Osa 24. Juonia, valheita ja muita kauheuksia

No niin, nämä päivitystauot tuppaavat vähän venähtämään, kun on ollut hiukan kiirettä tässä... Pahoittelen.

Tässä teille korvaukseksi (tai miten sen nyt ottaa) melkoisen pitkä jakso (60 kuvaa) ja hirveät määrät tekstiä. Anteeksi jo etukäteen, jos silmänne väsyvät :D Otsikosta huolimatta, ei se elämä ihan silkkaa kurjuutta tässäkään jaksossa ole. Ehkä vain 90-prosenttisesti.

Aloittakaamme tällä kertaa yliopistolta.

Stenvall-instituutissa kuohui jälleen pinnan alla. Melodi oli päättänyt kostaa kokemansa vääryyden (...) ja alkoi hieroa läheisempää tuttavuutta Torin kanssa.

"Nooh, asia on itse asiassa sillä tavalla, Tor, että minusta sinä olet hurjan komea... Komeampi kuin Odin!" Äh, teeskenteleminen oli hankalaa, etenkin kun Tor oli Melodin mielestä oikeasti ärsyttävä, puolirikollinen juntti. Kostonhimo vei kuitenkin voiton.

Tor oli kummissaan. "Onhan Melodi ihana, ja todella kaunis, mutta miksi ihmeessä hän olisi kiinnostunut minusta näin yhtäkkiä? Ennenhän hän on aina vain kettuillut minulle kaikesta..."

Kuitenkin, kun Melodi yritti ripustautua Torin kaulaan, tämä kavahti hämmentyneenä taaksepäin. "En minä voi... Sinä olet veljeni tyttöystävä! Tämä tuli niin äkkiä... " Melodi kuitenkin tarrasi tiukasti kiinni, eikä Tor pystynyt vastustamaan.

Odin ei kuullut Torin sanoja, vaan näki ainoastaan tyttöystävänsä käpälöimässä isoaveljeään. "Ettäs kehtaat, senkin hutsu! Minä olen koko ajan yrittänyt vakuuttaa sinulle, että rakastan sinua, mutta nyt tälle tuli loppu!"

Odin oli saanut kerta kaikkiaan tarpeekseen, viha poltti hänen sisuskalujaan kuin kymmenen kupillista espressoa. Miten Tor saattoi tehdä tämän hänelle, omalle veljelleen? Ja Melodi, joka itse oli nostanut kauhean metakan siitä, kun typerä kilpailevan yliopistojoukkueen lehmämaskotti oli vähän silmäillyt Odinin takapuolta... Ei, nyt tämä sai riittää. Odin soitti yliopiston kansliaan ja ilmoitti päättävänsä opintonsa tähän. Millään ei ollut enää mitään väliä...

Melodi romahti kuultuaan Odinin sanat. "Eihän tämän näin pitänyt mennä! Hänen piti tulla vain hiukan mustasukkaiseksi ja vannoa sitten ikuista rakkautta... Mitä minä nyt teen?"

Odin ei taipunut Melodin kyynelten edessä, vaan tilasi taksin, johon lastasi enimmät vaatteensa ja muut tavaransa. Hän oli päättänyt muuttaa pois ihmisten ilmoilta johonkin pieneen mökkiin ja alkaa kasvattaa susia. Susia hänellä olikin ollut ikävä koko opiskeluajan... Olenko minä muuten ainoa, jolle Odinin uudesta tyylistä tulee pelottavasti mieleen Jone Nikula?

Tviiuu, tviiuu! Seuraavana iltana poliisiauto kurvasi pihaan. Mitä ihmettä nyt on tapahtunut?

"Haa, siinähän sinä olet, senkin kriminaali!" Ulkonäöstä päätellen Backmanin suvussa poliisin ammatti kulkee isältä pojalle. Tor oli pudottaa lautasen lattialle: nytkö hän oli paljastunut?

Konstaapeli Backman luki Torille hänen oikeutensa, ja kertoi rauhassa aterioivalle Lindalle, että Tor kuului häikäilemättömään rahanväärentäjien liigaan, jonka muut jäsenet oli saatu kiinni aiemmin päivällä. Torin nimi oli tullut kuulusteluissa ilmi, ja tämä joutuisi nyt tutkintavankeuteen. Jengiläisiä epäiltiin paitsi törkeästä rahanväärennyksestä, myös erinäisistä kiristyksistä ja pahoinpitelyistä. Aijai, tämä ei kuulostanut hyvältä.

Tor yritti sanoa jotakin, mutta konstaapeli muistutti häntä vaikenemisen kultaisuudesta. "Jos se yhtään minusta riippuu, sinä päädyt lusimaan vuosikausiksi, senkin hulttio! Lähetän rikospaikkatutkijat etsimään todisteita, ja jos niitä löytyy, niin johan häkki heilahtaa!" Tor lähti happamasti mutisten mutta vastustelematta poliisien mukaan. Konstaapeli näytti kovakuntoiselta, ja juhlinnan ja löhöilyn heikentämä Tor olisi tuskin päässyt pakoon.

Tor ystävineen sai välittömästi potkut yliopistolta, kun jupakka tuli ilmi. Koko sakki sai ehdotonta vankeutta, Tor yhtenä päätekijänä viisi vuotta.

Linda haravoi hajamielisenä putoavia lehtiä pihalta. Nyt kun molemmat Tavastin vanhemmista veljeksistä olivat yllättäen lähteneet yliopistolta, nuoria (ja vähemmän nuoria) opiskelijoita oli osakuntatalolla enää kolme. Tilaa tuntui olevan vaikka muille jakaa, ja valitettavasti myös pihaa haravoitavana oli vähän liikaa. Sitäpaitsi tuolla lailla alusvaatteisillaan hyppelehtimällä saa vielä keuhkotaudin! "Muttakun tässä tulee kuuma..."

Sillä välin Iki-Tammelassa...

Raisa ei antanut anteeksi Carl Filipille, vaan hiippaili talon liepeillä yökaudet vakoilemassa ikkunoista ja tekemässä pientä ilkivaltaa. Carl Filipin hermot alkoivat olla kireällä: miten tuosta riivinraudasta oikein pääsisi eroon? Miten hän saattoikaan tehdä sen virheen, että alun perinkään ihastui koko Raisaan?

Carl Filip päätti lähteä tuulettamaan tunteitaan pihalle. Tutkiessaan Madeleinen viljelmiä (olisikohan siellä jo kypsiä mansikoita?) hän sai elämänsä shokin: Viljam-isoenon sinisenharmaana hohteleva kummitus lipui kylmän viileästi appelsiinipuiden läpi, hohottaen karmivasti. Böö!

Julian kirjettä seuraavana päivänä kello kuusi Madeleine hankkiutuikin ostarille. Juliaa ei kuitenkaan näkynyt. Madeleine alkoi pohtia, oliko koko juttu jokin typerä pila, mutta mitään ei tapahtunut. Toisen seisottaminen ostarilla tuntui jotenkin typerältä pilalta: mitä hauskaa siinä muka oli?

Odoteltuaan puoli tuntia hän oli jo lähteä, kun komea pipopäinen poika tuli puhumaan hänelle. "Hei, minä olen Romeo! Julia on minun, ehm, ystäväni. Päätimme, että voisittekin tavata meillä, Maria on laittanut ihanaa sitruunalimsaa, ja meillä saisitte puhua rauhassa," poika sanoi ja iski silmää. Madeleine punastui helakasti: Romeo oli todellakin melkoisen komea!

Madeleine tarkasteli pojan jaloja piirteitä. Miksi hän näytti niin tutulta? Ehkä hän oli joskus kulkenut heidän talonsa ohi Julian kanssa... Siinä tapauksessa pitäisi olla varovainen. Julian lähestymisyritys oli vähintäänkin omituinen, ja nyt hän laittoi vielä poika(?)ystävänsä asialle sen sijaan, että olisi vaivautunut itse paikalle. Aivan outoa toimintaa!

Heidän kävellessään joen yli Madeleine oivalsi, mistä oli kyse: Romeon täytyi tietenkin olla Monttupuiden sukua! Monttupuut olivat seudun nuorin aatelisperhe, ja heidän kartanonsa sijaitsi toisella puolella Iki-Tammelan läpi virtaavaa jokea. Koulussa oli huhuttu Romeon ja Julian seurustelusta jo pitkään. Kreivi Capula, joka oli kaupunginjohtaja siitä huolimatta, ettei tullut toimeen kenenkään kanssa, oli puolijulkisesti monta kertaa tölvinyt vanhaa Patrik Monttupuuta, joka oli pelkkä pikkuparoni. Ei ihme, että Julia ei halunnut viedä Romeota omaan kotiinsa, saati näyttäytyä julkisesti tämän seurassa... Mutta miksi hänen piti nyt olla mukana? Sitä Madeleine ei ymmärtänyt, mutta ei vastustanutkaan. Romeon seurassa oli niin kovin mukavaa...

Romeo saattoi Madeleinen kotiinsa. Matkalla alkoi sataa, ja nauraen nuoret juoksivat loppumatkan lätäköitä väistellen. Madeleine oli aivan likomärkä, kun he pääsivät perille. Siellä odottikin Julia hehkeine hiuksineen ja muodikkaine vaatteineen, ja hänellä oli söpöt vaaleanpunaiset kumisaappaat. Madeleinea hieman nolotti ryvettynyt ulkoasunsa, mutta Julia ei ollut huomaavinaan. Nuoret siirtyivät sisälle keskustelemaan.

"Tiedätkö sinä, miksi minä halusin tavata sinut?" Julia kysyi. Madeleine pudisti päätään. "Olen tosi pahoillani, että olen joskus naureskellut sinulle," Julia aloitti, ja Madeleine punastui korviaan myöten.

"Eikun ihan oikeasti. Jouduin esittämään sillä lailla, kun isoisän mielestä meidän pitäisi olla verivihollisia." "Mutta miksi ihmeessä?" Madeleine kysyi. "Se on niin pitkä tarina..." Julia huokaisi ja aloitti.

"Kaikki alkoi kai joskus jotain tuhat miljoonaa vuotta sitten, kun meidän suvulla oli vielä useampi kartano näillä main. Tiedätkö sen hienon ruusunpunaisen kartanon, joka seisoo tyhjillään mäellä? Sekin oli ennen meidän. Sitten sinun sukulaisesi - anteeksi vain - suurinpiirtein varastivat sen meiltä, ja kun yritimme hankkia sen takaisin, yritimme aivan rehellisesti ostaa sen, he myivät sen museovirastolle! Ja heille he sanoivat, että sitä ei saa myydä takaisin kenellekään muulle kuin Tavastien perijälle. Siksi se on seisonut tyhjillään näin pitkään..."

Madeleine kuunteli hiljaa. Vai sellaista peliä hänen sukunsa oli pelannut... Se tuntui uskomattomalta. "Katso, Madeleine, onnistuin varastamaan tämän kirjeen isoisän pöydältä. Se on museovirastolta, ja siinä sanotaan, että kartanoa ei saa myydä enää meille!" Madeleine luki kirjeen läpi, ja se vaikutti aidolta. Ihmeellinen tunteiden sekamelska huuhtoi hänen ylitseen: Olivatko hänen sukulaisensa todellakin menetelleet niin alhaisesti? Toisaalta, sittenhän hän oli periaatteessa sen upean kartanon omistaja, tai ainakin kun se lunastettaisiin takaisin museovirastolta...

"Miksi sinä kerrot minulle tämän, Julia?" Madeleine kysyi epäillen. Julia kiemurteli vähän. "No... Minä mietin, että ei ole reilua, ettet sinä tiedä tästä. Totta puhuen minua ei edes kiinnosta koko kartanonröttelö, ja isoisä on jo niin vanha, ettei hän varmaan enää jaksa ruveta siitä tappelemaan. Että jos sinua kiinnostaa... siis... jos haluaisit asua siinä joskus..." Julia mutisi ja punastui kauniisti.

"Itse asiassa tässä ei ollut edes vielä kaikki," Romeo keskeytti, synkkä ilme komeilla kasvoillaan. "Meidän suvullamme on vähän samanlainen ongelma kreivi Capulan kanssa... Minun sukuni on tällä alueella nuorin, ja kreivi Capulaa ärsyttää, jos hänellä on kilpailua arvovallan suhteen. Isoisä tosin on vain paroni, ja aateluuskin taitaa olla virka-aatelia parinsadan vuoden takaa... Silti, isoisä kieltäytyy myymästä kreiville meidän maitamme, ja nyt kaikki Capulat, paitsi minun ihana Juliani, vihaavat meitä. Todellista naapurisopua!"
Romeo naurahti kitkerästi.
"Tietysti, ovathan meidänkin maamme aina olleet meidän, Keisari luovutti ne isoisoisoisoiso.... no jotain sinnepäin... kuitenkin, kaukaiselle esi-isälleni. Suur-Tammela on kuitenkin tiloista vanhin, ja siellä on asunut Tav --- ööööööh, Capuloita jo keskiajalta lähtien. Että ei siitä sen enempää." Romeo vaikeni, kun Julia katsahti häneen varoittavasti, mutta Madeleine ei huomannut mitään. Tyttöparka oli niin Romeon ruskeiden silmien lumoissa...

Kotimatkan Madeleine paarusti sateessa, vesi valuen pitkin kasvoja, muttei edes huomannut kastuvansa. Hän päätti, että nyt oli aika lopettaa mykkäkoulu äidin kanssa: tämä asia pitäisi selvittää perin pohjin.

Palattuaan kotiin pitkälti puolenyön jälkeen Madeleine oli aivan lopen uupunut. Koulu oli alkanut kahdeksalta, ja sen jälkeen hän ei ollut ehtinyt kotiin lainkaan, pitkä ilta Monttupuilla järkyttävine uutisineen ja sitten vielä se, kun piti katsella miten Romeo pussaili Juliaa hyvästiksi... Aaargh!

Kotona Madeleinea odotti kalmankalpea Carl Filip ja vaisu Roberta. Carl Filip valvoi usein myöhään, mutta Madeleine ihmetteli, mikä oli vialla. "Istu alas, sisko..." Carl Filip kuiskasi käheästi. Nyt Madeleine näki, että hän oli itkenyt. "Mitä ihmettä on tapahtunut?" "Äiti on kuollut," Carl Filip nyyhkäisi. Madeleine jäykistyi.

"Se oli onnettomuus... kai? Tiedätkö äidin ravintolan pääkokit, Anttoni Monttupuun ja Kornivuori Capulan? Anttoni puhui kanssani... Heille tuli taas riitaa jostakin typerästä jutusta, ja kun äiti meni väliin, Kornivuori tyrkkäsi häntä vähän ja - ja -" Carl Filipin ääni sortui. Charlotte oli horjahtanut ja kaatunut päistikkaa suureen uppopaistoaltaaseen, joka oli täynnä kiehuvaa öljyä illan friteeraus-teeman vuoksi. Lääkärin mukaan Charlotte oli kuollut heti, ilman suuria tuskia, mutta välittömästi tutkimusten jälkeen hänet oli armeliaasti krematoitu.

Madeleine tuijotti prameaa uurnaa hetken, silmissään pohjaton katse. "Tämä ei ole reilua," hän kuiskasi, ponnahti pystyyn, ja ennenkuin Carl Filip ehti estää, paiskasi uurnan säpäleiksi lattialle. Carl Filipin seisoessa suu järkytyksestä auki ja Robertan kimittäessä hysteerisesti Madeleine juoksi huoneeseensa ja paiskasi oven lukkoon perässään.

Aina, joka oli ollut käymässä, mutta vetäytynyt piiloon Madeleinen saapuessa, tuli nyt lohduttamaan Carl Filipiä ja ohjasi tämän oleskeluhuoneen nojatuoliin kaakaokuppi kädessään. Sitten Aina ja Roberta alkoivat siivota olohuonetta. Charlotten uurna oli hajonnut tuhasiksi pirstaleiksi, eikä sitä voinut enää koota. Roberta lakaisi tuhkat hellävaraisesti muovipussiin, ja ne päätettiin sirotella perheen hautausmaalle Aaton haudan viereen.

Aaton henki oli villiintynyt Charloten kuolemasta ja alkanut vaellella sitkeästi ympäri taloa öisin. Markiisi sähisi väärään nurkkaan ja Carl Filip ei ollenkaan ymmärtänyt, mikä kissaa vaivasi.

Eräänä yönä Aatto lipui myös tyttärensä huoneeseen ja jäi vuoteen viereen seisomaan. Madeleine heräsi tunteeseen, että joku tuijotti häntä. Avattuaan silmänsä hän oli vielä liian tokkurassa huutaakseen säikähdyksestä, mutta ymmärrettyään, että se olikin vain isä, hän puhkesi hymyilemään.

"KULTAPIENI," Aaton ääni resonoi seinissä, "ÄLÄ PELKÄÄ KUOLEMAA. MINÄ TIEDÄN, ETTÄ SINÄ PELKÄÄT, JA ETTÄ SINUN ON SIKSI VAIKEA OLLA... ÄITISI ON NYT TÄÄLLÄ MEIDÄN KANSSAMME, HÄNKIN PALAA VARMASTI VIELÄ TERVEHTIMÄÄN SINUA. KUOLEMASSA KAIKKI RIIDAT SOVITAAN, RAKAS TYTTÄRENI..." Aaton ääni kuului jo kaukaa, ja sitten aave lipui rauhallisesti seinän läpi pois.

Madeleine oli ihmeissään. Miten kuollut isä saattoi tietää, miten hyiset hänen ja Charlotten välit olivat viime vuosina olleet? Isän sanat saivat hänen levottomat ajatuksensa kuitenkin rauhoitettua, ja Madeleine nukahti uudelleen. Jokin kolkka hänen suljetusta sydämestään alkoi murtua auki...

Aamulla sisarukset punareunaisine silmineen puhuivat jälleen. Madeleine ei halunnut mököttää veljelleen, joka oli hänen ainoa läheisensä tässä maailmassa, nyt kun Tor vankilassa, Odin kadonnut omituisesti ja Sebastiankin vain huiteli yliopistolla eikä pahemmin pitänyt yhteyttä sisaruksiinsa.

"Madeleine, nyt kun olemme täällä ainoastaan kahden, tai no tietysti Roberta, mutta... Niin, tuota... Sopisiko... Äää... Voisikoainamuuttaatänne?" Carl Filip takelteli. "Ai että mitä?" Madeleine rypisti kulmiaan. "Ei tietenkään, ellei sinulle sovi, mutta minä ajattelin, että... Olisi aikuinen nainen talossa ja..." Hänen äänensä hiipui Madelen synkän katseen alla. Sitten Madeleine yhtäkkiä hymyili. "Totta kai Aina saa muuttaa tänne. Mutta sillä ehdolla, että esittelet meidät, ja ettei hän ala leikkiä mitään äidinkorviketta! Minä en tarvitse enää äitiä."

Madeleine ihmetteli ensin, miksi Carl Filip pyysi pikkusiskoltaan lupaa, mutta sitten hän ymmärsi ja oli horjahtaa järkytyksestä: Madeleinehan oli nyt koko valtavan omaisuuden haltija! Yrityksen, talon, sekä suurimman osan perheen varoista! Charlotten testamentti todisti tämän kiistatta. Ymmärrys oli niin huikaiseva, että Madeleinen oli pakko istahtaa alas, ja Carl Filip alkoi kokata aamiaista iloisesti vihellellen.

Sillä välin Raisa hiippaili taas talon ulkopuolella kärkkymässä päivän lehteä, varastaakseen sen. Tällä kertaa kuitenkin Roberta oli valmiina: Hän meni muina robotteina tekemään tuttavuutta Raisan kanssa, ja kun tämä antautui juttusille, Roberta yllättikin tytön paiskaamalla tämän naamalle lasillisen saippuavettä. Yh! Häijy Roberta :D Siitä lähtien Raisaa ei muuten ole näkynyt. ;)

Iltapäivällä, töiden jälkeen, Carl Filip kutsui Ainan käymään. "Kuule, minä tiedän, miten inhottavaa sinulla on siellä pienessä asunnossasi... Taisin sanoa, että en perisi tätä taloa ja että en tiedä, mihin sitä joutuisi muuttamaan, mutta nyt asia on niin, että minun on jäätävä tänne hoitamaan taloa ainakin siksi aikaa, kun Madeleine on käynyt lukion ja yliopiston loppuun. Siksi minä ajattelin, että... Että... haluaisitko sinä muuttaa tänne meidän kanssamme?"

Aina oli tipahtaa takamukselleen hämmästyksestä, mutta rutisti sitten innoissaan Carl Filipiä. "Tämä on paras yllätys, minkä olen ikinä saanut! Voi, tietysti tulen va- eikun asumaan tänne!" *seuraa eksessiivistä pusuttelua ja ällösöpöilyä, jonka jätämme kuvaamatta.*

Kun Aina oli toennut yllätyksestä, nuoripari meni Madeleinen puheille. Madeleine, joka ei ollut koskaan muuta kuin nähnyt Ainan vilaukselta, suhtautui tähän ensin hiukan varauksella, mutta havaitsi sitten, että vaikka tämä oli jokseenkin vanhempi kuin kumpikaan sisaruksista, hänellä ei ollut minkäänlaisia aikomuksia käydä pomottelemaan Madeleinea tai leikkimään Justiinaa. Illan mittaan tytöt juttelivatkin jo täyttä häkää puutarhanhoidosta, Carl Filipin myhäillessä tyytyväisenä vieressä.

Charloten kuoltua pojat olivat saaneet muhkean perinnön, ja Sebastian käytti oman osuutensa melko luovasti: hän kaivatutti takapihalle kalalammikon! Siinä hän harjoitteli kalastuksen jaloa taitoa tuntikausien ajan hienossa, uudessa Armanin villakangastakissaan ja nupukkikäsineissään.

"Äärgh, eihän tästä mitään tule!" Lampeen istutetut kalat eivät tuntuneet olevan kovin nälkäisiä. Saaliikseen Sebastian sai lähinnä vanhoja saappaita (mistä nekin oikein ilmestyivät?) ja partahaukia. Tuskastuneena hän paiskasi onkensa maahan ja paineli sisälle lämmittämään kalapuikkoja.

Melodi päätti vähän kohottaa osakunnan lässähtänyttä tunnelmaa järjestämällä toogabileet. Juhlat isäntäväkeä myöten... Läheskään kaikki kutsutut eivät saapuneet tyypilliseen tapaansa paikalle, vaikka Linda tiirailikin toiveikkaasti ikkunasta mattimyöhäisten perään. Eivätkä kaikki näköjään edes uskaltaneet pukeutua toogaan! Ilmeisesti sana Torin vankeusrangaistuksesta oli levinnyt, eivätkä monet enää halunneet olla missään tekemisissä hänen läheistensä kanssa.

Juhlat olivat todella tylsät. Sebastian haukotutti vieraita saarnaamalla teollisuuden kehityksestä suhteessa globalisaatioon, punatukkainen tyttö poltteli pilv... eikun puhalsi saippuakuplia koko illan, eikä edes rankasti humaltuneen Melodin strippiesitys kirvoittanut muita kuin kauhun huudahduksia vieraiden huulilta.

"Khhullesh Lllinda... Ennenkhö menet shinne ssshuihkhuun..." "Niin, Melodi? Pitäisiköhän sinun muuten käydä nukkumaan, alat olla melko huimassa kunnossa...?" Melodi horjahteli lähemmäs ja hänen suunsa vääntyi. "Mmminä olen ihhan ssshhelvä! Minä vaan halussshin kyshyä etthä mithä minä thheeen shen Oddhinin Shuhtheen..."
"Ei se ollut sinun syysi, Melodi," Linda valehteli päästäkseen tytöstä eroon. "Anna vain pölyn laskeutua ja menet sitten hieromaan sovintoa, jos sinulla vielä on tunteita häntä kohtaan."

"Sshhhinä olet niin fffikshu nainnnen, Lllinda... Ja niin hhhemmmetthhin ssshhekshikäshh... Khyppsshä nnnainen...!" Melodi soperteli ja horjahteli vasten Lindaa. Linda työnsi hänet ystävällisesti mutta varmasti kauemmas. "Minä en taida olla sellaisia tyttöjä, minä taidan olla jo vähän liian vanha sellaiseen! Ja etkä varmaan ole sinäkään, kun tuosta vähän selviät," hän naurahti kireästi, ja passitti sitten nikottelevan ja sopertelevan Melodin vällyjen väliin. Tämän jälkeen Lindalla tosin kesti suihkussa hieman tavallista kauemmin. Hmmh...

Talvi alkoi kolkutella nurkan takana, ja eräänä päivänä satoikin sitten ensilumen. Valkoinen vaippa peitti alleen kuivat lehdet ja teki kaikesta jotenkin pehmeämpää. Kuinkahan Melodi selviäisi virheidensä suosta? Olisiko hänellä ja Odinilla vielä mahdollisuus?

Tämä pöheikköinen, kuusiaidattu tontti sijaitsi aivan Iki-Tammelan laidalla, ostarin takana. Sillä sijaitsi hyvin pieni mökinpahanen, joka oli jo aikaa sitten rapistunut käyttökelvottomaksi. Eräänä synkkänä iltana sen edessä hiippaili synkännäköinen mies, jonka kasvot piiloutuivat paksun hiuskuontalon alle. "Tämähän on täydellinen, vielä kun puita olisi vähän enemmän", Odin ajatteli, ja lunasti tontin helpottuneelta omistajalta pilkkahintaan.

"Kuka tässä mitään koulutusta ja seuraa kaipaa... Aion viettää loppuikäni erakkona, nauttien luonnon antimista ja eläinten seurasta," Odin mutisi itsekseen pyydystäessään perhosia.

Mamsteri? Ei kuvittelisi karskiksi erämieheksi ryhtyvän aivan ensimmäiseksi seurakseen hankkivan mamsteria, mutta tällä kaikella oli eräs syvempi tarkoitus. Odin nimesi mamsterinsa kryptisesti "Houkuttimeksi".

Viikot kuluivat, ja Odin antoi tukkansa ja partansa kasvaa villeinä. Nyt alkaisi uusi, uljas elämä Pentti Linkolan malliin!

"Ja minähän kun en mitään valmispöperöitä puputa", Odin tuhisi lannoittaessaan kääntämäänsä maatilkkua. Päätös maailmasta eristäytymisestä tarkoitti myös luonnollisestikin mahdollisimman pitkällevietyä omavaraisuutta etenkin ruuan suhteen.

Mamsterin nimiarvoitus taisi selvitä. Houkutin pihalla vikisemässä toimi täydellisesti, ja jo pian Odinille tutut vanhat sudet olivat haukkumassa pientä jyrsijää, joka paniikissa juoksenteli ympäri häkkiään.

Nöpö alkoi olla vakituinen vieras Odinin luona, mutta valitettavasti pian Iki-Tammelassa huomattiin, että joku oli muuttanut Peikko-Pekan vanhaan mökkiin, ja Odin sai vähän muitakin vieraita. Heikkohermoisimmat säikähtivät jo, että Peikko-Pekka olisi alkanut kummitella, mutta muutamat rohkeat kyläläiset lähtivät joukolla koputtamaan ovelle - kirkkaassa päivänvalossa, tietenkin.

Odin ei ollut kertonut perheelleen mitään paluustaan kotikulmille, ja nämä olivat kuulleet Sebastianilta ainoastaan, että Odin oli kadonnut kertomatta olinpaikkaansa. Madeleine ei muistanut isoaveljeään lainkaan, ja Carl Filipkin vain etäisesti. Silti he osasivat laskea yhteen yksi plus yksi, kun he kuulivat Sebastianilta, mitä tämä oli vannonut häipyessään osakuntatalosta ja ymmärsivät, että mystinen uusi asukas Peikko-Pekan mökinrähjässä olikin heidän isoveljensä.
Molemmat suhtautuivat hiukan nihkeästi tervehdyskäyntiin: jos Odin ei ilmoittanut heille mitään, hän ei varmaankaan tahtonut tavata heitä... Aina ei kuitenkaan antanut periksi, ja liittyi tutkimusretkikuntaan eräänä päivänä Carl Filipin ollessa töissä ja Madeleinen koulussa.

Sisällä, sammaloituneiden seinien ympäröimänä, Odin istua pönötti ovi lukossa ja teeskenteli, ettei ollut kotona. Mökkiin oli tuotu vain välttämättömimmät tarvikkeet, mutta Odin salli itselleen pienen luksuksen radion ja leveän sängyn muodossa. Edes hellaa ei ollut, vaan Odin sai kokata ruokansa pienellä pönttöuunilla.

Koputusten tauottua Odin huokaisi helpotuksesta ja lysähti nojatuoliinsa lukemaan. "Tämä se vasta on elämää... Täydellinen rauha, hyvä kirja, kaikki aika maailmassa. Mihin sitä ihminen muuta tarvitsee?"

Mutta Aina kävi aina välillä koputtelemassa ovelle, kuin ärsyttääkseen. Odin ei tietenkään tiennyt, kuka tuo omituinen punapää oli, joka kävi röyhkeästi jopa ongella hänen turollaan! Ilman tuota naista Odinin rauha olisikin ollut täydellinen. Hänelle täytyisi antaa ikimuistoinen opetus, joka pitäisi hänet poissa... mutta miten?

Eräänä päivänä Ainan taas ilmestyessä ovelle, tällä kertaa muistivihon ja kameran kanssa, Odin sai tarpeekseen. Hän hyökkäsi mökistä ulos mölyten kuin mielipuoli, mutta Ainaa ei vähällä säikäytetty. "Kuules nyt, Odin Tavast. Minä tiedän, kuka sinä olet, sitä on aivan turha salata. Mutta minä olen nykyään toimittaja, ja jos et tule tapaamaan perhettäsi, vannon, että löydän sinusta jotain häijyä kirjoitettavaa paikallislehteen. Sitten et ainakaan saa ikinä olla rauhassa!"

Odin vain naureskeli (melko kireästi) Ainalle ja väitti tämän kuvittelevan asioita, ettei hän mukamas tuntenut ketään Odinia. Kieltämättä Odin olikin nykyisellään hyvin vaikea tunnistaa. Aina ei keksinyt mitään vastausta tuolle kummalliselle miehelle, joka esitti pähkähullua metsänpeikkoa, ja marssi kädet nyrkissä kotiin, kiukusta kihisten. Miten joku saattoi olla niin tunteeton?

Aika kului, ja koitti Madeleinen viimeinen kesä kotona. Hän oli kirjoittanut ylioppilaaksi Magnan yleisarvosanalla ja oli päättänyt siirtyä syksyllä Stenvall-instituuttiin.

Madeleinen epäilykset Julian motiiveja kohtaan alkoivat hälventyä, kun tämä tuntui aivan vilpittömästi viihtyvän Madeleinen seurassa. Se oli outoa, mutta tavallaan hauskaa: Madeleinella ei ollut koskaan ollut muita ystäviä kuin veljensä.

Tytöt olivat keksineet uuden harrastuksen, rullaluistelun. Aina se ei vain ollut kovin helppoa, kun luistelurata oli melkoisen liukas! Parkettia, jne... "Mitenkäs tässä nyt näin kävi?"

"Niin, Madde, on tämä parketti minustakin aika sileää... Mitäs jos vaikka jätettäisiin tältä illalta tähän?"

Julialla oli ongelma. Hän ei vieläkään tarkalleen tiennyt, mitä hänen isoisänsä oikein suunnitteli. Hän oli noudattanut Kreivin käskyjä, syöttänyt isoisän keksimän tarinan Madeleinelle ja hengaillut hänen seurassaan enemmän kuin oli terveellistä. Kuitenkin, erästä asiaa Julia ei ollut ottanut huomioon: Madeleine olikin oikeasti hauskaa seuraa, jos jätti huomiotta hänen karmaisevat henkkamaukkavaatteensa ja satunnaiset multatahrat...

Itse asiassa Juliaa hävetti se, että hän oli valehdellut Madeleinelle hänen sukunsa toimista. Toisaalta, Julia ei itsekään tiennyt aivan tarkkaan, mitä oli tapahtunut, ainoastaan sen, että Suur-Tammela ei missään vaiheessa oikeasti ollut ollut Capuloiden omaisuutta. Siispä Julia yritti vaientaa nalkuttavan omantuntonsa ja nauttia lämpimistä kesäöistä ennen suurta elämänmuutosta.

Kesän mittaan tytöt innostuivat myös musisoinnista. Carl Filip ja Aina olivat hankkineet treenikämpän ostoskeskuksen liepeiltä, ja Madde ja Julia viihtyivät harjoittelemassa aina kun kämppä oli vapaana. Ovet pidettiin auki, ja ihastunut yleisö kävi heittelemässä juomarahoja tyttöjen hillopurkkeihin. Eipähän ollut pulaa karkkirahasta!

Eräänä päivänä harjoitusten jälkeen Madeleine ojensi Julialle paketin. "Hyvää syntymäpäivää täysi-ikäiselle! Toivottavasti tästä on iloa sinulle opiskelija-asunnossasi, tein sen itse..." Julia avasi hämmentyneenä paketin, josta paljastui taidokkaasti aseteltu silkkikukkaseppele. Julia henkäisi syvään. "Tämä on todella kaunis! Mutta kyllähän me näemme syksylläkin, minäkin olen tulossa Stenvall-instituuttiin."
"Mitäh?!" Madeleine hengähti, uskaltaen tuskin näyttää ilahtuneisuuttaan. "Totta se on... Kuulin juuri tänään, etten pääsekään Harvardiin," Julia sanoi hiukan surullisesti, mutta Madeleine hymyili rohkaisevasti. "Olen ihan varma, että Stenvall-instituutissa on aivan tarpeeksi hyvä opetus! Ja katsotaan, voisit vaikka päästä meidän osakuntaamme asumaan, jos siellä vain on tilaa!"

Julia yritti selvitellä sotkuisia ajatuksiaan kävellessään kotiin. Hänehän olisi pitänyt inhota ja halveksia Madeleinea, mutta ei kerta kaikkiaan voinut olla pitämättä tästä. Mutta mitä ihmettä hän sanoisi isoisälle? Mitä hänelle oli tapahtumassa? Muut kaveritkin olivat jääneet vähän vähälle huomiolle, ja alkoivat ihmetellä, kun Juliaa ei näkynyt kahviloissa eikä vaateostoksilla. Jotenkin se vain oli jäänyt...

Seuraavana päivänä Carl Filip toi työkaverinsa kotiin. Sillä aikaa kun Carl Filip kävi suihkussa, alkoi kuulua aivan kauheaa metakkaa eteisestä...

"Mitä ihmettä sinä oikein touhuat, pönttöpää?! Käyt naisen kimppuun, vielä minun tyttöystäväni!" "No mutta kun hän sanoi, että Led Zeppelin on parempi kuin Black Sabbath, eihän sellaista voi sietää!"

Pian kesä oli ohi ja koitti syksy kellastuvine lehtineen. Madeleine heräsi varhain tekemään pienen kierroksen puutarhassaan ennen lähtöä yliopistolle. Ilma oli jo purevan viileä ja nilkkoja palelsi. Madeleinen vatsassa kipristeli, mutta jännitys oli lähinnä iloista ja odottavaa.

Yliopistolla tulisi varmaan olemaan ihan hauskaa, varsinkin kun - Madeleine uskalsi tuskin ajatella sitä - Romeokin aloittaisi opintonsa tänä syksynä! Heti näin ajateltuaan Madeleine nipisti itseään ranteesta. "Romeo on Julian poikaystävä, minulla ei ole mitään oikeutta katsella häntä!" Pikaisen aamu-uinnin jälkeen Madeleine lähti viimeistelemään pakkaamista.

Muutaman tunnin kuluttua taksi saapui hakemaan Madeleinea ja tämän tavaroita. Erillinen pakettiauto toisi myöhemmin suuremmat tavarat, kuten kukkiensidontapöydän, josta Madeleine ei halunnut luopua yliopistollakaan. Hei hei, entinen elämä!

Epilogi:

"Miksi sinä näytät noin hapanta naamaa, Tybalt?" Julia naureskeli. "Isoisällä on taas joku ihan päätön suunnitelma! Nyt minunkin pitäisi sekaantua siihen Tavastin pikku..." "Noh noh, poikaseni, muista sivistynyt kielenkäyttö!" Tybalt häipyi ovia paiskoen huoneesta. "Isoisä, mitä sinä nyt oikein meinaat?" Julia kysyi, pahaa aavistellen.

"Olen päättänyt, että Tybalt saa lähteä sinun kanssasi yliopistoon. Minulla on suunnitelma. Voinko luottaa sinuun, Julia? - Hyvä. Olet selviytynyt tehtävässäsi tähän mennessä niin hyvin." "Kerro toki, isoisä!" Julia huudahti, muka innoissaan. "Näin fiksua pappaa et olekaan aiemmin nähnyt. Olen päättänyt, että Tybalt saa mennä naimisiin sen Mataleenan kanssa!"

"Mutta isoisä...!" "Niin niin, kyllä minä tiedän että te olette nuoria, mutta sen parempi, nuoret ovat niin helposti manipuloitavissa. Kun siitä Mataleenasta on tullut Capulan miniä, me ostamme Suur-Tammelan ja hankkiudumme sitten hänestä eroon! Helppoa kuin tanssi!" Julia kuunteli kauhuissaan. "Mutta entä jos Tybalt ei suostu?" Hän yritti epätoivoisesti vedota isoisäänsä. "Kyllä hän suostuu, kun muistutan, että voin tehdä hänet perinnöttömäksi! Äläkä kyseenalaista minua. Huomenna muuttoauto saapuu hakemaan tavaroitanne. Parempi siis mennä ajoissa nukkumaan!"

Julia ei voinut enää väittää vastaan isoisälleen, joten hän kääntyi isonveljensä puoleen. "Katsokin sitten, että kohtelet Madeleinea kunnolla, senkin hunsvotti. En tajua, miten edes pääset yliopistoon, kun arvosanasi ovat niin huonot." "Rahalla saa ja hevosella pääsee, sisko kulta..." Tybalt virnisti. "Ruma se Madeleine on kuin synti, mutta onpahan rikas. Ja kun hän ku... öh, kun hänestä päästään eroon, saan varmasti roiman per...öh, roimat avioerorahat!"

Julia mykistyi veljensä häikäilemättömyyden edessä. Tällainenko hänen perheensä oli? Miten hän ei ollut ymmärtänyt sitä aikaisemmin? Tybalt rypisti kulmiaan. "Mitä se muutenkaan sinua kiinnostaa, miten minä sitä pikku hutsua kohtelen?" Julia ei vastannut, vaan irvisti ja muksautti veljeään mahaan mennessään.

Kuohuksissaan Julia suunnisti keittiöön hakemaan omenaa jääkaapista, mutta isoisä seisoikin keittiön nurkassa ja puhui puhelimeen kiivaasti, puoliääneen. Hän kuulosti kireältä, joten Julia jäi oven taakse kuuntelemaan. "Minua ei kiinnosta, kolkuttaako sinun omatuntosi! Se mikä on tehty, on tehty, ja muista, että sinä joudut ihan yhtälailla vaikeuksiin, jos tämä tulee ilmi!" "...." "Kuulehan nyt Kornivuori, tästä ei puhuta enää --- ei, ei tosiaankaan puhuta enää! Ja jos hiiskahdatkaan tästä kenellekään, voi olla, että sinulle käy samalla tavalla kuin eräälle tietylle Charlotelle..."

Nyt Juliaa alkoi heikottaa niin, että hänen oli pakko paeta omaan huoneeseensa pohtimaan asioita. Kuulosti hyvin pahasti siltä, että Charloten kuolema ei ollutkaan ollut aivan silkka onnettomuus, ja mikä pahinta, siltä, että isoisällä oli näppinsä pelissä. Se karva katkaisi kamelin selän: Julia päätti, että hänen isoisänsä suunnitelma ei tulisi koskaan onnistumaan, mikäli se hänestä riippui. Nyt hän ymmärsi, että 'eroon pääseminen' tarkoitti itse asiassa sitä, että Madeleine saisi seurata äitiään Tuonelaan...