25. The plot thickens

Otsikko aukenee enkuntaitoisille ja niille, jotka pelasivat Sims1 Unleashedia. ;) Se vaan kuvaa tätä jaksoa niin hyvin. Ei siis vielä suurta dramatiikkaa, mutta tapahtumat kärjistyvät pian pisteeseen, josta ei ole paluuta... Siis aloittakaamme.

Kreivi Capula tuijotteli synkkänä ulos pramean kartanonsa ikkunasta, kohti vielä prameampaa kartanoa. "Siellä se Suur-Tammela on seisonut vuosisadat, meidän ulottumattomissamme... Mutta pian se on meidän! Kokonaan meidän, ja aivan kokonaan minun ansiostani! Esivanhemmillani ei ole ollut rohkeutta ryhtyä dramaattisiin toimiin, mutta minulla on! Sen olen jo todistanut! Minun nimeni kirjoitetaan vielä historiaan..."

Julia ja Tybalt hankkivat isoisän rahoilla vaatimattoman talon aivan Madeleinen perheen osakuntatalon vierestä. Se oli oikea onnenpotku: nyt he saisivat rauhassa keskittyä paitsi yliopistoon (no, ainakin Julia aikoi opiskella myös ihan tosissaan), myös kumpikin omiin juoniinsa.

Talon vuokran jälkeen rahaa ei jäänyt lähes lainkaan sisustamiseen, eikä varaa ollut oikein mihinkään muuhun paitsi sänkyihin. Ruokailuhuoneen kalusteet oli sentään löydetty kartanon kellarista, vaikka ne näyttivätkin hieman hassuilta karussa opiskelija-asunnossa.

Kun nuoret olivat valinneet pääaineensa, ilmoittautuneet kursseille ja saaneet laukkunsa purettua, Madeleine tuli piipahtamaan. Julia tervehti häntä iloisesti, mutta Tybaltin silmien alla hänen piti olla todella varovainen. "Varo Tybaltia, Madeleine! Älä usko kaikkea, mitä hän sanoo!" Hän suhahti hampaidensa välistä, muttei ehtinyt sanoa enempää, kun Tybalt jo marssi heitä kohti. Madeleine kohotti hiukan toista kulmakarvaansa, muttei ehtinyt hänkään kysyä mitään.

"No hei, sinä olet varmaan se Madeleine!" Tybalt hihkaisi täysin teeskennellyn hilpeästi. "Jaa, sinähän olet oikea kaunotar," hän jatkoi ennenkuin Madeleine sai sanottua tervehdyksensä loppuun. Julia kihisi kiukusta, muttei voinut sanoa mitään.

"Eikä se muuten edes ollut vale", Tybalt ajatteli. Mikä vartalo, mitkä hiukset, mitä ihmettä Madeleinelle oli oikein tapahtunut kesän jälkeen? Hänestä oli tullut oikea... No, herkkupala, Tybalt virnisteli. (Tontilla näkyy muuten olevan mielenkiintoisia puoliaineellisia henkiolentoja, joita ei turha häveliäisyys vaivaa...)

"Annahan kun halaan, kun näin naapureita ollaan," Tybalt innostui jo. Madeleine kapsahti taaksepäin, pienessä paniikissa. "Eiih, tuota... Unohdin laittaa deodoranttia..." Tybalt näytti hetken hölmistyneeltä, mutta kokosi sitten itsensä. Yleensä tytöthän vain hyppivät hänen syliinsä! No, ehkä tämä tapaus olisi hiukan tavallista haasteellisempi.
"Voi anteeksi, unohdin aivan, miten kiirettä tässä on meillä kaikilla ollut! Mutta näemme varmasti vielä, neiti söpöliini", Tybalt hymyili, ja iski silmää vastustamattoman roistomaisesti. Madeleine punastui enemmän kuin koskaan elämässään ja ryntäsi sisälle, jossa Julia laittoi ruokaa kaapin ovia paukutellen.

Julia ei kehdannut kysyä mitään Madeleinelta, joka näytti todella nolostuneelta. "Näytät muuten tosi hyvältä," hän kehaisi ja sai Madeleinen hymyilemään. "Todellako? Kävin vähän ostoksilla, en muista milloin olisin viimeksi ostanut vaatteita! Kävin sellaisessa kaupassa kuin... Mikä se nyt oli... joku Kukka, eikun, niin, Gucci! Myyjä oli tosi avulias, ostin vaikka mitä!"
Julia kuunteli hölmistyneenä, kunnes ymmärsi, että Madeleine oli nyt Tavastien koko omaisuuden haltija: siksihän hän oli koko juonen kohde. Ehkä siksi Tybaltkin oli nyt niin innostunut, kun oli ymmärtänyt, että Madeleine suorastaan uiskenteli rahassa.

Ensi töikseen yliopistolla Madeleine rakennutti osakuntatalon takapihalle kasvihuoneen. Eihän taitoja voinut päästää ruostumaan! Melodin ja Lindan mielestä tosin kasvihuoneessa haisi kamalalta. Silkkaa kuvitelmaa, eihän kompostoitunut multa haise millekään! Mokomat kermaperseet.

Melodi oli ollut alamaissa Odinin lähdön jälkeen, eikä jaksanut enää keskittyä opintoihinsa. Kun tentti tentin jälkeen tuli hylättynä takaisin, hän päätti, että nyt saisi riittää. Dekaanin suostuttelut eivät auttaneet, vaan Melodi pakkasi laukkunsa ja suunnisti takaisin kohti Iki-Tammelaa. Hän oli päättänyt löytää Odinin, hinnalla millä hyvänsä. Nyt vasta Melodi alkoi ymmärtää, miten typerästi ja lapsellisesti oli käyttäytynyt. Hän ei tahtonut muuta kuin että saisi pyytää anteeksi Odinilta. Jos tämä leppyisi, se olisi ihanaa, mutta sitä ei voinut enää edellyttää.

Madeleine kutsui puutarhakerhon tädit ja sedät tarkastamaan kasvihuoneensa myös täällä yliopistolla. Tarkastaja olikin jo vanha tuttu, mutta Charloten antamien lahjusten puutteessa tulos oli tällä kertaa varsin erilainen.

Kasvihuoneen sisällä kaikki oli kyllä aivan niinkuin piti: vihannekset uhkuivat terveyttä ja kasvoivat kiltisti lämpölamppujen hehkussa.
Valitettavasti vain puista jatkuvasti varisevat lehdet saivat kerholaiset siihen käsitykseen, että täällä oltiin epäsiistejä (tosi-kerholainen virittää verkot puiden alaoksille, jolloin lehtiä ei tipu lainkaan maahan!) ja Madeleinen pieni kasvihuone hyväksyttiin nipin napin listalle. Ei puhettakaan stipendeistä...

Eräänä myöhäissyksyn aamuna Carl Filip soitti Madeleinelle. Hän kuulosti omituisen kireältä. "Tiedän, että tämä on pitkä matka taittaa näin äkkiä, mutta tulkaa Sebastianin kanssa tänne nyt heti. Tämä on tärkeää." Carl Filip ei suostunut selittämään enempää puhelimessa, ja sisarukset nousivat hämmentyneinä bussiin.

Perille päästyään heitä odotti kotiväen lisäksi komea, nuori poliisimies. "Päivää, minä olen konstaapeli Esaias Backman. Pyysin teidät kaikki tänne koolle, paitsi siksi, että halusin kertoa teille uutisen yhteisesti, halusin myös varmistaa, että olette kaikki kunnossa."

"Asia on nyt nimittäin sillä tavalla, että veljenne Tor on karannut vankilasta. Tämä on hirveän noloa, mutta emme ole vieläkään hänen kannoillaan, ja haluamme varoittaa teitä, että hän saattaa ilmestyä kotiinne. Vaikka hän onkin veljenne, pyydän, että ette suojelisi häntä, sillä se on paitsi rikollista, se voi myös osoittautua vaaralliseksi. Epäilemme, että Tor on sekaantunut huumeisiin, joten hän voi olla vaarallinen ja vaatia rahaa. Tallentakaa numeroni puhelimenne pikavalintaan, tässä tapauksessa toivon, että soittaisitte suoraan minulle, jos näette hänet, ettekä hätänumeroon. Siinä voi mennä liian kauan, ja minä olen kuitenkin etsintöjen johdossa. Lupaan vastata mihin tahansa vuorokaudenaikaan," konstaapeli vakuutti ja katsoi Madeleinea syvälle silmiin.
Hänen katseessaan oli kummallista lämpöä, aivan kuin hän olisi todella ollut huolissaan heistä. Konstaapeli tarttui Madeleinea kädestä molemmin käsin ja puristi sitä lujasti, mutta lempeästi. "Muistakaa, mihin tahansa vuorokauden aikaan. Tämä on tärkeää", hän toisti syvällä baritonillaan, äänessään vaativa sävy.

Romeo oli joutunut muuttamaan läheiseen asuntolaan, sillä hänen perheellään ei ollut varaa kustantaa pojalle omaa taloa. Julia oli ikionnellinen, kun hänen rakkaansa tuli käymään.


"Ihanaa kun tulit! Minä en enää tiedä, miten päin sitä pitäisi olla... Yritin varoittaa Madeleinea Tybaltista, mutta hän ei ottanut minua vakavasti. Pelkään, että Madeleine ihastuu oikeasti Tybaltiin! Ja sitten hän on kyllä pulassa." Romeo mietti hetken. "Taidat oikeasti pitää Madeleinesta, vai mitä? Hassua, miten sitä ihminen muuttuu. Minäkin muistan, kun ensimmäisen kerran juttelin hänelle, hän vaikutti tosi mukavalta tytöltä! Ei tosin läheskään yhtä ihanalta kuin sinä, mussuseni" Romeo kiirehti jatkamaan, kun Julia alkoi näyttää myrtyneeltä.

"Entä jos vain kertoisit hänelle koko tarinan? Nyt kun kerran tiedät, mitä isoisäsi aikoo, voisit paljastaa koko juonen. Sitten hän olisi ainakin turvassa." Julia kauhistui. "En minä voi! Isoisä nirhaisi minut - varmaan ihan oikeasti", hän lisäsi synkkään sävyyn. "Sitäpaitsi... Minä pelkään, että jos kerron kaiken, joudun paljastamaan, että minäkin olen valehdellut hänelle alusta lähtien, ja sitten Madeleine alkaa vihata minua."

"Voi rakas. Onpas tämä nyt vaikeaa... No, jos vain odottaisimme ja katsoisimme, miten käy. Voihan olla, että Madeleine ei lankeakaan Tybaltiin, ja sitten meidän ei tarvitse huolehtia enää mistään." Julia nyyhkäisi ja hymyili sitten. "Hyvä on. Sinä olet sitten niin viisas, kulta! Mutta voisitko tehdä paveluksen?" "Minä teen vuoksesi mitä vain, rakas!" "Muuta tänne luokseni. En jaksa Tybaltia enää hetkeäkään yksin!"
"Mutta... mutta... mitä isoisäsi sanoo?" "Ei kerrota hänelle. Eikä Tybaltkaan kerro. Voinhan uhata paljastaa hänet Madeleinelle, Tybalt on niin paukapää ettei uskalla ottaa mitään riskejä." Romeo virnisti. "Se on kyllä totta... No hyvä on, eihän sinun tarvitsisi edes pyytää kahdesti! Mutta ollaan varovaisia, rakas."

Varovaisuus oli todella tarpeen, sillä jo samana iltana puhelin soi, ja Romeo meni vastaamaan ajattelematta asiaa sen enempää. Onneksi hän ei vastannut omalla nimellään... "Capuloilla." "Mitä? Kuka siellä? Missä on Julia?" Se oli itse kreivi! Romeo oli vähällä panikoida, mutta ymmärsi sitten muuttaa ääntään. "Duoda, hei vaid, bidä oled Dybaldin ysdävä yliobisdolda... Bidäbä byydäd Juliad buhelibeed." "Teekin se äkkiä. Äläkä vain tartuta tuota kauheaa flunssaasi minun lapsenlapsiini!"

"Hmmm, hei, isoisä. -- Eeei, se oli joku Tybaltin tyhmä kaveri... Juu hyvin sujuu. Tybalt on aloittanut vikittelyoperaationsa ja Madeleine ei tajua mitään... Eihän sillä ole ollut ketään ennen niin se lankeaa kenen tahansa käsivarsille..." Lopuksi Julia sulki puhelimen, korvat punoittaen häpeästä. Häntä nolotti puhua sellaiseen sävyyn ystävästään, mutta isoisälle oli pakko olla mieliksi. Muuten rahantulo olisi loppunut kuin seinään, ja Julian olisi ollut pakko lopettaa opintonsa. Sekään ei käynyt päinsä: Julia ei halunnut päätyä lopuksi iäkseen kassaneidiksi...

"Vai sinä asut nyt täällä, senkin lapamato... Mutta muista sitten aina, kuka täällä oikeasti on herra talossa." "Muistan muistan," Romeo mutisi. "Mutta minun muistikuvani voi olla vähän erilainen kuin sinun," hän jatkoi, kun Tybalt ei enää kuullut.

Julian palattua luennolta Romeo oli huonolla tuulella. Hän oli yrittänyt opiskella, mutta Tybalt oli piikitellyt häntä koko ajan ja kertoillut laveasti suunnitelmistaan Madeleinen kellistämiseksi. Julia kuunteli poikaystävänsä murheita myötätuntoisesti, ja veti tämän sitten sängylle. "Älä murehdi. Minä olen aika varma siitä, että Madeleine ei voi ikinä rakastua tuohon nyrpeään idioottiin. Sen sijaan minä voisin kyllä kellistää sinut..." Eikä Romeolla ollut mitään sitä vastaan.

Nyt kun Julia ja Tybalt asuivat Madeleinen naapurissa, nuoret tapasivat toisensa välillä aivan ohimennenkin. Madeleine oli tulossa luennolta myöhään illalla, ja oli pukeutunut aivan liian kevyesti. Tybalt, joka oli urkkinut tietoonsa fysiikan laitoksen lukujärjestyksen, oli kytiksellä ikkunan takana, ja loikkasi reteästi ulos, kun Madeleine tuli kylmettyneen näköisenä näkyviin.

"Hei, tyttö! Eikö sinulla ole kylmä noissa vaatteissa?" Madeleine hämmentyi, kun muuten niin jörönoloinen Tybalt lähestyi häntä jo toistamiseen. "Öööh, itse asiassa on, vähän, päivällä oli vielä niin lämmin..." hän takelteli. "Tulehan vähän tänne, niin lämmitän sinua," Tybalt virnisti, ja käänsi lempeästi mutta jämäkästi Madeleinen ympäri ja alkoi hieroa tämän niskoja. Madeleine jäykistyi ensin, mutta rentoutui pian. Miehen suuret, lämpimät kädet tuntuivat niin suloisilta hänen kohmeisilla harteillaan.

"Madeleine, mitä sinulle on oikein tapahtunut?" Tybalt ihmetteli silmät vain osittain teeskennellystä hämmästyksestä selällään. "Olet kuin aivan uusi nainen, niin kaunis, viehättävä... seksikäs..." hän kehräsi, mutta katseli samalla kylmin silmin, kuinka tuo kokematon heitukka suli hänen röyhkeän flirttinsä edessä.

"Miksei isoisä antanut meille enempää rahaa," Tybalt raivosi itsekseen. "Minulla ei ole varaa parisänkyyn, ja olen niin varma että pääsisin pukille vielä tänään! Tyttöhän nielee kaiken koukkuineen päivineen..."
Tybaltia olisi normaalioloissa ärsyttänyt tytön viattomuus, mutta jokin Madeleinen tavassa olla niin kuin ei ymmärtäisi omaa viehätysvoimaansa houkutteli häntä. Sitten Tybalt muisti isoisänsä ohjeen edetä hitaasti. Tyttö pitäisi saada väsytettyä ja taivuteltua, niin että hän varmasti olisi kuin tahdoton nukke Capuloiden juonen kiemuroissa. Niinpä Tybalt päätti edetä toista reittiä.

Madeleine alkoi tosiaan lämmetä liian vähistä vaatteistaan huolimatta. Hän ei ymmärtänyt, miksi Tybalt oli yhtäkkiä alkanut kiinnittää niin paljon huomiota häneen, mutta se tuntui oikeastaan hyvältä. Madeleine oli kuitenkin jo 19, eikä kuitenkaan ollut koskaan edes ihastunut kehenkään... Ellei Romeota lasketa... Eikä laskettaisi. Tybalt vaikutti kokeneelta, itsevarmalta ja niin kovin miehekkäältä, että Madeleine ei voinut vastustaa. Eikä hän halunnutkaan: edes tämän kerran elämässään hän halusi heittäytyä suin päin seikkailuun!

Yhtäkkiä Tybalt oli kovin lähellä... Hänen kasvonsa olivat aivan liian lähellä... Hänen huulensa...

"Kuin heinäseivästä pussaisi", Tybalt irvisti mielessään, mutta ei antanut roolinsa tipahtaa hetkeksikään. "Voi, Madeleine," hän henkäili romanttisimmalla sänkykamariäänellään, "Meidän täytyy jatkaa tästä joskus! Kello on jo niin paljon, ja sinulla on varmasti kylmä... Anna kun saatan sinut kotiovelle..." Eikä Madeleine vastustellut.
Tybalt jäi oven taakse seisomaan, kun Madeleine sulki sen ujosti hymyillen. Häntä turhautti vähäsen, mutta tavallaan hän nautti tästä pelistä. Niin, se oli kuin kalan houkuttelemista satimeen: piti olla kärsivällinen, piti antaa siimaa, kelata vähän sisään, antaa taas vähän periksi, kunnes kala olisi niin väsynyt, ettei vastustelisi joutuessaan haaviin - ja pölkylle puukon alle...

Romeo oli nähnyt koko episodin ikkunasta. He olivat sopineet Julian kanssa, että he yrittäisivät parhaansa mukaan leikkiä mukana juonessa. Kun Tybalt tuli sisään, Romeo virnuili likaisesti. "Vai noin sitä vokotellaan sitten kilttejä perhetyttöjä. Onhan sillä hyvä perse, en itsekään vastustaisi..." Tybaltin kulmat kurtistuivat. "Varo vähän sanojasi! Eikös sinun pitäisi seurustella siskoni kanssa?! Ja Madeleine on minun." Romeo kohautti olkapäitään. "Ihan miten vain... Aika saamatonta toimintaa vain, minä olisin kyllä ottanut tuon likan vaikka lattialla..." Tybalt hyökkäsi, kasvot raivosta punoittaen.

Julia säntäsi väliin. "Ettäs kehtaat, senkin ääliö! Uskallapas vielä koskea poikaystävääni, ja paljastan koko juonen Madeleinelle!"

Tybalt kalpeni. "Et sinä uskaltaisi... Olet itsekin tässä korviasi myöten! Ja voin taata, ettei sinulle, eikä ihanaiselle Roomeollesi, käy hyvin jos yritätte tulla suunnitelman väliin!" Julia yritti salata kauhunsa - Tybalt ei tainnutkaan olla aivan niin tyhmä kuin hän oli toivonut - ja laittoi kätensä puuskaan. "Tiedät aivan hyvin, että minä olen tässä juonessa mukana, en vain halua, että satutat poikaystävääni! Häntä saat nyt vain luvan kestää, sillä hän merkitsee minulle enemmän kuin mitkään tyhmät juonittelut!"

Tybalt rauhoittui hieman, mutta murjotti silti. "No lupaa, että puhut hänelle. En halua, että hän arvostelee minua." Julia virnisti. "Kukas nyt on lapsellinen... Ettet vain olisi mustasukkainen Madeleinesta? Hyvä on, minä puhun Romeolle," hän huikkasi ja riensi portaat ylös huoneeseensa. "Minä nain sen tytön rahan takia, en minkään muun!!" Tybalt karjui hänen peräänsä. Jotenkin tuntui hyvin tärkeältä, ettei sisko ymmärtäisi hänen oikeasti pitävän Madeleinea haluttavana...

Eräänä iltana alkoi sataa lunta. Iltapäivä muuttui aivan siniseksi ja Madeleine ryntäsi innoissaan ihmettelemään hankea: Iki-Tammelan talvet olivat yleensä olleet kosteita ja lumettomia.

Lumisade ei tauonnut vielä seuraavanakaan päivänä, ja luennolta tultuaan Madeleine ei voinut vastustaa kiusausta, vaan kokosi lumiukon. Tyyli oli tosin melko epäkonventionaalinen...

Linda sai viimeinkin otettua paperinsa ulos yliopistolta. Vuodet olivat kuluneet opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa, ja hän alkoi olla todellakin vanha. Se näkyi myös juhlista: yhtään vierasta ei saapunut paikalle! Kaikki vanhat tutut olivat valmistuneet jo vuosikausia sitten, eikä nuorempia kiinnostanut juhlia seniorimaisterin kanssa.

"Niin kuule, ja sitten se poliisisetä iski sille kahleet ranteisiin ja talutti poliisilaitokselle!" Että pingviini sitten on vakoillut Tavastien osakunnan elämää, sehän kiintoisaa. Mistä lähtien Stenvall-instituutti on sijainnut etelänavalla? Tai siis, onhan se kaukana Iki-Tammelasta, mutta ei nyt niin kaukana. Ilmastonmuutos, ilmastonmuutos... (No, ehkä pingviini on jotenkin helpommin kontrolloitava eläin kuin esim. jääkarhu)

Sebastian oli ihmeissään oudosta vieraasta. Biologiansa lukeneena hän tiesi, että pingviinejä esiintyi pohjoisimmillaankin vain Etelä-Amerikan eteläkärjessä. Konkreettinen esimerkki ilmastonmuutoksen voimasta sai miehen harkitsemaan vakavasti Vihreiden jäsenkirjan hankkimista. Jos sitä rupeaisi vaikka poliitikoksi...

Puhelimen pirinä keskeytti Madeleinen aamutreenin. "No hei Madeleine, täällä on konstaapeli Backman, vieläkö muistat minut?" Madeleine hämmästyi ja vähän säikähti, ei kai hän ollut tehnyt mitään laitonta? "Et toki, tietenkään, minä vain soitin... ööh... kysyäkseni, että miten voit, ettet järkyttynyt kauheasti viime vierailuni jälkeen?" Madeleine naurahti hermostuneesti ja totesi olevansa aivan kunnossa, ja ettei edes oikein muistanut vanhinta veljeään. Hän myös toisti lupauksensa soittaa konstaapelille heti, jos näkisi Torin.

Madeleine yritti lopettaa, mutta konstaapeli vaikutti oudon innokkaalta jatkamaan keskustelua. Lopulta Madeleine vähän rentoutui ja turisi konstaapelin kanssa vielä kymmenisen minuuttia, mutta ei silti voinut kuin ihmetellä, miten nykyajan poliiseilla oli aikaa ja kärsivällisyyttä soitella moisia sosiaalipuheluita, varsinkin kun heillä oli vankikarkureitakin kiinniotettavana... Konstaapeli vaikutti rennolta ja mukavalta tyypiltä, vaikka hän olikin lähes kymmenen vuotta Madeleinea vanhempi. No, ei siis kovinkaan vanha ;)

Hyvin myöhään eräänä iltana Julia ilmestyi käymään aivan yllättäen. Matalalla ja kiihkeällä äänellä hän alkoi puhua ennenkuin Madeleine ehti edes tiedustella, mistä oli kyse. "Mitä sinun ja Tybaltin välillä on?" Julia tiukkasi. "Et kai oikeasti pidä hänestä?" Madeleine kiemurteli hiukan. "Noooh... Kyllä minä tiedän että hän on sinun veljesi, ja olet varmaan mustasukkainen hänestä, mutta minusta hän on kyllä ihana. Ja hän on rakastunut minuun! Kuvittele, joku on oikeasti rakastunut minuun!" Madeleine liioitteli hieman, mutta mitä muutakaan suuteleminen voisi tarkoittaa? Tai se, että Tybalt oli aina odottamassa, kun Madeleine tuli yliopistolta?

Julia pyöräytti silmiään tuskaisesti. Hän ei kerta kaikkiaan voinut kertoa Madeleinelle koko totuutta, joten hän yritti toista keinoa. "Madeleine, et saa uskoa häntä! Tybalt on tämän pallonpuoliskon pahin naistenmies, hän vain haluaa päästä... eh, no tiedät kyllä mitä ne miehet haluavat, ja sen jälkeen lennät nurkkaan kuin vanha rukkanen!" Julian ääni oli epätoivoa täynnä, mutta Madeleine ei suostunut kuulemaan sitä. "Ettäs kehtaat! Miksen minäkin saisi olla välillä onnellinen? Minulla ei koskaan ole ollut ketään, ja nyt kun joku on kiinnostunut minusta, minun pitäisikin vain olla välittämättä asiasta?"

"Madeleine kulta, minä ajattelen vain sinun parastasi!" Julia yritti selittää, mutta Madeleine ei antanut hänen puhua. "Älä edes yritä! Kyllä minä ymmärrän, mitä peliä sinä pelaat, kukaan muu tässä maailmassa ei saa olla onnellinen kuin Miss Pikkukreivitär! Mene sinä vain sinne Romeosi kylkeen, jos minä haluan olla välillä myös jonkun kyljessä, sinä et voi sitä estää!" Julia huokasi raskaasti. "Ei väkisin... Mutta muista sitten, että minä olen varoittanut sinua!" Hieman loukkaantuneena hän marssi kotiinsa tien yli.

Madeleine heräsi aamulla tuntien olonsa hiukan oudoksi. Häntä nolotti, miten ilkeästi hän oli puhunut Julialle, joka oli ollut - no, varhaisteinivuosien jälkeen - aina vain ystävällinen hänelle. Mikä menneisyyden hirviö oli oikein nostanut päätään edellisiltana? Mutta silti. Madeleine kieltäytyi näkemästä mitään vikaa siinä nuoressa miehessä, joka niin suoraan ja häpeämättä ihaili häntä.

Tybalt tuli jälleen käymään iltapäivällä. "Hei, ihana nähdä sinua, Madeleine!" Madeleine otti edelleen hieman hämmentyneenä, mutta tyytyväisenä vastaan poskisuudelmat.

Nuoret rupattelivat niitä näitä, ja Madeleine, joka tunsi itsensä taas onnelliseksi ja riehakkaaksi, viskasi yhtäkkiä Tybaltia lumipallolla. Miehen kasvot synkkenivät hetkeksi, ja Madeleine pelkäsi jo, että tämä suuttuisi, mutta sitten Tybalt alkoi nauraa ja viskoa lumipalloja sellaisella vauhdilla Madeleinea kohti, että tämä oli pian aivan pulassa. "Luovutan, luovutan," Madeleine huudahteli nauraen ja saattoi miehen sisään.

Ovella he pysähtyivät vielä juttelemaan. "Tämä on ihan hassua, Tybalt! Olet niin ystävällinen ja - ehm, ihana - ja mukava, ja silti..." "Ja silti mitä, kultaseni?" Tybalt kysyi ja sipaisi Madeleinen poskea, joka alkoi heti rusottaa. "Nokun... En varmaan saisi sanoa tätä, mutta Julia tuli eilen juttelemaan minulle, ja sanoi, että, että..."

Madeleine epäröi hetken, ja sanoi sitten hyvin nopeasti, "...että sinä haet minulta vain yhtä asiaa ja että jätät minut sitten kun saat sen. Onko se totta?" Tybalt painoi päänsä kätkeäkseen kasvonsa, joille ei saanut aivan heti väännettyä viattoman loukkaantunutta ilmettä ivallisen ja raivostuneen sijaan. "Mennään sisään, rakas..." Hän murahti.

"Tanssitaanko? Se olisi hauskaa," Tybalt houkutteli Madeleinea, voittaakseen aikaa. "Osaankohan minä," Madeleine kursaili, mutta Tybalt näytti mallia välillä tytön vyötäröltä pidellen.

"Uskotko sinä oikeasti, mitä Julia sanoi?" Tybalt kysyi, tavoitellen hiukan surumielistä äänensävyä. "En oikein tiedä... Miksi hän sanoisi niin?" "Juliaa vain ärsyttää, jos joku muu on onnellinen kuin hän, varsinkin minä! Hän ei pidä minusta yhtään, vaikka olen sentään hänen veljensä", Tybalt sanoi, tällä kertaa aidosti katkerana.
"Onhan se totta, että minulla on ollut muutamia tyttöystäviä, mutta eivät ne jutut ole loppuneet siksi, että olisin vain hakenut jotain alhaista nautintoa, vaan siksi, etteivät ne tytöt ole olleet sen arvoisia. He eivät ole olleet... niinkuin sinä. He eivät olleet sinä," Tybalt kuiskasi. Madeleinen kyyneltyvät silmät kertoivat, että hän uskoi joka ikisen sanan, jonka Tybalt sanoi. Voi tuota sinisilmäistä pikku hupakkoa!

Hämmennyksestään selvittyään Madeleine kipaisi toisessa huoneessa ja tuli pian takaisin kantaen suurta valkoista lahjapakettia. "Tuota... tein sen itse... toivottavasti kelpaa..." Hän sopersi, ojentaen lahjan Tybaltille. Tämä avasi sen, ja sieltä paljastui monimutkainen ruusuasetelma kauniissa, laakeassa astiassa. Tybaltin olisi tehnyt mieli yökätä moiselle yltiöromanttisuudelle, mutta hän väänsi kasvoilleen ilmeen, jonka arveli kuvastavan ihastunutta kiitollisuutta, ja mumisi joitakin fraaseja, kuten "Ei sinun olisi pitänyt" ja "Se on niin kaunis".

"Kuule, Tybalt, minun täytyy kertoa sinulle jotakin," Madeleine kuiskasi hädin tuskin kuuluvasti. "No mitä, hunajapupuseni?" Tybalt hymyili. "Minä... minä taidan... Minä taidan olla rakastunut sinuun," Madeleine mutisi, uskaltamatta katsoa miestä silmiin. Tybalt hätkähti. Tämähän eteni nopeasti, kerta kaikkiaan... Erittäin lupaavaa. Mutta liian nopeasti ei voisi edetä, tai tyttö saisi kaikenlaisia ajatuksia siitä, että suhde pitäisi julkistaa kaikille. Se tietäisi Tybaltin suosion nopeaa laskua yliopiston anteliaampien nuorten neitokaisten keskuudessa...

"Voi kultaseni, sen minä halusinkin kuulla!" Tybalt hihkaisi. "Olen aivan varma, että sinä olet minulle se oikea! Olen niin iloinen! Mutta rakas, sovittaisiinko yksi asia?" "No mikä?" Madeleine kujersi. "Ei kerrota liikaa tästä muille, joohan? Jos isoisäni kuulee tästä, hän saa hirveän raivarin!" "Niin, totta puhut! Eikä Juliakaan ole varmaan kovin tyytyväinen," Madeleine virnisti.

Tybalt sieppasi Madeleinen tuliseen suudelmaan peittääkseen todelliset ajatuksensa. Tai tuliseen ja tuliseen, kun Madeleine seisoi edelleen jäykkänä eikä uskaltanut hirveästi vastata suudelmaan. "Äh, tänä iltana pitää pokata joku hiukan löyhätapaisempi blondi kaupungilta, en enää kestä näitä paineita", Tybalt pohti. Madeleine oli niin varautunut, että Tybalt oli ymmärtänyt, ettei tältä ehkä heruisikaan niin helposti kuin hän alunperin oli ajatellut. Parempi olisikin pitää tyttö odottamassa, niin tämä varmaan hupsussa mielessään kuvittelisi, että Tybalt olisi jotenkin kunniallinen aikeissaan...

Tybalt lähti kotiinsa kun Madeleinen piti lähteä luennolle. Madeleine ei kuitenkaan huomannut, että mies ei kertaakaan sanonut takaisin rakastavansa häntä.

Sebastianinkin lemmensuunnitelmat yrittivät kovasti edistyä. Hän oli käynyt muutamilla treffeillä suloisen, ornitologiasta innostuneen Nerissansa kanssa. Hän toivoi, että saisi suostuteltua tytön muuttamaan osakuntataloon, siellä oli nykyään niin hiljaista, kun suuressa talossa asui vain kaksi. Ja osakuntatalossa jokapäiväinen liehittely olisi paljon helpompaa.

Nerissa suostuikin tulemaan osakunnan koejäseneksi, mutta kun Sebastian rohkaistui ja yritti antaa hänelle ensimmäisen suudelmansa, Nerissa väistikin ja näytti vaivaantuneelta. "Olen niin pahoillani, Sebastian... Muuten voisinkin ehkä suudella sinua, mutta olet syönyt sipulia! En kestä sen hajua..."
Kuinka noloa! Toivottavasti kukaan ei nähnyt, Sebastian pohti. Onneksi Nerissa ei kuitenkaan peruuttanut koejäsenyyttään, joten Sebastian päätteli, että tämä vain leikki vaikeasti tavoiteltavaa. Hän päätti ottaa Nerissan viettelemisen haasteena, sillä hän oli varma, että tässä oli hänen elämänsä nainen. Tyttö ei vain tajunnut sitä vielä itse...

Ensi jaksossa: Tapahtumat tiivistyvät räjähdyspisteeseen... Odotamme kauhulla, varatkaa suojalasit ja palamatonta vaatetta.