Osa 22b. Kuinka kasvatetaan laumallinen lapsia, vol. 2

No niin, tässä siis toinen puolisko uusimmasta osasta. Eli elkää lukeko tätä ennenkuin olette lukeneet tuon edellisen! Jotkut kuvat saattavat olla vähän tummia, omituista. Eivät ne aikaisemmin noin pimeitä ole olleet... Tai ehkä vain kuvittelen.

"Heureka! Nyt minä keksin sen!" Ai minkä? "Täysin uudenlaisen ravintolakonseptin! Jokaiseen ruokaan tulee suklaata! Alkupalaksi katkarapu-tryffeli-konvehteja, sitten sisäfileetä chilisuklaakastikeessa, valkosuklaaseen upotettuja kapriksia... Tästä tulee jymymenestys!!" *suhtautuu äärettömän skeptisesti*

Carl Filip oli viikonloppureissullaan veljiensä luona tavannut tämän hehkeän opiskelijablondin nimeltä Raisa. Siitä lähtien he olivat jutelleet mesessä lähes joka ilta, ja nyt Carl Filip oli rohkaistunut kutsumaan Raisan kotiinsa vierailulle. Raisalla oli ainakin kultivoituneet käytöstavat, ja Carl Filip oli mielissään poskisuudelmista. Tyyliä sen olla pitää!

"Syöpäs nyt reippaasti, eikö niin että tuo chilikaakaokanakeitto on taivaallista? Olen käyttänyt siinä aitoja kaakaopähkinöitä! Niin, ja sitä Chiliä taitaa olla aika reilulla kädellä..." "Uurgh, erittäin... öh... pirtsakan makuista..." "Äiti isi katsokaa pelkkiä kymppejä...!" "Niin se taitaa olla sitruunaa. Onko sitä tarpeeksi?" "...matematiikassakin ja bilsassa, eikö oo hyvin?" "Erittäin... kröööh... hyvä tyttö... *ysk, köh*"

Carl Filip jatkoi yhä jutusteluaan Raisansa kanssa pihalla, sillä sisältä kantautuvien kakomisäänien perusteella äiti oli taas kokeillut jotain päätöntä uutta reseptiä, eikä isän hengityksen tulilinjalle kannattanut hetkeen viedä ketään siihen tottumatonta.

Pohdittuaan asiaa hetken, Carl Filip totesi ettei jaksa itse kokata, saati sitten tarjota äitinsä kokeellisia uusia ruokia treffiseuralle, ja lainasi äitinsä Ferraria viedäkseen Raisan ulos syömään. Opiskelijaneito oli todella otettu: Olihan Carl Filip häntä muutaman vuoden nuorempi, mutta ilmeisen upporikas, komea ja hyväkäytöksinen. Raisa päätti, ettei tätä saalista ihan helposti päästetäkään käsistään...

Carl Filip liehitteli itsekin Raisaa maailmanmiehen ottein: olihan vanhemman naisen kiinnostus imartelevaa, vaikkei Raisa mikään unelmien prinsessa ollutkaan. Jokin hänessä kuitenkin viehätti Carl Filipin seikkailuun taipuvaista luonnetta, jos ei muu niin se jännittävä ikäero.

Raisassakin oli taktikon vikaa. Juuri ennenkuin nuoret astuivat Carl Filipin porhoautoon, Raisa kumartui Carl Filipin puoleen ja suikkasi (muka) ujon suukon tämän huulille.

Carl Filip rohkaistui tästä (ensimmäisestä oikeasta suudelmastaan!) ja intoutui vähän ronskimpiin otteisiin, onneksi Rouva Kurjenkaula taisi olla lomalla. Raisa kehui treffejä unelmaisiksi, muttei sentään suostunut vielä tulemaan yökylään. Carl Filip kuitenkin kyyditsi tytön koko matkan yliopistolle, ja paluumatkalla huudatti tunnekuohussaan stereoita niin kovalla kuin tehoja riitti. "Oooh, foxy lady!!"

Selvisihän se että miksi se tyttö kuplii. Madeleine oikein nautti kuuraamisesta ja järjestelemisestä, omituinen lapsi!

Raisa oli innostanut Carl Filipin pohtimaan tulevaisuuttaan. Nelosilla ja vitosilla ei yliopistoon olisi asiaa, mutta kun se integraalilaskenta ja saksan kielioppi ei vain millään meinannut painua kalloon! Tämähän on ihan hullun hommaa, Carl Filip päätti ja tarttui jälleen kitaraansa.

Eräänä iltana se sitten valmistui, se Aaton yllätys. Metallikasasta nousi etäisesti ihmistä muistuttava hahmo, joka oli ohjelmoitu paitsi olemaan lähes inhimillinen, myös rakastamaan kotitöitä ja olemaan aina valmiina siivoamaan - ja kokkaamaan!. Charlotte oli riemuissaan, etenkin kun nyt voitiin antaa potkut kalliille siivojalle, joka aina kurkki avaimenreiästä kun naiset olivat suihkussa.

Tällä ihanaisella palvelusrobotilla oli selkeästi naiselliset piirteet, joten se sai nimekseen Roberta.

Kreivi Capula saapui jälleen haastamaan riitaa. "Te olette koko aatelissäädyn häpeäpilkku, hyvä rouva! Asutte tällaisessa hirvittävässä uusiorakennuksessa, teette täysin aateliselle sopimatonta työtä, joka kuuluu palvelijoille, ettekä pidä tuota hirvittävää lapsilaumaanne minkäänlaisessa kurissa! Olen varma, että joku heistä vakoilee minua tuolla kaukoputkella!" "Sehän ei ole minun lasteni vika, jos teidän yksityiselämässänne on jotakin salattavaa. Minua ei kiinnosta koko aateluus, ettäs tiedät, senkin typerä käppänä! MINULLA ei ole luurankoja kaapissani. Nyt ulos, tai kutsun poliisit!" Kreivi oli järkyttynyt, mutta marssi sentään nenä pystyssä ulos. "Tämä ei jää tähän", hän mutisi mennessään.

Olisi ehkä hyvä tietää eräs asia, mitä Charlottekaan ei tiennyt: Capulan suku oli keplottelemalla ajanut Tavastin suvun aikoinaan vararikkoon ja sen jälkeen haalinut itselleen kaikki sen maat lukuunottamatta tätä pientä plänttiä, jolla Tavastien nykyinen talo, Vanajanlinna, seisoi. Sekä erästä toista, huomattavasti kiinnostavampaa maaplänttiä: Isabellan vanhemmat olivat nimittäin aikoinaan viimeisenä tekonaan myyneet pitkin hampain Tavastin ikivanhan sukukartanon, joka seisoi huomattavan lähellä Capulan huomattavasti uudempaa kartanorakennusta. Tätä arvorakennusta ei kuitenkaan myyty Capuloille, ei, vaikka he olisivat maksaneet siitä huomattavasti enemmän kuin museovirasto. Museovirasto oli kuitenkin luvannut, että kartanoa ei koskaan myytäisi eteenpäin kenellekään muulle kuin oikealle Tavastille.

Siksi Tavastin sukukartano, Suur-Tammela, seisoikin nykyään rapistuneena ja hylättynä aivan Iki-Tammelan kylän liepeillä. Sukupolvesta toiseen Capulat olivat kasvaneet katsellen kitkerinä tuota aikoinaan upeaa rakennusta, joka seisoi tyhjillään ja ränsistyneenä säiden armoilla, pilaamassa maiseman! Jos Suur-Tammela olisi ollut heidän omistuksessaan, siitä olisi tehty laadukas kartanohotelli, tai kurssikeskus, tai muuten vain pramea edustusasunto. Ei siis ihme, että Capulat suhtautuivat varauksella Tavastien nuorempaan haaraan, vaikka se ei tiennyt koko jupakasta yhtään mitään. Ei edes sitä, että Suur-Tammelan kartano oli itse asiassa alunperin heidän sukunsa omaisuutta.

Jännittävää muuten, että kulloinenkin Capulan kreivi on sukupolvesta toiseen aivan samannäköinen...

Harmaahyppösen traagisen kuoleman ja koirien äkillisen katoamistempun vuoksi Madeleinea päätettiin lohduttaa pikku mamsterilla, joka värityksensä ansiosta sai nimekseen Panda. Robertakin taisi tosin tykästyä pikku olentoon.

Mutta sitten koitti heti onnettomuus! Jostain käsittämättömästä syystä Roberta sekosi jo parin päivän jälkeen ja lähti juoksemaan kipinöiden ja savuten ympäri pihaa kuin päätön kana. Aatto sai Robertan lopulta kiinni ja korjattua, mutta uudelleenlataukseen kului joltisestikin aikaa.

"No voi h****tin kuustoista," Carl Filip sadatteli rouhiessaan jaksotodistusta multaan. Kaikesta ponnistelusta huolimatta koeviikon keskiarvo oli jälleen reilusti alle viiden. Ehkä on vaan annettava periksi ja todeta, että kaikista ei ole yliopistoon?

Latauduttuaan Roberta tahtoi hyvittää 'nolon' käytöksensä ja valmisti yllätyksenä hulppean liekitetyn kohokkaan.

Aatto oli Robertan onnistumisesta niin tyytyväinen, että päätti aloittaa uudentyyppisen robotin rakennuksen. Vaan voi surkeutta! Tultuaan väsyneenä haukkaamaan vähän raitista ilmaa näpertelynsä lomassa, Aatto törmäsi Isabellan kummitukseen, ja säikähti kirjaimellisesti kuollakseen.

Mitään ei ollut tehtävissä: äkillinen säikähdys oli liikaa Aaton vanhalle sydämelle, ja kun kukaan ei edes aluksi huomannut mitään, ei ambulanssikaan ehtinyt paikalle ajoissa. Niin siis saapui vanha viikatemies leikkaamaan Aatonkin elämänlangan...

Madeleine huomasi ikkunastaan, että pihalla tapahtui jotain perin merkillistä, ja saapui juuri parahiksi todistamaan, kuinka hänen isoisovanhempiensa aaveet saapuivat saattamaan hänen isäänsä viimeiselle matkalle tuonpuoleiseen.

Madeleine meni aivan tolaltaan näkemästään ja isänsä kuolemasta. Hän ei suostunut lohdutettavaksi, vaan kiukutteli ja juoksi pakoon huoneeseensa, lukiten oven perässään. Charlotte ei voinut kuin lysähtää voimattomana sohvalle: hän oli kuvitellut, että heillä olisi ollut Aaton kanssa vielä monia onnellisia vuosia edessä, mutta nyt mies oli äkkiä poissa, vanhemmat pojat eivät pitäneet yhteyttä kotiin, Carl Filip eli omissa maailmoissaan ja nyt Madeleinekin, suuresti kaivattu ja rakastettu perijätär, näytti vihaavan äitiään aivan ilman mitään syytä.

Madeleine olisi saanut lomaakin koulusta halutessaan, mutta ei suostunut. Hän ei halunnut koulukavereidensa sääliä. Kaikki ei silti ollut kuten ennen: vähitellen hänen arvosanansa alkoivat huonontua ja opettajat huolestua, kun ennen niin vilkas ja iloinen Madeleine alkoi istua jurottaen penkissään ja vetäytyä syrjään leikeistä välitunnilla.

Carl Filip paranteli suruaan toisella tavalla. Hän pyysi Raisan käymään, ja kun Raisa kysyi, saisiko hän tuoda ystävän mukanaan, Carl Filip ei jaksanut kieltääkään.

"Mutta vaikka Raisa onkin ihan nätti ja älykäs ja kaikkea, hänestä puuttuu sitä jotakin... Onko tämä normaalia? Miksei sydämeni tykytä ja kellot soi korvissani, kun näen hänet?"

Raisan kaveri osoittautui parikymppiseksi neitokaiseksi nimeltä Aina Lampukka. Raisa käytti aikansa mieluummin kalliiden huonekalujen ihasteluun ja Charloten liehittelyyn, joten Carl Filip alkoi vastentahtoisesti jutella tulokkaan kanssa. Hän kertoili aluksi ärsyttääkseen hurjia kummitusjuttuja, ja sitten jostain syystä myös sen, miten hänen isänsä oli kuollut säikähdyksestä. Carl Filipin hämmästykseksi Aina ei kuitenkaan kiherrellyt typerästi tyttöjen tapaan, vaan oli oikeasti kiinnostunut ja empaattinen. Toisin kuin Raisa, hän ei nostanut asiasta kauheata metakkaa, vaan tuntui olevan aidosti pahoillaan tapahtuneesta. Carl Filipille tuli jotenkin lämmin olo tytön katseesta.

"Voiko tämä nyt olla ihan oikein... Aina on vaan... oikeasti ihana! Ymmärtäväinen ja ystävällinen ja kaunis!" Niin, eikä häntä näyttänyt lainkaan kiinnostavan se, että Tavastit olivat ilmiselvästi varakasta väkeä. Aina ei ollut käynyt yliopistoa, vaan hän oli töissä, teki milloin mitäkin hanttihommia.

Tunteistaan hämmentynyt Carl Filip hyvästeli molemmat naiset ja soitteli kitaraansa koko yön. "Mitä minun pitäisi tehdä? Eikö minulla ole tavallaan velvollisuus seurustella Raisan kanssa? Mutta taidan oikeasti olla rakastunut Ainaan, niin, vaikka hän taitaa olla vielä vähän Raisaakin vanhempi..." Mikähän tuolla pojalla on, että vanhemmat naiset kiinnostavat niin kovasti?

Sillä välin Madde oli onnistunut jälleen jankutuksessaan: Charlotte ajatteli, että jos tyttö saisi kissansa, ehkä tämä sitten antaisi äitinsä tulla jälleen lähelle. Siispä seuraavana iltana kotiportille toimitettiin pikkuinen, pikimusta kissanpentu, joka sai nimekseen Markiisi. Ainakin Carl Filip ihastui pikku karvapalleroon heti!

Lähikuvaa pikku Markiisista, tuosta suloisuuden huipusta! *On täysin häpeämättömästi kissojen ystävä*

Seuraavana iltana Carl Filip kutsui Ainan käymään ihan yksinään. Juuri kuitenkin, kun hän oli kerännyt riittävästi rohkeutta tunnustaakseen tunteensa Ainalle, tapahtui jotakin hirvittävää: Siinä, missä äsken olivat olleet Ainan kauniit ja odottavasti hymyilevät kasvot, olikin äkkiä isoäitipuoli Mirvan kirkkaanpunaisina leimuavat kasvot, ja kumea ääni jylisi Carl Filipin korvissa: "USKALLAPAS VAIN, SENKIN IRSTAS JUONITTELIJA! AIOTKO PETTÄÄ TYTTÖYSTÄVÄSI?"
Carl Filip kirkaisi kauhuissaan ja sopersi sitten jotakin, joka kuulosti suunnilleen sellaiselta kuin "...Ei minun tyttöystäväni..." Poikaparka meni niin sekaisin, että Aina toimitti hänet pitkälleen vuoteeseen, ja lähti ihmetellen pois. Aina tunsi mystistä vetoa itseään huomattavasti nuorempaan, komeaan kitaristipoikaan, mutta hänen sanansa ja odottamaton, selittämätön reaktionsa saivat Aina-paran hämilleen: eikö hänestä voisikaan koskaan tulla Carl Filipin tyttöystävää? Eihän ikäero nyt niin suuri ollut, ja Carl Filip olisi sentään pian täysi-ikäinen...

Charlotte vain stressaantui ja stressaantui: uusi suklaakonsepti ei oikein ottanut tuulta alleen ja tytär mökötti edelleen, kissasta huolimatta. Nyt ei ollut edes Aattoa kotona vahtimassa lapsia, ja kaikeksi onnettomuudeksi Roberta hajosi uudelleen!
Tällä kertaa sitä ei kukaan pystynyt edes korjaamaan, joten se oli lähetettävä naapurikaupunkiin asiantuntijalle tutkittavaksi. Olisiko Robertasta enää robotiksi? Korjaus vain tuntui kestävän ja kestävän, ja Charlotte rehki ympäripyöreää päivää saadakseen ravintolansa lopultakin Michelin-oppaaseen, ja mikä tärkeintä, saadakseen oman tv-ohjelman.

Robertan viipyessä korjaamolla oli hätiin palkattava oikea ihmissiivooja, tai koko perhe olisi hukkunut saastaan. Tällä kertaa tosin nainen, jotta suihkussa saisi käydä rauhassa.

Mikäs se Carl Filipiä yhtäkkiä noin hymyilyttää?

No tämä: Toivuttuaan järkytyksestä Carl Fiilp sai lepyteltyä Ainan puhelimessa ja suostuteltua tämän uudelleen visiitille. Nyt Ainalla oli paljastus tehtävänään: hän ei ollut uskaltanut aiemmin mainita asiasta peläten, että Carl Filip pitäisi häntä vain kierona tyrkkynä, mutta nyt Ainan kärsivällisyys ei enää riittänyt: Mitään sanomatta hän istuutui rumpujakkaralle ja alkoi takoa. Sieltä tulikin sellaista filliä ja sooloa, että Carl Filip suorastaan mykistyi. Jonkun aikaa mukana jammailtuaan Carl Filip tuli hämmästykseltän siihen tulokseen, että tässä oli hänen elämänsä nainen. Mikä rytmitaju, mikä musikaalisuus!

Liian pian hän ei kyllä halunnut edetä, joten hän ehdotti Ainalle aluksi, että he perustaisivat bändin. Aina, joka oli toivonut vähän läheisempää kanssakäymistä, oli hiukan pettynyt, mutta tyytyväinen tähänkin järjestelyyn. Ainakin hän saisi olla Carl Filipin lähellä...

Madeleine oli löytänyt ullakolta jonkin hassun pikkuesineen, ja päätti testata sitä isoonveljeensä. Mikäs se siinä muu kuin äidin vanha tärytin...

Ja pian koitti Madeleinenkin syntymäpäivien aika. Neitokainen kaunistui kovasti kasvaessaan, mutta halusi silti eroon lapsellisesta kampauksestaan. Näin vanhemmiten hän alkoi kiinnostua rahanhankkimisesta: ihan kuin sitä ei olisi ollut Tavasteilla tätä nykyä aivan tarpeeksi muutenkin, mutta Madeleinen päähän oli iskostunut mystinen mieliteko saada niin suurta palkkaa, että hänestä tulisi vähintään 100 000 simoleonin ylpeä omistaja.

"Paljon onnea maailman kauneimmalle siskolle!" Carl Filip julisti hymyillen ja nosti maljan kuohuvaa - alkoholitonta toki... Madeleineä nolotti, hänkö nyt muka kaunis?

Charlotte kustansi tyttärelleen reissun kaupunkiin vaate- ja meikkiostoksille sekä kampaajalle. Itse hän ei tietenkään päässyt mukaan, sillä juuri samaan aikaan oli uusitun Eksoottinen suklaa -maistelumenun julkistamistilaisuus. Saparoiden alta kuoriutui oikea nuori kaunotar, mitä nyt korvat olivat lievästi höröllään.

Voih, nättihän se on kuin sika pienenä! "Että oikein sika, kiitti vaan! Enkä minä ole yhtään nätti. Kauheat hörökorvat ja pensaskulmakarvat ja nököhampaat!" Tyttöparka, mikä itsekritiikki.

Siirrytäänpä hetkeksi ajassa hiukan taaksepäin.

Sebastian saapui siis kolmantena veljeksistä yliopistolle. Hänen siistille luonteelleen oli kauhistus, kuinka sotkuiseksi isotveljet ja tytöt olivat talon saaneet. Likaisia lautasia, epämääräisiä vesilammikoita, luentomonisteita, ja mikä kauheinta, kärpäsiä joka puolella!

Järkyksestä toivuttuaan Sebastian pani tuulemaan, ja puunasi koko talon lattiasta kattoon. Hän myös aloitti remontin yläkerrassa, ja ensimmäisen syksyn jälkeen (kauppatieteellisessä, muuten) yläkertaan oli saneerattu tyylikäs kylpyhuone sekä Sebastianille oma makuuhuone. Eipähän tarvinnut enää suunnitella nukkumavuoroja!

Kaikki oli nyt täydellistä: kauppatieteen opinnot istuivat mammonatavoitteiselle Sebastianille kuin nenä päähän, stipendirahoilla oli sisustettu hänelle oma soppi yläkertaan ja ostettu hulppea antiikkisänky. Vaan jotakin puuttui... Olisiko mahdollisesti puuttunut joku tuosta toiselta puolelta sänkyä?

Odin oli saanut Melodin suostuteltua juttutuokioon sängyn päällä. Hetken Odin jo kuvitteli, että kaikki kääntyisi parhain päin, ja ojensi kätensä kohti rakastettuaan...

"Näpit irti minusta, senkin likainen miehimys! Älä luulekaan että saisit noin helposti anteeksi!" Odin oli järkyttynyt. "Noinko vähän sinä minua tunnet? Miten sinä voit IKINÄ kuvitella, että olisin kiinnostunut jostakusta muusta kuin sinusta, saati sitten jostain miehestä?! Sinä teet minut hulluksi, nainen!!!"

Odin kuitenkin katui heti purkaustaan, ja pyysi nöyrimmin anteeksi Melodilta. Tämä lupasi harkita anteeksiantoa, jos Odin pystyisi todistamaan rakkautensa. Miten, se jäi mysteeriksi, koska Melodi suostui ainoastaan sanomaan, että mikäli Odin ei keksinyt sopivaa keinoa, tämä ei oikeasti rakastanut häntä. "Naiset, kuka niitä ymmärtää," Odin tuhahti, kun Melodi ei ollut enää kuuloetäisyydellä.

Päivät kuluivat, ja Odin mietti päänsä puhki, mitä tehdä. "Eikö voitaisi edes halata, Melodi... siitä on niin pitkä aika! Minä kaipaan sinua!" "Vai tekisi sinun mielesi nyt halata. Mikset mene halimaan sitä lehmääsi?" Tästä piikistä Odin suuttui niin, että hänen oli lähdettävä kävelylle pihisemään sappensa ulos.

Sillä välin Sebastianin rakkauselämä edistyi hiukan tehokkaammin. Kampuksella kävellessään hän oli törmännyt nuoreen neitoseen nimeltä Nerissa Turve, joka oli Sebastianin mielestä kerrassaan hurmaava! Nyt kun hän vain uskaltaisi tehdä jonkinlaisen aloitteen, Sebastian oli nimittäin tuskallisen ujo. Hän oli saanut Nerissan lähtemään kotiinsa lupaamalla esitellä hänelle ikivanhan papukaijan, joka osasi keskustella teollisuudesta ja politiikasta. Mitkä lähtökohdat...

Osoittautui, että Nerissa oli erityisen kiinnostunut linnuista ja tahtoi erikoistua ornitologiaan. "Kröhöm... Tämä voi olla vähän rohkeaa mutta... Haluaisitko Nerissa lähteä joskus bongaamaan lintuja kanssani? Ymmärränkylläjosethaluamuttaajattelin...." Nerissa löi innoissaan käsiään yhteen. "Että vielä kysytkin! Se olisi ihanaa! Milloin lähdetään?" Sebastian punastui ankarasti, mutta nuoret sopivat lähtevänsä matkaan varhain lauantaiaamuna.

Charloten toinen lahja, jota ei ollut unohdettu, oli oma puutarhapalsta tontin kulmalla. Postimyyntifirma toimitti taimet, siemenet ja muut tilpehöörit parin viikon kuluttua Madeleinen kolmannestatoista syntymäpäivästä. Äitiparka investoi tyttäreensä huimia summia, mutta tämä vain mutisi jotain kiitoksentapaista ja alkoi istuttaa tomaatteja. Charlotte seurasi surullisena ikkunasta Madeleinen rehkintää ja ihmetteli, missä vaiheessa heistä oli tullut niin etäiset. Madeleinehan sai kaiken, mitä vain älysi pyytää, ja enemmänkin, mutta Charlotte ei koskaan saanut ystävällistä sanaa tai edes halausta vastalahjaksi.

Kun puutarhassa ei ollut tekemistä, Madeleine toteutti viherpeukaloaan toisella tavalla, nimittäin harjoittelemalla leikkokukkien sidontaa. Oppiminen kävi hitaasti, kun kukaan ei ollut neuvomassa, mutta mitä tahansa piti keksiä, jottei olisi tarvinnut puhua äidin kanssa. "Jos häntä ei kiinnosta viettää aikaa minun kanssani, en minäkään aio viettää aikaa hänen kanssaan! Ihan niinkuin kiintymystä voisi ostaa rahalla..."

Eläköön! Roberta palautettiin viimeinkin, eihän siinä mennytkään kuin reilu vuosi... Ilmeisesti jokainen osa oli täytynyt irrottaa, liottaa öljyssä ja hioa, sekä hienomekaniikka laittaa kokonaan uusiksi. Robertan tuonut mies vannotti Tavasteja, että Robertaa ei saisi enää KOSKAAN laittaa korjaamaan rikkimennyttä suihkua, sen verran hankalaa kahden oikosulun jälkien korjaaminen oli ollut. Hupsista.

Capulat harrastivat jatkuvasti pientä kiusantekoa, aivan kuin he olisivat päättäneet savustaa Tavastit lopullisesti ulos Iki-Tammelasta. Aika säälittäviä yritykset olivat kuitenkin olleet: satunnaisia lehdennäpistyksiä ja roskisten kaatelua. Mutta nyt viimeinen karva katkaisi kamelin selän: Joku oli käynyt pöllimässä Madeleinen puutarhan suojelustontun, ja yön hämärissä Madeleine päätti sitten hiipiä varastamaan tonttunsa takaisin. "Nyt minä kyllä näytän niille Capulan puupäille," hän uhosi. Kunhan et mitään kovin laitonta keksi...

Pitäessään eräänä päivänä taukoa kuokkimisesta, Madeleine huomasi hämmästyksekseen, että kotipihan koristelammikkoon oli ilmeisesti jokea pitkin uinut kaloja! Seuraavan aamuna hän heräsikin jo neljän aikaan mato-ongelle, mutta jäi tällä kertaa ilman saalista. Koukkukin meinasi tarttua sormeen: ehkä tässä tarvitaan vielä vähän harjoitusta?

Charloten seuraava yritys välien paikkaamiseen oli kieltämättä melko luova: hän kutsui Puutarhakerhon jäsenet arvioimaan Madeleinen viljelyksiä, ja livautti arvioimaan saapuneelle rouvalle vielä pienen setelinipun silmäniskun kera: Madeleinelle täytyisi antaa hyvät arvostelut, ja lisää lahjoituksia Puutarhakerholle olisi odotettavissa.

Arviot olivatkin yllättäen erinomaiset, ja Madeleine sai vielä yli kahdentuhannen simoleonin apurahan viljelyksensä laajentamiseksi. Johtajarouva tosin hymähteli mielessään, että lahjus oli aivan turha: Madeleinen pieni puutarha oli erinomaisessa kunnossa ja lisäksi kauniisti ja käytännöllisesti aseteltu. Mutta kukapa sanoisi ei ylimääräiselle rahalle...


Hymyä huuleen, rouvaseni! "Nyt en enää jaksa. Haluan vain nukkua seuraavat tuhat vuotta..." Aihetta olisi silti ollut. Charlotte saavutti lopultakin kauan haaveilemansa statuksen tv-kokkina: neuvottelut Charloten keittiössä-ohjelmasta oli juuri saatettu menestyksekkäästi päätökseen, lähetysaika oli saatu parhaaseen prime timeen ja lisäksi oli kaavailtu suunnitelmat omasta ruuanlaittovälinesarjasta sekä ainakin kolmesta reseptikirjasta. Charlotte olisi siis tuota pikaa (paitsi rikas, tai siis vieläkin rikkaampi kuin nyt) suurjulkkis, ja Kreivi Capula sai kiristellä happamena hampaitaan.

Eläköön! Pääsen lopultakin pelaamaan eteenpäin! Vuodenajat, täältä tullaan ;)