Osa 23. Saippuantuoksuiset kuopukset

Tässä jaksossa seuraamme Charloten kahden nuorimmaisen, Carl Filipin ja Madeleinen kasvua ja kasvukipuja. Saippua tuoksahtaa, mutta johtuuko se pelkästään nuorten korkeista siisteyspisteistä?

Ameriikantätien siveysyhdistys varoittaa: yksi tämän jakson kuvista sisältää siveetöntä, vaaleanpunaista pikselimateriaalia. Katsominen omalla vastuulla.

Välillä Madeleinea vähän nolotti, ettei hän osannut olla iloinen äitinsä menestyksestä: totuus kuitenkin oli, että se merkitsi lisääntyviä poissaoloja, yhä enemmän servon kokkaamia mauttomia pöperöitä ja huonon omantunnon paikkaamista kalliita lahjoja ostelemalla. Madeleinea alkoi oksettaa niin, että hän painui ulos viileään kevätyöhön hedelmäpuitaan trimmaamaan.

Harvoina vapaahetkinään, jotka yleensä olivat siihen aikaan, kun lapset olivat koulussa, Charlotte joutui seurustelemaan Robertan kanssa. Roberta oli hämmästyttävän ihmismäinen olento, ja Charlotte tunsi kummallista kiintymystä tuohon hupsuun peltiläjään, ehkä siksi, että se oli kuitenkin Aaton rakkaudella rakentama lahja. Charlotte sai robotin seurasta lohtua, jota kenenkään muun seura ei enää antanut.

Hoplaa! Lammessa aivan todella oli kaloja! Charlotte oli hämmentynyt yllättävästä uudistuksesta, mutta oikeastaan se oli aika mukavaa. Saisi kokeilla uudenlaisia reseptejä aivan tuoreesta kalasta! Mitenköhän tumma suklaa suhtautuisi raikkaaseen mutta hennonmakuiseen ahveneen... sitä sopi pohtia.

Puoliltapäivin alkoi sataa. Charlotte tuijotteli ulos mieli yhtä harmaana kuin taivas. Lapset tulisivat kohta koulusta, mutta samalla hetkellä Charloten pitäisi lähteä kuvauksiin. "Entä jos en menisikään? Tekisin Mikko Franckit ja väittäisin nukkuneeni pommiin?" "Brr¤iip... krrr*gh #yhkjerp%meep." "Niin, olet oikeassa... Ehkä se ei tekisi hyvää näin alkuvaiheessa... Mutta jos aikataulua saisi myöhemmin höllennettyä...?"

Sade jatkui koko iltapäivän ja vaihtui myöhään illalla ukkoseksi. Madeleine ei pienestä välittänyt vaan lähti lenkille, mutta ukkoskeskuksen tultua lähes pään päälle, hän juoksi pakoon pihavajaan. Madeleinen vaatteet olivat aivan märät ja häntä aivastutti, mutta hän ei silti halunnut vielä mennä sisälle, vaan jäi vajaan vielä pariksi tunniksi tekemään kukkakimppuja.

Aamuvarhaisella sade taukosi, ja auringon noustessa kirkkaalle taivaalle ainoa, joka muistutti edellisyön myrskystä oli kiiluvasilmäinen susi, joka ravisteli kadulla turkistaan vettä joka puolelle peuhattuaan ensin vesilätäkössä.

Oli Ainan syntymäpäivä, ja Carl Filip antoi hänelle lahjaksi hirmuisen kasan levyjä sekä kalliin Rockin historia -kirjan. Aina oli todella ilahtunut, vaikka olikin toivonut jotakin vähän romanttisempaa lahjaa. Hän oli kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että Carl Filip piti hänestä vain ystävänä, ehkä siksi koska hän oli taitava rumpali.

Carl Filip puolestaan tapaili yhä Raisaa satunnaisesti, kerta kerralta kyllästyen: milloin Raisa raahasi hänet tylsään taidenäyttelyyn, milloin jankutti yliopistoon hakemisesta, milloin ruinasi kalliita lahjoja... Carl Filip toivoi, että olisi saanut viettää aikansa mieluummin Ainan kanssa, jammaillen, jutellen, nauraen ja pelleillen. Tunteistaan hän ei uskaltanut sanoa mitään: Carl Filip pelkäsi, että koska Aina oli Raisan kaveri, hän olisi suuttunut tai säikähtänyt... Ja niin poikaparka jumitti kahden tytön loukussa, uskaltamatta tehdä minkäänlaista aloitetta päästäkseen pois tukalasta tilanteestaan.

Hei! Sehän on Iron Chef!

Iiik, pylly! Aina kuuluu näköjään siihen mystiseen, uskaliaaseen sakkiin joka hengailee poreammeessa alasti. (Nyt varmaan korruptoidun ja nenäni mätänee ja putoaa pois, mikäli ameriikantätejä on uskominen, kun kerran katselen alastomia pikselipyllyjä)

Roberta valmisti aterian Charloten onkimasta ahvenesta. Madeleine ei voinut kuin vastentahtoisesti myöntää, että se oli parasta ruokaa mitä hän oli koskaan saanut. Onneksi se ei sentään ollut äidin laittamaa, ainoastaan hänen kalastamaansa, joten Madde saattoi uskotella itselleen, että herkullinen maku oli ainoastaan Robertan ansiota. Hassua, koska Robertan mössöt olivat yleensä todella kauhean makuisia...

Kun Charlotte palasi töistä, kaikki kala oli jo syöty, joten hän kokkasi itselleen harjoitusmielessä hummeria. Madeleine kävi huvikseen äitinsä huomaamatta vääntämässä uunia hiukan kuumemmalle, ja hummeri kärähti täysin. Charlotte ei lainkaan ymmärtänyt, mikä hänen ruuanlaittotaidolleen oli tullut, ja masentui.

Aina alkoi olla vakituinen vieras talossa. "Auuuuts!!!" "Voi ei! Aina! Ei kai sattunut?!" Carl Filip hätääntyi heitettyään pallon vähän turhan lujaa, mutta Aina vain nauroi. Carl Filip yhtyi helpottuneena nauruun: hän ei missään tapauksessa halunnut tehdä mitään, mikä olisi saanut Ainan suuttumaan hänelle.

Markiisi kasvoi aivan silmissä: sen lisäksi sen turkki vaaleni hurjasti iän myötä. Markiisi oli kuitenkin jalomuotoinen ja kaunis kissa: pitäisiköhän harkita pentujen hankkimista jonkin sopivan naaraan kanssa?

Kevät kului kuin siivillä, ja pian olikin Carl Filipin syntymäpäivän aika! Madeleine heitti veljeään värikkäillä silkkipaperihiutaleilla täysi-ikäisyyden kunniaksi. "Heeeiii, tukkani on kohta täynnä paperisilppua, ja minä aion mennä vielä treffeille tänään!"

Tällä kertaa oli Madeleinen vuoro nostaa malja. "Huippukomealle, maailman parhaalle veljelleni! Mutta hetkinen... Ai mitkä treffit? Ai sen tylsän Raisan kanssa vai...?" Mutta Carl Filip vain vaikeni salaperäisesti hymyillen.

Mutta omassa huoneessaan Carl Filip purki ahdistustaan tietokoneeseensa. Hän oli jo vilkuillut muusikoiden.netistä sopivia bändejä, mutta yksikään bändi ei toistaiseksi edes suostunut ottamaan Carl Filipiä vakavasti, eikä koesoittoja herunut. "Sori mutta meidän bändiin ei tarvita mitään pilalle hemmoteltuja hurrikakaroita", eräskin bändi vastasi.

Ainahan sitä voisi perustaa oman bändin, niinkuin Ainan kanssa oli ollut jo puhetta. Tarvittaisiin vielä vain ainakin basisti ja kosketinsoittaja, ja ehkä vokalistikin... eikä niitäkään kasvanut joka oksalla.

Madeleinen appelsiinipuut alkoivat tuottaa satoa heti alkukesästä. Sato oli oikein hyvä ensimmäiseksi yritykseksi, kaikki hedelmät olivat maukkaita ja meheviä.

Poimiessaan appelsiineja Madeleine muisteli huvittuneena edellisillan kokkilähetystä, jossa äiti oli tunaroinut pahemman kerran. Huippuharvinainen sateenkaarikampela oli sekoittanut äidin pasmat aivan totaalisesti, ja juontajalla oli vaikeuksia pidätellä irvistystään Charloten sotkua maistettuaan. Saipahan aina niin täydellinen äiti kerrankin näpeilleen!

Syntymäpäivänsä kunniaksi Carl Filip aikoi todellakin lähteä treffeille, mutta tällä kertaa Ainan kanssa. (Raisa ei muuten edes muistanut 'poikaystävänsä' syntymäpäivää.) Nuoret aloittivat illan laulamalla sydäntäsärkevän kauniin dueton. Aina oli aivan hämmentynyt: Carl Filip ei ollut koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta häntä kohtaan, ja nyt he lauloivat hempeitä rakkausduettoja trendikuppilassa, jossa kävivät ihan kaikki.

Tosiaankin ihan kaikki. Eräs Raisan ystävä bongasi Carl Filipin ja Ainan jo ovella, ja soitti äkkiä Raisalle. Tämä säntäsikin paikalle parahiksi kuulemaan toisen dueton. "Ei voi olla totta," hän manasi, "tänäänhän on tosiaan Carl Filipin syntymäpäivä!" kun Aina lauloi ylimääräisenä, posket hehkuen, Carl Filipille "Paljon onnea vaan". Raisa tarkkaili vähän aikaa nurkassa huomaamattomasti silmät sirrillään, kunnes näki Carl Filipin kohottavan kätensä silittämään Ainan poskea...

"Ettäs kehtaat, senkin elostelija!!" Raisa kirkui ja läimi Carl Filipiä ympäri korvia. "Hengailet täällä kaikkien nähden tuon pikku hutsun kanssa, vaikka sinun pitäisi juhlia synttäreitäsi MINUN, TYTTÖYSTÄVÄSI KANSSA!!!" Ihmiset alkoivat pikku hiljaa tuijottaa; Raisan huuto kantoi kevyesti karaokelaulun yli.
Aina ei voinut kuin tuijottaa suu auki: eiväthän nämä mitkään treffit olleet, vai...? Miksi Raisa kutsui häntä noin ilkeällä nimellä, vaikka he olivat kuitenkin ystäviä? "Minä vietän aikani kenen kanssa haluan," Carl Filip ärjäisi, "ja jos se et ole sinä, ehkä sinun pitäisi ymmärtää, mistä on kyse!"

Raisa kalpeni, mutta kohtasi rohkeasti Carl Filipin katseen. "Tarkoitatko, että et muka halua enää seurustella kanssani? Et kai sinä tuosta hongankolistajasta ole kiinnostunut?" Aina henkäisi järkyttyneenä.
"Entä jos olenkin?" Carl Filip murahti. "Et ole ainakaan koskaan kohdellut minua puoliksikaan niin ystävällisesti kuin Aina!" Hänen herkkä taiteilijansielunsa alkoi nousta pintaan ja kurkussa tuntui ikävä pala. Miksi tässä piti käydä näin huonosti, juuri kun hän oli ollut aikeissa tunnustaa tunteensa Ainalle?

Ainan sydän jysähti ja tuntui jättävän pari iskua väliin, kun hän kuuli Carl Filipin sanat. "Ehkä minä kuulin väärin", hän ajatteli, ajatukset hirmumyrskyn kourissa.
"Katso nyt mitä sait aikaan," Aina sopersi Raisalle jotain sanoakseen, kun Carl Filip ei pystynyt pidättämään nyyhkäystä.

Raisa ei ollut huomaavinaankaan Carl Filipin mielenliikutusta.
"Katso itse mitä sait aikaan, senkin huora! Tämä ystävyys on minun nähdäkseni nyt ohi. Olen valmis antamaan poikaystävälleni anteeksi, kun mitään erityistä ei näytä vielä tapahtuneen, mutta pidäkin likaiset näppisi erossa hänestä tästä lähtien!" Raisa sihisi hampaidensa välistä. Hänen ilkeät sanansa saivat jonkin loksahtamaan kohdalleen Carl Filipin aivoissa, ja hän ryhdistäytyi, kohdaten Raisan katseen nyt aivan kylmällä tuijotuksella.

"Ja minun nähdäkseni tämä suhde on ohitse. Vai kaipaatko todisteita? Täältä pesee!" Carl Filip sanoi äänellä, joka olisi jäädyttänyt keskikokoisen meren, ja sieppasi Ainan tiukkaan syleilyyn painaen lähes väkivaltaisen suudelman tämän huulille.

Aina tunsi pyörtyvänsä, ja Raisa ei voinut enää muuta kuin marssia vihaisena, loukattuna ja nolattuna ulos yökerhosta.

Raisan häivyttyä ovet paukkuen puheensorina palaili normaalitasolle. Aina ja Carl Filip tuijottelivat molemmat noloina varpaitaan. "Olen pahoillani, Aina, että sait todistaa tuollaista kohtausta... Asiat vain jotenkin karkasivat käsistä... En millään arvannut että..." Carl Filipiä todellakin nolotti, mutta Aina hehkui tulipunaisena kuin Madeleinen tomaatit. "Älä turhaan pyytele anteeksi... Olen pahoillani puolestanne," hän mutisi.

Pienen hiljaisuuden jälkeen Carl Filip avasi uudelleen suunsa. "Tuota... Oletko vihainen minulle, kun... tuota... suutelin sinua sillä lailla?" Hän henkäisi syvään, ja jatkoi ennenkuin Aina ehti sanoa mitään. "Suoraan sanottuna olen halunnut tehdä sillä lailla jo ensimmäisestä päivästä lähtien, kun kohtasimme. Ajattelin vain, että et ehkä olisi kiinnostunut, kun olen niin nuori, ja kun olet... tai siis olit Raisan ystävä..." Tässä vaiheessa Aina keskeytti pojan, tai nyt jo nuoren miehen puhetulvan painamalla hellästi sormensa tämän huulille. "Tiedätkö, minä olen halunnut aivan samaa. Olen vain ja ainoastaan helpottunut... rakas?" Viimeinen sana tuli lähes kuiskaten.

"Tule," Carl Filip henkäisi ja tarttui Ainaa kädestä taluttaen tämän autoon puolijuoksua.

***

"Kuulesh Mmmikko, onksh noissha uushissha Ferrareissha jotkut ihme lentomoottorit?" "Emmää vaan thiärä, mut mää shanoshi etthä nyt juoshthaan ennenkhö she räjähthää!"

Ferrarin laskeuduttua nuoret astuivat ulos haukkaamaan vähän raitista ilmaa, ja Carl Filip ehdotti, että he lähtisivät takaisin Iki-Tammelaan istuskelemaan pihalle ja puhumaan asiat halki. Ainalla ei yllättäen ollut mitään ajatusta vastaan. :)

Carl Filip vei Ainan istuskelemaan tontin kauimmaiseen nurkkaan romanttisten ruusuköynnösten keskelle. "Katsohan tätä, rakas! Eikö ole kaunista? Minä en tätä peri, mutta haittaako se sinua?" "Ei tietenkään, hassu! En kai minä sinuun perinnön toivossa rakastunut! Minähän rakastuin hömelöön, boheemiin kitarasankariin enkä mihinkään sliipattuun perijään. Seuraan sinua vaikka kivenkoloon!" Carl Filipiä nauratti, mutta tosiasia oli, että hänellä ei ollut mitenkään varaa muuttaa omaan asuntoon. Hän oli tahallaan jättäytynyt ilman koulutusta, joten lähes ainoa säällinen työvaihtoehto oli muusikon ura. Kun se nyt vain saisi jotenkin tulta alleen! Pitäisiköhän vaihtaa nimeä?

Tunnit vierivät, kun Aina ja Carl Filip puhuivat lopultakin suunsa puhtaaksi omista tunteistaan, ja sitten kaikesta maan ja taivaan välillä.

Eivät ne nuoret sentään koko yötä pelkkään maailmanparantamiseen käyttäneet...

Sillä välin Charlotte oli palannut kuvauksista ja yritti saada tytärtään innostettua puhumaan. "Mitäs puuhaat, Madeleine?" "Älä häiritse, Charlotte... harjoittelen juuri uutta sidontatapaa." Charlotteen sattui kaikkein eniten se, että tytär oli lakannut kutsumasta häntä äidiksi.
"Emmekö voisi kerrankin jutella? Mitä sinulle kuuluu, miten koulussa menee, oletko tavannut ketään kivoja poikia?" Charlotte yritti vielä, mutta Madeleine vain murahti äkeästi, eikä hänestä saanut mitään järjellistä irti.

Carl Filip ei pystynyt nukkumaan Ainan lähdettyä kotiin, vaan kieriskeltyään sängyssään muutaman tunnin hän nousi ja lähti narraamaan kaloja lammesta. Samalla hän pohdiskeli elämäntilannettaan: ei töitä, ei koulutusta, ylioppilaslakkikin oli harmittavasti jäänyt saamatta. Ainoa, mitä hän oikeastaan osasi, oli soittaa, laulaa ja ladella loputtomiin nippelitietoa vanhoista rock-bändeistä. Mihin silläkin nyt pääsisi? Carl Filip olisi myös halunnut muuttaa pois kotoa, mutta ylpeys ei antanut periksi pyytää äidiltä rahaa, saati elää Ainan pienillä tuloilla.

Charlottekin kulutti unetonta yötä nojatuolissa. Hän selaili hajamielisesti sanomalehteä, muttei saanut ajatuksiaan pois lastensa ongelmista. Vanhimmat pojat nyt olivat yliopistossa ja menestyivät miten kuten, mutta Carl Filipin tilanne näytti toivottomalta. Eihän poika osannut yhtään mitään! Charlotte alkoi jo harkita, pitäisikö hänen palkata poika eteisvahdiksi tai keittiöapulaiseksi ravintolaansa.

Ja entäs sitten Madeleine... Tyttö menestyi jälleen hyvin koulussa alettuaan taas lukea, mutta kavereita hänellä ei ollut, eikä muuta ajanvietettä kuin puutarhansa tai kukkiensa kanssa näperteleminen. Charlotte ei ymmärtänyt, miten tyttöä olisi pitänyt lähestyä, kun tämä oli niin hapan ja umpimielinen. "Äsh, kyllä minun pitäisi ruveta pitämään jonkinlaista kuria tuolle tytölle! Mutta... eihän hän ikinä tee mitään luvatonta... Voi Aatto, olisitpa vielä täällä neuvomassa!" Charlotte huokasi.

Carl Filip päätti seuraavana päivänä ottaa itseään niskasta kiinni ja vilkaista, minkälaisia työpaikkoja Iki-Tammelassa tai lähiseudulla olisi tarjolla. Ja heti tärppäsi! Uskomatonta kyllä, läheisen kaupungin keskustassa sijaitseva suosittu, rock-musiikkiin erikoistunut levykauppa etsiskeli mitä pikimmin vakituista myyjää.
Kielitaito ja alan asiantuntemus olisivat eduksi. Carl Filipiä vähän hirvitti: osasihan hän molempia kotikieliään ja sen verran englantia mitä nyt lauluntekstejä lukiessa oppi, ja kyllähän hän musiikistakin tiesi... mutta myyjänpestiä oli niin vaikea saada ilman aikaisempaa kokemusta!

Yrittänyttä ei laiteta, poika tuumasi kuitenkin, ja marssi liikkeeseen paikan päälle kysymään työtä. Yllättäen kuitenkin liikkeen omistaja ihastui päätä pahkaa Carl Filipin rempseään tyyliin, asiantuntemukseen ja luultavasti myös komeaan ulkonäköön (omistaja nimittäin sattui olemaan nainen) ja palkkasi nuoren miehen siltä istumalta. Siitä se lähtee!

Sillä välin Capuloiden ökylinnassa:

"Julia. Minulla on sinulle pieni tehtävä." "Niin, isoisä?" "Tahdon, että järjestäydyt väleihin sen Tavastin pikku riiviön kanssa, mikä Mataleena tai jokin muu rahvaanomainen nimi hänellä nyt olikaan... Olen kuullut, että heidän perheessään omaisuus siirtyy aina tyttärelle, kuvittele! Hänen kauttaan meillä voi olla mahdollisuus päästä käsiksi Suur-Tammelaan. Olen ottanut selvää kartanon omistuksista, ja se kuuluu nykyään museovirastolle, joka taas ei myy sitä kenellekään muulle kuin Tavastien suvulle. Mutta kuvittele, nämä nykyiset Tavastit eivät edes tiedä, että kartanolla on jotakin tekemistä heidän kanssaan! Meidän täytyy saada heidät vakuuttumaan siitä, että kaikille on parasta, että se rämä autiokartano päätyy meidän omistukseemme."

"Ääh, isoisä, eihän se tyttö edes ole meidän koulussamme. Häntä ei edes huolittu yksityiskouluun, kuvittele! Ei minua kiinnosta sen seura!" "Sinä teet niinkuin minä käsken, tyttö! Jos hoidat homman kunnolla, voin harkita sitä Romeo-jupakkaa uudelleen." "Äsh, epäreilua! Olen nähnyt sen Madeleinen kuokkimassa puutarhaa ja kitkemässä rikkaruohoja, sillä on varmaan koko ajan multaa kynsien alla eikä yhtään tyylikkäitä vaatteita!" "Krhm." "No hyvä on, hyvä on, minä yritän. Mutta kai sinä ymmärrät, että teen sen ainoastaan Romeon vuoksi?"

Julia pisti toimeksi ja avasi tietokoneensa. Pian kuitenkin ilmeni, että sillä pikku juntilla ei edes ollut sähköpostiosoitetta, mesestä nyt puhumattakaan!

Kreivi ei ollut lainkaan ymmärtäväinen. "Hölmö lapsi, Tavastithan asuvat sadan metrin päässä! Kirjoita kirje!" Halveksivasti tuhahdellen Julia kaivoi jostakin kynän sekä ruusukuvioista kirjepaperia ja alkoi raapustaa.


Eräänä päivänä sitten koulusta tultuaan Madeleine kävi hakemassa postin. "Mitä ihmettä... Kirje? Minulle? Eikä postimerkkiä... Mitähän tämä nyt tarkoittaa?" Madeleine avasi kuoren ja ryhtyi lukemaan.

"Hei Madeleine!
Et varmaankaan tunne minua, mutta asun tässä saman kadun varrella. En tiedä, oletko huomannut, mutta isoisä ja sinun äitisi eivät oikein tule toimeen keskenään, ja haluaisin selvittää ihan tyttöjen kesken, mistä tässä kaikessa oikein on kysymys. Nähtäisiinkö ostarilla huomenna illalla kello kuusi? Terveisin, (toivottavasti pian) ystäväsi,
Julia Capula"

Madeleine hämmästyi totaalisesti. Julia, tuo muotinukkien kuningatar, joka aina kavereidensa kanssa ohi kulkiessaan hihitteli hänen multaisille vaatteilleen ja huolimattomasti sidotuille hiuksilleen? Julia, pikkukreivitär? Madeleine tiesi kyllä olevansa itsekin vanhaa aatelissukua, mutta varsinainen arvonimi oli kuopattu jo sukupolvia sitten, kun isoisoäidin isä ei ollut jättänyt miespuolista perillistä. Kirje oli niin omituinen ja yllättävä, että Madeleine päätti ottaa kutsun vastaan ihan vain ottaakseen selvää, mistä suunnasta nyt oikein tuuli.