunut kysymään siskolta, kuka oli soittanut.
Ada halveksi itseään saamattomuudestaan ja siitä, että oli yhden miehen takia vajonnut tällaiseen tilaan, mutta hän ei kerta kaikkiaan saanut itseensä liikettä. Joululoma oli heittänyt tyttöparan mielen sellaiseen myllerrykseen, että kaikki oman pään ulkopuolinen tapahtuma tuntui yhdentekevältä. Hänen päänsä pyöri tätä nykyä kolmen asian ympärillä: Fabianin, jota hän yritti epätoivoisesti torjua ajatuksistaan, mutta turhaan; Emilien, ikävä kaksoissiskoa kohtaan oli suorastaan älytön. Hehän olivat aina olleet kuin kissa ja koira, mutta nyt kun he asuivat erossa toisistaan, Ada tunsi olonsa oudolla tavalla puolikkaaksi. Itse asiassa, kun otti huomioon Fabianin jättämän tyhjän kolon, Adan sielu oli revitty aika pieniksi suikaleiksi.

Kolmas asia, joka kietoutui hieman ensimmäiseen kahteen, oli Madeleine-mummon huone. Ada oli astunut pimeään huoneeseen nirskuvan oven takana ja yskinyt pölyä keuhkoistaan seuraavat kaksi minuuttia. Saatuaan valoa huoneeseen Ada oli törmännyt sellaisiin asioihin, jotka saivat Avaloniasta kuullut asiat kuulostamaan arkipäiväisiltä. Valitettavasti huoneessa vierailu ei ollut auttanut omituisiin näkykohtauksiin lainkaan, päin vastoin. Madeleine-mummo, ja välillä toisetkin esiäidit joista Ada ei ollut edes koskaan kuullut, tuntuivat rapsuttelevan hänen tajuntansa ovia säännöllisin väliajoin. Useana iltana Ada päätyi yritykseen sulkea päätään alkoholilla, mutta siitä seuraava olo oli vielä kauheampi kuin pelkästä sitkeästä muuhun keskittymisestä seuraava päänkivistys. Siispä hän jatkoi virumista kotona mitään tekemättä: ponnistus oli niin suuri, että energiaa ei riittänyt muuhun, ja silti välillä hänen silmiinsä virtasi kivun, murheen, tuskan ja jostain syystä eriväristen hiusten täyttämiä kuvia, jotka söivät Adaa sisältäpäin.



Terhen oli livahtanut äkkiä suihkuun ja pukemaan suljettuaan puhelimen. David oli palannut! Mies oli ollut kovasti salaperäinen siitä, missä oli ollut, mutta puhelimessa hän oli vaikuttanut niin innokkaalta tapaamaan Terhenin että tämän kuningattarensydän oli sulanut. Iltapäivän muuttuessa siniseksi ovikello soi ja Terhen säntäsi avaamaan, huomaten Adan torkkuvan yhä sohvalla. Siskoparka.
David oli jotenkin entisestään komistunut, ei vähiten siksi että hän oli lopultakin ymmärtänyt kammata tukkansa hiukan järkevämmin. Miehen lämmin tervehdys ei jättänyt mitään epäilystä siitä, etteivätkö hänen tunteensa olisi olleet ennallaan. Nuoret olivat ehtineet suhteessaan jo pitkälle ennen Davidin katoamista, ja Terhen yllättyi iloisesti huomatessaan, etteivät hänenkään tunteensa olleet jäähtyneet, kaikesta salailusta ja epätietoisesta odottamisesta huolimatta.



Muodon vuoksi Terhen ja David jäivät hetkeksi olohuoneeseen juttelemaan vastaheränneen ja tokkuraisen Adan kanssa. Ada äityi jopa nauramaan Davidin jutuille, mikä oli suorastaan ennenkuulumatonta: Terhen ei muistanut lainkaan, milloin oli viimeksi nähnyt Adan nauravan. Kun David imitoi yliopiston dekaania ja tämän viheltäviä s-kirjaimia hyvin osuvasti (mies oli tullut valittamaan Davidille puuttuvista esseistä ja suorittamatta jääneistä kursseista pojan palattua kaupunkiin), molemmat tytöt repesivät hihkunauruun. Terhenin sydäntä lämmitti, vaikka pieni velvollisuudentunnon ääni, joka kuulosti pahaenteisesti Caranorilta, yritti muistutella Terheniä siitä, että hänen tulisi naida joku avalonialainen prinssinpuolikas eikä ketään ihmisenplanttua. Viis siitä, Terhen tuhahteli äänelle, tässä ja nyt hän aikoi nauttia elämästään ilman mitään ajatuksia naimakaupoista.



Ada vetäytyi kuitenkin pian alakertaan, ja David ei kauaa odottanut päästäkseen suutelemaan Terheniä uudelleen.
"Senkin ihana nainen, minulla oli sinua ikävä!" hän mutisi Terhenin huulia vasten. Terhenin päässä heitti miellyttävästi ja vatsassa kihelmöi.
"Minullakin oli ikävä sinua", hän tunnusti ujosti. "Missä sinä oikein olit? Taidan olla sinulle vähän äkäinen siitä, että katosit tuolla lailla ilman varoitusta", hän torui lempeästi.
"Se onkin pitkä tarina, joka taitaa vaatia pitkäkseen käymistä, ettet rasitu turhaan, ruususeni", David naurahti ja tarttui Terheniä käteen. Terhen seurasi miestä hihittäen eikä tajunnut sen ihmeemmin kummastella erikoista nimitystä.



"No, anna tulla jo," Terhen hoputti, kun nuoret olivat heittäytyneet pitkäkseen Tavastin osakuntatalon viime aikoina hyvin rauhassa levänneelle parisängylle. David rutisti Terhenin lähelle itseään ja katsoi tyttöä pitkään silmiin.
"Toivottavasti olet valmis kuulemaan ison yllätyksen," hän sanoi, yhtäkkiä aivan vakavana. "Täytyy kyllä sanoa että olen itsekin vielä hiukan pyörällä päästäni... Tämä on kyllä jo niin epätodennäköistä, että..." Davidin puhe haipui pois, kun hän uppoutui Terhenin vaaleansinisiin silmiin. Entä jos hän olikin väärässä, ja tulisi säikyttäneeksi hengiltä jonkun aivan tavallisen tytön? No, syteen tahi saveen.



David kellisti Terhenin taaksepäin sängyllä. "Parempi että olet pitkälläsi, ettet kolauta tuota sievää päätäsi mihinkään," hän letkautti. Terhen kohotti ylimyksellisesti kulmiaan.
"Eipäs aliarvioida naisia, hyvä herra," hän ilmoitti ylimyksellisimmällä äänellään. Jokin keskustelussa tuntui hetken vähän hassulta, mutta kupliva ilon tunne hukutti epäilykset alleen. David hätkähti hieman Terhenin sanoja, ja hänen katseensa terävöityi entisestään.
"No hyvä! Nyt voit sulkea silmäsi ja laskea kymmeneen..." David kuiskasi ja painoi lempeästi Terhenin silmäluomet kiinni.
"Min, tâd, neled, canad, leben, eneg, odog, toloth, neder..." Terhen kuiskasi ja hämmästyi sitten. Hän tajusi vasta nyt laskevansa isänsä kielellä. Mitä...? "...caer", hän lopetti ääneen ja räväytti silmänsä auki.



"Nan aear ar in elin!!" Terhen huudahti ja painoi kulmansa ryppyyn. "Kautta meren ja tähtien! Mitä ihmettä tämä oikein tarkoittaa? Selitä heti!" Terhen tajusi, että keskustelua oltiin käyty Avalonian yleiskielellä jo jonkin aikaa, ja taaksepäin kavahtaen hän omaksui kuningattaren käskyäänensä.



David oli muuntautunut. Terhen tunnisti Avalonian korkea-aateliston violetihtavan pronssinkarvaisen ihon, samantapaisen kuin hänen isoäidillään.
"Etpä sitten vaivautunut mainitsemaan tätä aikaisemmin," Terhen puhahti, vaihtaen kielen tason vähemmän muodolliseksi. David näytti vähän nololta.
"En tunnistanut sinua, kuningatar... En itse asiassa edes ollut varma edes tänään, kun tulin luoksesi. Olin varma vasta, kun et hämmästynyt vaihdettuani kieltä. Pyydän anteeksi jos olen loukannut teitä, ja lähden jos niin tahdotte..." David alkoi epäillä itseään Terhenin tuikean katseen edessä. Terhen tuhahti kovaäänisesti.
"Lakkaa nyt teitittelemästä, pe-channas!" hän ärähti, mutta huulet kääntyivät jo vähän kohti hymyä. "Senkin idiootti. Sama nainenhan minä olen kuin ennenkin. Kerro nyt, kuka oikein olet? Man eneth gîn?" Terhen nojautui vähän lähemmäksi, ja vaikka mies ensin vähän hätkähti, hän rentoutui sitten.



"Olen Tathand, Mallthatharin herttuan Orthandin toinen poika. Mallthathar on Mórassin puolella," David - siis Tathand lisäsi avuliaasti kun Terhen näytti hetken hämmentyneeltä. "Pakenimme tämän maailman puolelle Helegalanin anastettua vallan, ja siitä on jo yli kolmekymmentä tämän maailman vuotta. Minä olin silloin vasta nelivuotias natiainen, eikä sinusta oltu vielä kuultukaan... Isä oli Mórassin vallanperimysjärjestyksessä vasta viides tai kuudes, mutta Helegalan kävi yksi kerrallaan isän serkut läpi, jättäen jälkeensä vain tuhkaa... Vanhempani päättivät, että on turvallisempaa paeta tähän maailmaan kuin yrittää päästä Avalonian puolelle. Olen asunut täällä niin kauan, että en edes ensin tunnistanut aksenttiasi, voitko kuvitella!"

Terhen kuunteli kuin puulla päähän lyötynä. Mórass oli Avalonian naapurivaltio, se sama jonka Helegalan oli valloittanut, ryöstänyt putipuhtaaksi ja ajanut kansan nälkäkuoleman partaalle. Terhen oli isänsä puheista käsittänyt, että maan ylimystö oli tapettu viimeistä myöten, mutta ilmeisesti Mallthatharin Orthand oli osannut peittää jälkensä hyvin. Terhen katseli Tathandin kasvoja huolellisesti, muttei löytänyt niiltä valheen häivää, ainoastaan lievän epäröinnin, jonka Terhen arveli johtuvan siitä, että naapurivaltion kuningatar nojaili hyvin lähellä hänen kasvojaan. Jos tarkkoja oltiin, tässä oli kyse majesteettirikoksesta... Mutta Terheniä ei huvittanut olla niin tarkka.

"Pari kuukautta sitten kuulimme, että Helegalan on syrjäytetty, ja kaikki oli Avalonian nuoren kuningattaren ansiota. Isäni halusi heti lähteä katsomaan, mitä maastamme on jäljellä, ja koko perhe lähti tietenkin heti mukaan. Olen pahoillani etten ilmoittanut sinulle mitään, mutta pelkäsin ettemme enää palaisi, joten... No. Se noita-akka on kyllä jättänyt jälkeensä aivan tuhotun maan. Kun on tottunut täällä täkäläisten yltäkylläiseen elämään, oli hirveä järkytys nähdä, missä kunnossa maa ja sen asukkaat olivat..." Tathandin katse synkkeni. "Sitten näin muotokuvan Avalonian nuoresta kuningattaresta ja olin saada sydänkohtauksen. Minun oli pakko tulla tarkistamaan asia, vaikka isä vastustikin..."



Yhtäkkiä Terhen tunsi itsensä todella onnelliseksi. Hän ei tuntenut Tathandia vielä läheskään niin hyvin kuin olisi tarvinnut tietääkseen, oliko hänen kanssaan tosissaan, mutta miehen paljastus nosti valtavan kiviriipan Terhenin harteilta. Tätä miestä hänen ei ainakaan tarvitsisi hylätä vain sen vuoksi, että hän tuli eri maailmasta! Ei ihme, että Terhen oli tuntenut miestä kohtaan sellaista tuttuuden vetoa, mitä ei ollut osannut lainkaan selittää. Jotakin muutakin vetoa Terhen kyllä tunsi häntä kohtaan: miehen silmät saivat hänen vatsansa kihelmöimään miellyttävästi.
"No, teidän majesteettinne", Tathand virnisti. "Täytyykö minun nyt vetäytyä kunnioittavasti kauemmas ja osoittaa teitä kohtaan sopivaa nöyryyttä?" Miehen eleet ja ilme olivat huvittavassa ristiriidassa sanojen kanssa, ja röyhkeästi hän kiepautti Terhenin uudelleen selälleen, kumartuen tytön ylle.
"Mitä turhia, ethän sinä tarkalleen ottaen ole minun alamaiseni," Terhen kihersi. "Annan teille virallisen luvan koskea kuningattaren persoonaan... iiiih!!" Terhen hihkaisi kun Tathand otti ohjeen välittömästi vastaan.



Jälkeenpäin Terhen katseli tyytyväisenä miehen kasvojen hienoja kiehkuroita. Kaikella todennäköisyydellä isoäiti olisi nytkin etsimässä hänelle jotakin vatsakasta kreiviä tai honteloa ruhtinaanjolppia puolisoksi. Jos hänen kerran piti naida omasta maailmastaan, miksi Tathand ei olisi ollut aivan yhtä kelvollinen ehdokas? Terhen hiukan hätkähti pitkälle meneviä ajatuksiaan ja punastui nolona. Onneksi mies oli nukahtanut tyytyväisenä kuin kissanpentu. Terhen silitti hellästi miehen poskea. Hän ei näyttänyt kovin vanhalta, Avalonialainen veri takasi sen, että vaikka hän oli saapunut tänne nelivuotiaana yli kolmekymmentä vuotta sitten, hän näytti korkeintaan 27-vuotiaalta.
Aikoikohan Tathand palata kotiinsa nyt kun oli saanut selville, kuka Terhen oli? Terhen mietti vaihtoehtojaan. Yliopistoelämästä oli tullut todella tylsää, eikä hän oikeastaan ollut enää kovin kiinnostunut tutustumaan uusiin ihmisiin. Syyllisyys alkoi hiukan painaa häntä: hän oli jättänyt valtakuntansa toipumaan myrskytuulen jäljistä miten parhaiten taisi, paennut synnyinmaailmaansa bilettämään ja unohtamaan kaiken kun alamaiset kärsivät vielä sodan aiheuttamaa köyhyyttä ja nälkää. Ehkä hänenkin olisi pian aika lähteä takaisin...